Näytetään tekstit, joissa on tunniste Val Kilmer. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Val Kilmer. Näytä kaikki tekstit

lauantai 6. joulukuuta 2025

Arvostelu: Heat - ajojahti (Heat - 1995)

HEAT - AJOJAHTI

HEAT



Ohjaus: Michael Mann
Pääosissa: Al Pacino, Robert De Niro, Val Kilmer, Jon Voight, Tom Sizemore, Diane Venora, Amy Brenneman, Ashley Judd, Mykelti Williamson, Wes Studi, Ted Levine, Natalie Portman, William Fichtner, Dennis Haysbert, Hank Azaria ja Danny Trejo
Genre: rikos, toiminta
Kesto: 2 tuntia 50 minuuttia
Ikäraja: 16

Heat - ajojahti on Michael Mannin ohjaama ja käsikirjoittama rikostoimintaelokuva. 1970-luvun lopulla Mann kiinnostui rikollisesta Neil McCauleystä ja tätä jahdanneesta chicagolaisesta poliisista Chuck Adamsonista. Mann ryhtyi työstämään tositarinan pohjalta elokuvaa ja esitteli käsikirjoitustaan ympäri Hollywoodia, mutta tuloksetta. Kun Mannin tuottamasta Miami Vice -sarjasta (1984-1990) muodostui iso hitti, Mann keksi muovata vanhan tekstinsä televisiosarjan muotoon. Hän sai kuvattua pilottijakson NBC-kanavalle, mutta kanava hylkäsikin sarjan. Mann muokkasi pilottijaksosta televisiossa julkaistun leffan L.A. Takedown (1989), jonka pohjalta hän alkoi työstämään kunnon teatterielokuvaa. Tällä kertaa Mann sai rahoittajat projektiin, työryhmän ympärilleen ja innokkaat näyttelijät kameran eteen. Kuvaukset käynnistyivät loppukeväästä 1995 ja lopulta Heat - ajojahti sai maailmanensi-iltansa jo puoli vuotta myöhemmin, 6. joulukuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, jonka arvostus on vain kasvanut vuosien varrella. Elokuva on toiminut innoittajana niin tosielämän rikollisille, kuin myös leffoille, kuten Christopher Nolanin Batman-elokuvalle Yön ritari (The Dark Knight - 2008) ja suursuosiota nauttiville Grand Theft Auto -videopeleille (1997-). Itse katsoin Heat - ajojahdin ensimmäistä kertaa kymmenisen vuotta sitten, jolloin pidin sitä hyvänä, joskin ylipitkänä rikosleffana. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi tietty katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

Los Angelesin rikoskomisario Vincent Hanna tutkii veristä ryöstöä ja muuttuu pakkomielteiseksi tekijöiden nappaamisesta. Ryöstön takana oleva Neil McCauley tiimeineen onkin jo suunnittelemassa uutta, monen miljoonan arvoista keikkaa.




Al Pacino ja Robert De Niro näyttelivät kummatkin Kummisetä osa II:ssa (The Godfather Part II - 1974). Pacino sai roolityöstään parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden ja De Niro voitti parhaan miessivuosan palkinnon. Mutta koska elokuva kertoi tarinaansa kahdella eri aikajanalla, ei Pacinolla ja De Nirolla ollut ainuttakaan yhteistä kohtausta. Kummisedän myötä näyttelijät on jatkuvasti yhdistetty katsojien mielessä toisiinsa, mutta vasta Heat - ajojahdissa, yli kaksi vuosikymmentä myöhemmin Pacino ja De Niro näyttelivät vihdoin samassa kohtauksessa. Al Pacino nähdään Vincent Hannana, työlleen pakkomielteisesti omistautuvana ylikomisariona, joka ei niele paskaa keneltäkään ja toimii ajoittain hieman kyseenalaisesti. Robert De Niro taas näyttelee Neil McCauleytä, rikollisneroa, jonka johtama tiimi tekee useiden miljoonien arvoisia iskuja ja joka ei myöskään niele paskaa keneltäkään. Vincent ja Neil ovat poliisi ja rosvo, saman kolikon kaksi eri puolta, mutta heistä löytyy hämmentävän paljon samankaltaisuuksia. Näiden kahden välille muodostuukin erittäin kiehtova suhde, jossa he ovat periaatteessa toisiaan vastaan, mutta samalla he eivät voi olla ihailematta ja kunnioittamatta toisiaan. Pacino ja De Niro ovat kummatkin ilmiömäisessä vedossa läpi elokuvan. Pacino istuu täydellisesti toisinaan räjähtävän kytän osaan, kun taas De Niro osoittaa jälleen kerran näyttelevänsä karismaattisesti roistoa, jonka ei haluaisi jäävän kiinni laittomista puuhistaan huolimatta. Kun Pacino ja De Niro vihdoin nähdään samassa kuvassa ikonisessa kahvilakohtauksessa, on homma kaiken odotuksen arvoista.




Elokuvassa nähdään myös Val Kilmer, Tom Sizemore, Danny Trejo ja Kevin Gage Neilin rosvotiimiin kuuluvina Chrisinä, Michaelina, Trejona ja Waingrona, Jon Voight heidän työkeikkansa antavana Natena, Mykelti Williamson, Wes Studi ja Ted Levine Vincentiä auttavina ylikonstaapeli Druckerina, etsivä Casalsina ja etsivä Boskona, Dennis Haysbert rikollista elämää taakseensa jättävänä Danielina, William Fichtner rahanpesijä Roger Van Zantina, sekä Diane Verona Vincentin vaimona Justinena, Natalie Portman hänen tyttärenä Laurenina, Ashley Judd Chrisin vaimona Charlenena ja Amy Brenneman kirjakaupassa työskentelevänä Eadyna. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa, etenkin Verona, Portman, Judd ja Brenneman Vincentin, Neilin ja Chrisin elämään kuuluvina naisina, jotka joutuvat ikävään välikäteen, kun tämä kissa-hiiri-leikki äityy huippuunsa.

Kuten alussa kerroin, kymmenen vuotta sitten ensikatselussa pidin Heat - ajojahtia kelpo rikoselokuvana. Nyt vuosikymmen myöhemmin uudelleenkatselussa olin täysin myyty elokuvan edessä. Kyseessä on mestarillinen rikoseepos, joka pitää tiukasti otteessaan läpi liki kolmen tunnin kestonsa ja joka jättää suuren vaikutuksen päätyttyään. Ei ole mikään ihme, että elokuva on toiminut vuosien varrella innoittajana lukuisille ihmisille, niin elokuvantekijöille, pelisuunnittelijoille kuin myös ironista kyllä, myös tosielämän rikollisille. Helmikuussa 1997 tapahtunut North Hollywoodin pankkiryöstö muistutti monella tapaa elokuvaa ja tekijöiden kotoa löytyikin Heat - ajojahdin VHS-kasetti.




Heti ensiminuuteillaan elokuva nappaa katsojan mukaansa, eikä sitten suostu millään päästämään irti. Jo alun ryöstökohtaus on väkevän tiukasti toteutettu ja tehokkaan tiivistunnelmainen, mutta siitä jännitys vasta alkaa tosissaan kasvaa. On äärimmäisen koukuttavaa seurata niin Neilin ryhmää, joka alkaa valmistautua seuraavaan keikkaansa, erittäin riskialttiiseen pankkiryöstöön, samalla kun Vincentin tiimi yrittää päästä rikollisten jäljille ja saada nämä kiinni. Itse pankkiryöstökohtaus ja sitä seuraava tulitaistelu Los Angelesin kaduilla on aivan mieletön ja äärimmäisen jännittävä. Etenkin tässä kohtauksessa katsoja voi huomata jännittävänsä molempien joukkojen puolesta. Toisaalta sitä haluaa nähdä Vincentin saavan roistot nalkkiin, mutta samalla sitä kuitenkin haluaisi nähdä Neilin ja kumppanien livahtavan kuin koirat veräjästä. Jossain muussa leffassa tämä osio voisi olla elokuvan finaali, mutta Michael Mannilta löytyy paukkuja vielä jollain ilveellä tätäkin tiivistunnelmaisempaan viimeiseen tuntiin. Todellisen loppuhuipennuksen aikana katsoja suorastaan pidättää hengitystä jännityksen kourissa.

Heat - ajojahdin hienous ei kuitenkaan johdu vain intensiivisistä ammuskeluista ja takaa-ajoista, vaan elokuva nousee täysin uudelle tasolle ja monien muiden vastaavien rikosleffojen yläpuolelle sen fantastisesti laadittujen ihmissuhteiden ansiosta. Elokuva pureutuu todella ytimekkäästi hahmoihin ja kuinka heidän toimintansa vaikuttaa heidän ympärillä oleviin. Kuinka Vincentin työriippuvuus rikkoo hänen parisuhdettaan ja kuinka rikollisten on vaikea pitää yllä illuusiota tavallisesta elämästä. Ja kuten jo aiemmin sanoin, ytimessä on Vincentin ja Neilin välinen kummallinen suhde toisiinsa. Ilman tätä täydellisesti rakennettua heijastusta hahmojen välillä, ei loppuhuipennuskaan tuntuisi samalla lailla missään. Kaiken päätteeksi tunnetila on lopulta lähinnä haikea.




Elokuvan tie kankaille oli kaikkea muuta kuin helppo, mutta olen erittäin iloinen, että Mann oli sinnikäs aikomuksensa kanssa, eikä luovuttanut siihen, kun NBC-kanava päätti olla rahoittamatta sarjaa alkuperäisen pilottijakson pohjalta. Vuosien varrella Mann oli hionut ja tuunannut Heat - ajojahtia täydellisyyteen asti, eikä lopputuloksessa onnu mikään. Mannin ohjaus on rautaista läpi filmin ja hänen käsikirjoituksensa on sitäkin parempi. Tarinan kuljetus, hahmot ja heidän suhteensa, sekä dialogi ovat ensiluokkaista. Tämän päälle elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan upea. Joistain hieman epätarkoista otoksista huolimatta kameratyöskentely on komeaa, leikkaus tiukkaa vaikka kestoa onkin pari tuntia ja 50 minuuttia, lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraukset äityvät varsin verisiksi. Käytännön tehosteet ovat näyttävät ja äänimaailma väkevästi rakennettu tulitaisteluita ja Elliot Goldenthalin tunnelmallisia musiikkeja myöten.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.6.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Heat, 1995, Warner Bros., New Regency Productions, Forward Pass, Art Linson Productions, Monarchy Enterprises B.V.


keskiviikko 14. toukokuuta 2025

Arvostelu: Kiss Kiss Bang Bang (2005)

KISS KISS BANG BANG



Ohjaus: Shane Black
Pääosissa: Robert Downey Jr., Val Kilmer, Michelle Monaghan, Corbin Brensen, Dash Mihok, Larry Miller, Rockmond Dunbar, Shannyn Sossamon, Angela Lindvall, Daniel Browning Smith ja Laurence Fishburne
Genre: rikos, komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16

Kiss Kiss Bang Bang perustuu löyhästi Brett Hallidayn kirjaan Bodies Are Where You Find Them vuodelta 1941. Kun The Long Kiss Goodnight (1996) ei ollut toivottu menestys ja jouduttuaan torjutuksi Oscar-akatemialta, käsikirjoittaja Shane Black päätti uudistaa uransa ja ohjata ensimmäisen elokuvansa. Hän ryhtyi kynäilemään romanttista komediaa, johon alkoi rakentua monenlaisia piirteitä metavitseistä murhamysteeriin. Black kaupitteli käsikirjoitustaan nimeltä "You'll Never Die in This Town Again" useille studioille, mutta hänet torjuttiin kerta toisensa perään. Lopulta Blackin käsikirjoittamat Tappavan aseen (Lethal Weapon - 1987) ja Viimeisen partiopojan (The Last Boy Scout - 1991) tuottanut Joel Silver päätti auttaa Blackia leffan kanssa. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2004 ja lopulta Kiss Kiss Bang Bang sai maailmanensi-iltansa 14. toukokuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva keräsi kehuja kriitikoilta, mutta se oli taloudellinen pettymys. Itse näin Kiss Kiss Bang Bangin kymmenisen vuotta sitten ja pidin siitä paljon. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Varas saa yllättävän työpaikan elokuvasta yksityisetsivän näyttelijänä ja valmistautuakseen rooliin, hänen täytyy seurata oikeaa yksityisetsivää työssään. Heti ensimmäisenä iltanaan miehet päätyvät selvittämään kuuluisan naisen murhaa.




