Näytetään tekstit, joissa on tunniste Priyanka Chopra. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Priyanka Chopra. Näytä kaikki tekstit

tiistai 19. toukokuuta 2026

Citadel, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

CITADEL - KAUSI 2



Luojat: Josh Appelbaum, Bryan Oh ja David Weil
Näyttelijät: Priyanka Chopra, Richard Madden, Stanley Tucci, Jack Reynor, Lesley Manville, Matt Berry, Ashleigh Cummings, Serafina Tarafdar, Roland Møller, Osy Ikhile, Caoilinn Springall, Michael Trucco, Lina El Arabi ja Merle Dandridge
Genre: toiminta, jännitys
Jaksomäärä: 7
Jakson kesto: 37 minuuttia - 50 minuuttia - Yhteiskesto: noin noin 5 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 16

Josh Appelbaumin ja Bryan Oh'n kehittelemän ja David Weilin ja Russon veljesten Anthonyn ja Joen muokkaaman kalliin vakoojasarja Citadelin ensimmäinen tuotantokausi oli kriitikoilta vaisun vastaanoton saanut taloudellinen fiasko, mutta koska Amazon Prime Video oli jo luvannut tekijöille toisen tuotantokauden, jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2024 ja nyt Citadelin toinen tuotantokausi on vähin äänin julkaistu Prime Videossa. Itse mielsin sarjan avauskauden todella latteaksi ja olin yllättynyt, kun sarjan ilmoitettiin saavan jatkoa, ottaen huomioon kaikki uutisoinnit siitä, että jopa 300 miljoonaa dollaria maksanut ensimmäinen kausi oli ollut täysi floppi Amazonille. En edes jaksanut katsoa lisäosasarjoja Citadel: Dianaa (2024) ja Citadel: Honey Bunnya (2024), joiden jatkokaudet peruttiin heti ensimmäisten kausien ilmestyttyä, mutta päätin antaa alkuperäisen Citadelin kakkoskaudelle mahdollisuuden.

Citadel-järjestön rippeet yrittävät tehdä selvää Manticoresta, samalla kun petturi Mason Kane pohtii, kenelle olisi lojaali.




Citadelin tutut hahmot tekevät paluun. Ensimmäisen kauden päätteeksi selvisi, että Citadel-organisaation vakoojien henkilöllisyyksien paljastuminen oli itse asiassa Richard Maddenin näyttelemän Mason Kanen syytä, mies oli vain unohtanut koko homman. Nyt Masonin onkin päätettävä, kenelle hän on lojaali - Citadelin rippeille, uudelle perheelleen, vai Manticorelle työskentelevälle äidilleen Dahlialle (Lesley Manville). Priyanka Chopran esittämä Nadia Sinh sen sijaan on karkumatkalla tyttärensä Ashan (Serafina Tarafdar) kanssa, kun taas Stanley Tuccin esittämä Bernard yrittää päästä vapaaksi vankeudestaan. Valitettavasti toinen kausi ei tee sarjan hahmoista yhtään kiinnostavampia tai tykättävämpiä. Madden ja Chopra ajavat asiansa päärooleissa, mutta heiltä puuttuu todellinen karisma ja kemia. Tucci on ehdottomasti näyttelijäkaartin parasta antia ja Manvillekin suoriutuu passelisti osastaan.
     Toisella kaudella mukaan hyppäävät Jack Reynor entisenä CIA-agentti Hutchina ja Matt Berry hieman hämäränä Frank Sharpena. Reynor ja Berry ovat kelpo lisäykset, joskin heidän hahmonsa jäävät myös hitusen latteiksi.




Amazon Prime Videolla oli selvästi huimat odotukset Citadelia kohtaan. Vain kuusi jaksoa sisältävään ykköskauteen pistettiin lopulta kiinni jopa älyttömät 300 miljoonaa dollaria, kakkoskaudelle näytettiin vihreää valoa ja olivatpa kahden sisarsarjan, Citadel: Dianan ja Citadel: Honey Bunnyn kuvaukset jo pitkällä, ennen kuin yhtäkään jaksoa oli julkaistu yleisölle. Jättihitiksi uskottu sarja oli kuitenkin saman tien iso taloudellinen isku Amazonille, kun sarja jäi katsojatilastoissa heikoille ja sai vaisun vastaanoton niin katsojilta kuin kriitikoilta. Sisarsarjojen tuotannot olivat kuitenkin niin pitkällä jo tuotannossa, ettei niitä ollut enää järkeä pistää jäihin ja ne julkaistiinkin peräkanaa ja lähes heti ilmoitettiin, ettei kumpikaan sarja saisi jatkoa. Citadelin toinen kausi tehtiin selvästi vain, koska sellainen oli jo menty lupaamaan. 

Valitettavasti kakkoskauteen ei ole panostettu yhtään enempää, siinä toivossa, että mitä jos jollain ihmeen kaupalla tämän kauden myötä sarja löytäisikin yleisönsä. Citadel jatkuu tasan yhtä yhdentekevänä tusinatoimintana ja olen pöyristynyt, mikäli sarjalle enää väännetään kolmatta kautta. Hahmot ovat edelleen tylsiä, eikä tarinassa ole vieläkään imua. Tunnelma ailahtelee kummallisesti komediasta haudanvakavaan, löytämättä sopivaa keskitietä menoon. Huumori ei naurata, mutta eivätpä toimintakohtauksetkaan juuri hetkauta, eikä niistä löydy jännitystä tippaakaan. Seitsemässä jaksossa tapahtuu muka kaiken aikaa jotain, mutta millään ei tunnu olevan mitään väliä. Kauden loppusuoralla käy kivuliaankin selväksi, ettei hahmojen kohtalosta ole piitannut tuon taivaallista.




