Arvostelu: Maailmojen sota (War of the Worlds - 2005)

MAAILMOJEN SOTA

WAR OF THE WORLDS

Ohjaus: Steven Spielberg

Pääosissa: Tom Cruise, Dakota Fanning, Justin Chatwin, Miranda Otto, Tim Robbins, David Alan Basche, Rick Gonzalez, Yul Vázquez, Lisa Ann Walter, Lenny Venito, Ann Robinson, Gene Barry ja Morgan Freeman

Genre: scifi, jännitys

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

War of the Worlds, eli suomalaisittain Maailmojen sota perustuu H.G. Wellsin kirjaan Maailmojen sota (The War of the Worlds) vuodelta 1898. Vuosien varrella kirjan pohjalta on tehty useita adaptaatioita, joista yksi tunnetuimmista oli Orson Wellesin työstämä radiokuunnelma, joka sai kuuntelijat paniikin valtaan, heidän luullessa avaruusolentojen oikeasti hyökkäävän Maahan. Tehtyään Minority Reportin (2002), ohjaaja Steven Spielberg ja näyttelijä Tom Cruise etsivät kuumeisesti uutta yhteistyöprojektia. Cruise esitteli Spielbergille ideoitaan, joista yksi oli elokuva Wellsin kirjan pohjalta, mistä Spielberg innostui. Josh Friedman työsti ensimmäisen käsikirjoituksen, jonka pohjalta David Koepp laati lopullisen tekstin. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2004 ja lopulta Maailmojen sota sai maailmanensi-iltansa 13. kesäkuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai positiivista palautetta, sekä kolme Oscar-ehdokkuutta (paras äänitys, äänitehosteet ja erikoistehosteet). Itse näin Maailmojen sodan pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja elokuvan loppua lukuun ottamatta pidin näkemästäni. Olen katsonut leffan pari kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo ainakin vuosikymmen. Kun huomasin Maailmojen sodan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Ray Ferrier yrittää pitää perheensä turvassa, kun maan alta kuoriutuu avaruusolentojen valtavia aluksia, jotka ryhtyvät tuhoamaan ihmiskuntaa.

Elokuvan pääroolissa satamatyöläisenä Ray Ferrierinä nähdään tosiaan Tom Cruise, joka sai Spielbergin tarttumaan projektiin. Tämä oli Cruisen ja Spielbergin toinen yhteistyöelokuva mahtavan Minority Reportin jälkeen ja harmillisesti se jäi myös viimeiseksi, kaksikon ajauduttua riitoihin markkinoinnin aikana, muun muassa Cruisen esiinnyttyä kiusallisesti Oprahin ohjelmassa. Tämä on suuri sääli, sillä molemmat scifielokuvat näyttivät, että Spielberg-Cruise on aikamoinen duo, jolta olisi nähnyt mielellään lisääkin leffoja. Cruise on tuttuun tapaansa erittäin mainio spektaakkelileffan keulakuvana, tulkiten taitavasti hahmonsa monenlaisia suhtautumisia haastavaan tapahtumaketjuun. Sen lisäksi, että avaruuden muukalaiset aloittavat yllättäen hyökkäyksensä ihmiskuntaa kohtaan, Rayn pitäisi myös parantaa suhdettaan lapsiinsa, Justin Chatwinin näyttelemään Robbieen ja Dakota Fanningin näyttelemään Racheliin. Robbiesta on kirjoitettu aika rasittava angstiteini, jonka osuus leffassa jää harmillisen alikehitetyksi, elokuvan keskittyessä enemmän isä-tytär-puoleen Rayn ja Rachelin kanssa. Chatwin tekee parhaansa sillä, mitä käsikirjoitus hänelle tarjoaa ja Fanning on oiva valinta tyttären osaan.

     Elokuvassa nähdään myös Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) tuttu Miranda Otto Rayn ex-vaimona Mary Annina, Rita Hayworth - avain pakoon -elokuvasta (The Shawshank Redemption - 1994) tuttu Tim Robbins höyrähtäneenä Harlanina ja Lisa Ann Walter Rayn tuttuna Sherylinä. Vuoden 1953 Maailmojen sota -elokuvaa (The War of the Worlds) tähdittäneet Gene Barry ja Ann Robinson nähdään pikaisesti elokuvan lopussa ja tarkkaavaisimmat katsojat voivat bongata Channing Tatumin yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan leffan alussa, juoksemassa avaruusolentojen tripod-alusta pakoon. Sivunäyttelijät ovat hyviä rooleissaan, etenkin Robbins pakkomielteisesti avaruusolennoille vastaiskua suunnittelevana Harlanina.

Jos minulta kysytään, millä elokuvalla on niin kehno loppu, että se meinaa pilata muuten todella hyvän elokuvan, Maailmojen sota nousee usein ensimmäisenä mieleen. Sen enempää loppuratkaisusta paljastamatta sanon vain, että kaiken kypsyttelyn jälkeen finaali tuntuu aivan käsittämättömän laiskalta, suoraan sanottuna aikamoiselta läpsäisyltä katsojan kasvoihin, joka on juuri yli puolentoista tunnin ajan jännittänyt tiivisti Rayn ja tämän lasten yrittäessä selviytyä tuhon ja kaaoksen keskellä. Loppuratkaisu mukailee kyllä Wellsin klassikkokirjaa, mutta tällaisenaan toteutus on pöyristyttävän tönkkö ja laiska. Katsojasta tuntuu herkästi siltä, että loppu olisi alun perin ollut toinen ja jostain syystä se jouduttiinkin hätäisesti kuvaamaan uusiksi tai siltä että rahat loppuivat kesken. Asiaa ei auta, että Morgan Freemanin kertojaäänen täytyy viimeisellä minuutilla selittää, mitä oikein lopussa tapahtui, koska leffa ei osaa sitä muuten avata katsojille.

Ennen tätä turhauttavaa lopetusta Maailmojen sota on erittäin hyvä, paikoin jopa loistava scifispektaakkeli, joka pitää tehokkaan tiukasti katsojasta kiinni läpi kestonsa. Vajaan kahden tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, sillä niin jännittävän ja mukaansatempaavan paketin Spielberg on saanut loihdittua David Koeppin ajoittain ontuvan käsikirjoituksen pohjalta. Alkupää rakentuu tiivistunnelmaisesti kohti ensimmäistä kohtaamista avaruusolioiden kanssa ja heti kättelyssä Spielberg näyttää, että nämä alienit eivät todellakaan ole samoja sympaattisia kavereita kuin nimikko-olio E.T. the Extra-Terrestrialissa (1982) tai edes pääasiassa rauhanomaisia tutkijoita, kuten Kolmannen asteen yhteydessä (Close Encounters of the Third Kind - 1977).

Kohtaamiset avaruusolentojen kanssa ovat toinen toistaan jännittävämpää seurattavaa. Etenkin eräs kellarikohtaus muuttuu suorastaan kauhuksi, kun hahmot yrittävät hiirenhiljaa piilotella avaruusolentojen tutkivaa laitetta. Ihmisten pelkoa ja joukkohysteriaa kuvataan onnistuneesti eri tavoin. Kun tällainen tilanne koittaa, sitä voisi toivoa, että ihmiset osaisivat unohtaa erimielisyytensä ja lyöttäytyä yhteen yhteisen vihollisen päihittämiseksi, mutta tietenkin kaikkihan vain ajavat omaa etuaan, selviytyäkseen kaiken keskellä. Leffasta löytyy joitain varsin kauhistuttavia puolia, mutta Spielberg tuo sekaan myös pientä lämpöä ja herkkyyttä toimivan isä-tytär-kuvion kautta. Onkin siis valtava harmi, että totaalisen lattea loppuhuipentuma syö muuten niin oivallista elokuvaa.

Teknisiltä ansioiltaan Maailmojen sota on myös pääasiassa vakuuttava tapaus. Toki 20 vuotta vanhan elokuvan tietokonetehosteet ovat paikoin vanhentuneet, mutta kun leffan immersio on muuten niin vahva, ajan hampaiden nakertamia efektejä ei juuri jää tapittamaan kriittisemmin. Tripodit näyttävät edelleen vaikuttavan uhkaavilta ja jotkut käytännön tehosteet ovat yhä upeat. Digitehosteita enemmän leffan visuaalista ilmettä syö sama ylivalottuneisuus, mikä häiritsi jo Minority Reportissa. Tätä tapahtuu onneksi vain päiväsaikaan tapahtuvissa kohtauksissa, yökohtausten näyttäessä hyviltä. Kameratyöskentely on pätevää, leikkaus sujuvaa ja niin lavasteet, asut kuin maskeerauksetkin toimivat. Äänimaailma rymistelee vahvasti ja Spielbergin luottosäveltäjä John Williamsin työstämät musiikit toki tehostavat jännittävää menoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

War of the Worlds, 2005, Paramount Pictures, DreamWorks Pictures, Amblin Entertainment, Cruise/Wagner Productions

Arvostelu: Million Dollar Baby (2004)

MILLION DOLLAR BABY

Ohjaus: Clint Eastwood

Pääosissa: Clint Eastwood, Hilary Swank, Morgan Freeman, Jay Baruchel, Mike Colter, Brian F. O'Byrne, Anthony Mackie, Lucia Rijker, Margo Martindale, Michael Peña, Riki Lindhome, Marcus Chait ja Benito Martinez

Genre: draama, urheilu

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 12

Million Dollar Baby perustuu nyrkkeilyvalmentaja F.X. Toolen, eli Jerry Boydin tarinoihin, jotka hän julkaisi vuonna 2000 kokoelmassaan Rope Burns: Stories from the Corner. Paul Haggis kynäili tarinaa nyrkkeilijästä jo 1990-luvulla, mutta häneltä kesti useampi vuosi, ennen kuin hän sai kaupattua käsikirjoituksensa. Clint Eastwood hyppäsi projektiin niin näyttelijäksi kuin ohjaajaksi, mutta silti kesti muutama vuosi lisää, ennen kuin Warner Bros. Pictures ja Lakeshore Entertainment tekivät diilin, jossa he yhdistäisivät taloudelliset voimansa rahoittaakseen elokuvan. Päärooliin palkattiin Hilary Swank, joka treenasi hullun lailla rooliaan varten ja sai jopa stafylokokki-infektion harjoitustensa aikana. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2004 ja lopulta Million Dollar Baby sai maailmanensi-iltansa jo puoli vuotta myöhemmin, 5. joulukuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä jättihitti, joka sai muun muassa seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, sovitettu käsikirjoitus ja leikkaus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, naispääosan ja miessivuosan palkinnot, viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, miessivuosa ja musiikki), joista se voitti parhaan naispääosan ja ohjauksen palkinnot, minkä lisäksi se sai jopa Grammy-ehdokkuuden parhaasta elokuvamusiikista. Itse katsoin elokuvan ensi kertaa kymmenisen vuotta sitten ja pidin näkemästäni. Kun huomasin Million Dollar Babyn täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

Maggie Fitzgerald haaveilee urasta nyrkkeilijänä ja saa lopulta taivuteltua iäkkään ja äksyn Frankie Dunnin valmentamaan häntä. Aluksi Maggieta ylenkatsova Frankie saa pian huomata naisen lahjat kehässä.

