Arvostelu: Elio (2025)

ELIO

Ohjaus: Madeline Sharafian, Domee Shi ja Adrian Molina

Pääosissa: Yonas Kibreab, Zoe Saldaña, Remy Edgerly, Brad Garrett, Brandon Moon, Jameela Jamil, Dylan Gilmer, Jake Getman, Matthias Schweighöfer, Ana de la Reguera, Atsuko Okatsuka, Shirley Henderson, Brendan Hunt, Naomi Watanabe ja Bob Peterson

Genre: animaatio, seikkailu, scifi, komedia

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 7

Elio on Pixarin uusi animaatioelokuva. Adrian Molina kehitteli elokuvan tarinan oman lapsuutensa pohjalta ja rakkaudestaan scifileffoihin. Molina halusi elokuvan myös heijastelevan sitä, kuinka ulkopuolista on varttua queer-nuorena. Kuitenkin kun Pixarin ja Disneyn seksuaalivähemmistöjä sisältäneet elokuvat, kuten Lightyear (2022) ja Ihmeellinen maailma (Strange World - 2022) floppasivat lippuluukuilla, Disney päätti poistaa animaatioistaan seksuaalivähemmistöihin liittyvät jutut. Niinpä Eliota ryhdyttiin muovaamaan, eikä Molina ollut tyytyväinen ja päättikin jättää projektin. Myös osa animaattoreista ja ääninäyttelijä America Ferrera jättivät elokuvan, osoittaakseen tyytymättömyyttään Disneytä kohtaan. Molina korvattiin Domee Shillä ja Madeline Sharafianilla ja leffan teko käynnistyi uudelleen. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo maaliskuussa 2024, mutta kun tuotanto jouduttiin keskeyttämään keväällä 2023 Hollywoodin käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakon takia, julkaisua siirrettiin yli vuodella eteenpäin. Nyt Elio on saapunut elokuvateattereihin ja itse olen odottanut suurella mielenkiinnolla sen näkemistä. Vaikka Pixarin taso onkin laskenut, olen aina kiinnostunut näkemään, mitä yhtiöllä on tarjottavanaan, erityisesti jos kyseessä on täysin uusi elokuva, eikä osa jotain franchisea. Lomamatkani ja muuttokiireideni takia minulta kesti kuitenkin puolitoista viikkoa, kunnes vihdoin ehdin käydä katsomassa Elion.

Nuori Elio-poika on koko ikänsä intoillut avaruudesta ja hänen suurin unelmansa onkin joutua avaruusolentojen sieppaamaksi. Kun tämä eräänä yönä toteutuu, Elio päätyy elämänsä seikkailuun ja setvimään intergalaktista konfliktia.

Elio kertoo, noh, Eliosta (äänenä Yonas Kibreab), nuoresta pojasta, joka on intoillut koko ikänsä kaikesta avaruuteen liittyvästä. Kun hänen vanhempansa menehtyvät auto-onnettomuudessa ja hän joutuu armeijan leivissä työskentelevän tätinsä Olgan (Zoe Saldaña) hoteisiin, Elio alkaa tosissaan toivoa, että avaruuden muukalaiset sieppaisivat hänet, sillä hän kokee ettei Maalla ja ihmisillä ole enää mitään tarjottavanaan hänelle. Yksinäiseen Elioon on helppo samaistua ja vaikka avaruusoliot eivät katsojaa kiinnostaisikaan, voi hyvin ymmärtää pojan palavaa halua kuulua omanlaistensa joukkoon. Elio on heti pidettävä hahmo, jonka kanssa hyppää mielellään seikkailun pyörteisiin, kun ihka aito avaruusalus vie pojan mennessään... luullessaan Eliota Maan johtajaksi ja tarjotessaan pojalle paikkaa intergalaktisen Yhteisversumin neuvostossa.

     Avaruusmatkansa aikana Elio tapaa muun muassa Yhteisversumin neuvostoon kuuluvat lähettiläät Helixin (Brandon Moon), Questan (Jameela Jamil) ja Tegmenin (Matthias Schweighöfer), supertietokone Ooooon (Shirley Henderson), universaalin tietokirjan (Bob Peterson), toukkamaisen Glordonin (Remy Edgerly), sekä sotaisaa heimoaan johtavan lordi Grigonin (Brad Garrett), joka on katkera Yhteisversumille, koska nämä eivät suostu ottamaan häntä neuvostoonsa ja haluaakin siksi tuhota koko Yhteisversumin. Sivuhahmoista suosikiksi nousee ehdottomasti Glordon, jonka kanssa Elio ystävystyy ja jota syvennetään onnistuneesti elokuvan edetessä.

Kuten odotin ja toivoin, Elio osoittautui oikein mainioksi koko perheen scifiseikkailuksi. Elokuva ei ihan yllä siihen potentiaaliin, mitä siitä löytyisi, mutta jo tällaisenaan homma toimii tyydyttävästi. Leffalla kestää oma aikansa päästä käyntiin, mutta kun Elio vihdoin tempaistaan pois Maasta, seikkailu nappaa hyvin mukaansa. On kiinnostavaa päästä tutkimaan tätä Yhteisversumia, missä eri planeettojen edustajat kohtaavat ja pyrkivät pitämään rauhan koko maailmankaikkeudessa. Konflikti elokuvaan syntyy, kun neuvosto toteaa lordi Grigonin olevan liian vihamielinen neuvoston jäseneksi ja lordi päättää ryhtyä sotajalalle. Tilanteen ratkaisu jääkin Elion harteille.

Elokuvassa riittää vauhtia ja vaaratilanteita, joista osa voi olla yllättävänkin hurjia ja jännittäviä perheen pienimmille katsojille. Pari kohtausta muistuttivat jopa kauhuleffoista. Sekaan mahtuu myös runsaasti huumoria, joskin hyvin epätasaista sellaista. Elokuvan hauskimmaksi anniksi koin sen, kun Eliosta tehdään hitusen kömpelö klooni, joka lähetetään Maahan, jottei kukaan ihmettele pojan katoamista. Ja toki tuttuun Pixar-tyyliin loppupäässä voi herkästi tulla tippa linssiin, joskin meno ei ihan äidy todellisiksi itkukekkereiksi, kuten yhtiön elokuvissa pahimmillaan - tai siis parhaimmillaan.

"Olemmeko yksin universumissa" on kysymys, joka on vuosisatojen varrella mietityttänyt lukemattomia ihmisiä, mukaan lukien Elion nimikkohahmoa. Sen lisäksi, että elokuva käsittelee tätä kysymystä sen tunnetuimman tulkinnan kautta, eli "onko Maan ulkopuolella elämää", kysymystä käsitellään myös huomattavasti intiimimmin, kun elokuvassa käsitellään kirjaimellisesti yksinäisyyttä tässä valtavassa maailmankaikkeudessa. Elio on pitkään kokenut, ettei hän kuulu minnekään, mutta tämä muuttuu, kun hän pääsee toivomalleen seikkailulle. Mutta ovatko avaruuden loputtomat mahdollisuudet sittenkään juuri sitä, mistä poika on haaveillut, vai saako matka hänet vain arvostamaan sitä, mitä hänellä on jo?

Temaattisesti Elio on ollut viime aikoina kohujen keskellä, kun kävi ilmi, että elokuvan idean isä ja alkuperäinen ohjaaja Adrian Molina lähti kävelemään, kun Disney pakotti poistamaan elokuvasta kaikki viittaukset seksuaalivähemmistöihin. Vaikka aiheesta onkin saksittu, voi elokuvan onneksi edelleen tulkita kertovan queer-nuoresta, joka kokee, ettei kuulu yhteiskuntaan sellaisena, miten "normit" on määritelty. Avaruusolennot taas voi mieltää vertauskuvaksi HLBTIQA+ -yhteisöstä, jonka seurassa Elio ei enää koe itseään ulkopuoliseksi ja oudoksi. Omalla tavallaan se, ettei elokuva sano suoraan, mihin tämä kaikki on vertauskuva, mahdollistaa sen, että tarinaa voi tulkita monipuolisemmin. Oli kyse sitten vaikkapa autisminkirjosta tai ADHD:sta tai mistä tahansa "normaalista poikkeavasta", kuka tahansa erinäisistä syistä ulkopuolisuutta kokenut voi nähdä itsensä Eliossa. Ulkopuolisuuden tunne ja yksinäisyys ovat todella rankkaa, mutta pitää vain uskoa ja luottaa siihen, että jostakin ne omanhenkiset tyypit löytyvät. Ei välttämättä ulkoavaruudesta, mutta jostakin.

Kuten arvata saattaa, visuaalisesti Elio on aikamoista silmäkarkkia, joskin en missään kohtaa täysin lämmennyt ihmishahmojen ulkoiselle toteutukselle. Avaruusolennot ovat sen sijaan toinen toistaan mielikuvituksellisempia ja taustat ovat pullollaan upeita yksityiskohtia. Maassa tapahtuvat kohtaukset on niin taitavasti animoituja, että välillä maisemat näyttävät oikeassa luonnossa kuvatulta videomateriaalilta. Värien, valojen ja varjojen käyttö on myös vakuuttavaa. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Rob Simonsenin säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti taustalla.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.7.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Elio, 2025, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Casper (1995)

CASPER

Ohjaus: Brad Silberling

Pääosissa: Malachi Pearson, Christina Ricci, Bill Pullman, Cathy Moriarty, Eric Idle, Joe Nipote, Brad Garrett, Joe Alaskey, Garette Ratliff Henson, Jessica Wesson, Amy Brenneman, Devon Sawa, Don Novello, Dan Aykroyd, Clint Eastwood ja Mel Gibson

Genre: fantasia, komedia

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 7

Casper perustuu samannimiseen kummitushahmoon, joka teki ensiesiintymisensä teattereissa julkaistussa animaatiolyhytelokuvassa The Friendly Ghost vuonna 1945. Tämän jälkeen Casper-kummitus on esiintynyt niin animaatioissa kuin myös sarjakuvissa, ja 1990-luvun alussa Steven Spielberg halusi työstää hahmosta ikioman elokuvan. Aluksi käsikirjoittajaksi pestattiin Alex Proyas, mutta kun hänen tekstinsä koettiin liian synkäksi, hänet korvattiin Sherri Stonerilla ja Deanna Oliverilla. Nähtyään jakson Brooklyn Bridge -sarjasta (1991-1993), Spielberg pestasi sarjan parissa työskennelleen ohjaajan, Brad Silberlingin tekemään esikoisohjauksensa elokuvien parissa. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 1994 ja lopulta Casper sai maailmanensi-iltansa 26. toukokuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen jättihitti, joka sai kuitenkin ailahtelevaa palautetta kriitikoilta ja huonoimman elokuvan Stinkers Bad Movie Awards -ehdokkuuden. Itse näin Casperin todennäköisesti jo lapsena televisiosta, mutta olen takuuvarmasti katsonut sen myöhemmin Netflixistä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa Casperin uudestaan ja arvostella sen.