Päärooliin Kiss Kiss Bang Bangiin oli ehdolla muun muassa Benicio del Toro, Hugh Grant ja jopa Jackass-tähti Johnny Knoxville, kunnes tuohon aikaan huumekohujen keskellä ryvennyt Robert Downey Jr. sai pestin. Tuohon aikaan osasyy oli se, että kehnossa maineessa olleen Downey Jr:n sai halvalla mukaan vain viidentoista miljoonan dollarin budjetilla tehtyyn leffaan. Nykyään Downey Jr. on niin iso nimi Iron Man -roolinsa ja Oscar-voittonsa myötä, että häntä tuskin saa enää mihinkään leffaan viidellätoista miljoonalla. Downey Jr. näyttelee Harry Lockhartia, varasta, joka poliisia paetessaan piiloutuu vahingossa yksityisetsivästä kertovan elokuvan koekuvauksiin ja onnistuu vakuuttamaan elokuvantekijät niin hyvin, että hän saa pestin. Downey Jr. on nappivalinta rooliin ja hänelle ominainen heittäytymisensä ja sanavalmiutensa istuvat täydellisesti hahmolle. On kiinnostavaa seurata, kuinka rikollinen päätyy täysin yllättäen Hollywoodiin ja millaisille poluille hän heti ajautuu.
     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Larry Miller tuottaja Dabney Shaw'na, Michelle Monaghan näyttelijä Harmony Faith Lanena, Corbin Bernsen entisenä näyttelijänä Harlan Dexterinä, sekä Val Kilmer todellisena yksityisetsivänä, Perry van Shrikena, eli nykypäivänä ei-niin-korrektilta-kuulostavasti Homo-Perrynä, jonka työtä Harryn täytyy seurata, valmistautuakseen rooliinsa ja pian Harry ja Perry hoksaavat selvittävänsä yhdessä ehtaa murhaa. Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa, etenkin Monaghan ja Kilmer, jotka sanailevat taidokkaasti Downey Jr:n kanssa.




Kiss Kiss Bang Bang on edelleen erittäin lystikäs rikoskomedia, joka käynnistyy perin vekkulista skenaariosta. On hupaisaa seurata, kuinka Harryn elämä mullistuu, kun yhdessä yössä hän siirtyy rosvosta näyttelijäksi, hänet heitetään Hollywood-tähtien juhliin ja hän päätyy selvittämään todellista murhaa aidon yksityisetsivän kanssa. Vähemmästäkin menisi pää pyörälle ja on hauska nähdä Harryn yrittävän navigoida tietään tämän kaiken läpi, yrittäen peitellä taustaansa niin uusilta työnantajiltaan kuin ihmisten salaisuuksia nuuskivalta Perryltä.

Tarina vie tehokkaasti mukanaan ja jaksaa kantaa läpi tunnin ja kolmen vartin keston. Murhatutkimukseen mahtuu monenlaista kommellusta ja käännettä, jotka niin yllättävät kuin hauskuuttavat onnistuneesti. Shane Blackin käsikirjoitus on miehelle tutusti nokkela, eikä Black halua päästää hahmojaan tai katsojaansakaan helpoimman kautta, vaan kääntää kliseitä päälaelleen. Oli kyse sitten Blackin keksimistä skenaarioista tai hänen loihtimastaan hilpeästä dialogista, jota energiset näyttelijät tykittävät hyvällä tahdilla, hänen tekstinsä tarjoaa useat makeat naurut viime minuuteille asti. Harryn ja Perryn väliset näsäviisaat keskustelut ovat mahtavia ja Harryn ja Harmonyn välille rakentuva romanssintynkä on onnistunut. Veikeän lisänsä tuo Harryn naseva kertojaääni, joka saattaa välillä jopa pysäyttää leffan ja palata ajassa taaksepäin, koska Harry unohti kertoa jonkin tärkeän seikan. Mukaan ripotellut toimintakohtaukset ovat sähäköitä ja ihmisiä pistetään loppua kohti hengiltä yllättävänkin tiuhaan tahtiin.




Vaikka Kiss Kiss Bang Bang oli Shane Blackin esikoisohjaus, ei ensikertalaisuus näy lopputuloksesta ollenkaan. Black on selvästi uransa edetessä seurannut muiden ohjaajien työtä ja hallitseekin kuvaukset lopulta tyylikkäästi. Sen lisäksi, että ohjaus ja käsikirjoitus ovat hyvällä tolalla, on myös leffa teknisiltä ansioiltaan oivallinen. Se on taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailma on osaavasti rakennettu. John Ottmanin musiikit säestävät ilmapiiriä leikittelevästi.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.12.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Kiss Kiss Bang Bang, 2005, Warner Bros., Silver Pictures


keskiviikko 2. elokuuta 2023

Arvostelu: Lentsikat (Planes - 2013)

LENTSIKAT

PLANES



Ohjaus: Klay Hall
Pääosissa: Dane Cook, Brad Garrett, Teri Hatcher, Stacy Keach, Roger Craig Smith, Carlos Alazraqui, Priyanka Chopra, Julia Louis-Dreyfus, Cedric the Entertainer, Gabriel Iglesias, John Cleese, Colin Cowherd, Oliver Kalkofe, John Ratzenberger ja Val Kilmer
Genre: animaatio, komedia, jännitys
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 7

Pixar-animaatioyhtiön elokuva Autot (Cars - 2006) oli taloudellinen menestys ja Autot 2 (Cars 2 - 2011) vielä isompi hitti, joten Pixarin omistava Disney-yhtiö päätti tahkota elokuvilla lisää rahaa ja tehdä niiden rinnalle animaatioelokuvan elävistä lentokoneista. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja animointi alkoi. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä suoraan Blu-raylle ja DVD:lle, mutta tekijät päättivätkin lopulta antaa sille kunnon teatterikierroksen ja Planes, eli suomalaisittain Lentsikat sai maailmanensi-iltansa 2. elokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva menestyi hyvin lippuluukuilla, mutta sai lähinnä negatiivisia arvioita kriitikoilta. Itse katsoin Lentsikat muutamaa vuotta myöhemmin ja pidin sitä ihan kivana animaatiorainana. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella juhlavuoden kunniaksi.

Peltoja lannoittava lentokone Dusty Crophopper haaveilee urasta kilpalentäjänä. Hän päättääkin osallistua huippuvaativaan Siivin ympäri maailman -kisaan, jossa hän kohtaa parhaista parhaat lentokoneet.




Elokuvan päähahmo on Dusty Crophopper (äänenä Dane Cook), peltoja lannoittava lentokone, jolla on aikamoiset haaveet osallistua vaativaan lentokisaan. Kukaan ei tietenkään usko, että ruiskukoneella olisi mitään saumaa voittaa kisaa tai edes haaveilla kisaavansa kovimmista kovimpien lentokoneiden rinnalla. Nämä epäilijät eivät kuitenkaan Dustyä lannista, vaan hän päättää puskea entistä kovempaa todistaakseen epäilijänsä vääriksi. Hahmo on erittäin tyypillinen altavastaajatyyppi, joka saa nopeasti katsojan sympatiat ja kannustukset puolelleen.
     Muita hahmoja leffassa ovat Dustyn kaverit, tankkeriauto Puksu (Brad Garrett) ja mekaanikkoauto Tytti (Teri Hatcher), Dustyn pomona pelloilla toimiva Lyijyperä (Cedric the Entertainer), konkarilentokone Kippari (Stacy Keach), sekä Siivin ympäri maailman -lentokisan muut kilpailijat, lentokoneet Ripslinger (Roger Craig Smith), El Chupacabra (Carlos Alazraqui), Bulldog (John Cleese), Ishani (Priyanka Chopra) ja Rochelle (Julia Louis-Dreyfus). Top Gun - lentäjistä parhaat -elokuvan (Top Gun - 1986) tähti Val Kilmer tekee veikeän cameon hävittäjänä. Sivuhahmoista yksikään ei erityisemmin tee vaikutusta, mutta kaikki toimivat kelvollisesti mukana. Puksu ja El Chupacabra ovat tavanomaiset huumorisivuhahmot, vanha ja kokenut Kippari toimii tietty päähenkilön mentorina ja ylimielinen Ripslinger ajaa asiansa pahimpana vastuksena, joka pilkkaa Dustya minkä ehtii.




Toisellakaan katselukerralla ja kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen Letsikat ei onnistunut tekemään erityistä vaikutusta. Se on ihan kiva lastenleffa, joka iskee varmasti kohdeyleisöönsä hyvin, mutta jättää aikuiskatsojat kylmäksi. Ensimmäinen Autot-elokuva onnistui tasapainottelemaan taidokkaasti koko perheelle sopivana filminä, mutta se olikin Pixarin teos. Lentsikat on pelkkä Disneyn päivänselvä yritys tienata lisää rahaa. Elokuva tuntuu olevan olemassa vain sen oheistuotteita, leluja sun muita varten. Silti leffa jaksaa viihdyttää ihan tarpeeksi hyvin ja sen puolentoista tunnin kesto kulkee aika nopeasti, elokuvan omatessa toimivan reippaan tahdin.

