Arvostelu: Heat - ajojahti (Heat - 1995)

HEAT - AJOJAHTI

HEAT

Ohjaus: Michael Mann

Pääosissa: Al Pacino, Robert De Niro, Val Kilmer, Jon Voight, Tom Sizemore, Diane Venora, Amy Brenneman, Ashley Judd, Mykelti Williamson, Wes Studi, Ted Levine, Natalie Portman, William Fichtner, Dennis Haysbert, Hank Azaria ja Danny Trejo

Genre: rikos, toiminta

Kesto: 2 tuntia 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Heat - ajojahti on Michael Mannin ohjaama ja käsikirjoittama rikostoimintaelokuva. 1970-luvun lopulla Mann kiinnostui rikollisesta Neil McCauleystä ja tätä jahdanneesta chicagolaisesta poliisista Chuck Adamsonista. Mann ryhtyi työstämään tositarinan pohjalta elokuvaa ja esitteli käsikirjoitustaan ympäri Hollywoodia, mutta tuloksetta. Kun Mannin tuottamasta Miami Vice -sarjasta (1984-1990) muodostui iso hitti, Mann keksi muovata vanhan tekstinsä televisiosarjan muotoon. Hän sai kuvattua pilottijakson NBC-kanavalle, mutta kanava hylkäsikin sarjan. Mann muokkasi pilottijaksosta televisiossa julkaistun leffan L.A. Takedown (1989), jonka pohjalta hän alkoi työstämään kunnon teatterielokuvaa. Tällä kertaa Mann sai rahoittajat projektiin, työryhmän ympärilleen ja innokkaat näyttelijät kameran eteen. Kuvaukset käynnistyivät loppukeväästä 1995 ja lopulta Heat - ajojahti sai maailmanensi-iltansa jo puoli vuotta myöhemmin, 6. joulukuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, jonka arvostus on vain kasvanut vuosien varrella. Elokuva on toiminut innoittajana niin tosielämän rikollisille, kuin myös leffoille, kuten Christopher Nolanin Batman-elokuvalle Yön ritari (The Dark Knight - 2008) ja suursuosiota nauttiville Grand Theft Auto -videopeleille (1997-). Itse katsoin Heat - ajojahdin ensimmäistä kertaa kymmenisen vuotta sitten, jolloin pidin sitä hyvänä, joskin ylipitkänä rikosleffana. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi tietty katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

Los Angelesin rikoskomisario Vincent Hanna tutkii veristä ryöstöä ja muuttuu pakkomielteiseksi tekijöiden nappaamisesta. Ryöstön takana oleva Neil McCauley tiimeineen onkin jo suunnittelemassa uutta, monen miljoonan arvoista keikkaa.

Al Pacino ja Robert De Niro näyttelivät kummatkin Kummisetä osa II:ssa (The Godfather Part II - 1974). Pacino sai roolityöstään parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden ja De Niro voitti parhaan miessivuosan palkinnon. Mutta koska elokuva kertoi tarinaansa kahdella eri aikajanalla, ei Pacinolla ja De Nirolla ollut ainuttakaan yhteistä kohtausta. Kummisedän myötä näyttelijät on jatkuvasti yhdistetty katsojien mielessä toisiinsa, mutta vasta Heat - ajojahdissa, yli kaksi vuosikymmentä myöhemmin Pacino ja De Niro näyttelivät vihdoin samassa kohtauksessa. Al Pacino nähdään Vincent Hannana, työlleen pakkomielteisesti omistautuvana ylikomisariona, joka ei niele paskaa keneltäkään ja toimii ajoittain hieman kyseenalaisesti. Robert De Niro taas näyttelee Neil McCauleytä, rikollisneroa, jonka johtama tiimi tekee useiden miljoonien arvoisia iskuja ja joka ei myöskään niele paskaa keneltäkään. Vincent ja Neil ovat poliisi ja rosvo, saman kolikon kaksi eri puolta, mutta heistä löytyy hämmentävän paljon samankaltaisuuksia. Näiden kahden välille muodostuukin erittäin kiehtova suhde, jossa he ovat periaatteessa toisiaan vastaan, mutta samalla he eivät voi olla ihailematta ja kunnioittamatta toisiaan. Pacino ja De Niro ovat kummatkin ilmiömäisessä vedossa läpi elokuvan. Pacino istuu täydellisesti toisinaan räjähtävän kytän osaan, kun taas De Niro osoittaa jälleen kerran näyttelevänsä karismaattisesti roistoa, jonka ei haluaisi jäävän kiinni laittomista puuhistaan huolimatta. Kun Pacino ja De Niro vihdoin nähdään samassa kuvassa ikonisessa kahvilakohtauksessa, on homma kaiken odotuksen arvoista.

Elokuvassa nähdään myös Val Kilmer, Tom Sizemore, Danny Trejo ja Kevin Gage Neilin rosvotiimiin kuuluvina Chrisinä, Michaelina, Trejona ja Waingrona, Jon Voight heidän työkeikkansa antavana Natena, Mykelti Williamson, Wes Studi ja Ted Levine Vincentiä auttavina ylikonstaapeli Druckerina, etsivä Casalsina ja etsivä Boskona, Dennis Haysbert rikollista elämää taakseensa jättävänä Danielina, William Fichtner rahanpesijä Roger Van Zantina, sekä Diane Verona Vincentin vaimona Justinena, Natalie Portman hänen tyttärenä Laurenina, Ashley Judd Chrisin vaimona Charlenena ja Amy Brenneman kirjakaupassa työskentelevänä Eadyna. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa, etenkin Verona, Portman, Judd ja Brenneman Vincentin, Neilin ja Chrisin elämään kuuluvina naisina, jotka joutuvat ikävään välikäteen, kun tämä kissa-hiiri-leikki äityy huippuunsa.

Kuten alussa kerroin, kymmenen vuotta sitten ensikatselussa pidin Heat - ajojahtia kelpo rikoselokuvana. Nyt vuosikymmen myöhemmin uudelleenkatselussa olin täysin myyty elokuvan edessä. Kyseessä on mestarillinen rikoseepos, joka pitää tiukasti otteessaan läpi liki kolmen tunnin kestonsa ja joka jättää suuren vaikutuksen päätyttyään. Ei ole mikään ihme, että elokuva on toiminut vuosien varrella innoittajana lukuisille ihmisille, niin elokuvantekijöille, pelisuunnittelijoille kuin myös ironista kyllä, myös tosielämän rikollisille. Helmikuussa 1997 tapahtunut North Hollywoodin pankkiryöstö muistutti monella tapaa elokuvaa ja tekijöiden kotoa löytyikin Heat - ajojahdin VHS-kasetti.

Heti ensiminuuteillaan elokuva nappaa katsojan mukaansa, eikä sitten suostu millään päästämään irti. Jo alun ryöstökohtaus on väkevän tiukasti toteutettu ja tehokkaan tiivistunnelmainen, mutta siitä jännitys vasta alkaa tosissaan kasvaa. On äärimmäisen koukuttavaa seurata niin Neilin ryhmää, joka alkaa valmistautua seuraavaan keikkaansa, erittäin riskialttiiseen pankkiryöstöön, samalla kun Vincentin tiimi yrittää päästä rikollisten jäljille ja saada nämä kiinni. Itse pankkiryöstökohtaus ja sitä seuraava tulitaistelu Los Angelesin kaduilla on aivan mieletön ja äärimmäisen jännittävä. Etenkin tässä kohtauksessa katsoja voi huomata jännittävänsä molempien joukkojen puolesta. Toisaalta sitä haluaa nähdä Vincentin saavan roistot nalkkiin, mutta samalla sitä kuitenkin haluaisi nähdä Neilin ja kumppanien livahtavan kuin koirat veräjästä. Jossain muussa leffassa tämä osio voisi olla elokuvan finaali, mutta Michael Mannilta löytyy paukkuja vielä jollain ilveellä tätäkin tiivistunnelmaisempaan viimeiseen tuntiin. Todellisen loppuhuipennuksen aikana katsoja suorastaan pidättää hengitystä jännityksen kourissa.

Heat - ajojahdin hienous ei kuitenkaan johdu vain intensiivisistä ammuskeluista ja takaa-ajoista, vaan elokuva nousee täysin uudelle tasolle ja monien muiden vastaavien rikosleffojen yläpuolelle sen fantastisesti laadittujen ihmissuhteiden ansiosta. Elokuva pureutuu todella ytimekkäästi hahmoihin ja kuinka heidän toimintansa vaikuttaa heidän ympärillä oleviin. Kuinka Vincentin työriippuvuus rikkoo hänen parisuhdettaan ja kuinka rikollisten on vaikea pitää yllä illuusiota tavallisesta elämästä. Ja kuten jo aiemmin sanoin, ytimessä on Vincentin ja Neilin välinen kummallinen suhde toisiinsa. Ilman tätä täydellisesti rakennettua heijastusta hahmojen välillä, ei loppuhuipennuskaan tuntuisi samalla lailla missään. Kaiken päätteeksi tunnetila on lopulta lähinnä haikea.

Elokuvan tie kankaille oli kaikkea muuta kuin helppo, mutta olen erittäin iloinen, että Mann oli sinnikäs aikomuksensa kanssa, eikä luovuttanut siihen, kun NBC-kanava päätti olla rahoittamatta sarjaa alkuperäisen pilottijakson pohjalta. Vuosien varrella Mann oli hionut ja tuunannut Heat - ajojahtia täydellisyyteen asti, eikä lopputuloksessa onnu mikään. Mannin ohjaus on rautaista läpi filmin ja hänen käsikirjoituksensa on sitäkin parempi. Tarinan kuljetus, hahmot ja heidän suhteensa, sekä dialogi ovat ensiluokkaista. Tämän päälle elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan upea. Joistain hieman epätarkoista otoksista huolimatta kameratyöskentely on komeaa, leikkaus tiukkaa vaikka kestoa onkin pari tuntia ja 50 minuuttia, lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraukset äityvät varsin verisiksi. Käytännön tehosteet ovat näyttävät ja äänimaailma väkevästi rakennettu tulitaisteluita ja Elliot Goldenthalin tunnelmallisia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Heat, 1995, Warner Bros., New Regency Productions, Forward Pass, Art Linson Productions, Monarchy Enterprises B.V.

