Arvostelu: Happy Gilmore 2 (2025)

HAPPY GILMORE 2

Ohjaus: Kyle Newacheck

Pääosissa: Adam Sandler, Sunny Sandler, Benny Safdie, Haley Joel Osment, Benito Antonio Martínez Ocasio, Sadie Sandler, John Daly, Christopher McDonald, Ben Stiller, Maxwell Jacob Friedman, Ethan Cutkosky, Philip Fine Schneider, Conor Sherry, Jackie Sandler, Julie Bowen, Eric Andre, Margaret Qualley, Steve Buscemi, Rob Schneider, Nick Swardson ja Eminem

Genre: komedia, urheilu

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 13

Adam Sandlerin tähdittämä komediaelokuva Happy Gilmore - ammattilainen (Happy Gilmore - 1996) oli hitti, joten sille on tietty päätetty tehdä jatkoa. Sandler pyöritteli ideoita mahdollista jatkoa varten vuosia, kunnes lopulta keksi tarinan, jonka hän halusi kertoa. Vuonna 2024 Sandler paljasti, että kakkososa on ihan oikeasti tekeillä. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden syyskuussa ja nyt Happy Gilmore 2 on julkaistu suoraan Netflixissä. Itse pidän alkuperäisestä Happy Gilmoresta, mutten kokenut elokuvan tarvinneen jatkoa. Päätin silti katsoa Happy Gilmore 2:n heti sen julkaisupäivänä.

On kulunut lähes 30 vuotta siitä, kun Happy Gilmoresta tuli maailmankuulu golfaaja. Nyt mies on ikääntynyt alkoholisti ja yksinhuoltajaisä, Virginia-vaimon menehdyttyä. Kun Happyn tytär tarvitsee suuren summan rahaa päästäkseen unelmakouluunsa, Happyn täytyy palata kentälle ja voittaa uudenlainen golfturnaus, saadakseen koulurahat.

Adam Sandler palaa yhteen tunnetuimmista rooleistaan Happy Gilmoreksi, entiseksi räyhäjääkiekkoilijaksi, joka vaihtoi kaukalon golfkenttään, tajutessaan voivansa lyödä palloa pidemmälle kuin kukaan muu. Happyn kuvio oli varsinainen menestystarina, jonka myötä hän voitti suuren golfturnauksen ja vielä voitti erään Virginian (Julie Bowen) sydämen. No, se oli silloin lähes 30 vuotta sitten se. Happy Gilmore 2 esittelee aika säälittävän miehenromun, joka on vaimonsa kuoleman jälkeen vajonnut alkoholismiin, jättänyt golfin, menettänyt rahansa ja pärjää heikosti yksinhuoltajaisänä tolvanoille pojilleen (Maxwell Jacob Friedman, Ethan Cutkosky, Philip Fine Schneider ja Conor Sherry) ja baletista haaveilevalle tyttärelleen Viennalle (Sandlerin tytär Sunny Sandler). Sandler on roolissaan jotenkin väsynyt ja jopa Happyn tuittupäähetkinä hän vetää roolinsa laiskasti, vailla sen suurempaa intoa koko leffaa kohtaan. Happyn poikien näyttelijät omaavat sitten sitäkin enemmän energiaa, kun taas Sunny-tytär ei vaikuta omaavan juuri mitään presenssiä kameran edessä.

     Vanhoista tutuista paluun tekee myös Christopher McDonald entisenä golftähti Shooter McGavinina, joka on viettänyt viimeiset kolme vuosikymmentä mielisairaalassa, seottuaan Happyn voiton myötä. Uusina tuttavuuksina taas esitellään muun muassa golfin uudistamisesta haaveileva Frank Manatee (Benny Safdie), Happyn uusi caddie Oscar (Benito Antonio Martinez Ocasio), sekä Happyn uusi vastus golfkentällä, Billy Jenkins (Haley Joel Osment). Leffa on lisäksi täynnä lukuisia cameoita ja Sandler on ujuttanut myös äitinsä Judyn, vaimonsa Jackien ja toisen tyttärensä Sadien, sekä kaverinsa Rob Schneiderin, Steve Buscemin ja Nick Swardsonin mukaan. Safdie ei vakuuta osassaan, mutta McDonald revittelee hyvin, Osment tanssahtelee sulavasti pidettävän ja mulkvistin välimaastossa ja Ocasion esittämä sympaattinen Oscar nousee suosikiksi hahmokaartista.

Happy Gilmore 2 on jälleen yksi helppojen rahojen perässä väkisin väännetty jatko-osa, joita viime vuosina on totuttu näkemään turhankin paljon. Siinä, missä ensimmäinen elokuva oli hauska ja viihdyttävä, sekä sisälsi oikeasti hyvän tarinan, jatko-osa on ponneton, laiska ja jopa pitkäveteinen, eikä tarinassakaan ole juuri kehuttavaa. Sen sijaan, että Happy osallistuu golfturnaukseen pelastaakseen äitinsä kodin, hän yrittää kerätä tarvittavat rahat, jotta hänen tyttärensä pääsisi haaveilemaan kouluun. Tavallisen golfturnauksen sijaan luvassa on "Maxi Golfia", joka menee omien sääntöjensä ja esteratojensa kanssa jo hieman typerryttävän puolelle.

