Arvostelu: Prinssille morsian 2 (Coming 2 America - 2021)

PRINSSILLE MORSIAN 2

COMING 2 AMERICA

Ohjaus: Craig Brewer

Pääosissa: Eddie Murphy, Jermaine Fowler, Shari Headley, Arsenio Hall, KiKi Layne, Leslie Jones, Tracy Morgan, Wesley Snipes, Nomzamo Mbatha, Teyana Taylor, Bella Murphy, Akiley Love, Paul Bates, John Amos, James Earl Jones, Rotimi, Trevor Noah ja Morgan Freeman

Genre: komedia, romantiikka

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 13

Coming 2 America, eli suomalaisittain Prinssille morsian 2 on jatkoa Eddie Murphyn kasarikomedialle Prinssille morsian (Coming to America - 1988). Vielä elokuvan ilmestymisen aikoihin Murphylla ei ollut suunnitelmaa tehdä jatkoa leffalle. Viime vuosien aikana Murphy on kuitenkin alkanut kiinnostumaan vanhoihin rooleihinsa palaamisesta ja vuonna 2017 ilmoitettiinkin, että Prinssille morsian olisi saamassa jatkoa 30 vuoden jälkeen. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä elokuussa 2020, mutta koronaepidemian vuoksi julkaisua on siirretty. Aluksi leffaa siirrettiin marraskuulle, kunnes Amazon Studios nappasi sen levitysoikeudet ja nyt Prinssille morsian 2 on julkaistu Amazonin Prime Video -suoratoistopalvelussa. Itse näin ensimmäisen Prinssille morsian -leffan pariinkin otteeseen varttuessani ja olen aina pitänyt sitä hilpeänä filminä. Olin yllättynyt, kun jatko-osasta ilmoitettiin ja olenkin odottanut sitä aika skeptisin mielin. Epäilyksistäni huolimatta katsoin Prinssille morsian 2:n heti, kun se julkaistiin Prime Videossa.

Zamundan kuningas Joffer kuolee ja prinssi Akeemista tulee maan uusi kuningas. Akeemilla ei kuitenkaan ole poikaa, josta tulisi hänen seuraajansa, mikä tarkoittaa sitä, että Akeemin kuoltua valta siirtyisi militaristiselle Nexdorialle. Uusi kuningas saa tietää, että New Yorkin matkallaan hänellä onkin poika yhden yön jutun seurauksena. Akeemin täytyy matkustaa uudestaan Amerikkaan etsimään poikaansa.

Jonkinlaista comebackia elokuvien pariin tekevä Eddie Murphy nähdään 30 vuoden tauon jälkeen Zamundan prinssi... tai siis, kuningas Akeemina. Vuosien varrella Akeemista on muodostunut arvokkaampi olemukseltaan, eikä kyseessä ole sama nuorukainen, joka intoili lattioiden moppaamisesta. Vaikkei hahmo ole enää yhtä valloittava, Murphy hoitaa kuninkaankin roolin pieni pilke silmäkulmassa. Akeemina hän ei välttämättä pääse tarjoamaan jatkuvia nauruja, mutta hän on jälleen hulvaton esittäessään sivurooleja, joihin kuuluvat tietty alkuperäisestä elokuvasta tutut hahmot parturi Clarence, juutalainen Saul ja soul-laulaja Randy Watson. 

     Mukaansa uudelle Amerikan matkalle kuningas Akeem ottaa tietty palvelijansa Semmin, jona nähdään Arsenio Hall. Semmin osuus jää kuitenkin yllättävän vähäiseksi ja Hall taitaakin saada enemmän ruutuaikaa sivurooleissaan pastori Brownina, parturi Morrisina ja noitatohtori Babana. Monet muutkin tutut hahmot tekevät paluun. Shari Headley esittää Akeemin rakasta, kuningatar Lisaa ja John Amos näyttelee tämän isää, McDonald'sin kopioravintolaa pyörittävää Cleota. James Earl Jones nähdään parissa kohtauksessa Akeemin isänä, Zamundan jylhänä kuningas Jaffe Jofferina. Valitettavasti Akeemin kuningataräitiä alkuperäisessä elokuvassa näytellyt Madge Sinclair menehtyi vuonna 1995, eikä näyttelijän muiston kunnioittamiseksi rooliin ole valittu uutta näyttelijää.

Uusina hahmoina leffassa esitellään Akeemin ja Lisan tyttäret Meeka (KiKi Layne), Omma (Eddien tytär Bella Murphy) ja Tinashe (Akiley Love), Akeemin yllätys-äpäräpoika LaVelle Junson (Jermaine Fowler), tämän äiti Mary (Leslie Jones) ja eno Reem (Tracy Morgan), LaVellelle määrätty palvelija Mirembe (Nomzamo Mbatha), sekä vihamielisen Nexdor-maan (tajusitteko, niin kuin "next door") johtaja, kenraali Izzi (Wesley Snipes) ja tämän lapset Bopoto (Tayana Taylor) ja Idi (Rotimi). Fowler on kelpo valinta Akeemin pojaksi, mutta hahmo itsessään ei ole erityisen mielenkiintoinen. Fowlerin tavoin myös Layne ja Mbatha sopivat osiinsa, mutta hahmot jäävät hieman alikehitetyiksi. Erityisen mitäänsanomattomiksi jäävät pääparin nuoremmat tyttäret Omma ja Tinashe, joilla on hädintuskin repliikkejä. Jones ja Morgan tasapainottelevat kaiken aikaa sillä rajalla, ovatko he hauskoja vai ärsyttäviä. Snipesin kohdalla taas on vaikea sanoa, onko hän hilpeä vai kiusallisen huono. 

