Arvostelu: Avatar: Fire and Ash (2025)

AVATAR: FIRE AND ASH

Ohjaus: James Cameron

Pääosissa: Sam Worthington, Zoe Saldaña, Sigourney Weaver, Stephen Lang, Britain Dalton, Jack Champion, Trinity Bliss, Oona Chaplin, Cliff Curtis, Kate Winslet, Bailey Bass, Edie Falco, Brendan Cowell, Jemaine Clement, Joel David Moore, Giovanni Ribisi, Dileep Rao ja David Thewlis

Genre: scifi, seikkailu, toiminta

Kesto: 3 tuntia 15 minuuttia

Ikäraja: 12

James Cameronin scifielokuva Avatar (2009) oli kriitikoiden ja katsojien kehuma megamenestys, jopa kaikkien aikojen eniten tienannut elokuva, joten jatkoa oli tietenkin luvassa. Jo ennen ensimmäisen elokuvan ilmestymistä Cameron oli vihjannut, että hänellä oli suunnitelmia kahdelle jatko-osalle, jotka kuvattaisiin yhtä kyytiä ja joiden oli alun perin tarkoitus ilmestyä vuosina 2014 ja 2015. Esituotanto kuitenkin venyi venymistään ja kuvaukset saatiin käyntiin vasta vuonna 2017. Kakkososa Avatar: The Way of Water sai lopulta ensi-iltansa vasta joulukuussa 2022 ja kolmososan oli tarkoitus ilmestyä heti seuraavana jouluna, kunnes se siirrettiin taas vuodella eteenpäin ja sitten taas kerran vuodella eteenpäin. Nyt, vihdoin ja viimein, Avatar: Fire and Ash saapuu elokuvateattereihin, mutta itse en ole ollut erityisen innoissani. Pidän valtavasti alkuperäisestä Avatarista, mutta jatko-osien loputtomalta tuntunut odotus, sekä The Way of Waterin tuottama valtava pettymys söivät pahasti intoani. Kävin silti uteliaana katsomassa Avatar: Fire and Ashin sen ensi-iltapäivänä IMAX-salissa 3D:nä, toivoen leffan olevan edeltäjäänsä parempi.

Jake Sully perheineen kohtaa uuden vihollisen, kun Quaritch lyöttäytyy yhteen raakalaismaisen Mangkwan-klaanin ja näiden johtajan Varangin kanssa.

Avatar-elokuvien tutut hahmot tekevät paluun. Metkayina-vesiheimon luokse asuttautuneet Jake Sully (Sam Worthington), Neytiri (Zoe Saldaña) ja heidän lapsensa Lo'ak (Britain Dalton) ja Tuk (Trinity Jo-Li Bliss), adoptiotytär Kiri (Sigourney Weaver) ja ihmispoika Spider (Jack Champion) surevat eri tavoin Neteyamin kuolemaa, samalla kun Spider pohtii, kuuluuko hän na'vien vai ihmisten luokse ja Kiri yrittää saada yhteyden na'vien jumalaan, Eywaan. Erityisesti Lo'ak-poika on ottanut isoveljensä kuoleman raskaasti, kokien olevansa syypää. Tukia lukuun ottamatta lapsihahmoista saadaan hieman enemmän irti tässä elokuvassa, mutta Jaken ja Neytirin kohdalla tehdään kömpelöitä vetoja. Hahmojen luonteet, motiivit ja ajatusmaailmat vaihtelevat sen mukaan, mitä kohtaus heiltä vaatii, ilman uskottavaa tai välillä edes ymmärrettävää syytä.

     Vastaansa Sullyn perhe saa taas kerran Quaritchin (Stephen Lang), jota Cameron ei meinaa uskaltaa pistää hengiltä. Hahmoon saadaan hieman syvyyttä leffan aikana, niin Spider-poikansa kuin na'vilta näyttämisen kautta. Sen sijaan muut tutut pahikset, kenraali Ardmore (Edie Falco), kapteeni Scoresby (Brendan Cowell) ja ykkösosasta paluun tekevä ahne Parker (Giovanni Ribisi) pysyvät tylsän yksiulotteisina tyyppeinä. Vanhojen tuttujen uudelleenkohtaamisen sijaan kiinnostavampaa on kuitenkin kolmosleffan tarjoama uusi tuttavuus, vihamielistä na'vi-heimo Mangkwaneja johtava Varang (Oona Chaplin). Hahmo on aidosti kiinnostava katkeruudessaan, tämän kokiessa Eywan pettäneen Mangkwanit vuosia sitten hädän hetkellä. Onkin sääli, että väkevän esittelyn jälkeen Varang pusketaan sivuun huomattavasti tylsempien hahmojen tieltä.

Olin tosiaan aika pettynyt Avatar: The Way of Wateriin yli vuosikymmenen odotuksen jälkeen ja se madalsi odotuksiani kolmososaa kohtaan selvästi. Tästä huolimatta Avatar: Fire and Ash tuotti myös pettymyksen ja harmikseni intoni koko elokuvasarjaa kohtaan on hiipunut kovaa kyytiä. Kolmososa käynnistyy vielä todella lupaavasti. On kiinnostavaa nähdä jokin na'vi-heimo pahiksina ja näiden julmien Mangkwanien lisäksi leffa esittelee alussa myös mielenkiintoisen lentävän kauppiasheimon, joiden matkaan Sullyn perhe lähtee. Ensimmäisen tunnin aikana pidin näkemästäni aika paljonkin ja tuumin, että tästähän tulee taatusti parempi Avatar-elokuva kuin The Way of Waterista.

Erittäin lupaavan ensimmäisen tunnin jälkeen Fire and Ash kuitenkin pysähtyy kuin seinään ja ottaa aivan käsittämättömän takapakin. Sen sijaan, että leffa veisi tarinaa eteenpäin, se muuttuukin kierrätykseksi kaikesta siitä, mitä The Way of Waterissa nähtiin. Hahmot palaavat sukeltelemaan avaruusvalaiden kanssa, joita kapteeni Scoresby miehistöineen palaa taas metsästämään. Vuorotellen Sullyn penskat kidnapataan ja heillä kiristetään Sullya antautumaan. Loppuhuipennuskin on monin paikoin identtinen siihen, mitä kakkososassa nähtiin, mutta siihen on liitetty valmistautumisosio, mikä tuntuu vain ykkösosan kierrätykseltä. Mitä ihmettä tässä tapahtui? Elokuva vaikuttaa aluksi vievän seikkailua Pandoralla kiehtoviin uusiin suuntiin ja sitten mielikuvitus katkeaa kuin seinään. Kohtausten laiskaa kierrätystä ei auta se, että Fire and Ashilla on kestoa jopa kolme tuntia ja vartti. Kun leffa muuttuu lähes kopioksi edeltäjästään, eikä mukana ole edes jännitettä, sillä Cameron ei uskalla laittaa näitä hahmoja vaaroihin, joissa olisi oikeasti seuraamuksia, mielsin kolmannen Avatar-elokuvan jopa pitkäveteiseksi. Loppuhuipennus on massiivinen, mutta siitä puuttuu kaikki eeppisyys ja säväyttävyys.

Cameronin, Rick Jaffan ja Amanda Silverin käsikirjoitus ontuu monella tapaa ja kolmikko meneekin usein siitä, mistä aita on matalin. En tajua, mikseivät he antaneet uusien ideoiden johdattaa heitä kiinnostaville uusille poluille, vaan he ryhtyivät kopioimaan edellisosan tekstiä. Käsikirjoitus takeltelee myös hahmokaarien, heidän motiiviensa ja mielenmaisemiensa kanssa, eikä asiaa auta kömpelö leikkaus, missä elokuva velloo liikaa yhdentekevämmissä kohtauksissa, mutta lähes juoksee läpi tarinankerronnallisesti tärkeitä hetkiä.

Jos jokin Avatar: Fire and Ashissa ansaitsee toki kehut, niin sen tekninen toteutustapa - joskin tällä kertaa jatkuva vaihtelu kuvataajuuksien välillä häiritsi, kun ajoittain hahmot liikkuvat todella sulavasti ja ajoittain taas lähes töksähdellen. Tämä johtuu siitä, että osa elokuvasta esitetään 48 kuvan sekuntitahtia ja osa tavanomaisella 24 kuvan sekuntitahdilla. Muuten leffa tarjoaa jälleen komean audiovisuaalisen elämyksen, joka jättää taas muut vuoden tehosterainoista varjoonsa. Pandora on edelleen mykistävän upea ilmestys, eikä elokuvan monimutkikkaissa tehosteissa ole valittamista. Myös äänimaailma on väkevästi rakennettu Simon Franglenin säveltämiä musiikkeja myöten. Valitettavasti elokuvasarjan kolmososassa pelkät näyttävät kuvat eivät enää riitä, jos käsikirjoitus on näin hataralla pohjalla. Mikäli Avatar-elokuvasarja tästä vielä jatkuu, Cameron saisi tehdä tarinan puolesta reippaita ryhdistysliikkeitä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Avatar: Fire and Ash, 2025, 20th Century Studios, TSG Entertainment, Lightstorm Entertainment

Arvostelu: Järki ja tunteet (Sense and Sensibility - 1995)

JÄRKI JA TUNTEET

SENSE AND SENSIBILITY

Ohjaus: Ang Lee

Pääosissa: Emma Thompson, Kate Winslet, Gemma Jones, Hugh Grant, Alan Rickman, Greg Wise, Emilie François, Robert Hardy, Elizabeth Spriggs, Harriet Walter, James Fleet, Imogen Stubbs, Imelda Staunton, Hugh Laurie, Richard Lumsden ja Tom Wilkinson

Genre: romantiikka, draama

Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 7

Sense and Sensibility, eli suomalaisittain Järki ja tunteet perustuu Jane Austenin samannimiseen kirjaan vuodelta 1811. Kirjan pohjalta oli jo tehty useita näytelmiä ja kaksi BBC-kanavan televisiosarjaa, mutta varsinaisen elokuvan teko käynnistyi vasta 1980-luvun lopulla, kun Mirage Enterprisesin tuottaja Lindsay Doran ehdotti sitä yhtiön muille edustajille, jotka pohtivat, mistä kirjasta voisi seuraavaksi tehdä filmatisoinnin. Doran sai samoihin aikoihin käsiinsä Emma Thompsonin kirjoittamia sketsejä ja koki niiden mukailevan niin hyvin Austenin tyyliä kirjoittaa, että Doran ehdotti Thompsonille Järki ja tunteet -elokuvasovituksen käsikirjoittamista. Thompson ei ollut aiemmin kirjoittanut käsikirjoitusta elokuvaan, mutta innokkaana Austen-fanina hän ryhtyi rohkeasti hommiin. Useampi studio oli epäileväinen ensikertalaisen Thompsonin tekstistä, mutta Doran sai lopulta Columbia Picturesin vakuuttuneeksi. Taiwanilainen Ang Lee ei tiennyt Austenista, mutta Doran mielsi tämän Hääjuhla-elokuvan (The Wedding Banquet - 1993) sisältävät hyvin austenmaisia juttuja ja pestasi Leen ohjaamaan leffan. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Järki ja tunteet sai maailmanensi-iltansa 4. joulukuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai kehuja kriitikoilta ja sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naispääosa, naissivuosa, kuvaus, puvustus ja musiikki), joista se voitti parhaan sovitetun käsikirjoituksen palkinnon, kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, naispääosa, naissivuosa ja musiikki), joista se voitti parhaan draamaelokuvan ja käsikirjoituksen palkinnot, sekä kaksitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miessivuosa, sovitettu käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus, maskeeraus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, naispääosan ja naissivuosan palkinnot. Itse en ole aiemmin katsonut Järkeä ja tunteita, mutta olen toki tiennyt leffasta jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella sen.

