Arvostelu: Ace Ventura - luonto kutsuu (Ace Ventura: When Nature Calls - 1995)

ACE VENTURA - LUONTO KUTSUU

ACE VENTURA: PET DETECTIVE

Ohjaus: Steve Oedekerk

Pääosissa: Jim Carrey, Ian McNeice, Simon Callow, Maynard Eziashi, Bob Gunton, Damon Standifer, Sophie Okonedo, Arsenio Trinidad, Danny Daniels, Bruce Spence, Andrew Steel ja Tommy Davidson

Genre: komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 12

Jim Carreyn tähdittämä komediaelokuva Ace Ventura - lemmikkidekkari (Ace Ventura: Pet Detective - 1994) oli kriitikoiden haukuista huolimatta taloudellinen jättihitti, joten sille ryhdyttiin tekemään jatkoa välittömästi. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 1995 Tom DeCerchion ohjauksessa, mutta Carrey oli tyytymätön hänen työhönsä ja vaati, että tämä korvattaisiin Carreyn ystävällä, elokuvan käsikirjoittaneella Steve Oedekerkillä. Vaatimus meni läpi ja Oedekerkin kanssa leffa saatiin valmiiksi ja lopulta Ace Ventura - luonto kutsuu sai ensi-iltansa jo marraskuussa 1995. Elokuva oli jopa tuplasti edeltäjäänsä isompi hitti, joka sai lähes täystyrmäyksen kriitikoilta. Leffa sai huonoimman jatko-osan Razzie-ehdokkuuden, minkä lisäksi se sai viisi Stinkers Bad Movie Awards -ehdokkuutta (mm. huonoin elokuva, huonoin miespääosa ja jatko-osa, jota kukaan ei halunnut), joista se voitti huonoimman jatko-osan ja epähauskimman komedian palkinnot. Itse näin kummatkin Ace Ventura -elokuvat jo lapsena ja pidin niitä vekkuleina komedioina. Viime katselukerrasta on kulunut jo kauan aikaa ja kun huomasin Ace Ventura - lemmikkidekkarin täyttävän alkuvuodesta 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella leffat. Pari kuukautta ykkösosan jälkeen katsoin vihdoin jatko-osan Ace Ventura - luonto kutsuu.

Lemmikkidekkari Ace Ventura pestataan matkaamaan Afrikkaan, Nibiaan ja etsimään Wachati-heimon pyhä valkoinen lepakko, jonka joku on siepannut.

Vuotta aiemmin Ace Ventura - lemmikkidekkarilla, The Mask - naamiolla (The Mask - 1994) ja Nuijalla ja tosinuijalla (Dumb and Dumber - 1994) kuuluisaksi noussut koomikko Jim Carrey palaa rooliinsa Ace Venturaksi, joka päätyy uuteen seikkailuun, kun fiktiivisen afrikkalaisvaltio Nibian Wachati-heimon palvoma pyhä valkoinen lepakko siepataan. Carrey hyppää takaisin lemmikkidekkarin osaan sellaisella energialla ja antaumuksella, ettei ihme, jos muilla työryhmästä paloi käämit kerran jos toisenkin. Carrey on kuin nuorallatanssija, joka tasapainottelee hulvattoman ja ärsyttävän rajamailla. Jatkuvasti naamaansa vääntelevä ja ääntään korottava Carrey saa varmasti yhdet katsojat nauramaan vedet silmissä ja toiset taas pyörittelemään silmiä ja tuhahtelemaan. Jatko-osassa on vielä ykkösleffaakin selvempää, että Carreylle käsikirjoitus oli pelkkä suunnanosoitus ja hän on päässyt toteuttamaan itseään niin villisti kuin vain haluaa. Mielestäni tämä johtaa toisinaan hysteerisen hauskoihin tilanteisiin ja toisinaan taas ihan vain kiusallisen typeriin juttuihin.

     Elokuvassa nähdään myös Ian McNeice Ace Venturan etsintähommiin pestaavana Fulton Greenwallina, Damon Standifer Wachati-heimon päällikkönä, Sophie Okonedo tämän tyttärenä, heimon prinsessana, Tommy Davidson epäillyn Wachootoo-heimon prinssinä, Simon Callow ja Bob Gunton rikkaina Cadbynä ja Quinninä, sekä Arsenio Trinidad tiibetiläisenä munkkina. Sivunäyttelijät ovat ihan kelvollisia rooleissaan, leffan ollessa edellisen osan tapaan ihan puhtaasti Carreyn show.