Kuten monet saattoivatkin arvata, Prinssille morsian 2 on aika tarpeeton ja unohdettava jatko-osa kasarin komediaklassikolle. Se ei onneksi ole mikään täysi fiasko ja valehtelisin, jos sanoisin, että en naureskellut ihan ääneen aina silloin tällöin elokuvan aikana. Poliittiselle korrektiudelle piikittelevät parturikohtaukset ovat elokuvan hauskinta antia, kun vanhat ukot valittelevat, että nykyään ei saa mitään tehdä ja sanoa. Jopa erittäin woke-katsojakuntakin voi katsoa nämä epäkorrektit läpät sormiensa läpi, sillä muuten elokuva puhuu tasa-arvon ja erityisesti naisten oikeuksien puolesta. Vaikka Akeemin tyttäristä ei saada paljoa irti, Meekan kautta mukaan tuodaan sanomaa siitä, että Zamundan olisi aika jättää vanhat arvonsa taakseen ja että kuningatarkin voisi hallita maata. Tänä päivänä alkuperäisen leffan seksistisiksi koetut jutut voidaan tuoda takaisin jatko-osassa vaihtamalla sukupuoliroolit päikseen. Ja niille, jotka nyt suuttuvat siitä, että kyseessä on pelkkää poliittista agendaa, niin mitäpä alkuperäisen elokuvan tarina oli? Siinä kritisoitiin myös vanhentuneita arvoja, kuten ennaltamäärättyjä avioliittoja.

Pätevistä sanomistaan ja monista hauskoista jutuistaan huolimatta Prinssille morsian 2 tuntuu silti keskinkertaiselta ja kertakäyttöiseltä hassuttelurainalta. Hyvien vitsien vastapainona on aika onnettomiakin heittoja. Mukaan tungetut ja kestoa tarpeettomasti venyttävät musikaalinumerot ovat leffan heikointa antia kaikessa myötähäpeässään. Tarinakaan ei lopulta ole kummoinen, huomion siirtyessä enemmän LaVelleen, joka saapuu Zamundaan ihmettelemään paikallisia tapoja. Monet voivatkin pettyä, sillä englanninkielisestä Coming 2 America -nimestä huolimatta Yhdysvalloissa vietetään ehkä vartti koko leffan vajaan kahden tunnin kestosta. Suomennos Prinssille morsiankin tuntuu hieman hassulta, sillä pääasiassa elokuva keskittyy Akeemin ja LaVellen isä-poika-suhteeseen. Suomentajien onneksi LaVellelle on kehitelty romanssia ja kun hän on nyt Zamundan prinssi, nimellä voidaan viitata hänen rakkaudenkaipuuseen.

Isoimmat ongelmat elokuvassa liittyvät hahmojen kehityskaariin ja juonenkuljetukseen. Kerronta on epätasaista, leffan välillä hidastellessa turhaan ja paikoitellen oikoessa mutkia turhankin helposti. Akeem hyväksyy kenties liiankin nopeasti poikansa olemassaolon ja varmaan vielä nopeammin LaVelle on valmis lähtemään Akeemin mukaan Zamundaan. Kömpelön kerronnan lisäksi leffa syyllistyy myös aika tönkköön fanipalvelukseen. Lähes kaikkeen viime leffasta on pakko viitata tavalla tai toisella. Katsojien hyväksyntää kalastellaan liikaa nostalgialla, kun tekijät olisivat voineet luottaa enemmän uusien juttujen voimaan ja syventää niitä. Käsikirjoituksesta vastaavat alkuperäisen filmin tekstin rustanneet Barry W. Blaustein ja David Sheffield (Kenya Barrisin avustuksella) ja voi olla, että käsikirjoitus olisi vaatinut vähän tuoreempaa näkökulmaa. 

Ohjaajana taas toimii Craig Brewer, jonka Murphy valitsi itse, kaksikon tehtyä elokuvan Dolemite Is My Name (2019). Brewer saa aikaiseksi hauskoja tilanteita, mutta kokonaiskuva ei ole täysin hänen hallinnassaan. Leffan lukuisat tanssi- ja laulukohtaukset voi selittää Brewerin taustalla, joka painottuu musiikkifilmeihin. Tekniseltä puoleltaan Prinssille morsian 2 on kelvollinen teos, vaikka se kaipaisikin rytmityssäätöä leikkauksessa. Kuvaus on tyylikästä ja elokuva on täynnä näyttäviä lavasteita ja upeita asuja. Digitaalisesti toteutetut eläimet toimivat sujuvasti ja ääniefektitkin ovat mainiot. Jermaine Stegallin säveltämät musiikit kuitenkin hukkuvat kokonaan elokuvassa jumputtavien, jo olemassa olleiden kappaleiden sekaan. Tottakai elokuvassa kuullaan pariinkin otteeseen alkuperäisen elokuvan tunnuslaulu, The Systemin Coming to America.