Carrigan Crittenden saa isältään perinnöksi kartanon, missä kummittelee. Yritettyään erilaisia niksejä haamujen karkottamiseen, nainen päätyy lopulta haamupsykologi James Harveyn puoleen.

Cathy Moriarty näyttelee Carrigan Crittendeniä, rikkauksien perään haaveilevaa naista, joka saa tietää isänsä menehtyneen. Maallisen mammonan sijaan Carrigan saa perinnöksi vain pienessä Friendshipin kaupungissa sijaitsevan Whipstaffin kartanon. Pian naiselle selviää, että kartanossa kummittelee ja hän päättää hankkiutua haamuista eroon, kääntymällä Bill Pullmanin näyttelemän tohtori Harveyn puoleen, joka kehuskelee ammatillaan haamupsykologina, mutta joka ei ole koskaan kohdannut aitoa aavetta. Tohtori Harvey on jäänyt leskeksi, hänen vaimonsa menehdyttyä ja hänen todellinen pyrkimyksensä onkin löytää yhteys rakkaaseensa. Samalla hän on hieman unohtanut tyttärensä Katin (Christina Ricci), joka häpeää isäänsä ja haluaisi normaalin lapsuuden ja ystäviä. Moriarty on mainio viekkaan Carriganin osassa, joka haluaa saada kartanosta rahalliset hyödyt irti keinolla millä hyvänsä. Pullman on myös oiva roolissaan psykologi-isänä ja Ricci taas oli tehnyt jo nimeä lapsille suunnatussa halloweenleffassa pari vuotta aiemmin, kun hän esitti Wednesdayta Perhe Addams -elokuvassa (The Addams Family - 1991). Hän istuukin hyvin osaansa, päästen näyttämään enemmän tunteita kuin kylmänä Wednesdayna. Mainitsemisen arvoinen on myös lystikäs Monty Python -koomikko Eric Idle, joka nähdään Carriganin uskollisena palvelijana Dibsinä.

     Mutta elokuvan todelliset vetonaulathan ovat tietty ne kummitukset, lähtien toki nimikkohaamu Casperista (äänenä Malachi Pearson), joka haluaisi itselleen ystävän. Casper asuu Whipstaffissa yhdessä setiensä Joustiksen (Joe Nipote), Läskin (Brad Garrett) ja Haisulin (Joe Alaskey) kanssa, jotka hyödyntävät tilaansa kepposteluun ja sekasorron aiheuttamiseen. Casper on mukava heppu ja tämän sedät ovat varsin vekkulit veijarit.

En yhtään ihmettele, että ysärillä Casper oli monien lasten jatkuvassa katselussa etenkin halloweenin aikaan sellaisten elokuvien, kuten Perhe Addamsin ja Hokkus Pokkusin (Hocus Pocus - 1993) kanssa. Kyseessähän on aika lailla täydellinen valinta koko perheen yhteiseen halloween-elokuvailtaan, kun halutaan katsoa kummituksia, mutta ei haluta aiheuttaa perheen pienimmille painajaisia. Ja näin aikuisiälläkin Casper toimii pääasiassa oikein menevästi. Se nostaa miellyttävän hymyn huulille, mutta siitä löytyy myös hieman hurjempiakin hetkiä lastenleffaksi. Kieli on kuitenkin visusti poskessa ja etenkin nuoremmat katsojat saavat nauraa erilaiselle toilailulle. Aikuiskatsojille iloa tuottavat viittaukset muihin elokuviin, kuten Ilmestyskirja. Nyt -sotaklassikkoon (Apocalypse Now - 1979), sekä cameot, joista paras on tietty itse Dan Aykroyd Ray Stantzina Ghostbusters - haamujengistä (Ghostbusters - 1984)!

Elokuvan tarina vie mukavasti mennessään, vaikka se toisinaan kompuroikin hieman useiden juonikuvioiden alla. Leffa lähtee liikkeelle Carriganista, mutta kun tohtori Harvey ja Kat saapuvat kartanolle, nainen unohdetaan varmaan yli puoleksi tunniksi kokonaan. Erityisen raakileeksi jää Katin kuvio luokkalaistensa, kiusaajatyttö Amberin (Jessica Wesson) ja ihastuksenkohde Vicin (Garette Ratliff Henson) kanssa. Parasta onkin Casperin ja Katin ystävyyden kehittyminen, kun taas hauskinta antia on tohtori Harveyn yritys saada jotain rotia Casperin riiviömäisiin setiin. Sekaan mahtuu myös hieman sanomaa elämästä ja kuolemasta, sekä siitä, että pitäisi arvostaa sitä mitä on jo, sen sijaan että tavoittelisi koko ajan jotain mitä ei ole.

Kun Steven Spielberg ei itse halunnut ohjata Casperia, ohjausvastuu päätyi Brad Silberlingille, joka oli aiemmin työskennellyt vain television puolella. Silberling hoitaa tonttinsa pääasiassa kelvollisesti, rakentaen hupaisaa ilmapiiriä. Sherri Stonerin ja Deanna Oliverin työstämä käsikirjoitus on paikoitellen hieman levällään, mutta kertomus pitää silti katsojan kiinnostusta yllä. Casper on myös oivallisesti kuvattu. Whipstaffin kartanon lavasteet ovat hienot ja puvustus on kelvollista. Casper ja muut aaveet on sopivasti siirretty oikeiden ihmisten sekaan, ilman että heidän piirrosmaisuutensa kärsii. Efektit ovat muutenkin toimivat ja myös äänimaailma on kunnossa James Hornerin tunnelmallisia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Casper, 1995, Universal Pictures, Amblin Entertainment, The Harvey Entertainment Company

Arvostelu: Karvinen (Garfield: The Movie - 2004)

KARVINEN

GARFIELD: THE MOVIE

Ohjaus: Peter Hewitt

Pääosissa: Bill Murray, Breckin Meyer, Jennifer Love Hewitt, Stephen Tobolowsky, Evan Arnold, Brad Garrett, David Eigenberg, Nick Cannon, Alan Cumming, Mark Christopher Lawrence, Richard Kind, Debra Messing, Eve Brent ja Jimmy Kimmel

Genre: komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 20 minuuttia

Ikäraja: 7

Garfield: The Movie, eli suomalaisittain Karvinen perustuu Jim Davisin samannimisiin sarjakuviin, joita on julkaistu vuodesta 1976 lähtien. Sarjakuvien pohjalta oli pitkään suunnitteilla elokuva ja 20th Century Fox sai hankittua elokuvaoikeudet. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2003 ja lopulta Karvinen sai ensi-iltansa kesäkuussa 2004. Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta se keräsi paljon negatiivista palautetta kriitikoilta. Jopa itse Karvista ääninäyttelevä Bill Murray on jälkikäteen haukkunut leffan useampaan otteeseen. Minä itse näin Karvisen joskus lapsena luultavasti vuokralta ja pidin elokuvasta. Olen nähnyt sen muutamankin kerran, mutta viime katselusta on vierähtänyt ainakin vuosikymmen. Nyt kun elokuvan julkaisusta on kulunut noin 20 vuotta ja uusi Karvinen-elokuva (The Garfield Movie - 2024) on tekeillä, päätin odotellessa katsoa tämän vanhan Karvisen uudestaan ja arvostella sen.

Lihava ja laiska oranssi kissa Karvinen loikoilee ja syö päivät pitkät onnessaan. Karvisen luksuselämä saa kuitenkin takapakkia, kun hänen omistajansa Esko hankkii koiran, Oskun.

Kenties kaikkien aikojen tunnetuimman kissan, Karvisen ääneksi oli ehdolla vain Jack Nicholson ja Bill Murray, joista jälkimmäinen nappasi lopulta roolin. Murray on jälkikäteen sanonut, että otti roolin vastaan, luettuaan käsikirjoittaja Joel Cohenin nimen vahingossa väärin Joel Coenina, haluttuaan pitkään työskennellä Coenin veljesten kanssa. Murray on myös jälkikäteen kritisoinut elokuvaa ja kertonut, että äänityssessio oli yhtä tuskaa, sillä hän väitteli jatkuvasti tekijöiden kanssa repliikeistä ja yritti parhaansa mukaan muuttaa niitä sellaisiksi, jotka hän koki sopivan paremmin Karviselle. Niin tai näin, on pakko todeta, ettei tämän kyynisen, sarkastisen ja narsistisen kissan rooliin sovi oikein kukaan muu kuin Murray. Hän on nappivalinta Karviseksi ja hänen äänensä istuu täydellisesti laiskalle katille. Selvistä persoonallisuusvioistaan huolimatta Karvinen on aina ollut lystikäs hahmo ja kissa on pääasiassa hyvin siirretty elokuvamuotoon. Vaikka aluksi sarjakuvamainen digikissa pistää silmään oikeiden eläinten rinnalla, on minun lopulta vaikea kuvitella, että Karvista olisi voitu toteuttaa tämän paremmin näytellyssä elokuvassa.