Arvostelu: Järki ja tunteet (Sense and Sensibility - 1995)

JÄRKI JA TUNTEET

SENSE AND SENSIBILITY

Ohjaus: Ang Lee

Pääosissa: Emma Thompson, Kate Winslet, Gemma Jones, Hugh Grant, Alan Rickman, Greg Wise, Emilie François, Robert Hardy, Elizabeth Spriggs, Harriet Walter, James Fleet, Imogen Stubbs, Imelda Staunton, Hugh Laurie, Richard Lumsden ja Tom Wilkinson

Genre: romantiikka, draama

Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 7

Sense and Sensibility, eli suomalaisittain Järki ja tunteet perustuu Jane Austenin samannimiseen kirjaan vuodelta 1811. Kirjan pohjalta oli jo tehty useita näytelmiä ja kaksi BBC-kanavan televisiosarjaa, mutta varsinaisen elokuvan teko käynnistyi vasta 1980-luvun lopulla, kun Mirage Enterprisesin tuottaja Lindsay Doran ehdotti sitä yhtiön muille edustajille, jotka pohtivat, mistä kirjasta voisi seuraavaksi tehdä filmatisoinnin. Doran sai samoihin aikoihin käsiinsä Emma Thompsonin kirjoittamia sketsejä ja koki niiden mukailevan niin hyvin Austenin tyyliä kirjoittaa, että Doran ehdotti Thompsonille Järki ja tunteet -elokuvasovituksen käsikirjoittamista. Thompson ei ollut aiemmin kirjoittanut käsikirjoitusta elokuvaan, mutta innokkaana Austen-fanina hän ryhtyi rohkeasti hommiin. Useampi studio oli epäileväinen ensikertalaisen Thompsonin tekstistä, mutta Doran sai lopulta Columbia Picturesin vakuuttuneeksi. Taiwanilainen Ang Lee ei tiennyt Austenista, mutta Doran mielsi tämän Hääjuhla-elokuvan (The Wedding Banquet - 1993) sisältävät hyvin austenmaisia juttuja ja pestasi Leen ohjaamaan leffan. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Järki ja tunteet sai maailmanensi-iltansa 4. joulukuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai kehuja kriitikoilta ja sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naispääosa, naissivuosa, kuvaus, puvustus ja musiikki), joista se voitti parhaan sovitetun käsikirjoituksen palkinnon, kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, naispääosa, naissivuosa ja musiikki), joista se voitti parhaan draamaelokuvan ja käsikirjoituksen palkinnot, sekä kaksitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miessivuosa, sovitettu käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus, maskeeraus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, naispääosan ja naissivuosan palkinnot. Itse en ole aiemmin katsonut Järkeä ja tunteita, mutta olen toki tiennyt leffasta jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella sen.

Kun herra Dashwood kuolee, hänen vaimonsa ja tyttärensä joutuvat jättämään kotikartanonsa, Dashwoodin aiemman avioliiton kautta syntyneen pojan perittyä tämän omaisuuden.

Järki ja tunteet pitää sisällään joitain Ison-Britannian parhaista näyttelijöistä, joista osa nautti parhaillaan uransa huipuista ja joista toisista nousisi todellisia julkkiksia vasta myöhemmin. Tom Wilkinson nähdään pikaisesti elokuvan alussa menehtyvänä herra Dashwoodina, jonka omaisuus menee perintönä hänen esikoispojalleen Johnille (James Fleet). Dashwoodin nykyinen vaimo (Gemma Jones) ja heidän tyttärensä Elinor (parhaan naispääosan BAFTA-palkinnon voittanut Emma Thompson), Marianne (uransa vasta aloittanut Kate Winslet) ja Margaret (Emilie François) joutuvat muuttamaan ulos kartanosta, eikä heidän perintönsäkään huimaa päätä. Sivurooleissa taas nähdään Harriet Walter Johnin tympeänä vaimona Fannyna, Hugh Grant tämän hurmuriveli Edwardina, Robert Hardy Dashwoodin naiset hoteisiinsa ottavana sir John Middletonina, Greg Wise ja Alan Rickman Marianneen silmänsä iskevinä herra Willoughbynä ja eversti Brandonina, Elizabeth Spriggs seurapiirirouva Jenningsinä, sekä Imelda Staunton tämän tyttärenä Charlottena ja Hugh Laurie Charlotten miehenä, herra Palmerina. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa. Thompson ja Winslet loistavat pääosissa eri tavoin tilanteeseensa ja rakkauteen suhtautuvina siskoksina. Grant on hieman tavallista hillitympi hurmuriroolissaan, kun taas usein pahiksia esittävä Rickman yllättää totuttua herkemmän hahmon osassa. Kyllä Jeeves hoitaa -sarjasta (Jeeves and Wooster - 1990-1993) kuuluisaksi noussut ja nykyään parhaiten House-sarjasta (2004-2012) tunnettu Laurie varastaa parit kohtauksensa sarkastisena herra Palmerina. Ja pakkohan minun on vielä kehuskella, että pääsin viikko sitten tapaamaan nykyään avioparin Emma Thompsonin ja Greg Wisen, heidän saavuttua Suomeen mainostamaan uutta jännäriä Sydäntalvea (Dead of Winter - 2025). Sain myös kummankin nimikirjoitukset Järki ja tunteet -blu-raykappaleeni kanteen!

En ihmettele, että Emma Thompson voitti Järjestä ja tunteista käsikirjoituspalkinnot Oscar- ja Golden Globe -gaalassa. Thompsonin oli täysin turha olla huolissaan siitä, ettei hän muka olisi ensikertalaisena pätevä hommaan. Austenin kirjan pohjalta Thompson on työstänyt erittäin väkevän tekstin, jossa useammat, monenlaisia käänteitä sisältävät juonikuviot kulkevat saumattomasti rinnakkain ja joka on täynnä erinomaista dialogia. Keskusteluista löytyy runsaasti oivaltavaa huumoria, mutta myös vanhanaikainen ja hahmojen statukselle ominainen jäykän sivistynyt puhetapa voi aiheuttaa huvittuneisuutta. Miettikääpä, jos ihmiset puhuisivat näin edelleen, nuoria myöten. "Näitkö neiti Virtasen tuoreimman Tiktok-videon? Vulgaari, sanon minä." "Kyllä, perin mauton. Varsinainen skandaali suorastaan!"

Kuten jo nimestä voi päätellä, Järki ja tunteet -elokuvan rakkaustarinoissa pohditaan paljon sitä, onko kannattavampaa ryhtyä parisuhteeseen kuunnellen aivojaan vai sydäntään? Tuohon aikaan toisen varakkuudella oli suuri merkitys ja kun Dashwoodin naiset jäävät perinnönluennassa nuolemaan näppejään, eivät Elinor ja Marianne voi antaa kättään kenelle tahansa. Myös mieshahmot joutuvat pohtimaan, ketä he voivat kosia, sillä pelolla että heidän unelmiensa rakkaus ei miellytä vanhempia ja pahimmassa tapauksessa mies voidaan potkia suvusta väärän valinnan takia. Näihin vaikeisiin ja empimistä ja salaisuuksia sisältäviin suhteisiin keskittyvään tarinaan uppoutuu hiljalleen täysin ja vähän päälle parin tunnin kesto vierähtääkin varsin vauhdilla.

Taiwanilainen Ang Lee voi paperilla vaikuttaa hassulta valinnalta ohjaamaan näin peribrittiläistä elokuvaa, mutta Lee suoriutuu ohjaustontistaan oivallisesti ja kyseessä onkin yksi miehen epätasaisen filmografian paremmista teoksista. Tuotantoarvoiltaan Järki ja tunteet on pääasiassa huippuluokkaa, joskin ainakin omalla Blu-rayllani äänimiksaus oli niin epätasainen, että keskustelukohtauksissa äänenvoimakkuutta täytyi nostaa reippaasti, jotta kuuli, mitä hahmot puhuivat ja sitten taas kun ruudulla tapahtui enemmän jotain, täytyi voimakkuutta taas laskea. Kameratyöskentely ja leikkaus ovat mainiota, mutta parhaiten loistamaan pääsevät palkintoehdokkuuksia kahmineet lavastus ja puvustus, jotka ovat erinomaista jälkeä läpikotaisin. Patrick Doylen säveltämät musiikit tunnelmoivat kauniisti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.7.2024 - Muokattu: 2.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sense and Sensibility, 1995, Columbia Pictures, Mirage Enterprises

Arvostelu: Casino (1995)

CASINO

Ohjaus: Martin Scorsese

Pääosissa: Robert De Niro, Sharon Stone, Joe Pesci, James Woods, Don Rickles, Alan King, Kevin Pollak, L. Q. Jones, Dick Smothers, Frank Vincent, John Bloom, Pasquale Cajano, Melissa Prophet, Bill Allison, Vinny Vella ja Catherine Scorsese

Genre: rikos

Kesto: 2 tuntia 58 minuuttia

Ikäraja: 16

Casino perustuu Nicholas Pileggin tositapahtumakirjaan Casino: Love and Honor in Las Vegas. Rikosjournalisti Pileggi löysi vuonna 1980 raportin Las Vegas Sun -lehdestä rikollisjärjestöön linkittyneestä kasinoiden pyörittäjästä Frank "Lefty" Rosenthalista ja tämän stripparivaimosta Geri McGeestä ja ryhtyi siitä kiinnostuneena kirjoittamaan kirjaansa. Hän esitteli tapauksen ohjaaja Martin Scorseselle, jolle hän oli käsikirjoittanut rikoselokuvan Mafiaveljet (Goodfellas - 1990). Scorsese innostui ideasta ja pyysi Pileggiä työstämään elokuvasovituksen käsikirjoituksen. Elokuva kuvattiin öisin Las Vegasin Riviera-kasinolla ja lopulta Casino sai maailmanensi-iltansa 14. marraskuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai positiivista palautetta kriitikoilta, sekä parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden ja Golden Globe -palkinnon. Itse olin tiennyt elokuvasta jo vuosia ja jopa omistanut sen useamman vuoden ajan, mutten ollut saanut aikaiseksi katsottua sitä. Nyt kun huomasin Casinon täyttävän 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella elokuvan.