Yhteenveto: Prinssille morsian 2 on keskinkertainen ja nopeasti unohdettava kertakäyttökomedia. On mukava nähdä Eddie Murphy tutussa roolissaan Akeemina, mutta eipä zamundalaisprinssin tarina olisi vaatinut jatkoa. Uuden elokuvan juoni on tarpeeksi toimiva, mutta elokuvan kerronta ontuu. Välillä leffa kiirehtii, toisinaan taas hidastelee. Syvemmät sanomat jäävät toinen toistaan kiusallisempien musikaalinumeroiden varjoon. Monet voivat myös pettyä siitä, että englanninkielisestä nimestä huolimatta Amerikassa ei vietetä aikaa oikeastaan varttia kauemmin. Kritiikistä huolimatta täytyy myöntää, että nauroin useampaankin otteeseen leffan aikana. Epäkorrektia läppää heittävät parturit naurattivat erityisesti osuvalla piikittelyllään poliittista korrektiutta kohtaan. Samalla elokuva on kuitenkin aika korrekti. Leffa yrittää myös itsetietoisesti tehdä pilkkaa vanhojen filmien turhista jatko-osista, vaikka se sortuu olemaan juuri sitä. Lopputulos on epätasainen ja liikaa fanipalveluksiin luottava. Silti Prinssille morsian 2 on kerran ihan sujuvasti katsottava hassuttelu, josta ei jälkikäteen paljoa jää mieleen. Murphyn paluu vanhoihin rooleihinsa ei suinkaan pääty prinssi Akeemiin, vaan seuraavaksi hänellä onkin tiedossa Beverly Hills kyttä 4 (Beverly Hills Cop IV)...

Lopputekstien aikana ja jälkeen nähdään vielä lyhyitä kohtauksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.3.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Coming 2 America, 2021, Paramount Pictures, Eddie Murphy Productions, Misher Films, New Republic Pictures

Arvostelu: Angry Birds -elokuva 2 (The Angry Birds Movie 2 - 2019)

ANGRY BIRDS -ELOKUVA 2

THE ANGRY BIRDS MOVIE 2

Ohjaus: Thurop Van Orman
Pääosissa: Jason Sudeikis, Josh Gad, Danny McBride, Rachel Bloom, Leslie Jones, Bill Hader, Awkwafina, Sterling K. Brown, Eugenio Derbez, Peter Dinklage, Dove Cameron, Brooklyn Prince ja Nicki Minaj
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 7

Suomalaisen Rovio-yhtiön Angry Birds -megahittipeliin perustuva animaatio Angry Birds -elokuva (The Angry Birds Movie - 2016) oli iso menestys, joten jatkoa päätettiin tehdä. Käsikirjoituksen työstö alkoi ja tekijät halusivat tarjota jotain, mitä ensimmäisessä osassa ei nähty. Animointiprosessi lähti käyntiin ja nyt Angry Birds -elokuva 2 saa ensi-iltansa. Itse en odottanut leffan näkemistä lähes lainkaan, sillä ensimmäinen osa oli mielestäni aika keskinkertaista hömppää. En ole koskaan ollut innoissani Angry Birdsistä, vaikka olen tyytyväisesti viime aikoina pelannut muutaman kerran pelin VR-versiota, mikä on huomattavasti hauskempi kuin puhelinversio. Tämä ei kuitenkaan saanut minua innostumaan elokuvan näkemisestä ja olenkin läpi vuoden jatkuvasti unohtanut leffan ilmestymisen. Kävin kuitenkin mahdollisimman positiivisin mielin katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.

Lintujen ja possujen täytyy lyöttäytyä yhteen, kun molempien saaria uhkaavat jäisen saaren kotkat, joiden johtaja Zeta on kyllästynyt kylmyyteen.

