Sähköputkimies (The Cable Guy - 1996) - elokuva-arvostelu

SÄHKÖPUTKIMIES

THE CABLE GUY

Ohjaus: Ben Stiller

Näyttelijät: Matthew Broderick, Jim Carrey, Leslie Mann, Jack Black, George Segal, Diane Baker, Ben Stiller, Eric Roberts, David Cross, Amy Stiller, Owen Wilson, Misa Koprova, Bob Odenkirk, Annabelle Gurwitch, Blake Boyd, Kathy Griffin, Janeane Garofalo

Genre: komedia, trilleri

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 12

The Cable Guy, eli suomalaisittain Sähköputkimies on Jim Carreyn tähdittämä komediajännäri. Elokuva lähti liikkeelle Lou Holtz Jr:n ideasta, kun hän näki kerran myöhään illalla kaapeliasentajan äitinsä talon rapussa ja mietti, että henkilö vaikutti epäilyttävältä. Holtz Jr. kynäili ideansa pohjalta käsikirjoituksen ja sai useat studiot kilpailemaan siitä. Lopulta Columbia Pictures osti tekstin 750 tuhannella dollarilla ja ryhtyi työstämään siitä elokuvaa. Aluksi päärooleihin kaavailtiin muun muassa Adam Sandleria ja Ben Stilleriä, mutta Sandler vaihtui Carreyyn ja Stiller Matthew Broderickiin, joskin Stiller valittiin elokuvan ohjaajaksi. Carrey, Stiller ja tuottaja Judd Apatow muuttivat Holtz Jr:n kevyttä tekstiä synkempään suuntaan, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät. Lopulta Sähköputkimies sai maailmanensi-iltansa 10. kesäkuuta 1996 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta ilmestyessään se sai todella vaihtelevaa palautetta niin kriitikoilta kuin katsojilta. Osa kriitikoista tuomitsi elokuvan yhdeksi vuoden huonoimmista, toiset taas kehuivat sen synkempää menoa ja yhteiskuntasatiiria. Vuosien varrella Sähköputkimiehen arvostus on osittain kasvanut ja nykyään elokuva nauttii vahvasta kulttistatuksesta. Itse näin Sähköputkimiehen jo lapsena, kun tutustuin Carreyn leffoihin. Tykästyin heti elokuvaan ja olenkin katsonut sen muutaman kerran uudestaan, joskin viime katselusta on jo monta vuotta. Kun huomasin Sähköputkimiehen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan jälleen ja samalla myös arvostella sen.

Arkkitehti Steven Kovacsin elämä muuttuu helvetiksi, kun sekopäinen kaapeliasentaja tunkeutuu väkisin hänen elämäänsä.

Alun perin ohjaajaksi valikoidun Ben Stillerin oli tarkoitus näytellä Steven Kovacsia, mutta rooli meni lopulta Matthew Broderickille. Steven on arkkitehti, joka kosi tyttöystäväänsä Robinia (Leslie Mann), mutta kun Robin ei ollut varma pariskunnan tulevaisuudesta, Steven muutti omilleen. Muuttopäivänä Steve huomaa, ettei televisio pelitä kuten pitäisi ja soittaa paikalle kaapeliasentajan - tai siis "sähköputkimiehen", Jim Carreyn näyttelemän Chip Douglasin, joka mullistaa Stevenin elämän. Eikä vain sen takia, että Chip tarjoaa Stevenille ilmaisen kaapelin ja vielä laittomat lisäkanavat, vaan koska Chipille muodostuu pakkomielle Stevenistä ja tämä haluaa olla miehen ylin ystävä vaikka väkisin. Broderick on oiva vässykkänä Steveninä, jonka puolesta jännittää, kun Chipin meno alkaa äityä äärimmäisyyksiin, mutta samalla Stevenistä löytyy myös kyseenalaiset puolensa, kun hän yrittää hyödyntää Chipin palveluksia ja noudattaa tämän neuvoja, voittaakseen Robinin takaisin. Carrey on toki elokuvan todellinen tähti. Miehen tutut maneerit eksentrisestä heittäytymisestä hassuun puhetapaan ja naamanvääntelyyn ovat mukana, mutta Carrey tarjoaa nämä synkemmällä twistillä. Hän tekee Chipistä monipuolisen hahmon, jota kohtaan katsojan tunteet muovautuvat villisti leffan aikana. Toisinaan Chip on vähän sympaattinen reppana, sitten taas suorastaan karmiva sekopää.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa tuohon aikaan lähes tuntemattomat Owen Wilson, Bob Odenkirk, David Cross ja Jack Black lipevänä miehenä, Stevenin veljenä, myyntimiehenä ja Stevenin kaverina Rickinä ja Blackin Tenacious D -bändikaveri Kyle Gass televisionkatsojana, sekä itse Ben Stiller murhasta syytettynä entisenä televisiotähtenä.

Sähköputkimies sai tosiaan ilmestyessään 30 vuotta sitten varsin ristiriitaisen vastaanoton ja yhä tänä päivänä löytyy paljon niitä, jotka eivät yhtään ymmärrä elokuvan päälle. Itse olen lapsesta asti pitänyt leffasta todella paljon ja nyt kun katsoin sen aikuisiällä uudestaan, siitä aukesi vielä lisää puolia, joiden kautta pidin Sähköputkimiestä suorastaan loistavana elokuvana. Koenkin, että elokuva oli reippaasti edellä aikaansa - eikä vain siksi, että mukana on nykyään isoja nimiä lähes statistirooleissa - minkä lisäksi sen saamiin negatiivisuuksiin vaikutti isosti se, että suuri osa katsojista odotti Carreylta tuttua hupsuttelua, eikä yhä vain vinksahtaneemmaksi käyvää kuvausta psykoottisesta stalkkerista. Tavanomaisen komedian sijaan Sähköputkimies onkin nimittäin mustalla huumorilla höystetty trilleri ja omalaatuisuudessaan erittäin tehokas sellainen.

Elokuva on erittäin hauska silloin, kun se pyrkii olemaan selvästi komedia, mutta se onnistuu olemaan myös tehokkaan ahdistava ja jopa jännittävä, kun se niin haluaa. Stillerin varmoissa ohjaksissa nämä eri puolet kulkevat mielestäni ansiokkaasti käsi kädessä. Leffa lähtee vielä aika tavanomaisen komedian elkein liikkeelle, vaikka Chip onkin heti varsin kumma heppu. Kohtaus kohtaukselta elokuva kasvattaa kierroksiaan ja samalla myös Chipin toiminnat muuttuvat entistä kyseenalaisemmiksi ja karmivammiksi. Ilmapiiri synkkenee ja samalla huumorintaju muuttuu kieroontuneemmaksi.

Siinä, missä lapsena pidin erityisesti siitä, että elokuvassa nähdään Jim Carrey periaatteessa pahiksena, mikä oli tuolloin varsin poikkeuksellista, nyt aikuisena pidin valtavasti leffan yhteiskuntakommentaarista, etenkin sen puolesta, kuinka kaapelitelevisio mullisti maailman. Lapsena pidin vain hassuna yksityiskohtana, että Stillerin esittämän murhaajan oikeudenkäynti on periaatteessa tarinan kannalta täysin irrallinen seikka, mutta nyt näin tämän rikastuttavan elokuvaa huomattavasti. Sen voi nähdä vaikkapa vertauskuvana sille, kuinka televisio teki tosirikoksista vinksahtanutta ja sensaatiomaista viihdettä. Muutenkin leffassa on hauskoja kuvauksia siitä, kuinka televisio on tehnyt ihmisistä addiktoituneita orjiaan. Vähennänkö nyt Sähköputkimiehen takia television tuijottamista ja käyn ulkona enemmän? Tuskin, mutta kyllä elokuva kieltämättä tarjoaa ajattelemisen aihetta. Sähköputkimies ei todellakaan ollut sellainen teos, mitä siltä odotettiin ja siksi se on hämmentänyt katsojiaan jo kolmen vuosikymmenen ajan. Itse kuitenkin kuulun siihen joukkoon, jotka ovat vahvasti sitä mieltä, että kyseessä on rikollisen aliarvostettu elokuva ja yksi Carreyn uran ja filmografian tähtihetkistä.