Mafiapomojen ryhmä ostaa kasinon Las Vegasista ja pistää huippuvedonvälittäjä Sam "Ace" Rosenthalin johtamaan paikkaa. Kasinon pyörittäminen muuttuu kuitenkin haasteeksi, kun Ace rakastuu prostituoituun Gingeriin ja kun Acen pitkäaikainen ystävä, temperamenttinen Nicky saapuu kuvioihin.

Casino oli ohjaaja Martin Scorsesen ja näyttelijä Robert De Niron kahdeksas yhteistyöelokuva ja viimeinen kahteenkymmeneen vuoteen, kunnes Scorsese työsti vuonna 2015 komedialyhytelokuvan The Auditionin hotellikasino Studio Cityn mainostamiseksi. De Niro näyttelee Frank "Lefty" Rosenthaliin pohjautuvaa Sam "Ace" Rosenthalia, vedonvälittäjää, joka osuu aina arvauksissaan oikeaan ja on siten herättänyt mafian kiinnostuksen. Kun mafia ostaa kasinon lisätäkseen rahavirtaansa, Ace koetaan parhaaksi valinnaksi pyörittämään kasinon toimintaa. De Niro on tuttuun tapaansa väkevä roolissaan, kanavoiden paljon sitä samaa, mitä häneltä nähtiin jo viisi vuotta aiemmin ilmestyneessä Mafiaveljissä. Ace on mainio hahmo moniulotteisuudessaan. Hän on terävä ja suunnitelmallinen tyyppi bisnesmielessä, mutta kun kuvioihin saapuu nainen, johon mies iskee silmänsä, muuttuu Acen työ heti vaikeammaksi.

     Ja tuo nainenhan on Sharon Stonen näyttelemä Ginger, prostituoitu, joka rakastaa rahaa ja koruja, ja tykästyykin Aceen lähinnä siksi, että mies tarjoaa näitä hänelle. Stone voitti roolityöllään parhaan naispääosan Golden Globen ja oli ehdolla Oscarista, eikä ihme. Stone heittäytyy roolinsa vietäväksi ihailtavalla tavalla. Mahtava on kanssa myöskin Mafiaveljistä tuttu Joe Pesci, joka esittää Acen pitkäaikaista ystävää, erittäin helposti suuttuvaa ja väkivaltaan taipuvaa Nicky-gangsteria. Tämän kolmikon keskinäiset dynamiikat ovat erinomaisesti laadittuja, oli kyse sitten Acen ja Gingerin monivaiheisesta suhteesta tai Acen ja Nickyn vaikeasta ystävyydestä.

Casino osoittautui todella mainioksi, parhaimmillaan loistokkaaksi rikoselokuvaksi, joka on toisaalta kehujensa arvoinen, mutta jota katsoessa en voinut vähän väliä olla miettimättä, että Scorsese, De Niro, Pesci ja käsikirjoittaja Pileggi periaatteessa tekijät jo tämän viisi vuotta aiemmin Mafiaveljissä ja vieläpä väkevämmin. Casino on kuitenkin onneksi tarinaltaan tarpeeksi erilainen rikoskertomus, etteivät lukuisat samankaltaisuudet lopulta tee todellista hallaa leffalle. Jo itse kasino on miljöönä oivallisen erilainen ja alusta asti on kiehtovaa, sekä yllättävänkin viihdyttävää seurata, kuinka kasino toimii ja kuinka mafia sitä hyödyntää. Iso osa tästä tapahtuu kertojaäänen kautta, mitä virkaa niin Ace kuin Nickykin suorittavat. Välillä olisin kaivannut, että elokuva luottaisi enemmän käsikirjoittamisen ydinsääntöön "näytä, älä kerro", mutta sitten taas toisaalta näiden kahden miehen erilaiset perspektiivit ja asenteet luovat nokkelan replikoinnin kanssa todella hupaisaa kuunneltavaa. Scorsese ja Pileggi ovat tiedostaneet, kuinka absurdeja skenaarioita etenkin FBI:n ja mafian kissa-ja-hiiri -leikistä voi saada aikaan ja on yhä vain koomisempaa, mitä erilaisempia kikkoja FBI keksii saadakseen rikolliset nalkkiin ja mitä keinoja mafia hoksaa vältelläkseen vankilaa.

Kestoa Casinolla on paria minuuttia vaille kolme tuntia, mikä voi etukäteen kuulostaa hurjalta, mutta on pakko sanoa, että kesto on käytetty hyödyksi varsin napakasti. Etenkin ensimmäinen tunti kulkee kuin hujauksessa, mitä toki tukee se, että elokuva etenee tapahtumia varsin nopealla tahdilla. Mistään kiirehtimisestä ei kuitenkaan ole kyse, vaan paketti on ihailtavan taitavasti rakennettu. Tapahtumaketjun eskaloituminen vie hyvin mennessään ja julmaa väkivaltaa on ripoteltu sinne tänne, muistuttamaan mafian häikäilemättömyydestä tietyn lupsakkuudenkin keskellä. Elokuvan finaali kruunaa homman ja saa katsojan niin myhäilemään tyytyväisenä kuin ehkä harmittelemaankin joidenkin ratkaisujen takia.

Scorsesen rakentama ilmapiiri on kaikin puolin väkevä ja hänen ja Pileggin työstämä käsikirjoitus on pääasiassa mainio, etenkin dialoginsa puolesta. Ilmestyessään Casino teki muuten ennätyksen lausuttujen kirosanojen määrässä yhden elokuvan aikana; suuri osa näistä kuullaan Pescin esittämän Nickyn suusta. Teknisiltä ansioiltaankin Casino on vakuuttava. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu ja etenkin hahmoja pitkin kasinoa seuraavat otokset ovat komeaa katseltavaa. Lavasteet ovat hienot, puvustus mainiota ja maskeeraukset oivan rujot. Visuaalista ilmettä haittaavat oikeastaan vain useissa kuvissa ylivalottuneiksi jääneet vaaleat pinnat tai lamput. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu musiikkivalintoja myöten. Etenkin finaalia säestävä The Animalsin House of the Rising Sun on nappivalinta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Casino, 1995, Universal Pictures, Syalis DA, GGG, De Fina-Cappa, Légende Entreprises

Arvostelu: Ghost in the Shell - aaveääni (攻殻機動隊 - 1995)

GHOST IN THE SHELL - AAVEÄÄNI

攻殻機動隊

Ohjaus: Mamoru Oshii

Pääosissa: Atsuko Tanaka, Akio Otsuka, Koichi Yamadera, Tamio Ōki, Iemasa Kayumi, Yutaka Nakano, Tesshō Genda, Mitsuru Miyamoto, Kazuhiro Yamaji ja Shigeru Chiba

Genre: anime, scifi, toiminta

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 16

Ghost in the Shell - aaveääni perustuu Masamune Shirow'n samannimiseen mangaan, jota on julkaistu vuodesta 1989 lähtien. Kun animeohjaaja Mamoru Oshii oli saanut valmiiksi Patlabor 2: The Movien (機動警察パトレイバー 2 the Movie - 1993), hän halusi ohjata Jin-Roh: Susiprikaatin (人狼 - 1999) ja ehdotti sitä Bandai Visual -yhtiölle. Yhtiö kuitenkin pyysi Oshiita tekemään elokuvan Shirow'n mangan pohjalta ja tutkittuaan aihetta, Oshii suostui innokkaasti. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja lopulta Ghost in the Shell - aaveääni sai maailmanensi-iltansa Tokion elokuvajuhlilla 23. syyskuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva ei menestynyt teattereissa kaksisesti ilmestyessään, mutta siitä muodostui jättihitti myöhemmin VHS-julkaisun myötä. Elokuvaa kehuivat niin kriitikot kuin katsojat, se sai viisi Annie-ehdokkuutta (paras animaatioelokuva, ohjaus, tuotanto, design ja käsikirjoitus) ja vuosien varrella Ghost in the Shell - aaveäänestä on muovautunut yksi kaikkien aikojen ylistetyimmistä anime- ja scifielokuvista. Itse kuulin elokuvasta ensimmäisen kerran vuonna 2017, kun sen pohjalta tehtiin amerikkalainen näytelty versio Ghost in the Shell. En pahemmin piitannut tuosta leffasta, mutta se herätti kiinnostuksen katsoa tämä animeklassikko. Hankin sen käsiini Blu-rayna ja kun huomasin Ghost in the Shell - aaveäänen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa sen ja samalla myös arvostella elokuvan.

Vuonna 2029 lähes kaikki ihmiset ovat enemmän tai vähemmän kyborgeja, jotka pystyvät yhdistämään itsensä valtavaan tietoverkkoon. Kyberturvallisuuteen keskittyvä osasto 9 saa tehtäväkseen pysäyttää hakkerin nimeltä Nukkemestari, joka pystyy tietoverkon kautta ottamaan ihmisiä valtaansa.

