Pääosissa: Ioan Gruffudd, Jessica Alba, Chris Evans, Michael Chiklis, Julian McMahon, Kerry Washington, Andre Braugher, Laurence Fishburne, Doug Jones, Beau Garrett ja Brian Posehn
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 12
Marvelin sarjakuviin perustuva elokuva Fantastic Four (2005) oli kriitikoiden nuivasta palautteesta huolimatta taloudellinen menestys, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2006 ja lopulta Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer, eli suomalaisittain Fantastic Four: Hopeasurffari sai ensi-iltansa kesäkuussa 2007. Elokuva sai kriitikoilta hieman paremman vastaanoton kuin ensimmäinen osa, mutta se ei ollut yhtä iso hitti lippuluukuilla. Itse katsoin Fantastic Four: Hopeasurffarin heti, kun se saapui myyntiin ja vuokralle Suomessa. En pitänyt elokuvasta yhtä paljon kuin ensimmäisestä osasta, mutta olen katsonut sen pariin otteeseen uudestaan. Viime kerrasta on kuitenkin vierähtänyt ainakin kymmenen vuotta. Nyt kun ensimmäinen Fantastic Four -elokuva viettää 20-vuotisjuhlaansa ja Marvelilta on tulossa uusi The Fantastic Four: First Steps -elokuva (2025), päätin katsoa aiemmat elokuvat uudestaan ja samalla arvostella ne. Pidin ensimmäisestä Fantastic Fourista enemmän kuin muistin ja aloitin uteliain mielin Fantastic Four: Hopeasurffarin katselun, toivoen, että se pystyisi samaan.
Reed Richardsin ja Sue Stormin häät keskeytyvät, kun ulkoavaruudesta saapunut mystinen Hopeasurffari aiheuttaa kaaosta ja varoittaa Maata lähestyvästä tuhoajasta, Galactuksesta.
Tuttu Fantastic Four, eli näin suomalaisittain Ihmenelosten tiimi tekee paluun jatko-osassa. Ioan Gruffudd näyttelee porukan älykköä, supervenyvää Reed Richardsia, eli Herra Fantastista, Jessica Alba esittää hänen morsiantaan, näkymättömäksi muuttuvaa ja voimakenttiä luovaa Sue Stormia, eli Näkymätöntä naista, Chris Evans nähdään Suen veljenä, tulivoimaisena Johnny Stormina, eli Liekkinä ja Michael Chiklis palaa rooliinsa Ben Grimmiksi, eli kiviseksi ja väkivahvaksi Möykyksi. Nelikon hieman reistaileva ryhmädynamiikka oli ensimmäisen elokuvan suurin voimavara ja sama tapahtuu myös tällä kertaa. Sankarit tulevat kuitenkin hieman paremmin toimeen ja ajoittaisesta kettuilusta huolimatta Johnny ja Ben puhaltavat enemmän yhteen hiileen. Reedin ja Suen romanssi kukkii ja pari onkin juuri aloittamassa vuosisadan häät, kun heidät vedetään takaisin sankarihommiin. Gruffudd, Evans ja Chiklis ovat toistamiseen oivallisia rooleissaan, mutta Alba jää tälläkin kertaa nelikon heikoimmaksi suorittajaksi.
Paluun tekevät myös Benin mielitietty, sokea Alicia (Kerry Washington) ja ykkösleffan pahis Victor Von Doom (Julian McMahon), jolla on tietty uudet katalat suunnitelmat Ihmenelosten päiden menoksi. Tärkeämpi vastus on kuitenkin hirmuista Galactusta palveleva Hopeasurffari (asussa Doug Jones ja äänenä Laurence Fishburne), joka saapuu valmistelemaan Maata kosmisen herransa seuraavaksi ateriaksi. Hopeasurffari on hupsusta konseptistaan huolimatta onnistuneesti toteutettu hahmo, kun taas Tohtori Doom jää tälläkin kertaa vaisuksi versioksi siitä, mitä sarjakuvien superpahis voisi olla. Merkittävänä hahmona nähdään myös viime vuonna menehtyneen Andre Braugherin näyttelemä armeijan kenraali Hager ja käypä ruudulla myös kääntymässä joku Stan Lee, kuka lie sitten onkaan...
Kuten kerroin arvostelussani ensimmäisestä Fantastic Fourista, kyseinen elokuva osoittautui jopa pienimuotoiseksi yllätykseksi, kun katsoin sen nyt uudestaan vuosien tauon jälkeen. Siitä löytyy selvät vikansa, mutta moniin myöhemmin ilmestyneisiin supersankarielokuviin verrattuna se näyttäytyy mielestäni nyt paremmassa valossa kuin ilmestyessään. Harmillisesti täysin samaa ei voi sanoa jatko-osasta Fantastic Four: Hopeasurffari. Kakkoselokuva on lähinnä ihan kiva tapaus, joka jää hassusti puolitiehen potentiaalistaan. Monille faneille erityisesti elokuvan tulkinta Galactuksesta jättimäisenä avaruuspilvenä oli suoranainen pyhäinhäväistys ja vaikka tämän version voisikin katsoa sormien läpi, on varsinainen mittelö mahtiolentoa vastaan leffan lopussa aikamoinen antikliimaksi kaiken kasvattelun jälkeen. Ihmeneloset eivät edes ryhdy taistelemaan tätä pahaa olentoa vastaan.
Elokuva muutenkin lässähtää käsiin loppumetreillään. Se rakentelee oikein toimivasti mysteeriä avaruudesta saapuneen surffailijan ja tämän palveleman mestarin ympärillä, minkä lisäksi ensimmäiset kohtaamiset Hopeasurffarin kanssa ovat aidosti viihdyttäviä ja mukaansatempaavia toimintakohtauksia. Avaruushahmosta ja tämän monimutkikkaasta suhteesta herraansa olisi saatu kaiveltua esiin enemmänkin, mutta sellaiseen ei tunnu olevan aikaa - etenkin kun Tohtori Doom on varsin väkinäisesti tungettu mukaan. Asiaa ei auta, että leffalla on kestoa vain puolitoista tuntia. Omalla painollaan rakentuva mysteeri ja jännite törmäävät kuin seinään, kun aika loppuu kesken ja viimeisen vartin aikana kaikki kiirehditään turhauttavalla tavalla päätökseensä.
Tim Story jatkoi ohjaajan penkillä ja onnistuu hetkittäin toistamaan ykkösleffan tiettyä viehättävyyttä, mikä syntyy mainion nelikon kautta. Hänen ongelmaksi kuitenkin koitui Don Paynen ja Mark Frostin kömpelö käsikirjoitus, jossa on haukattu liian iso pala kakkua purtavaksi. Teknisiltä ansioiltaankin Fantastic Four: Hopeasurffari jättää toivomisen varaa. Se on kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat oivat ja puvustus mainiota, mutta tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä ajat sitten. Etenkin loppuhuipennuksen efektimekastus näyttää tänä päivänä aika heikolta. Äänimaailma on sen sijaan pätevästi rakennettu ja toistamiseen John Ottman tunnelmoi hyvin musiikeillaan.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, jolla yritettiin pohjustaa mahdollista kolmososaa. Elokuvan heikohkon vastaanoton myötä studiolla päädyttiin lopulta siihen tyypillisimpään ratkaisuun, eli aloittaa koko homma alusta muutaman vuoden jälkeen. Palataan vuoden 2015 Fantastic Four -leffaan sitten kuukauden päästä...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.6.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer, 2007, Twentieth Century Fox, Marvel Studios, Constantin Film, 1492 Pictures, Bernd Eichinger Productions
Pääosissa: Ioan Gruffudd, Jessica Alba, Chris Evans, Michael Chiklis, Julian McMahon, Hamish Linklater, Kerry Washington ja Laurie Holden
Genre: toiminta, scifi, komedia
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 12
Fantastic Four perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvaryhmään, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1961. Sarjakuvien pohjalta oli jo 1990-luvulla tehty elokuva The Fantastic Four (1994), jota ei koskaan virallisesti julkaistu, mutta joka on levinnyt esimerkiksi internetissä. Vuonna 1995 sarjakuvien filmatisointioikeudet napannut 20th Century Fox palkkasi Chris Columbusin ohjaamaan elokuvan. Pari vuotta myöhemmin hän kuitenkin siirtyi pelkän tuottajan hommiin ja hänet korvattiin ensin Peter Segalilla, sitten Sam Weismanilla, Raja Gosnellilla ja Peyton Reedillä, kunnes lopulta pestin nappasi Tim Story keväällä 2004. Kuvaukset käynnistyivät samaisena kesänä ja lopulta Fantastic Four sai ensi-iltansa kesällä 2005. Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta sai kriitikoilta aika nuivan vastaanoton, sekä huonoimman naispääosan Razzie-ehdokkuuden. Itse näin Fantastic Fourin vasta vuokralta ja pidin siitä lapsena paljon. Olen katsonut sen useasti uudestaan, mutta viime kerrasta on vierähtänyt jo useampia vuosia. Nyt kun on tulossa jälleen uusi elokuva tästä tiimistä, The Fantastic Four: First Steps (2025), päätin katsoa ja arvostella aiemmat elokuvat aiheesta, etenkin kun huomasin tämän vuoden 2005 Fantastic Fourin täyttävän jo 20 vuotta tänä kesänä.
Neljä tutkijaa saavat supervoimat tutkiessaan kosmista energiaa avaruudessa. Voimille tulee käyttöä, kun tutkimusmatkan rahoittajana toiminut Victor Von Doom ryhtyy hyödyntämään omia uusia kykyjään pahoihin tarkoituksiin.