Kun herra Dashwood kuolee, hänen vaimonsa ja tyttärensä joutuvat jättämään kotikartanonsa, Dashwoodin aiemman avioliiton kautta syntyneen pojan perittyä tämän omaisuuden.

Järki ja tunteet pitää sisällään joitain Ison-Britannian parhaista näyttelijöistä, joista osa nautti parhaillaan uransa huipuista ja joista toisista nousisi todellisia julkkiksia vasta myöhemmin. Tom Wilkinson nähdään pikaisesti elokuvan alussa menehtyvänä herra Dashwoodina, jonka omaisuus menee perintönä hänen esikoispojalleen Johnille (James Fleet). Dashwoodin nykyinen vaimo (Gemma Jones) ja heidän tyttärensä Elinor (parhaan naispääosan BAFTA-palkinnon voittanut Emma Thompson), Marianne (uransa vasta aloittanut Kate Winslet) ja Margaret (Emilie François) joutuvat muuttamaan ulos kartanosta, eikä heidän perintönsäkään huimaa päätä. Sivurooleissa taas nähdään Harriet Walter Johnin tympeänä vaimona Fannyna, Hugh Grant tämän hurmuriveli Edwardina, Robert Hardy Dashwoodin naiset hoteisiinsa ottavana sir John Middletonina, Greg Wise ja Alan Rickman Marianneen silmänsä iskevinä herra Willoughbynä ja eversti Brandonina, Elizabeth Spriggs seurapiirirouva Jenningsinä, sekä Imelda Staunton tämän tyttärenä Charlottena ja Hugh Laurie Charlotten miehenä, herra Palmerina. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa. Thompson ja Winslet loistavat pääosissa eri tavoin tilanteeseensa ja rakkauteen suhtautuvina siskoksina. Grant on hieman tavallista hillitympi hurmuriroolissaan, kun taas usein pahiksia esittävä Rickman yllättää totuttua herkemmän hahmon osassa. Kyllä Jeeves hoitaa -sarjasta (Jeeves and Wooster - 1990-1993) kuuluisaksi noussut ja nykyään parhaiten House-sarjasta (2004-2012) tunnettu Laurie varastaa parit kohtauksensa sarkastisena herra Palmerina. Ja pakkohan minun on vielä kehuskella, että pääsin viikko sitten tapaamaan nykyään avioparin Emma Thompsonin ja Greg Wisen, heidän saavuttua Suomeen mainostamaan uutta jännäriä Sydäntalvea (Dead of Winter - 2025). Sain myös kummankin nimikirjoitukset Järki ja tunteet -blu-raykappaleeni kanteen!

En ihmettele, että Emma Thompson voitti Järjestä ja tunteista käsikirjoituspalkinnot Oscar- ja Golden Globe -gaalassa. Thompsonin oli täysin turha olla huolissaan siitä, ettei hän muka olisi ensikertalaisena pätevä hommaan. Austenin kirjan pohjalta Thompson on työstänyt erittäin väkevän tekstin, jossa useammat, monenlaisia käänteitä sisältävät juonikuviot kulkevat saumattomasti rinnakkain ja joka on täynnä erinomaista dialogia. Keskusteluista löytyy runsaasti oivaltavaa huumoria, mutta myös vanhanaikainen ja hahmojen statukselle ominainen jäykän sivistynyt puhetapa voi aiheuttaa huvittuneisuutta. Miettikääpä, jos ihmiset puhuisivat näin edelleen, nuoria myöten. "Näitkö neiti Virtasen tuoreimman Tiktok-videon? Vulgaari, sanon minä." "Kyllä, perin mauton. Varsinainen skandaali suorastaan!"

Kuten jo nimestä voi päätellä, Järki ja tunteet -elokuvan rakkaustarinoissa pohditaan paljon sitä, onko kannattavampaa ryhtyä parisuhteeseen kuunnellen aivojaan vai sydäntään? Tuohon aikaan toisen varakkuudella oli suuri merkitys ja kun Dashwoodin naiset jäävät perinnönluennassa nuolemaan näppejään, eivät Elinor ja Marianne voi antaa kättään kenelle tahansa. Myös mieshahmot joutuvat pohtimaan, ketä he voivat kosia, sillä pelolla että heidän unelmiensa rakkaus ei miellytä vanhempia ja pahimmassa tapauksessa mies voidaan potkia suvusta väärän valinnan takia. Näihin vaikeisiin ja empimistä ja salaisuuksia sisältäviin suhteisiin keskittyvään tarinaan uppoutuu hiljalleen täysin ja vähän päälle parin tunnin kesto vierähtääkin varsin vauhdilla.

Taiwanilainen Ang Lee voi paperilla vaikuttaa hassulta valinnalta ohjaamaan näin peribrittiläistä elokuvaa, mutta Lee suoriutuu ohjaustontistaan oivallisesti ja kyseessä onkin yksi miehen epätasaisen filmografian paremmista teoksista. Tuotantoarvoiltaan Järki ja tunteet on pääasiassa huippuluokkaa, joskin ainakin omalla Blu-rayllani äänimiksaus oli niin epätasainen, että keskustelukohtauksissa äänenvoimakkuutta täytyi nostaa reippaasti, jotta kuuli, mitä hahmot puhuivat ja sitten taas kun ruudulla tapahtui enemmän jotain, täytyi voimakkuutta taas laskea. Kameratyöskentely ja leikkaus ovat mainiota, mutta parhaiten loistamaan pääsevät palkintoehdokkuuksia kahmineet lavastus ja puvustus, jotka ovat erinomaista jälkeä läpikotaisin. Patrick Doylen säveltämät musiikit tunnelmoivat kauniisti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.7.2024 - Muokattu: 2.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sense and Sensibility, 1995, Columbia Pictures, Mirage Enterprises

Arvostelu: Lee (2023)

LEE

Ohjaus: Ellen Kuras

Pääosissa: Kate Winslet, Andy Samberg, Alexander Skarsgård, Marion Cotillard, Andrea Riseborough, Josh O'Connor, Noémie Merlant, Arinzé Kene, Vincent Colombe, Patrick Mille, Samuel Barnett ja James Murray

Genre: historia, draama, sota

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 12

Lee perustuu Antony Penrosen kirjaan The Lives of Lee Miller vuodelta 1985, joka perustuu Penrosen äidin Lee Millerin elämään ja aikaan sotavalokuvaajana. Elokuva lähti liikkeelle, kun kuvaaja Ellen Kuras näki kaupassa Penrosen kirjan ja tuumasi, että Lee Miller näytti hänen mielestään samannäköiseltä kuin näyttelijä Kate Winslet, jonka kanssa Kuras oli tehnyt yhteistyötä Tahrattomassa mielessä (Eternal Sunshine of the Spotless Mind - 2004). Kuras osti kirjan itselleen ja toisen kappaleen, jonka hän lähetti Winsletille. Winslet kiinnostui Millerin elämästä ja päätti tehdä hänestä elokuvan. Winslet koki kuitenkin suuria vaikeuksia saada rahoitusta elokuvalle ja esituotanto venyi useamman vuoden mittaiseksi. Lopulta hän sai rahat ja työryhmän kasaan ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2022. Lee sai maailmanensi-iltansa jo viime syksynä Toronton elokuvajuhlilla, mutta vasta nyt se saapuu kunnon teatterikierrokselle myös Suomeen. Itse kuulin Lee Milleristä vasta tänä vuonna Civil War -elokuvan (2024) kautta ja kun sain tietää, että syksyllä oli tulossa oma elokuva kyseisestä henkilöstä, päätin käydä katsomassa Leen heti ensi-iltapäivänä.

Toisen maailmansodan syttyessä entinen malli Lee Miller päättää lähteä rintamalle sotavalokuvaajana.

Pääroolissa Lee Millerinä nähdään tosiaan Kate Winslet, joka on tuttuun tapaansa erittäin hyvä roolissaan. Winslet tulkitsee hyvin hahmonsa sinnikkyyttä ja päättäväisyyttä, kanavoidenkin tätä jo tuotantovaiheessa, kun elokuvan oli vaikea saada rahoitusta. Hän selvästi ihailee Milleriä suuresti ja tämä näkyy hänen vahvassa suorituksessaan. Lee Miller työskenteli aiemmin mallina, siirtyen siitä valokuvaamiseen. Kun toinen maailmansota syttyi, hän päätti tehdä jotain, mitä pidettiin tuolloin täysin ennenkuulumattomana ja lähteä naisena rintamalle kuvaamaan sodan kauheuksia. Katsojana haluaakin nähdä hahmon todistavan muut vääräksi ja onnistuvan tavoitteissaan.

     Elokuvassa nähdään myös Alexander Skarsgård Millerin miehenä, sotilaiden ja varustusten naamioimiseen erikoistuneena Roland Penrosena, Marion Cotillard, Vincent Colombe ja Noémie Merlant Millerin ystävinä Solange d'Ayenina, Paul Éluardina ja Nusch Éluardina, Andrea Riseborough Vogue-lehdellä työskentelevänä Audrey Withersinä, Andy Samberg toisena sotavalokuvaajana David Schermanina, sekä Josh O'Connor 1970-luvulla iäkästä Milleriä haastattelevana Tonynä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan oivallisesti ja isoin yllätys on, kuinka hyvin komediaelokuvista ja -sarjoista, kuten Brooklyn 99:stä (Brooklyn Nine-Nine - 2013-2021) ja The Lonely Island -sketsibändistä tuttu Samberg istuu mukaan vakavaan sotadraamaan.