Hilary Swank yritti jo 1990-luvulla onneaan urheiluelokuvien parissa, tähdittäessään huonon vastaanoton niin lippuluukuilla kuin kriitikoiden arvosteluissa saanutta Karate Kid saa seuraajan -leffaa (The Next Karate Kid - 1994). Kymmenen vuotta myöhemmin hän pääsi tähdittämään Million Dollar Babya ja tekikin uransa tähän mennessä parhaan ja muistettavimman roolityön, josta Swank voitti täysin ansaitusti lukuisia palkintoja. Swank näyttelee Mary Margaret Fitzgeraldia tai ihan vain Maggieta, joka haaveilee urasta nyrkkeilijänä. Aiempaa kokemusta hänellä ei ole, mutta sitäkin enemmän sisua, sinnikkyyttä, päättäväisyyttä ja halua todistaa kykynsä. Swank on erinomainen roolissaan, antautuessaan täysillä roolinsa vietäväksi.

     Vähintään yhtä merkittävässä osassa on myös lännenelokuvista tuttu Clint Eastwood, joka näyttelee nyrkkeilyvalmentaja Frankie Dunnia. Aluksi Frankie vain pudistelee päätään Maggielle, joka alkaa käydä hänen salillaan, mutta heltyy lopulta antamaan tälle vinkkejä, kun Maggie kerta toisensa perään pyytää tältä valmennusta. Eastwood on myös hyvässä vedossa, tarjotessaan tässä parhaan roolityönsä ainakin viimeiseen 30 vuoteen. Häneltä löytyy karismaa ja kurtistelevien kulmiensa takaa tuijotteleva Eastwood on jo muodostunut ikoniseksi näyksi. Hän tuo kuitenkin lämpimämpää ja herkempää puolta esille tarinan edetessä, syventäen hahmoaan hyvin.

Elokuvassa nähdään myös muun muassa Morgan Freeman entisenä nyrkkeilijänä Scrapsina, joka auttaa Frankieta, nykyään huomattavasti tunnetummat Jay Baruchel, Mike Colter, Anthony Mackie ja Michael Peña muina nyrkkeilijöinä Frankien salilla, Brian F. O'Byrne Frankien kirkon pappina, sekä Margo Martindale Maggien vaikeana äitinä ja Riki Lindhome ja Marcus Chait Maggien tympeinä sisaruksina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat mainiosti rooleistaan, erityisesti Freeman, joka istuu myös elokuvan kertojaääneksi täydellisesti. Baruchel taas on veikeä itsestään liikoja luulevana ja itseään Dangeriksi kutsuvana pyrkyrinuorena.

Ei ole mikään ihme, että Million Dollar Babya on kehuttu vuolaasti sen ilmestymisestä lähtien ja että elokuva nappasi eri gaaloissa useampia palkintoja. Kyseessä on hieno urheiludraama ja nyrkkeilyelokuvien parasta antia sitten genren suurimpien klassikkoedustajien Rockyn (1976) ja Kuin raivon härän (Raging Bull - 1980). Se on todella inspiroiva teos, minkä lisäksi se onnistuu välttelemään urheiluelokuvien kaavamaisuuden perisynnin. Harvoin urheiluelokuvat pääsevät yllättämään loppusuoransa ratkaisuissa niin paljon kuin Million Dollar Baby. Loppuratkaisu on elokuvan ilmestymisestä lähtien kerännyt ristiriitaisia mielipiteitä. Menemättä sen tarkemmin juonipaljastuksiin, sanon vain, että itse pidän filmistä ihan loppuun saakka, vaikka hahmojen teot muuttuvatkin moraalisesti kyseenalaisiksi.

Vielä Maggien nousua nyrkkeilijänä kiinnostavampaa seurattavaa ovat hahmojen väliset suhteet. Frankie ei aluksi näe naisessa mitään potentiaalia, mutta alkaa hiljalleen lämmetä tälle ja kaksikon välille muodostuu hiljalleen luja yhteys. Perheestään etääntynyt Maggie ja perheensä hylkäämä Frankie löytävät toisistaan uudet isä- ja tytärhahmot. Tämän lisäksi Maggien perhedraama on onnistuneesti työstetty, kun taas iäkkäiden ja kaiken nähneiden Frankien ja Scrapsin väliset keskustelut tuovat mukaan hyvää huumoria. Kun hahmot ovat näin vahvoja, katsoja uppoutuu täysin heidän kertomuksensa vietäväksi. Parin tunnin ja vartin kesto kulkee nopeasti ja lopulta tunnepuolikin iskee lujaa.

Sen lisäksi, että Eastwood vakuuttaa kameran edessä, hän tekee saman myös kameran takana. Hänen ohjauksensa on taidokasta ja hän saa näyttelijät pistämään parastaan. Nyrkkeilyotteluista hän tekee tylyjä ja jännittäviä. Eastwood vastaa myös elokuvan musiikeista ja hänen herkät sävellyksensä toivat hänelle jopa Grammy-ehdokkuuden. Paul Haggisin käsikirjoitus on vahva hahmoja ja heidän välisiä dialogeja kuin myös tarinan kuljetusta myöten. Haggis hyödyntää kertojaääntä toimivasti, perustellenkin sen olemassaolon leffan loppupäässä. Million Dollar Baby on teknisiltä ansioiltaakin onnistunut. Se on taitavasti kuvattu ja sulavasti leikattu. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja nyrkkeilymatseissa maskeeraajat pistävät parastaan. Ääniefektit tehostavat myös otteluita, nyrkkien iskujen pamahtaessa tuntuvasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Million Dollar Baby, 2004, Warner Bros., Lakeshore Entertainment, Malpaso Productions, Ruddy Productions, Epsilon Motion Pictures, StudioCanal

Arvostelu: Evan taivaanlahja (Evan Almighty - 2007)

EVAN TAIVAANLAHJA

EVAN ALMIGHTY

Ohjaus: Tom Shadyac

Pääosissa: Steve Carell, Morgan Freeman, Lauren Graham, Wanda Sykes, John Michael Higgins, John Goodman, Jimmy Bennett, Graham Phillips, Johnny Simmons, Jonah Hill, Molly Shannon, Ed Helms, Dean Norris ja Simon Helberg

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 7

Jim Carreyn tähdittämä komedia Bruce - taivaanlahja (Bruce Almighty - 2003) oli iso hitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Idea jatko-osaan syntyi Bobby Florsheimin ja Josh Stolbergin käsikirjoituksesta nimeltä "The Passion of the Ark", jonka Sony ja Universal päättivät tuottaa yhdessä, mutta niin, että Steve Oedekerk muovaisi siitä jatkotarinan Bruce - taivaanlahjalle. Carrey ei kuitenkaan halunnut tehdä jatkoa, joten Bruce - taivaanlahjassa sivuosaa esittänyt Steve Carell päätettiin nostaa jatko-osan keulakuvaksi. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2006, budjetin kasvaessa yhä vain isommaksi ja muutaman vuoden ajan elokuva pitikin kaikkien aikojen kalleimman komedialeffan titteliä 175 miljoonan dollarin budjetillaan. Evan taivaanlahja ilmestyi lopulta kesäkuussa 2007. Kriitikot eivät lämmenneet leffalle, eikä se ollut kummoinen hitti, etenkään korkeaan budjettiinsa verrattuna. Itse tykkäsin elokuvasta, kun näin sen ensi kertaa joskus kymmenisen vuotta sitten. Olen katsonut leffan kai vain kertaalleen uudestaan, mutta siitäkin katselusta on jo vierähtänyt muutamia vuosia. Kun huomasin Bruce - taivaanlahjan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella molemmat elokuvat.

Uutistoimittaja Evan Baxter saa uuden työpaikan kongressiedustajana ja muuttaa perheensä kanssa Virginiaan. Siellä alkaa tapahtua kummia, eläinten ryhtyessä seuraamaan Evania, valtavien puulastien ilmestyessä perheen pihalle ja itse Jumalan saapuessa kertomaan, että Evanin täytyy rakentaa arkki, sillä uusi tulva on tulossa.

Bruce - taivaanlahjassa Carreyn näyttelemän Bruce Nolanin vihamiestä ja kilpailijaa, Evan Baxteria esittänyt Steve Carell palaa rooliinsa Evan taivaanlahjassa. Jatko-osassa Evanista on tehty pidettävämpi hahmo, jonka haluaa nähdä onnistuvan tavoitteissaan, toisin kuin aiemmassa filmissä, jossa katsoja toivoi Evanin potkuja. Carell pääsee tällä kertaa kunnolla valokeilaan, eikä vain pariksi hassuksi hetkeksi. Välillä Carell käy hermoille liiallisella karjumisellaan, mutta muuten hän istuu erittäin passelisti osaansa toiseksi uutisankkuriksi, jota Jumala päättää hieman näpäyttää.

     Jumalana nähdään toki tälläkin kertaa karismaattinen Morgan Freeman, joka taivaallisen äänensä kanssa sopii rooliin. Uusina hahmoina esitellään Evanin perhe, johon kuuluvat vaimo Joan (Lauren Graham) ja lapset Dylan (Johnny Simmons), Jordan (Graham Phillips) ja Ryan (Jimmy Bennett), sekä Evanin kongressitiimiin kuuluvat assistentit Rita (Wanda Sykes), Marty (John Michael Higgins) ja Eugene (Jonah Hill) ja komitean puheenjohtaja Chuck Long (John Goodman). Sivunäyttelijät toimivat kelvollisesti osissaan, Goodmanin varsinkin toimiessa hyvin vaikutusvaltaisena kongressimiehenä. Sykes on leffan hupaisinta antia sanavalmiina assistenttina, mutta Graham jää aika latteaksi vaimohahmona.