Myös teknisesti Sähköputkimies on mainio. Elokuva on hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Sekä kameratyöskentelyllä, että editoinnilla tehostetaan yhä vain epämukavammaksi muuttuvaa tapahtumaketjua, sekä Stevenin alati kasvavaa vainoharhaisuutta. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja äänimaailma on pätevästi rakennettu. John Ottmanin sävellykset säestävät menoa hyvin, mutta onhan musiikillinen huippuhetki Chipin mahtava karaokeveto Jefferson Airplanen Somebody to Lovesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Cable Guy, 1996, Columbia Pictures, Brillstein-Grey Entertainment, Licht/Mueller Film Corporation

Arvostelu: Nuija ja tosinuija kaks (Dumb and Dumber To - 2014)

NUIJA JA TOSINUIJA KAKS

DUMB AND DUMBER TO

Ohjaus: Peter Farrelly ja Bobby Farrelly

Pääosissa: Jim Carrey, Jeff Daniels, Kathleen Turner, Rachel Melvin, Laurie Holden, Rob Riggle, Steve Tom, Don Lake, Tembi Locke, Brady Bluhm, Paul Blackthorne, Bill Murray ja Cam Neely

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 12

Jim Carreyn ja Jeff Danielsin tähdittämä komediaelokuva Nuija ja tosinuija (Dumb and Dumber - 2014) oli taloudellinen jättimenestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Esiosaelokuvassa Tosinuija ja vielä nuijempi - kun Harry tapasi Lloydin (Dumb and Dumberer: When Harry Met Lloyd - 2003) ei kuitenkaan nähty Carreytä tai Danielsia, eikä siitä pitänyt juuri kukaan. Pyyhkiäkseen pois esiosaleffan luoman tahran, ohjaaja Peter Farrelly ja päänäyttelijät päättivät yhdistää voimansa taas ja tehdä vihdoin kunnon jatko-osan alkuperäiselle komedialle. Aluksi Warner Bros. Pictures näytti vihreää valoa leffalle, mutta päättikin vuonna 2013 jättäytyvänsä pois projektista, jolloin elokuva siirtyi Red Granite Picturesille. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2013 ja lopulta Dumb and Dumber To, eli suomalaisittain Nuija ja tosinuija kaks sai ensi-iltansa marraskuussa 2014. Elokuva ei voittanut kriitikoita puolelleen, eikä se menestynyt läheskään yhtä hyvin kuin kuin ensimmäinen osa, mutta se oli silti hitti lippuluukuilla. Itse katsoin Nuija ja tosinuija kaksin vasta seuraavana vuonna vuokralta, enkä pahemmin piitannut leffasta. Kun viime vuonna huomasin alkuperäisen Nuijan ja tosinuijan täyttävän 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi arvostella alkuperäisen elokuvan. Hyppäsin suosiolla kaamean Tosinuija ja vielä nuijempi - kun Harry tapasi Lloydin yli, mutta halusin antaa Nuija ja tosinuija kaksille uuden mahdollisuuden.

Kun Harry saa tietää, että hänellä on aikuinen tytär, hän ja Lloyd lähtevät uudelle autoreissulle halki Yhdysvaltojen etsimään tätä.

Kahden vuosikymmenen jälkeen Jim Carrey ja Jeff Daniels palasivat kenties ikonisimpiin rooleihinsa Lloyd Christmasina ja Harry Dunnena, eli nuijana ja tosinuijana. Lloydin jäätyä ykkösleffassa nuolemaan näppejään rakkausrintamalla, on hän viettänyt viimeiset parikymmentä vuotta mielisairaalassa katatonisessa tilassa. Mutta kun Harry saa yllättäen tietää, että hänellä on aikuinen tytär, täytyy Lloyd napata mukaan ja lähteä etsimään lasta. Carrey ja Daniels tekivät paluunsa aidolta vaikuttavalla riemulla ja jatkavat koheltamista siitä, mihin hahmot jäivät viimeksi. Älykkyyttä ei ole vuosien varrella tullut lisää, mutta ilkikurisuutta senkin edestä. Nimittäin siinä, missä ykkösleffassa Lloyd ja Harry olivat tyhmiä, mutta sympaattisia, jatko-osassa he ovat jostain syystä ilkeitä idiootteja, jotka huutelevat tuntemattomille ikävyyksiä ja tönivät näitä puskaan omaksi huvikseen.

     Tutun kaksikon lisäksi elokuvassa nähdään myös Brady Bluhm ykkösleffasta tuttuna sokeana naapurina Billynä, joka on kasvanut aikuiseksi, mutta tykkää yhä linnuista, sekä uusina tuttavuuksina Kathleen Turner Harryn ex-tyttöystävänä Fraidana, Rachel Melvin tämän tyttärenä Pennynä, Steve Tom arvostettuna professori Pinchelow'na, Laurie Holden tämän vaimona Adelena, sekä Rob Riggle tuplaroolissa identtisinä kaksosina Travisina ja kapteeni Lippincottina. Muuan Bill Murray tekee myös cameon leffassa, joskin tätä tuskin tajuaa, jos ei tiedä jo entuudestaan, ketä hän esittää. Sivunäyttelijät suoriutuvat ihan menevästi rooleistaan, mutta vähemmän yllättäen Nuija ja tosinuija kaks on puhtaasti Carreyn ja Danielsin show.

Nuija ja tosinuija kaks oli mielestäni uusintakatselulla kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen parempi kuin muistin, mutta se jää silti todella pahasti alkuperäisen komediaklassikon jalkoihin. Elokuva naurattaa ajoittain makeasti, mutta siitä löytyy myös vikansa, lähtien päähenkilöiden muutoksesta häijympään suuntaan. Lähes kahden tunnin kestossaan elokuva on aavistuksen ylipitkä ja etenkin loppuhuipennus on turhan pitkäksi venytetty. Jotkut vitseistä lentävät myös ohi maalitaulun, eivätkä ykkösosasta väsyneesti kierrätetyt läpät, kuten "haluatko kuulla maailman TOISEKSI ärsyttävimmän äänen?" juuri naurata. Vitsit eivät jää ainoaksi kierrätykseksi, vaan Nuija ja tosinuija kaks kulkee muutenkin aika tuttuja polkuja. Pääkaksikko etsii jotakuta naista toiselta puolelta Yhdysvaltoja, tähän liittyy rikollisia sivuhahmoja, joista yksi jopa matkustaa jonkin aikaa päähahmojen kanssa, yrittäen pistää nämä hengiltä ja nähdäänpä seassa Lloydin yliampuva haaveilujakso ninjoineen kaikkineen.

Toisaalta, niinhän sitä sanotaan, että ei kannata yrittää korjata sitä, mikä ei ole rikki. Tuttu kaava ajaa asiansa, vaikkei meno nappaakaan samalla lailla mukaansa tai naurata yhtä hyvin kuin ykkösleffassa. Joitain hauskojakin hetkiä löytyy seasta, pääasiassa suuren myötähäpeän kautta. Jotkut pääkaksikon tyhmät jutut ovat suorastaan nerokkaita kekseliäisyytensä kanssa, jotkut jutut taas naurattavat ihan puhtaasti typeryytensä takia. Sopivassa mielentilassa Nuija ja tosinuija kaks viihdyttää ihan passelisti ja jos jotain, niin onhan se sentään paljon parempi kuin Carreytön ja Danielsiton Tosinuija ja vielä nuijempi - kun Harry tapasi Lloydin.

Peter Farrelly palasi ohjaamaan jatko-osankin, yhdessä veljensä Bobbyn kanssa, joka toimi alkuperäisessä Nuijassa ja tosinuijassa vain käsikirjoittajana. Farrellyt pitävät hupsun pöljää ilmapiiriä kelvollisesti yllä, mutta taisivat vuosien saatossa hieman unohtaa, mikä tässä dorkaduossa alun perin niin viehätti. Elokuva on kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat oivat ja puvustus- ja maskeeraustiimi on saanut Carreyn ja Danielsin näyttämään yhtä urpoilta kuin kaksi vuosikymmentä aiemmin. Carrey meni jopa niin pitkälle, että poistatti uudelleen paikkauksen lohjenneesta hampaastaan roolin uusimiseksi. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Empire of the Sunin johdolla eri yhtyeiden kappaleet säestävät matkaa ihan kivasti, joskin reissun biisivalinnat eivät ole yhtä mainioita kuin viimeksi.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dumb and Dumber To, 2014, Universal Pictures, New Line Cinema, Wessler Entertainment, Red Granite Pictures, Conundrum Entertainment, Motion Picture Corporation of America, Polyphony Digital

Arvostelu: Sonic the Hedgehog 3 (2024)

SONIC THE HEDGEHOG 3

Ohjaus: Jeff Fowler

Pääosissa: Ben Schwartz, Jim Carrey, Idris Elba, Colleen O'Shaughnessey, Keanu Reeves, James Marsden, Tika Sumpter, Krysten Ritter, Tom Butler, Shemar Moore, Natasha Rothwell, Lee Madjoub, Alyla Browne ja Adam Pally

Genre: seikkailu, toiminta, komedia

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 7

Segan hittipeleihin perustuva elokuva Sonic the Movie (Sonic the Hedgehog - 2020) oli fanien kehuma taloudellinen hitti, joten jatkoa oli luvassa. Sonic the Movie 2 (Sonic the Hedgehog 2 - 2022) oli vielä isompi menestys, joten kolmannen elokuvan teko käynnistyi heti. Kuvaukset alkoivat heinäkuussa 2023 ja nyt Sonic the Hedgehog 3 saapuu elokuvateattereihin. Omasta mielestäni kaksi ensimmäistä elokuvaa olivat kelvollisia, mutta en voinut sietää tässä välissä ilmestynyttä Knuckles-televisiosarjaa (2024). Odotukseni kolmatta elokuvaa kohtaan eivät olleet korkeat, mutta kävin silti ihan positiivisin mielin katsomassa Sonic the Hedgehog 3:n sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Sonicin, Tailsin ja Knucklesin täytyy tehdä yhteistyötä entisen vihamiehensä Eggmanin kanssa, pysäyttääkseen 50 vuoden horroksestaan heränneen, kostoa janoavan Shadow'n.