Teknisestikin Citadelin kakkoskausi on ailahteleva. Jos kausi tehtiin yhtä huimalla budjetilla kuin edeltäjänsä, eivät sadat miljoonat dollarit näy ruudulla. Kameratyöskentely on kelvollista, lavasteet mainiot, puvustus tyylikästä ja maskeeraukset ovat oivalliset, mutta taustakankaan käyttö on paikoitellen kiusallisen näkyvää, eivätkä tietokonetehosteet huimaa päätä. Äänimaailma rymistelee sentään ihan mukavasti, vaikkei Jeff Russon säveltämistä musiikeista jääkään mitään mieleen.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.5.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Citadel season 2 www.press.amazonmgmstudios.com
Copyright material used under fair use for review and educational purposes.
Citadel, Yhdysvallat, 2023-, Amazon Studios, AGBO, Midnight Radio, PKM Productions


sunnuntai 1. maaliskuuta 2026

The Bluff (2026) - elokuva-arvostelu

THE BLUFF



Ohjaus: Frank E. Flowers
Näyttelijät: Priyanka Chopra Jonas, Karl Urban, Safia Oakley-Green, Vedanten Naidoo, Temuera Morrison, Ismael Cruz Córdova, David Field, Zack Morris, Pacharo Mzembe, Gideon Mzembe ja Ronnie James Hughes
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16

The Bluff on Priyanka Chopra Jonasin ja Karl Urbanin tähdittämä merirosvoelokuva. Frank E. Flowers ja Joe Ballarini työstivät elokuvan käsikirjoituksen, Zoe Saldaña valittiin päärooliin ja alun perin Netflixin oli tarkoitus levittää leffa suoratoistopalvelussaan. Saldaña kuitenkin vaihtui Chopra Jonasiin ja projekti siirtyi Amazon MGM Studiosille. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2024 ja nyt The Bluff on julkaistu Amazon Prime Videossa. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun näin yllä olevan julisteen ja vielä enemmän, kun luin kyseessä olevan merirosvoleffa. Katsoinkin The Bluffin pari päivää sen ilmestymisen jälkeen.

Vuosi on 1846 ja merirosvoista vain sitkeimmät ovat enää jäljellä. Karibianmeren saarella asuvan perheen rauha järkkyy, kun paikalle saapuu julma kapteeni Connor miehistöineen etsimään varastettua kultaansa.




Priyanka Chopra Jonas näyttelee Ercell Boddenia, rauhaisaa kotiäitiä, joka asustaa Karibianmeren saarella yhdessä miehensä T.H.:n (Ismael Cruz Córdova), heidän poikansa Isaacin (Vedanten Naidoo) ja siskonsa Elizabethin (Safia Oakley-Green) kanssa. Kotirauha kuitenkin järkkyy, kun saarelle saapuu merirosvoja, jotka uskovat Boddenin perheen piilottelevan heiltä varastettua kultasaalista. Chopra Jonas on oiva valinta päärooliin Ercelliksi, tulkiten hyvin hahmonsa sinnikkyyttä ja vimmaa pitää perheensä turvassa. Hänen hahmonsakin on kiinnostava, erityisesti kun tästä avautuu leffan edetessä enemmän. Muut perheestä ja heidän näyttelijänsä lähinnä ajavat asiansa, eikä esimerkiksi Taru sormusten herrasta: Mahtisormukset -sarjasta (The Lord of the Rings: The Rings of Power - 2022-) tuttu Córdova pääse juuri tekemään mitään.
     Vastapuolelta taas löytyy Karl Urbanin näyttelemä merirosvokapteeni Connor ja hänen miehistönsä, johon kuuluvat muun muassa perämies Lee (Temuera Morrison), veljekset Chien ja Lupe (oikeat veljekset Pacharo ja Gideon Mzembe), sekä nimettömäksi jäävä tarkka-ampuja (Ronnie James Hughes). Urbanista löytyy karismaa häikäilemättömäksi piraatiksi, mutta hahmona Connor jää lopulta todella pintapuoleiseksi. Morrisonkin on passeli Connorista seuraavaksi, mutta merirosvot jäävät kaikki aika yhdentekeviksi tyypeiksi, joista ei löydy tarpeeksi erilaisia persoonia.




Odotin mielenkiinnolla The Bluffin näkemistä jo ihan vain siksi, että merirosvoelokuvia ei juuri tehdä - ei, vaikka Pirates of the Caribbean -elokuvat (2003-2017) toivat piraatit takaisin valtavirtaan monien ysärifloppien jälkeen. Sarjojen puolella merirosvoja on nähty viime aikoina Our Flag Means Death -komediassa (2022-2023) ja hittimangaan perustuvassa Netflixin One Piecessa (2023-), mutta eipä mieleeni juolahda tuoreita elokuvia aiheesta. Niinpä paperilla The Bluff on oikein positiivinen tulokas, mutta valitettavasti toteutuksensa puolesta elokuva jää aika keskinkertaiseksi tapaukseksi.