Jos Evan taivaanlahjaa täytyy jostain kehua, niin on hienoa, etteivät tekijät lähteneet toistamaan ensimmäisen elokuvan tarinaa, antaen Jumalan voimat tällä kertaa Evanille Brucen sijaan. On veikeä idea hyödyntää ja modernisoida yhtä Raamatun tunnetuimmista tarinoista, eli Nooan arkkia. Lähtökohta ja eri päähenkilö luovat hyvin oman filminsä, jonka voi katsoa sujuvasti, vaikkei olisi Bruce - taivaanlahjaa nähnytkään. Suosittelen tosin silti ykkösleffaa ylitse tämän, sillä Evan taivaanlahja ei ole elokuvana kovin kaksinen. Hauskasta ideasta huolimatta kyseessä ei ole kovin hauska leffa ja huumoripuoli jää vähän väliä latteaksi. Siinä, missä oli lystikästä seurata Brucen uusien jumalallisten kykyjen testailuja, Evanin arkkioperaatio on usein jopa aika surumielistä katseltavaa.

Kun Bruce sai Jumalalta voimansa, ne auttoivat häntä etenemään urallaan. Toki samalla elokuva sisälsi tuttua viestiä suuren voiman tuomasta suuresta vastuusta ja kuinka tämä suuri vastuu oli liikaa Brucelle, mutta silti konseptista saatiin nauruja aikaiseksi. Tällä kertaa kun Jumala pakottaa Evanin rakentamaan arkin, se vain vahingoittaa hänen uraansa ja aiheuttaa hallaa myös perheelle. Arkin väsääminen käy turhan dramaattiseksi, Evanin uurtaessa yksinään. Toki urapuolta yritetään korvata sillä, että kongressissa on jotain mätää ja on siis hyvä, ettei Evan ylene siellä toivomallaan tavalla.

Tietystä haikeasta draamapuolestaan huolimatta Evan taivaanlahja onnistuu viihdyttämään tarpeeksi passelisti. Se ei erityisemmin saa nauramaan - vaikka pakko myöntää, että hörähdin kovaäänisesti, kun paikallisen elokuvateatterin näytetään pyörittävän filmiä "40 v. ja neitsyt Maria", viittauksena tietty Carellin hittikomediaan 40 v. ja neitsyt (The 40-Year-Old Virgin - 2005) - mutta toimii keskinkertaisena hyvän mielen hömppänä koko perheen yhteiseen leffailtaan. Lapsikatsojille loppuhuipennus voi käydä jopa hieman jännittäväksi, kun taas aikuiskatsojat saattavat pyöritellä silmiään lopputekstien aikana esitettävälle tanssinumerolle.

Bruce - taivaanlahjan ohjaaja Tom Shadyac jatkaa myös Evan taivaanlahjan parissa, muttei tee yhtä mainiota työtä. Sen lisäksi, ettei ohjauksesta löydy samaa sähäkkyyttä, ei Carell lopulta ole Carreyn veroinen komediatähti. Steve Oedekerkin käsikirjoituskaan ei yllä samalle tasolle kuin viimeksi. Elokuva on kuitenkin kuvattu hyvin. Arkin valtavat lavasteet ovat hienot ja niin Evanin puvustus kuin maskeeraus muuttuu paremmaksi leffan edetessä ja hänen muovautuessa Nooan näköiseksi. Leffaa varten tekijät saivat jopa 177 lajia eri eläimiä koulutettuina. Eläimet on hyvin saatu kohtauksiin, etenkin kun ottaa huomioon, että lihansyöjät täytyi kuvata erillään muista ja liittää mukaan jälkikäteen. Oikeiden eläinten käyttö oli hyvä päätös, sillä tulvan huonoista digiefekteistä päätellen elokuva olisi todella kiusallinen tietokone-elukoiden kanssa. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja John Debneyn säveltämät musiikit toimivat hyvin taustalla.

Yhteenveto: Evan taivaanlahja on aika keskinkertainen lisäosaleffa erittäin hauskalle komediaelokuvalle. On hienoa, etteivät tekijät päättäneet vain kierrättää ensimmäisen elokuvan tarinaa ja Nooan arkin kertomuksen modernisointi toimii hyvänä lähtökohtana. Siitä saisi aikaiseksi potentiaalisesti todella lystikkään filmin, mutta lopputulos on oudon ankea. Huumorin taso ailahtelee ja jatkuvasti elokuva muuttuu enemmänkin surumieliseksi draamaksi. Kaikki johtaa kuitenkin toimivaan loppuhuipennukseen, vaikka tulvan digiefektit eivät huimaa päätä ja lopun tanssinumero on todella myötähäpeällinen. Steve Carell on mainio pääroolissa Evan Baxterina ja muutkin näyttelijät tekevät ihan kelvollista työtä. Evan taivaanlahja ei ole kovin kaksinen leffa, mutta se sopii passelisti kertakäyttöön, jos tykkäsit kovasti Bruce - taivaanlahjasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Evan Almighty, 2007, Universal Pictures, Spyglass Entertainment, Relativity Media, Shady Acres Entertainment, Original Film, Columbia Pictures, Playtone

Arvostelu: Bruce - taivaanlahja (Bruce Almighty - 2003)

BRUCE - TAIVAANLAHJA

BRUCE ALMIGHTY

Ohjaus: Tom Shadyac

Pääosissa: Jim Carrey, Morgan Freeman, Jennifer Aniston, Philip Baker Hall, Catherine Bell, Steve Carell ja Lisa Ann Walter

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 7

Bruce Almighty, eli suomalaisittain Bruce - taivaanlahja on Jim Carreyn tähdittämä komediaelokuva, joka perustuu löyhästi Robert Bauschin kirjaan Almighty Me vuodelta 1991. Mark O'Keefe ja Steve Koren kirjoittivat leffan käsikirjoituksen ja saivat Universal Picturesin kiinnostumaan siitä heti. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Bruce - taivaanlahja sai maailmanensi-iltansa 14. toukokuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellisesti iso menestys, vaikka se saikin hieman ristiriitaiset arviot kriitikoilta ja sen julkaisu kiellettiin Egyptissä, koska Jumala esitetään elokuvassa tavallisena miehenä. Itse näin Bruce - taivaanlahjan joskus lapsena, kun se esitettiin televisiossa ja pidin siitä. Olen katsonut elokuvan pariin otteeseen uudestaan ja kun huomasin elokuvan nyt täyttävän 20 vuotta, päätin katsoa sen jälleen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Uutisankkurin työstä haaveileva Bruce Nolan uskoo elämänsä jatkuvien takaiskujen johtuvan siitä, että Jumala vihaa häntä. Eräänä päivänä Bruce tapaa itse Jumalan, joka päättää antaa Brucelle taivaalliset voimansa.

Jim Carrey nähdään elokuvan pääroolissa Bruce Nolanina, Eyewitness Newsilla työskentelevänä reportterina, joka haaveilee urasta uutisankkurina. Onni ei kuitenkaan tunnu olevan Brucen puolella, mistä hän syyttää Jumalaa, jona nähdään Morgan Freeman. Kuunneltuaan tarpeeksi Brucen valitusta, Jumala päättää näpäyttää Brucea ja antaa tälle voimansa. Carrey on loistovedossa läpi elokuvan, esiintyen sillä suurella määrällä energiaa, mitä hänestä on totuttu näkemään. Carreyta katsoessa ei voi kuin ihailla hänen komedialahjojaan, jotka muodostuvat hänen rytmitajustaan, verrattomasta elekielestään, hauskoista äänenkäytöistään, sekä Carreylle tavaramerkkimäisestä naamanvääntelystään. Freeman on myös nappivalinta omaan osaansa itse Jumalana. Freeman omistaa yhden Hollywoodin upeimmista äänistä ja hän on erittäin karismaattinen näyttelijä, joten kuka sopisikaan paremmin rooliin? Vaikken itse olekaan uskovainen, pidän kovasti siitä, kuinka Freeman tulkitsee Jumalaa. Freeman tekee hänestä hauskan hyvin eri tavalla kuin Carrey Brucesta, menemättä kuitenkaan koskaan jumalanpilkan puolelle.

     Elokuvassa nähdään myös Jennifer Aniston Brucen tyttöystävänä Gracena ja Lisa Ann Walter Gracen siskona Debbienä, Philip Baker Hall Brucen pomona Jack Baylorina, sekä Steve Carell Brucen pahimpana kilpailijana Evan Baxterina. Sivunäyttelijätkin tekevät hyvää työtä osissaan. Frendeistä (Friends - 1994-2004) tuttu Aniston ei pääse esittelemään komediakykyjään, Carreyn varastaessa show'n kaiken aikaa, mutta Carellille on onneksi mahdutettu yksi aivan hulvaton kohtaus.

Bruce - taivaanlahja taitaa jopa olla viimeinen todella hyvä Jim Carreyn tähdittämä komedia. Toki Carrey on tämän jälkeenkin esiintynyt muutamassa hyvässä filmissä, mutta sanoisin silti, että tähän päättyi hänen priima-aikansa komedioiden parissa. Ei Bruce - taivaanlahja ihan tavoita Carreyn ysärihittien, kuten Nuijan ja tosinuijan (Dumb and Dumber - 1994) ja Valehtelija, valehtelijan (Liar Liar - 1997) tasoa, mutta se on silti erittäin mainio ja hyvänmielinen hassuttelu. Nauraa saa useampaan otteeseen ja vähintään hymy pysyy huulilla suuren osan ajan leffasta.