Aiemmista Sonic-elokuvista tutut hahmot tekevät paluun, lähtien tietty itse sinisestä vauhtisiili Sonicista (äänenä Ben Schwartz), joka tasapainottelee jälleen hauskan ja ärsyttävän välillä. Jatkuvasti vitsailevasta Sonicista saadaan onneksi leffan loppua kohti kaivettua hieman syvyyttäkin. Sonicin ei tarvitse toimia enää yksin, vaan hänen rinnallaan kulkevat toistamiseen lentävä tekniikkavelho Tails (Colleen O'Shaughnessey), sekä tällä kertaa myös äksy ja nyrkkejään heilutteleva Knuckles (Idris Elba), eikä pidä toki unohtaa ihmishahmoja, James Marsdenin näyttelemää Tomia ja Tika Sumpterin esittämää Maddieta, jotka toimivat kummallisten olioiden huoltajina. Myös Jim Carrey saatiin takaisin rooliinsa tohtori Ivo "Eggman" Robotnikiksi, siitäkin huolimatta, että Carrey ilmaisi kakkosleffan jälkeen jäävän eläkkeelle näyttelemisestä. Tällä kertaa Carrey nähdään tuplaroolissa, sillä hän esittää myös Eggmanin isoisää, Gerald Robotnikia, joka on vähintään yhtä mielipuolinen tiedemies kuin lapsenlapsensa. Aiemmin hupaisa Carrey lipsahtaa harmillisesti tällä kertaa ärsyttävyyden ja myötähäpeän puolelle, mitä ei auta, että hän näyttelee kahta hyvin samankaltaista hahmoa.

     Vastaansa hahmot saavat mustan, kaaosenergialla ladatun siilin Shadow'n (Keanu Reeves), kuten kakkosleffan lopputekstien aikana vihjailtiinkin. Shadow on kirkkaasti parasta elokuvassa ja on hienoa, että leffa ei väännä myös tätä hahmoa puhtaaksi vitsiksi. Hahmon taustatarina on onnistuneen traaginen ja katsoja voi ymmärtää raivon, mikä puskee Shadow'ta eteenpäin. Reeves on nappivalinta hahmon ääneksi.

Sonic the Hedgehog 3 jatkaa mallikkaasti kahden ensimmäisen elokuvan kelpo linjalla, saaden antamaan anteeksi pöyristyttävän surkean Knuckles-sarjan. Jos pidit edellisistä leffoista, pidät takuulla tästäkin, mutta jos et välittänyt aiemmista, ei tämä elokuva voita sinua puolelleen. Eipä tämäkään Sonic-leffa erityisen ihmeellinen elokuvana ole, mutta epätasaisenakin paketti viihdyttää pääasiassa mukavasti. Etenkin Sonicin ja Shadow'n kohtaamiset ovat mainiot, kuten trailereissakin mainostettu takaa-ajokohtaus Tokiossa, Akira-animea (アキラ - 1988) mukailevien moottoripyöräotosten kera. Shadow'n menneisyyteen pureutuvat takaumat ovat myös kiinnostavaa seurattavaa. Tapa, jolla hahmoa käsitellään, tuskin tuottaa faneille pettymystä.

Siinä, missä toimintakohtaukset toimivat ja Shadow'n takaumat olivat jopa hitusen liikuttavia, pakollinen ja överiksi vedetty huumoripuoli jätti kuitenkin minut pääasiassa kylmäksi ja useat vitsit aiheuttivat lähinnä myötähäpeää naurujen sijaan. Parit ihan hauskat heitot mahtuu sekaan, mutta etenkin Carreyn koheltaminen oli mielestäni todella vaivaannuttavaa. Useat kohtaukset rakentuvat täysin kahden tohtori Robotnikin välille ja jossain kohtaa jopa toivoin, että olisin voinut kelata vaikkapa kiusallisen tanssinumeron yli ja siirtyä takaisin Sonicin, Shadow'n ja muiden pariin.

Jeff Fowler jatkaa edelleen ohjaajan penkillä. Fowler työskenteli parikymmentä vuotta sitten Shadow the Hedgehog -videopelin (2005) parissa, mikä selittää sen, miksi hän on hoitanut kaiken Shadow'iin liittyvän niin onnistuneesti. Fowler kuitenkin kokee vaikeuksia tasapainotella vakavien ja hupsujen juttujen välillä, jolloin katsojaa heitellään välillä varsin armottomasti tunnetilasta toiseen. Sonic the Hedgehog 3 on kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat oivat, puvustus menevää ja Robotnikien maskeeraukset veikeät. Tietokonetehosteet näyttävät pääasiassa hyviltä ja äänimaailmakin on onnistuneesti rakennettu Tom Holkenborgin säveltämiä musiikkeja myöten. Musiikeista löytyy faneille bongailtavaa läpi leffan.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet, jatko-osaa pohjustavat kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sonic the Hedgehog 3, 2024, Paramount Pictures, Sega Sammy Group, Original Film, Marza Animation Planet, Blur Studio

Arvostelu: Nuija ja tosinuija (Dumb and Dumber - 1994)

NUIJA JA TOSINUIJA

DUMB AND DUMBER

Ohjaus: Peter Farrelly

Pääosissa: Jim Carrey, Jeff Daniels, Lauren Holly, Mike Starr, Karen Duffy, Charles Rocket, Teri Garr, Victoria Rowell, Cam Neely, Harland Williams, Hank Brandt, Brad Lockerman, Lin Shaye, Felton Perry ja Brady Bluhm

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 12

Dumb and Dumber, eli suomalaisittain Nuija ja tosinuija on Jim Carreyn ja Jeff Danielsin tähdittämä komediaelokuva. Farrellyn veljekset Peter ja Bobby olivat pitkään yrittäneet saada jalkaansa Hollywoodin oven väliin ja päästä tekemään elokuvia. He saivat ideansa hölmöjen kaverusten matkasta läpi New Line Cinemalla. Päärooleihin oli aluksi ehdolla muun muassa Steve Martin ja Martin Short, sekä Nicolas Cage ja Gary Oldman, mutta lopulta rooleihin palkattiin nousuaan tähteyteen tekevä Jim Carrey ja draamarooleista tunnettu Jeff Daniels. Studio ei ollut aluksi halukas Danielsin palkkaamiseen, mutta Farrellyn veljesten vaatimuksesta studio suostui, kunhan Daniels saisi pienehkön palkkion. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 1994 ja lopulta Nuija ja tosinuija sai maailmanensi-iltansa 6. joulukuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli valtava menestys lippuluukuilla, mutta sai ailahtelevaa palautetta kriitikoilta, toisten kehuessa leffaa hulvattomaksi ja toisten tuomitessa elokuvan yhdeksi vuoden huonoimmista. Itse näin Nuijan ja tosinuijan ensi kertaa jo lapsena ja pidin siitä valtavasti. Olen katsonut elokuvan useasti uudestaan, mutta viime katselusta on vierähtänyt joitain vuosia. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella Nuijan ja tosinuijan.

Latvasta lahot kaverukset Lloyd Christmas ja Harry Dunne lähtevät matkalle Aspeniin, palauttamaan mysteeristä matkasalkkua Lloydin tapaamalle naiselle, joka unohti salkkunsa lentokentälle. Lloydilla ja Harrylla ei ole kuitenkaan aavistustakaan, mihin ovat sotkeutuneet.

Vuosi 1994 esitteli maailmalle Hollywoodin uusimman ja kenties suurimman komediatähden, Jim Carreyn. Ensin alkuvuodesta ilmestyi Ace Ventura - lemmikkidekkari (Ace Ventura: Pet Detective - 1994), sitten kesällä teattereihin saapui The Mask - naamio (The Mask - 1994) ja lopulta joulukuussa julkaistiin vielä Nuija ja tosinuija. Pian Carreyn nimi oli kaikkien huulilla, niin hyvässä kuin pahassa. Omasta mielestäni Ace Ventura on kelpo hömppä, joka ei kuitenkaan naurata enää yhtä paljon kuin lapsena ja The Mask - naamio taas on erittäin mainio leffa. Vaikka se olikin Carreyn 1994-elokuvista menestynein, omissa silmissäni Carrey räjäytti potin Nuijalla ja tosinuijalla, joka on oma suosikkini miehen komedioista. Jeff Daniels taas oli tuossa kohtaa tunnettu lähinnä draamarooleista ja vuonna 1994 hänen toinen elokuvaroolinsa olikin Keanu Reevesin tähdittämässä toimintaleffassa Speed - kuoleman kyydissä (Speed). Siitä huolimatta, että studio tarjosi minimaalista palkkiota ja jopa hänen agenttinsa varoitteli, että Nuija ja tosinuija voisi pilata hänen uransa, Daniels suostui elokuvaan. Carrey ja Daniels esittävät Lloyd Christmasia ja Harry Dunnea, parhaita kavereita, joita elämä on riepotellut jo pitkään ja joita ei ole siunattu erityisen korkealla älykkyysosamäärällä. Kun limusiinikuskin hommia tekevän Lloydin asiakas, miehen mielestä maailman kaunein nainen Mary Swanson (Lauren Holly) vaikuttaisi unohtaneen salkkunsa lentokentälle, kaksikko lähtee matkalle halki Yhdysvaltojen, kohti Coloradon osavaltiossa sijaitsevaa Aspenia, palauttamaan salkkua. Carrey ja Daniels muodostavat aivan mahtavan duon, jonka matkalle lähtee ilomielin. Näyttelijöiden kemiat kohtaavat täydellisesti ja heillä on selvästi ollut hulvattoman hauskaa leffaa tehdessään. Täystollot kaverukset eivät toki ole mikään uusi juttu komedioissa ja legendaaristen Ohukaisen ja Paksukaisen lisäksi heitä on nähty myös Bill & Ted -leffoissa (1989-2020) ja Wayne's Worldeissa (1992-1993). Lloyd ja Harry ovat kuitenkin omat suosikkini tomppelikaksikoista.