Avauskohtaus on vielä ihan lupaava, Connorin laivan jahdatessa epäonnista paattia, mutta kun siitä siirrytään seuraamaan Boddenin perhettä saarella, se kunnon MERIrosvoilu loppuu kuin seinään. Kun Connor miehistöineen saapuu saarelle, loppuleffa vietetäänkin siellä, eli minkäänlaista meriseikkailua on turha odottaa. Jos tehdään elokuvaa piraateista, niin voisi kyllä olettaa, että mukana on useampi kohtaus merellä ja laivassa. Mutta ei, The Bluffilla taisi tulla budjetti vastaan. Saari ajaa asiansa ja siellä tapahtuu pari oivaa kohtausta, mutta tämä aspekti aiheutti kyllä sen isoimman varsinaisen pettymyksen.




Se, millä The Bluff erottaa heti itsensä esimerkiksi Pirates of the Caribbeaneista on se, että kyse ei ole mistään koko perheen merirosvoseikkailusta, vaan kun saaren asukkaat ja piraatit ottavat yhteen, veri alkaa roiskua oikein toden teolla. Silti homma jää aika tasapaksuksi. Leffa viihdyttää ajoittain, etenkin hurmeisen krokotiilikohtauksensa aikana, mutta se ei koskaan oikeasti nappaa mukaansa tai saa jännittämään hahmojensa puolesta. Sääli, sillä leffassa olisi ollut aineksia enempäänkin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Frank E. Flowers, joka on aiemmin ohjannut vain yhden ainoan kokopitkän elokuvan, Havenin (2004) ja tuonkin ilmestymisestä on jo vierähtänyt yli kaksi vuosikymmentä. Flowers saa aikaiseksi yksittäisiä toimivia kohtauksia, mutta ongelmaksi muodostuu, että hänen ja Joe Ballarinin työstämä käsikirjoitus jää varsin vaisuksi. Sentään The Bluff on hyvin kuvattu ja mukana on parikin kohtausta, joissa kameratyöskentelyllä kikkaillaan mainiosti. Lavasteet ovat hienot, puvustus on tyylikästä ja maskeeraukset äityvät paikoin varsin verisiksi. Tietokonetehosteista kuitenkin paistaa pienehkö budjetti ja erityisesti lopputaistelu on turhan selvästi kuvattu taustakankaita vasten. Äänimaailma on ihan hyvin pistetty kasaan, joskin Henry Jackmanin säveltämät musiikit jäävät lähinnä taustameluksi.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.2.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste ja kuvat / poster and still images of The Bluff www.press.amazonmgmstudios.com
Copyright material used under fair use for review and educational purposes.
The Bluff, Yhdysvallat, Intia, 2026, AGBO, Big Indie Pictures, Cinestar Pictures


keskiviikko 2. elokuuta 2023

Arvostelu: Lentsikat (Planes - 2013)

LENTSIKAT

PLANES



Ohjaus: Klay Hall
Pääosissa: Dane Cook, Brad Garrett, Teri Hatcher, Stacy Keach, Roger Craig Smith, Carlos Alazraqui, Priyanka Chopra, Julia Louis-Dreyfus, Cedric the Entertainer, Gabriel Iglesias, John Cleese, Colin Cowherd, Oliver Kalkofe, John Ratzenberger ja Val Kilmer
Genre: animaatio, komedia, jännitys
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 7

Pixar-animaatioyhtiön elokuva Autot (Cars - 2006) oli taloudellinen menestys ja Autot 2 (Cars 2 - 2011) vielä isompi hitti, joten Pixarin omistava Disney-yhtiö päätti tahkota elokuvilla lisää rahaa ja tehdä niiden rinnalle animaatioelokuvan elävistä lentokoneista. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja animointi alkoi. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä suoraan Blu-raylle ja DVD:lle, mutta tekijät päättivätkin lopulta antaa sille kunnon teatterikierroksen ja Planes, eli suomalaisittain Lentsikat sai maailmanensi-iltansa 2. elokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva menestyi hyvin lippuluukuilla, mutta sai lähinnä negatiivisia arvioita kriitikoilta. Itse katsoin Lentsikat muutamaa vuotta myöhemmin ja pidin sitä ihan kivana animaatiorainana. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella juhlavuoden kunniaksi.

Peltoja lannoittava lentokone Dusty Crophopper haaveilee urasta kilpalentäjänä. Hän päättääkin osallistua huippuvaativaan Siivin ympäri maailman -kisaan, jossa hän kohtaa parhaista parhaat lentokoneet.




Elokuvan päähahmo on Dusty Crophopper (äänenä Dane Cook), peltoja lannoittava lentokone, jolla on aikamoiset haaveet osallistua vaativaan lentokisaan. Kukaan ei tietenkään usko, että ruiskukoneella olisi mitään saumaa voittaa kisaa tai edes haaveilla kisaavansa kovimmista kovimpien lentokoneiden rinnalla. Nämä epäilijät eivät kuitenkaan Dustyä lannista, vaan hän päättää puskea entistä kovempaa todistaakseen epäilijänsä vääriksi. Hahmo on erittäin tyypillinen altavastaajatyyppi, joka saa nopeasti katsojan sympatiat ja kannustukset puolelleen.
     Muita hahmoja leffassa ovat Dustyn kaverit, tankkeriauto Puksu (Brad Garrett) ja mekaanikkoauto Tytti (Teri Hatcher), Dustyn pomona pelloilla toimiva Lyijyperä (Cedric the Entertainer), konkarilentokone Kippari (Stacy Keach), sekä Siivin ympäri maailman -lentokisan muut kilpailijat, lentokoneet Ripslinger (Roger Craig Smith), El Chupacabra (Carlos Alazraqui), Bulldog (John Cleese), Ishani (Priyanka Chopra) ja Rochelle (Julia Louis-Dreyfus). Top Gun - lentäjistä parhaat -elokuvan (Top Gun - 1986) tähti Val Kilmer tekee veikeän cameon hävittäjänä. Sivuhahmoista yksikään ei erityisemmin tee vaikutusta, mutta kaikki toimivat kelvollisesti mukana. Puksu ja El Chupacabra ovat tavanomaiset huumorisivuhahmot, vanha ja kokenut Kippari toimii tietty päähenkilön mentorina ja ylimielinen Ripslinger ajaa asiansa pahimpana vastuksena, joka pilkkaa Dustya minkä ehtii.