Sandlerin leffoissa ei toki ole usein kehumisen aihetta, mutta olisin odottanut, että kun mies palaa yhteen tunnetuimmista rooleistaan, nimenomaan tähän elokuvaan olisi panostettu. Mutta ei. Happy Gilmore 2:ssa toisaalta tapahtuu vähän väliä jotain todella hektistä ja hahmot meuhkaavat, mutta kaikesta puuttuu palo leffaa kohtaan. Komediaosasto jätti minut kylmäksi, vaikka yleensä Sandlerin tyhmät pissa-kakka-jututkin herättävät minussa lapsellisen huvittuneen hymyn. Kun leffan alkupää velloo niin paljon Happyn masennuksessa, ovat vitsitkin vähissä. Pari ihan hauskaa juttua mahtuu sekaan, mutta eivätpä ne paljoa pelasta. Jostain syystä Happy Gilmore 2 on vieläpä päätetty venyttää kahden tunnin mittaan, siinä missä ykkösosa oli napakka puolitoistatuntinen. Iso osa tästä liikakestosta syntyy, kun kaikki vanhat tutut ykkösleffasta on pitänyt ängetä mukaan ja jos heidän näyttelijänsä ovat kuolleet tässä kolmen vuosikymmenen aikana, on heidän hahmonsa korvattu heidän lapsillaan, jotka ovat ihan samanlaisia tyyppejä kuin vanhempansa. Jatko-osalla ei kuitenkaan ole luottoa, että katsoja muistaisi nämä hahmot, vaan turvautuu näyttämään aivan liikaa muistelupätkiä ensimmäisestä leffasta.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Kyle Newacheck, joka on aiemmin tehnyt Sandlerin Murder Mystery -komedian (2019). Newacheckin työ on turhauttavan laiskaa, mihin vaikuttaa Sandlerin ja Tim Herlihyn heikko käsikirjoitus. Viimeistään leikkauksessa leffaa olisi pitänyt älytä tiivistää ja karsia latteimpia vitsejä. Happy Gilmore 2 on kuitenkin kuvattu kelvollisesti, lavasteet ovat oivat ja puvustus menevää. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin Rupert Gregson-Williamsin säveltämät musiikit jäivät aika yhdentekeväksi taustahälinäksi. Lopulta itselleni elokuvan ainoa innostava juttu oli, kun finaaliottelun käynnistyessä pärähti soimaan suosikkikappaleeni suosikkiyhtyeeltäni, eli Musen Knights of Cydonia. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.7.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Happy Gilmore 2, 2025, Happy Madison Productions, Netflix, Pro Shop Studios, STX Films, Universal Pictures

Arvostelu: Happy Gilmore - ammattilainen (Happy Gilmore - 1996)

HAPPY GILMORE - AMMATTILAINEN

HAPPY GILMORE

Ohjaus: Dennis Dugan

Pääosissa: Adam Sandler, Julie Bowen, Christopher McDonald, Frances Bay, Carl Weathers, Allen Covert, Ben Stiller, Richard Kiel, Dennis Dugan ja Joe Flaherty

Genre: komedia, urheilu

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: S

Happy Gilmore - ammattilainen on Adam Sandlerin tähdittämä urheilukomedia. Sandler ja hänen collegeaikainen kämppiksensä Tim Herlihy olivat kirjoittaneet yhdessä sketsejä Saturday Night Live -ohjelmaan, mutta kun Sandler sai potkut ohjelmasta, hän ja Herlihy ryhtyivät työstämään varsinaisia elokuvia. Heidän kirjoittamansa ja Sandlerin tähdittämä Billy Madison (1995) oli ollut pienimuotoinen menestys, joten kaksikolta pyydettiin uutta elokuvaa. Sandler sai idean lapsuudenystävästään Kyle McDonoughista, joka jääkiekkotaustansa ansiosta teki aikamoisia lukuja golf-kentällä. Tämän pohjalta Sandler ja Herlihy kynäilivät tarinan. Entinen golf-mestari Mark Lye pestattiin avuksi ja tämä vaati useita muutoksia tekstiin, pitäessään käsikirjoitusta epäkunnioittavana rakastamaansa lajia kohtaan. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 1995 ja lopulta Happy Gilmore - ammattilainen sai ensi-iltansa helmikuussa 1996. Elokuva menestyi hyvin, sai ihan positiivista palautetta kriitikoilta ja on noussut monien golfin pelaajien suosikkien joukkoon, mutta samalla leffa myös sai huonoimman miespääosan Razzie- ja Stinkers Bad Movie Awards -ehdokkuudet. Itse olen nähnyt Happy Gilmore - ammattilaisen joskus lapsena televisiosta, mutten muista näkemästäni mitään. Nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan Happy Gilmore 2 (2025), päätin sitä odotellessa katsoa alkuperäisen leffan uusiksi ja samalla arvostella sen.

Huonosti menestyvä jääkiekkoilija Happy Gilmore hoksaa olevansa erittäin taitava golfissa ja päättääkin osallistua turnauksiin voittaakseen palkintorahat, joilla maksaa hänet kasvattaneen isoäitinsä talon, jonka verovirasto on pakkohuutokauppaamassa.