     Leffassa nähdään myös Breckin Meyer Karvisen omistajana Eskona, Jennifer Love Hewitt tämän ihastuksenkohteensa Liisana, sekä Stephen Tobolowsky katkerana televisiojuontajana, Onni Onnisena, joka etsii itselleen taitavaa eläintä, joka nostaisi hänet kuuluisaksi. Äänirooleissa eri eläiminä kuullaan muun muassa Alan Cumming, Brad Garrett ja Jimmy Kimmel, josta oli elokuvan ilmestymisen aikoihin, juuri vuotta aiemmin tullut oman, jättisuosiota nykyään nauttivan ohjelmansa juontaja. Meyer istuu kelvollisesti vässykän Eskon osaan, mutta Hewitt on turhan kiltti Liisan roolissa. Tobolowskyn esittämä Onni toimii tarpeeksi menevästi elokuvan pahiksena.

Moni varmasti tietää, että on toisinaan jopa pelottavaa palata vuosien jälkeen aikuisiällä katsomaan elokuvia, joista piti lapsena. Monet elokuvat toimivat vahvasti myös täysikäisenä, kuten vaikkapa Disneyn Leijonakuningas (The Lion King - 1994), joka on säilyttänyt asemansa suosikkileffojeni joukossa lapsuudesta tähän päivään asti. Karvisen kohdalla minua todella jännitti, että noinkohan elokuva toimisi enää nykyään ja nopeastihan sen huomasi, ettei leffa iskenyt samalla lailla nyt kuin lapsena. Odotin kuitenkin ehkä jopa pahempaa, etenkin kun luin, kuinka nuivan vastaanoton elokuva sai jo ilmestyessään. Karvinen ei ole kovin hyvä elokuva, mutta ei se onneksi ole kovin huonokaan. Se on lähinnä keskinkertainen, mutta ihan katsottava lastenleffa.

Monet tämän oranssin kissan faneista eivät lämmenneet elokuvan ratkaisuille, joihin kuului seikkailua suurkaupungissa ja energisempää menoa. Vaikka toisaalta nämä eivät olekaan erityisen karvismaisia juttuja, on pakko todeta, että käsikirjoittajien oli pakko keksiä edes jotain, jotta muutamien ruutujen mittaiset sarjakuvat saisi käännettyä elokuvamuotoon. Elokuvan tarina toimii pääasiassa hyvin. On huvittavaa seurata, kun huushollin kuninkaana itseään pitävä Karvinen joutuu sivuun Osku-koiran tieltä ja kun kissa keplottelee tavan hankkia koirasta eroon. Mutta tietystihän se omatunto alkaa soimaamaan ja sitten Oskua pitää lähteä etsimään. Tarinasta löytyy kelpo teemoja ja elokuvan kestokin on passelin lyhyt vain vähän päälle tunnin ja vartin mitassa. Lapsia leffa viihdyttää takuulla ja löytyy seasta hauskoja hetkiä aikuisillekin, lähinnä Karvisen sarkastisten kommenttien kautta.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Billin ja Tedin maailmankin (Bill & Ted's Bogus Journey - 1991) ohjannut Peter Hewitt. Hewitt pitää kepeää tunnelmaa menevästi yllä ja yhdessä Murrayn improvisaation kanssa pelastaa Joel Cohenin ja Alec Sokolow'n käsikirjoitusta. Karvinen on kelvollisesti kuvattu ja ihan hyvin leikattu kasaan. Itse Karvisen digitaalisuus on nähtävissä, mutta vuoden 2004 elokuvaksi kissa näyttää yllättävänkin pätevältä. Lavasteet ja asut ovat oivat ja äänimaailmakin toimivasti rakennettu. Christophe Beckin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Garfield: The Movie, 2004, Twentieth Century Fox, Twentieth Century Fox Animation, Davis Entertainment

Arvostelu: Lentsikat 2: Pelastajat (Planes: Fire & Rescue - 2014)

LENTSIKAT 2: PELASTAJAT

PLANES: FIRE & RESCUE

Ohjaus: Bobs Gannaway

Pääosissa: Dane Cook, Julie Bowen, Ed Harris, Wes Studi, Stacy Keach, Brad Garrett, Teri Hatcher, Danny Mann, Regina King, Dale Dye, John Michael Higgins, Curtis Armstrong, Fred Willard, Hal Holbrook, Patrick Warburton, Cedric the Entertainer ja John Ratzenberger

Genre: animaatio, seikkailu, jännitys

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 7

Pixar-animaatioyhtiön Autot-elokuvasarjalle (Cars - 2006-2017) lisäosana toiminut Lentsikat (Planes - 2013) oli taloudellinen menestys, joten sille oli luvassa jatkoa. Kakkosleffan teko oli jo käynnistynyt, ennen kuin ensimmäistäkään oli vielä julkaistu ja jatko-osa Lentsikat 2: Pelastajat julkaistiinkin jo alle vuosi ykköselokuvan ensi-illasta, heinäkuussa 2014. Elokuva sai edeltäjäänsä parempaa palautetta kriitikoilta, muttei menestynyt lippuluukuilla yhtä hyvin. Itse katsoin Lentsikat 2: Pelastajat vasta pari vuotta myöhemmin, kun molemmat elokuvat löytyivät Netflixin valikoimasta. En pitänyt kumpaakaan kovin kummoisena, enkä ole katsonut niitä uudestaan. Kuitenkin kun huomasin ensimmäisen Lentsikat-leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille ja jatko-osalle uuden mahdollisuuden. Katsoin Lentsikat 2: Pelastajat noin kuukautta ykköselokuvan jälkeen.

Dusty Crophopper on noussut lentokisojen huipulle, kun hänen moottoriinsa muodostuu vika, mikä estää häntä lentämästä nopeasti. Lannistunut Dusty löytää uuden kutsumuksen palopelastajien joukosta.

Alun perin peltoja lannoittanut ja siitä kilpalentäjäksi siirtynyt lentokone Dusty Crophopper (äänenä yhä Dane Cook) tekee paluun ja päätyy uuteen seikkailuun, kun hänen moottorinsa reistailee pahasti ja lääkärin (tai tässä maailmassa enemmänkin mekaanikon) tuomioksi muodostuu, että Dustyn kilpalentäjäpäivät ovat ohitse. Aluksi maansa myynyt Dusty löytää kuitenkin pian uuden kutsumuksen, saadessaan tietää palopelastajista. Vaikka aluksi on harmi, että jo nyt Dustyn lupaava kilpalentäjäura on ohi, on palopelastuskuvio toisaalta mielenkiintoisempi. Idea tekee hahmosta jotain muuta kuin tylsän lentokoneversion Autot-leffojen Salama McQueenista.

     Muitakin tuttuja hahmoja ykkösosasta nähdään myös kakkosleffassa. Paluun tekevät Dustyn mentori Kippari (Stacy Keach), tankkeriauto Puksu (Brad Garrett), mekaanikkoauto Tytti (Teri Hatcher) ja trukki Välkky (Danny Mann). Uusina tuttavuuksina puolestaan esitellään muun muassa palopelastushommissa työskentelevät helikopterit Pena (Ed Harris) ja Tuulentekijä (Wes Studi), lentokoneet Varpu (Julie Bowen) ja Rami (Dale Dye), sekä tulen keskelle laskuvarjohyppäävä Dynamiitti (Regina King). Vanhat tutut jäävät vähemmälle huomiolle, leffan keskittyessä enemmän palopelastustiimiin, jotka näyttävät kaikki elokuvan aikana toimivasti osaamisalaansa ja merkittävyyttään ryhmässä.

Vaikka tulenkin pitämään pisteeni samoina kuin ensimmäisellä Lentsikat-elokuvalla, mielestäni jatko-osa Lentsikat 2: Pelastajat on aavistuksen verran parempi filmi. Ykköselokuva tuntui usein liikaa Autot-leffan kopiolta. Autokisat oli vaihdettu lentokilpailuun, mutta perusidea oli turhan samanlainen ja lopputuloksena oli liiankin ennalta-arvattava, mutta silti ihan viihdyttävä animaatioelokuva. Jatko-osan kertomus palopelastushommista on oiva idea ja se laajentaa tätä Pixarin luomaa maailmaa. Elokuva myös tuntuu tavallaan jännittävämmältä, etenkin varmasti lapsille, kun jännite ei muodostu siitä, voittaako Dusty kisat, vaan kyse on lopuksi näiden hahmojen selviämisestä hengissä riehuvan metsäpalon keskellä.

Ei tämäkään Lentsikat-raina harmillisesti keskivertoa parempi ole. Kuten alussa kerroin, elokuva ilmestyi jo alle vuosi ykkösosan ilmestymisen jälkeen. Tällaisia animaatioita ei ihan niin pikavauhtia väsätä, vaan leffa oli työn alla jo ennen ensimmäisen ilmestymistä. Silti elokuvassa näkyy ja tuntuu kiirehditty tuotanto. Se vaikuttaa usein suoraan DVD:lle tehdyltä tusinaleffalta, jolla pidetään perheen pienimpiä viihdytettyinä vajaan puolentoista tunnin ajan. Lapsille elokuvan huumori uppoaa todennäköisesti, mutta itse en kokenut leffaa kovinkaan hauskaksi. Aikuisena päätyy jälleen pohtimaan erilaisia logiikkajuttuja, kuten että jos tämä maailma on täynnä eläviä lentokoneita, miksei lentokenttiä ole hurjasti enemmän? Elokuvassa myös näytetään kuvia Dustyn kojelaudasta, mikä pistää pohtimaan, että onko lentokoneiden sisällä yhä ohjaamot silminä toimivien tuulilasien takana? Ja jos on, niin kuka ohjaamossa katsoo näitä mittareita?

Bobs Gannawayn ohjaus ja hänen käsikirjoituksensa yhdessä Jeffrey M. Howardin kanssa eivät ole erityisen vahvoja, vaikka Gannaway viekin Lentsikat-sarjaa raikkaammalta tuntuvaan suuntaan. Elokuvan animaatiojälki on mainiota, joskin se ei koskaan tarjoa mitään vau-fiiliksiä. Animoituja lentokoneita on mukava seurata ja tämäkin leffa on miellyttävän värikäs. Metsäpalokohtaukset ovat pääasiassa onnistuneesti työstettyjä. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, joskin Mark Mancinan säveltämät musiikit eivät erityisemmin jää mieleen. Nostin kyllä reippaasti äänenvoimakkuutta, kun AC/DC:n erinomainen Thunderstruck-kappale pärähti soimaan.