Tutut hahmot peleistä ja ensimmäisestä elokuvasta tekevät paluun. Punaista lintu Rediä (Jason Sudeikis) juhlitaan sankarina, mutta samalla hän kokee olonsa yksinäiseksi ja merkityksettömäksi. Keltainen ja vauhdikas Sakke (Josh Gad) taas ärsyttää koko leffan ajan ja suuri osa hänen vitseistään vain raivostuttaa. Räjähtävä Pommi (Danny McBride) on pidettävä hömelö, jonka tyhmyys menee välillä turhankin pitkälle. Pääkolmikko toimii osittain ihan kivasti ja Redin tympeys hölmöjen ystäviensä vierellä on samaistuttavaa. Myös ensimmäisestä leffasta tuttu Mahti Kotka (Peter Dinklage) nähdään toistamiseen, mutta hahmoa hyödynnetään aika kömpelösti. Uutena lintuna esitellään Saken älykkösisko Silver (Rachel Bloom), jonka täytyy usein keksiä keino pelastaakseen pääkolmikon pulasta.
     Possuja johtava Leonardkin (Bill Hader) tekee paluun ja hän saa rinnalleen häntä auttavan Oonan (Awkwafina) ja Rediäkin tympeämmän neron Karin (Sterling K. Brown). Siinä, missä ensimmäinen leffa sai hieman kritiikkiä siitä, että sen sanoma tuntuu vahingossa olevan, että erilaiset ja ulkomaalta tulevat ovat vihollisia ja heidät täytyy karkottaa, tässä yritetään korjailla tätä pistämällä linnut ja possut toimimaan yhdessä. Tämä onkin mukava idea, ottaen huomioon, kuinka Angry Birds -peleissä lajit ovat olleet koko ajan toisiaan vastaan, mutta valitettavasti homma jää lähinnä idean tasolle. Possut jäävät lopulta todella pienelle huomiolle ja loppujen lopuksi elokuva seuraa jälleen lähinnä lintuja.
     Vastaansa linnut ja possut saavat kotkat ja heitä johtavan Zetan (Leslie Jones). Kotkien saari on jään peitossa ja heidän olonsa siellä ovat kauheat. Ei olekaan ihme, että he haluavat sieltä mukavampiin olosuhteisiin. Zetan juoni sotia lintuja ja possuja vastaan on kuitenkin aika urpo, minkä lisäksi Zeta itse on todella rasittava hahmo. Tekijät ovat selvästi yrittäneet luoda ymmärrettävää motiivia hahmon taustalle, jotta katsojana ymmärtäisi hänen puolensa, mutta tässäkin kompastellaan, eikä päästä maaliin asti.

Itse asiassa koko Angry Birds -elokuva 2 on iso hutilaukaus. Jo ensimmäinen leffa oli keskinkertainen, mutta on käsittämätöntä, kuinka paljon huonompi tämä jatko-osa onnistuu olemaan. Saken tavoin leffa on liiankin vauhdikas, mutta samalla se on puuduttavan tylsä. Filmi tuntuu kulkevan turbovauhtia eteenpäin, mutta samalla se matelee kuin etana. Ohut juoni on täytynyt venyttää äärimmilleen vitseillä, mitkä olisi pitänyt poistaa jo käsikirjoitusvaiheessa ja jatkuvilla tanssinumeroilla, mitkä ainakin omalla kohdalla nostivat ärsyytymiskäyrää huomattavasti. Leffaan on ängetty mahdollisimman paljon isoja hittikappaleita viime vuosikymmenten varrelta ja elokuvassa kuullaankin niin David Bowien "Space Odditya" ja Survivorin "Eye of the Tigeria" kuin DJ Snaken ja Lil Jonin "Turn Down For Whatia" ja Right Said Fredin "I'm Too Sexyä" - puhumattakaan Eric Carmenin "All By Myselfistä" ja Europen "The Final Countdownista". Aivan kuin leffa yrittäisi saada katsojan pitämään leffasta pitämällä sisällään paljon kappaleita, jotka katsoja tietää ja joista pitää. Itseäni jatkuvat tutut ja liiankin usein elokuvissa käytetyt kappaleet häiritsivät, etenkin kun niitäkin hyödynnetään kehnosti.

Lisäksi Angry Birds -elokuva 2 on tuskallisen epähauska. Naurahdin leffan aikana pari kertaa ja lähinnä sille, kuinka huonoja kyseiset vitsit ovat. Elokuvan kestoa on venytetty lisäämällä irtonaisilta sketseiltä tuntuvia pätkiä mukaan. Ne keskeyttävät tarinan kulun välillä turhankin pitkäksi aikaa, mikä vain lisää pitkästyttävyyttä. Toisaalta yllättäen parasta koko leffassa on juurikin tällainen päälleliimatulta tuntuva sketsi, missä kolme pientä lintua kadottavat munat ja yrittävät löytää ne. Aivan kuin Roviolla olisi ollut tällainen lyhytleffa ja se on päätetty tunkea mukaan itse elokuvaan. Irrallisena lyhärinä se voisikin olla hauska ja aivan varmasti paljon parempi kuin tämä elokuva. Pienet lapset löytävät luultavasti riemua lintujen ja possujen toilailuista, mutta itselle ne toilailutkin olivat liian laiskasti toteutettuja, jotta ne olisivat naurattaneet. Lapsille tämä siis mitä luultavimmin toimii, mutta teineille ja aikuisille tämä saattaa olla erittäin turhauttava, ärsyttävä ja pitkäveteinen katselukokemus... ja kestoahan on siis vain puolitoista tuntia.