Ace Ventura - luonto kutsuu ei elokuvallisilta ansioiltaan ole välttämättä kovin kaksinen, enkä toisaalta ihmettele, miksi se sai todella nuivan vastaanoton kriitikoilta ja miksi monet näkivät leffan jälkeen punaista pelkästään Jim Carreyn nimen kuullessaan. En tiedä, johtuiko se pääasiassa siitä, että katsoin elokuvan keskellä yötä, kun kävin hieman yliväsyneillä energiakierroksilla, mutta minulla oli todella hauskaa elokuvan parissa. Se on aivan hemmetin tyhmä leffa, mutta juuri siksi se on niin pirun veikeä ja viihdyttävä. Käsikirjoitus on liki yhdentekevä raakile, jonka pahishahmot jäävät erityisen kehnoiksi. Teksti onkin lopulta pelkkä kehys sille, että Carrey voi irrotella niin teatraalisesti kuin hän vain haluaa ja jaksaa.

Jos jostain pidän ohjaajanakin lopulta toimineen Steve Oedekerkin käsikirjoituksessa, niin siitä, että hän ei lähtenyt toistamaan ykkösleffan kaupunkimiljöötä, vaan siirtyi betoniviidakosta ehtaan viidakkoon. Heti elokuvan ensimmäinen, Sylvester Stallonen Cliffhanger - kuilun partaalla -jännäriä (Cliffhanger - 1993) parodioiva kohtaus (tosin parodioiden on kai tarkoitus olla hauskoja, mutta tämä prologi on lähinnä sydäntäsärkevän surullinen) viestii uudenlaisesta lähestymistavasta. Afrikan fiktiivinen Nibia-valtio on oikein passeli lokaatio uudelle eläinsieppauksen tutkinnalle ja tarjoaa uudenlaisia hassuja tilanteita. Ace Venturaa höykytetäänkin läpi leffan ties millä tavoin aikamoisella tykityksellä. Leffa kestää napakasti puolitoista tuntia, mikä on täydellinen pituus, jotta leffan hyperenerginen vaihde ei pääse uuvuttamaan katsojaansa.

Jim Carreyn oltua tyytymätön elokuvan alkuperäiseen ohjaajaan, Tom DeCerchioon, hän sai studion erottamaan tämän ja ottamaan tämän tilalle kaverinsa, käsikirjoittaja Steve Oedekirkin. Oedekirk oli aiemmin toiminut ohjaajana vain "Smart Alex" -elokuvassa, jota ei kuitenkaan koskaan saatu valmiiksi. Oedekirk ei ole tainnut laatia Carreylle minkäänlaisia rajoja, vaan antaa tämän toteuttaa itseään niin villisti kuin mahdollista. Välillä jopa tuntuukin siltä, että Carrey on sanellut, kuinka homma rullaa kuvauksissa. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on oivallisesti tehty, sähäkän leikkauksen vain tukiessa Carreyn lennokkaan energistä heittäytymistä. Elokuva on kelvollisesti kuvattu ja sen lavasteet ovat mainiot. Erikoistehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma on taitavasti työstetty. Robert Folkin säveltämät musiikit tunnelmoivat menevästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ace Ventura: When Nature Calls, 1995, Morgan Creek Entertainment, Morgan Creek Productions, O Entertainment

Arvostelu: Demolition Man (1993)

DEMOLITION MAN

Ohjaus: Marco Brambilla

Pääosissa: Sylvester Stallone, Wesley Snipes, Sandra Bullock, Nigel Hawthorne, Bob Gunton, Benjamin Bratt, Denis Leary, Bill Cobbs, Glenn Shadix ja Andre Gregory

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 16

Demolition Man on Sylvester Stallonen ja Wesley Snipesin tähdittämä tieteistoimintaelokuva. Homma lähti liikkeelle 1980-luvulla vastikään collegesta valmistuneen Peter Lenkovin ideasta, joka pyrki saamaan tekstejään Hollywoodin studioille. Warner Bros. kiinnostui hänen tarinastaan syväjäädytetystä poliisista ja palkkasi Daniel Watersin työstämään tekstiä uudelleen. Fred Dekker kirjoitti Watersin tekstiä uudestaan, lisäten filmiin muun muassa sen nykyisen prologin. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Demolition Man sai maailmanensi-iltansa 7. lokakuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, jolle kriitikotkin antoivat positiivista palautetta. Vuosien varrella leffan arvostus on vain kasvanut, erityisesti kun sen on huomattu ennustaneen monia asioita nykyhetkestä oikein, toisin kuin monet muut tulevaisuuteen sijoittuvat elokuvat. Itse näin Demolition Manin joskus nuorempana isäni kanssa ja pidin filmistä. Kun huomasin sen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja arvostella sen.