Reippaan rytmityksenkin kanssa aikuiskatsoja voi huomata ajatustensa harhailevan vähän väliä, sillä tarina kulkee niin kliseisiä ja turvallisia urheiluelokuvan latuja. Filmi yrittää päästä pälkähästä viittauksilla esimerkiksi Rockyyn (1976), mutta ei se auta, kun mukaan ei ole edes yritetty tuoda mitään twistiä. Jo traileria katsoessa on helppo arvata, kuinka elokuva tulee kulkemaan, eikä lopputulos yllätä kertaakaan. Lapsia tämä tuskin haittaa, jos vastaavia tarinoita ei ole nähnyt ja lukenut jo kymmeniä aiemmin. Meininki on perheen pienimmille varmasti onnistuneen jännittävää ja mukana oleva huumori naurattaa takuulla. Aikuinen saattaa sen sijaan pohtia joitain leffan kummallisuuksia logiikassa, lähtien siitä, että jos tämän maailman kaikki elävät olennot ovat koneita, jotka syövät bensiiniä ja sen sellaista, mihin ihmeeseen edes tarvitaan maissipeltoja ja Dustyn kaltaisia ruiskukoneita pitämään ne hyvässä kunnossa?




Elokuva on animoitu hyvin, joskin se ei ole visuaalisesti yhtä yksityiskohtainen kuin Autot. Lentsikoista huomaa aika ajoin, että sitä ryhdyttiin alun perin tekemään suoraan televisiokatselua varten teatterikierroksen sijaan. Silti leffaa on miellyttävä katsoa, etenkin sen ollessa toimivan värikäs. Myös äänimaailma on rakennettu oivallisesti ja Mark Mancinan säveltämät musiikit tunnelmoivat passelisti taustalla. Ohjaaja Klay Hall pitää pakettia ihan hyvin kasassa, mutta Jeffrey M. Howardin kirjoittama käsikirjoitus on aivan liian turvallinen, kulkiessaan useita kertoja nähtyjä latuja pitkin.

Yhteenveto: Lentsikat on aika keskinkertainen rahastuslisäosa mainiolle Autot-elokuvalle. Siitä suorastaan paistaa läpi oheistuotteiden myynnistä haaveilevien Disney-pomojen dollarikuvat silmissä, mutta on lopputulos silti ajoittain ihan viihdyttävää menoa. Tarina on täysin ennalta-arvattava, mutta pitää tarpeeksi mukavasti mukanaan. Aikuisille elokuva voi ripeästä rytmityksestäänkin huolimatta käydä toisinaan pitkäveteiseksi, mutta lapsia leffan luulisi riemastuttavan. Mukana on joitain hetkiä, jotka ovat takuulla jännittäviä perheen pienimmille, sekä joitain vitsejä, jotka naurattavat koko perhettä. Animaatiojälki on oikein kelvollista, mutta siitä voi välillä huomata, ettei elokuvaa ollut alun perin tarkoitus julkaista teattereissa. Lentsikat on periaatteessa tarpeeton rahastusraina, mutta toisaalta se myös laajentaa ihan kivasti Autot-elokuvien maailmaa. Jos pidit Autot-elokuvista, voi Lentsikat katsoa sujuvasti niiden perään.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.8.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Planes, 2013, Disneytoon Studios, Prana Studios


sunnuntai 20. marraskuuta 2022

Arvostelu: Willow - suuri seikkailu (Willow - 1988)

WILLOW - SUURI SEIKKAILU

WILLOW



Ohjaus: Ron Howard
Pääosissa: Warwick Davis, Val Kilmer, Joanne Whalley, Jean Marsh, Patricia Hayes, Billy Barty, Mark Northover, Pat Roach, Kevin Pollak, Rick Overton, Gavan O'Herlihy, Maria Holvöe, Julie Peters, Mark Vandebrake, Dawn Downing, David J. Steinberg, Tony Cox, Kate Greenfield, Ruth Greenfield ja Rebecca Bearman
Genre: fantasia, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 12

Willow - suuri seikkailu on Ron Howardin ohjaama fantasiaelokuva. Kehitellessään Tähtien sota: Episodi IV - Uutta toivoa (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) 1970-luvun alussa, George Lucas sai idean elokuvaan, jota hän ryhtyi kirjoittamaan työnimellä "Munchkins". Kesti kuitenkin vuosia, kunnes Lucas päätti vihdoin tehdä filmin. 1980-luvulla Ron Howard etsi itselleen fantasiaprojektia ja Lucas esitteli hänelle ideansa. Kaksikko ryhtyi työstämään elokuvaa, mutta koki takaiskuja, sillä viime vuosien aikana heikosti menestyneiden fantasialeffojen, kuten Legendan (Legend - 1985) ja Labyrintin (Labyrinth - 1986) takia studiot eivät kiinnostuneet rahoittamaan filmiä. Lopulta tuottaja Alan Ladd Jr. päätti hypätä mukaan projektiin ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 1987. Willow - suuri seikkailu sai ensi-iltansa toukokuussa 1988 ja vaikkei se ollut toivottu hitti, oli se huomattavasti menestyneempi kuin aiempien vuosien fantasiaelokuvat. Leffa sai niin kaksi Oscar-ehdokkuutta (parhaat erikoistehosteet ja äänitehosteet) kuin myös kaksi Razzie-ehdokkuutta (huonoin käsikirjoitus ja miessivuosa). Elokuva ei saanut kriitikoilta kummoista palautetta, mutta sen parissa kasvaneet lapset ovat nostaneet filmin vuosien varrella isompaan arvostukseen ja nykyään Willow - suuri seikkailu nauttii kulttiklassikon maineesta. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt leffaa, mutta olen ollut tietoinen siitä lapsuudesta asti. Nyt kun elokuva on saamassa jatkoa Disney+ -palveluun tehdyn Willow-sarjan (2022-) kautta, päätin vihdoin ja viimein katsoa alkuperäisen Willow - suuren seikkailun.

Ennustus kertoo, että riimusyntymämerkin omaava lapsi syöksisi pahan kuningatar Bavmordan vallasta. Kun lapsi löytyy, kuningatar lähettää joukkonsa tappamaan hänet, mutta kun joukot epäonnistuvat, lapsi päätyy lyhytkasvuisen, Willow-nimisen nelwynin hoteisiin.




Tähtien sota: Episodi VI - Jedin paluussa (Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi - 1983) Wicket-nimistä ewok-nallekarhua esittänyt Warwick Davis pääsee näyttelemään nimikkoroolissa Willow Ufgoodina. Willow on nelwyn, elokuvan nimitys lyhytkasvuisten lajille, vähän samaan tapaan kuin hobitit J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -kirjoissa (The Lord of the Rings - 1954-1955). Willow'lla on vaimo Kaiya (Julie Peters) ja pariskunnalla kaksi lasta, poika Ranon (Mark Vandebrake) ja tytär Mims (Dawn Downing). Perhettään rakastava ja taikurin hommista haaveileva Willow pääsee elämänsä seikkailuun, kun hän löytää joesta daikin-vauvan (daikin termi pitkäkasvuisille), tietämättä, että kyseessä on juurikin suuren ennustuksen lapsi. Kuvausten aikaan vasta 17-vuotias Davis on erittäin hyvä pääroolissa, hypäten onnistuneesti epätavallisen sankarin saappaisiin. Vaikka olenkin vuosia ihaillut Davisin työtä Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) avaruusolioina, Leprechaun-kauhuelokuvien (1993-2018) pahiksena ja Harry Potter -leffojen (2001-2011) taikaolentoina, olin iloinen, että Willow'ssa Davis pääsee esiintymään ilman voimakkaita maskeerauksia.
     Elokuvassa nähdään myös Mark Northover Willow'ta kiusaavana Burglekuttina, David J. Steinberg Willow'n ystävänä Meegoshina, Billy Barty nelwynien suurvelhona, Jean Marsh pahana kuningatar Bavmordana, Joanne Whalley tämän tyttärenä Sorshana, Pat Roach kuningattaren armeijan komentajana Kaelina, Val Kilmer itsekeskeisenä miekkamies Madmartiganina, Kevin Pollak ja Rick Overton pieninä maahisina Roolina ja Franjeanina, Patricia Hayes kettukusuksi muutettuna noitana Fin Razielina, sekä Gavan O'Herlihy tuhotun Galladoornin kuningaskunnan sotilaskomentaja Thaughbaerina, joka johtaa sotaa kuningatarta vastaan. Sivunäyttelijöiden valopilkku on ehdottomasti Kilmer, joka on nappivalinta virnuilevaksi Madmartiganiksi. Marsh istuu passelisti häijyn kuningattaren osaan, mutta hahmona Bavmorda jää aika mitäänsanomattomaksi pahikseksi. Kiinnostavampi onkin hänen tyttärensä Sorsha, joka yrittää todistaa arvonsa tyytymättömän äitinsä silmissä. Pollakin ja Overtonin esittämä maahisduo yrittää tuoda mukaan huumoria, mutta kaksikko on lähinnä ärsyttävä.




Miksi ihmeessä en katsonut Willow - suurta seikkailua lapsena?! Elokuva olisi hyvin todennäköisesti iskenyt minuun silloin todella lujaa, olinhan Harry Potterin ja Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -elokuvien (The Lord of the Rings - 2001-2011) myötä aivan hulluna fantasiaseikkailuihin. Ymmärrän hyvin, että leffa on noussut kulttiasemaan ysärilasten myötä, mutta kummastelen suuresti, miksi elokuva sai niin nihkeän vastaanoton ilmestyessään. Koska en nähnyt elokuvaa lapsena, minulla ei ole minkäänlaisia nostalgiakakkuloita muovaamassa mielipidettäni suuntaan tai toiseen. Jopa vasta aikuisiällä katsottuna koin Willow - suuren seikkailun ilahduttavaksi fantasiaelokuvaksi, joka istuu mitä parhaiten koko perheen yhteiseen leffailtaan.

Elokuva totta kai hyödyntää useita fantasiatarinoiden kliseitä altavastaajasankarista, jonka vanha ja viisas tietäjä lähettää huimalle matkalle yhdessä muiden epätodennäköisten sankarien kanssa, päihittämään pahaa vihulaista, joka uhkaa koko satumaailmaa. Samaa on luettu ja nähty vuosikymmenten, jopa -satojen varrella useaan otteeseen, mutta mitä väliä? Pyörää ei aina tarvitse keksiä uudestaan, jotta homma toimii. Willow - suuri seikkailu onnistuu esittelemään lumoavan satumaailman kaikenlaisten mörököllien kera ja nappamaan katsojan mukaan seikkailuunsa. Siitä löytyy heikkoutensa, kuten hieman lattea pahis ja rasittava komediakaksikko, mutta muuten yllätyin, kuinka paljon pidin filmistä.