Yhteenveto: Lentsikat 2: Pelastajat on aavistuksen verran ensimmäistä elokuvaa parempi, mutta jää silti aika keskinkertaiseksi animaatioleffaksi. Vaikka aluksi Dustyn lentokisojen päättyminen jo tähän voi harmittaa, omasta mielestäni palopelastuskuvio oli huomattavasti kiinnostavampi ja omaperäisempi, ykkösleffan Autot-elokuvaa matkivaan tarinaan verrattuna. Leffasta löytyy perheen pienimmille takuulla tehoavaa jännitettä ja huumoria, ja aikuisena elokuvan katsoo ihan sujuvasti. Filmi viihdyttää tarpeeksi passelisti, mutta ei tee mitään vaikutusta. Animaatiojälkeä myöten kaikesta huomaa, että elokuva suunniteltiin alun perin suoraan DVD:lle julkaistavaksi ja että tuotanto oli kiireellinen. Jos pidit ensimmäisestä Lentsikat-leffasta, suosittelen toki katsomaan myös jatko-osan. Hommasta suunniteltiin myös kolmatta elokuvaa, jossa lentokoneet olisivat kulkeneet avaruuteen asti, sekä muita lisäosia esimerkiksi junista ja laivoista, mutta nämä ideat kariutuivat, kun Lentsikat-elokuvat tehnyt Disneytoon Studios ja sen tuotannot lakkautettiin kesällä 2018.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt pätkä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Planes: Fire & Rescue, 2014, Walt Disney Pictures, Disneytoon Studios, Prana Studios

Arvostelu: Lentsikat (Planes - 2013)

LENTSIKAT

PLANES

Ohjaus: Klay Hall

Pääosissa: Dane Cook, Brad Garrett, Teri Hatcher, Stacy Keach, Roger Craig Smith, Carlos Alazraqui, Priyanka Chopra, Julia Louis-Dreyfus, Cedric the Entertainer, Gabriel Iglesias, John Cleese, Colin Cowherd, Oliver Kalkofe, John Ratzenberger ja Val Kilmer

Genre: animaatio, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 7

Pixar-animaatioyhtiön elokuva Autot (Cars - 2006) oli taloudellinen menestys ja Autot 2 (Cars 2 - 2011) vielä isompi hitti, joten Pixarin omistava Disney-yhtiö päätti tahkota elokuvilla lisää rahaa ja tehdä niiden rinnalle animaatioelokuvan elävistä lentokoneista. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja animointi alkoi. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä suoraan Blu-raylle ja DVD:lle, mutta tekijät päättivätkin lopulta antaa sille kunnon teatterikierroksen ja Planes, eli suomalaisittain Lentsikat sai maailmanensi-iltansa 2. elokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva menestyi hyvin lippuluukuilla, mutta sai lähinnä negatiivisia arvioita kriitikoilta. Itse katsoin Lentsikat muutamaa vuotta myöhemmin ja pidin sitä ihan kivana animaatiorainana. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella juhlavuoden kunniaksi.

Peltoja lannoittava lentokone Dusty Crophopper haaveilee urasta kilpalentäjänä. Hän päättääkin osallistua huippuvaativaan Siivin ympäri maailman -kisaan, jossa hän kohtaa parhaista parhaat lentokoneet.

Elokuvan päähahmo on Dusty Crophopper (äänenä Dane Cook), peltoja lannoittava lentokone, jolla on aikamoiset haaveet osallistua vaativaan lentokisaan. Kukaan ei tietenkään usko, että ruiskukoneella olisi mitään saumaa voittaa kisaa tai edes haaveilla kisaavansa kovimmista kovimpien lentokoneiden rinnalla. Nämä epäilijät eivät kuitenkaan Dustyä lannista, vaan hän päättää puskea entistä kovempaa todistaakseen epäilijänsä vääriksi. Hahmo on erittäin tyypillinen altavastaajatyyppi, joka saa nopeasti katsojan sympatiat ja kannustukset puolelleen.

     Muita hahmoja leffassa ovat Dustyn kaverit, tankkeriauto Puksu (Brad Garrett) ja mekaanikkoauto Tytti (Teri Hatcher), Dustyn pomona pelloilla toimiva Lyijyperä (Cedric the Entertainer), konkarilentokone Kippari (Stacy Keach), sekä Siivin ympäri maailman -lentokisan muut kilpailijat, lentokoneet Ripslinger (Roger Craig Smith), El Chupacabra (Carlos Alazraqui), Bulldog (John Cleese), Ishani (Priyanka Chopra) ja Rochelle (Julia Louis-Dreyfus). Top Gun - lentäjistä parhaat -elokuvan (Top Gun - 1986) tähti Val Kilmer tekee veikeän cameon hävittäjänä. Sivuhahmoista yksikään ei erityisemmin tee vaikutusta, mutta kaikki toimivat kelvollisesti mukana. Puksu ja El Chupacabra ovat tavanomaiset huumorisivuhahmot, vanha ja kokenut Kippari toimii tietty päähenkilön mentorina ja ylimielinen Ripslinger ajaa asiansa pahimpana vastuksena, joka pilkkaa Dustya minkä ehtii.

Toisellakaan katselukerralla ja kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen Letsikat ei onnistunut tekemään erityistä vaikutusta. Se on ihan kiva lastenleffa, joka iskee varmasti kohdeyleisöönsä hyvin, mutta jättää aikuiskatsojat kylmäksi. Ensimmäinen Autot-elokuva onnistui tasapainottelemaan taidokkaasti koko perheelle sopivana filminä, mutta se olikin Pixarin teos. Lentsikat on pelkkä Disneyn päivänselvä yritys tienata lisää rahaa. Elokuva tuntuu olevan olemassa vain sen oheistuotteita, leluja sun muita varten. Silti leffa jaksaa viihdyttää ihan tarpeeksi hyvin ja sen puolentoista tunnin kesto kulkee aika nopeasti, elokuvan omatessa toimivan reippaan tahdin.

Reippaan rytmityksenkin kanssa aikuiskatsoja voi huomata ajatustensa harhailevan vähän väliä, sillä tarina kulkee niin kliseisiä ja turvallisia urheiluelokuvan latuja. Filmi yrittää päästä pälkähästä viittauksilla esimerkiksi Rockyyn (1976), mutta ei se auta, kun mukaan ei ole edes yritetty tuoda mitään twistiä. Jo traileria katsoessa on helppo arvata, kuinka elokuva tulee kulkemaan, eikä lopputulos yllätä kertaakaan. Lapsia tämä tuskin haittaa, jos vastaavia tarinoita ei ole nähnyt ja lukenut jo kymmeniä aiemmin. Meininki on perheen pienimmille varmasti onnistuneen jännittävää ja mukana oleva huumori naurattaa takuulla. Aikuinen saattaa sen sijaan pohtia joitain leffan kummallisuuksia logiikassa, lähtien siitä, että jos tämän maailman kaikki elävät olennot ovat koneita, jotka syövät bensiiniä ja sen sellaista, mihin ihmeeseen edes tarvitaan maissipeltoja ja Dustyn kaltaisia ruiskukoneita pitämään ne hyvässä kunnossa?

Elokuva on animoitu hyvin, joskin se ei ole visuaalisesti yhtä yksityiskohtainen kuin Autot. Lentsikoista huomaa aika ajoin, että sitä ryhdyttiin alun perin tekemään suoraan televisiokatselua varten teatterikierroksen sijaan. Silti leffaa on miellyttävä katsoa, etenkin sen ollessa toimivan värikäs. Myös äänimaailma on rakennettu oivallisesti ja Mark Mancinan säveltämät musiikit tunnelmoivat passelisti taustalla. Ohjaaja Klay Hall pitää pakettia ihan hyvin kasassa, mutta Jeffrey M. Howardin kirjoittama käsikirjoitus on aivan liian turvallinen, kulkiessaan useita kertoja nähtyjä latuja pitkin.

Yhteenveto: Lentsikat on aika keskinkertainen rahastuslisäosa mainiolle Autot-elokuvalle. Siitä suorastaan paistaa läpi oheistuotteiden myynnistä haaveilevien Disney-pomojen dollarikuvat silmissä, mutta on lopputulos silti ajoittain ihan viihdyttävää menoa. Tarina on täysin ennalta-arvattava, mutta pitää tarpeeksi mukavasti mukanaan. Aikuisille elokuva voi ripeästä rytmityksestäänkin huolimatta käydä toisinaan pitkäveteiseksi, mutta lapsia leffan luulisi riemastuttavan. Mukana on joitain hetkiä, jotka ovat takuulla jännittäviä perheen pienimmille, sekä joitain vitsejä, jotka naurattavat koko perhettä. Animaatiojälki on oikein kelvollista, mutta siitä voi välillä huomata, ettei elokuvaa ollut alun perin tarkoitus julkaista teattereissa. Lentsikat on periaatteessa tarpeeton rahastusraina, mutta toisaalta se myös laajentaa ihan kivasti Autot-elokuvien maailmaa. Jos pidit Autot-elokuvista, voi Lentsikat katsoa sujuvasti niiden perään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Planes, 2013, Disneytoon Studios, Prana Studios

Arvostelu: Kaksin karkuteillä (Tangled - 2010)

KAKSIN KARKUTEILLÄ

TANGLED

Ohjaus: Nathan Greno ja Byron Howard
Pääosissa: Mandy Moore, Zachary Levi, Donna Murphy, Ron Perlman, Brad Garrett, Jeffrey Tambor, Richard Kiel, Paul F. Tompkins ja M. C. Gainey
Genre: animaatio, seikkailu, romantiikka
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 7