Vaarallinen murhaaja Simon Phoenix vapautuu syväjäädytysvankilasta vuoteen 2032, jolloin rikollisuutta ei enää ole, eivätkä tulevaisuuden poliisit osaa hoidella Phoenixin kaltaisia roistoja. Niinpä he vapauttavat syväjäädytyksestä Phoenixin vanginneen väkivaltaisen poliisin, John Spartanin jahtaamaan Phoenixia heidän puolestaan.

Alun perin Demolition Manin päärooleissa oli tarkoitus nähdä Steven Seagal ja Jean-Claude Van Damme, mutta onneksi tekijät saivat lopulta taivuteltua heidän tilalle Sylvester Stallonen ja Wesley Snipesin, vaikka aluksi he kieltäytyivätkin filmistä muutamaankin otteeseen. Stallone näyttelee kovanaamakyttä John Spartania, joka vangittiin vuonna 1996, syytettynä useiden siviilien kuoleman aiheuttamisesta, saadakseen vihdoin kiinni vaarallisen Simon Phoenixin (Snipes). Kun Phoenix herää syväjäädytysvankilasta vuonna 2032 ja ryhtyy aiheuttamaan tuhoa, rauhaan tottuneet poliisit eivät mahda hänelle mitään ja tarvitsevatkin ainoan poliisin apua, joka on aiemmin päihittänyt Phoenixin. Niinpä Spartankin vapautetaan, mistä muodostuu kahden väärään aikaan heränneen miehen kissa-ja-hiiri-jahti. Stallone istuu erittäin hyvin pääosaan, ollen uskottava niin toimintakohtauksissa kuin myös humoristisemmissa hetkissä, Spartanin ihmetellessä tulevaisuutta. Snipes taas on filmin parasta antia eksentrisen roiston osassa.

     Elokuvassa nähdään myös Sandra Bullock komisario Huxleyna, joka ryhtyy Spartanin työpariksi, ylikomisario Earle (Bob Gunton), joka on välittömästi Spartania vastaan, Nigel Hawthorne tulevaisuuden säännöksiä päättäneenä tohtori Cocteauna, sekä Denis Leary kapinallisena Edgar Friendlynä, joka yrittää maanalaisen vastarintaliikkeensä kanssa voittaa Cocteaun luoman, utopiana esitellyn dystooppisen maailman. Gunton ja Hawthorne suoriutuvat kelvollisesti osistaan ja Learykin toimii kapinallisten keulakuvana, mutta Bullock on aika tönkkö komisariona. Siitä huolimatta Demolition Man toimi lähtölaukauksena Bullockin nousemiselle tähteyteen.

Demolition Man todella oli aikaansa edellä kuvauksessaan siitä, miltä tulevaisuus voisi näyttää. Monet elokuvan ennustamat jutut ovat käyneet toteen itseohjautuvista autoista videopuheluina tapahtuviin etäkokouksiin. Käteisrahasta on lähes täysin luovuttu, viihde koostuu lyhyistä videopätkistä (Tik Tok), seksi on muuttunut virtuaaliseksi ja ravintolaketjujen kamppailun voittajaksi on noussut Taco Bell (tai Euroopassa digitaalisesti muovattuna Pizza Hut), jota kohdellaan kuin viiden tähden gourmet-ravintolaa. Osa ennustuksista ovat lähinnä hilpeitä, kuten vessapaperin loppuminen (iskikö painajaismaisia takaumia keväästä 2020?), osa aivan totaalista satua, kuten että Yhdysvalloissa olisi kokonaan luovuttu aseista ja osa taas pelottavan ajankohtaisia viittauksia siitä, mitä voi olla vielä tapahtumassa, kuten aborttien kieltäminen lailla. Itse asiassa ties mikä on kielletty tässä tulevaisuudessa ja ihmisten sananvapautta on rajattu huomattavasti. Silti tämä tulevaisuus esitetään ilon ja onnen paikkana.