Elokuva houkuttelee mukaansa jännittävällä alustuksellaan ja ilahduttaa sitten, esitellessään vähitellen tätä fantasiamaailmaa ja sen erilaisia asukkeja. Elokuvan aikana Willow kohtaa ties mitä tyyppejä ja olentoja, kohtaamisten vaihdellessa hauskojen ja jännittävien välillä. Varsinkin perheen pienimmille filmi on usein varsin hurja ja itse en voinut kuin harmitella, ettei tällaista synkempää menoa tunnuta enää uskaltavan pistää mukaan lastenleffoihin. Napakasti etenevä seikkailu johtaa kohti toimivaa huipennusta. Ei elokuva pahemmin mitään yllätyksiä tarjoa, mutta se on silti erittäin oivallinen fantasiafilmi ja olen iloinen, että se keräsi vuosien saatossa ansaitsemaansa arvostusta.

Ron Howard ja George Lucas ovat oiva kaksikko työstämään filmiä, olivathan he työskennelleet yhdessä jo Lucasin ohjaamassa ja Howardin tähdittämässä komediassa Svengijengi '62 (American Graffiti - 1973). Lucas on työstänyt mainion kertomuksen pääasiassa hyvien hahmojen kera, josta löytyy monenlaista menoa ja meininkiä, ja tekstin pohjalta Howard rakentaa tunnelmaa ja pitää pakettia kasassa taidokkaasti. Elokuva on myös hyvin kuvattu. Mukana on useita upeita otoksia, joissa hyödynnetään erinomaisesti näyttelijöitä ja lavasteita yhdistettynä maalauksiin, jotka muodostavat hulppeita näkymiä. Lavasteet ovat myös vaikuttavat ja niin asut kuin maskeeraukset toimivat. Erikoistehosteiden taso vaihtelee läpi leffan, mutta pääasiassa Willow - suuri seikkailu on yllättävän hyvin kestänyt aikaa. Pikkuriikkiset maahiset ovat tarpeeksi hyvin istutettu mukaan kuviin ja eräs muodonmuutosloitsu on häikäisevän sulavasti tehty. Keskivaiheilla nähtävä suuri kaksipäinen monsteri näyttää joissain otoksissa hurjalta ja toisissa taas koomiselta ilmestykseltä. Äänimaailma on myös osaavasti työstetty ja James Hornerin säveltämät musiikit tunnelmoivat maagisesti läpi leffan.




Yhteenveto: Willow - suuri seikkailu on erittäin mainio fantasiaelokuva, josta koko perhe voi nauttia. Tarinaan on selvästi lainailtu tuttuja satukliseitä, mutta niistä saadaan pyöriteltyä ilahduttavan omanlaiseltaan tuntuva seikkailuleffa, joka pitää hyvin mukanaan alusta loppuun. Seikkailuhenki on onnistuneesti läsnä ja matkan varrella nähdään jos minkälaista meininkiä. Elokuva saa nauramaan, mutta myös jännittämään. Näyttelijät ovat pääasiassa hyviä rooleissaan, erityisesti Warwick Davis pääroolissa itse Willow'na ja Val Kilmer vastahakoisesti tätä seuraavana Madmartiganina. Kuningatar Bavmorda on kuitenkin aika mitäänsanomaton pahishahmo, eikä maahiskaksikko Rool ja Franjean ole erityisen hauska - pikemminkin rasittava. Vaikka ajan julma hammas onkin nakerrellut filmiä sieltä täältä, on elokuva pääasiassa edelleen visuaalisesti hieno kuvauksensa ja puitteidensa puolesta. Ron Howardin ohjaus pitää ilahduttavaa tunnelmaa korkealla ja satumaista pakettia kasassa. Heikkouksineenkin Willow - suuri seikkailu on todella hyvä fantasialeffa, jota suosittelen erittäin lämpimästi. Minua kaduttaa, etten ollut älynnyt katsoa elokuvaa aiemmin ja nyt odotan innolla näkeväni tulevan Willow-sarjan, jonka elokuvalle uskollisilta vaikuttavat trailerit näyttävät paremmilta kuin olisin odottanut.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.8.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Willow, 1988, Lucasfilm, Metro-Goldwyn-Mayer, Imagine Entertainment


keskiviikko 25. toukokuuta 2022

Arvostelu: Top Gun: Maverick (2022)

TOP GUN: MAVERICK



Ohjaus: Joseph Kosinski
Pääosissa: Tom Cruise, Miles Teller, Jennifer Connelly, Jon Hamm, Glen Powell, Monica Barbaro, Lewis Pullman, Charles Parnell, Jay Ellis, Danny Ramirez, Greg Tarzan Davis, Jack Schumacher, Bob Stephenson, Lyliana Wray, Ed Harris ja Val Kilmer
Genre: toiminta, draama, jännitys
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 12

Tom Cruisen tähdittämä Top Gun - lentäjistä parhaat (Top Gun - 1986) oli suuri taloudellinen menestys saamastaan kritiikistä huolimatta. Vuosien varrella filmin arvostus on kuitenkin kasvanut ja nykyään sitä pidetään ehtana kasariklassikkona. Vuonna 2010 Paramount Pictures otti yhteyttä ohjaaja Tony Scottiin ja tuottaja Jerry Bruckheimeriin, kysellen heiltä jatko-osaa Top Gunille. Vaikka kaksikko ryhtyi suunnittelemaan jatkoa yhdessä, projekti jäi tauolle Scottin tehtyä itsemurhan vuonna 2012. Bruckheimer jatkoi elokuvan työstöä ja uudeksi ohjaajaksi ilmoitettiin Joseph Kosinski. Päätähti Cruisen pidettyä muille näyttelijöille kolmen kuukauden lentäjäkurssin, kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2018. Alun perin elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo heinäkuussa 2019, mutta tuotannon monimutkikkuuden vuoksi julkaisua piti siirtää vuodella eteenpäin. Koronaviruspandemian takia filmiä on siirrelty sen jälkeen useasti, mutta nyt, vihdoin ja viimein Top Gun: Maverick -nimen saanut jatko-osa saapuu elokuvateattereihin. Itse pidän alkuperäisestä Top Gunista, mutten kokenut sen tarvitsevan jatkoa. Olin jopa peloissani, että niin voimakkaasti kasaria huokuvalle elokuvalle ei edes voisi tehdä jatkoa tänä päivänä. Yllätyinkin, kun elokuva alkoi kerätä suuria ylistyksiä maailmalta ja menin uteliain mielin katsomaan Top Gun: Maverickin lehdistönäytökseen IMAX-salissa pari päivää ennen ensi-iltaa.

Kommodori Pete "Maverick" Mitchell saa komennon palata takaisin Top Guniin, kouluttamaan uusia hävittäjälentäjiä suorittamaan vaarallisen tehtävän.




Tom Cruise palaa rooliinsa kommodori Pete Mitchellinä, eli Maverickina. Vaikka iän myötä hahmosta on kadonnut ensimmäisen filmin jatkuvasti virnuileva hurmuripuoli, on Maverick samanlainen säännöistä vähät välittävä hurjapää kuin millaisena hänet vuosikymmeniä sitten esiteltiin. Cruisesta huokuu into ja palo tätä elokuvaa kohtaan ja hän palaakin roolinsa tyylikkään karismaattisesti. Sen lisäksi, että hän hoitaa taidokkaasti draamapuolet, hän häikäisee lentokohtauksissa. Cruise ei tunnetusti sijaisnäyttelijöistä piittaa ja hänet nähdäänkin ihan oikeasti lentämässä hävittäjiä läpi leffan. Hän pitikin itse muiden lentäjien näyttelijöille muutaman kuukauden lentokurssin.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Miles Teller, Glen Powell, Monica Barbaro, Lewis Pullman, Jay Ellis, Charlie Parnell, Danny Ramirez ja Greg Tarzan Davis Maverickin kouluttamina pilotteina, Ed Harris amiraali Cainina, Jon Hamm vara-amiraali Cyclonena ja Jennifer Connelly Maverickin uutena heilana, baaria pyörittävänä sinkkuäiti Pennynä. Alkuperäisestä Top Gunista tuttu, kurkkusyöpää sairastava Val Kilmer tekee pikaisen paluun Icemaniksi. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa mainiosti. Harrisista ja Hammista löytyy väkevyyttä korkea-arvoisten laivaston komentajien osiin. Teller on nappivalinta Roosteriksi, alkuperäisestä elokuvasta tutun Goosen pojaksi, joka kantaa kaunaa Maverickille isänsä kuolemasta.




Top Gun: Maverick on hieman paradoksaalinen elokuva siinä mielessä, että se on todellinen yllätys, mutta samalla myös täysin yllätyksetön teos. Itse kertomus kulkee juuri niitä teitä, mitkä katsoja mielessään luo heti filmin alkupäässä. Kaikenlaiset tarinalliset kikat osaa arvata jo kauan ennen kuin ne tapahtuvat. Se ei sinänsä kuitenkaan haittaa, sillä muuten Top Gun: Maverick on loistokas viihdepläjäys, joka loksauttaa yhä uudelleen ja uudelleen katsojan suun auki ällistyttävillä lentokohtauksillaan. Sen lisäksi, ettei Cruise piittaa sijaisnäyttelijöistä, ei hän myöskään pahemmin välitä taustakankaiden ja tietokone-efektien käytöstä. Hurjat ja vaativat lentokohtaukset on toteutettu oikeasti ja ne ovat läpikotaisin uskomattoman komeaa katseltavaa. Niinpä on myös hyvä, ettei Cruise piittaa suoratoistopalveluistakaan ja taisteli studiota vastaan parinkin vuoden ajan, jotta elokuva pääsisi teattereihin asti, eikä sitä dumpattaisi suoraan Paramount+ -palveluun. Tuntuisi suorastaan rikolliselta katsoa tämä leffa ensi kertaa vaikkapa läppärin ruudulta.

Vaikka tarinallisesti teos onkin varsin yllätyksetön, onnistuu elokuva silti olemaan todellinen jännityskyyti, joka vain tiukentaa otettaan katsojansa ympäriltä. Filmi voisi ihan hyvin olla osa Cruisen toista huippusuosittua leffasarjaa, Mission: Impossiblea (1996-), sillä hahmoille osoitettu tehtävä tuntuu heti paperilla tyystin mahdottomalta. Jo siihen valmistautuminen tarjoaa monta tiivistunnelmaista hetkeä. Niillä nostatetaan panoksia taidokkaasti kohti vangitsevaa finaalia, joka saa katsojan tuijottamaan valkokangasta koko keho jännittyneenä ja hikipisarat otsalla. Upeiden lentokohtausten väliin mahtuu hieman komiikkaa, kelvollista ihmisdraamaa ja romantiikkaa, sekä yllättävänkin haikeita hetkiä. Nostalgiannälkäiset katsojat saattavat herkistyä jo siitä, kun Kenny Logginsin mahtava Danger Zone pärähtää soimaan elokuvan alussa.