Jos leffaa voi jostain kehua, niin sen visuaalisuudesta. Elokuvan animaatiojälki on todella taidokasta ja tyylikästä. Lähikuvissa voi erottaa lintujen yksittäiset sulat ja laajoissa kuvissa on mahtavaa ihastella vaikuttavia maisemia. Animaattorit ovat tehneet todella pikkutarkkaa työtä. Eritoten pidän siitä, kuinka värikäs elokuva Angry Birds -elokuva 2 on. Läpi leffan nähdään kirkkaita värejä ja vaikka katselukokemus ei muuten ollut mieluinen, auttoi erittäin mainio animaatiojälki kestämään loppuun asti. Ääniefektitkin ovat hyvin toteutettuja. Musiikkien sävellyksestä vastaa Heitor Pereira, mutta hänen työnsä ei koskaan pääse esille jatkuvien hittijumputuksien vuoksi. Yllättävää kyllä, Angry Birdsin tunnusmusiikkia ei kuulla lähes lainkaan leffan aikana.

Yhteenveto: Angry Birds -elokuva 2 on käsittämätön rimanalitus ja yksi huonoimmista animaatioelokuvista vuosiin. Elokuva on visuaalisesti tyylikäs ja animaattorit ovat tehneet taidokasta työtä, mutta se ei auta, kun leffa epäonnistuu muuten aika lailla kaikessa. Juoni on todella ohut ja jotta elokuva on saatu edes puolentoista tunnin mittaan, on sitä pitänyt venyttää hullun lailla irtosketsien ja typerien tanssinumeroiden kautta, mikä tekee katselukokemusta pitkästyttävän. Itse Angry Birdsin tunnusmusiikkia ei kuitenkaan kuulla, vaan leffa on täynnä hittikappaleita, joista muutamien käyttäminen elokuvissa pitäisi tässä kohtaa olla jo laitonta. Leffan vitsit eivät naurata (ja jos ne naurattavat, niin nauru syntyy vitsien surkeudesta) ja monet jutut ovat todella ärsyttäviä. Itse pääpahis Zeta on erittäin rasittava, kuten on myös vauhdikas Sakke. Loppujen lopuksi parasta leffassa on irralliselta lyhytelokuvalta tuntuva juonikuvio munia etsivistä lintulapsista. Se oli huomattavasti parempi kuin kaikki muu elokuvassa ja olisinkin mieluummin katsonut ihan vain sen lyhärinä. Lapsille tämän sekoilu varmaan toimii (vaikka filmi aliarvioi lapsikatsojia todella paljon), mutta aikuisille tämä voi olla todella vaikea kokemus. Suosittelenkin jättämään Angry Birds -elokuva 2:n väliin ja odottamaan, että erinomainen Toy Story 4 (2019) saapuu teattereihin syyskuun alussa. Tämän elokuvan näkemistä ei auttanut yhtään, että näin Toy Story 4:n juuri ennen tätä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.8.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Angry Birds Movie 2, 2019, Rovio Animation, Sony Pictures Animation

Arvostelu: Masterminds (2016)

MASTERMINDS (2016)

Ohjaus: Jared Hess
Pääosissa: Zach Galifianakis, Kristen Wiig, Owen Wilson, Jason Sudeikis, Kate McKinnon ja Leslie Jones
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 7

Mastermindsin oli tarkoitus ilmestyä jo elokuussa 2015, mutta sen julkaisua päätettiin siirtää yhä vain uudestaan ja uudestaan, kunnes lopulta se päätettiin julkaista vasta syksyllä 2016. Muistan, kun näin ensimmäiset mainokset elokuvasta jo ajat sitten ja luulinkin, että elokuva oli ilmestynyt jo, kunnes elokuvan mainokset alkoivat jälleen pyöriä internetissä ja elokuvateattereissa. Mainokset näyttivät ihan viihdyttäviltä, joten halusin tietenkin nähdä elokuvan. Ennen elokuvan näkemistä tiesin, että kyseessä on tositarina yhdestä isoimmasta ryöstöstä Yhdysvalloissa ja siinä näyttelisi Zach Galifianakiksen lisäksi monta Saturday Night Live -ohjelman (1975-) näyttelijää. Toivoin lähinnä, että saisin leffan aikana monet naurut, vaikka se ei muuten erikoinen olisikaan.

Rikkaaksi haluavat ystävät käyttävät hömelöä panssariautokuskia hyödykseen, jotta voivat tehdä Yhdysvaltain suurimman pankkiryöstön.