Sen lisäksi, että elokuvan tulevaisuudenkuvaa on mielenkiintoista tutkia, Demolition Man pitää myös sisällään mukaansatempaavan tarinan. Vajaan parin tunnin kesto kulkee hujauksessa. Seasta löytyy tyylikkäitä toimintakohtauksia (kamppailulajien mestarin Snipesin piti hidastaa liikkeitään huomattavasti, jotta ne näkyisivät kamerassa), sekä oivaa huumoria. Leffan esittelemässä tulevaisuudessa kiroileminen on kielletty sakkojen uhalla ja onkin hauskaa, kun Spartan kiroilee poliisilaitoksella ja jatkuvasti kuuluu hälytysääni. Toki mukaan on rustattu myös romantiikkaa, mikä on leffan heikompaa antia. Silti kokonaisuutena kyseessä on oikein mainio scifiraina, joka taitaa jopa toimia paremmin nyt 30 vuotta myöhemmin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Marco Brambilla, joka ei ollut tätä ennen tehnyt ainuttakaan täyspitkää filmiä, eikä tehnyt tämän jälkeen kuin yhden, Tuhannen taalan tytön (Excess Baggage - 1997). Brambillan työ on vähäiseen kokemukseen nähden pätevää ja hän pitää tunnelmaa hyvin yllä läpi leffan. Käsikirjoitus on tarinaltaan toimiva ja tulevaisuudenkuvauksiltaan oivaltava. Leffa myös sisältää useita veikeitä repliikkejä. Demolition Man on hyvin kuvattu ja mainiosti leikattu kasaan. Lavasteet ja puvut ovat oivalliset ja erikoistehosteetkin pääasiassa onnistuneet. Äänimaailma on sujuvasti rakennettu, joskin Elliot Goldenthalin musiikit särähtävät paikoitellen korvaan.

Yhteenveto: Demolition Man on erittäin mainio scifitoimintaelokuva, jonka visio potentiaalisesta tulevaisuudesta on monin tavoin osunut oikeaan. Oikeastaan vain Yhdysvaltojen aseista luopuminen kuulostaa täysin sadulta. Tarina on mainio ja katsojana hyppää innostuneena tähän kissa-hiiri-jahtiin, kun kaksi väärään aikaan kuuluvaa miestä heräävät horroksestaan. Elokuva pitää hyvin mukanaan läpi vajaan parin tunnin kestonsa, tarjoten oivaa scifiseikkailua, napakkaa toimintaa, menevää huumoria, sekä ripauksen romantiikkaa. Sylvester Stallone sopii kuin valettu kovanaamakytän rooliin, kun taas Wesley Snipes on riemastuttava pahana Phoenixina. Sandra Bullock on kuitenkin aika puupökkelö Spartanin mukaan lähtevän poliisin roolissa. Visuaalisesti elokuva toimii edelleen hyvin ja Peter Lenkovin idean pohjalta työstetty käsikirjoitus on tehokkaan oivaltava. Suosittelenkin Demolition Manin katselua nyt sen 30-vuotisjuhlan kunniaksi kaikille scifitoiminnan faneille, oli elokuvan jo nähnyt tai ei.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Demolition Man, 1993, Warner Bros., Silver Pictures

Arvostelu: Rita Hayworth - avain pakoon (The Shawshank Redemption - 1994)

RITA HAYWORTH - AVAIN PAKOON

THE SHAWSHANK REDEMPTION

Ohjaus: Frank Darabont
Pääosissa: Tim Robbins, Morgan Freeman, Bob Gunton, Clancy Brown, William Sadler, James Whitmore, Mark Rolston ja Gil Bellows
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 22 minuuttia
Ikäraja: 16