Alkuperäisen Top Gunin ohjaajan Tony Scottin tehtyä traagisesti itsemurhan kymmenen vuotta sitten, hänet jouduttiin korvaamaan Joseph Kosinskilla, joka on aiemminkin tehnyt toisen modernin jatko-osan kasarihitille - Tron: Perinnön (Tron: Legacy - 2010). Kosinski hoitaa hommansa lahjakkaasti, nostaen tunnelman korkealle ja tarjoten useita voimakkaasti ohjattuja hetkiä. Ehren Krugerin, Eric Warren Singerin ja Christopher McQuarrien työstämä käsikirjoitus on oivallinen, vaikka se kulkeekin arvattavia latuja. Teknisiltä ansioiltaan Top Gun: Maverick on ensiluokkainen. Lentokohtaukset ovat huikeasti kuvattuja. Laajat otokset hävittäjistä ilmassa ovat jo näyttäviä, mutta omia suosikkejani ovat kuvat ohjaamojen sisältä, joissa näkee niin näyttelijän kuin taustalla maan ja ilman pyörivän välillä varsinkin villisti. Leffa on myös leikattu taidokkaasti, siitä löytyy hyviä lavasteita ja valaisua ja äänimaailma on läpikotaisin taidokkaasti rakennettu efektejä ja Harold Faltermeyerin, Lady Gagan, Hans Zimmerin ja Lorne Balfen musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Top Gun: Maverick on yllättävänkin onnistunut jatko-osa kasariklassikolle. Vaikka elokuvasta löytyykin paljon nostalgialla kosiskelua, pystyy filmi kertomaan oman uuden koukuttavan tarinansa, jonka parissa vähän päälle parin tunnin kesto kulkee vauhdilla. Lentäjille osoitettu tehtävä tuntuu suorastaan mahdottomalta ja sen seuraaminen on erittäin jännittävää ja vangitsevaa katseltavaa. Lentokohtaukset ovat läpikotaisin uskomattoman hienosti tehtyjä ja niitä tuijottaessa suu loksahtaa auki useaan kertaan. Tarina itsessään ei tarjoa erityisiä yllätyksiä, vaan juonenkäänteet ja tapahtumien kulun arvaa helposti jo leffan alkupäässä. Eipä tämä pahemmin haittaa, kun muuten elokuva toimii näin hyvin. Joseph Kosinskin ohjauksessa tunnelma on vähän väliä huipussaan ja Tom Cruise pistää parastaan kameran edessä ja hävittäjän ohjaamossa. Teknisiltä ansioiltaan filmi on erittäin vakuuttava. Ennakkopelkoni osoittautuivat täysin turhiksi ja Top Gun: Maverick pääsi yllättämään minut toden teolla. Vaikka siitä uupuukin kasarijuustoisuus ja metaforat seksuaalisen suuntautumisen kanssa kamppailusta, jotka rikastivat alkuperäistä Top Gunia, uskaltaisin silti sanoa, että kerrankin yli 35 vuotta myöhemmin ilmestynyt jatko-osa on onnistunut päihittämään edeltäjänsä.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.5.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Top Gun: Maverick, 2022, Paramount Pictures, Skydance Media, Jerry Bruckheimer Films, New Republic Pictures, Tencent Pictures, TC Productions


sunnuntai 18. heinäkuuta 2021

Arvostelu: Top Gun - lentäjistä parhaat (Top Gun - 1986)

TOP GUN - LENTÄJISTÄ PARHAAT

TOP GUN



Ohjaus: Tony Scott
Pääosissa: Tom Cruise, Kelly McGillis, Anthony Edwards, Val Kilmer, Tom Skerritt, Michael Ironside, Meg Ryan, John Stockwell, Tim Robbins, James Tolkan, Barry Tubb, Rick Rossovich ja Whip Hubley
Genre: draama, romantiikka, toiminta
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 12

"I feel the need... 
...the need for speed!"

Top Gun - lentäjistä parhaat on Tony Scottin ohjaama elokuva, joka sai inspiraationsa kalifornialaislehden Top Guns -artikkelista, koskien hävittäjälentäjäkoulun opiskelijoita. Tuottajat Don Simpson ja Jerry Bruckheimer kiinnostuivat tekemään sen pohjalta elokuvan, mutta heillä kesti kauan löytää aiheesta kiinnostuneita käsikirjoittajia. Lopulta he saivat palkattua Jim Cashin ja Jack Epps Jr:n. Heillä kuitenkin kesti aikaa kirjoittaa teksti, mistä tuottajat pitivät. Alun perin pääosaan kaavailtiin Matthew Modinea, mutta hänen mielestä elokuva vaikutti liikaa armeijaa ja merivoimia ihannoivalta, eikä suostunut tekemään sitä, jolloin lopulta päärooliin kiinnitettiin Tom Cruise. Kuvaukset alkoivat kesällä 1985 ja lopulta Top Gun - lentäjistä parhaat sai ensi-iltansa keväällä 1986. Elokuva oli suuri taloudellinen hitti, muttei tehnyt kriitikoihin vaikutusta. Leffa kuitenkin sai palkintoehdokkuuksia musiikeistaan ja nykypäivänä sitä pidetään ehtana kasariklassikkona. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Top Gunia, mutta olen ollut tietty tietoinen siitä jo vuosia. Nyt kun elokuva on monien viivästysten myötä saamassa jatkoa leffalla Top Gun: Maverick (2021), päätin vihdoin katsoa leffan.

Hurjapäinen lentäjä Maverick ja hänen tutkaupseerinsa Goose lähetetään Top Guniin, hävittäjälentäjäkouluun, missä Maverick päättää todistaa olevansa kaikista paras.




Nuori Tom Cruise on nappivalinta säännöistä piittaamattoman ja itsekeskeisen huimapäälentäjä Maverickin rooliin. Cruise omaksuu tämän roolin kaikkia piirteitä myöten ja tietää, kuinka ärsyttävä vaikutus hänen leveällä hymyllä voikaan olla. Välillä Maverickin ylimielinen asenne tympii katsojaa, mutta samalla hänestä on vaikea olla pitämättä. Kohtauksissa, joissa Maverick yrittää todistaa hurjat lahjansa, katsoja kannustaa häntä onnistumaan. Eikä Maverick onneksi ole täysin yksiulotteinen tapaus, vaan hänestä alkaa löytyä muitakin puolia elokuvan kulkiessa eteenpäin. Maverickin mukana kulkeva tutkaupseeri Goose (Anthony Edwards) jää huomattavasti lentäjäkaveriaan tylsemmäksi tapaukseksi.
     Top Gunissa Maverick ja Goose kohtaavat mm. lentäjät Icemanin (Val Kilmer), Sliderin (Rick Rossovich), Hollywoodin (Whip Hubley) ja Wolfmanin (Barry Tubb), sekä lentäjiä kouluttavat Viperin (Tom Skerritt) ja Jesterin (Michael Ironside). Muita lentäjähahmoja ovat myös Cougar (John Stockwell) ja Merlin (Tim Robbins), sekä heitä komentava Stinger (James Tolkan). Nämä hahmot jäävät yksiulotteisiksi tapauksiksi ja he ovatkin lähinnä mukana haastaakseen Maverickin. Kilmeristä huokuu myös ylimielistä asennetta, kun taas Skerrittistä, Tolkanista ja Ironsidesta löytyy karismaa johtorooliin.
     Vaikka Top Gun - lentäjistä parhaat käyttää paljon aikaa miesten väliseen kilpailuun ja machoiluun, täytyy siihen mahtua myös romantiikkaa. Maverick iskee silmänsä Kelly McGillisin näyttelemään Charlotte Blackwoodiin, joka on myös hommissa Top Gunissa. Vaikka Charlotte onnistuneesti näyttää Maverickille tämän paikan, jää hän hahmona hieman tylsäksi, eikä tämä romanttinen puoli onnistu säväyttämään. Lähinnä se on vain todella siirappista.




Top Gun - lentäjistä parhaat on kyllä niin kasarileffa kuin vain voi olla. Hävytöntä äijämachoilua niin miesten kesken kuin miehen yrittäessä tehdä vaikutusta naiseen. Suurta juustoisuutta ja campia, mitkä onnistuu osittain katsomaan sormien läpi. 1980-luvun syntikkakappaleita, kuten Kenny Logginsin Danger Zone, joita jumputetaan läpi leffan yhä uudestaan. Tiettyä asennetta, mitä monilta muilta vuosikymmeniltä puuttuu. Tämä tuntuu vetävän oikein kunnolla nupit kaakkoon kasariudessaan, mikä onkin varmaan yksi syistä, miksi leffaa pidetään niin korkeassa asemassa vuosikymmenen filmien joukossa. Ymmärrän hyvin, miksi monille 1980-luvun lapsille Top Gun on ollut kovin juttu ikinä ja kuinka se kuuluu yhä suosikkien joukkoon. Itse kun en ole kasarilapsi ja näin leffan vasta nyt parikymppisenä, täytyy sanoa, ettei elokuva iskenyt ihan niin täysillä kuin voisi toivoa.

Kyllä leffasta tosin vaikuttavat puolensa löytyy, jotka ovat tietty ne mielettömän upeasti toteutetut lentokohtaukset. Elokuvassa on käytetty oikeita hävittäjäkoneita ja niitä kuvataan monipuolisen konstein ja katsojana voi tuntea lentäjien kokeman vauhdin ja huuman. Lentokohtaukset ovat viihdyttäviä ja parissa kohtaa jopa hieman jännittäviä. Harmillisesti muuten leffasta tuntuu puuttuvan jännitys ja etenkin loppuhuipennuksessa on vaikea kokea uhkaa Maverickin vastustajista. Lisäksi maan kamaralla tapahtuvat asiat eivät herätä samalla lailla kiinnostusta kuin ilmassa. Sieltä löytyy veikeää huumoria, mutta myös pientä pitkäveteisyyttä hieman mitäänsanomattoman ja imelän rakkaustarinan vuoksi.




Maanpinnankin tapahtumista löytyy kyllä oma koukkunsa, mikä herättää läpi leffan monipuolisia tunteita. Elokuvasta nimittäin löytyy erikoinen seksuaalinen jännite, muttei todellakaan Maverickin ja Charlotten väliltä, vaan lentäjien keskuudessa. Tapa, millä nämä lentäjät katsovat toisiaan ja kuinka he keskustelevat todella lähellä toisiaan - usein vieläpä ilman paitaa - katsojana voisi vaikka vannoa, että Top Gunista löytyy joko vahingossa tai täysin tarkoituksella voimakasta homovibaa. Parissa kohtaa meininki muuttuu niinkin intensiiviseksi, että odotin lentäjien pian suutelevan toisiaan. Ohjaaja Quentin Tarantino onkin analysoinut elokuvan kertovan Maverickin kamppailusta homoseksuaalisuutensa kanssa. Muut lentäjät edustavat homoutta, kun taas Charlotte edustaa heteroutta ja läpi leffan Maverick kamppailee näiden suuntautumisten välillä. Kun leffaa katsoo tästä vinkkelistä, se toimii mielestäni jopa paremmin. Tai sitten elokuvan voi myös nähdä Matthew Modinen tavoin merivoimien propagandana, jolla on yritetty saada nuoria innostumaan armeijaan liittymisestä. Kummin vain, molemmat ovat kiehtovampia näkemyksiä kuin se, että tämä olisi ihan vain elokuva lentäjästä, joka yrittää todistaa olevansa paras, samalla kun ihastuu kauniiseen naiseen.