Zach Galifianakis tekee ihan kelpo suorituksia ja totaalisia huteja. Tässä hän tekee lähinnä hudin. Galifianakis nähdään pääosassa David Ghanttina, joka toimii Loomis Fargo -pankin panssariautokuskina. David on hieman höhlä ja säälipisteitä keräävä pullukka - eli juuri sellainen, mitä Galifianakis tuntuu yleensäkin esittävän. Loppupuolella hahmo muuttuu yllättävänkin radikaalisti, mikä ei täysin toiminut. Kertoo jo paljon, että elokuva oli mielestäni usein viihdyttävämpi, kun Galifianakis ei ollut ruudulla. Alunperin pääosassa piti olla Jim Carrey ja onkin harmi, että hän lähti pois projektista.
     Davidin työkaveria, Kelly Campbellia, näyttelee Kristen Wiig, joka ei onneksi vedä yli ja toimiikin ihan hyvin. David on rakastunut Campbelliin, mutta tämä ei tunnu täysin ymmärtävän sitä. Yhdessä kohtauksessa Wiig näyttää, että hänellä olisi lahjoja, muttei kykene niitä erityisemmin muuten tuomaan esille.
     En ole koskaan oikeastaan pitänyt Owen Wilsonista. Free Birdsissa (2013) hän toimi, kun ei tarvinnut katsella hänen naamaansa. Tässäkään elokuvassa Wilson ei vakuuta. Hän esittää Steven Chambersia, joka keksii idean ryöstölle ja päättää käyttää Davidia hyödyksi.
     Jason Sudeikis vetää tavallaan ehkä parhaan suorituksen, mitä olen häneltä nähnyt. Sudeikis nähdään palkkatappaja Mike McKinneyna ja aluksi kun hahmo tulee mukaan, Sudeikis vaikuttaa jopa hieman uhkaavalta. Harmi vain, että homma hieman lässähtää, muttei onneksi liian pahasti.
     Wiigin lisäksi elokuvassa nähdään myös kaksi muuta uudesta Ghostbusters -elokuvan (2016) jengistä: Kate McKinnon, joka näyttelee Davidin erittäin psykoottista tyttöystävää ja vetää roolinsa ihan överiksi, mitä hieman pelkäsinkin, sekä Leslie Jones, joka esittää FBI:n poliisia ja yllätti minut sillä, että hän jopa osaa näytellä, jos haluaa. Harmi vain, että Jonesin hahmo on mukana tosi vähän. Koska muutkin Haamujengistä olivat mukana, niin jotenkin odotin, että Melissa McCarthykin kävisi piipahtamassa (tiedän kyllä, että tämä on kuvattu ennen Ghostbustersia, mutta olisihan se silti ollut hauska yhteensattuma, että koko poppoo olisi toisessakin elokuvassa kasassa).

Elokuvan alussa Davidin kertojaääni selittää katsojille, kuinka hän otti panssariautokuskin työn, luullessaan sen olevan erittäin jännittävää. Mitään erityisen jännittävää ei kuitenkaan tapahdu, mutta hän ei siltikään halua erota töistä, koska on niin ihastunut työkaveriinsa Kellyyn. David on parisuhteessa ärsyttävän Jandicen kanssa, jolla on selkeästi jotain vikaa päässään, mutta he ovat kuitenkin menossa naimisiin. Eräänä päivänä Kelly saa potkut töistään ja päätyy asumaan Steven Chambersin luo, joka suunnittelee pankkiryöstöä. Kun selviää, että he voisivat helposti käyttää Davidia, päättävät he ryöstää Loomis Fargon. David suostuu hommaan mukaan, sillä siitä voisi löytyä sitä jännitystä, mistä hän on haaveillut ja hän on siinä uskossa, että voisi viettää loppuelämänsä karkumatkalla Kellyn kanssa.

Elokuvan tarina on mielenkiintoinen, kuten mielestäni monien muidenkin ryöstöelokuvien kohdalla. Itseäni juttu kiinnosti vielä enemmän, kun se perustui tositapahtumiin ja on myös komedia. Loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen, että minun on pakko selvittää aidot tapahtumat jostain, sillä meno on välillä ihan älyvapaata. Galifianakiksen tohelointia ei jaksa seurata kovin kauaa, ei edes muutamia minuutteja ja hän lähinnä puuduttaa katsojaa, kuten Owen Wilsonkin. Vaikka tarina toimii, niin se on pilattu komiikalla, joka on lähinnä vain myötähäpeällistä nähtävää ja kuultavaa. Kun elokuva yrittää olla hauska, niin se epäonnistuu siinä lähes kokonaan. Muutamat jutut naurattavat, mutta lähinnä siksi, että ne ovat jo aivan käsittämättömän huonoja. Ja elokuvahan tietty yrittää naurattaa lähes kaiken aikaa. Alkupuolella jo ajattelin, että tästä tulee tuskaiset puolitoista tuntia, mutta onneksi toinen puolituntinen on ihan semikivaa katsottavaa. Viimeiset puoli tuntia jälleen lässähtävät, eikä edes toimiva tarina pysty pelastamaan elokuvaa, jolloin se jää erittäin heikoksi tekeleeksi. Yksi hauskimmista asioista oli Davidin autossa yhden oven tilalla oleva puulauta. Se kertoo erittäin paljon vitsien tasosta.

Elokuvan on ohjannut Jared Hess, joka on ohjannut myös esimerkiksi Nacho Libren (2006). Omasta mielestäni Nacho Libre ei toiminut, eikä toimi tämäkään. Onneksi sentään tarina on hyvä, sillä ilman sitä elokuva olisi syvällä pohjamudissa. Huumori on heikompaa kuin Mike and Dave Need Wedding Datesissa (2016), mutta juonensa puolesta Masterminds on sentään parempi. Leffa perustuu tositapahtumiin lähinnä vain alkunsa puolesta ja siihen on keksitty täysin toisenlainen lopetus kuin mitä todellisuudessa kävi. Elokuva on kuvattu ja leikattu hyvin. Tehosteita ei ole erityisemmin käytetty, mutta yhdessä kohtauksessa nähdään todella kökösti toteutettu digiankerias. Äänitehosteet toimivat ja musiikkina jumputtaa tunnettuja kappaleita.