1990-luvun alussa Adam Sandler oli tuttu Saturday Night Live -sketseistä ja sivurooleista komedioissa, kuten Sekopäät (Airheads - 1994). Jo Billy Madison nosti hänet kohti kuuluisuutta, mutta läpimurtonsa Sandler teki Happy Gilmoressa samannimisenä jääkiekkoilijana, joka kokeilee onneaan golfin parissa, sillä hänen ärhäkkäät lyöntitaitonsa kaukalossa auttavat häntä golfkentällä lyömään pidemmälle kuin kukaan muu. Happy-nimestään huolimatta hahmo on varsin lyhytpinnainen tapaus, jonka äkäisyys ja riidanhaluisuus kohoaa sekunnissa nollasta sataan. Silti Sandler onnistuu tekemään hahmosta tykättävän. Näyttelijä on kelpo vedossa, revitellen usein hauskasti, mutta jättäen hitusen kylmäksi rauhallisemmilla hetkillä, jolloin häneltä vaadittaisiin kunnon näyttelijälahjoja.

     Elokuvassa nähdään myös Frances Bay Happyn kasvattaneena isoäitinä, joka vero-ongelmien myötä menettää talonsa ja jota Happy yrittää auttaa osallistumalla golf-turnauksiin, Ben Stiller vanhainkotia pyörittävänä Halina, Carl Weathers Happya golfissa opettavana Chubbsina, Christopher McDonald huippugolfaaja Shooter McGavinina, Julie Bowen golf-turnauksen PR-päällikkönä, jonka kanssa Happylle muodostuu tietty pakollista romantiikkaa, sekä James Bond -elokuvista 007 rakastettuni (The Spy Who Loved Me - 1977) ja Kuuraketti (Moonraker - 1979) tuttu Richard Kiel Happyn pomona raksalla. Sivunäyttelijät suoriutuvat osistaan vähintään kelvollisesti, osan ollessa jopa Sandleria taitavampia esiintyjiä. Stiller on erityisen hauska sympaattiselta vaikuttavana, mutta todellisuudessa diktaattorimaisesti vanhainkotia johtavana Halina ja McDonald istuu mainiosti Happya halveksuvan huippupelaajan rooliin.

Happy Gilmore - ammattilainen on yhä lähes kolmenkymmenen vuoden jälkeen varsin toimiva ja hauska komedia, joka kuuluu Adam Sandlerin nätisti sanottuna epätasaisen elokuvauran parempaan päätyyn. Leffa tarjoaa useita hupaisia vitsejä ja hetkiä, joista etenkin isoäidin osuus ikävässä vanhainkodissa jaksaa naurattaa makeasti. Sitten taas osa vitseistä menee huti ja aiheuttaa lähinnä vaivaantuneisuutta kotisohvalla. Todellista myötähäpeää on kuitenkin naurettavan selkeä Subway-ravintolaketjun sponsorina toimiminen. Leffassa ruokaillaan parikin kertaa Subwayssa ja huippuunsa homma menee finaaliottelussa, missä Happy Gilmorella on Subwayn paita ja hänen mailapojallaan (Allen Covert) Subwayn kassi ja lippalakki.

Tarinansa puolesta leffa vetää onnistuneesti mukaansa. Idea rämäpää-jääkiekkoilijasta, joka löytää uuden kutsumuksen golfin parissa on veikeä. Happy ei tosiaan ole kärsivällisintä sorttia ja häneltä menee helposti hermot, joten vaikka hän lyö pallon aloituksessa ennätyspitkälle, pallon saaminen koloonsa vaikkapa puolen metrin päästä voi tuottaa suuriakin vaikeuksia. On kiva seurata Happyn nousua ja tästä syntyvää kilpailua hänen ja Shooterin välillä, etenkin kun toinen osapuoli alkaa käyttää yhä vain hävyttömämpiä keinoja pysyäkseen ykkösenä. Pakolliset romanssit tuntuvat nimenomaan pakotetuilta, eikä leffa tarjoa sinänsä sen enempää, kulkien aika tuttuja urheiluelokuvien latuja, mutta Happy Gilmore - ammattilainen on silti menevää komediaviihdettä. Enpä tosin tiedä, onko jatko-osalle kuitenkaan tarvetta...

Adam Sandler itse valitsi elokuvan ohjaajaksi Dennis Duganin, joka oli aiemmin urallaan yrittänyt saada Sandleria elokuvaansa, mutta koska koomikolla ei vielä tuolloin ollut tarpeeksi nimeä, hän ei saanut tahtoaan läpi. Kun Dugan osoitti kiinnostusta Happy Gilmore - ammattilaista kohtaan, Sandler otti hänet heti mukaan, koska mies oli osoittanut uskoa Sandleriin silloin kun muut eivät. Dugan pitää kepeää ilmapiiriä hyvin yllä, tehden elokuvasta mukavan katselukokemuksen. Sandlerin ja Tim Herlihyn käsikirjoitus on pääasiassa oiva ja onpa leffa myös teknisiltä ansioiltaan kelvollinen. Elokuva on hyvin kuvattu, lavastettu, puvustettu ja leikattu kasaan. Kauas kiitävää palloa esittävät näkökulmaotokset ovat hauskan yliampuvia. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu, joskin Mark Mothersbaughin säveltämistä musiikeista ei jää oikeastaan mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Happy Gilmore, 1996, Universal Pictures, Brillstein-Grey Entertainment, Robert Simonds Productions

Arvostelu: Totally Killer (2023)

TOTALLY KILLER

Ohjaus: Nahnatchka Khan

Pääosissa: Kiernan Shipka, Olivia Holt, Troy Leigh-Anne Johnson, Charlie Gillespie, Liana Liberato, Stephi Chin-Salvo, Anna Diaz, Kelcey Mawema, Jeremy Monn-Djasgnar, Jonathan Potts, Lochlyn Munro, Julie Bowen, Kimberly Huie, Patti Kim, Randall Park, Nicholas Lloyd, Conrad Coates, Ella Choi, Nathaniel Appiah, Tommy Europe, Zach Gibson

Genre: kauhu, komedia, scifi

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Totally Killer on Kiernan Shipkan tähdittämä kauhukomediaelokuva. David Matalon ja Sasha Perl-Raver kehittelivät elokuvan idean ja kirjoittivat sen pohjalta käsikirjoituksen yhdessä Jen D'Angelon kanssa, johon Amazon Studios ja Blumhouse-yhtiö tarttuivat. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2022 ja nyt Totally Killer on julkaistu Amazonin Prime Video -suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun kuulin sen premissistä ja katsoinkin Totally Killerin heti sen julkaisuviikonloppuna.