Kuten odottaa saattoikin, Lee osoittautui oikein mainioksi elämäkertaelokuvaksi, sekä samalla kiinnostavan erilaiseksi tarinaksi toisesta maailmansodasta. Kun yleensä toiseen maailmansotaan sijoittuvat elokuvat keskittyvät rintamalla taisteleviin miessotilaisiin, on jo itsessään mielenkiintoisen poikkeava kuvaus nähdä tätä tuhoa ja hirveyttä (kirjaimellisesti) naisen linssin takaa. Elokuvasta löytyy toki runsaasti hetkiä, joissa näytetään myös, kuinka epätasa-arvoista sota-aika oli naisille. Millerin täytyy kierrellä ja kaarrella ja keksiä porsaanreikiä sun muuta, jotta hän ylipäätään pääsee naisena sotavalokuvaajaksi. Sittenkin hän kohtaa monenlaisia misogynian muotoja, oli kyse siitä, ettei häntä päästetä tiedotustilaisuuksiin sukupuolen takia tai sotilaista, jotka kohtelevat paikallisia naisia kuin palkintoina urotöilleen.

Elokuvan kerronta on ajoittain hitusen kömpelöä ja meno muuttuu sulavammaksi, kun Miller tekee päätöksen ryhtyä sotavalokuvaajaksi. Kun Miller lähtee rintamalle, on kaiken aikaa kiinnostavampaa seurata, millaisiin tilanteisiin hän ajautuu, taistelutantereelta aina itse Adolf Hitlerin kotiin asti. Osa kohtauksista ei ole missään nimessä helppoa katseltavaa ja etenkin kohtaus, jossa Miller ja sotilaat löytävät keskitysleirille matkanneen junan, tekee pahaa. Leen selvästi heikoin lenkki on sen lopetus. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että elokuva päättää viime minuuteillaan heittää mukaan parikin täysin turhaa käännettä, jotka jättävät katsojan lähinnä hämilleen.

Leen ohjauksesta vastasi lopulta Ellen Kuras, joka toimikin Winsletin innoittajana, ostettuaan tälle kirjan Milleristä. Kyseessä on Kurasin ensimmäinen elokuva ohjaajana, hänen toimittua aiemmin kuvaajana ja pääasiassa hän hoitaakin tonttinsa mallikkaasti. Liz Hannahin, John Colleen ja Marion Humen käsikirjoitus kaipaisi hieman viilausta, etenkin lopetuksensa suhteen, mutta pääasiassa he kirjoittavat Millerin elämästä ja urasta kiinnostavasti. Lee on myös taitavasti kuvattu. Lavastus on erinomaista ja niin puvustus kuin maskeerauskin ovat oivallista jälkeä. Erikoistehosteet näyttävät hyviltä ja äänimaailma on osaavasti työstetty. Musiikeista vastaava Alexandre Desplat tunnelmoi tuttuun tapaansa nätisti taustalla. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Lee, 2024, 55 Films, Brouhaha Entertainment, Hantz Motion Pictures, Hopscotch Features, Juggle Productions, MS Partecipations S.A., Pasaca Entertainment, Rocket Science, Sky Cinema, Sky Originals, Vogue Films, Vogue Studios

Arvostelu: Finding Neverland - tarinan lähteillä (Finding Neverland - 2004)

FINDING NEVERLAND - TARINAN LÄHTEILLÄ

FINDING NEVERLAND

Ohjaus: Marc Forster

Pääosissa: Johnny Depp, Kate Winslet, Freddie Highmore, Dustin Hoffman, Julie Christie, Radha Mitchell, Nick Roud, Joe Prospero, Luke Spill, Mackenzie Crook, Kelly Macdonald, Angus Barnett, Toby Jones ja Ian Hart

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 7

Finding Neverland, Suomessa lisänimellä "tarinan lähteillä", perustuu Allan Kneen näytelmään The Man Who Was Peter Pan vuodelta 1998, joka puolestaan pohjautuu J. M. Barrien elämään ja hänen kirjoittamaansa näytelmään Peter Paniin (1904). Miramax hankki oikeudet Kneen näytelmään, David Magee ryhtyi kääntämään sitä elokuvakäsikirjoituksen muotoon ja Marc Forster pestattiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät ja elokuvalle suunniteltiin ensi-iltaa syksylle 2003, mutta koska Universal Pictures julkaisi tuolloin oman Peter Pan -elokuvansa, studio vaati Miramaxia joko viivästämään julkaisua seuraavalle vuodelle tai poistamaan leffasta kaikki kohtaukset Peter Pan -näytelmästä. Miramax suostui ensimmäiseen ehtoon ja lopulta Finding Neverland - tarinan lähteillä sai maailmanensi-iltansa 4. syyskuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten ja tasan 100 vuotta alkuperäisen Peter Pan -näytelmän saatua ensi-iltansa! Elokuva oli kehuttu menestys, joka sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, miespääosa, sovitettu käsikirjoitus, lavastus, puvustus ja leikkaus), joista se voitti parhaan musiikin palkinnon, viisi Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa, käsikirjoitus ja musiikki), sekä kymmenen BAFTA-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, naispääosa, naissivuosa, sovitettu käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, maskeeraus ja musiikki). Itse katsoin Finding Neverlandin ensi kertaa vasta muutamia vuosia sitten ja pidin siitä paljon. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja samalla arvostella sen.

Kirjoittaja James Barrien uusi näytelmä ei ole toivottu menestys, mikä lannistaa miehen. Kuitenkin kun hän tapaa Sylvia Llewelyn Daviesin ja tämän lapset, Barrie keksii kirjoittaa uuden koko perheen näytelmän pojasta, joka ei suostu kasvamaan aikuiseksi ja tämän seikkailuista Mikä-Mikä-Maassa.

Johnny Depp näyttelee sir James Matthew Barrieta, eli näytelmäkirjailija J. M. Barrieta, Peter Panin luojaa. Roolityöstään parhaan miespääosan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -ehdokkuudet napannut Depp istuu rooliin erittäin mainiosti, tehden hahmostaan lapsenmielisen ja leikkisän, mutta silti huomattavasti maltillisemman tapauksen kuin hänen merirosvokapteeni Jack Sparrow -hahmonsa vuotta aiemmin ilmestyneessä Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous -seikkailuelokuvassa (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003). Barrie on mielenkiintoinen henkilö ja Depp tuo tämän monenlaiset puolet onnistuneesti esille.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Radha Mitchell Barrien vaimona Maryna, Dustin Hoffman Barrien näytelmien tuottajana Charles Frohmanina, Kate Winslet Barrien kohtaamana, vastikään leskeksi jääneenä Sylvia Llewelyn Daviesina, Freddie Highmore, Nick Roud, Joe Prospero ja Luke Spill tämän lapsina, Peterinä, Georgena, Jackina ja Michaelina, sekä Julie Christie poikien isoäitinä, Sylvian äitinä Emma du Maurierina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan onnistuneesti. Winslet on erittäin mainio Sylviana, joka yrittää toipua miehensä kuolemasta ja hoitaa neljää lastaan. Lapsista parhaiten onnistuu nuori Highmore Peterinä, joka tietty toimii innoittajana Barrien uuden näytelmän päähenkilölle. Depp oli niin vaikuttunut Highmoren suorituksesta, että kun Tim Burton etsi Jali ja suklaatehdas -elokuvansa (Charlie and the Chocolate Factory - 2006) nimikkohahmolleen lapsinäyttelijää, Depp suositteli Highmorea ja Burton uskoi konkarin sanaa. Christie on erinomainen tiukkana isoäitinä, Mitchellin jäädessä hieman varjoon Barrien toistuvasti unohtamana vaimona. Hoffmanin rooli jää myös varsin pieneksi, mutta on hupaisaa, että hänet nähdään jo toistamiseen Peter Paniin liittyvässä elokuvassa, Hoffmanin näyteltyä pahaa merirosvokapteeni Koukkua Steven Spielbergin elokuvassa Hook - Kapteeni Koukku (Hook - 1991).

Finding Neverland - tarinan lähteillä on yhä uusintakatselulla ja 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen äärimmäisen ihastuttava, liikuttava ja mielenkiintoinen tarina yhden viime vuosisadan rakastetuimman sadun synnystä - ainakin filmin mukaan. Se lumoaa heti mukaansa ja pitää hyvin katsojasta kiinni lopputeksteihin asti. On kiinnostavaa seurata Barrien elämää, kuinka tämä aluksi harmittelee viimeisimmän näytelmänsä huonoa menestystä ja sitten Llewelyn Daviesit tavatessaan saa hurjan inspiraation puuskan uuteen kertomukseensa. On hauskaa ja kekseliästä, kuinka erilaiset tutut Peter Pan -jutut löytävät muotonsa, usein sattumalta. Kun tiukka rouva du Maurier toruu lapsenlapsiaan henkari kädessään, Barrie näkee hetkellisesti katalan roiston koukku kätensä tilalla.

Vaikka elokuva onkin periaatteessa puhdas draama, joka sijoittuu yli sadan vuoden taakse, siinä vallitsee ihanan taianomainen ja satumainen henki. Kun Barrie leikkii Sylvian lasten kanssa, kohtaukset esitetään puoliksi todellisessa maailmassa, perheen kotona ja pihalla, ja puoliksi heidän kuvittelemassaan satumaassa, vaikkapa merirosvolaivassa. Kun tarina ja ilmapiiri vievät näin mainiosti mukanaan, hahmojen koettelemukset - niin hyvässä kuin pahassa - iskevät lujaa katsojan tunteisiin. Pahimmassa tapauksessa katsojan on viimeisen puolituntisen aikana saada mitään selvää tapahtumista, surun ja onnen kyynelten peittäessä silmät. Tunnin ja kolmen vartin kesto kulkee kuin siivillä ja Finding Neverlandin katsoo erittäin mielellään uudelleenkin.