Tangled, eli suomalaisittain Kaksin karkuteillä on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 50. osa. Elokuva perustuu Grimmin veljesten satuun Tähkäpäästä 1800-luvulta, mikä taas pohjautuu Friedrich Schultzin taruun vuodelta 1790, mikä taas pohjautuu Charlotte-Rose de Caumont de La Forcen satuun 1600-luvun lopulta, mikä taas vuorostaan perustuu italialaiseen Petrosinella-satuun 1600-luvun alusta. Disneyn animaattori Glen Keane kiinnostui tarinasta 1990-luvulla ja sai ehdotuksensa läpi Disneyn johdolla, jolloin leffaa alettiin työstämään. Alunperin elokuvaa työstettiin nimellä Rapunzel Unbraided ja sen oli tarkoitus ilmestyä jo 2007, mutta Keane ei ollut tyytyväinen elokuvan tarinaan ja se päätettiin kirjoittaa uudestaan, jolloin filmin julkaisua oli pakko viivästää. Yhdessä kohtaa pohdittiin, että elokuva tapahtuisi osittain nykypäivän San Franciscossa, mutta kun homma ei edennyt, projekti pistettiin syrjään. Kun Ed Catmull ja John Lasseter nousivat Disneyn johtoon vuonna 2006, yksi heidän ensimmäisistä päätöksistään oli tehdä Tähkäpää-leffa loppuun ja niinpä elokuvan teko jatkui taas. Lopulta Kaksin karkuteillä sai maailmanensi-iltansa 24. marraskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten - ja se oli iso hitti, mikä voitti myös kriitikot puolelleen. Yllättäen elokuva ei kuitenkaan saanut edes ehdokkuutta parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnosta, mutta oli sen sijaan ehdolla parhaan alkuperäiskappaleen pystistä. Itse näin filmin vasta pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä todella paljon. Olenkin katsonut sen pariin otteeseen uudestaan ja omistan sen myös Blu-raylla. Viime kerrasta on kuitenkin kulunut jo aikaa ja kun huomasin, että Kaksin karkuteillä täyttää 10 vuotta, päätin iloiten juhlistaa tätä katsomalla elokuvan pitkästää aikaa uudestaan.

Maagisilla hiuksilla siunattu Tähkäpää-tyttö on elänyt koko elämänsä tornissa, sillä hänen äitinsä pelkää jonkun sieppaavan hänet taikavoimien takia. Tähkäpää on kuitenkin jo vuosia haaveillut näkevänsä kerran vuodessa taivaalle ilmestyvät valot kunnolla ja kun kyseinen päivä taas lähestyy, hän yrittää keksiä tavan livahtaa tornista. Juuri silloin paikalle tupsahtaa varas nimeltä Flynn Rider.

Tähkäpää (Mandy Moore) on nuori naisenalku, joka on aina haaveillut paremmasta elämästä kuin pelkästä tornissa kykkimisestä. Tähkäpää kokee suurta vetoa ulkomaailmaa kohtaan ja joka vuosi nähdessään valot, hän sisimmässään tietää, että hänen täytyy päästä niiden luokse. Vuodet tornissa ovat kuitenkin tehneet Tähkäpäästä lähes täysin tietämättömän siitä, kuinka maailma toimii ja kun hän uskaltautuu lähteä seikkailuun, on hän hyvin naiivi aika lailla kaiken suhteen. Ja kuten kaikki Tähkäpään edes jotenkin tuntevat tietävät, hahmolla on aivan järjettömän pitkät hiukset. Hiusten pituus ei kuitenkaan ole mikään tyyliseikka, vaan niiden taikavoima katoaa, jos ne leikkaa. Paikoitellen tuntuu siltä kuin hiusten pituus vaihtelisi sen mukaan, mitä eri kohtaukset milloinkin vaativat. Joskus hiukset näyttävät vain muutaman metrin pituisilta ja joskus taas näyttää, etteivät ne pääty koskaan. Omaan silmääni on aina pistänyt juhlakohtaus, missä Tähkäpää on saanut aseteltua itselleen kampauksen, mikä saa hiukset näyttämään tavallisen pitkiltä, enkä voi muuta kuin ihmetellä, minne kilometrin pituisilta vaikuttavat hiukset oikein katoavat?! Muuten hahmo on erittäin mainiosti luotu ja häneen tykästyy välittömästi. Hahmon innokkuus nostaa katsojalle hymyn huulille ja kun asiat eivät mene kuten Tähkäpää toivoisi, katsoja huomaa surevansa hahmon puolesta.

Mukaansa seikkailuun Tähkäpää pakottaa omahyväisen varkaan Flynn Riderin (Zachary Levi), joka kummastelee suuresti pitkähiuksista Tähkäpäätä. Flynn vaikuttaa aluksi ärsyttävältä narsistilta, mutta hänestäkin on onnistuttu tekemään todella pidettävä tapaus kaikessa vekkulimaisuudessaan. Pidettävyys vain lisääntyy, mitä pidemmälle tarina kulkee, kun Flynnin todellista puolta aletaan kaivamaan esiin.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Tähkäpään äiti Gothel (Donna Murphy), Flynnin varaskaverit (toinen on mykkä ja toista ääninäyttelee Ron Perlman), Flynniä jahtaava kaartin kapteeni (M. C. Gainey), satumaan kuningas ja kuningatar (eivät myöskään sano sanaakaan), sekä erikoinen ja hauska rosvojen joukko, joita ovat mm. koukkukätinen pianisti (Brad Garrett), jonkinlaista juomaa nauttinut ukko (Paul F. Tompkins) ja isonenäinen rumilus (Jeffrey Tambor). Gothel on hienosti kirjoitettu hahmo, josta voi alusta asti päätellä, että hänellä on jotain kieroa meneillään. Mukana on myös pari aivan mahtavaa eläinhahmoa, Tähkäpään uskollinen kameleontti Pascal ja kapteenin hevonen Maximus, joka vainukoiraa muistuttaen jahtaa Flynniä.

Siirryttäessä 2000-luvulle Disney alkoi tekemään elokuvia pääasiassa eläinten seikkailuista ja scifitarinoita. 2009 yhtiö palasi juurilleen tekemään käsin piirretyn satuleffan Prinsessa ja sammakko (Princess and the Frog) ja vaikka kyseessä onkin oikein mainio elokuva, jäi siitä uupumaan jotain. Kaksin karkuteillä ei ole käsin piirretty animaatio, mutta jotenkin maagisesti se onnistuu pääsemään lähemmäs vanhojen klassisten Disney-satujen tunnetta kuin Prinsessa ja sammakko. Kyseessä on loistava seikkailuleffa, mikä nappaa välittömästi mukaansa ja tarjoaa hupia koko perheelle. Seikkailuhenki on mukavasti läsnä, eikä vauhtia puutu. Toiminnallisemmat kohtaukset tarjoavat jännitystä ja hauskoja hetkiä, oli kyse sitten fyysisestä koheltamisesta tai hassuista repliikeistä. Muutenkin filmi tarjoaa useat hyvät naurut. Aikuisille elokuvan jännityspuoli ei luultavasti paljoa tarjoa, mutta lapsikatsojat saattavat parissa kohtaa tosissaan jännittää päähenkilöiden puolesta. Eikä mikään ihme, sillä päähahmot ovat niin mahtava kaksikko, että heidän seikkailuaan katsoisi pidemmänkin aikaa. Hahmoja kehitetään erinomaisesti niin yhdessä kuin erikseen.

Kaksin karkuteillä ei ole kuitenkaan pelkkää vauhdikasta seikkailemista, vaan se osaa myös usein rauhoittua syventämään hahmoja ja tarinaa. Näinä hetkinä vasta huomaakin, kuinka hyvin elokuvaan on uppoutunut ja kun mukaan tuodaan draamaa, se iskee osuvasti. Koskettavat hetket aukaisevat herkästi kyynelhanat, minkä lisäksi leffa onnistuu salpaamaan hengityksen uskomattoman kauniilla kohtauksella, missä Tähkäpää näkee kauan haaveilemansa valot. Tämä kohtaus onnistuu joka kerta aiheuttamaan yhtä voimakkaan vau-efektin. Romantiikkaakin tietty löytyy ja hyvin nopeasti on selvää, että jotain säpinää Tähkäpään ja Flynnin välille syntyy. Rakkaustarina ei onneksi ole ihan tavanomaisimmasta päästä satukertomusten historiassa, eikä se koskaan äidy imelän siirappiseksi. Tähkäpään ja Flynnin välit ovat täydellisesti luodut ja hahmojen ihastumisen toisiinsa ymmärtää täysin. Vaikka kyseessä ovatkin animaatiohahmot, on heidän välille onnistuttu luomaan voimakasta kemiaa.

Disneyn tuttuun tapaan satuanimaatioiden kohdalla, myös Kaksin karkuteillä on musikaali. Harmillisesti leffan kappaleet eivät ole erityisen muistettavia, mikä on filmin ainoa kunnon miinuspuoli. Gothelin laulama Mother Knows Best on ainakin itselleni elokuvan ainoa muistettava laulu ja se onkin erittäin hyvä. Muutkin laulut toimivat kyllä, eikä leffasta löydy yhtäkään kappaletta, jonka haluaisi hypätä yli, mutta jotain iskua ne jäävät kaipaamaan. Etenkin Tähkäpään haaveilulaulu When Will My Life Begin on hieman liiankin tavanomainen ja vaikka I See The Light kuullaan elokuvan vaikuttavimman kohtauksen aikana, ei kappale itsessään tee isoa vaikutusta. Rosvojen tavernassa kuultava I've Got a Dream on kuitenkin ihan menevä rallatus. Laulujen sanoituksesta ja sävellyksestä vastaa Alan Menken, joka on aiemmin tehnyt kappaleet mm. Disneyn animaatioihin Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 1991) ja Aladdin (1992), joissa hän onnistui huomattavasti paremmin. Menkenin säveltämät musiikit toimivat kuitenkin oivallisesti läpi leffan.