Elokuvan on ohjannut Ridley Scottin edesmennyt pikkuveli Tony Scott, jolla on silmää näyttäville lento-otoksille. Scott tekee elokuvasta viihdyttävän paketin, heikkouksineen kaikkineen. Jim Cash ja Jack Epps Jr. ovat kirjoittaneet ihan mukaansatempaavan kertomuksen, mutta he kompastelevat romanttisella puolella. Elokuva on hyvin kuvattu, mutta leikkaus on paikoitellen hieman tönksähtelevää, kun irrallisia lento-otoksia yhdistellään toisiinsa. Välillä lentokohtauksissa leikkaus on niin epätasaista, että vaatii suurta pinnistystä, että pysyy kärryillä, mikä hävittäjä kuuluu kenellekin. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet oivaa työtä, minkä lisäksi efektit toimivat yhä pääasiassa todella hyvin. Äänimaailma on hyvin rakennettu aina hävittäjien äänitehosteista taustalla jumputtaviin musiikkeihin asti. Leffan jälkeen on suuri mahdollisuus, että Danger Zone jää soimaan päässä - etenkin kun se kuullaan useampaan otteeseen elokuvan aikana.




Yhteenveto: Top Gun - lentäjistä parhaat on vallan mainio elokuva, joka suorastaan huokuu kasaria - niin hyvässä kuin hieman pahassakin. Elokuvassa on tiettyä cooleutta ja asennetta, mitä muilta vuosikymmeniltä ei yksinkertaisesti löydy, mutta samalla se on myös todella juustoinen ja imelä. Leffan romanttinen puoli on varsinaista siirappia ja ainakin omasta mielestäni elokuvan heikompaa antia. Asiaa ei auta, että Tom Cruisen ja Kelly McGillisin väliltä löytyvä kemia ei ole läheskään yhtä voimakasta kuin lentäjämiesten välinen seksuaalinen jännite. Kun filmiä analysoi allegoriana päähenkilön kamppailusta seksuaalisuutensa kanssa, se on jopa huomattavasti kiinnostavampi tapaus. Jo simppelinä toimintapätkänä leffa on varsin viihdyttävä, erityisesti näyttävien hävittäjälentokohtaustensa aikana. Elokuva toimii myös puhtaana merivoimien propagandana katsottuna. Harva elokuva on niin voimakkaasti oman aikansa tuotos kuin Top Gun - lentäjistä parhaat, onnistuen silti vetämään puoleensa yli kolme vuosikymmentä myöhemmin niitäkin katsojia, jotka eivät eläneet kyseisellä aikakaudella. Se jääkin nähtäväksi, että onnistuuko yli 30 vuotta myöhemmin tehty jatko-osa nousemaan samanlaisiin korkeuksiin ja kannattiko tällaiselle kasariteokselle edes tehdä jatkoa nykypäivänä...




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.8.2019 - muokattu 16.7.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Top Gun, 1986, Paramount Pictures, Don Simpson/Jerry Bruckheimer Films


perjantai 5. heinäkuuta 2019

Arvostelu: Batman Forever (1995)

BATMAN FOREVER



Ohjaus: Joel Schumacher
Pääosissa: Val Kilmer, Chris O'Donnell, Jim Carrey, Tommy Lee Jones, Nicole Kidman, Michael Gough, Pat Hingle, Drew Barrymore, Debi Mazar ja Elizabeth Sanders
Genre: toiminta, supersankarielokuva
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 12

Bob Kanen luoma DC Comics -hahmo Batman, eli suomalaisittain Lepakkomies, on yksi kaikkien aikojen suosituimmista supersankareista. Hahmo teki ensiesiintymisensä sarjakuvissa, mutta on kasvattanut suosiotaan leluilla, muilla oheistuotteilla, animaatioilla, peleillä, televisiosarjoilla ja elokuvilla. Ensimmäinen kunnon leffa hahmosta oli koomiseksi tarkoitettu Batman - Lepakkomies (Batman: The Movie - 1966), jossa nimihahmoa esitti Adam West. Kesti vuosia, kunnes hahmo saapui takaisin valkokankaille, mutta tällä kertaa synkempänä, Tim Burtonin teoksessa Batman (1989), jossa sankaria esitti Michael Keaton. Elokuva oli suuri menestys, joten se sai tietysti jatkoa. Batman - paluu (Batman Returns - 1992) oli kuitenkin monien mielestä liian synkkä filmi, jonka takia Warner Bros. Pictures halusi viedä sarjaa kevyempään suuntaan. Burtonia ei enää kiinnostanut naamiosankarileffat, joten hän jätti ohjaajan hommat, minkä takia myös Keaton luopui päähenkilön roolista. Uudeksi ohjaajaksi valittiin Joel Schumacher ja uudeksi Batmaniksi otettiin Val Kilmer, joka suostui rooliin lukematta edes käsikirjoitusta. Kuvaukset alkoivat syksyllä 1994 ja Batman Forever sai ensi-iltansa kesällä 1995. Elokuva oli suuri menestys ja oli jopa vuotensa toiseksi menestynein leffa Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995) jälkeen, mutta sekä kriitikot että hahmon fanit eivät pääasiassa pitäneet elokuvasta, sillä tunnelmaa oli kevennetty liikaa. Vuosien varrella inho leffaa kohtaan on kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen huonoimmista supersankarielokuvista. Itse näin Batman Foreverin lapsena, joko esikoulussa tai ensimmäisellä luokalla. Kyseessä oli ensimmäinen Batman-leffa, jonka näin, sekä yksi ensimmäisistä sarjakuvaelokuvista, jonka näin, joten tavallaan voisi ajatella, että teos olisi minulle jollain tapaa tärkeä. Noh, silloin Batman Forever oli kova pätkä ja katsoin sen muistaakseni heti uudestaan, mutta vuosien varrella olen pitänyt elokuvasta yhä vain vähemmän ja vähemmän. Kun katsoin teoksen viimeksi kesällä 2015, mietin, etten välttämättä halua nähdä sitä enää uudestaan. Kuitenkin toisin kävi, sillä kun pohdin, mitä leffoja arvostelisin vuodelle 2019, vanhat Batmanit tulivat mieleeni, joten oli jälleen aika katsoa myös Batman Forever...

Batman kohtaa uudet pahikset, Kaksinaaman ja Arvuuttajan, joilla on ikävät suunnitelmat viittasankarin pään menoksi. Samalla Batmanin alter ego Bruce Waynen täytyy kohdata kaksi muuta ongelmaa: nuori orpo Dick Grayson, joka saapuu asumaan Waynen luokse ja tohtori Chase Meridian, johon Bruce iskee silmänsä.

Viittasankari Batmanina, eli miljonääri Bruce Waynena nähdään tosiaan Val Kilmer, joka on aivan väärä valinta rooliin. Kilmerillä on hetkensä, mutta lähinnä hän vain epäonnistuu. Bruce Waynena hän on jokseenkin puuduttava, eikä hän ole uskottava rahakkaana miehenä, jota painavat hänen menneisyytensä traumat. Batmanina hän on taas hölmön näköinen, mikä johtuu hänen asustaan. Jostain syystä Batmanin asun lihaksikasta miesvartaloa on haluttu korostaa lisäämällä mukaan nännit! Tämä on yksi typerimmistä ratkaisuista supersankarin asulle ikinä, eikä sille voi mitenkään löytää järkevää perustelua. Bat-nännit tekevät hahmosta typerän näköisen, minkä takia sankari tuottaa usein myötähäpeää pelkästään seisomalla paikoillaan. Kilmeristä puuttuu todella usein energia ja hän tuntuu kulkevan monet kohtaukset läpi puoliunessa kuin häntä ei kiinnostaisi olla mukana projektissa.
     Elokuvassa esitellään sarjaan uusi tärkeä hahmo, nimittäin Chris O'Donnellin näyttelemä Dick Grayson, joka on tottakai Batmanin apuri Robin. Dick on orpo nuori, jonka Bruce ottaa asumaan kotiinsa, koska näkee Dickissä itsensä lapsena. Dick tietty innostuu sankarihommista, ymmärtäessään, kuka Batman todella on ja haluaa päästä mukaan. Hahmosta löytyy paljon energiaa, minkä O'Donnell tuo toimivasti esille, mutta paikoitellen hahmon tunnetilat vaihtelevat niin nopeasti, että se tuottaa hämmennystä. Välillä hahmo haluaa leikkiä sankaria ja välillä taas hän on vihainen Batmanille. Kai se kuuluu nuoruuteen, mutta leffassa mielialan vaihtelu on toteutettu tönkösti.
     Pääasiassa komedioista tunnettu Jim Carrey esittää sekopäistä tiedemies Edward Nygmaa, eli Arvuuttaja-pahista, jolla on erikoinen suunnitelma, johon liittyy ihmismielien tutkimista. Hahmo on todella hullu, mitä olisi muuten mielenkiintoista seurata, mutta valitettavasti Carrey vetää koko homman läskiksi, jolloin Arvuuttaja on lähinnä äärimmäisen rasittava. Yleisesti Carrey on mielestäni mainio komedioissa, mutta tähän hänen sekoilunsa eivät sovi lähes lainkaan. Hahmon hulluuden Carrey tuo tavallaan hyvin esille, mutta hän on liian paljon oma ilmeilevä kovaääninen itsensä, jota tekisi mieli vain pamauttaa päin näköä. Arvuuttajasta on yritetty tehdä uutta Jokeria, mutta siinä on epäonnistuttu täysin.
     Leffan toista pahista, Harvey Dentiä, eli Kaksinaamaa näyttelee Tommy Lee Jones, joka on pääasiassa hyvä näyttelijä. Valitettavasti Carreyn tavoin myös Lee Jones antaa liiaksikin asti kaikkensa ja muuttuu nopeasti uhkaavasta typeräksi. Pahiskaksikon hölmöillessä unohtaa välillä, mitä elokuvaa edes katsoo ja kun molemmat ovat erittäin kovaäänisiä, käsi hakeutuu usein kaukosäätimelle pienentämään television äänenvoimakkuutta. Kaksinaama on saanut tietty nimensä siitä, että puolet hänen naamastaan on normaali, kun taas toinen puoli on syöpynyt hapon takia hieman epämuotoutuneeksi.