Vaikken tosiaan olekaan uskovainen, olen aina pitänyt kiinnostavana kertomusta tavantallaajasta, joka saa käyttöönsä Jumalan voimat. Aluksi Bruce tietty hyödyntää niitä vain omaksi ilokseen ja on hupaisaa nähdä, mitä kaikkea hän keksiikään uusien kykyjensä kanssa. Leffassa leikitellään vekkulimaisesti raamatullisten juttujen kanssa, esimerkiksi kun Bruce jakaa autoruuhkan kahtia, vähän niin kuin Mooses jakoi Punaisenmeren. Tietty hommaan kuuluu myös opetuksia, eikä Jumalan leikkiminen ole niin mieleistä puuhaa kuin voisi kuvitella. Draamaa tuodaan oivallisesti mukaan, kun Brucen mahti nousee päähän ja alkaa vaikuttamaan parisuhteeseen ja kun Brucen pitää ymmärtää Spider-Man - Hämähäkkimiehestäkin (Spider-Man - 2002) tunnettu opetus, että suuri voima tuo mukanaan suuren vastuun.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Ace Ventura - lemmikkidekkarin (Ace Ventura: Pet Detective - 1994) ja Valehtelija, valehtelijan ohjaaja Tom Shadyac, eli hän ja Carrey ovat työskennelleet aiemminkin yhdessä. Shadyac saakin selvästi Carreyn pistämään parastaan komediapuolella ja hänen rakentamansa tunnelma on lystikäs. Steve Korenin, Mark O'Keefen ja Steve Oedekirkin käsikirjoitus on oivallinen. Kolmikko on rakentanut kertomuksen niin, ettei katsojan todellakaan tarvitse olla uskovainen, jotta leffasta voi nauttia. Bruce - taivaanlahja on myös hyvin kuvattu ja leikattu leffa. Siitä löytyy oivia lavasteita ja asuja, kuten myös kelpo erikoistehosteitakin. Äänimaailma on hyvin toteutettu John Debneyn pirteitä musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Bruce - taivaanlahja on erittäin mainio ja hilpeä komedia, joka sisältää todella vekkulin tarinan. On hupaisaa seurata, kuinka maansa myynyt mattimeikäläinen alkaa toimia, kun itse Jumala antaa hänen käyttönsä taivaalliset voimansa - erityisesti, kun kyseistä mattimeikäläistä esittävä Jim Carrey on mahtavassa vireessä läpi elokuvan. Morgan Freeman taas istuu hyvin Jumalaksi mahtipontisen äänensä kanssa ja vaikka muut näyttelijät ovat kelvollisia osissaan, jäävät he väkisinkin pääkaksikon varjoon. Elokuva tarjoaa useita hauskoja hetkiä, mutta myös kelpo draamaa, kun jumalalliset voimat alkavatkin tehdä Brucelle hallaa. Elokuvasta löytyy hyviä opetuksia, minkä lisäksi Raamattua tuntevat voivat tunnistaa useita tuttuja juttuja, hauskasti modernisoituina. Bruce - taivaanlahja ei kuitenkaan vaadi uskonnollisuutta, jotta sen parissa voi pitää hauskaa. Suosittelen elokuvaa erittäin lämpimästi kaikille Jim Carreyn hassuttelusta pitäville. Vaikka mies onkin tämän jälkeen tehnyt joitain hyviä filmejä, komedian puolella Bruce - taivaanlahja on mielestäni Carreyn viimeinen erittäin hyvä yksilö.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bruce Almighty, 2003, Universal Pictures, Spyglass Entertainment, Shady Acres Entertainment, Pit Bull Productions, O Entertainment

Arvostelu: Oblivion (2013)

OBLIVION

Ohjaus: Joseph Kosinski

Pääosissa: Tom Cruise, Andrea Riseborough, Olga Kurylenko, Morgan Freeman, Nikolaj Coster-Waldau ja Melissa Leo

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 12

Oblivion on Tom Cruisen tähdittämä scifielokuva. Leffa lähti liikkeelle Joseph Kosinskin työstämästä sarjakuvasta, joka ei kuitenkaan koskaan edennyt julkaisuun asti. Luonnostelemillaan piirustuksilla ja ideoillaan hän sai silti Walt Disney Picturesin kiinnostumaan sarjakuvan muovaamisesta elokuvaksi. Projekti kuitenkin siirtyi Universalille, Disneyn kokiessa, ettei lapsilta kielletty filmi sopinut heidän katalogiinsa. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2012 ja lopulta Oblivion sai maailmanensi-iltansa 26. maaliskuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Itse katsoin Oblivionin vasta vuokralta ja pidin sitä ihan kelvollisena tieteisleffana. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 2077 Maapallo on tuhoutunut ihmisten ja avaruusolentojen välisessä sodassa. Ihmiskunnan rippeet ovat matkustaneet Saturnuksen kuuhun, Titaniin, samalla kun valtavat koneet keräävät vettä Maasta. Jack Harperin ja Victoria Olsenin tehtävänä on suojella näitä koneita olentojen hyökkäyksiltä, mutta kun Jack tekee mullistavan löydön, koko konflikti näyttäytyy uudessa valossa.

Tom Cruise ja Andrea Riseborough näyttelevät Jack Harperia ja Victoria Olsenia, jotka ovat jääneet tuhoutuneeseen Maahan hoitamaan viimeisiä tehtäviä, ennen kuin he voivat liittyä muiden suuresta sodasta selvinneiden ihmisten joukkoon Titanilla, Saturnuksen kuulla. Jackin hommana on huoltaa aluetta kiertäviä droneja ja suojella niiden kanssa valtavia koneita, jotka keräävät vettä ihmisten käyttöön toisaalla. Victoria taas antaa ohjeita kaksikon tukikohdasta, tornista, samalla kun saa itse ohjeita Sallylta (Melissa Leo), Maata kiertävällä Tet-aluksella työskentelevältä johtajalta. Cruise on nappivalinta päärooliin, hoitaen niin teknikon kuin myöhemmin toimintasankarinkin osan taidokkaasti Riseborough on myös oiva osassaan, joskin hän ei pääse yhtä hyvin esille kuin Cruise.

     Muina hahmoina elokuvassa nähdään Olga Kurylenko, Morgan Freeman ja Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tuttu Nikolaj Coster-Waldau. Kurylenko ja Coster-Waldau toimivat hyvin rooleissaan ja jylhä-ääninen Freeman on tietty elokuvan karismaattisin näyttelijä. Heidän hahmoistaan en lähde kuitenkaan sen enempää avaamaan...

Oblivion kuljettaa katsojansa viitisenkymmentä vuotta tulevaisuuteen, jossa ihmiskunta on voittanut sodan avaruuden olentoja vastaan, mutta samalla menettänyt Maan taistelun tiimellyksessä. Itse sotaa ei näytetä lainkaan, ainoastaan sen jälkipuinti. Osalle katsojista tämä voi tulla pettymyksenä, mutta itse pidän tästä hieman erilaisesta toteutuksesta. Alkupää filmistä käytetään hyvin esittelemään vuoden 2077 Maata, Jackin lennellessä ympäri aluetta, joka joskus oli New York (ainakin sortuneista Empire State Buildingista ja Vapaudenpatsaasta päätellen). Tästä dystooppisesta tulevaisuudenkuvasta on onnistuttu saamaan samanaikaisesti niin karmiva kuin jopa hieman kauniskin näky.

Elokuvan tarinaan on saatu mukaan kelpo mysteerielementti, jota Jack ryhtyy selvittämään, samalla kun Victoria haluaisi vain saada hommat nopeasti hoidettua sääntökirjan mukaisesti ja matkata sitten utopiana mainostettuun Titaniin. Mysteerin avautuessa elokuva heittää sekaan yhden jos toisen jos kolmannenkin juonenkäänteen, jotka sekoittavat pakkaa oivallisesti. Väliin ripotellaan myös mukaansatempaavia ja tyylikkäästi toteutettuja toimintakohtauksia. Loppua kohti pätevästi käynnistynyt tieteisleffa alkaa kuitenkin menettämään tehoaan ja katsoja alkaa huomata, kuinka paljon Oblivion lainailee muista scifiteoksista, aina 2001: Avaruusseikkailusta (2001: A Space Odyssey - 1968) alkaen muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneeseen WALL-E -animaatioon (2008) asti. Myös Kuu (Moon - 2009) ja I Am Legend (2007) nousevat jossain kohtaa helposti mieleen. Loppuhuipennuksesta ei myöskään ole onnistuttu saamaan niin eeppistä kuin tekijät ovat selvästi luulleet.

Elokuvan ohjauksesta vastaa idean isä Joseph Kosinski, joka oli tätä ennen ohjannut vain kasariklassikko Tronin (1982) jatko-osan Tron: Perinnön (Tron: Legacy - 2010). Vaikka Kosinski teki kelpo työtä jo siinä scifileffassa, Oblivion on selvästi ollut hänelle isompi intohimoprojekti. Herran työ kompasteleekin lähinnä Karl Gajdusekin ja Michael deBruynin käsikirjoitukseen. Se on toimiva, mutta tarvitsisi potkua, jotta elokuva nousisi oikeasti potentiaaliinsa. Tekniseltä puoleltaan Oblivion on kuitenkin erittäin vaikuttava edelleen. Se on todella tyylikkäästi kuvattu, mitä vain vahvistaa mainio valaisu ja upeat erikoistehosteet. Lavasteet ja asut ovat hyvin toteutetut ja äänimaailma on vahvasti rakennettu efektejä ja M83:n mahtipontisia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Oblivion on kelpo tieteiselokuva, joka kuitenkin kompastelee loppupäässään, lainaillessaan turhan paljon lajityypin muista teoksista. Elokuva nappaa alussa tehokkaasti mukaansa ja on kiinnostavaa tutkia tätä tuhoutunutta Maata Jack Harperin kanssa. Toimintakohtaukset ovat vauhdikkaita ja viihdyttäviä, ja mysteerinen tarina kiinnostaa yhä enemmän, kun se alkaa vähitellen aukeamaan. Elokuva ei kuitenkaan ihan kanna loppuun saakka ja aluksi mielikuvitukselliselta scifileffalta vaikuttanut filmi syyllistyy liikaan kopiointiin. Tom Cruise vakuuttaa pääroolissa ja muutkin näyttelijät hoitavat hommansa hyvin. Visuaalisesti filmi on edelleen komea ja M83:n musiikit tunnelmoivat mainiosti taustalla. Oblivionissa olisi potentiaalia iskevämpään scifielokuvaan, mutta jo tällaisenaan se on varsin kelvollinen teos ja jos se on jäänyt sinulta näkemättä ja diggaat toiminnallisesta scifistä ja/tai Tom Cruisesta, suosittelen sen vilkaisemista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Oblivion, 2013, Universal Pictures, Relativity Media, Monolith Pictures, Chernin Entertainment, Radical Studios