Yhteenveto: Mastermindsissa on hyvä tarina, mutta kun se yrittää olla hauska, se epäonnistuu lähes totaalisesti. Muutama juttu naurattaa, mutta samalla miettii päässään, että "mitähän vit..." Zach Galifianakis, Owen Wilson ja Kate McKinnon vetävät heikot suoritukset, kun taas Jason Sudeikis ja Leslie Jones yllättävät, näyttäen, että kummassakin olisi potentiaalia parempaan. Kristen Wiig on vain ihan hyvä. En lähtisi tätä erityisesti suosittelemaan kenellekään, mutta jos kaikki huumori uppoaa, niin kai tämäkin toimii. Odottakaa silti, että tämä ilmestyy vaikkapa Netflixiin ja säästäkää rahanne johonkin muuhun. Komedioita tulee kuitenkin koko ajan lisää, niin muutakin katsottavaa löytyy. Lohdutuksena on, ettei Masterminds ole läpimätä ja sen juoni on hyvä, muttei se valitettavasti tarpeeksi lohduta. On se sentään parempi kuin Mike and Dave Need Wedding Dates, mikä ei tosin paljoa vaadi...

Kirjoittanut: Joonatan, 29.9.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Masterminds, 2016, Broadway Video, Michaels-Goldwyn, Relativity Media

Arvostelu: Ghostbusters (2016)

GHOSTBUSTERS (2016)

Ohjaus: Paul Feig
Pääosissa: Kristen Wiig, Melissa McCarthy, Kate McKinnon, Leslie Jones, Chris Hemsworth, Neil Casey ja Andy Garcia
Genre: scifi, komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

Minun on tunnustettava, että näin alkuperäisen Ghostbustersin (1984) ja sen jatko-osan Ghostbusters II (1989) vasta viime vuonna, joten sillä sarjalla ei ole erityistä nostalgia-arvoa minulle. Tiesin tietysti jo lapsena, mistä suunnilleen oli kyse ja tiesin logon sekä tunnuskappaleen. En innostunut, kun ilmoitettiin, että on tulossa uusi Ghostbusters, mutten myöskään vihannut ideaa niin kuin suuri osa alkuperäisten elokuvien faneista, koska sarja ei ole minulle tärkeä. Odotin elokuvaa kuitenkin jollain lailla, sillä enemmän tai vähemmän pidän ohjaaja Paul Feigin aiemmista elokuvista, joita olen nähnyt. Katsoin viime viikonloppuna alkuperäiset elokuvat uudestaan ja pääsin hieman oikeaan tunnelmaan. Silti mielenkiintoni ei ollut korkealla, sillä internet oli niin täynnä vihapuhetta, enkä enää edes tiennyt, mitä odottaa elokuvalta, kun menin sitä katsomaan.

Paranormaaleja ilmiöitä selvittävät tutkijat ryhtyvät taistoon haamuja vastaan.