Ghost in the Shell - aaveäänen päähenkilö on turvallisuusosasto 9:n majuri Motoko Kusanagi (äänenä Atsuko Tanaka), jolla on aivoja lukuun ottamatta täysin keinotekoinen keho. Elokuvan tulevaisuudenkuvassa ihmisen tietoisuutta kutsutaan aaveeksi ja kun ihmisen tietoisuus yleensä yhdistetään aivoihin, majuria voisi kutsua aaveeksi kuoressa. Kyseessä on mielenkiintoinen hahmo, joka on erinomainen työssään. Pelkkä täydellisyys taistelussa ei kuitenkaan yksinään tee majurista kiinnostavaa, vaan tämän hiljainen pohdinta omasta paikastaan maailmassa. Majurin voi jatkuvasti nähdä miettimässä ihmisyyttään ja mitä siitä oikeastaan edes on jäljellä.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat majurin työkaverit, kyberneettisillä silmillä varusteltu Batou (Akio Otsuka) ja lähes täysin luonnollinen ihminen Togusa (Koichi Yamadera), osasto 9:ää johtava Aramaki (Tamio Ōki), sekä osaston jahtaama kyberterroristi Nukkemestari (Iemasa Kayumi). Batou ja Togusa ovat huomattavasti ihmismäisempiä kuin kylmä ja konemainen majuri. Batou on selvästi ollut alalla pitkään, kun taas Togusa vaikuttaisi vielä hieman keltanokalta näissä hommissa. Majurin ja Batoun väliltä löytyy pitkä yhteinen ura ja kaksikko tarjoaa kiinnostavia keskusteluja pitkin filmin. Nukkemestari on erittäin kiehtova pahis tarinalle. Kun hahmo avaa motiivejaan ja muutenkin ajatusmaailmaansa, niin katsojan kuin majurin suhtautuminen Nukkemestariin muovautuu.

En ihmettele, että Ghost in the Shell - aaveääni on niin arvostettu teos. Kyseessä on hieno tieteiselokuva, joka onnistuu pakkaamaan hämmentävän paljon lyhyeen kestoonsa ja jota katsoessa voi jatkuvasti tunnistaa, kuinka monet tuntemamme länsimaiset leffat ovat ottaneet siitä mallia - erityisesti The Matrix (1999). Heti kättelyssä elokuva esittelee valtavasti kiehtovan tulevaisuudenkuvan ja käyttääkin aikansa pitkin leffaa näyttämään tätä vuotta 2029, jolloin ihmiset ovat yhä enenemässä määrin hullaantuneet tehostamaan itseään kyberneettisillä osilla. Mutta kuten leffoissa on totuttu näkemään, mitä enemmän ihminen leikkii koneella, sitä enemmän kone alkaa leikkiä ihmisellä ja tästä syntyykin Nukkemestari, jonka aluksi kyberterrorismilta vaikuttava työ muuttuu loppua kohti varsin ymmärrettäväksi projektiksi.

Ghost in the Shell - aaveäänellä on kestoa alle puolitoista tuntia, mutta siinä ajassa se ehtii venymään moneen suuntaan ja tekemään kaiken vielä rauhassa, omalla painollaan ja ilman sekuntiakaan kiirehtimistä. Elokuvan päätyttyä saattaa hämmästellä sen lyhyttä kestoa, sillä takana oleva leffa tuntui siltä, että se olisi voinut olla parituntinen. Enkä sano tätä missään nimessä huonossa mielessä. Elokuva on esimerkillisen taitavasti rakennettu, jolloin se voi pitää kaiken tiiviinä, mutta silti jarrutella jatkuvasti, kun tarve sitä vaatii. Vajaa puolitoistatuntinen pitää sisällään niin paljon, että sen pureskelu jälkikäteen vie huomattavasti pidemmän ajan ja leffa tekisikin mieli pistää heti uudelleen pyörimään, sillä siitä löytyy takuulla uusintakierroksilla lisää kaiveltavaa.

Elokuvan taustalla häärännyt yhtiö Bandai Visual yritti jatkuvasti painostaa ohjaaja Mamoru Oshiita tekemään leffastaan vauhdikkaamman ja toiminnallisemman, mutta olen iloinen, että Oshii piti päänsä ja elokuva pysyi tällaisena. Toimintakohtauksia on vain kaksi, mutta ne ovat jo itsessään niin sähäkkää ja komeaa meininkiä, ettei enempää oikeastaan tarvita. Näihin pariinkin toimintakohtaukseen mahtuu niin tulitaistelua, takaa-ajoa ja käsirysyä. Oshii osoittaa lahjansa näyttävän ja jännittävän toiminnan saralla, mutta sitäkin enemmän hän vakuuttaa leffan filosofisemmassa puolessa, joka sai tuotantoyhtiön paniikkiin, että heillä olisi suurfloppi käsissään. Elokuva toki kompuroi rahallisesti teatterikierroksellaan, mutta on sittemmin löytänyt menestystä kotiteatterijulkaisujen myötä, kun yhä vain uudet ja uudet katsojat löytävät leffan.

Ghost in the Shell - aaveääni takertuu todella kiinnostavasti ja monipuolisesti ihmisyyteen, joka onkin monin tavoin elokuvan pääteema. Niin majurin kuin Nukkemestarin kautta tutkitaan ihmisyyttä eri vinkkeleistä. Majuri pohtii, onko hänessä enää ihmistä jäljellä, kun taas Nukkemestari pyrkii selvittämään, mitä ihmisyys edes on? Seksuaalisuutta ja sukupuoli-identiteettiä tarkastellaan onnistuneesti, majurin jatkuvasti riisuutuessa ihonmyötäiseen asuun, tuntumatta tajuavan lainkaan, miten häntä katsellaan. Nukkemestari taas yrittää löytää ihmisyyden salaa samalla lailla kuin tutkisi, kuinka tietokone toimii. Onko ihmisyys vain biologisia virtapiuhoja ja DNA-koodia, vai onko ihmisellä jokin muu funktio? On jopa ironista, että kun ihmiset pyrkivät niin vimmaisesti kehittämään teknologiaa ja parantelemaan sillä itseään, teknologia on jossain kohtaa siinä pisteessä, että se pyrkii olemaan kuin ihminen. Filosofiset pohdinnat saattavat puuduttaa toiminnannälkäisiä katsojia, mutta enemmän syvyyttä tieteisleffoista etsiville Ghost in the Shell - aaveääni tarjoaa varsinaista herkkua.

Kaiken tämän päälle kyseessä on vielä julmetun upean näköinen elokuva. Animaatiojälki on läpikotaisin komeaa. Hahmot liikkuvat sulavasti ja futuristisen Hongkongin maisemat ovat henkeäsalpaavaa katseltavaa pikkutarkoissa yksityiskohdissaan. Toimintakohtaukset ovat vauhdikkaan näköisiä ja suorastaan räjähtäviä. Valojen, varjojen ja värien käyttö on erinomaista, erityisesti yöllisissä kohtauksissa. Työtiimi on yhdistellyt perinteistä käsin piirrettyä kuvastoa satunnaisiin tietokoneanimaatioihin, mikä istuu täydellisesti leffan tarinaan ja teemoihin. Vahvoja visuaalisuuksia on tukemassa mainio äänimaailma. Kenji Kawain säveltämät musiikit säestävät tapahtumia vaikuttavasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

攻殻機動隊, 1995, Kôdansha, Bandai Visual Company, Manga Entertainment, Production I.G.

Arvostelu: Seitsemän (Se7en - 1995)

SEITSEMÄN

SE7EN

Ohjaus: David Fincher

Pääosissa: Morgan Freeman, Brad Pitt, Gwyneth Paltrow, R. Lee Ermey, Richard Roundtree, John C. McKinley ja Kevin Spacey

Genre: rikos, trilleri

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 16

Ylensyönti. Ahneus. Laiskuus. Himo. Ylpeys. Kateus. Viha.

Se7en, eli suomalaisittain Seitsemän on David Fincherin ohjaama trilleri. Elokuva lähti liikkeelle Andrew Kevin Walkerin laatimasta käsikirjoituksesta, joka perustui hänen omaan kokemukseensa, kun hän muutti 1980-luvulla rauhaisasta Pennsylvaniasta rikollisuuden nuhtelemaan New Yorkiin. 1990-luvun alussa italialainen elokuvayhtiö Penta Film nappasi Walkerin tekstin itselleen, mutta sillä ehdolla, että synkkä lopetus vaihdettaisiin paljon valoisampaan. Yhtiö kuitenkin ajautui taloudellisiin vaikeuksiin ja kauppasi tekstin New Line Cinemalla. Samaan aikaan esikoiselokuvansa Alien³ (1992) ohjannut Fincher oli ollut niin tyytymätön studion saksimaan lopputulokseen, että vannoi, ettei enää ikinä ohjaisi toista elokuvaa. Kuitenkin kun hän sai luettavaksi Walkerin alkuperäisen käsikirjoituksen, hän innostui siitä niin paljon, että otti heti yhteyttä New Line Cinemaan, toiveenaan ohjata elokuva. Yhtiö yritti aluksi taivutella Fincheriä käyttämään uudempaa käsikirjoitusta, mutta mies vaati hyödyntää alkuperäistä lopetusta. Yhtiö lopulta suostui, osittain sen takia, että kun yhteen päärooleista valittiin Brad Pitt, tämä ei suostunut tekemään elokuvaa, jos lopetus muutettaisiin. Kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 1994 ja lopulta Seitsemän sai maailmanensi-iltansa 15. syyskuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! New Line Cineman odotusten vastaisesti elokuva osoittautui kriitikoiden ylistämäksi jättimenestykseksi, joka sai parhaan leikkauksen Oscar-ehdokkuuden ja parhaan käsikirjoituksen BAFTA-ehdokkuuden ja josta on vuosien varrella muovautunut klassikko genressään. Itse katsoin Seitsemän-elokuvan ensimmäistä kertaa kymmenisen vuotta sitten ja pidin siitä aivan valtavasti. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan, ihan elokuvateatterissa ja kun huomasin leffan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin tietty katsoa sen jälleen kerran ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Eläkepäiviään odottava rikoskomisario saa viimeisellä viikollaan parikseen tulokasetsivän ja yhdessä he ryhtyvät tutkimaan kauhistuttavia murhia, jotka mukailevat seitsemää kuolemansyntiä.