Elokuvan on ohjannut Marc Forster, jonka epätasaiseen filmografiaan on vuosien varrella kuulunut muun muassa James Bond -leffa Quantum of Solace (2008), zombiraina World War Z (2013) ja suloinen Risto Reipas ja Nalle Puh (Christopher Robin - 2018). Finding Neverland - tarinan lähteillä saattaa jopa olla Forsterin paras työ. Forster tanssahtelee taitavasti todellisen maailman ja sadun rajamaastossa. David Mageen kirjoittama käsikirjoitus on myös onnistunut. Elokuva on taitavasti kuvattu ja sulavasti leikattu. Mukana on muutamia hetkiä, joissa siirrytään erittäin komeasti eri tapahtumapaikkojen välillä. Lavastus- ja puvustustiimit tekevät hienoa työtä herättäessään vuonna 1904 takaisin henkiin. Tehosteet ovat kelvolliset ja äänimaisema oivallisesti kasattu. Jan A. P. Kaczmarekin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla nätisti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Finding Neverland, 2004, Miramax, FilmColony, Keylight Productions

Arvostelu: Tahraton mieli (Eternal Sunshine of the Spotless Mind - 2004)

TAHRATON MIELI

ETERNAL SUNSHINE OF THE SPOTLESS MIND

Ohjaus: Michel Gondry

Pääosissa: Jim Carrey, Kate Winslet, Mark Ruffalo, Kirsten Dunst, Elijah Wood, Tom Wilkinson, Jane Adams, David Cross, Deirdre O'Connell ja Thomas Jay Ryan

Genre: draama, romantiikka, scifi

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 12

Eternal Sunshine of the Spotless Mind, eli suomalaisittain Tahraton mieli on Jim Carreyn ja Kate Winsletin tähdittämä romanttinen scifidraamaelokuva. 1990-luvun lopulla kirjoittaja Pierre Besmuth oli saanut idean tarinasta, jossa muita ihmisiä voisi poistaa omista muistoista ja kertoi tästä ohjaaja Michel Gondrylle. Ideasta innostunut Gondry ryhtyi kynäilemään tarinaa Besmuthin kanssa, mutta kaksikko pyysi Charlie Kaufmania kirjoittamaan lopullisen käsikirjoituksen. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2003 ja lopulta Tahraton mieli sai maailmanensi-iltansa 9. maaliskuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka keräsi lähes pelkkää ylistystä kriitikoilta. Elokuva sai muun muassa kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras naispääosa ja alkuperäiskäsikirjoitus), joista se voitti jälkimmäisen, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras komedia- tai musikaalielokuva, miespääosa, naispääosa ja käsikirjoitus), sekä kuusi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa ja naispääosa), joista se voitti parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen ja leikkauksen palkinnot. Vuosien varrella leffan arvostus on vain kasvanut ja nykyään se on noussut kulttiklassikon asemaan, sekä esiintyy useilla listoilla vuosituhannen parhaiden elokuvien joukosta. Itse katsoin Tahrattoman mielen joitain vuosia sitten ensimmäisen kerran, enkä tuolloin paljoa piitannut leffasta. Kuitenkin kun katsoin sen pari vuotta sitten uudestaan ja vieläpä elokuvateatterissa, pidinkin elokuvasta valtavasti. Kun huomasin Tahrattoman mielen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen kolmannen kerran ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Joel Barish saa tietää, että hänen tyttöystävänsä Clementine on suorittanut toimenpiteen, jolla kaikki muistot Joelista on pyyhitty naisen mielestä. Katkera Joel päättää suorittaa samanlaisen toimenpiteen, mutta prosessin aikana muistoihin jumiin jäänyt Joel tulee toisiin ajatuksiin. Voiko prosessia enää peruuttaa?

Elokuvan pääroolissa Joel Barishina nähdään Jim Carrey, jonka mukanaolo saattaa herkästi herättää mielikuvan, että luvassa olisi pöljää hassuttelua ja aikamoista naamanvääntelyä. Esimerkiksi Ace Ventura - lemmikkidekkarista (Ace Ventura: Pet Detective - 1994), Nuijasta ja tosinuijasta (Dumb and Dumber - 1994) ja Valehtelija, valehtelijasta (Liar Liar - 1997) tuttu Carrey kuitenkin yllättää vähän samaan tapaan kuin The Truman Show'ssa (1998) ja näyttää itsestään näyttelijänä erittäin vakuuttavan puolen. Vaikkei minulla ole mitään Carreyn ikonista esiintymistapaa vastaan, on silti hienoa nähdä, että hänestä on muuhunkin. Hänen hahmonsa Joel on itse asiassa varsinainen introvertti hissukka. Carrey tulkitsee erittäin lahjakkaasti miestä, jonka sydän on kokenut pahemman luokan särkymisen. Hän näyttää riipaisevan menetyksen tuskan, mutta loistaa vielä paremmin, kun eriskummalliseen toimenpiteeseen ajauduttuaan, Joel haluaakin perua aikomuksensa.

     Joelin rakastamaa Clementine Kruczynskiä taas näyttelee tuohon aikaan maailman menestyneimmästä elokuvasta, Titanicista (1997) parhaiten tunnettu Kate Winslet. Ekstrovertti ja impulsiivinen Clementine on Joelin täysi vastakohta, eikä kestä kauaa, kun katsoja jo tuumii, että ehkä nämä kaksi hahmoa eivät välttämättä sovi toisilleen. Winsletin ja Carreyn väliltä löytyy kuitenkin vahvaa kemiaa. Winslet herkuttelee ansiokkaasti roolissaan, tuoden hienosti esille vaikean hahmonsa monet sävyt. On kumma ajatus, että Carreyn tähdittämässä elokuvassa joku muu pistäisi räikeämmän show'n päälle, mutta niin vain Winslet tekee jotain, mihin kukaan ei ole tainnut pystyä ennen tai jälkeen elokuvan ilmestymisen.

Elokuvassa nähdään myös Tom Wilkinson, Kirsten Dunst, Mark Ruffalo ja Elijah Wood ihmisten muistoja poistavassa Lacuna-yrityksessä työskentelevinä johtaja Howardina, tämän sihteerinä Maryna, teknikko Finkinä ja tämän assistenttina Patrickina, sekä Jane Adams ja David Cross Joelin ystäväpariskuntana Carriena ja Robina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan ja Lacuna-poppoon välille on kirjoitettu omat sivujuonensa, jotka linkittyvät lopulta vahvasti Joeliin ja Clementineen.

Ensimmäisellä katselukerralla en tosiaan erityisemmin välittänyt Tahrattomasta mielestä, mutta uusintakatselulla se iski minuun todella lujaa - osittain siksi, että olin siinä kohtaa itse juuri käymässä läpi haastavan ihmissuhteen loppumista ja pohtimassa, että voisinpa poistaa koko ihmisen mielestäni. Vaikka olenkin nyt huomattavasti valoisammassa elämäntilanteessa äärimmäisen rakkaan ja rakastavan ihmisen kanssa, ei mielipiteeni elokuvaa kohtaan kääntynyt takaisin negatiiviseen suuntaan. Päinvastoin, pidin siitä vieläkin enemmän. Sen kertomus resonoi takuulla jokaisen kanssa, joka on käynyt läpi jonkinlaisen ihmissuhteen päättymisen, oli kyse sitten parisuhteesta, pitkästä avioliitosta tai lyhyemmästä vaikkapa kesäromanssista tai sitten ihan vain hankalasta kaveruudesta. Kenelläpä ei olisi käynyt mielessä ajatus, että voisipa mielestä poistaa tähän toiseen ihmiseen liittyvät kivuliaat muistot? Kukapa ei olisi joskus tuuminut, että voi kunpa en olisi koskaan tavannutkaan tätä tiettyä ihmistä? Tahrattomassa mielessä takerrutaan erinomaisesti tällaiseen ajatusmaailmaan.

Elokuva käsittelee todella hienosti teemojaan rakkaudesta ja erosta, sekä muistoista. Elokuvan aikana pohditaan, että olisiko kuitenkin parempi muistaa kuin poistaa nämä muistot? Sen lisäksi, että virheistä oppii, nämä kaikki erilaiset ja monimutkikkaat muistot ovat aikakausilta, jotka ovat tehneet meistä meidät, eikä niitä pidä ryhtyä sorkkimaan. Ihmissuhteet eivät myöskään ole mustavalkoisia, vaan niihin liittyy paljon kaikenlaisia ylä- ja alamäkiä. Kun Joel tekee päätöksen pyyhkiä Clementinen mielestään, on hän yhä vellomassa negatiivisissa ajatuksissa ja muistoissa, mutta kun hänet kytketään kiinni Lacunan koneisiin ja hän ajelehtii läpi naiseen liittyvien muistojensa, hän muistaa, kuinka paljon hyvää ja ihanaa Clementineen liittyikään. Onko niitä muistoja järkeä tuhota siinä samalla?

Charlie Kaufmanin käsikirjoitus ansaitsi kyllä palkintonsa, niin fantastinen se on. Kaufman pyörittelee kertomusta kekseliäästi, eikä päästä katsojaansa helpolla risteilevän kerrontansa kanssa. Erinomaisen tekstin pohjalta ohjaaja Michel Gondry rakentaa vaikuttavan unenomaisen yleishengen, joka istuu täydellisesti filmiin, joka sijoittuu suurilta osin päähenkilönsä pään sisälle ja muistoihin. Tätä muistoaspektia hyödynnetään erityisen hyvin. Tosielämässäkään ihminen ei luultavasti pysty käymään muistojaan läpi täysin lineaarisesti ja täydellisen yksityiskohtaisesti, ja niinpä myös Joelin muistot Clementinesta esitetään hajanaisessa järjestyksessä, välillä jopa sulautuen toisiinsa. Jotkut hetket jäävät riipaisevan tarkasti mieleen, kun taas toiset muistot ovat hatarampia, lähes satumaisia. Muistokohtaukset ovat täynnä yksityiskohtia, jotka saattaa poimia vasta uusintakatselulla. Kirjastokohtauksessa hyllyjen kirjat haalenevat, kunnes muuttuvat täysin valkoisiksi ja sisällöttömiksi, samalla lailla myös ihmisten kasvot sumenevat, kun ne hiljalleen pyyhkiytyvät Joelin mielestä.

Tahraton mieli on myös teknisiltä ansioiltaan onnistunut teos. Se on tyylikkäästi kuvattu. Kameratyöskentelyä vaikeutti Gondryn toive toteuttaa suuri osa tehosteista käytännössä, ilman tietokonekikkailua. Niinpä lavastajien täytyi olla luovia, jotta paikkoja pystyttiin hyödyntämään moniin, unimaisiin tarkoituksiin ja esimerkiksi visiitti Joelin lapsuudessa hyödyntää vakuuttavasti pakotettua perspektiiviä, saaden Joelin näyttämään lapsenkokoiselta suurissa lavasteissa. Kuvaa myös tehostaa tietty unimainen usvaisuus. Leikkaus on tarkkaan huoliteltua, valaisu on välillä erittäin räikeää ja puvustajatkin tekevät hyvää työtä. Äänimaailma on pätevästi rakennettu Jon Brionin tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Eternal Sunshine of the Spotless Mind, 2004, Focus Features, Anonymous Content, This Is That Productions

Arvostelu: Movie 43 (2013)

MOVIE 43

Ohjaus: Peter Farrelly, Will Graham, Steve Carr, Griffin Dunne, Steven Brill, James Duffy, Jonathan van Tulleken, Elizabeth Banks, Brett Ratner, Rusty Cundieff ja James Gunn

Pääosissa: Dennis Quaid, Greg Kinnear, Kate Winslet, Hugh Jackman, Naomi Watts, Liev Schreiber, Jeremy Allen White, Anna Faris, Chris Pratt, Kieran Culkin, Emma Stone, Richard Gere, Kate Bosworth, Aasif Mandvi, Justin Long, Jason Sudeikis, Uma Thurman, Bobby Cannavale, Kristen Bell, John Hodgman, Leslie Bibb, Chloë Grace Moretz, Christopher Mintz-Plasse, Jimmy Bennett, Patrick Warburton, Common, Seth MacFarlane, Seann William Scott, Johnny Knoxville, Gerard Butler, Halle Berry, Stephen Merchant, Terrence Howard, Elizabeth Banks ja Josh Duhamel