Toisellakaan katselukerralla ja kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen Letsikat ei onnistunut tekemään erityistä vaikutusta. Se on ihan kiva lastenleffa, joka iskee varmasti kohdeyleisöönsä hyvin, mutta jättää aikuiskatsojat kylmäksi. Ensimmäinen Autot-elokuva onnistui tasapainottelemaan taidokkaasti koko perheelle sopivana filminä, mutta se olikin Pixarin teos. Lentsikat on pelkkä Disneyn päivänselvä yritys tienata lisää rahaa. Elokuva tuntuu olevan olemassa vain sen oheistuotteita, leluja sun muita varten. Silti leffa jaksaa viihdyttää ihan tarpeeksi hyvin ja sen puolentoista tunnin kesto kulkee aika nopeasti, elokuvan omatessa toimivan reippaan tahdin.

Reippaan rytmityksenkin kanssa aikuiskatsoja voi huomata ajatustensa harhailevan vähän väliä, sillä tarina kulkee niin kliseisiä ja turvallisia urheiluelokuvan latuja. Filmi yrittää päästä pälkähästä viittauksilla esimerkiksi Rockyyn (1976), mutta ei se auta, kun mukaan ei ole edes yritetty tuoda mitään twistiä. Jo traileria katsoessa on helppo arvata, kuinka elokuva tulee kulkemaan, eikä lopputulos yllätä kertaakaan. Lapsia tämä tuskin haittaa, jos vastaavia tarinoita ei ole nähnyt ja lukenut jo kymmeniä aiemmin. Meininki on perheen pienimmille varmasti onnistuneen jännittävää ja mukana oleva huumori naurattaa takuulla. Aikuinen saattaa sen sijaan pohtia joitain leffan kummallisuuksia logiikassa, lähtien siitä, että jos tämän maailman kaikki elävät olennot ovat koneita, jotka syövät bensiiniä ja sen sellaista, mihin ihmeeseen edes tarvitaan maissipeltoja ja Dustyn kaltaisia ruiskukoneita pitämään ne hyvässä kunnossa?




Elokuva on animoitu hyvin, joskin se ei ole visuaalisesti yhtä yksityiskohtainen kuin Autot. Lentsikoista huomaa aika ajoin, että sitä ryhdyttiin alun perin tekemään suoraan televisiokatselua varten teatterikierroksen sijaan. Silti leffaa on miellyttävä katsoa, etenkin sen ollessa toimivan värikäs. Myös äänimaailma on rakennettu oivallisesti ja Mark Mancinan säveltämät musiikit tunnelmoivat passelisti taustalla. Ohjaaja Klay Hall pitää pakettia ihan hyvin kasassa, mutta Jeffrey M. Howardin kirjoittama käsikirjoitus on aivan liian turvallinen, kulkiessaan useita kertoja nähtyjä latuja pitkin.

Yhteenveto: Lentsikat on aika keskinkertainen rahastuslisäosa mainiolle Autot-elokuvalle. Siitä suorastaan paistaa läpi oheistuotteiden myynnistä haaveilevien Disney-pomojen dollarikuvat silmissä, mutta on lopputulos silti ajoittain ihan viihdyttävää menoa. Tarina on täysin ennalta-arvattava, mutta pitää tarpeeksi mukavasti mukanaan. Aikuisille elokuva voi ripeästä rytmityksestäänkin huolimatta käydä toisinaan pitkäveteiseksi, mutta lapsia leffan luulisi riemastuttavan. Mukana on joitain hetkiä, jotka ovat takuulla jännittäviä perheen pienimmille, sekä joitain vitsejä, jotka naurattavat koko perhettä. Animaatiojälki on oikein kelvollista, mutta siitä voi välillä huomata, ettei elokuvaa ollut alun perin tarkoitus julkaista teattereissa. Lentsikat on periaatteessa tarpeeton rahastusraina, mutta toisaalta se myös laajentaa ihan kivasti Autot-elokuvien maailmaa. Jos pidit Autot-elokuvista, voi Lentsikat katsoa sujuvasti niiden perään.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.8.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Planes, 2013, Disneytoon Studios, Prana Studios


torstai 15. kesäkuuta 2023

Arvostelu: Love Again (2023)

LOVE AGAIN



Ohjaus: James C. Strouse
Pääosissa: Priyanka Chopra Jonas, Sam Heughan, Russell Tovey, Sofia Barclay, Lydia West, Steve Oram, Celine Dion, Omid Djalili, Arinzé Kene ja Nick Jonas
Genre: romantiikka, draama
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: S

Love Again on uudelleenfilmatisointi saksalaisesta elokuvasta SMS für Dich (2016), joka puolestaan perustuu Sofie Cramerin samannimiseen kirjaan vuodelta 2009. Elokuvan teko käynnistyi vuonna 2019 työnimellä "Text for You" ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla. Vuonna 2022 elokuvan nimeksi vaihdettiin "It's All Coming Back to Me", kunnes lopulta se julkaistiin nimellä Love Again tänä keväänä. Minä jätin elokuvan täysin tietoisesti väliin, kun se saapui Suomen teattereihin, eikä minulla ollut aikomusta katsoa sitä. Kuitenkin kun Finnkino avasi Tennispalatsin teatteriinsa uudet LUXE-salit, halusin päästä testaamaan salikokemusta ja erään vapaaviikonlopun ohjelmistosta ainoastaan Love Again oli LUXE-saleissa pyörivä elokuva, jota en ollut vielä nähnyt, joten päätin sittenkin antaa elokuvalle mahdollisuuden.