Morgan Freeman näyttelee William Somersetiä, joka on työskennellyt rikoskomisariona jo useamman vuosikymmenen ajan ja odottelee jo pikavauhtia lähestyvää eläkettään, kun hänet pistetään koulimaan tulokkaana kaupunkiin saapuvaa David Millsiä, jota esittää Brad Pitt. Siinä missä Somerset on jo nähnyt aika lailla kaiken mahdollisen työssään, eikä juuri mikään enää hetkauta häntä, Mills on vielä varsin naiivi hommassaan. Hahmot muodostavat erinomaisen kaksikon, mitä vain vahvistaa näyttelijöiden työ. Sanoisinpa jopa, että niin Freeman kuin Pittkin tarjoavat elokuvassa parhaat roolisuoritukset, mitä olen kummaltakaan nähnyt. Freeman istuu täydellisesti iäkkään rikoskomisarion osaan, kun taas Pittistä löytyy oivaa asennetta hieman rämäpäisemmän kytän osaan. Väärissä käsissä hölösuu Mills voisi muuttua ärsyttäväksi, mutta Pitt hoitaa homman kunnialla kotiin ja hänen suorituksensa elokuvan loppumetreillä on aivan huikea kaikessa murskaavuudessaan. Freeman ja Pitt täydentävät toisiaan esimerkillisesti ja Somersetin ja Millsin tutkimusta ryhtyy seuraamaan suurella mielenkiinnolla.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa R. Lee Ermey poliisipäällikkönä ja Gwyneth Paltrow Millsin vaimona Tracyna, jotka suoriutuvat kummatkin hyvin osistaan. Vaikuttava on myös elokuvan sarjamurhaajan näyttelijä, jota en nyt tässä paljasta, jos joku tätä arvostelua lukeva ei vielä tiedä kenestä on kyse.

Uhrilampaiden (The Silence of the Lambs - 1991) rinnalla Seitsemän on ehdottomasti sarjamurhaajajahtien ympärillä pyörivien trillereiden aatelia. Kyseessä on upea mestariteos, joka ei todellakaan jätä kylmäksi, etenkään kun Fincher sai pidettyä päänsä ja torjui kerta toisensa perään studion yritykset muuttaa elokuvan lopun valoisampaan suuntaan. Elokuvan nähneet, ihan oikeasti miettikää, kuinka paljon leffa lässähtäisi, jos studio olisikin saanut tahtonsa läpi. Seitsemän on pirun synkkä filmi, joka kohtelee niin hahmojaan kuin katsojaansa säälittä, mutta joka silti kerta toisensa perään lumoaa täysillä mukaansa. Somersetin ja Millsin tutkima, seitsemän kuolemansynnin ympärille rakennettu kissa-ja-hiiri -leikki on äärimmäisen vangitseva. Murhat ovat toinen toistaan hirvittävämpiä ja pian niin hahmojen kuin katsojankin päähän iskeytyy valtava vimma saada tekijä nalkkiin.

Muutamaa minuuttia päälle parin tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, kun paikalla on hääräämässä alan kovia ammattilaisia. Näyttelijät ovat tosiaan huippuvedossa ja niin on totta vie myös David Fincher, joka halusi todella todistaa kykynsä Alien³:n jälkeen. Andrew Kevin Walkerin kerta kaikkiaan upean käsikirjoituksen pohjalta Fincher on laatinut tehokkaan tiukan ja ajoittain suorastaan hyytävän paketin. Hänen rakentamansa tunnelma on suorastaan ahdistava ja mukana on joitain kuvottavia näkyjä, mutta katsetta ei silti voi kääntää pois ruudulta. Fincher kuitenkin tietää myös, milloin jättää asioita näyttämättä, antaen katsojan mielikuvituksen luoda omia hirveitä kuvia tehostamaan kokonaisuutta. Väärissä käsissä elokuvan synkistely voisi äityä jopa tympeäksi murjottamiseksi, mutta Fincherin varma ote pitää huolen siitä, että meno on kaikessa inhottavuudessaankin aina tyylitajuista.

Yksi elokuvan vahvimmista puolista on Walkerin työstämä dialogi, joka on läpikotaisin koukuttavaa kuunneltavaa. Somersetin ja Millsin väliset keskustelut tapauksesta tuovat hyvin esille miesten erilaisia vinkkeleitä. Somerset haluaisi ymmärtää murhaajaa ja mitä tämän päässä liikkuu, kokien tämän jollain tavalla jopa todella fiksuksi tekijäksi, kun taas Mills leimaa murhaajan saman tien yksinkertaisesti hulluksi. Heidän keskustelunsa tarjoavat myös silloin tällöin pientä huumoria kaiken kurjuuden keskelle. Parasta antia on kuitenkin rikoskomisarioiden käymä keskustelu murhaajan kanssa leffan loppupäässä. Kohtaus on kertakaikkisen hieno ja todella jännittävästi laadittu.

Ja kaiken tämän päälle Seitsemän on myös varsinainen tekninen taidonnäyte. Elokuva on todella näyttävästi kuvattu ja tarkasti valaistu. Vaikka monet kohtaukset tapahtuvat pimeässä, katsoja näkee silti hyvin kaiken tarpeellisen. Tästä nykypäivän totaalista pimeyttä rakastavien elokuvantekijöiden pitäisi ottaa opikseen. Lavastuksella (ja jatkuvalla sateella) tästä maailmasta saadaan luotua ikävän lohduton paikka roskaisine katuineen. Maskeeraajat ovat myös tehneet yököttävää työtä erityisesti ylensyönti- ja laiskuus-uhrien kohdalla. Nämä näyt eivät heti katoa verkkokalvoilta. Äänimaailma on myös täydellisesti rakennettu Howard Shoren synkästi maalailevien musiikkien kera.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Se7en, 1995, New Line Cinema, Juno Pix, Cecchi Gori Pictures

Arvostelu: Babe - urhea possu (Babe - 1995)

BABE - URHEA POSSU

BABE

Ohjaus: Chris Noonan

Pääosissa: Christine Cavanaugh, Miriam Margolyes, James Cromwell, Magda Szubanski, Danny Mann, Hugo Weaving, Miriam Flynn, Zoe Burton, Paul Goddard, Wade Hayward, Brittany Byrnes, Russi Taylor, Michael Edward-Stevens, Charles Bartlett, Paul Livingston ja Roscoe Lee Browne

Genre: draama, komedia

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 3

Babe - urhea possu perustuu Dick King-Smithin kirjaan Babe: possu joka päätti päästä pitkälle (The Sheep-Pig) vuodelta 1983. Mad Max -elokuvista (1979-) tunnettu George Miller oli innostunut King-Smithin kirjasta ja halusi tehdä siitä elokuvan. Hän kuitenkin koki, ettei teknologia ollut vielä siinä pisteessä, että puhuvat eläimet voisivat olla näytellyn elokuvan päärooleissa. Vuosien suunnittelu- ja valmisteluprosessin jälkeen Miller päätti, että olisi vihdoin aika tehdä leffa. Chris Noonan palkattiin ohjaajaksi, kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Babe - urhea possu sai maailmanensi-iltansa 4. elokuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen jättihitti, joka voitti kriitikotkin puolelleen ja sai jopa seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, sovitettu käsikirjoitus, miessivuosa, lavastus ja leikkaus), joista se voitti parhaiden erikoistehosteiden palkinnon, minkä lisäksi elokuva voitti parhaan komedia- tai musikaalielokuvan Golden Globe -palkinnon. Elokuvan myötä aktivismi eläintensuojelun puolesta, sekä kasvissyöjien määrä lisääntyi maailmalla. Itse katsoin Babe - urhean possun ensi kertaa jo lapsena ja pidin siitä paljon. Olen katsonut elokuvan muutaman kerran uudestaan, mutta viimeisestä kokonaisesta läpikatselukerrasta on vierähtänyt vähintään kymmenen vuotta. Viime vuosien aikana olen lähinnä jäänyt tuijottamaan elokuvaa muutamiksi minuuteiksi, kun se on sattunut osumaan vastaan joltain televisiokanavalta. Kun huomasin Babe - urhean possun täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa kokonaan ja samalla myös arvostella elokuvan.

Babe-porsas päätyy Hoggettien maatilalle, missä hän saa uusia ystäviä ja kiinnostuu porsaille epätavallisesta aktiviteetista: lampaiden paimentamisesta.

Elokuvan päähenkilö on tietty sen nimikkohahmo - tai siis nimikkopossu - Babe (äänenä Christine Cavanaugh). Baben ollessa vielä ihan pieni porsas, hänet valittiin maatalousnäyttelyssä kilpailuun, jossa possun voi voittaa arvaamalla oikein tämän painon. Kisan kautta Babe päätyy Hoggettien maatilalle, missä hänen elämänsä mullistuu. Babe on valloittavan sympaattinen ja suloinen tapaus, jonka seikkailua ryhtyy seuraamaan erittäin mielellään.

     Maatilan omistavat James Cromwellin ja Magda Szubanskin näyttelemä aviopari Arthur ja Esme Hoggett. Arthur on vähäsanainen ja jämpti mies, kun taas Esme on lempeä ja lämmin. Cromwell ei ollut aluksi halukas rooliin, sillä hänen hahmolleen on kirjoitettu niin vähän repliikkejä, mutta onneksi hän tarttui osaan. Cromwell tarjoaa paljon ilmeillään ja eleillään ja lopulta hän nappasi Babe - urheasta possusta uransa toistaiseksi ainoan Oscar-ehdokkuuden. Szubanski on myös erittäin mainio ja hupsusti hän oli vasta kolmissakymmenissä saatuaan rooliin, joten hänet piti maskeerata vastaamaan noin 55-vuotiasta Cromwellia.

     Muita eläinhahmoja taas ovat muun muassa Hoggettien farmilla asuvat lammaskoirat Fly (Miriam Margolyes) ja Rex (Hugo Weaving), kukkoa leikkivä ankka Ferdinand (Danny Mann), lammas Mää (Miriam Flynn) ja juonitteleva kissa Duchess (Russi Taylor). Hahmogalleria on läpikotaisin oiva. Ferdinandin kautta Babe oppii, että jos eläimelle ei maatilalle keksitä selvää tehtävää, tämä päätyy ruokapöytään ja Flyn ja Rexin kautta Babe taas innostuu lampaiden paimentamisesta.