Fantastic Four kertoo samannimisestä tiimistä, johon nimen mukaisesti kuuluu neljä ihmeelliset kyvyt omaavaa hahmoa. Ioan Gruffudd näyttelee huippuälykästä Reed Richardsia, joka saa voiman venyttää kehoaan kuin kumia. Jessica Alba näyttelee geneettistä tutkijaa Susan Stormia, joka saa kyvyn muuttua näkymättömäksi ja luoda voimakenttiä. Chris Evans esittää Susanin rämäpää-pilottiveljeä Johnnyä, joka saa kyvyn hallita tulta. Michael Chiklis taas nähdään Reedin parhaana ystävänä Ben Grimminä, joka saa kosmiselta energialta pahimman tällin ja muuttuu kivimäiseksi Möykyksi. Alba on ajoittain tylsän yksipuolinen roolissaan Susanina, eli Näkymättömänä naisena, mutta muuten tiimin roolitus toimii. Gruffudd istuu hyvin sosiaalisesti kömpelön Reedin, eli Herra Fantastisen osaan ja Chiklis on helposti samaistuttava hanttihommiin jatkuvasti päätyvänä Beninä. Myöhemmin Marvelin toiseksi supersankariksi, Kapteeni Amerikaksi siirtynyt Evans revittelee veikeästi Johnnyn, eli Liekin roolissa, joka yrittää hurmata suunnilleen jokaisen vastaansa tulevan naisen ja muutenkin toimii ennen kuin ajattelee. Gruffuddin, Alban, Evansin ja Chiklisin kemiat toimivat hyvin yhteen ja he muodostavatkin mainion nelikon.
Vastaansa nämä Ihmeneloset saavat Julian McMahonin näyttelemän rikkaan Victor Von Doomin, joka saa myös metalliset supervoimat ja ryhtyy kutsumaan itseään Tohtori Doomiksi. Siinä, missä päänelikko toimii mainiosti, Tohtori Doom jättää toivomisen varaa. Hahmoon on yritetty hieman tuoda sarjakuvista tuttua juonittelua, mutta hahmo tuntuu silti köykäiseltä adaptaatiolta. McMahon ei ole järin vakuuttava osassaan ja hahmon motiivitkin jäävät lopulta varsin löyhiksi.
Fantastic Four ei ole ihmeellinen elokuva, mutta täytyy sanoa, että on se parempi kuin muistin. Se ei yllä samalle tasolle kuin edellisvuosina ilmestyneet, Marvelin sarjakuviin myös pohjautuneet elokuvat Blade(1998), X-Men (2000) ja Spider-Man - Hämähäkkimies(Spider-Man - 2002), mutta on se kevyesti parempi kuin Daredevil(2003) tai Hulk (2003). Ilmestymisensä aikaan se näyttäytyi yhtenä lajityyppinsä heikoimmista, mutta nyt 20 vuotta myöhemmin, kun sarjakuviin pohjautuvia supersankarileffoja on tehty monia kymmeniä, koin yllättävänkin miellyttäväksi palata tämän Fantastic Fourin pariin. Sen tietty pienimuotoisuus ja yksinkertaisuus tuntuu viehättävältä, kun pääpaino on ollut yhden elokuvan tekemisessä, eikä laajemman elokuvauniversumin rakentelussa - vaikkakin Marvelilla oli jo tuolloin pohdinnassa, saisivatko he yhdistettyä vanhat Ryhmä-X:n, Hämähäkkimiehen ja Ihmeneloset yhteen jättielokuvaan.
Muiden supersankarileffojen rinnalla Fantastic Four erottuu sen (pseudo)tiedepuolen avulla. Vaikka lopulta poppoosta vain Reed tuntuu oikeasti tiedemieheltä, elokuva keskittyy tavallista supersankarirainaa enemmän hahmojen kykyjen tieteelliseen tutkimiseen, sekä yritykseen kumota kyvyt. Sen sijaan, että nelikko vetäisi trikoot saman tien niskaansa ja lähtisi pelastamaan maailmaa, he lukittautuvat laboratorioon ja yrittävät keksiä keinoa päästä voimistaan eroon. Toisaalta perinteikästä supersankarointia jää kaipaamaan, mutta samalla pidän siitä, kuinka leffa keskittyy nimenomaan näihin neljään hahmoon, niin yksilöinä kuin tiiminä. Reedin, Susanin, Johnnyn ja Benin välejä rakennellaan onnistuneesti ja sekaan heitetään niin oivaa konfliktia kuin tietty loppupäässä myös ryhmähengen petrausta, kun ne sankarihommat vihdoin kutsuvat.
Onkin sääli, että yksi Marvel-sarjakuvien parhaista vihollisista, Tohtori Doom on näin mitäänsanomaton leffassa. Jos hahmo saisi enemmän tuulta siipiensä alle ja McMahon olisi vakuuttavampi roolissaan, oiva tiimi saisi vastaansa oivan pahiksen. Elokuvan heikointa antia onkin sen lopputaistelu. Vaikka toisaalta Doom osoittaa pärjäävänsä neljääkin sankaria vastaan ja Ihmeneloset pääsevät kaikki hyödyntämään omia vekkuleita kykyjään taiston aikana, tuntuu loppuhuipennus silti hieman lattealta antikliimaksilta kaiken jälkeen. Jotain potkua Fantastic Four kaipaisi, mutta olen siitä huolimatta sitä mieltä, että heikkouksineenkin kyseessä on aliarvostettu supersankarielokuva ja suosittelenkin uutta versiota odotellessa antamaan sille uuden mahdollisuuden.
Monen mutkan kautta elokuvan ohjaajaksi valikoitui lopulta Tim Story, jonka Taxi-uudelleenfilmatisoinnista (2004) Foxin pomot olivat tykänneet. Story rakentaa tunnelmaa ja ryhmädynamiikkaa hyvin, mutta ontuu pahis- ja toimintaosastolla. Johnny tuo runsaasti huumoria sekaan, Tohtori Doomin kohtauksissa on kauhuvivahteita ja parasta ihmisdraamaa tarjoaa uutta ulkonäköään häpeilevä Möykky. Mark Frostin ja Michael Francen työstämä käsikirjoitus ajaa menevästi asiansa, mutta siitä puuttuu tiettyjä syvällisyyksiä, jotka nostivat esimerkiksi vuotta aiemmin ilmestyneen Spider-Man 2 - Hämähäkkimies 2:n (Spider-Man 2 - 2004) niin korkeaan arvoon, puhumattakaan Pixarin animaatioleffa Ihmeperheestä(The Incredibles - 2004), joka oli monin paikoin saanut inspiraationsa Fantastic Four -sarjakuvista. Leffa on kelvollisesti kuvattu ja ihan sulavasti leikattu kasaan. Puvustajat ja maskeeraajat ansaitsevat aplodit oranssin kivikasa Möykyn upeasta toteutuksesta ja vaikka Tohtori Doom ei muuten vakuuta, sentään hahmo näyttää lopussa hyvältä vihreän hupun ja rautanaamionsa kanssa. Tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä, mutta äänimaailma toimii. John Ottmanin säveltämät musiikit säestävät menoa hyvin, joskin tunnusmelodiasta kuulee, että Ottman oli tehnyt musiikit myös parin vuoden takaiseen X-Men 2:een (X2: X-Men United - 2003).
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.1.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Fantastic Four, 2005, Twentieth Century Fox, Marvel Enterprises, Constantin Film, 1492 Pictures, Bernd Eichinger Productions, Kumar Mobiliengesellschaft mbH & Co. Projekt Nr. 3 KG
Pääosissa: Clive Owen, Ioan Gruffudd, Ray Winstone, Mads Mikkelsen, Joel Edgerton, Hugh Dancy, Ray Stevenson, Keira Knightley, Stephen Dillane, Stellan Skarsgård, Til Schweiger, Ivano Marescotti, Ken Stott, Lorenzo De Angelis ja Owen Teale
Genre: toiminta, seikkailu, draama
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 22 minuuttia
Ikäraja: 16
"Rus!"
King Arthur, eli suomalaisittain Kuningas Arthur perustuu kelttiläisen Britannian myyttiseen kuninkaaseen, jonka todellisuudesta historioitsijat ovat kiistelleet vuosisatojen ajan. Arkeologisten kaivausten löydöt vuonna 1998 herättivät uutta pohdintaa, että kenties myyttien taustalla onkin todellinen henkilö ja Hollywoodissa kiinnostuttiin tietty tekemään uusi elokuva aiheesta. David Franzoni työsti käsikirjoituksen yhdessä historioitsija John Matthewsin ja kuningas Arthurista kirjoittaneen Linda A. Malcorin avustuksella ja Antoine Fuqua palkattiin ohjaamaan elokuva. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2003 ja lopulta Kuningas Arthur sai maailmanensi-iltansa 28. kesäkuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta ei voittanut kriitikoita puolelleen. Kaikille leffassa mukana olleillekaan ei jäänyt positiivista kokemusta. Ohjaaja Fuqua oli pettynyt lopputulokseen, sillä hänelle luvattiin aikuisille suunnattu filmi, mutta kesken kuvausten tuotantoyhtiö Touchstone Picturesin omistama Walt Disney -studio pakotti hänet tekemään elokuvasta lapsiystävällisemmän. Lisäksi naispääosaa esittävä Keira Knightley suuttui, saadessaan tietää, että hänen rintojaan oli digitaalisesti suurennettu elokuvan mainoksissa. Itse näin Kuningas Arthurin ensi kertaa vuosi tai pari sen ilmestymisen jälkeen ja tuolloin pidin siitä, ollessani erittäin innoissani historiaan enemmän tai vähemmän perustuvista filmeistä. Olen katsonut elokuvan pariin otteeseen uudestaankin, mutta viime katselusta on vierähtänyt jo useita vuosia. Kun huomasin Kuningas Arthurin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella elokuvan.
400-luvun lopulla Roomaa palveleva britannialaiskomentaja Arthur Castus ja hänen pyöreän pöydän ritarinsa saavat viimeisen ja samalla vaarallisimman tehtävänsä, ennen kuin heille myönnetään vapaus: heidän täytyy matkata Hadrianuksen muurin pohjoispuolelle, pelastamaan merkittävä roomalaisperhe hyökkääviltä sakseilta ja metsässä väijyviltä pikteiltä.