Toisin kuin laulut, animaatiopuoli ei jätä lainkaan toivomisen varaan. Kaksin karkuteillä on visuaalisesti todella kaunis teos, upeiden luontomaisemiensa ja uskomattomien yksityiskohtiensa ansiosta. Animaattorit ovat selvästi katsoneet paljon vanhoja Disneyn satupiirrettyjä, sillä elokuva tuntuu siltä kuin käsin piirretty elokuva heräisi vielä astetta pidemmälle henkiin tietokoneanimaationa. Hahmojen ulkonäöt ovat hyvin disneymäisiä ja hauska fakta on, että tekijät halusivat saada Flynnistä oikeasti hurmaavan ja yhdistelivätkin hahmoon piirteitä naisten valitsemista komistuksista. Dan Fogelmanin käsikirjoitus pysyy hienon hahmovetoisena ja Fogelman keskittyy enemmän kehittämään henkilöitä ja kertomaan tarinaa kuin tarjoamaan jatkuvia viihdyttäviä toimintakohtauksia. Ohjaajakaksikko Nathan Greno ja Byron Howard onnistuvat myös hommassaan, pitäen tunnelman ja muutenkin koko elokuvan hyvin kasassa.

Kun kyseessä on Disney-animaatio, on mukana tietty "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin, jne. Kun Tähkäpää alussa laulun voimin esittää katsojalle, kuinka saa päivät kulumaan, voi taustalta bongata Prinsessa Ruususesta (Sleeping Beauty - 1959) tutun värttinän. Eräässä kohtauksessa huone on täynnä kirjoja, joista osa on nimetty Disney-leffojen mukaan, kuten Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) ja Mulan (1998), kun taas rosvojen tavernassa lojuu Pinocchio-nukke.

Blu-rayn kuvanlaatu on tietty erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja kohtauksia, elokuvan teosta kertova Untangled: The Making of a Fairy Tale, pari vaihtoehtoista alkua elokuvalle, pidennetyt versiot kappaleista When Will My Life Begin ja Mother Knows Best, Blu-ray 3D:n esittely Leijonakuninkaasta (The Lion King - 1994) tuttujen Timonin ja Pumban kanssa, sekä lyhyt esitys Disneyn kaikista 50:stä animaatioklassikosta. Yhteensä lisäkatsottavaa on noin kolmeksi vartiksi.

Yhteenveto: Kaksin karkuteillä on mahtava animaatioseikkailu, mistä todella löytyy Disneyn klassikoiden taianomaista satuhenkeä. Tähkäpään kertomukseen uppoutuu heti ensiminuuteilla ja hänen seikkailuaan lähtee seuraamaan erittäin mielellään. Elokuvan varrella nähdään ja koetaan paljon hauskoja hetkiä, kuten myös jännittäviä vaaratilanteita. Aika ei kertaakaan käy pitkäksi reippaan tahdituksen ja riemastuttavan seikkailuhengen ansiosta. Oikeilla hetkillä leffa osaa kuitenkin myös hidastella, syventyen hahmoihin entistä paremmin. Tähkäpää ja Flynn Rider osoittautuvat yllättävänkin merkittäviksi hahmoiksi ja loppupäässä filmi onnistuu jopa liikuttamaan. Hahmojen väliltä löytyy käsinkosketeltavaa kemiaa, vaikka he ovatkin animoituja. Animaatiojälki onkin häkellyttävän upeaa ja elokuvasta löytyy useita erittäin kauniita otoksia. Musikaalinumerot menevät siinä samalla, mutta suurimmaksi osaksi laulut eivät ole mielestäni kovinkaan muistettavia. Muuten Kaksin karkuteillä on loistoleffa Disneyltä... kehtaisinko jopa sanoa, että parempi teos kuin huomattavasti suurempaan suosioon noussut Frozen - huurteinen seikkailu (Frozen - 2013)...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Tangled, 2010, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: Risto Reipas ja Nalle Puh (Christopher Robin - 2018)

RISTO REIPAS JA NALLE PUH

CHRISTOPHER ROBIN

Ohjaus: Marc Forster
Pääosissa: Ewan McGregor, Jim Cummings, Hayley Atwell, Brad Garrett, Nick Mohammed, Bronte Carmichael, Peter Capaldi, Mark Gatiss, Toby Jones, Sophie Okonedo, Sara Sheen ja Oliver Ford Davies
Genre: seikkailu, draama, komedia
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 7

Christopher Robin, eli suomalaisittain Risto Reipas ja Nalle Puh perustuu A. A. Milnen "Nalle Puh" -kirjoihin ("Winnie-the-Pooh" - 1926-1928). Elokuvan taustalla pyörivä tuotantoyhtiö Walt Disney hankki oikeudet Milnen kirjoihin jo 1960-luvulla ja julkaisi ensimmäisen täyspitkän Puh-leffansa, Nalle Puhin (The Many Adventures of Winnie the Pooh) vuonna 1977. Suuren suosion takia Disney on jatkanut Puolen hehtaarin metsään sijoittuvien leffojen tekoa ja vuosien varrella onkin ilmestynyt piirrettyjä kuten Tiikerin oma elokuva (The Tigger Movie - 2000) ja Nasun SUURI elokuva (Piglet's BIG Movie - 2003). Vuonna 2015 Disney ilmoitti tekevänsä Milnen kirjojen pohjalta näytellyn filmin. Kuvaukset alkoivat pari vuotta myöhemmin ja lopulta Risto Reipas ja Nalle Puh sai ensi-iltansa monissa maissa jo elokuussa. Suomeen filmi rantautui valitettavasti vasta nyt. Itse kauhistuin hieman, kun Disney ilmoitti tekevänsä näytellyn version Nalle Puhista ja kumppaneista. Pohdiskelin, kuinka tutut ja monille (myös itselleni) rakkaat hahmot toteutettaisiin oikeiden näyttelijöiden kanssa kunnioittavasti. Huojennuin kuitenkin suuresti, kun leffan ensimmäinen traileri julkaistiin ja digihahmot näyttivät suoraan sanottuna täydellisiltä. Aloinkin odottamaan elokuvaa suurella innolla ja vaikka minua suututtikin, että myös tämä Disney-leffa saapuu Suomeen myöhässä, menin todella positiivisin mielin katsomaan Risto Reipas ja Nalle Puhin sen ensi-iltapäivänä.

Risto Reipas on kasvanut aikuiseksi, unohtanut Puolen hehtaarin metsän ystävänsä ja perustanut perheen vaimonsa Evelynin kanssa. Vuosien jälkeen erilaisten huolten musertama Risto kohtaa Nalle Puhin, joka on kadottanut kaikki ystävänsä. Vain Risto Reipas voi löytää heidät, mutta pystyykö hän enää palaamaan lapsuutensa maailmaan?

Pääosassa Risto Reippaana nähdään Star Wars -esiosista tuttu Ewan McGregor, joka sopii rooliinsa kuin valettu. Tämä Risto Reipas ei ole vanha tuttu leikkisä ja huolehtiva ystävä, vaan työnarkomaani, sekä aika kehno isä ja aviomies. Ristolla ei ole aikaa perheelleen, sillä hänen täytyy jatkuvasti paiskia töitä ja hän ajautuu vain kauemmas rakkaistaan. Puolen hehtaarin metsän väen Risto on unohtanut täysin, eikä häneltä todellakaan löydy aikaa höpsötteleville pehmokavereilleen. Tästä syystä katsojana tekisi useasti mieli läpsäistä Ristoa ja käskeä tätä keskittymään niihin oikeasti tärkeisiin asioihin. McGregor on erittäin hyvä osassaan ja esiintyy täysin luontevasti ilman oikeita vastanäyttelijöitä. Takaumissa lapsi-Ristoa esittää Orton O'Brien.
     Hayley Atwell näyttelee Riston vaimoa, Evelyn Reipasta, ja Bronte Carmichael esittää pariskunnan tytärtä Madelinea. Valitettavasti heidän tehtäväkseen jää lähinnä haikailu kiinnostuneemman aviomiehen/isän perään, mutta onneksi loppupäässä he saavat enemmän tekemistä. Atwell toimii roolissaan, muttei tarjoa mitään erityisen ihmeellistä roolisuoritusta. Carmichaelkin suoriutuu kelvollisesti roolistaan, vaikkakin parissa kohtaa hänen esiintymisensä tuntuu hieman teennäiseltä.
     Muita ihmishahmoja elokuvassa ovat mm. Riston inhottava pomo Giles Winslow (Mark Gatiss) ja tämän isä, yhtiön johtaja herra Winslow (Oliver Ford Davies). Gilesin ärsyttävyys aukeaa lähinnä aikuiskatsojille, eikä filmi yritä väkisin tehdä lapsille selväksi, miksi hän on kehno työssään.
     Ja nyt, kun ihmishahmot on käsitelty, on aika siirtyä elokuvan parhaimpaan antiin, eli Puolen hehtaarin metsän ihaniin hahmoihin! Jo kolmen vuosikymmenen ajan Nalle Puhia ja Tiikeriä ääninäytellyt Jim Cummings palaa rooliinsa ja tekee sen yhtä ilahduttavasti kuin aina. Cummings heittäytyy täysillä molempiin hahmoihin, jotka saavat hyvin ruutuaikaa kumpikin. Nalle Puh on tietty vanha tuttu hajamielinen (mutta yllättävänkin filosofinen) karhu, joka rakastaa hunajaa, kun taas Tiikeri pomppii energisesti ympäri metsää ja iloitsee ollessaan ainoa laatuaan. Myös pelokas Nasu-possu (Nick Mohammed) ja masentunut Ihaa-aasi (Brad Garrett) saavat paljon ruutuaikaa, mutta harmillisesti komenteleva Kani (Peter Capaldi), viisas Pöllö (Toby Jones), sekä Kengu-äiti (Sophie Okonedo) ja Ruu-poika (Sara Sheen) jäävät taka-alalle. On selvää, että elokuvan tekijät halusivat keskittyä hahmoista rakastetuimpiin, jolloin heidän täytyi tiputtaa muiden ruutuaikaa huomattavasti.