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia - The Thread (UK Version): 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 16

Movie 43 on monien mielestä yksi kaikkien aikojen huonoimmista elokuvista. Leffa lähti liikkeelle Charles B. Wesslerin ideasta tehdä mahdollisimman räävitön ja ronski komedia. Hän palkkasi useita käsikirjoittajia ja ohjaajia työstämään erilaisia sketsikohtauksia ja yritti myydä ideaansa studioille, mutta kerta toisensa perään hänet torjuttiin. Kuitenkin kun hän esitteli Relativity Medialle Peter Farrellyn ohjaaman sketsin, jota tähdittivät Titanicista (1997) tuttu Kate Winslet ja X-Men -elokuvien (2000-) Wolverinena tunnettu Hugh Jackman, studio suostui tarttumaan projektiin. Projekti paisui yhä vain isommaksi ja lopulta sitä oli työstämässä jopa kolmetoista ohjaajaa ja yhdeksäntoista käsikirjoittajaa, jotka saivat silloin tällöin keploteltua näyttelijöitä mukaan sketsi-ideoihinsa. Elokuvaa kuvattiin jopa neljän vuoden ajan, kunnes lopulta Movie 43 sai maailmanensi-iltansa 1. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta se sai täyslyttäyksen kriitikoilta, eikä se kerännyt paljoa kehuja katsojiltakaan. Leffa sai kuusi Razzie-ehdokkuutta (mm. huonoin naispääosa ja näyttelijäkaarti), joista se voitti huonoimman elokuvan, ohjauksen ja käsikirjoituksen palkinnot. Nykyään elokuvaa pidetään yhtenä kaikkien aikojen huonoimmista. Itse katsoin Movie 43:n pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä erittäin kummallisena tekeleenä. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen jopa kolmatta kertaa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Movie 43 kertoo Charlie Wessleristä (Dennis Quaid), käsikirjoittajasta, joka saapuu Hollywoodiin esittelemään studiolle järjettömiä elokuvaideoitaan, joissa mm. käydään treffeillä kiveskaulaisen miehen kanssa, pidetään vankina leprechaunia, pyydetään poikaystävältä outoa rakkaudentunnustusta, esitellään uudenlainen musiikkisoitin ja pidetään nuorelle kiusallista kotiopetusta. Elokuva sisältää yksitoista lyhyttä sketsiä, sekä mainostauonkin, jotka muuttuvat yhä vain hävyttömämmiksi. Katsojana ei oikein voi muuta kuin tuijottaa suu auki ruudulla tapahtuvaa, samalla kun päässä kuuluu kerta toisensa perään: "Mitä vittua?!"

Elokuvaa katsoessa ei voi olla pohtimatta, että kuinka ihmeessä mikään studio suostui tekemään sen ja miten ihmeessä tekijät saivat kasaansa näyttelijäkaartin, josta niin moni komedialeffa olisi kateellinen? Kate Winslet, Hugh Jackman, Naomi Watts, Liev Schreiber, Anna Faris, Chris Pratt, Emma Stone, Richard Gere, Justin Long, Jason Sudeikis, Uma Thurman, Bobby Cannavale, Kristen Bell, Chloë Grace Moretz, Christopher Mintz-Plasse, Patrick Warburton, Seth MacFarlane, Seann William Scott, Johnny Knoxville, Gerard Butler, Halle Berry, Stephen Merchant, Terrence Howard, Elizabeth Banks ja Josh Duhamel - näin nimetäkseni muutaman. Seassa on ihan Oscar-voittajia ja muutenkin arvostettuja näyttelijöitä. Miten tekijät saivat heidät kaikki leffaan - ja vieläpä vain 800 dollarin päiväpalkalla!

Kuten alussa kerroin, elokuvaa kuvattiin jopa neljän vuoden ajan. Itse sketsien kuvaukset kestivät tosin vain parisen päivää kerrallaan ja suuri osa tuosta neljästä vuodesta menikin siihen, kun tekijät yrittävät taivutella ja muutenkin keplotella isoja Hollywood-tähtiä mukaan leffaan. Jotkut suostuivat sopimussyistä tai palvelusta vastaan. Toiset innostuivat mahdollisuudesta näytellä elokuvassa isojen tähtien kanssa. Osa koki oman sketsinsä aidosti hauskaksi ja hyppäsi innolla projektiin mukaan. Joitakin taas väsytettiin siihen asti, että he lopulta suostuivat - kunhan leffa kuvattaisiin heidän omassa kodissa. Näyttelijät saivat tietää elokuvasta vain oman sketsinsä, eikä heillä ollut mitään käsitystä, millainen lopullisesta leffasta tulisi. Yksikään näyttelijöistä ei tehnyt mitään elokuvan mainostamiseksi, eikä kovinkaan moni luultavasti muistele filmiä hyvällä tai halua liittää sitä omaan filmografiaansa.

Movie 43 on aikamoista soopaa. Kuraa. Paskaa. Mutta se on niin itsetietoisen rehellisesti juuri sitä itseään, että minun on vaikea luokitella sitä huonoimpien elokuvien joukkoon, jotka olen elämäni aikana nähnyt. Elokuva on tarkoituksellisesti tehty suoranaiseksi roskaksi ja tekijät luultavasti pohtivatkin, että kuinkakohan hyvät mahdollisuudet heillä on, kun Razzieita jaetaan. Itse koen Movie 43:n niin surkeaksi, että se on jopa lystikäs. Minun on pakko myöntää, että elokuvan mauton törkyläppä sai minut nauramaan kolmannellakin katselukerralla. Tekijät eivät yhtään häpeile mitään, vaan painelevat menemään niin räävittömästi, että tavallaan jopa ihailen heitä. Movie 43 meneekin kirjoissani siihen "guilty pleasure" -osastoon, että minua vähän hävettää, että viihdyn elokuvan parissa.

Koen myös, että elokuvalla on jotain ihan fiksuakin sanottavanaan. Leffan voi tulkita satiirina Hollywoodin menosta, kärjistäen sitä, kuinka jenkkikomedioista halutaan tehdä koko ajan vain ronskimpia ja hävyttömämpiä. Aivan kuin elokuva juurikin tuomitsisi, että aika lailla tällaista skeidaa Hollywood tuuttaa ulos. Leffassa pohditaan, kuinka tällaiset kökköideat pääsevät läpi tuotantoon asti. Ehkä kaiken ala-arvoisen moskan keskellä Movie 43 onkin jopa nokkela teos? Ehkä elokuva olikin edellä aikaansa ja joskus sen "hienous" vielä ymmärretään? Tai sitten ei. Kenties useampi katselukerta onkin tuhonnut aivosolujani niin, että olen alkanut epätoivoisesti uskoa leffassa olevan edes jotain kehumisen arvoista, jotta voin puolustella viihtyvyyttäni sen parissa.

En kuitenkaan koe, että kaikki Movie 43:n sketsit olisivat erityisen hauskoja. Avaussketsi Kate Winsletistä ja pallikaulaisesta Hugh Jackmanista sokkotreffeillä on niin typerä, että sille on vaikea olla tirskumatta. Sketsi entisen näyttelijäpariskunta Naomi Wattsin ja Liev Schreiberin esittämistä vanhemmista, jotka pitävät mahdollisimman autenttista kotiopetusta kiusaajien ja nolauksien kera on aidosti ihan lystikäs. Toisen entisen näyttelijäparin, Chris Prattin ja Anna Farisin kakkasekoilu on niin ala-arvoista huumoria, että hävettää, että koen sen huvittavaksi. Sketsi, jossa Jason Sudeikis ja Justin Long esittävät Batmania ja Robinia, jotka ovat sokkotreffeillä mm. Lois Lanen (Uma Thurman) ja Supergirlin (Kristen Bell) kanssa, on aluksi ihan hassu, mutta liian pitkä, menettäen tehoaan minuutti minuutilta.

Tämä on yleisestikin Movie 43:n ongelma. Sen vitsi ei jaksa kantaa loppuun asti. Halle Berryn ja Stephen Merchantin tähdittämä sketsi totuus vai tehtävä -leikistä, joka kärjistyy nopeasti aikamoiseksi sekoiluksi, viihdyttää ihan passelisti, mutta lopputekstien aikana nähtävä Josh Duhamelin ja Elizabeth Banksin tähdittämä sketsi pariskunnasta ja Duhamelin hahmon mustasukkaisesta animaatiokissasta saa tuumimaan, että eikö tämä nyt osannutkaan loppua vielä? Sketsin ohjasi ja käsikirjoitti Guardians of the Galaxy -elokuvista (2014-) tuttu James Gunn, joka on jälkikäteen tuominnut leffan ja kertonut, ettei ole vieläkään katsonut edes omaa sketsiään valmiina. Väliin mahtuu muitakin heikompia tapauksia, kuten Kieran Culkinin ja Emma Stonen tähdittämä sketsi riitaisista existä, jotka kohtaavat ruokakaupassa.

Elokuva on teknisiltä puoliltaan ihan toimiva, joskin kun eri tyypit ovat olleet työstämässä eri osioita elokuvasta, tuotantojen taso ailahtelee hieman pitkin leffaa. Kuvaus on kelvollista, samoin leikkaus. Lavasteet toimivat hyvin, asut ovat mainiot (Batmanin ja Robinin lyhytpätkän kohdalla tarkoituksellisen käppäiset) ja maskeeraukset äityvät pahimmillaan aika hurjiksi ja varmasti loukkaaviksi. Erikoistehosteet ovat varsin kehnot ja äänimaailma kuulostaa paikoin siltä kuin kaikki olisi varastettu jostain serverin kansiosta musiikkeja myöten.

Movie 43:sta on olemassa muutamissa maissa, kuten Isossa-Britanniassa hieman erilainen versio, jossa kökköjä lyhytelokuvia ei yhdistä elokuva-alalle pyrkivä käsikirjoittaja, vaan juonikuvio Calvinista (Mark L. Young) ja J.J.:stä (Adam Cagley), jotka etsivät Movie 43:a, maailmanlaajuisesti kiellettyä elokuvaa. Elokuvasta on kiinnostunut muutama muukin taho, joka aiheuttaa hahmoille ongelmia. Suomessa elokuvasta löytyy vain alkuperäisversio käsikirjoittajakuvion kanssa, joten en osaa sanoa, kumpi toimii paremmin. Idean tasolla suosin kuitenkin alkuperäisversiota, kokiessani sen sisältävän edes jonkinlaista syvempää viestiä Hollywoodin meiningistä totaalisen itsetietoisen perseilyn sijaan.