Pääroolissa Artorius Castuksena, eli brittikavereille ihan vain Arthurina nähdään Clive Owen, joka teki 2000-luvun alussa kovaa nousua tähteyteen, mutta josta ei ole viimeisen vuosikymmenen aikana kuultu juuri mitään. Owen astuu passelisti legendaarisen hahmon saappaisiin ja hänestä löytyy karismaa suurten sotureiden johtohahmoksi, mutta välillä hän syyllistyy turhan ylidramaattiseen patsasteluun, Arthurin pohtiessa paikkaansa maailmassa. Hahmosta olisi voitu saada hieman enemmän irti, sillä lopulta hänen suuret urotekonsa jäävät pelkkien sivuhenkilöiden repliikkien varaan.
Muita hahmoja elokuvassa ovat Arthurin pyöreän pöydän ritareihin kuuluvat Lancelot (Ioan Gruffudd), Bors (Ray Winstone), Tristan (Mads Mikkelsen), Galahad (Hugh Dancy), Gawain (Joel Edgerton) ja Dagonet (Ray Stevenson), matkan varrelta mukaan tarttuva Guinevere (Keira Knightley), metsissä asustavien piktien johtaja Merlin (Stephen Dillane), sekä saksiarmeijan komentaja Cerdic (Stellan Skarsgård) ja tämän poika Cynric (Til Schweiger). Näyttelijäkaarti on tänä päivänä katsottuna todella nimekäs, mutta vielä vuonna 2004 moni heistä oli vasta nousemassa tähteyteen. Knightley oli juuri edellisvuonna tullut kuuluisaksi seikkailuelokuva Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirouksella(Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003), kun taas tanskalaistähti Mikkelsen teki Kuningas Arthurissa Hollywood-debyyttinsä. Näyttelijät suoriutuvat pääasiassa mainiosti rooleistaan, Skarsgårdin herkutellessa pahiksen osassa. Pidin erityisesti siitä, että pyöreän pöydän ritarit eivät jää pelkiksi statisteiksi, vaan aika lailla jokaisella on selvä paikkansa elokuvassa ja he saavat hyvin ruutuaikaa.
Jo julisteissaan ja heti ensiminuuteillaan Kuningas Arthur julistaa olevansa historiallisesti tarkempi kuvaus hahmosta kuin mikään filmatisointi aiemmin. Leffasta onkin päätetty riisua pois kaikki Arthurin legendaan liitännäiset fantasiaelementit ja tehdä siitä mahdollisimman maanläheinen keskiaikakuvaus, jossa Arthur ei ole Englannin kuningas, vaan roomalaiskomentaja Britanniassa. Sen lisäksi, että historioitsijat ovat yhä vain voimakkaammin sitä mieltä, ettei koko Arthuria ollut olemassakaan, he myös pudistelivat päitään tämän elokuvan esitykselle historiasta. Itseäni leffan historialliset epätarkkuudet eivät häiritse, vaan toisaalta jopa pidän siitä, että se yrittää esittää hahmonsa ja tapahtumansa kuin ne olisivat totisinta totta. Tämä johtaa valitettavasti esimerkiksi siihen, että yleensä velhona esitetty Merlin jää aika tylsäksi tyypiksi tavallisena ihmisenä, mutta muuten pidin ratkaisusta yhdistellä todellisia historiallisia juttuja tunnettuihin myytteihin.
Silti joudun harmikseni sanomaan, ettei Kuningas Arthur tehnyt elokuvana samanlaista vaikutusta kuin nuorempana. Se on kelpo keskiaikainen toimintaseikkailu, joka jää kuitenkin hieman kädenlämpöiseksi. Suuret, spektaakkelimaiset hetket eivät herätä sellaisia vau-tunteita kuin tekijät ovat varmasti toivoneet ja tunnepuoleltaan elokuva jää etäiseksi. Hahmot ovat kuitenkin oivallisia ja heidän matkalleen hyppää mielellään, etenkin kun kaikki on pintapuolisesti pätevästi tehty. Verkkaisesti etenevä tarina kaipaisi ajoittain pientä potkua, kun hahmot jämähtävät patsastelemaan melodramaattisina, mutta pääasiassa mielenkiinto pysyy hyvin yllä loppuun saakka. Taistelut ovat tyylikkäästi toteutettuja, joskin teatteriversiossa turhan siistittyjä.
Elokuvan on ohjannut Antoine Fuqua, joka oli muutamaa vuotta aiemmin tehnyt hienon Training Dayn (2001). Kuningas Arthurin kanssa Fuqua ei onnistu samalla lailla, eikä hän saa elokuvastaan aikaiseksi esimerkiksi Oscar-palkitun Gladiaattorin(Gladiator - 2000) kaltaista eeppistä "historiallista" filmiä. Fuquan omien sanojensa mukaan Disneyn vaatimukset kuvausten aikana häiritsivät hänen työtään paljon ja hän oli lopulta itse pettynyt leffaan. David Franzonin käsikirjoitus on kelvollinen, mutta kaipaisi tapahtumien puolesta hieman lisää. Teknisiltä ansioiltaan ja puitteiltaan Kuningas Arthur on kuitenkin vakuuttava. Se on taidokkaasti kuvattu ja sen lavasteet ovat hienot, asut upeat ja maskeerauksetkin mainiot. Erikoistehosteet näyttävät yhä pääasiassa oivallisilta ja äänimaailma on vahvasti rakennettu. Säveltäjä Hans Zimmer yrittää nostattaa tunnelmaa musiikeillaan silloin, kun Fuquan työ jättää menoa hieman vaisuksi.
Teattereissa nähdyn, siistityn parituntisen leikkausversion lisäksi Kuningas Arthurista on olemassa lähes kahden ja puolen tunnin mittainen Director's Cut -versio. Pidempi versio on teatteriversiota huomattavasti verisempi ja sen taistelut kestävät kauemmin. Arthurin, Lancelotin ja Guineveren välille yritetään rakentaa pientä kolmiodraamaa. Elokuvan alussa Owen Teale nähdään Pelagiuksena, jota Arthur ihailee ja joka on teatteriversiossa mukana ainoastaan keskusteluissa. Lisäksi ennen matkalleen lähtöä piispa Germanius (Ivano Marescotti) pyytää pyöreän pöydän ritareita ottamaan avustajansa Hortonin (Pat Kinevane) mukaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.4.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
King Arthur, 2004, Touchstone Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Green Hills Productions, World 2000 Entertainment
Pääosissa: Will Smith, Martin Lawrence, Jacob Scipio, Vanessa Hudgens, Alexander Ludvig, Paola Núñez, Eric Dane, Ioan Gruffudd, Melanie Liburd, Tasha Smith, Tiffany Haddish, Dennis Greene, Rhea Seehorn, Quinn Hemphill, DJ Khaled ja Joe Pantoliano
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 16
Will Smithin ja Martin Lawrencen tähdittämä toimintakomedia Pahat pojat(Bad Boys - 1995) oli taloudellinen menestys, joten sille tehtiin tietty jatkoa. Bad Boys II (2003) menestyi myös hyvin, mutta kesti silti lähes kaksi vuosikymmentä, kunnes kolmas osa Bad Boys for Life (2020) sai ensi-iltansa. Kolmososa oli elokuvasarjan menestynein, joten neljännen elokuvan teko käynnistyi heti. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2023, mutta ne jouduttiin keskeyttämään kesällä hetkellisesti Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakon ajaksi. Lakon päätyttyä elokuva tehtiin loppuun ja nyt Bad Boys: Ride or Die on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidän alkuperäisestä Pahat pojat -elokuvasta, mutta jatko-osat olivat mielestäni aika keskinkertaisia. Kävin siitä huolimatta katsomassa Bad Boys: Ride or Dien heti sen ensi-iltapäivänä IMAXissa.
Miamin etsivien Mike Lowreyn ja Marcus Burnettin täytyy yrittää pelastaa entisen kapteeninsa maine, kun hänet lavastetaan tehneeksi yhteistyötä huumekartellien kanssa.
Will Smith ja Martin Lawrence palaavat rooleihinsa etsivinä Mike Lowreynä ja Marcus Burnettina, jotka päätyvät jälleen kerran keskelle varsinaista soppaa. Tällä kertaa heidän täytyy puhdistaa edellisleffassa kuolleen kapteeninsa Conrad Howardin (Joe Pantoliano) maine, kun tämä lavastetaan huumekartellien yhteistyötekijäksi. Pian etsivät joutuvat huomaamaan olevansa itsekin epäiltyjen listalla, jolloin heidän perässään ovat niin rosvot kuin poliisitkin. Smithin ja Lawrencen kemiat osuvat edelleen hyvin yhteen, mutta ajoittain kaksikon koheltaminen on jopa uuvuttavaa. Erityisesti Lawrence yrittää aivan liikaa ja monet hänen vitseistään ovat pahimman luokan kiusallisuutta. Parin vuoden takaisessa Oscar-gaalassa läpsyllään kohahduttanut Smith on ihan kelpo vireessä, mutta yleensä hauska näyttelijä jää lähinnä patsastelemaan totisena.
Elokuvassa nähdään myös vanhoina tuttuina Paola Núñez kapteeni Rita Secadana, Vanessa Hudgens ja Alexander Ludvig poliiseina Kellynä ja Dornina, Dennis Greene hömelönä Reggienä, sekä Jacob Scipio Miken vangittuna äpäräpoika Armandona. Tasha Smith korvaa Theresa Randlen Marcusin vaimona Theresana, kun taas muina uusina naamoina nähdään muun muassa Melanie Liburd Miken uutena mielitiettynä Christinenä, Eric Dane huumekartellin tehosotilaana McGrathina, Ioan Gruffudd pormestariehdokas Lockwoodina, sekä Better Call Saul -sarjasta (2015-2022) tuttu Rhea Seehorn edesmenneen Howardin tyttärenä, liittovaltion seriffi Judy Howardina. Sivunäyttelijät vähintään ajavat asiansa. Kaikista yllättävimpänä Bad Boys II:ssa esitelty Greene saa leffan huippuhetken, joka mullistaa niin katsojan kuin muiden hahmojenkin käsityksen Reggiestä.