Suureksi ilokseni voin todeta, etten voisi kuvitella parempaa näyteltyä Nalle Puh -filmiä. Risto Reipas ja Nalle Puh on aivan valloittavan ihana teos, mistä todella huokuu tekijöiden rakkaus näitä hahmoja kohtaan. Kaikkea käsitellään niin suurella lämmöllä ja huolella, että jo pelkästään siitä itsellä meinasi tulla tippa linssiin. Elokuva tuntuu täysin selkeältä jatkumolta Walt Disneyn Nalle Puh -piirretyille, minkä lisäksi se osoittaa huomattavan paljon kunnioitusta A. A. Milnen kirjoja kohtaan. Alkutekstien aikana näkyvät luonnokset ovat kuin suoraan kirjan kuvittaneen E. H. Shepardin jälkeä, minkä lisäksi leffa osoittaa alussa olevansa satukirja. Tavalliseen Nalle Puh -tyyliin tässä ei kuitenkaan kuulla kertojaa, joka selittäisi tapahtumia tai kävisi keskusteluja hahmojen kanssa, eivätkä Puh ja kumppanit loiki kirjan sivuja pitkin, vaan tekijät ovat päättäneet säilyttää tietyn illuusion läpi elokuvan. Shepardin kuvituksia kunnioitetaan myös Nasun vartalon värillä, mikä ei ole pinkki Disney-piirrettyjen tapaan, vaan vihreä.

Kaikista tärkeimmin Risto Reipas ja Nalle Puh kunnioittaa sekä Milnen kirjoja että Disneyn leffoja siten, ettei kyseessä ole mikään huima seikkailu. Puh-tarinat ovat aina olleet hyvin pienimuotoisia ja hahmopainotteisia, miksi onkin mahtavaa, että vielä nykypäivänä, jolloin lapset ovat tottuneet vauhdikkaaseen menoon, voidaan tehdä näinkin rauhallinen elokuva. Seikkailuhenkeä on toki mukana ja lopussa mennään hieman tavallista lujempaa, mutta pääasiassa filmin tempo on aivan täydellinen. Itse tarina on hyvin kiehtova, mutta kenties enemmän aikuisen näkökulmasta. Alkupäässä leffa menee yllättävänkin kypsäksi, näyttäessään kuinka Risto joutuu jättämään raskaana olevan vaimonsa kotiin lähtiessään sotaan. Kyseessä on muutenkin hyvin kypsä teos, mistä olin todella tyytyväinen. Läpi vuosien Nalle Puhia on käsitelty psykologian kautta, näyttäen, että jokainen hahmoista omaa jonkinlaisen häiriön. Puhilla on syömishäiriö, Ihaalla masennus, Tiikeri on ylivilkas ja Risto Reipas... noh, skitsofreenikko kuvitellessaan kaiken. Tässä elokuvassa tehdään selväksi, että Puolen hehtaarin metsän asukit eivät ole pelkkää mielikuvitusta, vaan täysin todellisia, mutta on hienoa, että kohdatessaan Puhin aikuisena, Risto kyseenalaistaa samantien mielenterveytensä.

Vaikka mukana onkin paljon kaikenlaista aikuiskatsojille, ei tämä todellakaan tarkoita, etteivätkö lapsetkin voisi nauttia elokuvasta. Näytöksessä, missä kävin katsomassa leffan, edessäni istui kaksi lasta ja etenkin nuorempi heistä oli aivan innoissaan läpi elokuvan. Kun Puh palaa kuvioihin alun draamapuolen jälkeen, lapsi oli täpinöissään ja selkeästi täysillä mukana. Leffan aikana saakin nauraa useaan otteeseen, oli kyse sitten perinteisestä hölmöilystä, Puhin hajamielisyydestä tai Ihaan masennusvitseistä. Nalle Puh -leffat ovat tunnettuja nokkelasta dialogistaan ja sitä löytyy paljon myös tästä. Aikuiskatsojat löytävät paljon syvällisyyksiä, mikä sai minut arvostamaan elokuvaa suuresti. Yleensä Risto Reippaan tehtävä on ollut pelastaa ystävänsä pulasta, mutta kenties tällä kertaa Nalle Puhin ja kavereiden täytyykin pelastaa Risto, ennen kuin tämän perhe ja samalla koko elämä häviää kuin tuhka tuuleen. Huumorin ja syvällisyyksien lisäksi Risto Reipas ja Nalle Puh tarjoaa myös surullisia kohtauksia. Paljon. Herkimpien kannattaa ottaa nenäliinat mukaan, sillä itse pidättelin itkua lähes koko leffan ajan. Jotkut hetket ovat aivan sydäntäsärkeviä ja on mahtavaa, että tekijät ovat ottaneet tällaisia riskejä elokuvan kanssa.

Elokuvan on ohjannut Marc Forster, jonka aiempi elokuva Finding Neverland - tarinan lähteillä (2004) käsitteli myös hyvin rakastavasti klassikkokirjaa. Forster osoittautuukin erinomaiseksi tekijäksi siinä puuhassa, kun hän on saanut luotua upean filmin tästäkin. Forster tasapainottelee hienosti surullisuuden ja huumorin kanssa, ilman että kumpikaan tunne syö pois toisesta. Käsikirjoittajakolmikko Alex Ross Perry, Tom McCarthy ja Allison Schroeder ovat tehneet loistotyötä tarinan kanssa ja he ymmärtävät hahmoja täydellisesti. Risto Reipas ja Nalle Puh on myös erittäin taidokkaasti kuvattu. Filmi leikkaa useaan otteeseen lähikuviin eri asioista, mitkä eivät välttämättä ole tarpeellisia otoksia, mutta tuovat silti jotain koskettavaa mukaan. Leikkauskin on onnistunutta, kuten on myös valaisu, minkä lisäksi lavastajat ja puvustajat ovat tehneet hienoa työtä luodessaan 1940- ja 1950-lukujen henkeä. Ällistyttävintä visuaalisessa puolessa ovat kuitenkin elokuvan tehosteet. Nalle Puh, Nasu, Tiikeri ja muut ovat tietty digitaalisesti toteutetut, mutta hahmoihin on panostettu niin paljon, että he oikeasti näyttävät eläviltä, ajan kanssa kuluneilta pehmoleluilta (paitsi Kani ja Pöllö, jotka ovat hauskasti todellisia eläimiä). Hahmojen ulkoasu on täydellinen ratkaisu, enkä voisi toivoa parempaa digitoteutusta. Jokainen hahmoista kuvastaa ulkonäöllään elokuvan haikean kaunista tunnelmaa. Myös äänimaailma on hyvin luotu ja Geoff Zanelli ja Jon Brion ovat tehneet mainiota työtä musiikkien parissa. Parasta musiikissa ovat tietty vanhat tutut sävelmät, joita kierrätetään aivan ihanilla tavoilla.

Yhteenveto: Risto Reipas ja Nalle Puh on hellyyttävän suloinen ja ihana teos, mikä toimii takuuvarmasti niin vanhemmille kuin nuoremmillekin Puh-faneille. Elokuvasta huokuu tekijöiden rakkaus hahmoja kohtaan, sekä kunnioitus A. A. Milneä kohtaan, jolloin filmiä on tehty huolella ja lämmöllä. Elokuva tasapainottelee upeasti komedian ja draaman välillä, tarjoten välillä hassuja höpsöilyjä ja välillä sydäntäsärkevän surullisia hetkiä. Tarinassa hienoa on, ettei kyseessä ole mikään hurja seikkailu, vaan pienimuotoisempi, hahmo- ja tunnevetoinen satu. Pienessä seikkailussaankin elokuva onnistuu tarjoamaan aikamoisen tunteiden vuoristoradan. Hahmot ovat erinomaisesti kirjoitettuja ja heidän näyttelijänsä tekevät loistotyötä. Puolen hehtaarin metsän digiasukkaat eivät todellakaan ole mikään pyhäinhäväistys, vaan mitä täydellisin ratkaisu toteuttaa Nalle Puh ja kumppanit oikeiden näyttelijöiden vierelle. Kyseessä on kaikin puolin fantastinen, syvällinen ja rakastettava elokuva, ja suosittelenkin Risto Reipas ja Nalle Puhia aivan kaikille. Tiettyjen dramaattisten hetkien takia se ei sovellu vielä perheen pienimmille, mutta muuten siitä voi nauttia minkä ikäinen tahansa. En koe, että elokuvalle tarvitsisi tehdä jatkoa, mutta toivon todella, että tämän jälkeen Disney innostuisi tekemään lisää Nalle Puh -piirrettyjä!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Christopher Robin, 2018, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Teenage Mutant Ninja Turtles: Out of the Shadows (2016)

TEENAGE MUTANT NINJA TURTLES:

OUT OF THE SHADOWS (2016)

Ohjaus: Dave Green
Pääosissa: Pete Ploszek, Alan Ritchson, Jeremy Howard, Noel Fisher, Megan Fox, Stephen Amell, Will Arnett, Brian Tee, Brad Garrett, Gary Anthony Williams, Stephen Farrelly, Tyler Perry ja Tony Shalhoub
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 12

Edellinen Turtles-elokuva (Teenage Mutant Ninja Turtles, 2014) ei ollut ihan sitä, mitä odotin ja jäi pettymykseksi. Vaikka olenkin Turtles-fani, niin uusi Teenage Mutant Ninja Turtles: Out of the Shadows ei silti ollut vuoden kymmenen odotetuimpani elokuvan listalla - ei minulla tosin edes ollut sellaista listaa. En kuitenkaan erityisemmin odottanut sitä. Kävin katsomassa elokuvan viime torstaina ja näytös alkoi yli puoli tuntia myöhässä, mikä vei hieman makua koko jutusta. Lopulta pitkällä nimellä kulkeva Teenage Mutant Ninja Turtles: Out of the Shadows alkoi pyöriä...

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa, Teenage Mutant Ninja Turtles!

April O'Neil epäilee tohtori Baxter Stockmanin juonivan jotain Silppurin kanssa. Kun epäilykset osuvat oikeaan, April tarvitsee kilpikonnaystäviensä apua. Samaan sotkuun joutuu myös poliisi Casey Jones.