Babe - urhea possu on aivan ihana koko perheen elokuva, joka ei ole menettänyt tippaakaan tehostaan vuosikymmenten vieriessä. Päinvastoin. Leffaa seurasi useita enemmän tai vähemmän samanlaisia puhuvien farmieläinten täyttämiä perhe-elokuvia, joista yksikään ei päässyt Babe - urhean possun tasolle. Toisin kuin näistä lukuisista seuraajista, tästä filmistä löytyy aitoa sydäntä ja sielua. Käsikirjoittaja-tuottaja George Miller työsti elokuvaa kymmenen vuoden ajan ja lopputuloksesta näkyy intohimo ja huoli projektia kohtaan. Näin Babe - urhea possu onnistuu oikeasti tavoittamaan katsojansa ja osumaan tunteisiin. Tätä jopa kaunista elokuvaa on aika lailla mahdotonta katsoa herkistymättä jossain kohtaa niin surusta kuin ilostakin.

Elokuvan tarina kerrotaan oivan satukirjamaisesti ja kertomus on jopa jaettu lukuihin. Joka luvussa on oma pointtinsa kertomuksen etenemisen ja hahmojen kehittymisen kannalta. Elokuva on osattu pitää maltillisessa puolentoista tunnin mitassa, mutta silti tarina ei koskaan kiirehdi. Idylliseen maatilamaisemaan sopiikin rauhallisempi kerronta ja elokuvaa katsoessa tulee ikävä aikaa, kun lastenleffat eivät koostuneet pääasiassa hyperaktiivisesta koheltamisesta ja aikaa, kun lastenleffat uskalsivat olla hieman synkkiäkin. Seassa on joitain varsin jännittäviä hetkiä, esimerkiksi kun Hoggettit pohtivat, syödäänkö jouluna kinkkua vai ankkaa? Maatilan eläinten elämien realiteetit tulevat aika kaunistelematta esille, enkä yhtään ihmettele, että elokuvan nähtyään moni lapsi päätti olla syömättä lihaa. Ei Babe - urhea possu kuitenkaan mitään pelkkää synkistelyä ole ja siitä löytyy paljon hauskoja hetkiä, minkä lisäksi elokuvan lopetus täyttää katsojan kasvot leveällä hymyllä ja onnen kyynelillä.

Vaikka elokuva olikin monin osin George Millerin rakkauslapsi Mad Maxien ohella, Miller ei kuitenkaan itse ohjannut leffaa, vaan hommaan valikoitui Chris Noonan. Noonanilla ja Millerillä menivät silti sukset ristiin läpi tuotannon, sillä Noonan koki, että Millerillä oli liikaa valtaa lopputuloksesta. Kaksikko myös kirjoitti käsikirjoituksen ja huolimatta yhteistyön heikkoudesta, siitä syntyi erittäin laadukas perheleffa. Teksti on vahva ja siitä löytyy paljon hyviä teemoja, muun muassa oman paikkansa löytämisestä ja tiettyjen itselle määritettyjen rajojen rikkomisesta. Babe - urhea possu on myös teknisiltä ansioiltaan onnistunut. Se on taitavasti kuvattu ja suurimmaksi osaksi sulavasti leikattu. Lavasteet ovat nätit, asut mainiot ja maskeeraukset taidokkaat. Oikeita eläimiä, animatroniikkanukkeja ja tietokonetehosteita yhdistelemällä on saatu aikaan hieno illuusio puhuvista eläimistä. Vaikka välillä on päivänselvää, milloin vaikkapa oikea possu vaihtuu ohjailtavaan nukkeen, ovat nämä alan parhaat taitajat, eli Jim Henson's Creature Shopin tyypit luoneet niin aidon näköisiä nukkeja, että homman katsoo sormien läpi. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Nigel Westlaken säveltämät musiikit tunnelmoivat kauniisti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Babe, 1995, Universal Pictures, Kennedy Miller Productions

Arvostelu: Waterworld (1995)

WATERWORLD

Ohjaus: Kevin Reynolds

Pääosissa: Kevin Costner, Jeanne Tripplehorn, Tina Majorino, Dennis Hopper, Michael Jeter, Gerard Murphy, Kim Coates, R. D. Call, Robert LaSardo, Zakes Mokae ja Jack Black

Genre: toiminta, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 56 minuuttia

Ikäraja: 12

Waterworld on Kevin Costnerin tähdittämä toimintaseikkailu. Elokuva syntyi vuonna 1986 käsikirjoittaja Peter Raderin ja tuottaja Brad Krevoyn ideasta luoda oma versionsa Mad Max -elokuvista (1979-). Rader työsti käsikirjoitusversioita usean vuoden ajan ja kaupitteli ideaansa eri yhtiöille. Lopulta vuonna 1992 Universal Pictures nappasi elokuvan itselleen. Robin Hood - varkaiden ruhtinaan (Robin Hood: Prince of Thieves - 1991) tehnyt kaksikko, Kevin Costner ja ohjaaja Kevin Reynolds hyppäsivät elokuvaan mukaan ja kuvaukset käynnistyivät keväällä 1995. Kuvaukset olivat kuitenkin ongelmia täynnä. Vaikeat kuvausolosuhteet avomerellä aiheuttivat jatkuvia takaiskuja, kun lavasteet tuhoutuivat myrskyissä ja työryhmä joko tuli merisairaaksi tai meinasi hukkua. Tuotantokustannukset kasvoivat kaiken aikaa, etenkin kun Costner oli tyytymätön kuvattuun materiaaliin ja vaati, että leffa kirjoitettaisiin ja kuvattaisiin uudestaan. Kuvaukset venyivät lopulta puolen vuoden mittaiseksi operaatioksi ja elokuvasta muodostui kallein leffa mitä oli tehty. Lisäksi Costner ja Reynolds riitelivät vähän väliä, mikä johti lopulta siihen, että Reynolds hylkäsi elokuvan leikkauksen loppusuoralla, antaen Costnerin tehdä leffan loppuun. Lopulta elokuva saatiin kuin saatiinkin valmiiksi ja Waterworld sai maailmanensi-iltansa 28. heinäkuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Vaikka leffa tienasi jopa 260 miljoonaa dollaria, oli sen budjetti noussut niin suureksi, että elokuva oli ikävä taloudellinen floppi, jolle niin kriitikot kuin katsojatkaan eivät pahemmin lämmenneet. Elokuva sai parhaan äänityksen Oscar-ehdokkuuden ja parhaiden erikoistehosteiden BAFTA-ehdokkuuden, mutta myös huonoimman elokuvan, ohjauksen ja miespääosan Razzie-ehdokkuudet, sekä "voitti" huonoimman miessivuosan Razzie-palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt Waterworldia, vaikka olen tiennyt siitä ja etenkin sen maineesta jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin selvittää, millainen on itse elokuva kohujen ja kuohujen keskellä ja samalla arvostella Waterworldin sen juhlavuoden kunniaksi.

Kaukana tulevaisuudessa napajäätiköt ovat sulaneet ja peittäneet Maapallon vedellä. Selviytyneet ihmiset seilaavat loputtomalla merellä, etsien tyttöä, jonka tatuoinnin kerrotaan olevan kartta, joka johtaa viimeiselle Kuivamaalle.

Waterworldin pääroolissa nähdään tosiaan Kevin Costner, jonka ura luiskahti alamäkeen elokuvan tekemien tappioiden myötä. Costner näyttelee nimettömäksi jäävää merenkävijää, joka seilaa ympäri merta, etsien ruokaa ja tapellen vaarallisia, merirosvomaisia "savuttajia" vastaan. Tämä mies piittaa ainoastaan omasta selviytymisestään maailmanlopun keskellä, mutta päättyy toki kuitenkin lopulta auttamaan hädässä olevia ihmisiä barbaarijoukkoa johtavalta tyrannilta - eli aivan kuten Max Rockatansky, Mad Max -leffojen päähenkilö. Costner hoitaa tonttinsa pääasiassa hyvin. Hänestä löytyy tietty karismaa tuiman sankarin osaan, mutta paikoitellen hänestä puuttuu oikea palo elokuvaa kohtaan. Kuvaukset eivät tosiaan olleet helpot, minkä lisäksi Costner kävi tuolloin läpi avioeroa, mikä on kaikki taatusti vaikuttanut hänen suoritukseensa.

     Elokuvassa nähdään myös Dennis Hopper pahana Diakonina, joka johtaa savuttajien armeijaa ja Gerard Murphy tämän uskollisena palvelijana Nordina, Tina Majorino Enola-tyttönä, jonka selkää koristavan tatuoinnin uskotaan olevan kartta viimeiselle maapläntille, mitä planeetalta löytyy, Jeanne Tripplehorn Enolaa suojelevana Heleninä, sekä Michael Jeter keksijä Gregorina. Lisäksi Jack Black tekee yhden uransa ensimmäisistä rooleista Diakonin joukkoihin kuuluvana pilottina. Sivunäyttelijät ajavat passelisti asiansa, joskin koin Hopperin Razzie-palkinnon hölmöksi vedoksi. Hopper on tietty täysin elementissään eksentrisenä roistona, joka on leffan vekkulein hahmo kaikessa kataluudessaan.