Nuijan ja tosinuijan teho ei ole hälvennyt vuosien varrella minnekään. Ace Ventura - lemmikkidekkari jätti minut hieman kylmäksi, kun katsoin sen aiemmin tänä vuonna sen 30-vuotisjuhlaa varten, jännitin, että noinkohan myös tämä toinen näistä lapsena intoilemistani Carrey-elokuvista osoittautuisi pettymykseksi aikuisiällä katseltuna. Ja mitä vielä, heti ensiminuuteista lähtien nauroin makeasti, vedet silmissä ja lähes vatsa kipeänä. Jo tarkoituksellisesti väärin kirjoitetut alkutekstit huvittavat. Kyseessä on suorastaan nerokas elokuva kaikessa tyhmyydessään ja yksi omista ehdottomista pöljäkomediasuosikeistani Monty Pythonin hullun maailman (Monty Python and the Holy Grail - 1975) ja Hei, me lennetään! (Airplane! - 1980) ohessa. Elokuva levittää heti alussa kunnon hymyn kasvoille ja tarjoaa roppakaupalla hupia tunnin ja kolmen vartin kestossaan. Ja jos hymyä ei löydy heti leffan alkupäässä, niin sitten voi suosiolla jättää Nuijan ja tosinuijan väliin ja siirtyä johonkin muuhun.

Harryn ja Lloydin matka nappaa heti mukaansa ja se on täynnä toinen toistaan hassumpia ja muistettavampia kommelluksia, jotka niin kihelmöivät nauruhermoja kuin saavat häpeämään silmät päästään. On veikeää, kun katsojalle avataan Maryn unohtaman salkun saloja ja mitä kaikkea siihen liittyy, mutta nämä täystohelot eivät tunnu tajuavan yhtään, mistä on kyse. Tarina on yllättävänkin vakuuttavasti rakennettu ja se vain tiukentaa otettaan, kun Lloydin ja Harryn puuhat herättävät väärien ihmisten huomion. Yhtäkään tylsää hetkeä leffasta ei löydy, vaan se viihdyttää ja riemastuttaa täysillä lopputeksteihin asti. Nuijan ja tosinuijan voisi pistää pyörimään heti perään uudestaan ja se naurattaisi edelleen yhtä lujaa.

Pitkän yritysprosessin jälkeen elokuvanteosta innostuneet Farrellyn veljekset Peter ja Bobby pääsivät Hollywoodiin Nuijan ja tosinuijan kautta. Veljekset ovat käsikirjoittaneet leffan yhdessä Bennett Yellinin kanssa, Peter Farrellyn toimiessa myös ohjaajana. Farrellyt ja Yellin ovat kehitelleet useita lystikkäitä juttuja ja repliikkejä, joista monista on ymmärrettävästi muodostunut esimerkiksi meemejä vuosien varrella. Leffa on myös pätevästi kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavastustiimi on tehnyt erinomaista työtä Harryn koiramaisen auton kanssa, joka on jäänyt elämään yhtenä elokuvahistorian ikonisimmista menopeleistä vaikkapa Paluu tulevaisuuteen -elokuvan (Back to the Future - 1985) DeLorean-aikakoneen, Riemukuplan (The Love Bug - 1968) Herbien, Tim Burtonin Batmanin (1989) Lepakkoauton, Ghostbusters - haamujengin (Ghostbusters - 1984) Ecto-1:n ja 007 ja Kultasormen (Goldfinger - 1964) Aston Martinin kanssa. Äänimaailma on myös oivasti tehty ja niin Todd Rundgrenin säveltämät musiikit kuin leffassa käytetyt kappaleet säestävät matkaa mainiosti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dumb and Dumber, 1994, New Line Cinema, Motion Picture Corporation of America

Arvostelu: The Mask - naamio (The Mask - 1994)

THE MASK - NAAMIO

THE MASK

Ohjaus: Chuck Russell

Pääosissa: Jim Carrey, Peter Greene, Cameron Diaz, Richard Jeni, Peter Riegert, Jim Doughan, Amy Yasbeck, Orestes Matacena, Jeremy Roberts, Ben Stein, Reg E. Cathey ja Ivory Ocean

Genre: komedia, rikos

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 12

The Mask - naamio perustuu Dark Horse Comicsin samannimiseen sarjakuvaan, jota on julkaistu epäsäännöllisestä vuodesta 1991 lähtien. Jo ennen kuin ensimmäistä numeroa oli edes julkaistu, sarjakuvafirmalle työskentelevät Mike Richardson ja Todd Moyer alkoivat kaupitella sarjakuvan elokuvaoikeuksia. New Line Cinema tarttui projektiin, mutta elokuvan suunnitteluprosessi kesti ajateltua kauemmin. Aluksi elokuvasovituksen oli tarkoitus olla synkkä kuin sarjakuva ja jossain kohtaa suunnitteilla oli kauhuleffa, kunnes ohjaajaksi valittu Chuck Russell päätti viedä filmatisoinnin kevyempään suuntaan. Päärooliin suunniteltiin Rick Moranista, Robin Williamsia ja Martin Shortia, kunnes roolin nappasi tuohon aikaan lähes tuntematon Jim Carrey. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 1993 ja lopulta The Mask - naamio sai maailmanensi-iltansa 28. heinäkuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli jättimäinen menestys, jopa ilmestymisvuotensa neljänneksi menestynein leffa, joka keräsi kehuja kriitikoiltakin, minkä lisäksi elokuva sai parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden ja parhaiden erikoistehosteiden Oscar-ehdokkuuden. Itse katsoin The Mask - naamion vasta vajaa kymmenen vuotta sitten Netflixistä ja pidin sitä hauskana hömppänä. Pitkän metsästyksen jälkeen onnistuin löytämään hyllyyni elokuvan kotimaisen Blu-ray -julkaisun, yhden harvinaisimmista Suomessa ja olen pitkään pohtinut leffan uudelleenkatselua. Kun huomasin The Mask - naamion täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan uudestaan ja samalla arvostella sen!

Stanley Ipkiss saa haltuunsa eriskummallisen vihreän naamion, joka kasvoille puettuna muuttaa tästä epävarmasta ja epäonnisesta pankkivirkailijasta riehakkaan ja supervoimaisen veijarin. Stanley joutuu ongelmiin, kun hänen uusi yöllinen alter egonsa sekaantuu paikallisen rikollisorganisaation bisneksiin.

Vielä vuonna 1993 Jim Carrey oli lähes tuntematon koomikonalku, joka tiedettiin lähinnä In Loving Color -ohjelmasta (1990-1994). Seuraavan vuoden helmikuussa Carrey nousi kuuluisaksi komediallaan Ace Ventura - lemmikkidekkari (Ace Ventura: Pet Detective - 1994). Koomikosta innostuneiden ei tarvinnut kauaa odottaa Carreyn uutta leffaa, sillä The Mask - naamio ilmestyi jo puoli vuotta myöhemmin ja se oli jättihitti. Carrey on täydellinen valinta elokuvan päärooliin Stanley Ipkissiksi. Siis niin täydellinen, että on täysi mahdottomuus kuvitella ketään muuta rooliin. Hän taitaa oivallisesti hönön reppanan osan, Stanleyn ollessa varsinainen epäonnen ja epävarmuuden lähettiläs. Kuitenkin kun mystinen vihreä naamio saapuu kuvioihin, Stanley muuttaa itsensä sen avulla hyperenergiseksi ja räävittömäksi sekopääksi, jota ei pidättele mikään ja joka pystyy oikeastaan kaikkeen - vain Stanleyn oma mielikuvitus on rajana. Ace Venturassa Carrey osoitti riehakkaat lahjansa naaman, äänen ja koko kehon vääntelyssä ja hän vie tämän vielä pidemmälle Stanleyn uutena alter egona, Naamiona. Jos siis Carrey kutitteli enemmän ärsytys- kuin nauruhermoja lemmikkidekkarina, on turha odottaa, että hän voittaa puolelleen Stanleynä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Richard Jeni Stanleyn turhan itsevarmana työkaverina Charliena, Peter Riegert komisario Kellawayna, Amy Yasbeck journalisti Peggynä, Peter Greene gangsteri Dorian Tyrellinä, joka suunnittelee kaappaavansa vallan pomoltaan, mafioso Nikolta (Orestes Matacena), sekä Cameron Diaz ihka ensimmäisessä elokuvaroolissaan Dorianin tyttöystävänä Tinana, joka laulaa Nikon klubilla ja johon Stanley iskee silmänsä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat oivallisesti, joskin kaikki jäävät Carreyn räväkän show'n varjoon. Debyyttirooliksi Diaz hoitaa hommansa erityisen mainiosti.