Batman tuntuu olevan aika samanlainen naistenmies kuin agentti 007 James Bond, sillä hänellä on taas uusi neitokainen. Tällä kertaa viittasankarista on kiinnostunut tohtori Chase Meridian, jona nähdään Nicole Kidman. Ja tottakai Brucen ja Chasen välillä tapahtuu jotain, vaikkei tohtori olekaan tietoinen naamiomiehen todellisesta henkilöllisyydestä. Kidman on välillä ihan hyvä, mutta usein hän tuntuu liian vanhalta fanitytöltä, joka ihannoi kaikkea Batmanissa. Näissä kohdissa hahmo ei tunnu toimivan, minkä lisäksi Kidmanissa on paikoitellen samaa vikaa kuin Kilmerissä, eli energian puuttuminen.
     Vaikka muuten elokuva tuntuu käynnistävän uuden version Batmanin tarinasta, on mukana pari tuttua naamaa, nimittäin Michael Goughin näyttelemä hovimestari Alfred ja Pat Hinglen esittämä poliisikomisario Gordon. Alfred on yhä sama sympaattinen itsensä, mutta saa hieman enemmän tekemistä kuin aiemmin. Myös Gordonilla on vähän enemmän ruutuaikaa, mutta hahmo jää silti selvästi taka-alalle. Uusina hahmoina pahisten, Robinin ja tohtori Meridianin lisäksi nähdään Kaksinaaman heilat, hyvä Sugar (E.T. - the Extra-Terrestrialista, 1982, tuttu Drew Barrymore) ja paha Spice (Debi Mazar), sekä Gotham Cityn juorutoimittaja Gerty (Elizabeth Sanders).

Batman Forever todella on kevyempi teos kuin kaksi edeltäjäänsä. Ihan Adam Westin Batmanin aikaisiin hölmöilyihin ei onneksi vajota, mutta erityisen kaukana ei siitä olla. Kaksinaaman ja Arvuuttajan ilkeät puuhailut muuttuvat usein pelkäksi urpoiluksi, jota on ärsyttävää katsoa. Vielä leffan alussa on pientä uhkaavuutta ilmassa, kun Kaksinaama yrittää tappaa Batmanin, mutta sen jälkeen uhkaavuus katoaa. Edes pientä jännitystä on turha odottaa, sillä jutusta on haluttu mahdollisimman lapsiystävällinen. Toimintaa on toki mukana, mutta siinä ei ole oikein mitään tunnetta, vaikka paljon tapahtuukin. Vielä kun mukaan on tungettu huonoja vitsejä ja yliampuvia kohtia, kuten outo laivanupotuskohtaus, ei leffa edes viihdytä kovin paljoa. Vain alkupuolella nähtävässä sirkuskohtauksessa on ihan menevää tunnelmaa ja jonkinlaista jännitettä, mutta koko elokuvan finaalissa ei ole enää mitään toimivaa. Toisaalta mitä voikaan odottaa elokuvalta, jonka alussa nähdään lähikuvia Batmanista pukeutumassa ja ensimmäiset repliikit ovat: "Otatteko mukaan sämpylän, herra Bruce?" "Ei kiitos, ostan jostain matkalla." Tämän jälkeen Batman lähtee kaahailemaan uudella - kauhean näköisellä - lepakkoautollaan ja katsojana alkaa miettiä, mitä alkoi juuri katsomaan?




Yllättävää kyllä, sen lisäksi että elokuvassa on paljon toimintaa, kohellusta, vitsejä ja äänekkyyttä, Batman Forever on paikoitellen tylsä filmi. Vaikka Bruce Waynen vanhempien kuolema käsiteltiin jo Burtonin Batmanissa, on tässä sarjan kolmannessa osassa päätetty käyttää turhaa aikaa sen uudelleenkäsittelyyn. Ja ne käsittelykohtaukset ovat lähestulkoon puuduttavia, sillä niistä puuttuu kokonaan energia, jolloin mukana ei ole ollenkaan surua tai mitään muutakaan asiaan liittyvää tunnetta. Eivätkä nämä muistelut edes johda yhtään mihinkään, jolloin niillä ei tunnu olevan mitään tarkoitusta tarinassa. Näiden lisäksi jatkuva hölmöily käy tylsäksi ennemmin tai myöhemmin ja toivoisi, että tarina liikkuisi nopeammin kohti loppuhuipennusta, jotta elokuva päättyisi nopeammin. Usein elokuvan aikana on epäselvää, kumpi pahiksista on kaksikon pomo, sillä se tuntuu vaihtelevan vähän väliä. Mukana on täysin tarpeettomia hetkiä, joilla leffan kestoa on pidennetty ja jotka saisi helposti leikattua pois lopputuloksesta. Hyvällä tuurilla pilkkomisen jälkeen kyseessä olisi parempi teos.

Batman Forever ei ole hyvä elokuva. Parhaimmillaan se on vain ihan kiva ja harmiton tai jokseenkin viihdyttävä. Huonoimmillaan leffa on ihan kauhea. Onneksi oikeassa mielentilassa monet kököt kohdat voi miettiä niin, että ne ovat niin kökköjä, että ne ovat jo ihan toimivia. Kokonaisuus ei kuitenkaan millään pääse ihan kivalle tasolle, eikä se ole edes heikko. Kyseessä on huono teos, jonka katsoo juuri ja juuri lävitse joidenkin hetkien takia, mutta jota ei erityisen mielellään vilkaise uudestaan. Leffan kevyempi teema ei myöskään sovi yhtään hahmoon, etenkään kun kyseessä on jatko-osa Batman - paluulle. Paikoitellen värikkyydessä sun muussa on onnistuttu saamaan leffa näyttämään kuin sarjakuvalta, mikä on ihan hienoa, mutta se ei auta pelastamaan lopputulosta. Batman Forever voisikin toimia paremmin lasten sarjakuvana tai animaatioleffana, jolloin hauskoiksi tarkoitetut hahmot ja kevyempi tunnelma pääsisivät oikeuksiinsa. Tällä toteutuksella ne syöksevät Batman-elokuvasarjan kohti supersankarileffojen pimeää puolta, vaikka onkin paljon valoisampi kuin edeltäjänsä.




Sarjan uutena ohjaajana toimiva Joel Schumacher ei tunnu lainkaan tietävän, mitä hän tekee. Hän on kai ollut niin innoissaan Batman-elokuvan teosta, että on vain väsännyt kasaan jotain ja pistänyt sen teattereihin välittömästi. Onhan se toki vaikea tehdä onnistunutta elokuvaa, kun pohjana on Lee Batchlerin, Janet Scott Batchlerin ja Akiva Goldsmanin hirveä käsikirjoitus. Kaksi ensimmäistä henkilö saivat aikaan ihan toimivan pohjatarinan, mutta siihen ympärille kynäilty teksti on todella huonoa. Kolmikko on tunkenut elokuvan täyteen surkeita vitsejä ja repliikkejä, jotka eivät kuulosta mitenkään hyvältä ääneen lausuttuina. Kun niin moni asia leffassa on pielessä, on harmi, että edes tekninen toteutus ei toimi. Batman Forever on nimittäin täynnä rumia, vinoja kuvia, minkä lisäksi leffa on tosiaan leikattu huonosti ja siitä olisi pitänyt pätkiä monia juttuja pois. Jotkut lavasteet ovat ihan kivoja, mutta loput taas eivät erityisemmin miellytä silmää. Maskeeraus on toteutettu hölmön yliampuvasti ja esimerkiksi Kaksinaama näyttää lähinnä naurettavalta. Hahmon asu on kuitenkin tyylikäs. Myös Arvuuttajan vihreä, kysymysmerkkejä täynnä oleva puku on ihan hauska, mutta Batmanin ja ennen kaikkea Robinin puvut ovat kauhean näköisiä. Valaistuksessa on myös menty joissain kohtauksissa minne sattuu. Kenen lie viisas idea ollut laittaa heiluvia spottivaloja ympäri lavasteita kuin kyseessä olisi jonkinlainen show... Visuaaliset tehosteet ovat eläneet parhaat päivänsä, minkä lisäksi mukana on useita typeriä ääniefektejä, jotka ovat kuin lastenohjelmista repäistyjä. Musiikeista vastaa tällä kertaa Elliot Goldenthal, joka on pääasiassa tehnyt hyvää työtä, mutta valitettavasti leffan tunnusmusiikki on monta tahtia liian hidastempoinen.

Elokuva sisältää muutamia "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, sarjoihin, hahmoihin jne. mikä on hyvin yleistä nykypäivän supersankarielokuvissa. Esimerkiksi yhdessä kohtaa Dick miettii itselleen sankarinimeä ja ehdottaa Nightwingiä, millä nimellä hahmo kulki sarjakuvissa, lopetettuaan Robinin hommat ja loppupäässä leffaa Robin sanoo Batmanille ikonisen lausahduksen "Pyhä ____, Batman!" Elokuvassa on myös lyhyesti esiintyvä hahmo nimeltä tohtori Burton (René Auberjonois), joka on takuuvarmasti viittaus ohjaaja Tim Burtoniin.




Blu-rayn kuvanlaatu on ihan hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja kohtauksia, elokuvan teosta kertova "Shadows of the Bat: The Cinematic Saga of the Dark Knight Part 5: Reinventing a Hero", hahmoista kertovat pätkät "Heroes", "Villains", "The Many Faces of Gotham" ja "Riddle Me This: Why is Batman Forever?", jossa pohdiskellaan myös hahmon suosion syytä, sekä pätkät lavastukselle, stunteille, musiikille ja efekteille. Mukana on myös Sealin musiikkivideo "Kiss from a Rose". Katsottavaa on hieman yli kahdeksi tunniksi.

Yhteenveto: Batman Forever on huono elokuva. Tunnelmaa on kevennetty ihan liikaa, jolloin meininki äityy usein pelleilyksi pahisten osalta. Pientä synkkyyttä on yritetty luoda sillä, että Bruce muistelee jälleen kuolleita vanhempiaan, mutta nämä kohdat ovat lähinnä tylsiä. Elokuva on usein liian typerä, kovaääninen ja ärsyttävä, jolloin tuottaa vaikeuksia katsoa se loppuun. Mukana ei ole lähes ollenkaan jännitettä, eikä toimintakohtauksissa ole kovin hyvää tunnetta mukana. Parhaimmillaan leffa on ihan viihdyttävä tai silloin kun se on niin kehno, että se muuttuu jopa ihan hauskaksi. Vitsit eivät kuitenkaan ole hauskoja, vaan surkeita ja leffan käsikirjoitus on huono. Val Kilmer on kehno Batman ja tylsä Bruce Wayne. Jim Carrey ja Tommy Lee Jones vetävät homman läskiksi Arvuuttajana ja Kaksinaamana. Nicole Kidman ja Chris O'Donnell eivät myöskään ole kovin hyviä. Paras hahmoista on sympaattinen Alfred, jota tekisi mieli nähdä lisää. Ohjaaja Joel Schumacher ei ole tiennyt yhtään, mitä tehdä leffan kanssa. Valitettavasti tekninen toteutus ei myöskään ole onnistunut. Joitain poikkeuksia lukuunottamatta kuvaus, lavastus, puvustus, maskeeraus, visuaaliset efektit, äänitehosteet ja valaisu on huonosti toteutettu ja vain ihan hyvä musiikki on toimivaa. Batman Forever kannattaa katsoa, jos supersankarileffat ovat teille iso juttu tai jos fanitatte Batmania. En usko, että pidätte tästä, mutta tiedättepähän, että hienosta hahmosta saa tällaistakin kuraa väännettyä. Lapsille tämä voi toimia ja tämän kautta he voivat minun tapaani tutustua Batmanin maailmaan. Muuten en leffaa suosittele kenellekään, enkä halua pitkään aikaan katsoa sitä uudestaan.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.batman.wikia.com
Batman Forever, 1995, Warner Bros. Pictures, PolyGram Filmed Entertainment


torstai 12. lokakuuta 2017

Arvostelu: The Snowman / Lumiukko (2017)