The Shawshank Redemption, eli suomalaisittain Rita Hayworth - avain pakoon perustuu Stephen Kingin tarinaan "Rita Hayworth and Shawshank Redemption" vuodelta 1982. Elokuvan teko lähti liikkeelle, kun ohjaaja Frank Darabont osti tarinan filmioikeudet Kingiltä ja kirjoitti sen pohjalta käsikirjoituksen. Hän ehdotti ideaa Castle Rock -yhtiölle, joka innostui tarinasta ja antoi Darabontin tehdä filminsä. Kuvaukset lähtivät käyntiin kesällä 1993 ja vaikka pitkät kuvauspäivät olivat tekijöiden ja näyttelijöiden mielestä tuskaa, leffa saatiin viimeisteltyä ja lopulta Rita Hayworth - avain pakoon sai ensi-iltansa syksyllä 1994. Elokuvasta pidettiin kovasti, mutta se ei menestynyt kovin kummoisesti. Filmi oli myös ehdolla seitsemästä Oscar-palkinnosta, muttei voittanut niistä ainuttakaan. Kuitenkin vuosien varrella sen suosio on vain kasvanut ja kasvanut jopa niin paljon, että suurella Internet Movie Database -sivustolla se on ollut jo noin kymmenen vuotta 250:n parhaan elokuvan listan ensimmäisellä sijalla! Tämän takia Rita Hayworth - avain pakoon herätti minun huomioni ja ihmettelin, mikä ihmeen leffa tämä oikein on ja miten se on noin suosittu? Kului kuitenkin vuosia ennen kuin vihdoin näin elokuvan ja vaikka pidin sitä erittäin hyvänä, en ymmärtänyt, mikä siinä olisi muka niin upeaa ja mahtavaa. 2017 alussa katsoin leffan uudestaan, sillä halusin kirjoittaa siitä arvostelun, mutten vieläkään pitänyt sitä erityisen ihmeellisenä. En kuitenkaan julkaissut arviotani ja kun oli kulunut melkein vuosi siitä, kun olin sen kirjoittanut, minun teki mieli katsoa Rita Hayworth - avain pakoon uudelleen. Onneksi tein niin, sillä vasta siinä kohtaa leffa kolahti aivan täysillä ja olin vain äärimmäisen vaikuttunut alusta loppuun. Vaikka olin onnellinen siitä, että voin vihdoin oikeasti ylistää elokuvaa, oli tämä myös harmillista, sillä jouduin kirjoittamaan lähes koko arvosteluni uudestaan...

Andy Dufresnea syytetään vaimonsa ja tämän rakastajan murhasta, jolloin hän joutuu Shawshankin vankilaan. Siellä hän saa ystäviä, auttaa vartijoita hyvällä numeropäällään, parantaa vankien elämää ja suunnittelee pakoa...

Tim Robbins esittää Andy Dufresnea, joka tuntuu alkupuolella hiljaiselta ja kun muut luulevat, ettei hän vain uskalla puhua, hän oikeasti tutkii muita ja koko Shawshankin vankilaa etäältä, luoden päässään suunnitelmia. Andy on erittäin mielenkiintoinen hahmo, sillä hänestä alkaa vähitellen löytyä uusia puolia. Hahmolla on loistava numeropää ja pankin varajohtaja kun on, monet Shawshankissa alkavat turvautua häneen raha-asioissaan. Elokuvan aikana hän alkaa parantamaan vankien oloa, esimerkiksi laajentamalla Shawshankin kirjaston tarjontaa. Robbins on erittäin mainio roolissaan, vaikka välillä hänen psykoottinen ilmeensä tuntuukin oudon karmivalta.
     Täydellisen kertojaäänen omaava Morgan Freeman näyttelee Rediä, joka voi saada tarjottua vangeille mitä vain he haluavatkaan, koska hänellä on loistavat suhteet ulkopuoliseen maailmaan. Tällä tavoin hän on yksi Shawshankin suosituimmista vangeista. Red kiinnostuu erikoisesta Andysta ja auttaa häntäkin saamaan tarvikkeita. Red toimii tosiaan kertojaäänenä, jolloin Freemanin ääni pääsee upeasti käyttöön. Tuttuun tapaansa myös Freemanin roolisuoritus on upea; hän on aivan täydellinen valinta rooliinsa vangiksi, joka on alkanut kyllästyä vankilaelämään ja menettää toivoaan vapautumisesta.