Nykyään sarjakuviin perustuvat elokuvat ovat yksi Hollywoodin moderneista peruspilareista ja niitä pusketaan teattereihin suunnilleen joka toinen kuukausi. 1990-luvun puolessa välissä sarjakuvasovituksia oli kuitenkin vain kourallinen, niistä tunnetuimpina DC Comicsin ikonisimmista hahmoista tehdyt Teräsmies (Superman - 1978) ja Batman (1989), sekä niiden ailahtelevan vastaanoton saaneet jatko-osat. Näiden perässä, mutta muutamia vuosia ennen kuin sarjakuvaleffojen suosio räjähti, ilmestyi The Mask - naamio, joka on edelleen yksi vekkuleimmista tapauksista genressään. Vaikka filmatisointi on lukemani perusteella huomattavasti kepeämpi ja perheystävällisempi kuin synkkää huumoria ja roisia väkivaltaa sisältävä lähdemateriaali, lopputulos on silti ilahduttava ja elokuva jaksaa viihdyttää makeasti yhä kolmekymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen.

Leffa lähtee vielä aika rauhallisesti liikkeelle, esitellen hyvän tovin Stanleyn elämää ja rakentaen mysteeriä vihreän naamion ympärille. Kun Stanley vihdoin pistää maskin naamalleen, nupit väännetään saman tien kaakkoon ja lähes koko loppuelokuva onkin sitten hurjaa tykitystä. Osaamattomissa käsissä elokuva voisi lässähtää pahasti, mutta ohjaaja Chuck Russell hoitaa tonttinsa mallikkaasti. Hän yhdistelee veikeästi totisempaa gangsterimeininkiä Looney Tunesia kopioiviin kohelluksiin. Piinkovat roistot yliherkkien liipaisinsormien kanssa kohtaavat Naamio-Stanleyn, joka pystyy täysin älyttömiin ihmetekoihin. Kontrasti on hauska ja Naamion kohtaukset pitävät hymyä huulilla, vaikka toisinaan hahmo meneekin liian pitkälle estottoman käytöksensä kanssa. Loppuhuipennus ei ole kaiken jälkeen täysi napakymppi, vaikka se sisältääkin hyvät hetkensä. Siitä huolimatta kokonaisuus riemastuttaa.

Pitkän prosessin jälkeen Mike Werb kirjoitti käsikirjoituksen, joka päätyi tuotantoon. Werbin teksti on kelvollinen pohja, josta Russell ja Carrey kumppaneineen ovat voineet ammentaa suorituksiinsa. The Mask - naamio on myös oivallisesti kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat pääasiassa mainiot, joskin ihan alun vedenalainen kohtaus ei näytä kovin uskottavalta merenpohjalta. Puvustus- ja maskeeraustiimit tekevät hyvää työtä Carreyn kanssa, tehdessään Stanleystä harmaan arkisen ja Naamiosta värikkään ja hullunkurisen. Elokuvan digitehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä, mutta toisaalta juuri hieman kököt efektit lisäävät filmin viehätystä ja piirroselokuvamaisuutta. Äänimaailma hyödyntää myös paljon looneytunesmaisia tehosteita ja säveltäjä Randy Edelman tunnelmoi menevästi musiikeillaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Mask, 1994, New Line Cinema, Dark Horse Entertainment

Arvostelu: Tahraton mieli (Eternal Sunshine of the Spotless Mind - 2004)

TAHRATON MIELI

ETERNAL SUNSHINE OF THE SPOTLESS MIND

Ohjaus: Michel Gondry

Pääosissa: Jim Carrey, Kate Winslet, Mark Ruffalo, Kirsten Dunst, Elijah Wood, Tom Wilkinson, Jane Adams, David Cross, Deirdre O'Connell ja Thomas Jay Ryan

Genre: draama, romantiikka, scifi

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 12

Eternal Sunshine of the Spotless Mind, eli suomalaisittain Tahraton mieli on Jim Carreyn ja Kate Winsletin tähdittämä romanttinen scifidraamaelokuva. 1990-luvun lopulla kirjoittaja Pierre Besmuth oli saanut idean tarinasta, jossa muita ihmisiä voisi poistaa omista muistoista ja kertoi tästä ohjaaja Michel Gondrylle. Ideasta innostunut Gondry ryhtyi kynäilemään tarinaa Besmuthin kanssa, mutta kaksikko pyysi Charlie Kaufmania kirjoittamaan lopullisen käsikirjoituksen. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2003 ja lopulta Tahraton mieli sai maailmanensi-iltansa 9. maaliskuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka keräsi lähes pelkkää ylistystä kriitikoilta. Elokuva sai muun muassa kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras naispääosa ja alkuperäiskäsikirjoitus), joista se voitti jälkimmäisen, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras komedia- tai musikaalielokuva, miespääosa, naispääosa ja käsikirjoitus), sekä kuusi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa ja naispääosa), joista se voitti parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen ja leikkauksen palkinnot. Vuosien varrella leffan arvostus on vain kasvanut ja nykyään se on noussut kulttiklassikon asemaan, sekä esiintyy useilla listoilla vuosituhannen parhaiden elokuvien joukosta. Itse katsoin Tahrattoman mielen joitain vuosia sitten ensimmäisen kerran, enkä tuolloin paljoa piitannut leffasta. Kuitenkin kun katsoin sen pari vuotta sitten uudestaan ja vieläpä elokuvateatterissa, pidinkin elokuvasta valtavasti. Kun huomasin Tahrattoman mielen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen kolmannen kerran ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Joel Barish saa tietää, että hänen tyttöystävänsä Clementine on suorittanut toimenpiteen, jolla kaikki muistot Joelista on pyyhitty naisen mielestä. Katkera Joel päättää suorittaa samanlaisen toimenpiteen, mutta prosessin aikana muistoihin jumiin jäänyt Joel tulee toisiin ajatuksiin. Voiko prosessia enää peruuttaa?

Elokuvan pääroolissa Joel Barishina nähdään Jim Carrey, jonka mukanaolo saattaa herkästi herättää mielikuvan, että luvassa olisi pöljää hassuttelua ja aikamoista naamanvääntelyä. Esimerkiksi Ace Ventura - lemmikkidekkarista (Ace Ventura: Pet Detective - 1994), Nuijasta ja tosinuijasta (Dumb and Dumber - 1994) ja Valehtelija, valehtelijasta (Liar Liar - 1997) tuttu Carrey kuitenkin yllättää vähän samaan tapaan kuin The Truman Show'ssa (1998) ja näyttää itsestään näyttelijänä erittäin vakuuttavan puolen. Vaikkei minulla ole mitään Carreyn ikonista esiintymistapaa vastaan, on silti hienoa nähdä, että hänestä on muuhunkin. Hänen hahmonsa Joel on itse asiassa varsinainen introvertti hissukka. Carrey tulkitsee erittäin lahjakkaasti miestä, jonka sydän on kokenut pahemman luokan särkymisen. Hän näyttää riipaisevan menetyksen tuskan, mutta loistaa vielä paremmin, kun eriskummalliseen toimenpiteeseen ajauduttuaan, Joel haluaakin perua aikomuksensa.

     Joelin rakastamaa Clementine Kruczynskiä taas näyttelee tuohon aikaan maailman menestyneimmästä elokuvasta, Titanicista (1997) parhaiten tunnettu Kate Winslet. Ekstrovertti ja impulsiivinen Clementine on Joelin täysi vastakohta, eikä kestä kauaa, kun katsoja jo tuumii, että ehkä nämä kaksi hahmoa eivät välttämättä sovi toisilleen. Winsletin ja Carreyn väliltä löytyy kuitenkin vahvaa kemiaa. Winslet herkuttelee ansiokkaasti roolissaan, tuoden hienosti esille vaikean hahmonsa monet sävyt. On kumma ajatus, että Carreyn tähdittämässä elokuvassa joku muu pistäisi räikeämmän show'n päälle, mutta niin vain Winslet tekee jotain, mihin kukaan ei ole tainnut pystyä ennen tai jälkeen elokuvan ilmestymisen.

Elokuvassa nähdään myös Tom Wilkinson, Kirsten Dunst, Mark Ruffalo ja Elijah Wood ihmisten muistoja poistavassa Lacuna-yrityksessä työskentelevinä johtaja Howardina, tämän sihteerinä Maryna, teknikko Finkinä ja tämän assistenttina Patrickina, sekä Jane Adams ja David Cross Joelin ystäväpariskuntana Carriena ja Robina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan ja Lacuna-poppoon välille on kirjoitettu omat sivujuonensa, jotka linkittyvät lopulta vahvasti Joeliin ja Clementineen.

Ensimmäisellä katselukerralla en tosiaan erityisemmin välittänyt Tahrattomasta mielestä, mutta uusintakatselulla se iski minuun todella lujaa - osittain siksi, että olin siinä kohtaa itse juuri käymässä läpi haastavan ihmissuhteen loppumista ja pohtimassa, että voisinpa poistaa koko ihmisen mielestäni. Vaikka olenkin nyt huomattavasti valoisammassa elämäntilanteessa äärimmäisen rakkaan ja rakastavan ihmisen kanssa, ei mielipiteeni elokuvaa kohtaan kääntynyt takaisin negatiiviseen suuntaan. Päinvastoin, pidin siitä vieläkin enemmän. Sen kertomus resonoi takuulla jokaisen kanssa, joka on käynyt läpi jonkinlaisen ihmissuhteen päättymisen, oli kyse sitten parisuhteesta, pitkästä avioliitosta tai lyhyemmästä vaikkapa kesäromanssista tai sitten ihan vain hankalasta kaveruudesta. Kenelläpä ei olisi käynyt mielessä ajatus, että voisipa mielestä poistaa tähän toiseen ihmiseen liittyvät kivuliaat muistot? Kukapa ei olisi joskus tuuminut, että voi kunpa en olisi koskaan tavannutkaan tätä tiettyä ihmistä? Tahrattomassa mielessä takerrutaan erinomaisesti tällaiseen ajatusmaailmaan.