THE SNOWMAN (2017)

LUMIUKKO



Ohjaus: Tomas Alfredson
Pääosissa: Michael Fassbender, Rebecca Ferguson, Charlotte Gainsbourg, Michael Yates, Jonas Karlsson, J. K. Simmons, Ronan Vibert, Val Kilmer ja Toby Jones
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

The Snowman, eli suomalaisittain Lumiukko perustuu norjalaisen Jo Nesbøn suosittuun kirjaan "Snømannen" (2007). Elokuvan teko lähti käyntiin, kun Martin Scorsese päätti ohjata sen. Vuonna 2013 hän kuitenkin päätti luopua ohjaajan pestistään, jolloin hommaan valittiin Tomas Alfredson. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2016 Norjassa, jossa se toteutettiin täysin aidoissa lokaatioissa. Nyt filmi on saamassa ensi-iltansa Suomessa ja monet Nesbøn fanit odottavat elokuvaa innoissaan. Myös minä odotin näkeväni leffan, sillä sen trailer näytti erittäin mainiolta ja toivoin, että lopputuloskin olisi sellainen. Positiivisin mielin lähdin siis katsomaan The Snowmania, toivoen, että se onnistuisi tarpeeksi hyvin, jotta sitä voisi kirjan tavoin jatkaa, mutta suureksi harmikseni elokuva olikin suuri pettymys.

Kylmän talven alkaessa rikostutkija Harry Hole ryhtyy selvittämään katoamistapausta, johon liittyy lumiukkoa tavaramerkkinään käyttävä sarjamurhaaja.

Pääroolissa Harry Holena nähdään erinomainen Michael Fassbender, joka istuu hyvin rooliin. Fassbenderin ei usein tarvitse edes sanoa mitään, jotta katsoja ymmärtäisi, mitä hänen päässään liikkuu ja oppisi hahmosta paljon. Harry on joskus ollut erittäin taitava ja suosittu tutkija, joka on ratkonut useita rikoksia, mutta vuosien varrella hän on alkoholisoitunut. Hän pystyy vain juuri ja juuri keskittymään sekä uuteen tapaukseen että perheeseen, joka voisi olla hänen. Harry on selvästi parasta elokuvassa ja häntä on kiinnostavaa seurata.
     Mission: Impossible - Rogue Nationin (2015) avulla kuuluisuuteen noussut Rebecca Ferguson näyttelee Katrinea, tulokasetsivää, joka auttaa Harrya tutkinnassa. Katrinelle on luotu oiva tausta ja hänestäkin on saatu mielenkiintoinen henkilö. Hän ei täysin toimi sääntöjen mukaan, mikä luo hyvän lisäyksen hahmoon. Ferguson suoriutuu roolistaan mainiosti.
     Harry Holella on hänen ex-tyttöystävänsä Rakelin (Charlotte Gainsbourg) kanssa yhteinen lapsi Oleg (Michael Yates), joka ei tiedä Harryn olevan hänen isänsä. Rakel on löytänyt uuden miehen, Mathiaksen (Jonas Karlsson), jonka kanssa hän ja Oleg ovat perhe. Läpi elokuvan kulkee iso sivujuoni, jossa Harry yrittää ottaa itseään niskasta kiinni ja pitää yhteyttä poikaansa. Perheen näyttelijät eivät ole kummoisia, mutta tarpeeksi hyviä osiinsa.
     Elokuvassa nähdään myös huikea J. K. Simmons Arve Støpina, Oslon talviurheilun johtohahmona, Ronan Vibert Harryn pomona ja Val Kilmer etsivänä, joka yritti vuosia aiemmin napata lumiukkomurhaajan. Kilmer osoittaa jälleen, ettei hän ole kovin hyvä näyttelijä, kun taas Simmons on erittäin alikäytetty roolissa, jolla ei ole oikeastaan mitään väliä elokuvassa.

The Snowman alkaa todella hyvin ja leffa nappaa heti mukaansa jännittävässä prologissa. Elokuva myös jatkaa erittäin kelpoa linjaansa hetken, kunnes alkaa tuntua siltä, ettei mitään sieppausta taidakaan tapahtua. Alkupää keskittyy paljon Harryn väleihin poikansa kanssa ja välillä filmi tuntuu hieman liikaa perhedraamalta. Onneksi ensimmäisen sieppauksen tapahtuessa tunnelma muuttuu takaisin jännittäväksi trilleriksi. Vaikka aluksi voi tuntua hölmöltä, että murhaaja näkisi joka kerta suurta vaivaa tehdäkseen lumiukon uhrin talon eteen, koko homma esitetään tarpeeksi karmivasti, jotta siitä katoaa vitsikkyys. Sieppauskohdissa elokuva onkin parhaimmillaan ja on myös mielenkiintoista seurata Harryn ja Katrinen työskentelyä. Mielenkiinto itse filmiä kohtaan kuitenkin katoilee vähän väliä, sillä tarina tuntuu keskittyvän ihan liikaa Harryn perhedraamaan, joka tuntuu suurimmaksi osaksi täysin irralliselta kokonaisuudesta. Sille löydetään kyllä oikeaa käyttöä, mutta pääasiassa elokuva tuntuu suorastaan tylsältä, kun perhejutut tunkevat väkisin päälle. Huomasin jopa parissa kohtaa, kun juoni ei kulkenut eteenpäin, että minun piti taistella pysyäkseni hereillä. Usein vaikuttaa siltä kuin leffa ei edes tietäisi, mitä tarinaa se yrittää kertoa ja mukaan on tungettu liikaa asioita (kuten J. K. Simmonsin hahmo), jolloin se on välillä yllättävänkin sekava. The Snowman selvästi luulee olevansa fiksumpi kuin se todellisuudessa onkaan.

Jossain kohtaa elokuvaa tehdessä on menty pahasti vikaan ja kun siihen etsii syytä, niin voi huomata, että tekijät palasivat vielä muutama kuukausi sitten tekemään uusintakuvauksia filmiä varten. Sitä on vaikea sanoa, olivatko uusintakuvaukset sitä varten, että ensimmäiset versiot leffasta eivät toimineet, vai eikö yhtiö vain ollut tyytyväinen filmiin ja halusi muokata siitä oman versionsa, jolloin ohjaajan luoma visio katoaa. Näin on käynyt esimerkiksi vuoden 2015 Fantastic Fourin ja viime vuoden Rogue One: A Star Wars Storyn (2016) kohdalla. En tiedä, mitä kaikkea tekijöiden täytyi kuvata uudestaan, mutta ainakin yksi sieppaustilanne on täysin erilainen trailerissa kuin mitä se on itse elokuvassa. Trailer näyttää muitakin lyhyitä kuvia, jotka eivät ole lopullisessa tuotoksessa, mikä on suuri harmi. Odotin esimerkiksi aika paljon näkeväni kohtauksen, jossa esiintyy palava talo, mutta sitä ei ole lainkaan leffassa. Myös loppuhuipennus on selvästi työstetty uudestaan, sillä se on niin surkea, juosten kustu finaali, että se on varmasti kirjoitettu hätäisesti uudelleen. Loppupää jättää myös suuren kysymyksen erään tärkeän hahmon kohtalosta. The Snowman sisältää hyviä (ja yllättävän raakojakin) hetkiä ja se on parissa kohtaa jännittävä, mutta kokonaisuus on silti laimea ja unohdettava etsivätarina, jolle tuskin tulee jatkoa.

Filmin ohjauksesta vastaa ruotsalainen Tomas Alfredson, joka on ohjannut aiemmin neljä elokuvaa Ruotsissa ja yhden Isossa-Britanniassa, eli tähtinäyttelijöillä varustetun Tinker Tailor Soldier Spyn (2011). Ottaen huomioon, että Ruotsi on suuresti tunnettu dekkarielokuvistaan, kuten 32-osainen Wallander-elokuvasarja (2005-2013) ja Stieg Larssonin kirjoihin perustuva Millenium-trilogia (2009), on outoa, kuinka heikko filmi tästä tuli. Käsikirjoitukseen on tungettu liikaa asioita. Kuvaus on sentään hyvin hoidettu ja Norjan lumiset maisemat näyttävät todella upeilta. Leikkaus on paikoitellen kummallista ja lisää sekavuutta. Ääniefektit ovat oivalliset ja Marco Beltramin säveltämät musiikit sopivat filmiin, luoden tarvittaessa osuvaa tunnelmaa.

Yhteenveto: The Snowman alkaa mainiosti, mutta hyvin pian se alkaa vain laahaamaan. Vaikka perhedraamailu on loppujen lopuksi tärkeä osa tarinassa, on se kömpelösti kirjoitettu mukaan, jolloin tuntuu siltä kuin filmi yrittäisi kertoa kahta juonta. Itse rikoksen tutkiminen on mielenkiintoista, joten on ärsyttävää, kun päälle tunkee vähän väliä puuduttava perheosio. Leffassa on mukana turhia asioita ja esimerkiksi alikäytetyn J. K. Simmonsin voisi poistaa kokonaan. Paikoitellen filmi luulee olevansa fiksumpi kuin se onkaan, mikä vain ärsyttää. Huonointa elokuvassa on sen lopetus, joka on niin hätäisesti tehty, että koko hommalla ei tunnu olevan merkitystä. Jännittäviä ja rajuja hetkiä on muutamia, mutta siihen se jää. Näyttelijät ovat onnistuneita rooleissaan, etenkin Michael Fassbender pääroolissa Harryna, mutta eivät he kykene pelastamaan kokonaisuutta. The Snowmanin takia ei siis kannata raahautua leffateatteriin asti, vaan sen voi hyvin katsoa vaikka jonain kylmänä talvi-iltana muutaman vuoden päästä, kun se tulee televisiosta. Itse en ole Nesbøn kirjaa lukenut, mutta näytöksessä oli paikalla eräs kirjailijan fani, joka oli suuresti pettynyt leffaan ja sanoi, että monia juttuja oli muutettu, joten en suosittele tätä edes kirjan ystäville. Norjan lumisia maisemia on ilo katsella, mutta kokemusta parantaisi selvästi parempi elokuva. Jos aikomuksena oli aloittaa Harry Hole -leffasarja, niin siitä on varmaan turha haaveilla enää...




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Snowman, 2017, Universal Pictures, Another Park Film, Perfect World Pictures, Working Title Films