Arvostelu: Armoton (Unforgiven - 1992)

ARMOTON

UNFORGIVEN

Ohjaus: Clint Eastwood

Pääosissa: Clint Eastwood, Gene Hackman, Morgan Freeman, Jaimz Woolvett, Saul Rubinek, Frances Fisher, Anna Thomson, Richard Harris, Anthony James, David Mucci, Rob Campbell, Tara Dawn Frederick, Beverley Elliott ja Liisa Repo-Martell

Genre: western, draama

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 16

Unforgiven, eli suomalaisittain Armoton on Clint Eastwoodin ohjaama, tuottama ja tähdittämä lännenelokuva. Elokuvan suunnittelu alkoi jo vuonna 1976 nimillä "The Cut-Whore Killings" ja "The William Munny Killings" David Webb Peoplesin toimesta. Sergio Leonen lännenelokuvista maailmankuuluksi nousseelle Clint Eastwoodille esiteltiin teksti jo 1980-luvun alussa, mutta silloin hänellä oli muita projekteja, jotka kiinnostivat häntä enemmän. 1980-luvun lopulla Eastwood kuitenkin päätti vihdoin tarttua käsikirjoitukseen ja kuvaukset käynnistyivät elokuussa 1991. Lopulta Armoton sai maailmanensi-iltansa 3. elokuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, mikä sai yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus ja ääni), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miessivuosan ja leikkauksen palkinnot, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan ohjauksen ja miessivuosan palkinnot, sekä viisi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus ja ääni), joista se voitti parhaan miessivuosan palkinnon. Itse en ollut aiemmin nähnyt Armotonta, vaikka westernejä fanittava isäni on sitä minulle kehunut jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella elokuvan juhlavuoden kunniaksi.

Kun vuonna 1880 Greelyn krouvissa kaksi miestä silpovat prostituoidun kasvot ja kehon, entinen lainsuojaton Will Munny palkataan etsimään ja tappamaan nämä rikolliset.

Armottomassa Clint Eastwood teki näillä näkymin viimeisen lännenelokuvaroolinsa Will Munnyna, entisenä lainsuojattomana, joka oli vuosia aiemmin tehnyt hirmutekoja, ryöstellyt ja murhannut kylmäverisesti jopa naisia ja lapsia, mutta nyt vanhoina päivinään katuu tekojaan syvästi. Kun silpojat pääsevät oikeudessa pälkähästä, rahan kaipuussa oleva Will kokee, että kostamalla miehille hän voisi hyvittää edes hieman tekojaan. Eastwood istuu tietty täydellisesti elokuvan päärooliin. Kun puhutaan lännenelokuvista, stetson-hatun alta tuimasti tuijottava Eastwood nousee varmasti heti monilla mieleen. Hänen työnsä Sergio Leonen Dollari-trilogiassa (1964-1966) on jo vuosia sitten noussut legendaariseen asemaan. Armottomassa Eastwood pääseekin tekemään jonkinlaisen joutsenlaulunsa uralleen länkkäreiden parissa. Hänen hahmonsa heijastaa hienosti aiempia töitä, rakentaen kuitenkin täysin uudenlaisen, erittäin kiinnostavan henkilön, jonka tarinaa seuraa mielellään. Kun Eastwood on aiemmin esittänyt lännenhahmoja, jotka säälittä ampuvat muita, Will on hyvin poikkeava tapaus, sillä hän haluaisi pysyä mahdollisimman kaukana revolverista.

     Avukseen jahtiin Will saa vanhan rikoskumppaninsa Ned Loganin, jota näyttelee Morgan Freeman, sekä nuoren ja ylimielisen Schofield Kidin, jona nähdään Jaimz Woolvett. Hahmokaksikko toimii erittäin hyvänä lisänä Willin rinnalle, toisen ollessa iäkäs ja kokenut näissä hommissa ja toisen ylvästellessä teoillaan, joiden aitoutta niin hahmot kuin katsojakin kyseenalaistaa välittömästi. Freeman on tietty aina mahtava, mutta myös Woolvett pärjää mainiosti omassa osassaan.

Silti elokuvan todellinen tähti taitaa olla niin Oscar-, BAFTA- kuin myös Golden Globe -palkinnot roolityöllään voittanut Gene Hackman. Hackman näyttelee Big Whiskey -kaupungin sheriffi Little Billiä, joka saa roistot hiljaiseksi ihan vain astumalla huoneeseen, mutta jolla ei ole täysin rehdit keinot saada asioita hoidettua. Little Bill onkin siis täydellinen kolikon kääntöpuoli Willille. Toinen on tekojaan sovitteleva ex-roisto ja toinen taas likaisesti hommat hoitava lainvalvoja. Hackman on erinomainen osassaan, huokuen voimakasta karismaa ja intensiivisyyttä joka kohtauksessaan.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Richard Harris kuuluisana ampujana Englannin Bobina, joka saapuu Big Whiskeyyn kirjailija W. W. Beauchampin (Saul Rubinek) kanssa tekemään elämäkertateosta Bobista, Anthony James Greelyn krouvin omistajana Skinnynä, Frances Fisher, Anna Thomson, Tara Dawn Frederick, Beverley Elliott ja äitinsä puolelta suomalaista sukua oleva Liisa Repo-Martell krouvin huorina, sekä David Mucci ja Rob Campbell Willin, Nedin ja Kidin jahtaamana silpojakaksikko Quick Mikena ja Daveyna. Tämä kaksikko ei ole erityisen kiinnostava hahmomielessä, mutta sen sijaan muut hahmot, kuten Englannin Bob, Beauchamp ja prostituoidut ovat kiinnostavia.

Armoton osoittautui kaikkien kehujen arvoiseksi teokseksi, joka nousi kertaheitolla westernsuosikkieni kärkikolmoseen Hyvien, pahojen ja rumien (Il buono, il brutto, il cattivo - 1966) ja Huuliharppukostajan (C'era una volta il West - 1968) kaveriksi! Elokuva pitää sisällään hyvin perinteisiä lännenleffojen juttuja, mutta samalla se myös pyörittelee niistä jotain erilaista ja kiehtovaa. Kuten jo sanoin, päähenkilö on ex-roisto, joka katuu tekojaan ja antagonistina toimii kyseenalaisesti työskentelevä sheriffi, mikä tuntuu jo itsessään erilaiselta genrelle, jossa (ainakin niissä mitä olen katsonut) sheriffit ovat yleensä selkeitä hyviksiä ja roistot selkeitä pahiksia. Tämän lisäksi on myös toimivaa, kuinka ampumataidoillaan ja uhrilistoillaan kehuvat tuppaavatkin olemaan jotain ihan muuta ja erityisen hyvä ratkaisu on, että juurikin silvotun huoran kollegat asettavat palkkion Quick Miken ja Daveyn listimisestä.

Sen lisäksi, että elokuva pitää sisällään mielenkiintoisia hahmoja, jotka tuntuvat poikkeuksellisilta westerngenressä ja heidän näyttelijänsä ovat vielä läpikotaisin kovassa vireessä, on Armoton muutenkin vaikuttava teos. Vaikka se toisaalta kulkee rauhassa eteenpäin, ei aika käy koskaan pitkäksi, koska tarina on niin oivallinen. Vaihtelua kuvioihin saadaan hyvin vaihtelemalla Willin matkasta Nedin ja Kidin kanssa Big Whiskeyn kaupungin tapahtumiin. Niin tarinaa kuin tunnelmaa rakennetaan vahvasti leffan edetessä. Erityisen hienoa on, kuinka jotkut leffassa aiemmin käsitellyt ja pohjustetut asiat nousevat mahtavassa loppuhuipennuksessa todella esille. Kohtaus, jossa sheriffi Little Bill kertoo Beauchampille, millainen mies voittaa ampumisessa, on jo itsessään tiivistunnelmainen, mutta se, miten lopussa hyödynnetään tämän kertomuksen oppeja, tekee hommasta entistäkin huikeampaa. Seasta löytyy paljon muitakin hienoja kohtauksia. On huumoria hahmojen heittämien repliikkien kautta, hyvää pohdiskelua hahmojen teoista, sekä onnistuneesti tehtyä draamaa, mikä tekee leffasta jopa hieman liikuttavan.

Sen lisäksi, että Clint Eastwood on fantastinen pääroolissa, hän myös vakuuttaa kameran takana ohjaajana, eikä ihme, että hän voitti työstään parhaan ohjauksen Oscar- ja Golden Globe -palkinnot. Eastwood hoitaa hommansa rautaisella otteella, vaikka samalla näyttääkin tiettyä pinnan alta kaivettua ja herkkää ihmisyyttä. Eastwood omisti Armottoman pari vuotta aiemmin menehtyneille ohjaajilleen Sergio Leonelle ja Don Siegelille, jotka olisivat varmasti olleet ylpeitä Eastwoodin aikaansaannoksesta. David Webb Peoplesin käsikirjoitus on taidokkaasti rustattu, eikä hän ole halunnut tehdä vain helppoa viihdettä, missä räiskitään jatkuvasti revolvereilla toisia hevosten selästä. Elokuva on myös todella näyttävästi kuvattu. Kamera oikein ihastelee hienoja maisemia. Otokset on oivallisesti leikattu yhteen. Lavasteet ja asut ovat laadukkaat ja äänimaailma on hyvin rakennettu tehosteista Lennie Niehausin säveltämiin musiikkeihin.