Teinityttö Jamie Hughes matkustaa ajassa 35 vuotta menneisyyteen, pelastaakseen äitinsä ja tämän kaverit sarjamurhaajalta.

Netflixin Sabrina: Pimeällä puolella -sarjasta (Chilling Adventures of Sabrina - 2018-2020) tuttu Kiernan Shipka näyttelee Jamie Hughesia, teinityttöä, joka päätyy matkustamaan ajassa taaksepäin vuoteen 1987, estääkseen Sweet Sixteen Killer -nimistä sarjamurhaajaa (tappaja saanut nimensä iskettyään jokaista uhriaan tasan kuusitoista kertaa veitsellä) tappamasta Jamien äitiä ja tämän kavereita. Shipka on oiva valinta päärooliin ja sinnikkään hahmon aikamatkalle hyppää mielellään mukaan. Jamien äitinä Pamina nähdään nykyajassa Modernista perheestä (Modern Family - 2009-2020) tuttu Julie Bowen ja teini-ikäisenä vuodessa 1987 Olivia Holt, kun taas Jamien isää Blakea esittävät nykyajassa Lochlyn Munro ja menneisyydessä Charlie Gillespie. Nämäkin näyttelijät hoitavat tonttinsa mainiosti ja vaikka Jamien järkytykseksi hänen vanhempansa olivat täysin erilaiset persooniltaan nuorina, Bowen ja Holt, ja Munro ja Gillespie saavat hahmonsa tuntumaan selkeiltä jatkumoilta toisistaan.

     Elokuvassa nähdään myös Kelcey Mawema Jamien ystävänä Ameliana ja Kimberly Huie ja Troy Leigh-Anne Johnson tämän äitinä Laurenina, Liana Liberato, Stephi Chin-Salvo ja Anna Diaz Pamin kavereina Tiffanyna, Marisana ja Heatherina, Patti Kim ja Ella Choi Karana, joka työskentelee aikuisena isänsä (Randall Park) jalanjäljissä paikallisena seriffinä, Conrad Coates ja Nathaniel Appiah Dougina, joka toimii aikuisena Jamien koulun rehtorina, Tommy Europe ja Jeremy Monn-Djasgnar Randyna, joka taas toimii aikuisena koulun liikunnanopettajana, sekä Jonathan Potts ja Nicholas Lloyd Dubusagena, joka pitää aikuisena podcastia Sweet Sixteen Killeristä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan. Hahmot toimivat tarpeeksi menevästi, joskin he ovat pääasiassa vain potentiaalisia murhattavia tai murhaajia.

Blumhouse-yhtiö on nähtävästi luonut kauhukomedioiden sarjan, joissa yhdistetään joku vanhempi komediaklassikko sarjamurhaajiin. Ensin ilmestyi Päiväni murmelina -elokuvan (Groundhog Day - 1993) ideaa samaa päivää elävästä henkilöstä hyödyntävä Happy Death Day (2017), sitten Perjantai on pahin -elokuvien (Freaky Friday - 1976, 1995 ja 2003) ideaa vartaloita vaihtavista hahmoista hyödyntävä Freaky (2020) ja nyt on sitten luvassa Paluu tulevaisuuteen -leffan (Back to the Future - 1985) aikamatkustuskonseptilla ja omien vanhempiensa nuorempien versioiden tapaamisella leikittelevä Totally Killer. Jollain ilveellä yhdistelmäidea toimii tälläkin kertaa ja Totally Killer osoittautui varsin meneväksi kauhukomediaksi. Enpä muista, että olisin aiemmin nähnyt elokuvan, jossa päähenkilö matkustaa ajassa taaksepäin, yrittääkseen pelastaa vanhempansa sarjamurhaajan kourista.

Elokuva ei ole ihan niin hauska kuin sillä olisi varmasti potentiaalia olla, eikä se myöskään ole erityisen jännittävä, mutta leffa pitää silti mukavasti mukanaan läpi kestonsa ja toimii takuulla, jos etsii näin halloweenin aikaan katseltavaksi jotain, jossa on kauhuvivahteita, mutta jonka aikana ei haluaisi nostella sormia silmien eteen. Sormien läpi tarvitsee oikeastaan katsoa vain itse aikakone, joka on mukana varsin hupsuin perustein. On kiinnostavaa seurata Jamien yrityksiä saada ihmiset uskomaan hänen tarinaansa sarjamurhaajasta ja estää murhaajaa vahingoittamasta hänen äitiään ja tämän kavereita. Mukana on tietty mysteeri murhaajan henkilöllisyydestä, joka pääsi jopa yllättämään minut paljastuksillaan. Jotain jää silti uupumaan, eikä lopputulos tunnu niin nokkelalta ja vekkulilta kuin voisi toivoa. Totally Killer on jo tällaisenaan toimiva, mutta siitä löytyisi kyllä ainekset räväkämpään ja muistettavampaan leffaan.