Elokuva käsittelee todella hienosti teemojaan rakkaudesta ja erosta, sekä muistoista. Elokuvan aikana pohditaan, että olisiko kuitenkin parempi muistaa kuin poistaa nämä muistot? Sen lisäksi, että virheistä oppii, nämä kaikki erilaiset ja monimutkikkaat muistot ovat aikakausilta, jotka ovat tehneet meistä meidät, eikä niitä pidä ryhtyä sorkkimaan. Ihmissuhteet eivät myöskään ole mustavalkoisia, vaan niihin liittyy paljon kaikenlaisia ylä- ja alamäkiä. Kun Joel tekee päätöksen pyyhkiä Clementinen mielestään, on hän yhä vellomassa negatiivisissa ajatuksissa ja muistoissa, mutta kun hänet kytketään kiinni Lacunan koneisiin ja hän ajelehtii läpi naiseen liittyvien muistojensa, hän muistaa, kuinka paljon hyvää ja ihanaa Clementineen liittyikään. Onko niitä muistoja järkeä tuhota siinä samalla?

Charlie Kaufmanin käsikirjoitus ansaitsi kyllä palkintonsa, niin fantastinen se on. Kaufman pyörittelee kertomusta kekseliäästi, eikä päästä katsojaansa helpolla risteilevän kerrontansa kanssa. Erinomaisen tekstin pohjalta ohjaaja Michel Gondry rakentaa vaikuttavan unenomaisen yleishengen, joka istuu täydellisesti filmiin, joka sijoittuu suurilta osin päähenkilönsä pään sisälle ja muistoihin. Tätä muistoaspektia hyödynnetään erityisen hyvin. Tosielämässäkään ihminen ei luultavasti pysty käymään muistojaan läpi täysin lineaarisesti ja täydellisen yksityiskohtaisesti, ja niinpä myös Joelin muistot Clementinesta esitetään hajanaisessa järjestyksessä, välillä jopa sulautuen toisiinsa. Jotkut hetket jäävät riipaisevan tarkasti mieleen, kun taas toiset muistot ovat hatarampia, lähes satumaisia. Muistokohtaukset ovat täynnä yksityiskohtia, jotka saattaa poimia vasta uusintakatselulla. Kirjastokohtauksessa hyllyjen kirjat haalenevat, kunnes muuttuvat täysin valkoisiksi ja sisällöttömiksi, samalla lailla myös ihmisten kasvot sumenevat, kun ne hiljalleen pyyhkiytyvät Joelin mielestä.

Tahraton mieli on myös teknisiltä ansioiltaan onnistunut teos. Se on tyylikkäästi kuvattu. Kameratyöskentelyä vaikeutti Gondryn toive toteuttaa suuri osa tehosteista käytännössä, ilman tietokonekikkailua. Niinpä lavastajien täytyi olla luovia, jotta paikkoja pystyttiin hyödyntämään moniin, unimaisiin tarkoituksiin ja esimerkiksi visiitti Joelin lapsuudessa hyödyntää vakuuttavasti pakotettua perspektiiviä, saaden Joelin näyttämään lapsenkokoiselta suurissa lavasteissa. Kuvaa myös tehostaa tietty unimainen usvaisuus. Leikkaus on tarkkaan huoliteltua, valaisu on välillä erittäin räikeää ja puvustajatkin tekevät hyvää työtä. Äänimaailma on pätevästi rakennettu Jon Brionin tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Eternal Sunshine of the Spotless Mind, 2004, Focus Features, Anonymous Content, This Is That Productions

Arvostelu: Ace Ventura - luonto kutsuu (Ace Ventura: When Nature Calls - 1995)

ACE VENTURA - LUONTO KUTSUU

ACE VENTURA: PET DETECTIVE

Ohjaus: Steve Oedekerk

Pääosissa: Jim Carrey, Ian McNeice, Simon Callow, Maynard Eziashi, Bob Gunton, Damon Standifer, Sophie Okonedo, Arsenio Trinidad, Danny Daniels, Bruce Spence, Andrew Steel ja Tommy Davidson

Genre: komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 12

Jim Carreyn tähdittämä komediaelokuva Ace Ventura - lemmikkidekkari (Ace Ventura: Pet Detective - 1994) oli kriitikoiden haukuista huolimatta taloudellinen jättihitti, joten sille ryhdyttiin tekemään jatkoa välittömästi. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 1995 Tom DeCerchion ohjauksessa, mutta Carrey oli tyytymätön hänen työhönsä ja vaati, että tämä korvattaisiin Carreyn ystävällä, elokuvan käsikirjoittaneella Steve Oedekerkillä. Vaatimus meni läpi ja Oedekerkin kanssa leffa saatiin valmiiksi ja lopulta Ace Ventura - luonto kutsuu sai ensi-iltansa jo marraskuussa 1995. Elokuva oli jopa tuplasti edeltäjäänsä isompi hitti, joka sai lähes täystyrmäyksen kriitikoilta. Leffa sai huonoimman jatko-osan Razzie-ehdokkuuden, minkä lisäksi se sai viisi Stinkers Bad Movie Awards -ehdokkuutta (mm. huonoin elokuva, huonoin miespääosa ja jatko-osa, jota kukaan ei halunnut), joista se voitti huonoimman jatko-osan ja epähauskimman komedian palkinnot. Itse näin kummatkin Ace Ventura -elokuvat jo lapsena ja pidin niitä vekkuleina komedioina. Viime katselukerrasta on kulunut jo kauan aikaa ja kun huomasin Ace Ventura - lemmikkidekkarin täyttävän alkuvuodesta 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella leffat. Pari kuukautta ykkösosan jälkeen katsoin vihdoin jatko-osan Ace Ventura - luonto kutsuu.

Lemmikkidekkari Ace Ventura pestataan matkaamaan Afrikkaan, Nibiaan ja etsimään Wachati-heimon pyhä valkoinen lepakko, jonka joku on siepannut.

Vuotta aiemmin Ace Ventura - lemmikkidekkarilla, The Mask - naamiolla (The Mask - 1994) ja Nuijalla ja tosinuijalla (Dumb and Dumber - 1994) kuuluisaksi noussut koomikko Jim Carrey palaa rooliinsa Ace Venturaksi, joka päätyy uuteen seikkailuun, kun fiktiivisen afrikkalaisvaltio Nibian Wachati-heimon palvoma pyhä valkoinen lepakko siepataan. Carrey hyppää takaisin lemmikkidekkarin osaan sellaisella energialla ja antaumuksella, ettei ihme, jos muilla työryhmästä paloi käämit kerran jos toisenkin. Carrey on kuin nuorallatanssija, joka tasapainottelee hulvattoman ja ärsyttävän rajamailla. Jatkuvasti naamaansa vääntelevä ja ääntään korottava Carrey saa varmasti yhdet katsojat nauramaan vedet silmissä ja toiset taas pyörittelemään silmiä ja tuhahtelemaan. Jatko-osassa on vielä ykkösleffaakin selvempää, että Carreylle käsikirjoitus oli pelkkä suunnanosoitus ja hän on päässyt toteuttamaan itseään niin villisti kuin vain haluaa. Mielestäni tämä johtaa toisinaan hysteerisen hauskoihin tilanteisiin ja toisinaan taas ihan vain kiusallisen typeriin juttuihin.

     Elokuvassa nähdään myös Ian McNeice Ace Venturan etsintähommiin pestaavana Fulton Greenwallina, Damon Standifer Wachati-heimon päällikkönä, Sophie Okonedo tämän tyttärenä, heimon prinsessana, Tommy Davidson epäillyn Wachootoo-heimon prinssinä, Simon Callow ja Bob Gunton rikkaina Cadbynä ja Quinninä, sekä Arsenio Trinidad tiibetiläisenä munkkina. Sivunäyttelijät ovat ihan kelvollisia rooleissaan, leffan ollessa edellisen osan tapaan ihan puhtaasti Carreyn show.

Ace Ventura - luonto kutsuu ei elokuvallisilta ansioiltaan ole välttämättä kovin kaksinen, enkä toisaalta ihmettele, miksi se sai todella nuivan vastaanoton kriitikoilta ja miksi monet näkivät leffan jälkeen punaista pelkästään Jim Carreyn nimen kuullessaan. En tiedä, johtuiko se pääasiassa siitä, että katsoin elokuvan keskellä yötä, kun kävin hieman yliväsyneillä energiakierroksilla, mutta minulla oli todella hauskaa elokuvan parissa. Se on aivan hemmetin tyhmä leffa, mutta juuri siksi se on niin pirun veikeä ja viihdyttävä. Käsikirjoitus on liki yhdentekevä raakile, jonka pahishahmot jäävät erityisen kehnoiksi. Teksti onkin lopulta pelkkä kehys sille, että Carrey voi irrotella niin teatraalisesti kuin hän vain haluaa ja jaksaa.