Yhteenveto: Movie 43 on täysin itsetietoista roskaa, löysää sitä itseään, joka kuitenkin viihdyttää ajoittain kiusallisenkin paljon. Elokuvan sketsit ovat toinen toistaan typerämpiä ja hävyttömämpiä ja katsoja voi tuntea tyhmenevänsä niitä tuijottaessa. On vaikea sanoa, onko tekijöiden työ totaali emämunaus, sillä juuri tällaista kuravelliä he selvästi ryhtyivätkin työstämään. Toisaalta on pakko ihailla heidän sinnikkyyttään, että he saivat keploteltua monet tunnetut näyttelijät projektiinsa, mutta samalla heidän työnsä tuntuu myös tuomittavalta. Sketsien taso heittelee läpi leffan ja niissä on jatkuvana ongelmana liian pitkä kesto. Ne ovat aivan varmasti loukkaavia, äärimmäisen lapsellisia ja usein todella kökköjä. Mutta siinä myös piilee leffan outo viehättävyys. Välillä myös tuntuu siltä, että elokuvalla on fiksuakin sanottavaa Hollywoodin koneistosta ja leffan voi katsoa kärjistettynä satiirina studiopomoista, komediaelokuvista ja itsestään liikoja luulevista elokuvantekijöistä. Katsoi Movie 43:a miltä kantilta tahansa, on kyseessä täysin omalaatuinen elokuvatapauksensa. Leffan luojaa ei varmaan edes haittaa elokuvan nykyinen status yhtenä kaikkien aikojen surkeimmista tekeleistä. Itse en sitä sellaiseksi luokittele, vaan olen mielestäni nähnyt roppakaupalla huonompia elokuvia. Siis onhan tämä paskaa, mutta ihan viihdyttävää paskaa ja niinpä en vieläkään osaa antaa Movie 43:lle minkäänlaista arvosanaa. Tällä on hyvä käynnistää tämä vuosi. Hyvää uutta vuotta kaikille ja tästä onkin suunta sitten ainoastaan ylöspäin!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Movie 43, 2013, Relativity Media, Virgin Produced, GreeneStreet Films, Wessler Entertainment, Witness Protection Films

Arvostelu: Avatar: The Way of Water (2022)

AVATAR: THE WAY OF WATER

Ohjaus: James Cameron

Pääosissa: Sam Worthington, Zoe Saldaña, Sigourney Weaver, Britain Dalton, Jamie Flatters, Trinity Jo-Li Bliss, Stephen Lang, Jack Champion, Cliff Curtis, Kate Winslet, Bailey Bass, Filip Geljo, Matt Gerald, Joel David Moore, Dileep Rao, Edie Falco, Brendan Cowell, Jemaine Clement, CCH Pounder ja Giovanni Ribisi

Genre: scifi, seikkailu, toiminta

Kesto: 3 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 12

James Cameronin scifielokuva Avatar (2009) oli kriitikoiden kehuma jättimenestys - jopa kaikkien aikojen menestynein elokuva lähes kolmen miljardin dollarin lipputuloillaan - joten jatkoa oli tietty luvassa. Kukaan ei kuitenkaan osannut arvata, kuinka pitkään jatko-osaa täytyi odottaa. Cameron ryhtyi samanaikaisesti kirjoittamaan kakkos- ja kolmososan käsikirjoituksia, joiden oli tarkoitus saada ensi-iltansa vuosina 2014 ja 2015. Kirjoitusprosessin ja vedenalaisen motion capture -tekniikan hiomisen venähtäessä julkaisua on kuitenkin pitänyt siirtää yhä vain uudestaan eteenpäin. Toisen ja kolmannen elokuvan kuvaukset käynnistyivät samanaikaisesti elokuussa 2017 - siis yli viisi vuotta sitten. Maaliskuussa 2020 kuvaukset jouduttiin keskeyttämään alkaneen koronaviruspandemian takia, mikä johti jälleen ensi-illan siirtymiseen. Toukokuussa kuvaukset jatkuivat jälleen ja nyt, kolmentoista vuoden odotuksen jälkeen Avatar: The Way of Water -nimen saanut jatko-osa on vihdoin ja viimein saanut ensi-iltansa. Itse en käynyt katsomassa ensimmäistä Avataria, kun se saapui Suomen teattereihin loppuvuodesta 2009, vaan katsoin sen vasta seuraavana kesänä vuokralta. Kohistun 3D-tekniikan ja jättimäisen valkokankaan puutteesta huolimatta ihastuin leffaan ja olen katsonut sen useasti uudestaan. Jatko-osiin olen kuitenkin suhtautunut jo vuosien ajan varauksella. Kakkoselokuvan ensi-illan jatkuva siirtely viesti ikävistä tuotantovaikeuksista ja minua alkoi kammoksuttaa, kun Cameron ilmoitti, että hän on alkanut kirjoittamaan jo neljättä ja viidettä Avataria, vaikkei ole saanut edes kakkososaa valmiiksi. Jossain kohtaa yhdyin muiden vitsailuun siitä, että tuskinpa jatko-osaa on oikeasti koskaan tulossa. Tänä vuonna olen kuitenkin vähitellen alkanut odottamaan jatko-osaa innokkaammin, etenkin kun kävin katsomassa alkuperäisen Avatarin viimeinkin leffateatterissa uudelleenjulkaisun myötä. Meninkin katsomaan Avatar: The Way of Waterin heti sen ensi-iltapäivänä ja tietysti 3D:nä IMAX-salissa, jotta filmi pääsisi täysiin oikeuksiinsa.

On kulunut kymmenen vuotta siitä, kun Jake Sully liittyi na'vi -olentojen klaaniin. Nyt hän on naimisissa Neytirin kanssa ja pariskunta on saanut lapsia. Onni kuitenkin katkeaa, kun taivaskansa tekee paluun Pandoralle ja perhe joutuu pakosalle, kun heidän vanha vihollisensa, avatar-kehossa takaisin henkiin herätetty Quaritch janoaa kostoa.

Sam Worthington ja Zoe Saldaña tekevät paluun rooleihinsa Jake Sullyksi, entiseksi merijalkaväen sotilaaksi, joka siirsi tietoisuutensa sinisiä na'vi -olentoja mukailevaan avatar-kehoon ja Neytiriksi, hurjaksi na'vi -soturiksi. Elokuvassa tiedostetaan alkuperäisen ja jatko-osan välissä vierähtänyt vuosikymmen ja myös tarinassa tehdään kymmenisen vuoden hyppy ajassa eteenpäin. Jake ja Neytiri ovat nyt vanhempia, joilla on omasta takaa kolme lasta, aikuisuuden kynnyksellä oleva ja isänsä johtajuutta visusti sivusta seuraava Neteyam (Jamie Flatters), teini-ikäinen ja kapinahenkinen Lo'ak (Britain Dalton), sekä pieni ja innokas tytär Tuk (Trinity Jo-Li Bliss). Lisäksi he ovat adoptoineet Sigourney Weaverin näyttelemän tohtori Augustinen avatar-kehon mystisesti synnyttäneen lapsen, Kirin, jota Weaver myös esittää ja Jack Championin esittämän ihmislapsi Spiderin. Hieman jopa yllättäen Jake ja Neytiri jätetään taka-alalle ja jatko-osan keskiöön nostetaan tämä lapsikatras. Uudet muksut ovat pääasiassa hyvin kirjoitettuja ja onnistuneen erilaisia toisistaan. Etenkin jatkuvasti ongelmiin joutuva Lo'ak ja Eywa-henkeen vahvaa yhteyttä tunteva Kiri ovat mainioita tapauksia. Tuk on lähinnä vain todella sympaattinen. Neteyam jää pääparin lapsista vähimmälle huomiolle, kun taas Spider on harmillisen köykäisesti kirjoitettu tapaus. Ihmisnuorukainen selvästi pohtii paikkaansa tässä maailmassa; kuuluuko hän ihmisten vai na'vien pariin? Tämä pohdiskelu on kuitenkin kömpelösti toteutettu ja hahmo jää todella etäiseksi motiiviensa ja tekojensa puolesta. On myös hieman sääli, että ykköselokuvassa vahvan kasvun suureksi sotilaaksi tehnyt Jake joutuu tässä lähinnä tyytymään sivuosaan, jossa hän moittii vuorotellen lapsiaan heidän päätöksistään. Neytiri saa parit hetket loistaa, mutta jää miehensä tavoin vähän väliä paitsioon.

Ykköselokuvasta paluun tekevät myös Joel David Moore ja Dileep Rao tutkijoiksi Normiksi ja Maxiksi, CCH Pounder Neytirin äidiksi Mo'atiksi, sekä Stephen Lang häijyksi eversti Quaritchiksi. "Mutta Quaritchan kuoli ykkösleffassa" joku saattaa ihmetellä. Tämä ei ole ollut James Cameronin mielestä mikään ongelma ja elokuvan alussa selitetään nopeasti, että ennen ykkösleffan lopputaistelua Quaritch latasi tietoisuutensa uuteen avatar-kehoon. Saman pahishahmon käyttö tuntuu tavallaan laiskalta ja toivoin, että sankareille olisi luotu uusi vastus vaikkapa vihollisklaanista, mutta toisaalta ratkaisu myös toimii. Siinä, missä ykkösleffan Quaritch jäi hieman sarjakuvamaiseksi antagonistiksi, tässä hahmosta löytyy enemmän sisältöä, kun pahis pohtii uutta asemaansa, missä hänet on asetettu vihaamansa lajin kehoon.

     Uusina hahmoina Jaken ja Neytirin lasten lisäksi esitellään veden äärellä asustavan Metkayina-heimon johtajat Ronal (Kate Winslet) ja Tonowari (Cliff Curtis), heidän lapsensa Reya (Bailey Bass) ja Aonung (Filip Geljo), sekä ihmiset, kenraali Ardmore (Edie Falco), paikallisia valasmaisia olentoja, tulkuneita metsästävä Scoresby (Brendan Cowell) ja meribiologi Garvin (Jemaine Clement). Uudet tuttavuudet toimivat ihan passelisti, mutta ihmishahmoista saadaan aika vähän irti. Läpikotaisin näyttelijät, niin uudet kuin vanhat, suoriutuvat passelisti osistaan ja erityisesti Saldanan vimmainen heittäytyminen on ihailtavaa. Jo vuonna 2018 Winsletin uutisoitiin päihittäneen Tom Cruisen laatima ennätys hengityksen pidättämisestä vedenalaista kohtausta kuvatessa. Aikamoinen saavutus, mutta harmillisesti se ei ole koskaan nähtävissä itse elokuvassa. Avatar kakkosta ja kolmosta tosin kuvattiin samanaikaisesti, joten voihan se olla, että Winsletin ennätyssukeltelu on mukana vasta seuraavassa filmissä.