Elokuvan on ohjannut Nahnatchka Khan, joka on tätä ennen ohjannut vain yhden täyspitkän leffan, romanttisen komedian Always Be My Mayben (2019). Khan onnistuukin paremmin kevyessä hömppäpuolessa ja kauhuosasto jää hieman laimeaksi. David Matalonin, Sasha Perl-Raverin ja Jen D'Angelon käsikirjoitus on idealtaan veikeä, eikä kolmikko piilottele tekstissään lainkaan selviä lainailuja Paluusta tulevaisuuteen. Käsikirjoitus vaatisi kuitenkin hieman lisää potkua ja etenkin loppuhuipennus laski silmissäni leffan pisteitä hieman. Lukuun ottamatta erästä, todennäköisesti 360-asteisella kameralla otettua varsin rumaa otosta Totally Killer on hyvin kuvattu. Lavastajat ja puvustajat tekevät oivaa työtä kasarin kanssa, mutta itse murhaaja on aika laimea ilmestys. Maskin kanssa on selvästi otettu vaikutteita Halloween-kauhuleffojen (1978-2022) Michael Myersista, mutta lopputulos ei ole yhtään niin hyytävä. Tietokonetehosteet eivät ole järin vakuuttavat, eivätkä Michael Andrewsin säveltämät musiikit erotu koskaan edukseen, mutta muuten äänimaailma on kelvollisesti rakennettu.

Yhteenveto: Totally Killer on kelpo kauhukomedia, joka jättää kuitenkin tunteen, että vekkulissa konseptissa olisi ollut aineksia parempaankin lopputulokseen. Aikamatkustustarinan yhdistäminen sarjamurhaajakertomukseen on hauska idea ja aikamatkalle hyppää mielellään mukaan. On kiinnostavaa seurata Jamien yrityksiä pelastaa äitinsä ja tämän kaverit, sekä saada kaikki vakuuttuneiksi murhaajasta. On myös koukuttavaa arvailla, kuka maskin takaa paljastuu murhaajaksi ja mikä häntä motivoi? Elokuva ei ole kuitenkaan niin hauska kuin se luulee olevansa, eikä se ole myöskään erityisen jännittävä. Lähtökohdat leffalle ovat todella mainiot, mutta jotain jää uupumaan, jotta lopputulos vastaisi premissin potentiaalia. Näyttelijät ovat rooleissaan toimivia, mutta visuaalinen anti jättää hieman toivomisen varaa. Heikkouksineenkin Totally Killer jatkaa toimivasti Happy Death Dayn ja Freakyn jalanjäljissä yhdistämällä jonkin komediaklassikon veikeän idean sarjamurhaajaan ja jos pidit noista kahdesta muusta leffasta, kannattaa Totally Killerkin katsoa. Mikäköhän komediaklassikko saa seuraavaksi saman käsittelyn? Big - isoksi yhdessä yössä (Big - 1988)? Tai ehkä Valehtelija, valehtelija (Liar Liar - 1997)?

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Totally Killer, 2023, Blumhouse Television, Divide/Conquer

Arvostelu: Lentsikat 2: Pelastajat (Planes: Fire & Rescue - 2014)

LENTSIKAT 2: PELASTAJAT

PLANES: FIRE & RESCUE

Ohjaus: Bobs Gannaway

Pääosissa: Dane Cook, Julie Bowen, Ed Harris, Wes Studi, Stacy Keach, Brad Garrett, Teri Hatcher, Danny Mann, Regina King, Dale Dye, John Michael Higgins, Curtis Armstrong, Fred Willard, Hal Holbrook, Patrick Warburton, Cedric the Entertainer ja John Ratzenberger

Genre: animaatio, seikkailu, jännitys

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 7

Pixar-animaatioyhtiön Autot-elokuvasarjalle (Cars - 2006-2017) lisäosana toiminut Lentsikat (Planes - 2013) oli taloudellinen menestys, joten sille oli luvassa jatkoa. Kakkosleffan teko oli jo käynnistynyt, ennen kuin ensimmäistäkään oli vielä julkaistu ja jatko-osa Lentsikat 2: Pelastajat julkaistiinkin jo alle vuosi ykköselokuvan ensi-illasta, heinäkuussa 2014. Elokuva sai edeltäjäänsä parempaa palautetta kriitikoilta, muttei menestynyt lippuluukuilla yhtä hyvin. Itse katsoin Lentsikat 2: Pelastajat vasta pari vuotta myöhemmin, kun molemmat elokuvat löytyivät Netflixin valikoimasta. En pitänyt kumpaakaan kovin kummoisena, enkä ole katsonut niitä uudestaan. Kuitenkin kun huomasin ensimmäisen Lentsikat-leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille ja jatko-osalle uuden mahdollisuuden. Katsoin Lentsikat 2: Pelastajat noin kuukautta ykköselokuvan jälkeen.

Dusty Crophopper on noussut lentokisojen huipulle, kun hänen moottoriinsa muodostuu vika, mikä estää häntä lentämästä nopeasti. Lannistunut Dusty löytää uuden kutsumuksen palopelastajien joukosta.