Jos jostain pidän ohjaajanakin lopulta toimineen Steve Oedekerkin käsikirjoituksessa, niin siitä, että hän ei lähtenyt toistamaan ykkösleffan kaupunkimiljöötä, vaan siirtyi betoniviidakosta ehtaan viidakkoon. Heti elokuvan ensimmäinen, Sylvester Stallonen Cliffhanger - kuilun partaalla -jännäriä (Cliffhanger - 1993) parodioiva kohtaus (tosin parodioiden on kai tarkoitus olla hauskoja, mutta tämä prologi on lähinnä sydäntäsärkevän surullinen) viestii uudenlaisesta lähestymistavasta. Afrikan fiktiivinen Nibia-valtio on oikein passeli lokaatio uudelle eläinsieppauksen tutkinnalle ja tarjoaa uudenlaisia hassuja tilanteita. Ace Venturaa höykytetäänkin läpi leffan ties millä tavoin aikamoisella tykityksellä. Leffa kestää napakasti puolitoista tuntia, mikä on täydellinen pituus, jotta leffan hyperenerginen vaihde ei pääse uuvuttamaan katsojaansa.

Jim Carreyn oltua tyytymätön elokuvan alkuperäiseen ohjaajaan, Tom DeCerchioon, hän sai studion erottamaan tämän ja ottamaan tämän tilalle kaverinsa, käsikirjoittaja Steve Oedekirkin. Oedekirk oli aiemmin toiminut ohjaajana vain "Smart Alex" -elokuvassa, jota ei kuitenkaan koskaan saatu valmiiksi. Oedekirk ei ole tainnut laatia Carreylle minkäänlaisia rajoja, vaan antaa tämän toteuttaa itseään niin villisti kuin mahdollista. Välillä jopa tuntuukin siltä, että Carrey on sanellut, kuinka homma rullaa kuvauksissa. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on oivallisesti tehty, sähäkän leikkauksen vain tukiessa Carreyn lennokkaan energistä heittäytymistä. Elokuva on kelvollisesti kuvattu ja sen lavasteet ovat mainiot. Erikoistehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma on taitavasti työstetty. Robert Folkin säveltämät musiikit tunnelmoivat menevästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ace Ventura: When Nature Calls, 1995, Morgan Creek Entertainment, Morgan Creek Productions, O Entertainment

Arvostelu: Ace Ventura - lemmikkidekkari (Ace Ventura: Pet Detective - 1994)

ACE VENTURA - LEMMIKKIDEKKARI

ACE VENTURA: PET DETECTIVE

Ohjaus: Tom Shadyac

Pääosissa: Jim Carrey, Courteney Cox, Sean Young, Tone Loc, John Capodice, Noble Willingham, Troy Evans, Dan Marino, Raynor Scheine, Udo Kier, Frank Adonis ja Mark Margolis

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 26 minuuttia

Ikäraja: 12

Ace Ventura: Pet Detective, eli suomalaisittain Ace Ventura - lemmikkidekkari on Jim Carreyn tähdittämä komediaelokuva. Alun perin tavanomaisempana Sherlock Holmes -parodiana käynnistynyt idea muovautui eläinasetelmaksi, kun käsikirjoittaja Jack Bernstein katsoi David Lettermanin sketsiä lemmikinomistajista. Yhdessä ohjausdebyyttinsä tekevän Tom Shadyacin kanssa Letterman sai ideansa läpi Morgan Greek Productionsilla. Alun perin päärooliin kaavailtiin Rick Moranista, mutta kun hän kieltäytyi, tekijät ottivat yhteyttä muun muassa Alan Rickmaniin, ennen kuin he näkivät tuohon aikaan varsin tuntemattoman Jim Carreyn esiintyvän In Loving Color -komediaohjelmassa (1990-1994) ja valitsivat hänet. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 1993 ja lopulta Ace Ventura - lemmikkidekkari sai maailmanensi-iltansa 4. helmikuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Toisin kuin ohjaaja ja päätähti ennakkoon pelkäsivät, elokuvasta muodostui suurhitti, joka nosti Jim Carreyn kertaheitolla komediagenren kuumimpien nimien joukkoon. Kriitikot eivät kuitenkaan lämmenneet leffalle ja suosiostaan huolimatta Carrey sai Razzie-ehdokkuuden vuoden huonoimpana uutena starana. Itse näin Ace Ventura - lemmikkidekkarin jo lapsena ja pidin siitä tuolloin paljon. Olen kerran tai pari katsonut leffan uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo aikaa. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt jo 30 vuotta, päätin katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Kun Miami Dolphins -jalkapallojoukkueen maskottidelfiini siepataan juuri ennen merkittävintä urheilutapahtumaa Super Bowlia, joukkue palkkaa etsintätöihin parhaan (ja ainoan) lemmikkidekkarin, Ace Venturan.

1990-luvun alussa Jim Carrey oli tunnettu lähinnä komediaohjelmien sivurooleista ja nähtiinpä hänet myös Clint Eastwoodin kanssa jännärissä Likainen Harry ja murhapooli (The Dead Pool - 1988). Vuonna 1994 Carrey pääsi kuitenkin tähdittämään kolmea komediaelokuvaa, jotka tekivät hänestä nopeasti yhden isoimmista komediatähdistä. Näistä ensimmäinen elokuva oli Ace Ventura - lemmikkidekkari, jossa hän näyttelee, noh, Ace Venturaa, lemmikkidekkaria. Enemmän eläimistä kuin ihmisistä pitävä Ace on hankkiutunut varsin erikoiselle alalle, mihin hän tosin istuu täydellisesti, sillä "erikoinen" tuntuu aika minimalistiselta ilmaisulta kuvaamaan Acen eksentristä olemusta. Ace on hyvin hessuhopomainen touhottaja, jonka Carrey vaati kuitenkin olevan pätevämpi työssään kuin millaiseksi hahmo oli alun perin kirjoitettu. Carrey loikin paljon hahmosta itse, improvisoiden kuvauksissa tai vaatien muutoksia käsikirjoitukseen. Lopputuloksena on komediagenren ikoni, jonka rooliin on mahdotonta kuvitella ketään muuta kuin Jim Carrey. Siis oikeasti, ajatelkaapa, jos Ace Venturaksi olisikin valittu Alan Rickman, eli siis Hans Gruber ja professori Kalkaros. Vaikkei Carreylle lämpenisikään, täytyy hänelle nostaa hattua siitä, kuinka täysillä hän hyppää hommaansa. Varmaan tsiljoona kuppia kahvia aamulla hörppinyt Carrey paahtaa menemään vähintään 110-prosenttisesti kohtauksesta toiseen ja leffan katselu vaatiikin tiettyä mielentilaa, jotta Carrey ei käy hermoille. Hieman väsyneenä, jolloin kaikki tuntuu hauskalta, Ace Ventura - lemmikkidekkari on mitä otollisin leffa pistää pyörimään. Silloin Carreyn naamanvääntelyt ja muut hassut maneerit pitävät väkisin virnettä yllä.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös muun muassa Courteney Cox Miami Dolphinsille työskentelevänä Melissana, Sean Young Acea inhoavana poliisikomentaja Einhornina, Tone Loc Acea toisinaan auttavana poliisi Emiliona, sekä Miami Dolphins -joukkueessa ihan oikeasti amerikkalaista jalkapalloa pelannut Dan Marino omana itsenään. Udo Kier tekee leffassa pienen roolin rikkaana Ronald Campina. Sivunäyttelijät ovat ihan passeleita osissaan, mutta kaikki jäävät toki Carreyn show'n varjoon. Voin vain kuvitella, kuinka monta otosta on mennyt pilalle sivunäyttelijöiden tai muiden työryhmäläisten purskahtaessa nauruun Carreyn takia.

Aaalrighty then, mistäs sitä lähtisi purkamaan Ace Ventura - lemmikkidekkaria? Lähdetään vaikka siitä liikkeelle, että elokuva ei ole erityisen hyvin kestänyt aikaa. Elokuva sai jo ilmestyessään negatiivista palautetta sen sukupuolivähemmistöön kohdistuvasta huumorista, eikä kritiikki ole kuin kasvanut vuosien varrella. Itsekin koin tietyn puolen leffan loppupäästä varsin vaivaannuttavaksi katseltavaksi ja on helppo sanoa, että jos Ace Ventura - lemmikkidekkari tehtäisiin tänä päivänä, moni asia tehtäisiin varmasti toisin. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa leffan heikkouksista, vaan yleisesti ottaen näin aikuisiällä en kokenut Carreyn revittelyjä enää yhtä hillittömän hulvattomiksi kuin lapsena. Elokuvasta löytyy paljon hauskoja hetkiä, mutta kuten jo totesin, se myös todella vaatii tietyn mielentilan, jotta siitä voi tosissaan nauttia.