Täytyy sanoa, että minulla on epäuskoinen olo, että kolmentoista vuoden odotuksen jälkeen Avatarin jatko-osa on vihdoin ja viimein täällä. Valitettavasti minun täytyy myös sanoa, että pitkän odotuksen jälkeen vastassa oli jonkinmoinen pettymys. Ei Avatar: The Way of Water huono elokuva ole, ei todellakaan. Siitä löytyy paljon hyvää, mutta siitä löytyy myös selvät vikansa ja useiden vuosien tekoprosessin, hiomisen ja viilailun jälkeen olisin odottanut, että James Cameron olisi saanut jotain säväyttävämpää aikaiseksi. Visuaalisesti elokuva on tietty ällistyttävä. Tosin se, että sanon Avatar-leffan näyttävän uskomattoman komealta on sama kuin toteaisin veden olevan märkää. Vedestä puheen ollen, elokuvan kohtaukset meren alla ovat aivan mielettömän hienosti toteutettuja. 3D-tehoste pääsee oikeuksiinsa juurikin vedenalaisissa kohtauksissa, joissa hahmot ja erilaiset kalaoliot näyttävät irtautuvan valkokankaalta ja leijuvan katsojan kasvojen edessä. Leffa on puhdasta silmäkarkkia, se on selvää ja jos The Way of Water ei nappaa parhaiden erikoistehosteiden Oscar-palkintoa, on syytä epäillä Academyn jäsenten näköä.

Siinä, missä elokuvan uskomattomia efektejä toljottaessa voi ymmärtää, miksi leffan teossa on kestänyt niin pirun kauan, käsikirjoituksen puolesta tuntuu kuitenkin, että teksti on väsätty vauhdilla. Ensimmäinen Avatar on saanut ilmestymisestään asti kritiikkiä siitä, että sen tarina on kopioitu elokuvista Pocahontas (1995) ja Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves - 1991). Vaikka yhtäläisyydet ovatkin kieltämättömät, mielestäni tutun tarinan vieminen avaruuteen toimii erinomaisesti. Tarina on vahvasti kerrottu, Jaken henkinen matka on mukaansatempaava ja väkevä, Pandoran maailma on upeasti luotu ja na'vien kulttuuri on kiehtovasti ja moniulotteisesti rakennettu. Ykkösleffassa Cameron hioi kaiken väkeväksi ja niinpä liki kolmituntinen elokuva ei mielestäni tuntunut pitkäveteiseltä. Lisäksi tunnepuolella ykkösleffa iskee minuun joka katselulla lujaa, kun tohtori Augustine kuolee ja na'vien kotipuu tuhoutuvat. Olen nähnyt ja kuullut paljon kommentteja, että kun Avatarista riisuu nätin visuaalisen annin, niin mitään ei jäisi jäljelle, mutta olen täysin eri mieltä. Jatko-osassa joudun kuitenkin myöntymään, että Cameron on tehnyt elokuvaa ulkonäkö edellä ja teksti on jäänyt ajoittain hieman raakileeksi.

Käsikirjoituksesta löytyy omat vahvuutensa esimerkiksi Jaken ja Neytirin lasten kautta. Jatkuvasti ongelmiin joutuvan Lo'ak-pojan edesottamuksia on kiinnostavaa seurata, etenkin kun tämä löytää yllättävän ystävän yksinäisestä tulkun-meriolennosta. Tekstissä Cameron painottaa jälleen toivettaan, että ihmiset löytäisivät jälleen yhteyden luontoon. Kun ykkösessä puhuttiin sademetsien ja niiden uhanalaisten eläinkuntien pelastamisen puolesta, niin kuten nimestä odottaa saattaakin, jatko-osassa katse kääntyy meriä kohtaan. On hyvä ratkaisu siirtää tarina pois Pandoran tutuista metsistä ja leijuvista vuorista ja esitellä uutta puolta kuusta. Meren äärellä asuva heimo elää eri tavoilla kuin Neytirin kansa ja niinpä nyt myös synnynnäinen na'vi joutuu opettelemaan uusia juttuja, kun ykkösleffassa hän toimi opettajana. Vedenalaista maailmaa tutkitaankin sitten pitkään ja hartaasti. Vaikka kaikki näyttää upealta, jossain kohtaa alkaa kuitenkin tuntua siltä, että tarina junnaa paikoillaan. Ykköselokuvassa maailman pitkä esittely ja ihastelu oli tarpeellista, koska se oli sidoksissa tarinaan Jaken rakastumiseen Pandoraa ja sen luontoa, kansoja ja eläimiä kohtaan. The Way of Waterissa ihastelu tapahtuu ihastelun vuoksi.

Kestoa elokuvalla on lähes kolme tuntia ja vartti, missä on kyllä tiivistämisen varaa. Tällainen leikkaus olisi voitu julkaista myöhemmin 4K Ultra HD -julkaisuissa pidennettynä keräilijän versiona, samaan tapaan kuin ensimmäisestäkin Avatarista julkaistiin myöhemmin pidempi leikkaus. Ykkösleffassa mammuttimainen kesto oli perusteltu, sillä elokuva tuntui todelliselta matkalta ja elämykseltä, sekä ennen kaikkea vahvasti omilla jaloillaan seisovalta itsenäiseltä teokselta, joka ei olisi välttämättä edes tarvinnut jatkoa. Hieman takellellen rytmitetyn The Way of Waterin kertomus ei ole läheskään yhtä toimiva tai mukaansatempaava, minkä lisäksi kesken jäävä kertomus herättää herkästi tunnetta siitä kuin katsoisi pelkkää väliosaa. Ja kun elokuvaa piti odottaa kolmetoista vuotta, tuntuu aika turhauttavalta, kun leffan loppu vaikuttaisi sanovan, että nyt pitää odottaa vielä lisää, jotta päästään oikeasti siihen, mitä kohti tässä vasta lämmiteltiin.

James Cameron osaa tehdä teknisesti hurjan vaikuttavia filmejä, jotka jättävät muut samana vuonna ilmestyvät efektileffat varjoonsa. Herran filmografiaan kuuluu Avatarin lisäksi Terminator - tuhoaja (The Terminator - 1984) ja sen jatko-osa Terminator 2 - Tuomion päivä (Terminator 2: Judgment Day - 1991), Aliens - paluu (Aliens - 1986) ja palkintorohmu Titanic (1997), jotka ovat mielestäni mestariteoksia. The Way of Waterin tuottama pettymys tuntuu isommalta, kun miettii, kuinka huikeaan laatuun Cameron pystyy ja siksi en voikaan kuin ihmetellä, että miten hän ei saanut kolmessatoista vuodessa tätä parempaa aikaan? Välillä tuntuu siltä, että Cameron on tarttunut liikaa siihen, kuinka teknisesti uraauurtava teos Avatar oli ilmestyessään mullistavien tehosteidensa ja 3D-teknologiansa kanssa, eikä hän ole sen jatko-osia väsätessään vuosien varrella hoksannut, kuinka muu maailma on mennyt jo ohi. Välillä myös häiritsee, kuinka hän kierrättää juttuja ykkösosasta ja vieläpä aika ponnettomasti. Pandoralta löytyvä uusi universumin arvokkain asia on erityisen kömpelösti istutettu leffaan. Cameron osaa yhä luoda komeita kohtauksia ja tyylikästä toimintaa, mutta harmillisesti se todellinen vau-fiilis jää tällä kertaa uupumaan.

Yhteenveto: Avatar: The Way of Water on kelpo elokuva, mutta harmillinen pettymys mahtavalle scifiseikkailulle - etenkin kolmentoista vuoden odotuksen jälkeen. Visuaalisesti leffa on totaalisen ällistyttävä ja upeita tietokonetehosteita kelpaa kyllä katsella jättimäiseltä valkokankaalta. Varsinkin vedenalaiset kohtaukset ovat puhdasta silmäkarkkia ja niissä 3D-puoli pääsee parhaiten oikeuksiinsa. Käsikirjoitukseltaan jatko-osa ei kuitenkaan ole kovin kaksinen, vaan jää hieman raakileeksi. Osaa hahmoista hyödynnetään köykäisesti ja rytmitys vaatisi viilaamista. Yli kolmen tunnin kesto käy puolessa välissä leffaa raskaaksi, vaikka efektivelhojen hienosti loihtimaa maailmaa onkin kiehtovaa tutkia. Osa juonikuvioista toimii varsin mainiosti ja toimintakohtaukset ovat pääasiassa viihdyttävää seurattavaa. Harmillisesti kokonaisuutena elokuva jää kaikessa mammuttimaisuudessaan aika laihaksi, eikä jatko-osa löydä alkuperäiselokuvan rikkauksia. Seassa on nättejä teemoja merten suojelusta, perheen merkityksestä ja oman polun löytämisestä, mutta ne hukkuvat hieman visuaalisuuksien alle. Jos fanitat alkuperäistä Avataria todella valtavasti ja olet odottanut jatkoa kuin kuuta nousevaa, Avatar: The Way of Water luultavasti toimii sinulle. Jos taas et pitänyt ykkösosasta, en usko, että kakkonen voittaa sinua puolelleen. Pettymyksestä huolimatta odotan näkeväni, mitä kerrottavaa Cameronilla on vielä tästä maailmasta, vaikka samalla kammoksunkin nyt aiempaa enemmän sitä, että näitä elokuvaa on tarkoitus tulla vielä kolme lisää. Eniten odotan kuitenkin näkeväni, kuinka maailma ottaa tämän jatko-osan vastaan. Onko Avatarille yhä kysyntää ja voiko jatko-osa päästä lähellekään alkuperäisosan lipputuloja, vai onko tästä, yhdestä kaikkien aikojen kalleimmista elokuvista tulossa kaikkien aikojen taloudellinen floppi...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Avatar: The Way of Water, 2022, 20th Century Studios, TSG Entertainment, Lightstorm Entertainment

Arvostelu: Tartunta (Contagion - 2011)

TARTUNTA

CONTAGION

Ohjaus: Steven Soderbergh
Pääosissa: Matt Damon, Kate Winslet, Laurence Fishburne, Marion Cotillard, Jude Law, Jennifer Ehle, Bryan Cranston, Elliott Gould, Chin Han, Sanaa Lathan ja Gwyneth Paltrow
Genre: jännitys, draama
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 12

Contagion, eli suomalaisittain Tartunta on Steven Soderberghin ohjaama jännityselokuva. Tehtyään elokuvan Ilmiantaja! (The Informant! - 2009), Soderbergh alkoi suunnitella käsikirjoittaja Scott Z. Burnsin kanssa filmiä propagandaelokuvilla 1930-luvulla suosituksi nousseesta ohjaaja Leni Riefenstahlista. Kaksikko totesi kuitenkin pian, ettei se kiinnostaisi ketään muita kuin heitä itseään ja he alkoivat pohtia muita ideoita. Burns oli seurannut aktiivisesti SARS-viruksen ja sikainfluenssan aiheuttamia epidemioita, ja ehdottikin Soderberghille, että he tekisivät elokuvan fiktiivisestä viruksesta, joka leviäisi maailmalla. Kaksikko otti yhteyttä useisiin terveysalan asiantuntijoihin ja järjestöihin, jotta he saivat luotua mahdollisimman realistisen näkökulman elokuvaan. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2010 ja lopulta Tartunta sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 3. syyskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti ja se sai paljon positiivista palautetta niin kriitikoilta kuin tutkijoilta, jotka kehuivat leffan tieteellistä tarkkuutta. Itse näin Tartunnan muutama vuosi myöhemmin, mutten erityisemmin pitänyt siitä. Kun huomasin, että elokuva viettää nyt kymmenvuotisjuhlaansa, pohdin pitkään, onko tökeröä kirjoittaa leffasta arviota, kun maailma on juuri kohdannut vastaavanlaisen pandemian koronaviruksen muodossa. Kuitenkin kun koronavirus rantautui Suomeen keväällä 2020 ja jouduin itsekin lomautetuksi ja kotikaranteeniin, aloin ajatella, että nyt jos koskaan on aika puhua tästä elokuvasta. Koronaviruksen jyllätessä Tartunta nousi yhdeksi iTunesin katsotuimmaksi elokuvaksi ikinä, minkä lisäksi se oli usean viikon ajan HBO:n katsotuin leffa. HBO:lta päätin itsekin katsoa leffan ja aloitin sen suurella mielenkiinnolla, sillä elokuvan tapahtumat näkisi täysin eri valossa, kun on itse elänyt samanlaista aikakautta läpi.