Sinistä naamiota käyttävää Leonardoa ei enää ääninäyttele Jackass-tähti Johnny Knoxville, vaan Pete Ploszek hoitaa koko suorituksen. Muuten hahmo toimii, mutta Leonardo voisi jo lopettaa mietiskelyn siitä, mikä on hyvää johtajuutta ja vihdoin toimia porukan pomona kunnolla.
     Punaista naamiota käyttävä Raphael osoitti edellisessä elokuvassa, että hänessä on pehmompikin puoli, mutta kovasti hän yrittää sitä tässä peitellä. Käy myös selväksi, että Raphaelilla on korkeanpaikankammo, mikä tuo omaa lisäystään hahmoon. Muuten tämä Raphael on onnistunut versio hahmosta. Ongelmana on elokuvassa oleva kohtaus, jossa hahmo lentää päin lentokoneen ohjaamon ikkunaa. Kohtauksen pitäisi olla koominen, mutta se lähinnä hämmentää, sillä se ei sovi hahmolle yhtään. Raphaelia esittää Alan Ritchson.
     Violettia naamiota käyttävä Donatello pääsee jälleen nörtteilemään. Osa hänen laitteistaan toimii niin hyvin, että katsojana miettii, että kylläpä tässä nyt helpolla voidaan hommat selvittää, muttei asia onneksi ihan niin ole. Donatelloa näyttelee Jeremy Howard.
     Oranssia naamiota käyttävä Michelangelo ei ole enää niin ärsyttävä kuin edellisessä osassa. Hahmo osaa jopa olla vakava tarpeen vaatiessa. Michelangeloa esittää Noel Fisher.
     Megan Fox jatkaa April O'Neilinä. Elokuva ei ehdi kauaa kestää, kun Fox pääsee jo esittelemään vartaloaan "koulutyttöasussa". O'Neil ei ole yhtä tärkeässä asemassa tässä kuin edellisessä, mutta joutuu yhä jatkuvasti kilppareiden pelastettavaksi, kun tuntuu olevan aina niin avuton. Foxin suoritus on ihan toimiva tässä elokuvassa.
     Arrow-sarjasta (2012-) tuttu Stephen Amell esittää Casey Jonesia, poliisia, joka joutuu vahingossa mukaan kilppareiden ja Silppurin välisiin taisteluihin. Tunnettu jääkiekkomaski on hahmolla tietty käytössä, tosin vain lyhyen ajan. Amell suoriutuu osastaan hyvin ja toivottavasti seuraavassa osassa hän pääsisi kunnolla mätkimään turpaan kilppareiden kanssa.
     Silppurin näyttelijä on muka-huomaamattomasti vaihdettu. Tässä häntä esittää Brian Tee. Hahmo on aika tylsä tässä elokuvassa, mutta arvelisin sen johtuvan siitä, että hahmoa yritetään vielä säästellä seuraavia osia varten.
     Pahiksista isoimpaan osaan pääsevät villisika Bebop ja sarvikuono Rocksteady. Hahmot ovat kuin suoraan televisiosarjasta revittyjä. Bebopia esittää Gary Anthony Williams ja Rocksteadyna nähdään Stephen Farrelly. Rocksteadyyn viitataan suomalaisena, mutten tiedä onko hahmo elokuvassa sitä oikeasti, vai oliko se vain osa vitsiä, joka elokuvassa heitetään.
     Avaruusolio Krang on mukana myös, muttei kovin isossa roolissa. Brad Garrettin ääninäyttelemä Krang vaikuttaa vaaralliselta, vaikka paikoin ärsyttävä onkin.
     Toinen pieneen pahisrooliin jäävä hahmo on Tyler Perryn näyttelemä tohtori Baxter Stockman. Hahmo ei ole kovin onnistunut ja hänestä tulee enimmäkseen mieleen Eddie Murphy elokuvasta The Nutty Professor (1996). Stockmanin luomia mouser-robotteja ei valitettavasti nähdä elokuvassa.
     Mestari Tikku on vihdoin saatu toimimaan, mutta hänenkin roolinsa jää pieneksi. Enää Tikku ei näytä täysin tietokonetekeleeltä, mikä on todella hyvä juttu. Toivoisin kuitenkin, että tulevaisuudessa hahmon osa on muutakin kuin Leonardon neuvominen aina tarpeen vaatiessa. Tikkua esittää Monk-sarjasta (2002-2009) tuttu Tony Shalhoub.
     Will Arnett palaa Vernon Fenwickinä, muttei ole kovin suuressa roolissa. Hahmo enimmäkseen vain ärsyttää.

Elokuva alkaa vuosi edellisen osan tapahtumien jälkeen. Kilpparit ovat tehneet sopimuksen Fenwickin kanssa, jolloin tämä on ottanut kunnian Silppurin voittamisesta, jotta kilpparit pysyvät tuntemattomina. Alussa kilpparit pomppivat paikasta toiseen, pizzalaatikko kainalossaan ja yksitellen heidän kohdallaan kuva pysähtyy ja hahmon nimi tulee näkyviin lyhyen kuvailun kera. Ihan hauska idea, mutta sen olisi voinut tehdä ensimmäisessä osassa, sillä tässä kohtaa hahmot ovat luultavasti jo tuttuja, eikä heitä tarvitse enää esitellä erikseen. Ja jos alun esittely ei ole tarpeeksi, niin myöhemmin elokuvassa Michelangelo esittelee kilpparit Casey Jonesille kuin talk-show -ohjelmassa. Kilppareiden turhan esittelyn jälkeen esitellään nopealla sykkeellä uudet hahmot: Stockman, Casey, Bepop, Rocksteady ja Krang. Esittelyt ovat toimivia ja tulevat onneksi heti alussa, jolloin elokuva voi koko kestonsa ajan hyödyntää hahmojaan.

Toisaalta taas voisi miettiä, että elokuvassa on liikaa hahmoja. Ainakin siinä on liikaa pahiksia, jolloin se alkaa paikoitellen kärsiä samoista ongelmista kuin esimerkiksi Spider-Man 3 (2007) ja The Amazing Spider-Man 2 (2014). Tuntuu kuin kaikki Turtles-roistot olisi tungettu samaan elokuvaan. Onneksi jokaiselle on edes hieman käyttöä ja taka-alalle jääville roistoille nostatetaan selvästi isompaa roolia seuraavia osia varten. Elokuvan aikana voikin Turtles-fanina jo arvailla, mitä mahdollinen kolmas osa tuo tullessaan.

Edellisen osan ongelmina olivat, että siinä on aivan liikaa Aprilia ja aivan liian vähän kilppareita. Se yritti olla todella vakava elokuva, jota piristivät vain Michelangelon huonot vitsit. Pahiksena piti olla Silppuri, mutta suurimmassa osassa olikin joku elokuvaa varten keksitty tyyppi ja Silppuri jäi vain peltipurkiksi, josta juuri ja juuri riitti haastetta kilpikonnille. Myös tehosteet olivat huonoja, etenkin mestari Tikun osalta. Studio on selkeästi kuunnellut faneja, sillä tässä korjataan virheet. Elokuva keskittyy kilppareihin, siinä on kepeä tunnelma ja sen pahikset ovat kuin suoraan vanhoista lasten televisiosarjoista revittyjä. Kilpparit ovat täysin niin kuin sarjassa ja oli upeaa nähdä heidän roska-autonsa kunnolla käytössä. Vielä, kun Raphael olisi päässyt enemmän ajelemaan moottoripyörällään... Vaikka elokuvassa on kevyt tunnelma ja se on hauska, niin eivät kaikki vitsit todellakaan naurata.

Elokuvan ohjaaja on vaihtunut Dave Greeniin, joka on aiemmin ohjannut elokuvan Earth to Echo (2014). Kovin tunnettu henkilö ei siis ole kyseessä. Edellisen osan tapaan ohjaksissa on kuitenkin tuottaja Michael Bay studion kera. Elokuva on niin Transformers-ohjaajan kaltainen, että siinä on jopa mukana - tavallaan - Bumblebee Transformers-elokuvista (2007-), joka esiintyy halloween-juhlissa, jotka tuovat mieleen viimeisimmän Bond-elokuva Spectren (2015) alkukohtauksen. Elokuva on kuvattu mainiosti, kuten myös leikattu. Tehosteet ovat huomattavasti parempia kuin edeltäjässä. Musiikki jumputtaa taustalla, muttei jää mieleen erityisemmin. Musiikillinen parhaus tulee elokuvan lopputeksteissä, mutta se teidän täytyy itse selvittää!

Blu-rayn kuvanlaatu on hieno. Lisämateriaalina Blu-raylla on kilppareista kertova "We Are Family", uudet hahmot esittelevä "Whoa! Expanding the Turtleverse", kilppareiden viemäriluolaa esittelevä "House Party", monitoimirekkaa esittelevä "It's Tricky: Inside the Van", efekteistä kertova "ILM - The Effects Beneath the Shell" ja piiloviittauksien merkityksiä paljastava "Did You Catch That? Turtle Eggs!". Mukana on myös muutama poistettu kohtaus. Lisämateriaaleja on noin kolmeksi vartiksi.

Yhteenveto: Teenage Mutant Ninja Turtles: Out of the Shadows on Turtles-elokuva, johon on vihdoin saatu Turtles-henkeä. Jo alun Paramountin logossa näkyvät tähdet ovat ninjojen käyttämiä heittotähtiä, mikä aloittaa tunnelman luomisen katsojalle. Suuri hahmogalleria ei loppujen lopuksi ole iso ongelma ja jatko-osa tuntuisi olevan suunnitteilla. Tämän perusteella jatkoa saa tullakin vaikka siihen asti, ettei se toimi enää! Toivon, että "Turtles 3" tulisi pian, sillä tämä osoitti, että kyseessä on ainesta oikein toimivaksi elokuvasarjaksi. Tämä on oiva elokuva mennä katsomaan vaikkapa ystävien kanssa näin kesäloman aloitukseksi. Niillä siis, joilla kesäloma alkaa. Nuorille tämä on selvästi tehty, mutta uskoisin, että vanhempiakin Turtles-faneja tämä miellyttää. Toivottavasti seuraavassa elokuvassa ei tosin enää tarvitse nähdä kilppareiden huonoa tiimityöskentelyä.

Kirjoittanut: Joonatan, 1.6.2016 - Muokattu 30.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.slashfilm.com
Teenage Mutant Ninja Turtles: Out of the Shadows, 2016, Paramount Pictures, Nickelodeon Movies