Yhteenveto: Armoton on erinomainen lännenelokuva, joka hyödyntää tuttuja westernjuttuja uudenlaisin keinoin. Perinteinen hyvät sheriffit ja pahat rosvot -kuvio saa totaalisesti kyytiä ja hahmot ovatkin kiehtovia tietyssä käänteisyydessään. Hyvin kirjoitettuja hahmoja vain tehostavat loistokkaat näyttelijäsuoritukset. Kameran takanakin vakuuttava Clint Eastwood on tietty fantastinen pääosassa ja Morgan Freeman karismaattinen Willin toverina. Huipputyötä tekee Gene Hackman kyseenalaisesti toimivana lainvalvojana. Elokuva pitää tiiviisti mukanaan rauhallisen kerronnankin kanssa, tarjoten oivallisin väliajoin taistelua, huumoria ja jopa herkkää draamaa. Eri osapuolia seurataan onnistuneen tasaisesti ja kaikki pääsevät oikeuksiinsa filmin aikana. Kaikki johtaa upeaan loppuhuipennukseen, jossa leffassa aiemmin vihjailtuja asioita hyödynnetään esimerkillisesti. Elokuva on vieläpä tekninen taidonnäyte näyttävän kuvauksen kera. Kaiken kaikkiaan Armoton on todella hieno länkkäri, joka kuuluu ehdottomasti lajityyppinsä parhaimmistoon. 30-vuotisjuhla on täydellinen syy katsoa se joko vihdoin ensimmäistä kertaa tai katsoa se uudelleen ties kuinka monennen kerran.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Unforgiven, 1992, Warner Bros., Malpaso Productions

Arvostelu: Ted 2 (2015)

TED 2

Ohjaus: Seth MacFarlane

Pääosissa: Seth MacFarlane, Mark Wahlberg, Amanda Seyfried, Jessica Barth, Giovanni Ribisi, John Carroll Lynch, Patrick Warburton, John Slattery, Morgan Freeman, Ron Canada, Sam J. Jones, Tom Brady, Liam Neeson ja Patrick Stewart

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 16

Seth MacFarlanen ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja tähdittämä komediaelokuva Ted (2012) oli iso menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Alun perin elokuvan oli tarkoitus kertoa Tedin ja Johnin yrityksestä salakuljettaa huumeita läpi Yhdysvaltojen, mutta koska samaa ideaa hyödyntävä Millerit (We're the Millers - 2013) ilmestyi, tarina piti kirjoittaa uusiksi. Kuvaukset alkoivat heinäkuussa 2014 ja lopulta Ted 2 sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin. Elokuva sai kuitenkin ristiriitaiset arviot, eikä se ollut läheskään yhtä menestynyt taloudellisesti kuin ensimmäinen osa, jääden lipputuloissa jopa alle puoleen ensimmäisen elokuvan rahoista. Itse kävin katsomassa Ted 2:n leffateatterissa ja pidin sitä ihan hauskana jatko-osana. Kun huomasin ensimmäisen Tedin täyttävän tänä kesänä kymmenen vuotta, päätin katsoa ja arvostella molemmat leffat juhlan kunniaksi. Viikko ensimmäisen Tedin jälkeen katsoinkin Ted 2:n.

Ted-nalle ja Tami-Lynn menevät naimisiin ja alkavat miettiä lapsen adoptoimista. Jonkin aikaa asiat näyttäisivät olevan mallillaan, kunnes Ted koetaan esineeksi ja omaisuudeksi, eikä henkilöksi ja hänen avioliittonsa mitätöidään. Tedin täytyy keksiä keino osoittaa olevansa henkilö, jotta saisi vanhan elämänsä takaisin.

Seth MacFarlane palaa Ted-pehmonallen ääneksi ja Mark Wahlberg palaa John Bennettin rooliin, ja kaksikko toimii toistamiseen todella hyvin. Kaverusten kemia iskee täydellisesti yhteen ja pitääkin taas kehua sitä, että kemia on onnistuttu rakentamaan, vaikka kuvauksissa Wahlbergilla ei ollut kunnon vastanäyttelijää. Ted saa veikeän ja kiinnostavan juonikuvion itselleen, kun häneltä riistetään kaikki oikeudet ja hän syöksyy lakipyöritykseen. John sen sijaan toimii usein vain sivustakatsojana - tai enemmänkin sivustamurjottajana, sillä Mila Kunisin näyttelemä Lori on kirjoitettu tökerösti ulos leffasta ja John on masentunut eron seurauksena. Vaikka paikoitellen tämä johtaa ihan hauskaa itsesäälissä rypemiseen Wahlbergin osalta, ero tuntuu vievän paljon pois ensimmäisen elokuvan saavutuksista.

     Elokuvassa nähdään myös Jessica Barth Tedin vaimona Tami-Lynninä, Amanda Seyfried Tedin asianajaja Sam L. Jacksonina, Patrick Warburton Johnin kaverina Guyna, John Carroll Lynch Hasbron pomona Tom Jessupina, sekä Giovanni Ribisi edellisestä osasta tuttuna, Ted-pakkomielteisenä Donnyna. Patrick Stewart kuullaan jälleen kertojaäänenä ja Sam J. Jones, eli Flash Gordon käy pari kertaa kääntymässä, minkä lisäksi mukana on monia tuttuja julkisuudenhenkilöitä omana itsenään talk show -juontaja Jimmy Kimmelistä jalkapalloilija Tom Bradyyn. Barth sopii yhä hieman ärsyttäväksi Tami-Lynniksi ja Warburton tarjoaa muutamat hyvät naurut kettuilevana Guyna. Seyfried on toimiva lisä hyvin erilaisena asianajajahahmona, mutta Ribisin tuominen takaisin Donnyna on hieman laiska veto. Leffaan olisi voinut keksiä kokonaan uuden pahiksen.

Ted 2 tarjoaa jälleen monet röhönaurut hölmöillä ja rajuilla vitseillään, mutta samalla leffasta löytyy myös isoja ongelmia. Mukana on monia juttuja, jotka ovat paperilla varmasti huomattavasti vakuuttavampia kuin lopulta itse leffassa. Juonikuvio siitä, että elävä Ted-nalle joutuu oikeuteen, koska häntä ei koeta henkilöksi valtion silmissä, on ajatuksen tasolla hupaisa, mutta siitä ei ihan saada niin hyvää materiaalia irti kuin voisi toivoa. Rakenteellisesti elokuva on aika kömpelö ja sitä olisi pitänyt hioa ja viilata paljon enemmän joko käsikirjoitus- tai leikkausvaiheessa. Elokuvalla on kestoa lähes kaksi tuntia ja siihen mahtuu ainakin vartti liikaa. Leffassa on hetkensä, joissa se kaipaisi huomattavasti enemmän iskua ja parissa kohtaa se käy jopa hieman pitkäveteiseksi. Eikä se ole koskaan hyvä merkki komedialle. Myös todella tökerö mainostaminen aiheuttaa kiusallista tunnetta. Hasbro on saanut hyvät rahat leffasta, eikä firman osallistumista ole piiloteltu lainkaan. Sen lisäksi, että yksi hahmoista on Hasbron pomo, mukana on myös useita viittauksia firman omistamiin Transformers-, Monopoly- ja My Little Pony -tuotteisiin.

Vaikka elokuvassa onkin selvät vikansa, on siinä myös omat vahvuutensa. Jotkut vitsit saattavat jäädä latteiksi ja ne olisi pitänyt älytä leikata pois, mutta monet vitseistä osuvat maaliinsa ja saavat parhaimmillaan nauramaan vatsan kipeäksi. Ei leffa yhtä hulvaton ole kuin ensimmäinen Ted, mutta pössyttelevän pehmonallen tarina pysyy silti hupaisina. Ensimmäinen puolituntinen jaksaa naurattaa vähän väliä ja toiselta puoliskolta löytyy hilpeä road trip -seikkailu. Jos niiden välissä olevaa oikeusjuttua olisi tiivistetty reippaasti ja loppuhuipennukseen olisi keksitty jotain erilaista, eikä vain kierrätetty ensimmäisen osan menoa, lopputuloksena olisi heti paljon parempi ja eheämpi komedia. Jo tällaisenaan Ted 2 on hauska jatko-osa... joskin täysin ylipitkä ja paikoitellen vähän mielikuvitukseton.

Seth MacFarlane osoittaa jälleen lahjansa komedian saralla, muttei selvästi tiedä, missä kohtaa kannattaisi lopettaa. Enkä nyt tarkoita, että kuinka pitkälle hän saisi mennä huumorinsa kanssa, vaan juurikin sitä, että MacFarlanen olisi pitänyt ymmärtää, ettei leffaan tarvitse ihan kaikkia ideoita tunkea mukaan. Hänen ohjauksensa ei ole yhtä sujuvaa kuin ensimmäisessä osassa, eikä hänen käsikirjoituksensakaan ole yhtä toimiva. Tekninen puoli elokuvassa on kuitenkin kunnossa. Kuvaus on tyylikästä, lavasteet mainiot ja äänisuunnittelu toimii. Toistamiseen Ted-nalle on niin vaikuttavasti luotu tietokonetehostein, että läpi leffan unohtaa, että kyseessä on digiluomus. 

Yhteenveto: Ted 2 ei ole hillittömän hauskan ensimmäisen elokuvan veroinen komedia. Siitä löytyy omat onnistumisensa ja varsinkin leffan alkupuoli on todella hupaisaa seurattavaa, mutta mukana on myös selvät heikkoutensa, jotka vesittävät kokonaisuutta. Oikeusjuttu on ajatuksen tasolla veikeä, mutta toteutus ontuu hieman. Mukana on paljon muitakin hilpeitä ideoita - kenties jopa liiaksi asti. Kaikki on pitänyt tunkea samaan filmiin ja kesto on venynyt jopa kahteen tuntiin. Homma ei kestä niin pitkää aikaa ja leffa käy paikoitellen jopa tylsäksi. Loppuhuipennus on erityisen lattea, kierrättäessään liikaa edellisestä elokuvasta. Heikkouksiensakin kanssa elokuvasta löytyy tarpeeksi hauskoja hetkiä, jotta filmi nousee edes keskinkertaiseksi komediarainaksi. Seth MacFarlanen ja Mark Wahlbergin kaverikemia toimii yhä nasevasti. MacFarlane olisi vain voinut hieman painaa jarrua ja karsia kehnompaa materiaalia pois viimeistään leikkausvaiheessa. Jos siis pidit ensimmäisestä leffasta, kannattaa Ted 2:kin katsoa, vaikkei se olekaan yhtä hyvä.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ted 2, 2015, Universal Pictures, Media Rights Capital, Fuzzy Door Productions, Bluegrass Films, Smart Entertainment

Arvostelu: Hitman's Wife's Bodyguard (2021)

HITMAN'S WIFE'S BODYGUARD

Ohjaus: Patrick Hughes

Pääosissa: Ryan Reynolds, Salma Hayek, Samuel L. Jackson, Antonio Banderas, Frank Grillo, Tom Hopper, Kristofer Kamiyasu, Caroline Goodall, Alice McMillan, Rebecca Front ja Morgan Freeman

Genre: toiminta, komedia

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Ryan Reynoldsin ja Samuel L. Jacksonin tähdittämä toimintakomedia The Hitman's Bodyguard (2017) oli menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä elokuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua jouduttiin siirtämään. Nyt Hitman's Wife's Bodyguard saapuu Suomenkin elokuvateattereihin ja itse odotin sitä ihan positiivisin mielin. The Hitman's Bodyguard oli heikkouksineenkin viihdyttävä raina, joten ajattelin katsovani sujuvasti jatkoa - etenkin kun se on näin hilpeästi nimetty. Kävinkin katsomassa Hitman's Wife's Bodyguardin sen lehdistönäytöksessä noin puolitoista viikkoa ennen ensi-iltaa.