Alun perin peltoja lannoittanut ja siitä kilpalentäjäksi siirtynyt lentokone Dusty Crophopper (äänenä yhä Dane Cook) tekee paluun ja päätyy uuteen seikkailuun, kun hänen moottorinsa reistailee pahasti ja lääkärin (tai tässä maailmassa enemmänkin mekaanikon) tuomioksi muodostuu, että Dustyn kilpalentäjäpäivät ovat ohitse. Aluksi maansa myynyt Dusty löytää kuitenkin pian uuden kutsumuksen, saadessaan tietää palopelastajista. Vaikka aluksi on harmi, että jo nyt Dustyn lupaava kilpalentäjäura on ohi, on palopelastuskuvio toisaalta mielenkiintoisempi. Idea tekee hahmosta jotain muuta kuin tylsän lentokoneversion Autot-leffojen Salama McQueenista.

     Muitakin tuttuja hahmoja ykkösosasta nähdään myös kakkosleffassa. Paluun tekevät Dustyn mentori Kippari (Stacy Keach), tankkeriauto Puksu (Brad Garrett), mekaanikkoauto Tytti (Teri Hatcher) ja trukki Välkky (Danny Mann). Uusina tuttavuuksina puolestaan esitellään muun muassa palopelastushommissa työskentelevät helikopterit Pena (Ed Harris) ja Tuulentekijä (Wes Studi), lentokoneet Varpu (Julie Bowen) ja Rami (Dale Dye), sekä tulen keskelle laskuvarjohyppäävä Dynamiitti (Regina King). Vanhat tutut jäävät vähemmälle huomiolle, leffan keskittyessä enemmän palopelastustiimiin, jotka näyttävät kaikki elokuvan aikana toimivasti osaamisalaansa ja merkittävyyttään ryhmässä.

Vaikka tulenkin pitämään pisteeni samoina kuin ensimmäisellä Lentsikat-elokuvalla, mielestäni jatko-osa Lentsikat 2: Pelastajat on aavistuksen verran parempi filmi. Ykköselokuva tuntui usein liikaa Autot-leffan kopiolta. Autokisat oli vaihdettu lentokilpailuun, mutta perusidea oli turhan samanlainen ja lopputuloksena oli liiankin ennalta-arvattava, mutta silti ihan viihdyttävä animaatioelokuva. Jatko-osan kertomus palopelastushommista on oiva idea ja se laajentaa tätä Pixarin luomaa maailmaa. Elokuva myös tuntuu tavallaan jännittävämmältä, etenkin varmasti lapsille, kun jännite ei muodostu siitä, voittaako Dusty kisat, vaan kyse on lopuksi näiden hahmojen selviämisestä hengissä riehuvan metsäpalon keskellä.

Ei tämäkään Lentsikat-raina harmillisesti keskivertoa parempi ole. Kuten alussa kerroin, elokuva ilmestyi jo alle vuosi ykkösosan ilmestymisen jälkeen. Tällaisia animaatioita ei ihan niin pikavauhtia väsätä, vaan leffa oli työn alla jo ennen ensimmäisen ilmestymistä. Silti elokuvassa näkyy ja tuntuu kiirehditty tuotanto. Se vaikuttaa usein suoraan DVD:lle tehdyltä tusinaleffalta, jolla pidetään perheen pienimpiä viihdytettyinä vajaan puolentoista tunnin ajan. Lapsille elokuvan huumori uppoaa todennäköisesti, mutta itse en kokenut leffaa kovinkaan hauskaksi. Aikuisena päätyy jälleen pohtimaan erilaisia logiikkajuttuja, kuten että jos tämä maailma on täynnä eläviä lentokoneita, miksei lentokenttiä ole hurjasti enemmän? Elokuvassa myös näytetään kuvia Dustyn kojelaudasta, mikä pistää pohtimaan, että onko lentokoneiden sisällä yhä ohjaamot silminä toimivien tuulilasien takana? Ja jos on, niin kuka ohjaamossa katsoo näitä mittareita?

Bobs Gannawayn ohjaus ja hänen käsikirjoituksensa yhdessä Jeffrey M. Howardin kanssa eivät ole erityisen vahvoja, vaikka Gannaway viekin Lentsikat-sarjaa raikkaammalta tuntuvaan suuntaan. Elokuvan animaatiojälki on mainiota, joskin se ei koskaan tarjoa mitään vau-fiiliksiä. Animoituja lentokoneita on mukava seurata ja tämäkin leffa on miellyttävän värikäs. Metsäpalokohtaukset ovat pääasiassa onnistuneesti työstettyjä. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, joskin Mark Mancinan säveltämät musiikit eivät erityisemmin jää mieleen. Nostin kyllä reippaasti äänenvoimakkuutta, kun AC/DC:n erinomainen Thunderstruck-kappale pärähti soimaan.

Yhteenveto: Lentsikat 2: Pelastajat on aavistuksen verran ensimmäistä elokuvaa parempi, mutta jää silti aika keskinkertaiseksi animaatioleffaksi. Vaikka aluksi Dustyn lentokisojen päättyminen jo tähän voi harmittaa, omasta mielestäni palopelastuskuvio oli huomattavasti kiinnostavampi ja omaperäisempi, ykkösleffan Autot-elokuvaa matkivaan tarinaan verrattuna. Leffasta löytyy perheen pienimmille takuulla tehoavaa jännitettä ja huumoria, ja aikuisena elokuvan katsoo ihan sujuvasti. Filmi viihdyttää tarpeeksi passelisti, mutta ei tee mitään vaikutusta. Animaatiojälkeä myöten kaikesta huomaa, että elokuva suunniteltiin alun perin suoraan DVD:lle julkaistavaksi ja että tuotanto oli kiireellinen. Jos pidit ensimmäisestä Lentsikat-leffasta, suosittelen toki katsomaan myös jatko-osan. Hommasta suunniteltiin myös kolmatta elokuvaa, jossa lentokoneet olisivat kulkeneet avaruuteen asti, sekä muita lisäosia esimerkiksi junista ja laivoista, mutta nämä ideat kariutuivat, kun Lentsikat-elokuvat tehnyt Disneytoon Studios ja sen tuotannot lakkautettiin kesällä 2018.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt pätkä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Planes: Fire & Rescue, 2014, Walt Disney Pictures, Disneytoon Studios, Prana Studios