Bad Boys: Ride or Die on aika lailla juuri sitä, mitä siltä odotinkin. Keskinkertainen toimintakomedia, joka viihdyttää hetkittäin, mutta joka todennäköisesti unohtuu mielestä nopeasti. Ainakin kolmosleffan tapahtumat olivat päässeet unohtumaan itseltäni lähes täysin. Uutuusleffa muistuttaa usein tikanheittoa sokkona. Muutama juttu osuu maalitauluun, pari käy lähellä keskipistettä ja loput lentävätkin sitten enemmän tai vähemmän reilusti huti. Parhaimmillaan elokuva saa nauramaan ääneen, huonoimmillaan meno on vaivaannuttavaa ja näytöksessä vallinnut hiljaisuus joidenkin vitsien jälkeen tuntui huutavalta. Mitään ideaa ei selvästi ole pidetty liian huonona, kliseisenä, irrallisena tai tyylirikkona, vaan kaikki on heivattu mukaan. Vaikka leffalla on mittaa hieman alle kaksi tuntia, tuntuu se kestoaan pidemmältä ja siinä on varmaan vartti leikattavissa pois.
Elokuvalla kestää turhan pitkään lähteä käyntiin, mutta toisella puoliskollaan se onnistui hetkittäin voittamaan minua puolelleen. Tarina on tarpeeksi toimiva, joskin turhan täyteen ahdettu ja äärimmäisen ennalta-arvattava. Jännitystä ei seasta juuri löydy, sen varmistaa viimeistään Marcusin myötähäpeällinen käytös. Lopputaistelu onneksi pelastaa paljon, pääasiassa teknisellä toteutuksellaan. Kameraa asetellaan kekseliäästi eri paikkoihin, jopa aseisiin, mikä luo kohtauksiin hetkittäisesti videopelimäistä näköä. Lennokkikameraa hyödynnetään myös yllättävän komeasti. Kun usein toimintaleffoissa parhaat paukut on käytetty jo ennen finaalia, oli mukavaa vaihtelua, että nyt ne oli jätetty viimeiseksi.
Bad Boys: Ride or Dien ohjauksesta vastaa sama Adil & Bilall -duo, joka ohjasi myös Bad Boys for Lifen. Paikoitellen kaksikko näyttää, että heillä on silmää tyylikkääseen toimintaan ja kykyä luoda viihdyttävää menoa, mutta yhtä lailla he ampuvat välillä liikaa yli tai menevät siitä, mistä aita on matalin. Ailahtelevaisuudesta huolimatta minun täytyy sanoa, että minua harmittaa duon puolesta, kun heidän tekemänsä Batgirl-elokuva pyyhittiin maan päältä, vaikka se oli jo viittä vaille valmis julkaisuun. Chris Bremnerin ja Will Beallin käsikirjoitus on täysin yhdentekevä, täynnä kökköä dialogia ja kliseisiä ratkaisuja. Kekseliään kameratyöskentelyn lisäksi käytännön tehosteet ovat oivaa jälkeä, lavasteet hienot ja äänimaailma hyvin luotu. Elokuvassa toki kuullaan sarjan mainio tunnusmelodia, kuten myös parikin versiota Inner Circlen tarttuvasta Bad Boys -kappaleesta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.6.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Bad Boys: Ride or Die, 2024, Columbia Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Westbrook Studios
Ohjaus: Ridley Scott Pääosissa: Josh Harnett, Eric Bana, Ewan McGregor, Tom Sizemore, William Fichtner, Ewen Bremner, Jason Isaacs, Nikolaj Coster-Waldau, Sam Shepard, Glenn Morshower, Orlando Bloom, Tom Hardy, Charlie Hofheimer, Ioan Gruffudd, Ty Burrell ja Razaaq Adoti Genre: sota Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia - Extended Version: 2 tuntia 32 minuuttia Ikäraja: 16
Black Hawk Down, eli suomalaisittain Isku Mogadishuun perustuu journalisti Mark Bowdenin kirjaan Black Hawk Down: A Story of Modern War (1999) Mogadishun taistelusta, mikä käytiin 3. ja 4. lokakuuta 1993 Somaliassa. Ohjaaja Simon West innostui Bowdenin kirjasta ja ehdotti tuottaja Jerry Bruckheimerille, että siitä voisi tehdä elokuvan. Bruckheimer hankkikin kirjan elokuvaoikeudet ja filmin teko alkoi. Bowden itse kirjoitti ensimmäisen version käsikirjoituksesta, mutta sitä työsti vielä useampikin henkilö, kunnes lopulta Ken Nolan oli vastuussa lopullisesta versiosta. West päätti kuitenkin tehdä mieluummin hittipeleihin perustuvan Lara Croft: Tomb Raiderin (2001), joten hänet korvattiin Ridley Scottilla. Sotilaiden näyttelijät kävivät viikon mittaisen armeijakoulutuksen, missä heille opetettiin taitoja, joita heidän hahmonsa osaavat. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2001 ja lopulta Isku Mogadishuun sai maailmanensi-iltansa 18. joulukuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva onnistui tuottamaan lähes 200 miljoonaa dollaria, mutta sen ison budjetin vuoksi tuottoja ei voinut pitää kummoisena menestyksenä. Leffa sai paljon kehuja kriitikoilta, minkä lisäksi se oli ehdolla kolmesta BAFTA-palkinnosta (paras kuvaus, leikkaus ja äänitehosteet) ja neljästä Oscarista (paras ohjaus, kuvaus, leikkaus ja äänitys), joista se voitti parhaan leikkauksen ja äänityksen palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt Iskua Mogadishuun, mutta olin tiennyt siitä jo monia vuosia. Tai oikeastaan tiesin, että on olemassa sotaelokuva Isku Mogadishuun ja elokuva Black Hawk Down, mutta noloa kyllä, minulta kesti aika kauan tajuta, että ne olivat sama filmi. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.
1990-luvun alussa Somaliassa riehuu sisällissota. Yhdistyneet kansakunnat yrittää auttaa sodan sivullisia viemällä ruokaa ja juomaa Somaliaan, mutta operaatio menee pieleen, kun sotapäällikkö Mohamed Farrah Aidid aloittaa taistelun YK:n joukkoja vastaan. Kolme sotilasryhmää lähetetäänkin Somalian pääkaupunkiin, Mogadishuun, etsimään ja tappamaan Aidid.
Isku Mogadishuun sisältää aikamoisen näyttelijäkaartin... nykypäivänä katsottuna. Monet elokuvan näyttelijöistä olivat nimittäin filmin ilmestymisen aikaan lähes tuntemattomia. Esimerkiksi filmeistä Inception(2010), Yön ritarin paluu(The Dark Knight Rises - 2012) ja Mad Max: Fury Road (2015) tuttu Tom Hardy tekee tässä ensimmäisen elokuvaroolinsa. Orlando Bloomia ei oltu ihan vielä ehditty näkemään Legolas-haltian roolissa Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003). Game of Thrones -sarjan (2011-2019) Jaime Lannisterina tunnettu tanskalainen Nikolaj Coster-Waldau ei ollut tätä ennen näytellyt amerikkalaisessa elokuvassa. Kyseessä on Eric Banan kolmas leffa. Moderni perhe -hittikomediasarjan (Modern Family - 2009-2020) Phil Dunphyä esittävän Ty Burrellin voi bongata muutamassa kohtaa. Ewan McGregor oli sentään ehtinyt näytellä jediritari Obi-Wan Kenobia ensimmäisen kerran Tähtien sota: Episodi I - Pimeässä uhkassa(Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999) ja Josh Hartnett nähtiin aiemmin samana vuonna ilmestyneessä sotaelokuvassa Pearl Harbor (2001). Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Jason Isaacs, Tom Sizemore, Ewen Bremner, Sam Shepard, William Fichtner ja Glenn Morshower eri arvoisina amerikkalaissotilaina. Sotilashahmot eivät ole yksilöinä paria poikkeusta lukuun ottamatta erityisen mielenkiintoisia, eikä kenenkään nimeä oikein muista leffan aikana tai sen jälkeen. Sotilaita ei olekaan haluttu esittää niinkään yksittäisinä hahmoina, vaan ryhminä ja parivaljakkoina, jotka tukevat kaikki toisiaan taistelussa. Näyttelijät ovat kaikki erittäin hyviä ja pitkin leffaa on hauska huomata, että: "kas, hänkin on mukana tässä!"
Osa sotaelokuvista keskittyy henkilöihin taistelun keskellä, kun taas toiset keskittyvät enemmän näyttämään taistelua, missä itse sota on hahmo ja sotilaat pelkkiä pelinappuloita. Isku Mogadishuun on valinnut jälkimmäisen vaihtoehdon, eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Tietty panostamalla enemmän hahmoihin, leffaan syntyisi voimakkaampi tunneside, jolloin sotilaan kuollessa katsoja voisi todella tuntea sotilaskavereiden surun. Jo tällaisenaan tämä filmi onnistuu kuitenkin olemaan äärimmäisen iskevä ja vangitseva kuvaus brutaalista taistelusta. Kun sotilaat laskeutuvat helikoptereista Mogadishun kaduille, on loppuleffa lähinnä pelkkää tiivistunnelmaista kyytiä, etenkin kun operaatio kokee pahoja takaiskuja heti ensimetreillä. Taistoa kuvataan monesta vinkkelistä, sotilaiden ollessa ripoteltuna ympäri kaupunkia ja etsiessä toisiaan, kuten myös ilmasta helikopterien kautta ja Yhteisoperaatiokeskukselta käsin, mistä sotilaat saavat ohjeistuksensa. Filmi onnistuu välttämään yksitoikkoisuuden lähes parin tunnin tykityksessään juurikin sillä, että tapahtumia esitetään useammista näkökulmista.