Journalisti Rob Burns saa outoja ja haikeita tekstiviestejä työpuhelimeensa ja selviää, että hänen työnumeronsa kuului aiemmin lastenkirjailija Mira Rayn onnettomuudessa kuolleelle miehelle, jolle Mira edelleen lähettää viestejä surun musertamana. Hiljalleen Rob rakastuu tähän naiseen, jota hän ei ole koskaan edes tavannut.




Vastikään Amazonin uuden Citadel-agenttisarjan (2023-) keulakuvana nähty Priyanka Chopra Jonas näyttelee Mira Rayta, lastenkirjojen kuvittajaa, jonka mies John (Arinzé Kene) menehtyi auto-onnettomuudessa. Kaksi vuotta myöhemmin Mira lähettää yhä kaipaavia tekstiviestejä Johnin puhelimeen, tietämättä, että Johnin puhelinnumero on siirtynyt journalisti Rob Burnsille, jota näyttelee Outlander - Matkantekijä -sarjasta (Outlander - 2014-) tuttu Sam Heughan. Rob on vastikään jätetty ja hän uskoo, että rakkaus on pelkkä huijaus. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun kummallisia ja herkkiä viestejä alkaa ilmestyä Robin luuriin ja pian Miran löytäminen onkin jo päähänpinttymä. Mira ja Rob ovat päällisin puolin kelvollisesti kirjoitetut hahmot ja niin Chopra Jonas kuin Heughan tekevät ihan hyvää työtä rooleissaan, minkä lisäksi heidän väliltä löytyy jopa kemiantynkää elokuvan edetessä.
     Elokuvassa nähdään myös Sofia Barclay Miran siskona Suzynä, Steve Oram Robin pomona Hughesina, Russell Tovey ja Lydia West Robin työkavereina Billynä ja Lisana, sekä laulaja Celine Dion omana itsenään. Barclay on leffan valopilkku innokkaan siskon roolissa, kun taas Oram, Tovey ja West eivät oikein saa mitään irti tylsistä hahmoistaan. Elokuvan heikoin lenkki on kuitenkin Celine Dion, jonka mukanaolo tuntuu todella väkinäiseltä. Dion omaa upean äänen ja lavapresenssin, mutta näyttelijänä hän ei oikein vakuuta. Hän ei myöskään esitä itseään erityisen mairittelevassa valossa, vaan elokuvan Celine on tärkeilevä ja jopa hieman nokkava diiva, jolla on kuitenkin jostain syystä yhtäkkiä aikaa ja halua syventyä tuiki tavallisten mattimeikäläisten rakkauselämien selvittelyyn. Elokuvaan on myös tungettu pieni rooli Chopra Jonasin mieheltä, laulaja Nick Jonasilta Miran deittinä, jolla hassua kyllä, ei ole lainkaan kemiaa tosielämän vaimonsa kanssa.




Jossain Love Againin uumenissa piileskelee potentiaalisesti erittäin hyvä rakkauselokuva. Sen tarinassa olisi ainekset johonkin todella oivalliseen, syvään ja liikuttavaan. Elokuva tosiaan kertoo kahdesta henkilöstä, jotka ovat eri tavoin menettäneet sen henkilön, jota he olivat luulleet loppuelämänsä suureksi rakkaudeksi. Yhden rakas on kuollut traagisesti, kun taas toinen jätettiin. Kummankin sydän on särkynyt ja kumpikin uskoo rakkauselämänsä päättyneen. Hahmojen kautta pohditaan, voivatko he enää rakastaa uudelleen? Uskaltavatko he rakastua enää uudelleen tai jopa että saavatko he rakastua enää uudelleen? Kukapa ei olisi vaikkapa eron jälkeen tuuminut, että "tämä oli nyt tässä, minä en enää koskaan ole kenenkään kanssa, koska en voinut olla tämän tietyn kanssa"? Rakkaan menehtyminen on vielä kovempi paikka, sillä siinä skenaariossa ette ole eronneet. Varmasti jokainen, joka on käynyt läpi parisuhdekumppaninsa menehtymisen, on pohtinut, voiko itselleen antaa enää mahdollisuutta uuteen rakkauteen? Pettääkö kuolleen kumppaninsa, jos tapaa jonkun uuden, vai onko hyväksyttävää jatkaa elämäänsä?

Tämä potentiaali kuitenkin hukkuu laiskaan, siirappiseen ja turhauttavaan romantiikkagenren klisee-soppaan, joka tuntuu lopulta joko fanaattisen teini-ikäisen Celine Dion -intoilijan rustaamalta fanifiktiolta, jossa kirjoittaja yrittää käsitellä omaa maailmanlopulta tuntuvaa eroaan suosikkiartistinsa rakkauslaulujen kautta tai siltä, että joku olisi pistänyt tekoälyn katsomaan lajityypin tunnetuimmat teokset ja kirjoittamaan niiden pohjalta oman rakkaustarinansa. Miran ja Robin tarinaa on ajoittain kiinnostavaa seurata, mutta se ei pääse yli ärsyttävistä puolistaan tai alati kasvavasta epäuskottavuudestaan. Kun Rob päättää jättää kertomatta Miralle saamistaan viesteistä, katsoja tietää heti miehen kaivavan omaa hautaansa. Lopussa käsikirjoittajanakin toimiva ohjaaja James C. Strouse ei enää edes jaksa sisällyttää logiikan hiventäkään. Asiaa ei auta Dionia ylistävät lopputekstit, jotka herättävät tunteen siitä kuin olisi juuri katsonut jonkun kuolleen artistin elämäkertaelokuvaa.