Waterworld on täysin ymmärrettävästi saanut imagonsa "Mad Maxina merellä". Elokuva lainailee niin paljon George Millerin ideoimasta postapokalyptisestä saagasta ja ainoa selvä poikkeus on, että karujen aavikoiden sijaan elokuva tapahtuukin loputtomaksi muuttuneella merellä. Vaikka Mad Maxiin vertaamatta jättäminen onkin täysi mahdottomuus, on vetinen ympäristö lopulta tarpeeksi poikkeava, jotta Waterworld onnistuu edes jollain tavalla olla oma juttunsa. Käsikirjoittaja Peter Rader on miettinyt selvästi pitkään, kuinka tämä tulevaisuudenkuvaus toimii ja tähän maailmaan uppoutuukin ihan mukavasti. Heti kättelyssä on veikeä ratkaisu, että Universalin logossa nähtävän maapallon napajäätiköt sulavat ja lopulta vesi peittää mantereet kokonaan. Hyvin simppelillä tavalla katsojalle tehdään selväksi mistä on kyse ja tänä päivänä, kun ilmastonmuutoksesta puhutaan kaiken aikaa, elokuva tuntuu ajankohtaisemmalta kuin ilmestyessään 30 vuotta sitten.

Mutta siinä, missä Rader onnistuu märän tulevaisuudenkuvansa kanssa, hän (ja mukaan hypänneet kirjoittajat David Twohy ja Joss Whedon) kuitenkin kompuroi itse tarinassa. Sen lisäksi, että Waterworldin käsikirjoitus on täynnä tuttuja Mad Max -juttuja, ei se muutenkaan ole kovin omaperäinen juonensa kanssa, minkä takia jo ensimmäisen vartin kohdalla voi arvata, kuinka loppuleffa tulee menemään, eikä yllätyksiä tosiaankaan ollut luvassa. Tästä huolimatta elokuva pitää ihan menevästi kyydissään ja tarjoaa useita näyttäviä toimintakohtauksia.

Vaikka leffan voisi muuten laskea epäonnistumiseksi, helvetillisissä olosuhteissa toiminut työryhmä voi kyllä antaa itselleen aplodit siitä, kuinka vaikuttavia kohtauksia he saivatkaan aikaiseksi. Teknisiltä ansioiltaan Waterworld on nimittäin jopa aika upea. Se on taitavasti kuvattu, valaistu ja puvustettu. Lavastustiimi on tehnyt ällistyttävää duunia kelluvien jättilavasteiden kanssa. Erityisesti suuri atolli, missä esimerkiksi Enola, Helen ja Gregor asuvat, on huikea ilmestys. Erikoistehosteet ovat myös vakuuttavat ja käytännön efekteillä toteutetut taistelut todellisine räjähdyksineen saavat elokuvan näyttämään paremmalta kuin monet tämän päivän tehostespektaakkelit tietokoneluomustensa kanssa. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu James Newton Howardin seikkailullisia ja mahtipontisia musiikkeja myöten.

Kevin Reynoldsin jätettyä Waterworldin Costnerin harteille, kyllästyttyään totaalisesti tämän käytökseen, Costnerin käsissä teattereissa julkaistu elokuva oli tiivis, vähän päälle parituntinen toimintaseikkailu. Vasta vuosia myöhemmin Reynoldsin hitaampi visio julkaistiin lähes kolmetuntisena ohjaajan versiona. Tämä versio sisältää useita pidennettyjä kohtauksia ja joitakin kokonaan uusia kohtauksia, joissa muun muassa tutustuaan vielä enemmän atollilaisten elämään. Moni aikoinaan teatteriversion lytännyt katsoja tykästyi Waterworldiin nähtyään tämän pidemmän leikkausversion.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Waterworld, 1995, Universal Pictures, Gordon Company, Davis Entertainment, Licht/Mueller Film Corporation

Arvostelu: Clueless (1995)

CLUELESS

Ohjaus: Amy Heckerling

Pääosissa: Alicia Silverstone, Paul Rudd, Stacey Dash, Brittany Murphy, Dan Hedaya, Jeremy Sisto, Breckin Meyer, Justin Walker, Wallace Shawn, Twink Caplan, Julie Brown, Donald Faison, Elisa Donovan ja Aida Linares

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 3

Clueless pohjautuu löyhästi Jane Austenin kirjaan Emma vuodelta 1815. 1990-luvun alussa Twentieth Century Fox halusi tehdä televisiosarjan siisteistä teineistä ja pyysi Amy Heckerlingiä kehittelemään idean. Heckerling oli lukenut Emmaa ja piti erityisesti sen päähenkilöstä, haluten tuoda hahmon nykyaikaan. Heckerling vieraili Beverly Hillsin kouluissa, nähdäkseen millaisia tuon ajan teinitytöt olivat ja ryhtyi kirjoittamaan käsikirjoitusta, joka kulki aluksi nimellä "No Worries". Heckerlingin agentti Ken Stovitz luki tekstin ja ehdotti, että sarjan sijaan siitä tehtäisiin elokuva. Fox ei ollut kuitenkaan kiinnostunut naisvetoisesta komediaelokuvasta, jolloin teksti päätyi tuottaja Scott Rudinin kautta Paramount Picturesille. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 1994 ja lopulta Clueless sai maailmanensi-iltansa 7. heinäkuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma taloudellinen hitti, josta on muodostunut yksi ysärin merkittävimmistä teinileffoista, jonka myötä elokuvan pohjalta on myöhemmin tehty kirjoja, sarjakuvia, televisiosarja, musikaalinäytelmä ja videopeli. Itse katsoin Cluelessin joskus vuosia sitten, mutten pahemmin piitannut siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella leffan juhlavuoden kunniaksi.

Koulunsa suosituin tyttö Cher Horowitz päättää ryhtyä "hyväntekijäksi" ja parittaa koulunsa oppilaita ja opettajia, joiden hän uskoo sopivan toisilleen.

Päärooliin Cher Horowitziksi pohdittiin muun muassa Angelina Jolieta, Reese Witherspoonia ja Gwyneth Paltrow'ta, kunnes lopulta roolin sai Alicia Silverstone, joka oli tuohon aikaan tunnettu lähinnä Aerosmith-yhtyeen musiikkivideoista. Silverstone on nappivalinta rooliin ja hän pystyy tekemään periaatteessa aika epämiellyttävästä hahmosta hassun pidettävän. Cher tulee rikkaasta perheestä ja hän on nätti, mitkä ovat nousseet hänellä pahasti päähän. Hän ei tiedä asioista läheskään niin paljon kuin luulee ja hän on erittäin itsekeskeinen, pinnallinen ja teennäinen. Cheristä on kuitenkin saatu myös varsin huvittava, minkä lisäksi hänelle kirjoitettu kasvutarina vie häntä onneksi parempaan suuntaan ihmisenä.

     Elokuvassa nähdään myös Dan Hedaya Cherin juristi-isänä Melinä, Stacey Dash Cherin parhaana ystävänä Dionnena ja Donald Faison tämän poikaystävänä Murrayna, Jeremy Sisto monien tyttöjen ihastuksenkohteena Eltonina, Breckin Meyer pilviveikko Travisina, Elisa Donovan Cherin inhoamana Amberina, Justin Walker vuorotellen kahta koulua käyvänä Christianina, Brittany Murphy uutena kouluun tulevana Taina, Wallace Shawn ja Twink Caplan opettajina herra Hallina ja neiti Geistinä, Julie Brown valmentaja Stoegerinä, sekä Paul Rudd Cherin ex-velipuolena Joshina, joka oli hetken osa Horowitzin perhettä, kun Mel-isä oli jonkin aikaa naimisissa Joshin äidin kanssa. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan mallikkaasti, mutta lopulta Clueless on puhtaasti Silverstonen show.

Kuten alussa kerroin, en juuri tykännyt Cluelessista, kun katsoin sen ensi kertaa varmaan kymmenisen vuotta sitten. Kun pistin elokuvan nyt pyörimään uudestaan, pohdin, että noinkohan olisin edelleen negatiivinen sitä kohtaan? As if! Uusintakatselulla Clueless oli erittäin positiivinen yllätys, enkä yhtään ihmettele nyt, miksi se nousi ysärinuorten keskuudessa niin suosituksi. Kyseessä taitaa jopa olla oman vuosikymmenensä määrittelevä teinielokuva, samaan tapaan kuin The Breakfast Club (1985) oli kymmenen vuotta aiemmin ja Mean Girls (2004) kymmenen vuotta myöhemmin.

Clueless lainailee ja modernisoi lystikkäästi Jane Austenin Emma-kirjasta, siirtäen tapahtumat Beverly Hillsin hienostoalueelle. Vaikka hahmojen käytökselle tosielämässä pyörittelisi silmiä, leffassa heidän puuhiaan on hupaisaa seurata. On huvittavaa, kuinka Cher kokee kaikkien muiden ympärillään olevan ihan hukassa ja päättää auttaa näitä kohti oikeaa suuntaa, mutta todellisuudessa nimenomaan hän on täysin ulapalla asiasta jos toisesta. Clueless onkin täynnä hauskoja tapahtumaketjuja, juonikuvioita, hahmoja ja kohtauksia, joiden parissa puolentoista tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa. Sekaan mahtuu hyvää kommentaaria pissistyttöhahmoista ja satiiria näiden rikkaiden lasten naurettavan pröystäilevistä elämistä. Omalla tavallaan elokuvan voi myös tulkita parodiaksi aikansa teinirainoista. Se on nokkela, näppärä ja jaksaa viihdyttää passelisti yhä 30 vuotta ilmestymisensä jälkeen.

Niin Amy Heckerlingin energinen ohjaus kuin hänen oivaltava käsikirjoituksensa ovat mainiot. Heckerling on panostanut hyvin hahmoihin ja heidän kuvioihinsa, sekä kirjoittanut todella lystikästä dialogia. Heckerling saa näyttelijät irrottelemaan hupsusti ja hänen rakentama ilmapiirinsä vie hyvin mukanaan. Clueless on myös pätevästi kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat hienot, puvustus on tarkoituksellisen yliampuvaa ja äänimaailma on hyvin työstetty David Kitayn sävellyksiä ja muita musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Clueless, 1995, Paramount Pictures, Robert Lawrence Productions, Scott Rudin Productions

Arvostelu: Apollo 13 (1995)

APOLLO 13

Ohjaus: Ron Howard

Pääosissa: Tom Hanks, Bill Paxton, Kevin Bacon, Kathleen Quinlan, Ed Harris, Gary Sinise, Mary Kate Schellhardt, Max Elliott Slade, Emily Ann Lloyd, Miko Hughes, Chris Ellis, Joe Spano, Marc McClure, Clint Howard, Ray McKinnon, Jean Speegle Howard, Todd Louiso, Gabriel Jarret, Andy Milder, Loren Dean, Christian Clemenson, Mark Wheeler ja Larry Williams

Genre: draama, jännitys

Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 7

"Houston, we have a problem!"