Yksi Isku Mogadishuun -elokuvan suurimmista ansioista on se, kuinka karmivan hyvin se imaisee katsojan kotisohvaltaan taistelun keskelle. Sotilaiden tunteet koko hommasta kuvataan taidokkaasti ja ne tuovat pieniä persoonallisuuksia hahmoihin. Aika lailla kaikkia pelottaa. Jotkut piilottavat sen taidokkaammin ja jotkut saavat siitä pelosta voimaa jatkaa eteenpäin. Tämä adrenaliiniryöppy puskee kaikkea liikkeelle. Taistelun kauheuksia ei kaunistella, vaan elokuvassa nähdään monenlaisia raakuuksia. Elokuvaa ei siis ole helppo katsoa, mutta samalla se on myös äärimmäisen koukuttava ja lähes kahden ja puolen tunnin kesto on nopeasti ohi. Oikeissa kohdissa filmi tarjoaa pieniä suvantohetkiä, kunnes taas mennään. Jännitys pidetään kuitenkin koko ajan korkealla, sillä yllätyshyökkäys voi iskeä minä hetkenä hyvänsä.
Ohjaaja Ridley Scottilta todella löytyy silmää ja taitoa hallita suuria taistelukohtauksia monien extrojen ja erikoistehosteiden kera. Mutta toisin kuin vaikkapa Michael Bay, hän osaa myös luoda tunnetta mukaan. Scott tasapainottelee ison hahmogallerian kanssa lahjakkaasti ja rakentaa jännitettä vaikuttavasti. Tekninenkin toteutus on erinomaista läpi elokuvan. Isku Mogadishuun on upeasti kuvattu. Laajat kuvat näyttävät tapahtumien kokoa ja pienemmät kuvat taas keskittyvät hyvin tunnetiloihin sotilaiden kasvoilla ja silmissä. Napakalla leikkauksella useiden sotilaiden juonikuviot niputetaan hyvin pakettiin. Lavastajat ovat tehneet loistotyötä lokaatioiden kanssa, kun puvustajille on langennut hommaksi saada kymmenet näyttelijät sotilasasuihin. Maskeeraajat tekevät taitavaa ja samalla kuvottavaa työtä erilaisten sotavammojen kanssa. Tehosteet ovat näyttävät ja efektitiimi on päässyt leikkimään räjähteiden kanssa. Riehuvalla äänimaailmalla oikein korostetaan mäiskettä ja tykitystä. Säveltäjä Hans Zimmer tuo lisätunnelmaa musiikeillaan ja parissa kohtaa hyödyntää eri osapuolille tyypillisiä melodioita, korostaakseen kumpi on niskan päällä taistossa.
Elokuvasta on olemassa noin kahdeksan minuuttia pidempi versio, mikä sisältää useita pidennyksiä kohtauksiin. Kyseessä on lähinnä lisättyjä kuvakulmia ja pidempiä otoksia, mutta mukaan mahtuu myös pidempiä keskustelujakin. Kokonaan uusia kohtauksia mukana ei ole.
Yhteenveto: Isku Mogadishuun on hieno ja vangitseva sotateos, joka tuntuu suorastaan imaisevan katsojan keskelle taistelutannerta. Elokuva on lähes alusta loppuun intensiivistä tykitystä, eikä jännite pääse koskaan laskemaan. Ohjaaja Ridley Scott pitää tunnelmaa korkealla, mutta keksii myös tapoja, joilla saa leffan välttämään yksitoikkoisuuden. Eri näkökulmat tilanteeseen ja muutamat lyhyet hengähdystauot ovat onnistuneita lisäyksiä, ja kahden ja puolen tunnin kesto kuluu vauhdilla. Puitteiltaan filmi on huippuluokkaa ja näyttelijäkaarti onnistuu työssään hienosti. Näin 20 vuotta myöhemmin on hauskaa bongailla nykyään tunnettuja staroja tekemässä ensimmäisiä roolitöitään. Kaiken kaikkiaan Isku Mogadishuun on vahva kuvaus hirveästä taistelusta ja yhä yksi parhaista 2000-luvun sotaelokuvista.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Black Hawk Down, 2001, Revolution Studios, Jerry Bruckheimer Films, Scott Free Productions
Ohjaus: Seth Gordon Pääosissa: Jason Bateman, Jason Sudeikis, Charlie Day, Kevin Spacey, Jennifer Aniston, Colin Farrell, Jamie Foxx, Donald Sutherland, Wendell Pierce, Julie Bowen, Ioan Gruffudd ja Bob Newhart Genre: komedia Kesto: 1 tunti 38 minuuttia - Extended Cut: 1 tunti 46 minuuttia Ikäraja: 12
Horrible Bosses, eli suomalaisittain Kaameat pomot on Jason Batemanin, Jason Sudeikisin ja Charlie Dayn tähdittämä komediaelokuva. Michael Markowitz sai idean leffaan ja työsti siitä käsikirjoituksen, minkä hän sai myytyä New Line Cinemalle vuonna 2005. Alunperin Brett Ratnerin oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta hän päättikin tehdä Tower Heistin (2011) tämän sijaan ja ohjaajaksi valittiin Seth Gordon. Päärooleihin kaavailtiin mm. Owen Wilsonia, Vince Vaughnia, Ryan Reynoldsia ja Johnny Knoxvillea, ennen kuin Bateman, Sudeikis ja Day valittiin. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Kaameat pomot sai maailmanensi-iltansa 30. kesäkuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva menestyi hyvin lippuluukuilla ja se sai myös positiivista palautetta kriitikoilta, vaikka jotkut myös tylyttivät leffaa. Itse näin Kaameat pomot pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä kelpo komediana. Olenkin katsonut elokuvan kerran uudestaan ja nyt kun huomasin sen täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa sen kolmatta kertaa ja samalla myös arvostella sen.
Ylennyksestä haaveileva rahoitusyrityksen työntekijä, hammaslääkäri ja kemikaaliyhtiön myyntipäällikkö pitäisivät työpaikoistaan muuten, jos heidän pomonsa eivät olisi niin kaameita. Eräänä baariyönä kolmikko päättääkin hankkiutua pomoista eroon palkkaamalla murhaajan.
Jason Bateman näyttelee Nickiä, korkeassa asemassa olevaa työntekijää Comnidyne-yrityksessä, joka uskoo saavansa pian ylennyksen, raadettuaan kellon ympäri ja viikonloppuinakin ties kuinka kauan. Ylennys jää kuitenkin pelkäksi haaveeksi, sillä hänen pomonsa Dave Harken (Kevin Spacey) on Nickin omien sanojen mukaisesti "total fucking asshole". Dave intoilee Nickin nöyryyttämisestä, eikä mikään ihme, että Nick on alkanut haaveilla tämän nirhaamisesta. Bateman on mainio roolissaan ja tekee Nickistä pidettävän. Erityisen hauska hän ei kuitenkaan ole. Spacey istuu täydellisesti hirveäksi ja rikkaaksi mulkvistiksi. Charlie Day esittää Dalea, hammaslääkäriä, jonka pomo Julia (Jennifer Aniston) ahdistelee tätä seksuaalisesti kaiken aikaa. Julian kaltaisia naishahmoja hädintuskin nähdään leffoissa ja sarjoissa, ja onkin hyvä, että välillä näytetään seksuaalista ahdistelua näinkin päin. Dalen tilannetta pahentaa, kuinka kaikki vain väheksyvät hänen ongelmiaan, sillä "eihän miestä voi ahdistella". Day tuo hyvin esille Dalen epämiellyttävän olotilan ja hahmon stressitasojen noustessa Day päästää korkean äänensä usein valloilleen. Aniston on erinomainen inhottavana Juliana ja hoitaa työnsä suurella intohimolla.
Jason Sudeikis taas näyttelee Kurtia, kemikaaliyhtiön myyntipäällikköä, joka on hyvin samanlainen kuin monet Sudeikisin hahmot yleensä - pidettävä ja hauska, mutta paikoitellen vähän turhan perverssi. Kurtin pomo Jack Pellit (Donald Sutherland) on mitä mukavin tapaus. Valitettavasti hän kuolee heti leffan alussa ja hänen paikkansa ottaa Bobby-poika (Colin Farrell), joka vain hyväksikäyttää yhtiötä omiin hävyttömiin tarkoituksiinsa, pistäen Kurtin tekemään likaiset työt puolestaan, erottamisen uhalla. Spaceyn ja Anistonin tavoin Farrell herkuttelee suurella antaumuksella veemäisen hahmonsa kanssa. Sudeikis, Day ja Bateman muodostavat myös todella hyvän kolmikon.
Elokuvassa nähdään myös mm. Jamie Foxx Motherfucka Jonesina, jonka kolmikko palkkaa murha-avukseen, sekä Moderni perhe -komediasarjan (Modern Family - 2009-2020) tähti Julie Bowen Daven vaimona Rhondana.
Kaameat pomot tekee heti ensikohtauksillaan erittäin selväksi, miksi Nick, Dale ja Kurt haluavat hankkiutua pomoistaan eroon. Kun synkät ajatukset nousevat esille ja elokuvan juoni lähtee kunnolla käyntiin, huomaa katsoja olevansa täysin kolmikon puolella. Mutta kun kyseessä on kolme tällaista enemmän tai vähemmän hömelöä kaverusta, on alusta alkaen selvää, ettei mikään tule menemään suunnitelmien mukaan. Kolmikon päättäessä pistää tappoideansa käytäntöön, alkaa aikamoisten tapahtumien vyyhti ja ai että niiden parissa saakin nauraa! Kaameat pomot on usein jopa hulvaton kaikessa räävittömyydessään. Se ei muutu ihan niin synkäksi kuin siltä voisi odottaa tarinan perusteella, mutta jo tällaisena "kevyenä viihteenä" se on täynnä hilpeän kieroja juttuja. Julmia ja häröjä vitsejä heitetään sinne ja tänne, ja on aivan varmaa, että ainakin joku loukkaantuu leffaa katsoessaan.