Strousen rakentama tunnelma painottuu melodraamaan ja imelään siirappiin. Toisinaan tämä tekee leffasta ihan kivaa höttöä, mutta välillä vain turhauttaa, kuinka ohjaaja menee täysin aidan matalimmista kohdista. Love Again ei ole edes teknisiltä ansioiltaan kaksinen. Kuva on ajoittain hieman sumea ja epätarkka, valaisun taas ollessa toisinaan turhan ylikorostettua. Leikkaus on välillä hieman kömpelöä. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja äänitehosteet toimivat. Keegan DeWittin säveltämät musiikit jäävät täysin taka-alalle, sillä leffahan on tietty täynnä Celine Dionin kappaleita. Mukana on muun muassa Dionin cover-versio Eric Carmenin All By Myself -kappaleesta, minkä lisäksi Dion on tehnyt elokuvaa varten viisi kokonaan uutta biisiä.

Yhteenveto: Love Again sisältää ainekset mainioon ja syvälliseen rakkaustarinaan, mutta kaikki hukkuu kliseitä viljelevässä, siirappisessa ja hieman jopa mauttomassa lopputuloksessa. Pääparin romanssin kehittymistä on ajoittain kiinnostavaa seurata ja elokuva pohdiskelee, voiko - tai jopa että saako - itselleen antaa uutta mahdollisuutta rakkauteen? Priyanka Chopra Jonas ja Sam Heughan ovat tarpeeksi toimivat päärooleissa. Leffan käsikirjoitus on kuitenkin varsin lattea ja se muuttuu loppua kohti turhauttavan epäuskottavaksi. Ja anteeksi nyt vain kaikille Celine Dionin faneille, mutta artistin mukanaolo on se todellinen naula arkkuun. Sen lisäksi, ettei Dion vakuuta näyttelijäntaidoillaan, hänen roolinsa on kiusallisen huonosti kirjoitettu ja syö liikaa elokuvan todelliselta tarinalta. Lopputekstit ovat kuin ihan eri elokuvasta, aivan kuin olisikin juuri katsonut elämäkertaelokuvan kuolleesta Dionista. Mutta sitä leffa ei ole ja Dionkin on yhä hengissä. Love Again on harmillisen lattea raina, jota voi suositella vain romanttisten elokuvien suurkuluttajille ja Celine Dionin faneille.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.6.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Love Again, 2023, Screen Gems, 2.0 Entertainment, Thunder Road Pictures


keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Arvostelu: Baywatch (2017)

BAYWATCH (2017)



Ohjaus: Seth Gordon
Pääosissa: Dwayne Johnson, Zac Efron, Alexandra Daddario, Kelly Rohrbach, Jon Bass, Ilfenesh Hadera, Priyanka Chopra, Yahya Abdul-Mateen II ja Rob Huebel
Genre: komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

Baywatch perustuu samannimiseen televisiosarjaan, joka pyöri vuodesta 1989 kymmenen vuotta eteenpäin. Vaikka nykypäivänä luultavasti kaikki sarjaa katsoneet sanoisivat, että kyseessä oli kauheaa kuraa, ei kukaan voi väittää, etteikö sarja olisi ollut todella suosittu. Sarjan pohjalta tehtiin kolme suoraan televisioon päätynyttä elokuvaa, Baywatch the Movie: Forbidden Paradise (1995), Baywatch: White Thunder at Glacier Bay (1998) ja Baywatch: Hawaiian Wedding (2003), mutta leffateatteriin asti homma ei päässyt... kunnes loppuvuodesta 2012 Paramount Pictures ilmoitti tekevänsä Baywatchista elokuvan, jonka tarkoituksena on nostaa sarja takaisin suosioon uusien tähtien kautta. Monet eivät pitäneet ideasta, sillä he vihaavat alkuperäistä sarjaa, mutta jotkut ajattelivat, että siitä voisi tulla ihan menevä komedia. Itse en ollut kovin innoissani, sillä en ole katsonut jaksoakaan Baywatchia elämäni aikana, joten minulla ei ollut minkäänlaista sidettä koko hommaan. Kuitenkin kun näyttelijät julkistettiin, aloin miettiä, että kyseessä voisikin olla ihan menevä pätkä, mutten silti odottanut sitä lähes ollenkaan. Toivoin lähinnä näkeväni niin hölmön leffan, että se muuttuisi kököstä hienoksi. Toukokuun lopussa menin katsomaan elokuvan ja toivoin, ettei se olisi niin huono kuin monet väittivät.

Baywatchin rantavahdit alkavat selvittämään mystisiä kuolemantapauksia ja huumeiden salakuljetusta. Samalla vahtiporukan johtaja Mitch joutuu selviytymään ylimielisestä keltanokka Matt Brodysta, joka pyrkii Baywatch-tiimiin.