Beth Emhoff palaa työmatkaltaan Hongkongista huonovointisena, uskoen sen johtuvan aikaerorasituksesta. Ei kuitenkaan kestä kauaa, kun hänen elimistönsä pettää ja hänen miehensä joutuu kuulemaan suru-uutiset Bethin menehtymisestä. Tämä on vasta alkua virukselle, joka on lähtenyt leviämään ympäri maailman...

Vaikka elokuva lähtee liikkeelle Beth Emhoffista (Gwyneth Paltrow) ja tämän miehestä Mitchistä (Matt Damon), leffalla ei sinänsä ole päähenkilöä, vaan se seuraa viruksen etenemistä monien hahmojen kautta ja sisältää samalla aikamoisen tähtikaartin. On tutkijoita, jotka tutkivat virusta ja yrittävät kehitellä lääkettä sitä vastaan, kuten tohtori Cheever (Laurence Fishburne), tohtori Orantes (Marion Cotillard) ja tohtori Hextall (Jennifer Ehle), tutkijoita, jotka yrittävät selvittää viruksen alkuperää, kuten tohtori Mears (Kate Winslet), henkilöitä, jotka yrittävät keksiä ratkaisun leviämisen lieventämiseksi ennen rokotteen valmistumista, kuten amiraali Haggerty (Bryan Cranston), sekä tilanteen taloudellisia etuja ajattelevia, kuten bloggaaja Alan Krumwiede (Jude Law), joka levittää valheita miljoonille hyväuskoisille seuraajilleen. Paria poikkeusta lukuun ottamatta hahmot jäävät aika yksiulotteisiksi, mutta tässä elokuvassa se ei sinänsä ole ongelma. Hahmojen tarkoitus on lähinnä näyttää tapahtumien kulkua monesta vinkkelistä. Väärin tehtynä tämä saisi elokuvan epäonnistumaan, mutta ohjaaja Soderbergh löytää tavan hyödyntää suurta hahmogalleriaa tasapuolisesti ja mielenkiintoisesti. Näyttelijät tekevät kaikki erinomaista työtä. Etenkin Matt Damon, Kate Winslet ja Jude Law vakuuttavat rooleissaan murtuneena miehenä, sinnikkäänä tutkijana ja sosiaalisessa mediassa valheellisen tiedon levittäjänä. Alan Krumwieden kaltaisten sepustajien ja ties mistä "faktansa" repivien kommentteja on valitettavasti korona-aikana tullut nähtyä aivan valtavan paljon.

Kuten etukäteen arvelinkin, Tartunnan katsominen nyt oli todella kiehtova kokemus ja elokuva iski minuun huomattavasti lujempaa kuin ensimmäisellä katselukerralla. Vaikka elokuvan ilmestymisen aikaan oli juuri ollut paljon haloota sikainfluenssasta, silti leffa tuntuu ajankohtaisemmalta nyt kuin kymmenen vuotta sitten. Läpi elokuvan on kiinnostavaa ja samalla ahdistavaa huomata, kuinka monia asioita itse tuli nähtyä koronaviruksen vuoksi. Kuinka paikkoja aletaan yksi kerrallaan sulkea, kuinka ihmiset reagoivat tilanteeseen mm. ostamalla paniikissa asioita varastoonsa ja kuinka aavemaisilta tyhjentyvät kadut näyttävät. Leffa vain hyppää itse asiaan niin nopeasti, että siitä jää täysin pois epidemian alun rauhoittavaksi yritetyt ajatukset siitä, että virus on maailman toisella puolella, eikä se tule koskettamaan meitä. Silti elokuva onnistuu tarjoamaan sen kauhun tunteen, kun uutisista luettu tauti onkin lähempänä kuin aluksi luuli ja sen vaikutukset ovat henkilökohtaisempia kuin olisi toivonut.

Koska Tartunta tuntuu siltä, että se voisi oikeastikin tapahtua (etenkin nykyään), on se tavallaan jopa pelottavampi kuin monet kauhuelokuvat. Demonit, vampyyrit, eivätkä edes sarjamurhaajat ole lopulta yhtä karmivia kuin näkymätön virus, joka leviää salakavalasti uhrista toiseen. Elokuva luo ovelasti suurta ahdistusta kuvasarjoilla, joissa ihmiset koskevat asioihin, kuten kaiteisiin, ravintoloiden astioihin, bussien penkkeihin, ovenkahvoihin, raha-automaatteihin ja tietty toisiin ihmisiin, taudin siirtyessä uhrista toiseen. Siinä, missä tavanomaiset kauhuleffat voivat saada katsojan nukkumaan valot päällä tai tarkistamaan sängyn alta, ettei siellä ole mörköjä, Tartunta tekee katsojasta huomattavasti tarkemman siitä, mihin kaikkeen tuleekaan koskettua päivän aikana. Painajaisiakin voi ilmetä, elokuvan näyttäessä inhottavasti sairastuneiden kuolemia ja joukkohautoja, joita valitettavasti koronankin vuoksi jouduttiin kaivamaan monille tuhansille uhreille.

Elokuva on rytmitetty erittäin napakasti, kun viruksen leviämistä esitetään näin monien hahmojen vinkkelistä. Tapahtumat hyppivät niin hahmosta kuin maasta toiseen, esitellen eri maiden tapoja toimia viruksen välttämiseksi. Paikoitellen jopa toivoisi, että elokuva jäisi johonkin hetkeen pidemmäksikin aikaa. Jos leffasta jotain kritisoitavaa voi sanoa, niin sen, että se on kenties liian lyhyt ja sitä voisi jäädä katsomaan kauemminkin. Kaikessa painostavuudessaan ja epämiellyttävyydessään se onnistuu olemaan erittäin vangitseva. Toinen kritiikki on, että hahmojen jäädessä etäiseksi, eivät yksittäisten henkilöiden kuolemat erityisemmin liikuta. Tämä on ainoa varjopuoli siinä, että elokuva tasapainottelee niin monien hahmojen välillä. Muuten pidän todella paljon siitä, kuinka Tartunta ei ole niinkään kuvaus henkilöistä epidemian keskellä, vaan nimenomaan kuvaus itse epidemiasta ja ihmisluonteesta sen aikana. Siten elokuva ei tunnu vain elokuvalta, vaan vielä enemmän todelta.

Vaikka Soderbergin töihin kuuluu veikeä ryöstöleffa Ocean's Eleven - korkeat panokset (Ocean's Eleven - 2001) - sekä sen jatko-osat, joista ei tarvitse puhua - Tartunnassa hän taitaa jopa tehdä parhaan työnsä ohjaajana. Soderbergh kuvaa epidemian muodostumista hieman jopa dokumentaarisesti, eikä lähde koskaan vellomaan tunteissa, mikä juurikin tekee elokuvasta vähemmän elokuvamaisen ja enemmän todentuntuisen. Loppuhuipennus saattaa jäädä monille pettymykseksi, mutta itse pidän Soderberghin erilaisesta tavasta, mihin suuntaan moni muu tekijä ei lähtisi. Ohjauksen lisäksi Soderbergh myös kuvasi elokuvan peitenimellä ja tekee siinäkin hienoa työtä. Kuvien tehoa myös lisää voimakkaasti tyylitelty värimaailma. Scott Z. Burnsin käsikirjoitus on oivallinen ja sitä tukee lahjakas leikkaus. Etenkin montaasikohtaukset, joissa näytetään pikavauhtia viruksen leviämistä henkilöstä toiseen, ovat erinomaisesti pistetty kasaan. Lavasteet ja asut ovat taidokkaasti toteutetut ja äänimaailma lisää piinaavuutta. Säveltäjä Cliff Martinez on saanut aikaiseksi yllättävänkin tehokasta musiikkia.

Yhteenveto: Tartunta on karmivan vaikuttava kuvaus vaarallisen viruksen leviämisestä maailmalla ja itse elokuva tuntuu juuri nyt huomattavasti ajankohtaisemmalta kuin kymmenen vuotta sitten ilmestymisen aikaan. Ohjaaja Steven Soderbergh rakentaa tunnelmaa erinomaisesti, tehden filmistä usein liki dokumentaarisen, mikä vain lisää sen aitouden ja samalla ahdistavuuden tunnetta. Scott Z. Burnsin käsikirjoitus on myös iskevä ja on hienoa, kuinka kaksikko käsittelee tapahtumavyyhtiä useista vinkkeleistä. Vaikka hahmot jäävätkin lopulta hieman etäisiksi, eikä katsojalle pääse muodostumaan selkeitä tunnesiteitä kehenkään, lähestymistapa on silti onnistunut. Vahvana lisänä toimii tietty loistokas näyttelijäkaarti ja kaikki Law'sta Damoniin, Fishburnesta Winsletiin ja Cotillardista Cranstoniin tekevät huipputyötä. Elokuvan tunnin ja kolmen vartin kesto tuntuu helposti liiankin lyhyeltä, sillä painostavuudestaan huolimatta leffa on todella koukuttava ja sitä haluaisi jäädä katsomaan pidemmäksi aikaa. Tietyistä vioistaan huolimatta Tartunta on hieno teos, jonka teho ei ole hälvennyt vuosikymmenen aikana - pikemminkin päinvastoin!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Contagion, 2011, Warner Bros., Participant, Imagenation Abu Dhabi FZ, Double Feature Films, Digital Image Associates, Regency Enterprises