Elokuvan delfiiniryöstötarina antaa ihan passelit raamit Carreyn sekoilulle, joskin kertomus tuntuu ajautuvan eläinpuolelta hieman sivuraiteille elokuvan edetessä. Tämän omalaatuisen etsivän tutkimustyö on silti varsin viihdyttävää seurattavaa ja vajaan puolentoista tunnin pituus on erittäin hyvä kesto pöljälle vouhotukselle. Sekaan mahtuu niin hupaisaa hiiviskelyä juhlatilaisuudessa Mission: Impossible -tunnarin tahtiin, myötähäpeällistä soluttautumista mielisairaalaan kuin rikospaikan vihjeiden esittelyä veikeällä tavalla. Kenties hauskinta on montaasi, jossa Ace yrittää tutkia erään sormuksen mysteeriä. Vekkuli idea on myös Acen tietty eläimellinen käytös ja on suorastaan nerokasta, että Acen auton tuulilasi on hajalla, minkä takia hänen täytyy ajaessaan työntää päänsä sivuikkunasta koiran tavoin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa debyyttinsä tekevä Tom Shadyac, joka jatkoi Carreyn kanssa yhteistyötä myöhemmin komedioissa Valehtelija, valehtelija (Liar Liar - 1997) ja Bruce - taivaanlahja (Bruce Almighty - 2003). Shadyac pitää filmiä kelvollisesti kasassa ja antaa Carreyn kaikessa rauhassa toteuttaa itseään. Tekniseltä puoleltaan Ace Ventura - lemmikkidekkari on ihan menevästi tehty. Se on sujuvasti kuvattu ja napakasti rytmitetty leikkauksessa. Päähahmon asut ja maskeeraukset ovat mahdollisimman räikeät ja villit. Lavasteet ovat mainiot ja muutamat erikoistehosteetkin ihan toimivat. Äänimaailma on hyvin luotu ja Ira Newbornin säveltämät musiikit tuovat mukaan letkeää etsivähenkeä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ace Ventura: Pet Detective, 1994, Morgan Greek Entertainment

Arvostelu: Bruce - taivaanlahja (Bruce Almighty - 2003)

BRUCE - TAIVAANLAHJA

BRUCE ALMIGHTY

Ohjaus: Tom Shadyac

Pääosissa: Jim Carrey, Morgan Freeman, Jennifer Aniston, Philip Baker Hall, Catherine Bell, Steve Carell ja Lisa Ann Walter

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 7

Bruce Almighty, eli suomalaisittain Bruce - taivaanlahja on Jim Carreyn tähdittämä komediaelokuva, joka perustuu löyhästi Robert Bauschin kirjaan Almighty Me vuodelta 1991. Mark O'Keefe ja Steve Koren kirjoittivat leffan käsikirjoituksen ja saivat Universal Picturesin kiinnostumaan siitä heti. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Bruce - taivaanlahja sai maailmanensi-iltansa 14. toukokuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellisesti iso menestys, vaikka se saikin hieman ristiriitaiset arviot kriitikoilta ja sen julkaisu kiellettiin Egyptissä, koska Jumala esitetään elokuvassa tavallisena miehenä. Itse näin Bruce - taivaanlahjan joskus lapsena, kun se esitettiin televisiossa ja pidin siitä. Olen katsonut elokuvan pariin otteeseen uudestaan ja kun huomasin elokuvan nyt täyttävän 20 vuotta, päätin katsoa sen jälleen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Uutisankkurin työstä haaveileva Bruce Nolan uskoo elämänsä jatkuvien takaiskujen johtuvan siitä, että Jumala vihaa häntä. Eräänä päivänä Bruce tapaa itse Jumalan, joka päättää antaa Brucelle taivaalliset voimansa.

Jim Carrey nähdään elokuvan pääroolissa Bruce Nolanina, Eyewitness Newsilla työskentelevänä reportterina, joka haaveilee urasta uutisankkurina. Onni ei kuitenkaan tunnu olevan Brucen puolella, mistä hän syyttää Jumalaa, jona nähdään Morgan Freeman. Kuunneltuaan tarpeeksi Brucen valitusta, Jumala päättää näpäyttää Brucea ja antaa tälle voimansa. Carrey on loistovedossa läpi elokuvan, esiintyen sillä suurella määrällä energiaa, mitä hänestä on totuttu näkemään. Carreyta katsoessa ei voi kuin ihailla hänen komedialahjojaan, jotka muodostuvat hänen rytmitajustaan, verrattomasta elekielestään, hauskoista äänenkäytöistään, sekä Carreylle tavaramerkkimäisestä naamanvääntelystään. Freeman on myös nappivalinta omaan osaansa itse Jumalana. Freeman omistaa yhden Hollywoodin upeimmista äänistä ja hän on erittäin karismaattinen näyttelijä, joten kuka sopisikaan paremmin rooliin? Vaikken itse olekaan uskovainen, pidän kovasti siitä, kuinka Freeman tulkitsee Jumalaa. Freeman tekee hänestä hauskan hyvin eri tavalla kuin Carrey Brucesta, menemättä kuitenkaan koskaan jumalanpilkan puolelle.

     Elokuvassa nähdään myös Jennifer Aniston Brucen tyttöystävänä Gracena ja Lisa Ann Walter Gracen siskona Debbienä, Philip Baker Hall Brucen pomona Jack Baylorina, sekä Steve Carell Brucen pahimpana kilpailijana Evan Baxterina. Sivunäyttelijätkin tekevät hyvää työtä osissaan. Frendeistä (Friends - 1994-2004) tuttu Aniston ei pääse esittelemään komediakykyjään, Carreyn varastaessa show'n kaiken aikaa, mutta Carellille on onneksi mahdutettu yksi aivan hulvaton kohtaus.

Bruce - taivaanlahja taitaa jopa olla viimeinen todella hyvä Jim Carreyn tähdittämä komedia. Toki Carrey on tämän jälkeenkin esiintynyt muutamassa hyvässä filmissä, mutta sanoisin silti, että tähän päättyi hänen priima-aikansa komedioiden parissa. Ei Bruce - taivaanlahja ihan tavoita Carreyn ysärihittien, kuten Nuijan ja tosinuijan (Dumb and Dumber - 1994) ja Valehtelija, valehtelijan (Liar Liar - 1997) tasoa, mutta se on silti erittäin mainio ja hyvänmielinen hassuttelu. Nauraa saa useampaan otteeseen ja vähintään hymy pysyy huulilla suuren osan ajan leffasta.

Vaikken tosiaan olekaan uskovainen, olen aina pitänyt kiinnostavana kertomusta tavantallaajasta, joka saa käyttöönsä Jumalan voimat. Aluksi Bruce tietty hyödyntää niitä vain omaksi ilokseen ja on hupaisaa nähdä, mitä kaikkea hän keksiikään uusien kykyjensä kanssa. Leffassa leikitellään vekkulimaisesti raamatullisten juttujen kanssa, esimerkiksi kun Bruce jakaa autoruuhkan kahtia, vähän niin kuin Mooses jakoi Punaisenmeren. Tietty hommaan kuuluu myös opetuksia, eikä Jumalan leikkiminen ole niin mieleistä puuhaa kuin voisi kuvitella. Draamaa tuodaan oivallisesti mukaan, kun Brucen mahti nousee päähän ja alkaa vaikuttamaan parisuhteeseen ja kun Brucen pitää ymmärtää Spider-Man - Hämähäkkimiehestäkin (Spider-Man - 2002) tunnettu opetus, että suuri voima tuo mukanaan suuren vastuun.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Ace Ventura - lemmikkidekkarin (Ace Ventura: Pet Detective - 1994) ja Valehtelija, valehtelijan ohjaaja Tom Shadyac, eli hän ja Carrey ovat työskennelleet aiemminkin yhdessä. Shadyac saakin selvästi Carreyn pistämään parastaan komediapuolella ja hänen rakentamansa tunnelma on lystikäs. Steve Korenin, Mark O'Keefen ja Steve Oedekirkin käsikirjoitus on oivallinen. Kolmikko on rakentanut kertomuksen niin, ettei katsojan todellakaan tarvitse olla uskovainen, jotta leffasta voi nauttia. Bruce - taivaanlahja on myös hyvin kuvattu ja leikattu leffa. Siitä löytyy oivia lavasteita ja asuja, kuten myös kelpo erikoistehosteitakin. Äänimaailma on hyvin toteutettu John Debneyn pirteitä musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Bruce - taivaanlahja on erittäin mainio ja hilpeä komedia, joka sisältää todella vekkulin tarinan. On hupaisaa seurata, kuinka maansa myynyt mattimeikäläinen alkaa toimia, kun itse Jumala antaa hänen käyttönsä taivaalliset voimansa - erityisesti, kun kyseistä mattimeikäläistä esittävä Jim Carrey on mahtavassa vireessä läpi elokuvan. Morgan Freeman taas istuu hyvin Jumalaksi mahtipontisen äänensä kanssa ja vaikka muut näyttelijät ovat kelvollisia osissaan, jäävät he väkisinkin pääkaksikon varjoon. Elokuva tarjoaa useita hauskoja hetkiä, mutta myös kelpo draamaa, kun jumalalliset voimat alkavatkin tehdä Brucelle hallaa. Elokuvasta löytyy hyviä opetuksia, minkä lisäksi Raamattua tuntevat voivat tunnistaa useita tuttuja juttuja, hauskasti modernisoituina. Bruce - taivaanlahja ei kuitenkaan vaadi uskonnollisuutta, jotta sen parissa voi pitää hauskaa. Suosittelen elokuvaa erittäin lämpimästi kaikille Jim Carreyn hassuttelusta pitäville. Vaikka mies onkin tämän jälkeen tehnyt joitain hyviä filmejä, komedian puolella Bruce - taivaanlahja on mielestäni Carreyn viimeinen erittäin hyvä yksilö.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bruce Almighty, 2003, Universal Pictures, Spyglass Entertainment, Shady Acres Entertainment, Pit Bull Productions, O Entertainment