Shawshankin ilkikurista vankilanjohtaja Nortonia näyttelee erinomaisesti Bob Gunton. Norton ei oikein pidä Andysta, mutta joutuu suostumaan Andyn tekoihin, sillä vain Andy osaa auttaa häntä. Johtaja Nortonista on luotu onnistuneen uhkaava hahmo henkisesti ja leffan aikana pääseekin näkemään, kuinka julma hän osaa olla. Fyysisesti uhkaavana hahmona toimii ylivartija Hadley (Clancy Brown), joka tottelee Nortonia ja pitää vangit kurissa, vaikka se pistäisi heidät sairaalakuntoon.
     Muita vankihahmoja ovat William Sadlerin esittämä Heywood, joka on olevinaan kova äijä, muttei oikeasti olekaan täysin sitä; Mark Rolstonin näyttelemä Bogs, joka on heikkoja vankeja raiskaavan "sisko"-porukan johtaja, James Whitmoren esittämä vanha Brooks, joka työskentelee vankilan kirjastossa, sekä loppupuolella mukaan tuleva, Gil Bellowsin esittämä nuori Tommy, joka kertoo olleensa jo useissa vankiloissa ennen Shawshankia. Katsojana haluaa kaiken aikaa nähdä, että Bogsille kävisi huonosti, kun taas Brooksia käy usein sääliksi, sillä hän on viettänyt suurimman osan elämästään vankilassa, eikä tiedä enää paljoa ulkopuolisesta maailmasta.

No onko Rita Hayworth - avain pakoon se kaikkien aikojen paras elokuva? Sehän riippuu tietty täysin katsojasta. Vaikka pidinkin teoksesta kolmannella kerralla enemmän, ei se silti pääse kymmenen suosikkileffani joukkoon. Mutta on se silti aivan mielettömän upea filmi ja yksi parhaista, minkä olen koskaan nähnyt! Elokuva pystyy todella loistaviin asioihin erittäin yksinkertaisin tavoin. Sen tarina on erinomaisesti kerrottu sekä visuaalisesti, että Redin kertojaäänen kautta. Shawshankin vankilasta on luotu vaikuttava paikka, joka sisältää oman kulttuurinsa ja tapansa, joita katsoja pääsee seuraamaan. Vaikka mukana on useita karuja hetkiä, kuten raiskaavat "siskot" ja hakkaavat vartijat, vankilaan mahtuu yllättävän kauniita ja iloisiakin kohtauksia. On erittäin kiehtovaa seurata, kuinka Andy kehittyy leffan aikana ja miten hän alkaa muuttamaan vankilaa uusille ystävilleen mieluisammaksi paikaksi. Muutenkin hahmoja rakennetaan hienosti läpi elokuvan, jolloin heistä pitää ja välittää paljon. Tämän huomaa varsinkin parissa kohtauksessa, joista on saatu aikaiseksi yllättävän koskettavat. Hieman ennen puolta väliä nähdään pitkä surullinen osio, joka on niin liikuttava, että meinasin itkeä! Ja kuten olen usein arvosteluissani sanonut, minä en yleensä ikinä itke elokuvien aikana. Saa nähdä, avaako Rita Hayworth - avain pakoon kyynelhanat ensi kerralla. Suosittelenkin siis jo tässä kohtaa muistaa nenäliinat mukaan, jos uskot alkavasi herkästi vollottamaan.

Sen lisäksi, että elokuva onnistuu liikuttamaan, se saa myös kauhistelemaan sitä, kuinka kauan hahmot joutuvat olemaan vankilassa. Ajan kulumista ei filmissä oikeastaan näe, vaan se tuodaan esille hahmojen keskusteluissa tai Redin puheessa katsojille. Ei kestä kauaa, kun Red jo kertoo, että Andy on ollut vankilassa vuoden ja yhdessä kohtaa Red selittää, että hän pääsee auttamaan Andya kerran vuodessa kuukauden ajan, mikä viestii siitä, että tällaista on tapahtunut aika kauan. Ja sitten katsojille paljastetaan, että on kulunut YHDEKSÄNTOISTA vuotta siitä, kun Andy joutui vankilaan ja katsoja ei voi olla ajattelematta, kuinka hirveää se olisi. Ja Redin puheista käy selville, että hän on ollut Shawshankissa kaksi kertaa sen ajan! Näyttelijät esittävät hienosti, kuinka vuodet vaikuttavat heihin, mutta harmillisesti tekijät eivät ole miettineet, että noin kahdessakymmenessä vuodessa ihmiset muuttuvat aika paljon. Ainoa ongelmani leffan kanssa onkin se, etteivät maskeeraajat ole tehneet hahmoista lähes yhtään vanhemman näköisiä elokuvan loppupäässä kuin miltä he näyttivät alussa. Tällaisen ison yksityiskohdan puuttuminen vie itseltäni hieman pois teoksen uskottavuudesta, mutta se on liian pieni tekijä vähentämään pisteitä.