Henkivartijan virasta erotettu Michael Bryce yrittää pitää sapattivapaata lievittääkseen stressitasojaan, mutta päätyy pian uuteen tehtävään, kun palkkamurhaaja Darius Kincaidin vaimo Sonia tarvitsee Brycen apua pelastaakseen miehensä mafialta.

Ryan Reynolds ja Samuel L. Jackson palaavat rooleihinsa henkivartija Michael Bryceksi ja palkkamurhaaja Darius Kincaidiksi, minkä lisäksi Salma Hayek nostetaan viime leffaa huomattavasti isompaan rooliin Dariuksen vaimonsa Soniana. The Hitman's Bodyguard ei ollut kovin ihmeellinen tekele, mutta Reynoldsin ja Jacksonin iskevä kemia piti sen viihdearvoa yllä alusta loppuun. Heidän näkeminen yhdessä oli isoin syy, miksi halusin nähdä leffalle jatkoa, mutta nyt kun olen nähnyt Hitman's Wife's Bodyguardin, voin vain todeta, että jatko-osa olisi pitänyt jättää tekemättä. Vaikka Reynoldsin ja Jacksonin hahmojen välinen sananvaihto ja kettuilu tarjoaa muutamat hilpeät heitot, viime filmin yhteys on kadonnut lähes täysin. Outoa on, että sen lisäksi, etteivät hahmot toimi kummoisesti yhdessä, eivät he toimi lähes lainkaan omillaan. Jacksonin voimakas asenne jaksaa vielä hymyilyttää, mutta Reynolds tekee kenties yhden kehnoimmista roolisuorituksistaan. Yleensä hauskan Reynoldsin silmistä puuttuu täysin halu tehdä tätä leffaa ja hän kulkeekin läpi filmin aika tylsällä vaihteella. Harmillisesti isompaan osaan nostettu Hayek ei myöskään vakuuta, sillä hänen tehtäväksi jää lähinnä olla paljastavissa asuissa ja huutaa ärsyttävästi liki kaikki repliikkinsä.

     Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Antonio Banderas Aristotle-pahiksena, jolla on omat katalat hällä-väliä-suunnitelmansa, Frank Grillo Interpol-agentti O'Neillina, Caroline Goodall tämän pomona, Alice McMillan O'Neillin assistenttina, sekä Morgan Freeman henkivartijoista parhaana. Banderas häijyilee passelisti roiston roolissa, mutta hänen hahmonsa on tylsä ja motiivit olemattomat. Grillo sopii agentiksi ja Goodallissa on arvokkuutta Interpolin johtohahmoksi, mutta McMillan jää nopeasti unohduksiin. Freeman on toki aina mainio, vaikka toimintakohtauksissa on naurettavan selvää, ettei yli 80-vuotias Freeman tee omia stunttejaan.

Jos Hitman's Wife's Bodyguardia pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, olisi se "äänekäs". Jatkuvasti huutava Salma Hayek on vain yksi osa sitä loputtomalta tuntuvaa meteliä, mitä leffa pitää sisällään. Hiljaista hetkeä ei elokuvasta löydy, sillä silloinkin kun hahmot eivät ammuskele toisiaan kauheassa pauhussa, he vain riitelevät kovaan ääneen siitä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Ja jossain kohtaa aloin kokea sen väsyttäväksi ja olisin halunnut pistää elokuvan pauselle. Harmillisesti olin elokuvateatterissa, eikä sellainen ollut mahdollista. Jos katsoisin filmiä ensi kertaa vuokralta tai suoratoistopalvelusta, tuskin olisin saanut sitä katsottua yhdeltä istumalta kokonaan, vaikka kestoa on vain hieman yli puolitoista tuntia. Ruudulla tapahtuu koko ajan jonkinlaista mekastusta, mutta hyvin nopeasti hoksasin, ettei millään ollut väliä. Pääkolmikko palkkamurhaaja, hänen vaimonsa ja hänen henkivartijansa käyvät hermoille ja jossain kohtaa jopa toivoin pahisten onnistuvan pistämään heidät hengiltä, sillä sentään Banderas ei alkanut ärsyttämään.

Kyseessä on toimintakomedia, joka aika lailla epäonnistuu molemmissa lajityypeissään. Sen toiminta on innotonta ja verisyyttä lukuunottamatta mitäänsanomatonta koheltamista. Asiaa ei auta taistelukohtausten hektinen toteutus, mikä saa monet siisteiksi tarkoitetut hetket näyttämään amatöörimäisiltä. Taistelut jaksavat viihdyttää todella harvoin ja silloinkin lähinnä kökköytensä vuoksi. Vielä toimintaa kehnompaa on elokuvan komediaosasto. Huumori on yllättävänkin väsynyttä, mitä ei auta esimerkiksi Reynoldsin tylsistynyt tapa tarjota repliikkinsä. Kenties hänkin oli pettynyt kirjoitettuun materiaaliin. Muutamat aidosti hauskat jutut ovat päässeet livahtamaan mukaan ja pari kertaa hörähdin kunnolla, mutta valtaosa vitseistä lentää kirkkaasti maalitaulun ohi. 

Ensimmäisen elokuvan tavoin Hitman's Wife's Bodyguardin ohjauksesta vastaa Patrick Hughes, joka on kadottanut paljon edellisen osan veikeydestä. Hughes ei saa pidettyä pakettia kasassa, mitä ei auta yhtään Tom O'Connorin, Brandon Murphyn ja Phillip Murphyn hätiköiden rustattu käsikirjoitus. Kolmikon teksti on läpikotaisin töksähtelevää ja vain parissa kohtaa heidän aivoriihensä osuu lähelle napakymppiä. Filmin tekninenkään toteutus ei vakuuta. Kuvaus on hätäistä ja heiluvaa, erityisesti toimintakohtauksissa, mitä ei auta silppuavan äkkipikainen leikkaustyyli. Leikkauksessa on yritetty pitämään yllä ylienergistä adrenaliiniryöppyä, mikä alkaa vähitellen käydä katsojan voimille. Sentään lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja yksi leffan paremmista vitseistä on, kuinka Bryce on ainoana jatkuvasti veren peitossa. Äänimaailma on tosiaan vielä pahempaa sekamelskaa kuin leikkaus. Atli Örvanssonin säveltämät musiikit jäävät täysin lukuisten artistien kappaleiden jalkoihin, jotka jumputtavat läpi leffan.

Yhteenveto: Hitman's Wife's Bodyguard on harmillisen heikko toimintakomedia, jonka toiminta on sekavaa koheltamista ja komedia todella laiskaa läpänheittoa. Sentään pari hauskaa vitsiä on eksynyt mukaan, mutta muuten huumoriosasto saa pyörittelemään silmiä. Lähinnä filmi onnistuu huvittamaan kökköydellään. Erikoistehosteet ovat jo nyt aikansa eläneet ja Morgan Freemanin stuntmies on naurettavan selkeä. Ryan Reynoldsin ja Samuel L. Jacksonin väliltä ei valitettavasti enää löydy samaa kemiaa ensimmäisestä elokuvasta. Jacksonin tympeä asenne ilahduttaa, mutta Reynolds vaikuttaisi vain haluavan pois koko tuotannosta. Salma Hayekin hommaksi jää lähinnä huutaa koko ajan yhä vain ärsyttävämmin. Huutaminen on vain yksi osa jatkuvaa meteliä, mikä tekee Hitman's Wife's Bodyguardin katselusta turhauttavaa ja uuvuttavaa. Jos olisin katsonut sitä kotona suoratoistosta, olisin luultavasti katsonut sen parissa osassa. Toivon, että tämä jää näiden palkkatappajan, vaimon ja henkivartijan viimeiseksi seikkailuksi.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Hitman's Wife's Bodyguard, 2021, Millennium Media, Summit Entertainment, Campbell Gropman Films, Above the Line Set Assistance & Security

Arvostelu: Prinssille morsian 2 (Coming 2 America - 2021)

PRINSSILLE MORSIAN 2

COMING 2 AMERICA

Ohjaus: Craig Brewer

Pääosissa: Eddie Murphy, Jermaine Fowler, Shari Headley, Arsenio Hall, KiKi Layne, Leslie Jones, Tracy Morgan, Wesley Snipes, Nomzamo Mbatha, Teyana Taylor, Bella Murphy, Akiley Love, Paul Bates, John Amos, James Earl Jones, Rotimi, Trevor Noah ja Morgan Freeman

Genre: komedia, romantiikka

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 13

Coming 2 America, eli suomalaisittain Prinssille morsian 2 on jatkoa Eddie Murphyn kasarikomedialle Prinssille morsian (Coming to America - 1988). Vielä elokuvan ilmestymisen aikoihin Murphylla ei ollut suunnitelmaa tehdä jatkoa leffalle. Viime vuosien aikana Murphy on kuitenkin alkanut kiinnostumaan vanhoihin rooleihinsa palaamisesta ja vuonna 2017 ilmoitettiinkin, että Prinssille morsian olisi saamassa jatkoa 30 vuoden jälkeen. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä elokuussa 2020, mutta koronaepidemian vuoksi julkaisua on siirretty. Aluksi leffaa siirrettiin marraskuulle, kunnes Amazon Studios nappasi sen levitysoikeudet ja nyt Prinssille morsian 2 on julkaistu Amazonin Prime Video -suoratoistopalvelussa. Itse näin ensimmäisen Prinssille morsian -leffan pariinkin otteeseen varttuessani ja olen aina pitänyt sitä hilpeänä filminä. Olin yllättynyt, kun jatko-osasta ilmoitettiin ja olenkin odottanut sitä aika skeptisin mielin. Epäilyksistäni huolimatta katsoin Prinssille morsian 2:n heti, kun se julkaistiin Prime Videossa.