Elokuva pitää yllättävänkin tiukasti mukanaan ja siihen on jopa onnistuttu saamaan pientä jännitettä, sillä tämä kolmikko ei ole parhaimmasta päästä, mitä tulee jälkien peittelyyn tai valehteluun. Tilanne eskaloituu kaiken aikaa isommaksi ja monimutkikkaammaksi, ja katsoja odottaa innolla, minne kaikki tämä tulee johtamaan. Yllättäviäkin käänteitä mahtuu mukaan. Kaiken kaikkiaan Kaameat pomot on erittäin hauska ja viihdyttävä paketti. Toki siitä löytyy vikansa, kuten muutamat vitsit, mitkä menettävät tehonsa, kun niissä ei luoteta katsojaan hoksaamaan, mikä niissä oli niin hauskaa. Kun kolmikko tarjoaa rahaa Motherfucka Jonesille, ne löytyvät salkusta, mikä on aivan liian iso pitämään sisällään yhtä setelinippua. Vitsi olisi hauska, jos hahmot eivät heti mutisisi toisilleen, mikä vitsistä tekee niin huvittavan.
Kaameiden pomojen ohjauksesta vastaa Seth Gordon, joka oli tätä ennen ohjannut lähinnä jaksoja komediasarjoihin Konttori (The Office - 2005-2013), Puisto-osasto (Parks and Recreation - 2009-2015) ja Moderni perhe. Tämän jälkeen hän teki elokuvien puolella mm. Pixelsin (2015) ja Baywatchin(2017), joten Kaameat pomot on erittäin luultavasti Gordonin paras teos. Michael Markowitz, John Francis Daley ja Jonathan Goldstein tekevät hauskaa työtä käsikirjoituksen kanssa. Näyttelijät ovat improvisoineet monet vitsit, mutta itse tarina on veikeä kirjoittajakolmikolta. Vain Aniston päätti pysyä täysin tekstissä, kokien, että se oli jo täydellistä hänen hahmoaan varten. Elokuva on myös oivallisesti kuvattu ja leikkauskin on sujuvaa. Lavastajat pääsevät vauhtiin rikkaiden Dave Harkenin ja Bobby Pellitin asuntojen kanssa. Äänimaailmakin on toimiva, mutta Christopher Lennertzin säveltämät musiikit lähinnä vain jumputtavat taustalla, ilman että ne koskaan nousevat esille. Musiikkipuolella mieleen jää pääasiassa The Heavyn How You Like Me Now -kappale, mikä kuullaan pariinkin otteeseen.
Elokuvasta on olemassa noin kahdeksan minuuttia pidempi versio, mistä löytyy useita pidennettyjä kohtauksia, joissa vitsit viedään vielä rivompiin mittoihin. Esimerkiksi Motherfucka Jonesin kertomus nimensä synnystä esitetään eri tavalla, minkä lisäksi Bobby Pellitin kusipäisyyttä korostetaan entisestään. Mukana on myös erittäin lystikäs kohtaus, missä pääkolmikko väijyy autossaan Bobbyn talon edessä.
Yhteenveto: Kaameat pomot on erittäin mainio ja paikoitellen jopa suorastaan hulvaton komediaelokuva. Sen juoni on kiero, mutta se esitetään varsin hilpeästi. Heti ensikohtauksien aikana katsoja voi ymmärtää, miksi pääkolmikko on valmis murhauttamaan pomonsa. Jason Bateman, Charlie Day ja Jason Sudeikis ovat erinomaiset valinnat päärooleihin Nickiksi, Daleksi ja Kurtiksi ja yhtä lailla Kevin Spacey, Jennifer Aniston ja Colin Farrell ovat mahtavat heidän inhottavina pomoinaan. Näyttelijöiden heittäytyminen on jo itsessään lystikästä ja lystikkyyttä vain lisäävät niin kirjoitetut kuin improvisoidut vitsit. Muutamat vitseistä epäonnistuvat liian selittelyn vuoksi, mutta muuten elokuva tarjoaa useat naurut. Läppä on monesti hävytöntä ja ronskia, joten on luultavaa, että jotkut katsojista tulevat vetämään herneen nenään leffan aikana. Itseäni Kaameat pomot jaksaa viihdyttää edelleen varsin passelisti kymmenenkin vuotta ilmestymisensä jälkeen.
Lopputekstien aikana nähdään vielä mokaotoksia.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Horrible Bosses, 2011, New Line Cinema, Rat Entertainment
Ohjaus: James Cameron Pääosissa: Kate Winslet, Leonardo DiCaprio, Billy Zane, Frances Fisher, Danny Nucci, Kathy Bates, David Warner, Jason Barry, Victor Garber, Bernard Hill, Jonathan Hyde, Ioan Gruffudd, Bill Paxton, Lewis Abernathy ja Gloria Stuart Genre: romantiikka, draama, jännitys Kesto: 3 tuntia 14 minuuttia Ikäraja: 12
10. huhtikuuta 1912 RMS Titanic -laiva lähti neitsytmatkalleen Englannin Southamptonista kohti Yhdysvaltojen New Yorkia. Matka jäi kuitenkin kesken, kun uppoamattomana pidetty Titanic törmäsi jäävuoreen muutama päivä myöhemmin ja upposi noin kolme tuntia törmäyksen jälkeen. Kyseessä on yksi tunnetuimmista merionnettomuuksista, joten jos aloit lukemaan tätä arvostelua ja tieto tuli sinulle isona juonipaljastuksena, niin jo on ihme. Tapahtumasta on tehty muutamia elokuvaversioita, mutta yksikään ei ole niin tunnettu kuin tämä James Cameronin teos. Cameronia oli jo kauan kiehtonut merionnettomuudet. Alunperin hän halusi tehdä RMS Titanicista filmin, jotta pääsisi itse näkemään hylyn merenpohjassa. Hän ei kuitenkaan ajatellut yhtiöiden innostuvan leffasta sellaisenaan, joten hän esitteli ideansa 20th Century Foxille Romeon ja Julian kaltaisena rakkaustarinana Titanicilla. Yhtiö ei ollut täysin vakuuttunut, mutta antoi kuitenkin Cameronin toteuttaa ideansa. Tuotanto lähti vähitellen liikkeelle hylyn kuvaamisella, josta se eteni varsinaisiin kuvauksiin kesällä 1996. Elokuva oli todella kallis tehdä, minkä takia sen ilmestyminen viivästyi ja Fox pelkäsi leffan tekevän tappiota, mutta toisin kävikin. Titanic sai ensi-iltansa marraskuussa 1997 (Suomessa vasta pari kuukautta myöhemmin) ja se oli valtava menestys. Elokuva tuotti yhteensä yli kaksi miljardia dollaria, jolloin se nousi kaikkien aikojen menestyneimmäksi filmiksi. Kriitikot pitivät teosta erinomaisena ja se olikin ehdolla neljästätoista Oscar-palkinnosta, joista se voitti yksitoista, mihin oli aiemmin kyennyt vain Ben-Hur (1959). Vuonna 2012 leffa julkaistiin uudelleen teattereissa, kun oli kulunut sata vuotta alkuperäisestä tapahtumasta. Ennen sitä en ollut nähnyt Titanicia. Olin pitänyt sitä siihen asti vain tyttöjen nyyhkyleffana, enkä uskonut kokevani siitä mitään riemua. Kuitenkin kun näin sen trailerin keväällä 2012, mielenkiintoni heräsi ja kun se tuli eräänä iltana televisiosta, päätin antaa sille mahdollisuuden. Elokuva oli mielestäni hyvä, muttei mikään ihmeellinen. Vasta toisella katselukerralla filmi todella iski ja mietin, että sehän on aivan upea teos! Sen jälkeen olen katsonut elokuvan kerran uudestaan ja ostin sen Blu-rayna. Viime katselukerrastani ehti kuitenkin kulua jopa kaksi vuotta, kunnes päätin katsoa Titanicin uudestaan. Samalla tajusin, että elokuva täyttää tänä vuonna kaksikymmentä vuotta, joten halusin juhlistaa sitä arvostelulla.
Vuonna 1912 yläluokkainen Rose DeWitt Bukater ja köyhä Jack Dawson tapaavatja rakastuvat Titanic-laivalla. Kuitenkin Titanicin törmätessä jäävuoreen, romanssi muuttuu jännittäväksi selviytymistarinaksi, laivan upotessa keskellä valtamerta. Ensimmäisessä luokassa matkustavaa Rose DeWitt Bukateria näyttelee Kate Winslet, joka on aivan mahtava roolissaan. Winslet suoriutuu todella taitavasti hienon neidin osasta, josta löytyy kuitenkin paljon enemmän kuin aluksi voisi luulla. Rosea ei nimittäin hieno elämä kiinnosta, sillä hän pelkää, että häntä vain pompotellaan ympäriinsä, kunnes hän kuolee, jolloin hän ei saa oikeasti elää. Rosea kiehtoo köyhempien huolettomampi elämä, vaikka hän myös kauhistelee vaikeuksia, joita köyhät kokevat päivittäin. Läpi elokuvan katsoja voi nähdä, mitä Rosen päässä liikkuu ihan vain Winsletin huikean roolityön ansiosta.