Dwayne Johnson näyttelee Mitch Buchannonia, rannan suosituinta vahtia, joka auttaa ihmisiä salamannopeasti ja urhoollisesti. Mitch on kaikkien sankari, josta kaikki pitävät ja jota kaikki ihailevat. Vaikkei Johnson olekaan erityisen lahjakas näyttelijä, hänestä löytyy tiettyä pidettävyyttä, jolloin pystyy uskomaan, että hän todella on tykätty tyyppi koko rannan keskuudessa. Johnson on myös vuosikaudet ollut loistavassa kunnossa, jolloin hän on myös uskottava sankarillisena pelastajana. Mitch rakastaa rantaansa ja siellä käyviä ihmisiä, joten hän kokee suurta velvollisuutta näitä kohtaan. Jos jokin vaara uhkaa hänelle rakkaita asioita, hän on valmis päättämään tämän vaaran, vaikkei se olisikaan laillista.
     Baywatch-tiimiin uutena tulee Matt Brody, jona nähdään Zac Efron. Matt on kaksinkertainen olympiakultavoittaja, joka päätyi kuitenkin epäsuosioon mokaillessaan kisoissa. Muut ovat leimanneet Mattin luuseriksi, mistä hän yrittää päästä pois. On kuitenkin hankala päästä tiimin suosioon, sillä Matt päättää jatkuvasti sooloilla ja kokee itsensä paljon paremmaksi kuin todellisuudessa onkaan. Elokuvan aikana hahmon täytyykin alkaa kehittämään tiimityöskentelytaitojaan, Johnsonin tapaan Efron ei ole kovin ihmeellinen näyttelijä, mutta suoriutuu tällaisista rooleista tarpeeksi toimivasti.
     Muita Baywatch-tiimin jäseniä ovat Stephanie (Ilfenesh Hadera) ja CJ (Kelly Rohrbach), jotka osaavat asiansa Mitchin tavoin, sekä tulokkaat Summer (Alexandra Daddario) ja Ronnie (Jon Bass), jolla on todella kova ihastus CJ:tä kohtaan, mikä saikin hänet pyrkimään ryhmään. Ronniesta on tehty hyväsydäminen hölmö sivuhahmo, jonka tarkoituksena on saada katsojat nauramaan mahdollisimman usein. Yleensä tällaiset hahmot ovat aika rasittavia, mutta Ronnie yllättävää kyllä toimii hyvin ja Bass sopii rooliinsa. Summer ei osaa asioita samalla lailla kuin kaksi muuta ryhmän naista, mutta hänestä löytyy paljon rohkeutta, jolloin hän pääsee mukaan huumeoperaation selvittämiseen. Summer onkin nelikosta isoimmassa roolissa, minkä lisäksi myös Ronnie ja CJ jäävät mieleen, kun katsojana haluaa tietää, mitä heidän välillä tapahtuu? Valitettavasti Stephanie jää täysin varjoon, eikä hän tee mitään olennaista leffan aikana.
     Elokuvan pahista, eli hienostunutta huumediileri Victoria Leedsia esittää Priyanka Chopra, joka on ihan kelpo valinta rooliin, mutta hahmo itsessään on valitettavan heikko. Victoria tuntuu todella persoonattomalta ja hän on vain juonitteleva naikkonen, joka on paljon häijympi kuin miltä ulkoapäin näyttää. Siihen se jääkin. Mikään Victoriassa ei ole uhkaavaa, eikä myöskään koomista, jolloin hän on lähinnä vain tylsä. Victorian kahta kätyriä, Frankieta ja Leonia näyttelevät Amin Joseph ja Jack Kesy.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Baywatchin pomo Thorpe (Rob Huebel) ja poliisi Ellerbee (Yahya Abdul-Mateen II), joka ei pidä yhtään siitä, että Mitch yrittää hoitaa poliisihommia, ollessaan pelkkä rantavahti. Elokuvassa nähdään myös tietysti alkuperäisen Baywatch-sarjan isoimmat tähdet, eli David Hasselhoff ja Pamela Anderson. Valitettavasti heidät on tungettu mukaan yhtä väkisin väännetysti kuin alkuperäinen haamujengi uuteen Ghostbustersiin (2016).

Minun on pakko tunnustaa heti, että Baywatch oli mielestäni viihdyttävä elokuva. Hyvä se ei ole, mutta se toimi tarpeeksi hyvin, jotta pystyin nauttimaan siitä sellaisenaan lähes koko leffan ajan. Heti alussa nähdään, kuinka Mitch kävelee sankarillisesti vedestä, samalla kun leffan nimi nousee aalloista jättimäisenä hänen taustalleen... ja muutama delfiini hyppää iloisesti ilmaan. Jo tästä kuvasta saa hyvin käsityksen, että kovin vakavissaan tätä ei olla tehty, eikä sitä kannata kovin vakavana katsoa. Tekijät ovat selvästi tiedostaneet alkuperäisen sarjan hölmöykset ja lisänneet ne itseironisesti mukaan elokuvaan. Pariin otteeseen leffassa esimerkiksi nähdään, kuinka hyvännäköinen nainen juoksee hidastettuna rannalla ja joku vielä kommentoikin tätä: "Eikö näytäkin siltä kuin hän juoksisi hidastettuna kuin jossain elokuvassa?" Leffassa myös kommentoidaan ideaa rantavahdeista ratkaisemassa murhia sanoilla: "kuin jakso typerästä televisiosarjasta". Baywatch on eniten jotain, kun puolialastomat hahmot juoksevat rannalla hidastettuna, niin että vatsalihakset näkyvät, hauikset pullistuvat, tissit heiluvat ja peput keinuvat. Näissä kohdissa on oikeaa tunnetta ja koko juttu tuntuu niin typerältä ja yliampuvalta, että se toimii! Elokuva onkin parhaimmillaan, kun se ei ota itseään vakavasti ja tekijöillä on hauskaa. Tällöin myös katsojalla on hauskaa ja useasti mukana oleva hyvä mieli tarttuu yleisöön.