Apollo 13 perustuu Jim Lovellin ja Jeffrey Klugerin kirjaan Lost Moon: The Perilous Voyage of Apollo 13 (1994), joka puolestaan pohjautuu tositapahtumiin avaruuslento Apollo 13:n onnettomuudesta vuonna 1970. Kirjan oikeudet kaupattiin jo ennen sen julkaisua ja Universal Pictures ja Imagine Entertainment onnistuivat voittamaan myyntikilpailun. William Boyles Jr. ja Al Reinert työstivät alkuperäisen käsikirjoituksen ja päärooliin kaavailtiin Kevin Costneria, mutta rooli meni Tom Hanksille, joka oli innostunut ja tietäväinen avaruudesta ja oli jo pitkään halunnut tähdittää elokuvaa kuulennosta. Ron Howard pestattiin ohjaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät elokuussa 1994. Lopulta Apollo 13 sai maailmanensi-iltansa 22. kesäkuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä jättimenestys, joka sai yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, miessivuosa, naissivuosa, sovitettu käsikirjoitus, lavastus, musiikki ja erikoistehosteet), joista se voitti parhaan leikkauksen ja äänityksen palkinnot, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miessivuosa ja naissivuosa). Itse näin Apollo 13:n ensimmäistä kertaa jo lapsena ja pidin siitä valtavasti. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen jälleen ja samalla myös arvostella elokuvan.

11. huhtikuuta 1970 avaruuslento Apollo 13 matkaa kohti Kuuta, kun matkan varrella ilmenee tekninen vika ja astronauttien täytyy tehdä kaikkensa selviytyäkseen takaisin kotiin elävinä.

Alun perin päärooliin astronautti Jim Lovelliksi kaavailtiin tosiaan Kevin Costneria, jopa ihan Lovellin itsensä toimesta. Roolia tavoitteli myös John Travolta, mutta roolin nappasi lopulta Tom Hanks, joka oli tosielämässä kiinnostunut avaruusmatkailun historiasta ja halunnut jo pidemmän aikaa tähdittää tosipohjaista avaruuselokuvaa. Hanks istuukin erinomaisesti rooliin. Hänestä löytyy tuttuun tapaansa karismaa pääosaan, minkä lisäksi hän on myös uskottava sinnikkäänä ja kokeneena astronauttina. Tosielämässä Lovell piti pitkään ennätystä pisimpään avaruudessa aikaa viettäneestä ihmisestä.

     Lovell ei kuitenkaan lähde Kuumatkalle yksin, vaan hänen mukaansa lähtevät Bill Paxtonin näyttelemä Lovellille aina uskollinen Fred Haise ja Kevin Baconin esittämä hieman kokemattomampi astronautti Jack Swigert, joka valikoituu ihan viime hetkellä, kun alkuperäiseen tiimiin kuulunut Ken Mattingly (Gary Sinise) joutui jättäytymään pois lennolta tuhkarokkoepäilyn takia. Paxton ja Bacon ovat myös hyvät rooleissaan ja Hanksin kanssa he muodostavat oivan dynamiikan erilaisine persoonineen. Vaikka Ken joutuukin jäämään pois kauan odottamaltaan lennolta, Sinise pääsee myös hyvin esille leffan loppupäässä, kun Ken pyydetään testaamaan moduulisimulaatiolla erilaisia keinoja, jotta Apollo 13 saataisiin turvallisesti takaisin Maahan.

Elokuvassa nähdään myös parhaan naissivuosan Oscar-ehdokkuuden saanut Kathleen Quinlan Jimin vaimona Marilyninä ja Mary Kate Schellhardt, Max Elliott Slade, Emily Ann Lloyd ja Miko Hughes Lovellin pariskunnan lapsina, parhaan miessivuosan Oscar-ehdokkuuden saanut Ed Harris Houstonissa lennonjohtajana toimivana Gene Kranzina, sekä muun muassa Chris Ellis, Joe Spano, Marc McClure, Clint Howard, Ray McKinnon, Todd Louiso, Gabriel Jarret, Andy Milder, Loren Dean ja Christian Clemenson lennonjohdon ja NASA:n työntekijöinä, jotka eri tahoillaan yrittävät auttaa hädässä olevaa Apollo 13:a. Myös Ron Howardin vanhemmat Jean Speegle ja Rance Howard nähdään leffassa, Jimin äitinä ja pastorina, minkä lisäksi myöhemmin näyttelijänä kuuluisaksi nousseen tyttären Bryce Dallas Howardin voi bongata kohtauksesta, jossa astronauttien sukulaiset saapuvat toivottamaan hyvää matkaa. Kaikin puolin näyttelijäkaarti suoriutuu oivallisesti rooleistaan ja Oscar-ehdokkuudet menivät oikeisiin osotteisiin. Quinlan tulkitsee hienosti vaimohahmonsa huolta, Harrisin omatessa vahvaa auktoriteettia lennonjohtajana.

Lukuun ottamatta paria parhaat päivänsä nähnyttä tietokone-efektiä, Apollo 13 ei ole menettänyt tippaakaan tehostaan kolmen vuosikymmenen varrella. Kyseessä on edelleen henkeäsalpaavan tiivistunnelmainen jännitysnäytelmä avaruudessa, joka pitää tiukasti otteessaan alusta loppuun saakka, eikä aika käy missään kohtaa pitkäksi, vaikka leffalla onkin kestoa liki kaksi ja puoli tuntia. Elokuva itse asiassa tuntuu huomattavasti kestoaan lyhyemmältä, sillä se vie niin onnistuneesti mukanaan. Merkittävä osa tehosta toki syntyy tiedosta, että tämä tapahtui ihan oikeasti, eikä kyse ole fiktiivisestä avaruudessa tapahtuvasta selviytymistaistelusta, kuten esimerkiksi elokuvissa Gravity (2013) ja Yksin Marsissa (The Martian - 2015).

Elokuva käynnistyy historiallisesta hetkestä, kun Jim, Fred, Ken ja Jack perheineen seuraavat Neil Armstrongin ja Buzz Aldrinin ensimmäistä Kuulentoa heinäkuussa 1969 ja pian käynnistyykin valmistautuminen miesten omaan reissuun. Hahmot alustetaan oivallisesti, joten kun kauhistuttava tekninen vika ilmenee kesken lennon, on katsojana kiintynyt tähän kolmikkoon. Läpi leffan kotisohvalla hikipisarat kimmeltävät ohimoilla ja keho lukittuu jännittyneeksi, sillä tähän selviytymistaisteluun eläytyy niin täysillä. Läpi elokuvan tuntuukin siltä kuin olisi itse menossa mukana, joko ahtaassa Apollo 13:ssa tai Houstonissa lennonjohdon kanssa.

Yksi elokuvan vahvimmista puolista onkin se, kuinka laajasti ja monesta vinkkelistä tätä tapausta esitetään läpi leffan. Leffa ei jumita vain itse Apollo 13:ssa, vaan elokuva näyttää esimerkiksi, kuinka Lovellin perheen kotona jännitetään televisiolähetyksen edessä. Televisiolähetyksen kautta saadaan mukaan oikeitakin haastattelutilaisuuksia vaikkapa NASA:n kanssa ja näytetään, kuinka koko muu maailma pysähtyi seuraamaan tätä selviytymisoperaatiota. Jännitettä rakennetaan Houstonissa, kun lennonjohto ja NASA:n työntekijät pyörittelevät hermostuneina erilaisia ideoita siitä, kuinka astronautit saataisiin kotiin. Kaikenlaiset väittelyt oikeasta tavasta, puheet fysiikan mahdollisuuksista ja rajoista, sekä simulaatiokokeilut ovat äärimmäisen mielenkiintoista seurattavaa. Tällä hyppimisellä vältetään yksitoikkoiseksi muuttuminen ja lisätään jännitettä. Jännitys myös kasvaa, kun vähän väliä uusi ongelma saapuu nostelemaan päätään. Kun lopputekstit lähtevät rullaamaan, katsojalta kestääkin hetki tasata sykettään ja toipua tästä elokuvallisesta elämyksestä.

Elokuvan ohjaaja Ron Howard on ehtinyt urallaan tehdä useita hyviä elokuvia, kuten Willow - suuren seikkailun (Willow - 1988), Kauniin mielen (A Beautiful Mind - 2001), Da Vinci -koodin (The Da Vinci Code - 2006) ja Rushin (2013) ja löytyypä minulta myös pehmeä paikka sydämestä Jim Carreyn tähdittämälle The Grinchille (Dr. Seuss' How the Grinch Stole Christmas - 2000). Ei ole kuitenkaan epäilystäkään siitä, etteikö Apollo 13 olisi Howardin paras työ. Tässä Howard osuu nappiin kaikessa. Tukena toimii vahva käsikirjoitus, sekä upea tekninen toteutus. Apollo 13 on vaikuttavasti kuvattu ja painovoimattomat kohtaukset kuvattiin oikeasti painovoimattomassa tilassa, KC-135 -lentokoneessa, mikä aiheutti vähemmän yllättäen osalle näyttelijöistä ja kuvausryhmästä huonoa oloa. Lavastus on näyttävää ja puvustus mainiota. Leikkaus on ihailtavan sulavaa ja Oscar-palkinto olikin ansaittu. Jotkut digiefektit ovat tosiaan nähneet parhaat päivänsä, mutta käytännön tehosteet ovat yhä komeaa seurattavaa. Äänimaailma on myös väkevästi rakennettu James Hornerin mahtipontisia ja patrioottisia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Apollo 13, 1995, Universal Pictures, Imagine Entertainment