Köyhää Jack Dawsonia esittää Leonardo DiCaprio, joka on myös todella hyvä. DiCapriolta löytyy muutama heikompi hetki, mutta suurimmaksi osaksi hän on nappivalinta. Jack elää todella hilpeästi ja vapaasti, jolloin hän matkustelee ympäri maailman ilman huolta siitä, onko hänellä seuraavana yönä majapaikkaa. Jackille matka Titanicilla on toteen käyvä unelma ja onkin hauska katsoa, kuinka innoissaan hän on laivasta. Vaikka köyhä elämä onkin Jackille kaikki tarvittava, elokuvan aikana näkee, kuinka hän haaveilee hieman myös Rosen yläluokkaisesta elämästä. Myös DiCaprio tuo hahmon ajatukset hienosti esille ilman sanoja, mutta paikoitellen kun hän sanoo asioita, eivät sanat tule ulos kaikkein uskottavimmin. Billy Zane näyttelee Cal Hockleya, Rosen sulhasta, joka ei ole kovin mukava tapaus. Cal on itse asiassa aikamoinen kusipää, jolloin katsojana inhoaa häntä helposti. Hän on todella ylimielinen ja pitää itseään erittäin korkeassa asemassa. Cal ei tietenkään näe mitään arvokasta köyhässä Jackissa, eikä todellakaan pidä siitä, että Rosen ja Jackin välille syntyy romanssi. Calin ylimielisyys tulee inhottavien piirteiden lisäksi selville myös heti alkupäässä, kun hän korostaa, ettei edes Jumala voisi upottaa Titanicia, ja moittii Rosen taidemakua toteamalla, ettei jostain Picassosta tule koskaan mitään isoa. Uppoamistilanteessa hänen inhottavuutensa pääsee tietysti parhaiten esille. Sen lisäksi, että Cal ärsyttää katsojia suuresti, on Zanelle kuitenkin pakko nostaa hattua, sillä hän on erinomainen roolissaan. Hän on paskiainen, mutta hän saa roolin tuntumaan aidolta, eikä vedä hommaa yli. Muita hahmoja RMS Titanicilla ovat Rosen hienostunut äiti Ruth (Frances Fisher), jolle Jack ei ole minkään arvoinen; oikeasti Titanicilla ollut Margaret Brown (Kathy Bates), joka on juoruileva mutta hauska; ex-poliisi Lovejoy (David Warner), joka on Calin tavoin inhottava tyyppi; Jackin italialainen ystävä Fabrizio (Danny Nucci), joka on ihan huvittava heppu; hyväsydäminen Tommy (Jason Barry), joka matkustaa samassa hytissä Jackin ja Fabrizion kanssa; sekä oikeasti laivalla olleet kapteeni Smith (Bernard Hill), laivan suunnittelija Andrews (Victor Garber) ja rikas J. Ismay (Jonathan Hyde). Vaikka hahmoja on monta ja jokaiselle annetaan paljon ruutuaikaa, elokuva onnistuu kertomaan lähes jokaisen hahmon tarinan toimivasti ja yllättävän muistettavasti. Hahmojen näyttelijät ovat myös hyviä rooleissaan, jolloin heidän tarinansa kiinnostavat. Elokuvassa näytetään myös pätkiä 1990-luvulta, kun Bill Paxtonin näyttelemä Brock Lovett tutkii Lewis Abernathyn esittämän Lewisin kanssa Titanicin hylkyä. Näissä kohtauksissa esiintyy myös Gloria Stuart, joka toimii tarinan kertojana.
Titanic on aivan mielettömän hieno elokuva. Joillekin se voi olla liian pitkä leffa yli kolmen tunnin kestollaan, mutta minun mielestäni kyseessä on yksi niistä harvoista filmeistä, joissa pituus ei tunnu missään. Tarina kerrotaan niin mestarillisen taidokkaasti, ettei elokuvan aikana käy aika pitkäksi. Muutamia minuutteja siitä voisi leikata pois, mutta muuten en koskisi ollenkaan kestoon. Elokuvan upeasta kerronnasta viestii jo se, kuinka hyvin hahmot on kirjoitettu mukaan. Tarina keskittyy tietysti eniten Jackin ja Rosen romanssiin, mutta kolmituntiseen tarinaan mahtuu myös paljon muutakin. Pienemmistäkin sivuhahmoista oppii aina välillä jotain uutta, ja paikoitellen sitä kautta ymmärtää jotain enemmän päähenkilöistäkin. Mielestäni on aivan mahtavaa, että elokuva käyttää aikaa näyttääkseen välillä laivan työmiehiä tai kapteenin puuhia tai muita henkilöitä, jolloin uppoamishetkellä katsojana ymmärtää entistä paremmin, kuinka järkyttävästä tapahtumasta onkaan kyse. Ja vielä kun pienempienkin hahmojen osuudesta on saatu mielenkiintoiset, ei voi muuta kuin ihailla. Filmistä on saatu niin koukuttava, että aika kuluu siivillä sitä katsoessa ja ennen kuin huomaakaan, on elokuva jo puolessa välissä. Elokuvan keston lisäksi joillekin katsojille on ongelmana Rosen ja Jackin romanssin siirappisuus. Joidenkin mielestä filmi on todella imelä, mistä olen suuresti eri mieltä. Romantiikkapuoli ei koskaan riko hyvän maun rajoja, vaan siitäkin on saatu kiehtova ja uskottavan tuntuinen. Rakkaustarina on myös niin loistokkaasti luotu, että katsoja jää täysin sen lumoihin ja unohtaa kokonaan, että laiva tulee uppoamaan, minkä takia monet alunperin alkoivat katsomaan elokuvaa. Itse uppoamisosuus on aivan huikeasti toteutettu. Ei pelkästään se, miltä osio näyttää, vaan miltä se tuntuu. Tapahtuman traagisuus tulee täydellisesti esille ja silloin varsinkin on hienoa, että täysin nimettömiäkin hahmoja näytetään ympäri laivaa. On myös kauhistuttavaa seurata ihmisten toimintaa uppoamisen aikana. Jo leffan alkupäässä pohjustetaan, ettei pelastusveneitä ole kuin puolelle matkustajista, ja jo siinä kohtaa, kun laivan keula on alkanut pienesti painua veden alle, pelastusveneitä lasketaan vesille lähes tyhjinä, sillä varakkaat ihmiset eivät välitä muista kuin itsestään ja haluavat mahdollisimman nopeasti turvaan. Köyhät lukitaan laivan sisällä kaltereiden taakse, jotta he eivät pääsisi kannelle pelastusveneisiin ennen rikkaita. Pelastusliivitkään eivät tilanteessa auta, sillä vesi on niin hyytävän kylmää, että siellä jäätyy kuoliaaksi. Pakoon ei voi uida, sillä uppoava laiva aiheuttaa pyörteen, joka imaisee veden varassa olevia mukaansa syvyyksiin. Ja sitten on vielä se vaara, että kallistuva laiva saattaa katketa keskeltä ja iskeytyä satojen uivien päälle.
Kyseessä on äärimmäisen tunnerikas teos. Sen lisäksi, että uppoaminen saa katsojan kauhistelemaan traagisuuden takia, ja että Rosen ja Jackin romanssi tuottaa hymyn huulille (tai vastakohdan, riippuen katsojasta), on filmissä myös paljon muitakin tunteita. Elokuva sisältää muutamia riemua täynnä olevia hetkiä, kuten Jackin tunnetun "I'm the king of the world!" -huudon, kun Titanic lähtee satamasta, ja Rosen ja Jackin tanssin kolmannen luokan matkustajien kanssa. Leffan aikana saa myös nauraa muutamaan otteeseen, sekä siinä tietysti jännittää päähenkilöiden puolesta; sekä sen takia, selviävätkö he uppoamisesta, että sen takia, voiko heistä tulla pari inhottavan Calin takia. Filmin tunteet ovat voimakkaasti luotuja, eivätkä ne jätä kylmiksi. Vaikka mukana on tiettyjä hetkiä, jotka ihmiset kokevat kaikkein liikuttavimmiksi, itse herkistyin eniten juuri niissä kohdissa, jolloin näytetään tapahtumia nimettömien ihmisten kautta. Kuva, jossa iäkäs pariskunta halaa toisiaan, veden virratessa oven alta heidän hyttiinsä tai hetki, jossa äiti kertoo iltasatua kahdelle lapselleen, jotta he kuolisivat rauhallisesti nukkuessaan, ovat aidosti erittäin koskettavia hetkiä. On mestarillista näyttää välillä tällaisia tiiviitä kuvia ja välillä siirtyä laajaan kuvaan uppoavasta Titanicista, jolloin näkee hirveän kokonaisuuden ja kun ympärillä on vain kilometrikaupalla vettä, katsojana ymmärtää tilanteen vakavuuden.
Titanicista löytyy kuitenkin jotain, mistä en pidä. Elokuva alkaa 1990-luvulta, kun Brock Lovett yrittää löytää laivan hylystä arvokasta timanttia, Valtameren sydäntä. Tämä käynnistää kyllä tarinan toimivasti, mutta silti se saa aluksi filmin tuntumaan siltä kuin se kertoisi timantista, eikä laivasta tai romanssista. Myös elokuvan lopetus 1990-luvulla toimii, mutta ne muut kerrat, kun elokuvan aikana leikataan takaisin Brockin ja kumppaneiden luokse, upea tunnelma katkeilee ikävästi. Minua ei haittaa lainkaan kertojaääni. Se toimii täydellisesti, mutta mielestäni elokuvan alun ja lopun välissä ei pitäisi näyttää muuta kuin vuotta 1912. Ja totuus on myös se, että elokuva pärjäisi täysin ilman 1990-luvun kohtauksia, sillä katsojat haluavat nähdä Titanicin tapahtumat. Näitä 1990-luvun kohtia karsimalla Titanic olisi mielestäni täyden kympin mestariteos. Kliseistään huolimatta se on niin mestarillinen taidonnäyte, etten voi muuta kuin ihailla sen upeutta.