Zamundan kuningas Joffer kuolee ja prinssi Akeemista tulee maan uusi kuningas. Akeemilla ei kuitenkaan ole poikaa, josta tulisi hänen seuraajansa, mikä tarkoittaa sitä, että Akeemin kuoltua valta siirtyisi militaristiselle Nexdorialle. Uusi kuningas saa tietää, että New Yorkin matkallaan hänellä onkin poika yhden yön jutun seurauksena. Akeemin täytyy matkustaa uudestaan Amerikkaan etsimään poikaansa.

Jonkinlaista comebackia elokuvien pariin tekevä Eddie Murphy nähdään 30 vuoden tauon jälkeen Zamundan prinssi... tai siis, kuningas Akeemina. Vuosien varrella Akeemista on muodostunut arvokkaampi olemukseltaan, eikä kyseessä ole sama nuorukainen, joka intoili lattioiden moppaamisesta. Vaikkei hahmo ole enää yhtä valloittava, Murphy hoitaa kuninkaankin roolin pieni pilke silmäkulmassa. Akeemina hän ei välttämättä pääse tarjoamaan jatkuvia nauruja, mutta hän on jälleen hulvaton esittäessään sivurooleja, joihin kuuluvat tietty alkuperäisestä elokuvasta tutut hahmot parturi Clarence, juutalainen Saul ja soul-laulaja Randy Watson. 

     Mukaansa uudelle Amerikan matkalle kuningas Akeem ottaa tietty palvelijansa Semmin, jona nähdään Arsenio Hall. Semmin osuus jää kuitenkin yllättävän vähäiseksi ja Hall taitaakin saada enemmän ruutuaikaa sivurooleissaan pastori Brownina, parturi Morrisina ja noitatohtori Babana. Monet muutkin tutut hahmot tekevät paluun. Shari Headley esittää Akeemin rakasta, kuningatar Lisaa ja John Amos näyttelee tämän isää, McDonald'sin kopioravintolaa pyörittävää Cleota. James Earl Jones nähdään parissa kohtauksessa Akeemin isänä, Zamundan jylhänä kuningas Jaffe Jofferina. Valitettavasti Akeemin kuningataräitiä alkuperäisessä elokuvassa näytellyt Madge Sinclair menehtyi vuonna 1995, eikä näyttelijän muiston kunnioittamiseksi rooliin ole valittu uutta näyttelijää.

Uusina hahmoina leffassa esitellään Akeemin ja Lisan tyttäret Meeka (KiKi Layne), Omma (Eddien tytär Bella Murphy) ja Tinashe (Akiley Love), Akeemin yllätys-äpäräpoika LaVelle Junson (Jermaine Fowler), tämän äiti Mary (Leslie Jones) ja eno Reem (Tracy Morgan), LaVellelle määrätty palvelija Mirembe (Nomzamo Mbatha), sekä vihamielisen Nexdor-maan (tajusitteko, niin kuin "next door") johtaja, kenraali Izzi (Wesley Snipes) ja tämän lapset Bopoto (Tayana Taylor) ja Idi (Rotimi). Fowler on kelpo valinta Akeemin pojaksi, mutta hahmo itsessään ei ole erityisen mielenkiintoinen. Fowlerin tavoin myös Layne ja Mbatha sopivat osiinsa, mutta hahmot jäävät hieman alikehitetyiksi. Erityisen mitäänsanomattomiksi jäävät pääparin nuoremmat tyttäret Omma ja Tinashe, joilla on hädintuskin repliikkejä. Jones ja Morgan tasapainottelevat kaiken aikaa sillä rajalla, ovatko he hauskoja vai ärsyttäviä. Snipesin kohdalla taas on vaikea sanoa, onko hän hilpeä vai kiusallisen huono. 

Kuten monet saattoivatkin arvata, Prinssille morsian 2 on aika tarpeeton ja unohdettava jatko-osa kasarin komediaklassikolle. Se ei onneksi ole mikään täysi fiasko ja valehtelisin, jos sanoisin, että en naureskellut ihan ääneen aina silloin tällöin elokuvan aikana. Poliittiselle korrektiudelle piikittelevät parturikohtaukset ovat elokuvan hauskinta antia, kun vanhat ukot valittelevat, että nykyään ei saa mitään tehdä ja sanoa. Jopa erittäin woke-katsojakuntakin voi katsoa nämä epäkorrektit läpät sormiensa läpi, sillä muuten elokuva puhuu tasa-arvon ja erityisesti naisten oikeuksien puolesta. Vaikka Akeemin tyttäristä ei saada paljoa irti, Meekan kautta mukaan tuodaan sanomaa siitä, että Zamundan olisi aika jättää vanhat arvonsa taakseen ja että kuningatarkin voisi hallita maata. Tänä päivänä alkuperäisen leffan seksistisiksi koetut jutut voidaan tuoda takaisin jatko-osassa vaihtamalla sukupuoliroolit päikseen. Ja niille, jotka nyt suuttuvat siitä, että kyseessä on pelkkää poliittista agendaa, niin mitäpä alkuperäisen elokuvan tarina oli? Siinä kritisoitiin myös vanhentuneita arvoja, kuten ennaltamäärättyjä avioliittoja.

Pätevistä sanomistaan ja monista hauskoista jutuistaan huolimatta Prinssille morsian 2 tuntuu silti keskinkertaiselta ja kertakäyttöiseltä hassuttelurainalta. Hyvien vitsien vastapainona on aika onnettomiakin heittoja. Mukaan tungetut ja kestoa tarpeettomasti venyttävät musikaalinumerot ovat leffan heikointa antia kaikessa myötähäpeässään. Tarinakaan ei lopulta ole kummoinen, huomion siirtyessä enemmän LaVelleen, joka saapuu Zamundaan ihmettelemään paikallisia tapoja. Monet voivatkin pettyä, sillä englanninkielisestä Coming 2 America -nimestä huolimatta Yhdysvalloissa vietetään ehkä vartti koko leffan vajaan kahden tunnin kestosta. Suomennos Prinssille morsiankin tuntuu hieman hassulta, sillä pääasiassa elokuva keskittyy Akeemin ja LaVellen isä-poika-suhteeseen. Suomentajien onneksi LaVellelle on kehitelty romanssia ja kun hän on nyt Zamundan prinssi, nimellä voidaan viitata hänen rakkaudenkaipuuseen.

Isoimmat ongelmat elokuvassa liittyvät hahmojen kehityskaariin ja juonenkuljetukseen. Kerronta on epätasaista, leffan välillä hidastellessa turhaan ja paikoitellen oikoessa mutkia turhankin helposti. Akeem hyväksyy kenties liiankin nopeasti poikansa olemassaolon ja varmaan vielä nopeammin LaVelle on valmis lähtemään Akeemin mukaan Zamundaan. Kömpelön kerronnan lisäksi leffa syyllistyy myös aika tönkköön fanipalvelukseen. Lähes kaikkeen viime leffasta on pakko viitata tavalla tai toisella. Katsojien hyväksyntää kalastellaan liikaa nostalgialla, kun tekijät olisivat voineet luottaa enemmän uusien juttujen voimaan ja syventää niitä. Käsikirjoituksesta vastaavat alkuperäisen filmin tekstin rustanneet Barry W. Blaustein ja David Sheffield (Kenya Barrisin avustuksella) ja voi olla, että käsikirjoitus olisi vaatinut vähän tuoreempaa näkökulmaa. 

Ohjaajana taas toimii Craig Brewer, jonka Murphy valitsi itse, kaksikon tehtyä elokuvan Dolemite Is My Name (2019). Brewer saa aikaiseksi hauskoja tilanteita, mutta kokonaiskuva ei ole täysin hänen hallinnassaan. Leffan lukuisat tanssi- ja laulukohtaukset voi selittää Brewerin taustalla, joka painottuu musiikkifilmeihin. Tekniseltä puoleltaan Prinssille morsian 2 on kelvollinen teos, vaikka se kaipaisikin rytmityssäätöä leikkauksessa. Kuvaus on tyylikästä ja elokuva on täynnä näyttäviä lavasteita ja upeita asuja. Digitaalisesti toteutetut eläimet toimivat sujuvasti ja ääniefektitkin ovat mainiot. Jermaine Stegallin säveltämät musiikit kuitenkin hukkuvat kokonaan elokuvassa jumputtavien, jo olemassa olleiden kappaleiden sekaan. Tottakai elokuvassa kuullaan pariinkin otteeseen alkuperäisen elokuvan tunnuslaulu, The Systemin Coming to America.

Yhteenveto: Prinssille morsian 2 on keskinkertainen ja nopeasti unohdettava kertakäyttökomedia. On mukava nähdä Eddie Murphy tutussa roolissaan Akeemina, mutta eipä zamundalaisprinssin tarina olisi vaatinut jatkoa. Uuden elokuvan juoni on tarpeeksi toimiva, mutta elokuvan kerronta ontuu. Välillä leffa kiirehtii, toisinaan taas hidastelee. Syvemmät sanomat jäävät toinen toistaan kiusallisempien musikaalinumeroiden varjoon. Monet voivat myös pettyä siitä, että englanninkielisestä nimestä huolimatta Amerikassa ei vietetä aikaa oikeastaan varttia kauemmin. Kritiikistä huolimatta täytyy myöntää, että nauroin useampaankin otteeseen leffan aikana. Epäkorrektia läppää heittävät parturit naurattivat erityisesti osuvalla piikittelyllään poliittista korrektiutta kohtaan. Samalla elokuva on kuitenkin aika korrekti. Leffa yrittää myös itsetietoisesti tehdä pilkkaa vanhojen filmien turhista jatko-osista, vaikka se sortuu olemaan juuri sitä. Lopputulos on epätasainen ja liikaa fanipalveluksiin luottava. Silti Prinssille morsian 2 on kerran ihan sujuvasti katsottava hassuttelu, josta ei jälkikäteen paljoa jää mieleen. Murphyn paluu vanhoihin rooleihinsa ei suinkaan pääty prinssi Akeemiin, vaan seuraavaksi hänellä onkin tiedossa Beverly Hills kyttä 4 (Beverly Hills Cop IV)...

Lopputekstien aikana ja jälkeen nähdään vielä lyhyitä kohtauksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.3.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Coming 2 America, 2021, Paramount Pictures, Eddie Murphy Productions, Misher Films, New Republic Pictures