Arvostelu: Kaameat pomot (Horrible Bosses - 2011)

KAAMEAT POMOT

HORRIBLE BOSSES

Ohjaus: Seth Gordon
Pääosissa: Jason Bateman, Jason Sudeikis, Charlie Day, Kevin Spacey, Jennifer Aniston, Colin Farrell, Jamie Foxx, Donald Sutherland, Wendell Pierce, Julie Bowen, Ioan Gruffudd ja Bob Newhart
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia - Extended Cut: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 12

Horrible Bosses, eli suomalaisittain Kaameat pomot on Jason Batemanin, Jason Sudeikisin ja Charlie Dayn tähdittämä komediaelokuva. Michael Markowitz sai idean leffaan ja työsti siitä käsikirjoituksen, minkä hän sai myytyä New Line Cinemalle vuonna 2005. Alunperin Brett Ratnerin oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta hän päättikin tehdä Tower Heistin (2011) tämän sijaan ja ohjaajaksi valittiin Seth Gordon. Päärooleihin kaavailtiin mm. Owen Wilsonia, Vince Vaughnia, Ryan Reynoldsia ja Johnny Knoxvillea, ennen kuin Bateman, Sudeikis ja Day valittiin. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Kaameat pomot sai maailmanensi-iltansa 30. kesäkuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva menestyi hyvin lippuluukuilla ja se sai myös positiivista palautetta kriitikoilta, vaikka jotkut myös tylyttivät leffaa. Itse näin Kaameat pomot pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä kelpo komediana. Olenkin katsonut elokuvan kerran uudestaan ja nyt kun huomasin sen täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa sen kolmatta kertaa ja samalla myös arvostella sen.

Ylennyksestä haaveileva rahoitusyrityksen työntekijä, hammaslääkäri ja kemikaaliyhtiön myyntipäällikkö pitäisivät työpaikoistaan muuten, jos heidän pomonsa eivät olisi niin kaameita. Eräänä baariyönä kolmikko päättääkin hankkiutua pomoista eroon palkkaamalla murhaajan.

Jason Bateman näyttelee Nickiä, korkeassa asemassa olevaa työntekijää Comnidyne-yrityksessä, joka uskoo saavansa pian ylennyksen, raadettuaan kellon ympäri ja viikonloppuinakin ties kuinka kauan. Ylennys jää kuitenkin pelkäksi haaveeksi, sillä hänen pomonsa Dave Harken (Kevin Spacey) on Nickin omien sanojen mukaisesti "total fucking asshole". Dave intoilee Nickin nöyryyttämisestä, eikä mikään ihme, että Nick on alkanut haaveilla tämän nirhaamisesta. Bateman on mainio roolissaan ja tekee Nickistä pidettävän. Erityisen hauska hän ei kuitenkaan ole. Spacey istuu täydellisesti hirveäksi ja rikkaaksi mulkvistiksi.
     Charlie Day esittää Dalea, hammaslääkäriä, jonka pomo Julia (Jennifer Aniston) ahdistelee tätä seksuaalisesti kaiken aikaa. Julian kaltaisia naishahmoja hädintuskin nähdään leffoissa ja sarjoissa, ja onkin hyvä, että välillä näytetään seksuaalista ahdistelua näinkin päin. Dalen tilannetta pahentaa, kuinka kaikki vain väheksyvät hänen ongelmiaan, sillä "eihän miestä voi ahdistella". Day tuo hyvin esille Dalen epämiellyttävän olotilan ja hahmon stressitasojen noustessa Day päästää korkean äänensä usein valloilleen. Aniston on erinomainen inhottavana Juliana ja hoitaa työnsä suurella intohimolla.

Jason Sudeikis taas näyttelee Kurtia, kemikaaliyhtiön myyntipäällikköä, joka on hyvin samanlainen kuin monet Sudeikisin hahmot yleensä - pidettävä ja hauska, mutta paikoitellen vähän turhan perverssi. Kurtin pomo Jack Pellit (Donald Sutherland) on mitä mukavin tapaus. Valitettavasti hän kuolee heti leffan alussa ja hänen paikkansa ottaa Bobby-poika (Colin Farrell), joka vain hyväksikäyttää yhtiötä omiin hävyttömiin tarkoituksiinsa, pistäen Kurtin tekemään likaiset työt puolestaan, erottamisen uhalla. Spaceyn ja Anistonin tavoin Farrell herkuttelee suurella antaumuksella veemäisen hahmonsa kanssa. Sudeikis, Day ja Bateman muodostavat myös todella hyvän kolmikon.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Jamie Foxx Motherfucka Jonesina, jonka kolmikko palkkaa murha-avukseen, sekä Moderni perhe -komediasarjan (Modern Family - 2009-2020) tähti Julie Bowen Daven vaimona Rhondana.