James Cameron on aiemmin ohjannut muitakin mestariteoksia, kuten Terminator - tuhoajan (The Terminator - 1984), Aliens - paluun (Aliens - 1986) ja oman suosikkiniTerminator 2: Tuomion päivän(Terminator 2: Judgment Day - 1991) ja vaikka pidänkin megahitti Avataria (2009) erittäin vaikuttavana elämyksenä, on Titanic mielestäni Cameronin viimeinen oikeasti upea elokuva. Hän on luonut filmiin upean tunnelman ja hänellä on taito kertoa tarinaa rauhallisesti, mutta kiehtovasti, jolloin kolmen tunnin kesto ei tunnu pitkältä. Hän on tehnyt loistotyötä myös käsikirjoituksen kanssa, vaikka mukaan onkin lipsahtanut muutama hölmömpi repliikki. Visuaalisesti Titanic on erittäin näyttävä elokuva. Leffa on kuvattu erittäin taidokkaasti ja varsinkin uppoamisosiossa sen valaisu on hyvin toteutettu. Visuaaliset efektit ovat paikoitellen pienesti kärsineet vuosien varrella, mutta jättimäisenä pienoismallina toteutettu laivalavaste korvaa sen puolen näyttävyydessään. Elokuvan lavasteet ovat aivan huikeasti toteutetut, kuten ovat myös asutkin. Äänimaailma leffassa on todella mainio, minkä lisäksi James Horner on tehnyt oivallista työtä säveltäessään musiikkeja elokuvaan. Ja onhan se pakko mainita myös Céline Dionin laulama "My Heart Will Go On" -kappale, josta voi olla montaa eri mieltä. Minusta kyseessä ei ole kovin ihmeellinen kipale, vaikka se jääkin soimaan päässä, mutta se sopii erittäin hyvin lopputekstien päälle, joten enpä toisaalta voi valittaa. Yhteenveto:Titanic on todella upea, koskettava ja kaunis elokuva. Siihen on saatu luotua erittäin voimakkaita tunteita, minkä lisäksi sen tarinankerronta on niin mestarillista, ettei sen kolmen tunnin kesto tunnu missään, vaan aika kuluu todella nopeasti. Kate Winslet ja Leonardo DiCaprio sopivat erinomaisesti Rosen ja Jackin rooleihin, ja heidän romanssistaan on saatu niin kiehtova, että katsojana helposti unohtaa tulevan uppoamisen. Itse uppoaminen on toteutettu huikean taidokkaasti. On hienoa, että välillä näytetään yksittäisten nimettömien ihmisten hetkiä ja välillä näytetään laajaa kuvaa, jossa näkyy uppoava laiva pienenä keskellä suurta valtamerta. Elokuvan tunnelma on luotu mielettömän upeasti. Sen näyttelijät ovat todella hyviä, sen lavasteet ovat tyylikkäitä, sen kuvaus on taidokasta ja monet hetket sisältävät suuria tunnelatauksia. Ohjaaja James Cameron on onnistunut loihtimaan lähes täyden kympin elokuvan, jonka ainoaksi ongelmaksi jäävät 1990-luvun kohtaukset, joista suurimman osan voisi ottaa pois kokonaisuudesta. Muuten kyseessä on yksi parhaista elokuvista, minkä tiedän ja suosittelen sen katsomista kaikille. Jokaiselle se ei toimi ja etenkin kovat äijät näkevät sen vain imelänä nyyhkyilynä, mutta tiedän, että on myös paljon niitä, jotka arvostavat elokuvaa kuten minä. Suosittelen sitä jo pelkästään sen takia, että leffa voitti yksitoista Oscaria ja se on maailman toiseksi menestynein elokuva. Sen merkitys elokuvakulttuurissa on niin valtava, että pakkohan se on edes kerran katsoa!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Titanic, 1997, Twentieth Century Fox, Paramount Pictures, Lightstorm Entertainment
Ohjaus: Brad Peyton Pääosissa: Dwayne Johnson, Carla Gugino, Alexandra Daddario, Ioan Gruffudd, Paul Giamatti, Hugo Johnstone-Burt, Art Parkinson ja Archie Panjabi Genre: katastrofielokuva, jännitys Kesto: 1 tunti 54 minuuttia Ikäraja: 12 Kun ensimmäisen kerran kuulin, että kesällä 2015 ilmestyy elokuva nimeltä San Andreas, niin yhdistin sen päässäni heti siihen, että Grand Theft Auto: San Andreas (2004) -pelistä tehtäisiin elokuvaa. Kun ensimmäinen trailer julkaistiin, niin tajusin, että kyseessä onkin Dwayne "The Rock" Johnsonin tähdittämä katastrofielokuva. Vaikka trailer näytti visuaalisesti hyvältä, niin kiinnostukseni ei pahemmin herännyt. Päädyin kuitenkin kesän alussa yhtenä keskiviikkoiltana katsomaan elokuvan 3D:nä.
San Andreasin siirros aiheuttaa Kaliforniassa massiivisen maanjäristyksen. Pelastushelikopterilentäjä Raymond Gaines lähtee pelastamaan ex-vaimoaan ja tytärtään, jotka ovat vaarassa järistyksen takia.
Dwayne Johnson ei ole koskaan ollut mielestäni kovin kummoinen näyttelijä. Toimintaelokuvasarja Fast & Furiousiin (2001-) Johnson sopii pullistelemaan lihaksiaan, mutta huolehtivana perheenisä-Raymondina häntä on vaikea ottaa todesta. Onneksi häntä kykenee silti katsomaan, eikä hän pilaa elokuvaa. Mitä kauemmin elokuvaa katsoo, sitä enemmän häneen ja hänen hahmoonsa tottuu. Carla Gugino ei ole kovin kaksinen Raymondin ex-vaimona Emmana, mutta hänenkin mukana oloon tottuu. Guginon hahmo ei kuitenkaan pääse tekemään oikeastaan mitään, vaan hän pääosin vain roikkuu ex-miehensä mukana, tämän pelastaessa päivää. Alexandra Daddario sopii Raymondin ja Emman tyttäreksi, Blakeksi. Blake on kuunnellut isäänsä ja kykeneekin usein löytämään ratkaisuja hankalissa tilanteissa. Blaken mukana ovat veljekset, Hugo Johnstone-Burtin esittämä Ben Taylor ja Art Parkinsonin esittämä Ollie Taylor. Hugo ja Art vetävät tarpeeksi hyvin, jotta heidän veljeytensä toimii katsojille. Ioan Gruffudd esittää Emman uutta miestä, Daniel Riddickiä, jonka nössöys korostaa Raymondin machoilua. Gruffudd ei ole mukana onneksi kovin paljoa, eikä hänen hahmonsa ole kiinnostava. Paul Giamattin esittämän tohtori Lawrence Hayesin ainoa tarkoitus elokuvassa tuntuu olevan elokuvan tulevien tapahtumien selittäminen. Suurimmaksi osaksi hänen ajastaan ruudulla hän vain kertoo, mitä seuraavaksi on tiedossa ja pysähtyy pelokkaana toistelemaan lausetta "hyvä luoja", tuodakseen dramaattisuutta lisää.
Elokuvan vahvuus ei olekaan näyttelijänsuorituksissa, eikä juonessa - joka on kuitenkin mielenkiintoinen - vaan tietenkin tehosteissa. Taloja sortuu yhä uudestaan ja uudestaan... ja näyttäähän se upealta! Kohdat, joissa helikopterilla kieputellaan sortuvien talojen välissä, ovat visuaalisesti täydellisiä. Vain tsunamikohtaus näyttää hieman hölmöltä, mutta muuten elokuvan tehosteet ovat erittäin huikeita. Aika näyttää, pysyvätkö ne huikeina vielä vuosien päästä.
Tarinallisesti kaiken tuhoutumisen keskellä on kyse isän ja tyttären välisestä suhteesta. Jo yhden tyttären menettänyt Raymond ei aio antaa toisenkin tyttärensä kuolla, vaan keksii kaiken aikaa uusia keinoja päästä tyttärensä luo. Matkaa kuljetaan helikopterilla, autolla, veneellä ja lentokoneella, ja vaikka mitä reittiä kulkisi, niin vaara on kaikkialla. Blaken täytyy vain toimia neuvokkaana isänsä vanhojen ohjeiden mukaisesti, jotta hänellä ja hänen uusilla tuttavuuksillaan on mahdollisuus selvitä.
Elokuva on kuitenkin hyvin ennalta-arvattava, kliseinen ja se sisältää kehnoja vitsejä, mutta sillä ei ole niin väliä. San Andreas on erittäin viihdyttävä alusta loppuun. Se tarjoaa hienoja efektejä ja jännitystä. Katastrofielokuvalta ei kannata odottaakaan kovin paljoa syvällisyyttä. Paul Giamattin hahmon kohtaukset rauhoittavat hieman elokuvaa, mutta silti toivoisi, että voisi jo nähdä lisää tehostemässäilyä. Välillä Giamattin hahmon mukana olon jopa unohtaa.
San Andreas on kuvattu hyvin. Vaikka ilmakuvissa tuskin on paljoa mitään muuta oikeaa kuin green screen, niin ne näyttävät silti upeilta. Suurimmaksi osaksi käsivarakuva on häiritsevää, varsinkin kun suurin osa käsivarakuvista olisi voinut ottaa jalustalta. Musiikki säestää hyvin taustalla ja tuo mukaan tunnelmaa.
Blu-rayn kuvanlaatu on mielettömän hyvä. Tuhoutuvat rakennukset, sillat ja maa näyttävät täydellisiltä. Toisin kuin vuoden 2009 katastrofielokuva 2012, San Andreas on juuri sopivan pituinen. Tuhoutuminen alkaa nopeasti ja sitä ei tapahdu liian kauaa, että se alkaisi käydä puuduttavaksi. Elokuvan kielinä Blu-raylla ovat englanti, espanja, italia, ja tekstityksinä suomi, tanska, norja, ruotsi, islanti, kreikka ja espanja. Lisämateriaalina on muutama pätkä elokuvan teosta, hieman poistettuja kohtauksia ja Gag Reel, jossa pääsee näkemään parin minuutin ajan näyttelijöiden nauravan. Kun ei tiedä, mikä heistä on niin hauskaa, niin on vaikea nauraa mukana.
Yhteenveto:San Andreas on loistava elokuva katastrofielokuvien ystäville. Jos pidit elokuvasta 2012, niin katso ihmeessä tämäkin. Ihan vain elokuvana se ei ole paras mahdollinen, mutta se on juuri oikeanlaista kesän popcorn-mättö-hupia, mitä välillä vain on pakko katsoa. Visuaalisesti näyttävä elokuva kannattaa omistaa, jos kotoa löytyy iso taulutelevisio. 3D:nä Tennispalatsin ykkössalista sitä oli tietysti parasta katsella, mutta se toimi vielä uudestaan kotisohvalta käsin.
Kirjoittanut: Joonatan, 9.2.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.shyfyy.wordpress.com
San Andreas, 2015, Warner Bros. Entertainment Inc, Village Roadshow Films (BVI) Limited, Ratpac-Dune Entertainment