Rita Hayworth - avain pakoon kestää lähes kaksi ja puoli tuntia, mutta se ei yllättävää kyllä tunnu niin pitkältä, vaikka lähes koko filmi tapahtuukin vain vankilan muurien sisällä. Kuten jo sanoin, tarina ja tunnelma ovat niin upeasti rakennettuja, että vankiladraaman seuraaminen on äärimmäisen ... vitsi tulossa ... vangitsevaa. Saattaa olla, että jossain kohtaa katsoja vapautetaan hahmojen kanssa, mutta sitä en kerro. Sen kuitenkin sanon, että elokuvan loppuhuipennus on aivan mielettömän fantastinen! Huipennusta pohjustetaan hienovaraisesti lähes koko leffan ajan ja kun suuri paljastus vihdoin tehdään, on katsoja aivan täpinöissään siitä, kuinka hienosti elokuva päättyy. On harmi, että tarkkaan mietittynä suomalainen nimi Rita Hayworth - avain pakoon paljastaa loppuhuipennuksen, mutta se ei onneksi vie pois katsojan kokemaa tunnetta. Lopputekstien alkaessa olin todella hämilläni. En tiedä, mikä elokuvassa oli aiemmin häirinnyt minua niin paljon. Nyt olin vain täysillä mukana ja aivan huikean vaikuttunut kokemastani!

Ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa tosiaan Frank Darabont, joka on tehnyt mahtavaa työtä elokuvan kanssa. Hän on saanut mukaan paljon tunnetta ohjaajana ja kirjoittanut erinomaista dialogia käsikirjoitukseensa. Ehdoton suosikkirepliikkini kaikista elokuvan hienoista lauseista on, kun Andy toteaa, että aiemmin hän oli täysin viaton ja vasta vankilassa hänestä tuli rikollinen. On suuri harmi, ettei Darabont tee elokuvia enää, sillä hänen toinen teoksensa Vihreä maini (The Green Mile - 1999) on myös loistava elokuva ja hauskasti sekin perustuu Stephen Kingin kirjaan. Rita Hayworth - avain pakoon on tyylikkäästi kuvattu ja on hienoa, että elokuva on oikeasti kuvattu vankilassa, mikä on hienosti lavastettu. Puvustajat ovat tehneet taidokasta työtä vankihaalareiden kanssa. Leikkaus on mahtavaa läpi leffan, enkä lähtisi poistamaan tai lisäilemään mitään. Äänimaailma on oivallinen ja Thomas Newmanin säveltämät musiikit lisäävät hienosti tunnelmaa surullisien ja iloisien hetkien aikana.

Yhteenveto: Rita Hayworth - avain pakoon ei ole mielestäni kaikkein paras elokuva, mutta on se ehdottomasti yksi parhaista! Ohjaaja-käsikirjoittaja Frank Darabont on saanut aikaiseksi aivan mielettömän huikean ja koukuttavan kokonaisuuden, joka pitää katsojaa tiukasti otteessaan erinomaisella tarinallaan, jännittävillä hetkillään ja aivan täydellisellä loppuhuipennuksellaan, joka toimii joka katselukerralla yhtä mahtavasti. Vankilaelämästä on saatu hienosti oma kulttuurinsa ja katsoja seuraa sekä kiehtoutuneena että kauhistuneena paikan tapahtumia. Hymy nousee usein huulille, mutta parissa kohtaa voi myös tulla tippa linssiin. Etenkin ennen puolta väliä nähtävä osio on erittäin koskettava, sillä siihen on onnistuttu luomaan niin voimakas tunnelataus. Näyttelijät ovat myös todella mainioita. Tim Robbins on nappivalinta päärooliin, psykoottisista ilmeistään huolimatta. Bob Gunton on erinomainen inhottavana vankilanjohtajana, mutta parhaimman roolityön tekee kuitenkin upea Morgan Freeman, jonka ääntä käytetään juuri oikein läpi filmin. Ainoa ongelmani elokuvan kanssa on se, että vaikka hahmot viettävät useita vuosia vankilassa, sitä ei näe ulkoisesti lainkaan, mikä on harmillinen virhe maskeeraajilta. Tämä on kuitenkin niin pieni ongelma, ettei elokuvalta voi sen takia ottaa pisteitä pois. Kyseessä todella on yksi parhaista elokuvista, minkä olen koskaan nähnyt ja sanon täysin suoraan, että jokaisen pitää katsoa Rita Hayworth - avain pakoon ainakin kerran elämässään!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.2.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.goldposter.com
The Shawshank Redemption, 1994, Castle Rock Entertainment