Kaameat pomot tekee heti ensikohtauksillaan erittäin selväksi, miksi Nick, Dale ja Kurt haluavat hankkiutua pomoistaan eroon. Kun synkät ajatukset nousevat esille ja elokuvan juoni lähtee kunnolla käyntiin, huomaa katsoja olevansa täysin kolmikon puolella. Mutta kun kyseessä on kolme tällaista enemmän tai vähemmän hömelöä kaverusta, on alusta alkaen selvää, ettei mikään tule menemään suunnitelmien mukaan. Kolmikon päättäessä pistää tappoideansa käytäntöön, alkaa aikamoisten tapahtumien vyyhti ja ai että niiden parissa saakin nauraa! Kaameat pomot on usein jopa hulvaton kaikessa räävittömyydessään. Se ei muutu ihan niin synkäksi kuin siltä voisi odottaa tarinan perusteella, mutta jo tällaisena "kevyenä viihteenä" se on täynnä hilpeän kieroja juttuja. Julmia ja häröjä vitsejä heitetään sinne ja tänne, ja on aivan varmaa, että ainakin joku loukkaantuu leffaa katsoessaan.

Elokuva pitää yllättävänkin tiukasti mukanaan ja siihen on jopa onnistuttu saamaan pientä jännitettä, sillä tämä kolmikko ei ole parhaimmasta päästä, mitä tulee jälkien peittelyyn tai valehteluun. Tilanne eskaloituu kaiken aikaa isommaksi ja monimutkikkaammaksi, ja katsoja odottaa innolla, minne kaikki tämä tulee johtamaan. Yllättäviäkin käänteitä mahtuu mukaan. Kaiken kaikkiaan Kaameat pomot on erittäin hauska ja viihdyttävä paketti. Toki siitä löytyy vikansa, kuten muutamat vitsit, mitkä menettävät tehonsa, kun niissä ei luoteta katsojaan hoksaamaan, mikä niissä oli niin hauskaa. Kun kolmikko tarjoaa rahaa Motherfucka Jonesille, ne löytyvät salkusta, mikä on aivan liian iso pitämään sisällään yhtä setelinippua. Vitsi olisi hauska, jos hahmot eivät heti mutisisi toisilleen, mikä vitsistä tekee niin huvittavan.

Kaameiden pomojen ohjauksesta vastaa Seth Gordon, joka oli tätä ennen ohjannut lähinnä jaksoja komediasarjoihin Konttori (The Office - 2005-2013), Puisto-osasto (Parks and Recreation - 2009-2015) ja Moderni perhe. Tämän jälkeen hän teki elokuvien puolella mm. Pixelsin (2015) ja Baywatchin (2017), joten Kaameat pomot on erittäin luultavasti Gordonin paras teos. Michael Markowitz, John Francis Daley ja Jonathan Goldstein tekevät hauskaa työtä käsikirjoituksen kanssa. Näyttelijät ovat improvisoineet monet vitsit, mutta itse tarina on veikeä kirjoittajakolmikolta. Vain Aniston päätti pysyä täysin tekstissä, kokien, että se oli jo täydellistä hänen hahmoaan varten. Elokuva on myös oivallisesti kuvattu ja leikkauskin on sujuvaa. Lavastajat pääsevät vauhtiin rikkaiden Dave Harkenin ja Bobby Pellitin asuntojen kanssa. Äänimaailmakin on toimiva, mutta Christopher Lennertzin säveltämät musiikit lähinnä vain jumputtavat taustalla, ilman että ne koskaan nousevat esille. Musiikkipuolella mieleen jää pääasiassa The Heavyn How You Like Me Now -kappale, mikä kuullaan pariinkin otteeseen.

Elokuvasta on olemassa noin kahdeksan minuuttia pidempi versio, mistä löytyy useita pidennettyjä kohtauksia, joissa vitsit viedään vielä rivompiin mittoihin. Esimerkiksi Motherfucka Jonesin kertomus nimensä synnystä esitetään eri tavalla, minkä lisäksi Bobby Pellitin kusipäisyyttä korostetaan entisestään. Mukana on myös erittäin lystikäs kohtaus, missä pääkolmikko väijyy autossaan Bobbyn talon edessä.

Yhteenveto: Kaameat pomot on erittäin mainio ja paikoitellen jopa suorastaan hulvaton komediaelokuva. Sen juoni on kiero, mutta se esitetään varsin hilpeästi. Heti ensikohtauksien aikana katsoja voi ymmärtää, miksi pääkolmikko on valmis murhauttamaan pomonsa. Jason Bateman, Charlie Day ja Jason Sudeikis ovat erinomaiset valinnat päärooleihin Nickiksi, Daleksi ja Kurtiksi ja yhtä lailla Kevin Spacey, Jennifer Aniston ja Colin Farrell ovat mahtavat heidän inhottavina pomoinaan. Näyttelijöiden heittäytyminen on jo itsessään lystikästä ja lystikkyyttä vain lisäävät niin kirjoitetut kuin improvisoidut vitsit. Muutamat vitseistä epäonnistuvat liian selittelyn vuoksi, mutta muuten elokuva tarjoaa useat naurut. Läppä on monesti hävytöntä ja ronskia, joten on luultavaa, että jotkut katsojista tulevat vetämään herneen nenään leffan aikana. Itseäni Kaameat pomot jaksaa viihdyttää edelleen varsin passelisti kymmenenkin vuotta ilmestymisensä jälkeen.

Lopputekstien aikana nähdään vielä mokaotoksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Horrible Bosses, 2011, New Line Cinema, Rat Entertainment