Onkin harmi, että aina kun juonen kannalta olennaiset murha- ja huumejutut nousevat esille, hyvä mieli loppuu ja elokuva tuntuu liian tavalliselta ja nähdyltä. Jotkut kohdat tähän liittyen toimivat, kun mukana on huumoria - esimerkiksi Mitchin ja Mattin soluttautuessa erääseen paikkaan - mutta usein ne ovat aika tylsiä. Etenkin leffan loppuhuipennus, jossa juttu pitää ratkaista, on jokseenkin mitäänsanomaton, eikä mukana ole hyvää tunnelmaa. Baywatch on myös liian pitkä elokuva lähes kahden tunnin kestossaan ja siitä saisi helposti pois pätkiä. Elokuva ei myöskään naurata niin paljon kuin toivoisi. Ensimmäisen tunnin aikana saa parhaat naurut ja se toimii paremmin kuin toinen tunti myös sen takia, etteivät huumehommat tunge päälle kaiken aikaa. Mitchin ja Mattin machokamppailua on hauska seurata ja sitä toivoisi mukaan lisää. Leffa olisikin parempi, jos se keskittyisi lähinnä juuri tällaiseen meininkiin ja tyylikkäisiin hidastusjuoksuihin. Samalla kaikki tiimin jäsenet saisivat paremmin näkyvyyttä ja persoonallisuutta. Vitsejä saisi olla myös paljon enemmän. Tällaisenaan elokuva on jo aika härski, mutta silti jää kaipaamaan vieläkin ronskimpaa huumoria ja enemmän hetkiä, kuten alun kohtaus, jossa Ronnien vehkeet jäävät jumiin puulautojen väliin. Tällaisessa teoksessa kovin erikoinen juoni ei ole välttämätön ja suurimmalle osalle yleisöstä riittäisi vain paljon vitsejä ja vähäpukeisia ihmisiä, joita leffa ei tarjoa riittävästi. Jos tämä saa jatkoa, niin toivon, että elokuva painottuisi enemmän sellaiseen menoon ja vähemmän rikosjuttuihin, ihan sama vaikka alkuperäinen sarja olisikin niitä sisältänyt.

Leffan ohjaajana toimii Seth Gordon, joka on ohjannut aiemmin mm. komediat Horrible Bosses (2011) ja Identity Thief (2014). Gordonilta löytyy huumorintajua, joten harmittaa, ettei sitä ole enempää leffassa. Dramaattisempia hetkiä hän ei oikein osaa luoda, jolloin ne ovat selkeästi heikompia. Damian Shannonin ja Mark Swiftin käsikirjoitus sisältää hyviä juttuja, mutta myös monia typeriä kohtia. Gordon ei ole käsikirjoittajien kanssa saanut rikostutkintahetkiä mielenkiintoisiksi ja toimiviksi. Baywatch on ihan hyvin kuvattu, mutta leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää. Visuaaliset efektit ovat kehnot ja useaan otteeseen voi nähdä, että hahmot esiintyvät taustakangasta vasten. Elokuva sisältää myös yhden kehnoimmista tietokoneella luoduista tulipaloista, mitä olen isohkoissa 2010-luvun leffoissa nähnyt. Kohtauksen jännitys katosi kokonaan, kun liekit eivät näyttäneet yhdessäkään kuvassa oikeilta, eli toisin sanoen vaarallisilta.

Yhteenveto: Baywatch on yllättävän viihdyttävä elokuva, joka on parhaimmillaan, kun leffa ei ota itseään kovin vakavasti. Kuitenkin aina kun huumediilerijuttuja selvitellään, taso laskee, minkä lisäksi leffan loppuhuipennus on jokseenkin tylsä. Ensimmäinen puolisko elokuvasta toimii paremmin kuin toinen ja sisältää enemmän vitsejä ja mainiota tunnelmaa. Huumoria saisikin olla mukana enemmän, kuten myös puolialastomia hahmoja juoksemassa hidastettuna. Pääosissa nähtävät Dwayne Johnson ja Zac Efron ovat toimivat, joiden lisäksi myös Daddarion esittämä Summer on ihan hyvä, ja CJ:n ja hömelön Ronnien välistä juttua on mielenkiintoista seurata. Harmi vain, että tiimin kuudes jäsen Stephanie jää voimakkaasti taka-alalle. Baywatch oli lähestulkoon juuri sellainen, mitä odotinkin, mutta siinä oli vitsivähyyden lisäksi myös liian vähän niitä kehonosia, joiden takia porukka lähtee katsomaan leffaa. Elokuva kannattaa kuitenkin käydä vilkaisemassa esimerkiksi kaveriporukalla, jos kaipaa kevyttä viihdettä alkukesään. Kesäisenä popcornhömppänä Baywatchin katsoo mielellään, mutta mitään ihmeellistä on turha odottaa. Sujuvasti voisin katsoa myös jatko-osan, jos sellainen tulee, mutta alkuperäiseen sarjaan en suostu koskemaan. David Hasselhoff oli nimittäin huonointa koko teoksessa, vaikka esiintyikin alle minuutin!




Kirjoittanut: Joonatan, 24.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.legionofleia.com
Baywatch, 2017, Paramount Pictures, Flynn Picture Productions, The Montecito Picture Company, Seven Bucks Productions, Skydance Media, Uncharted