Melissa McCarthy on ollut jokaisessa Paul Feigin elokuvassa, jonka olen nähnyt ja hän on tässäkin keskeisessä roolissa. Silti Kristen Wiig oli tämän elokuvan kaikkein keskeisin hahmo. Wiigin hahmolla, Erinillä, on loppujen lopuksi eniten tehtävää ja alkupuolella näytetään, etteivät McCarthyn esittämän Abbyn ja Erinin välit ole kovin lämpimät, mikä tekee Abbysta vaikeammin lähestyttävän hahmon kuin Erin. Wiig ja McCarthy toimivat joka tapauksessa hyvin parivaljakkona, olivat he toisiaan vastaan tai ystäviä. He toimivat ehkä juuri sen takia, että heidät on aiemminkin nähty samoissa elokuvissa, joten he ovat tunteneet toisensa kauan. Heidän rikkinäinen ystävyys alkaa tietenkin korjaantua elokuvan aikana.
     Ghostbusters-tiimiin kuuluvat myös Kate McKinnonin näyttelemä Holtzmann ja Leslie Jonesin näyttelemä Patty. Holtzmann on muka kaikkein nerokkain henkilö, mitä maa päällään kantaa ja Patty on stereotypinen, kovaääninen musta nainen. Holtzmann lähinnä ärsyttää, eikä McKinnonin suoritus vakuuta ollenkaan, mutta Jonesilla tuntuu olevan jonkinlaista potentiaalia. Kun hän ei huuda ja sekoile, voi huomata, että Jones olisi oikeasti täysin toisenlainen. Patty myös toimii parissa tilanteessa niin kuin oikea ihminen, eikä juokse suoraan vaaroja kohti. Alkuperäisen elokuvan tapaan tummaihoinen hahmo ei kuulu alunperin jengiin, vaan tulee mukaan vasta myöhemmin. Ottaen huomioon, millainen maailma on nykyään, olisi voinut tällaisen viittauksen alkuperäiseen elokuvaan ottaa pois.
     Ghostbustersien vastaanottovirkailijana nähdään Chris Hemsworthin näyttelemä Kevin. Vaikka on toimiva ratkaisu, että välillä esineellistetään mieshahmoja, niin hahmona tyhmä prettyboy-Kevin on vain rasittava. Tässä huomataan myös, ettei Chris Hemsworth todellisuudessa ole kovin hyvä näyttelijä - jos ei ole sitä aiemmin tajunnut. Thorina (2011-) hän toimii, mutta siihen ei hirveästi vaadita.
     Jonkinlaisena pahiksena elokuvassa on Neil Caseyn esittämä Rowan, joka on jostain syystä pimahtanut ja haluaa vallata maailman haamujen avulla. Todella yksiulotteiseksi jäävä Rowan ei innosta millään lailla, eikä häntä koe kertaakaan uhkaavana pahiksena. Leslie Jonesin lisäksi myös Casey osoittaa, että jotain potentiaalia voisi olla, mutta se on mennyt hukkaan tätä elokuvaa tehdessä. Hölmöä hahmossa on myös se, että hän on jostain kumman syystä tehnyt piirroksina koko suunnitelmansa maailman valloitukseen. Hän on piirtänyt tyylikkäitä kuvia, värittänyt ne ja kirjoittanut vielä "Sitten kaikki kumartavat sinulle" -tyylisiä juttuja kuvien viereen. Oliko tämä oikeasti paras tapa selittää pahiksen juoni katsojille ja päähenkilöille?
     Elokuvassa esiintyy myös Andy Garcia pakollisena pormestarihahmona, joka oli todella väkisin tungettu mukaan, sekä alkuperäisistä elokuvista tutut Bill Murray, Dan Aykroyd, Ernie Hudson ja Sigourney Weaver nähdään elokuvassa. Alkuperäisistä tähdistä vain Hudson on saatu sujuvasti ujutettua mukaan, mutta muut cameot vedetään yli.

Elokuva alkaa museoksi muunnetusta Aldridgen kartanosta, jossa pidetään turistikierrosta. Opas (Zach Woods) kertoo kävijöille kauhutarinaa Aldridgen perheestä ja myöhemmin kun paikka on jo suljettu ja opas on kartanossa yksin, alkaa tapahtua kummia. Vaikka en olekaan sarjan fani, minulle nousi silti hymy huulille, kun opas alkaa huutaa kauhusta ja vanha tuttu tunnuskappale alkaa soida. Harmi vain, että kappaleesta on otettu mukaan vain lyhyt pätkä. Samoihin aikoihin toisaalla kaupungissa Erin saa tietää, että Abby on aikoinaan salaa julkaissut heidän kirjoittamansa kirjan haamuista, jota Erin ei olisi halunnut julkisuuteen. Abby ja Holtzmann ovat juuri tiedehommissa, kun Erin saapuu paikalle ja alkaa huutaa Abbylle tämän toiminnasta. Välienselvittelyt jäävät kesken, kun käy selville, että Aldridgenin kartanossa kummittelee ja kolmikko lähtee tutkimaan tapausta. Myöhemmin porukkaan liittyy myös Patty, joka työskentelee elokuvan alussa metroasemalla.

Elokuvan alkupuoli on lähinnä sitä, että Ghostbusters-ryhmä syntyy, testailee laitteitaan ja nähdään muutama haamu. Loppupuolella rymistelläänkin kunnolla, kun haamut meinaavat ottaa vallan maailmasta. Läpi elokuvan päähahmot puhuvat kaikenlaisilla muka-tiedetermeillä, joista monet eivät varmasti edes ole oikeita sanoja, jotka tarkoittaisivat jotain. Juonikuvioiltaan tämä ja alkuperäinen Ghostbusters ovat aika samanlaiset. Ryhmä kasaantuu, tappelee muutamaa haamua vastaan - ja silti kukaan ei kuitenkaan usko, että haamuja olisi olemassa - taivaalle aukeaa portaali, josta haamut pääsevät elävien maailmaan ja lopuksi taistellaan isoa hirviötä vastaan. Tutut sädetykit ja auto ovat tietysti mukana ja elokuvassa nähdään myös alkuperäisissä elokuvissa esiintyneet vihreä Slimer ja jättikokoinen vaahtokarkkimies.

Kun niin moni asia on samalla lailla kuin alkuperäisessä, niin herää kysymys: miksi tämä täytyi tehdä? Nykyään kaikista isoista elokuvista tulee joko jatko-osia tai uusia versioita. Koska 1984 Ghostbustersin tähdet ovat liian vanhoja ja yksi heistä, Harold Ramis, on kuollut, niin ei voitu tehdä enää kolmatta osaa, jolloin vaihtoehtona jäljelle jää vain uusi versio. Monet valittivat siitä, että nyt päähenkilöt ovat kaikki naisia, mutta omasta mielestäni ratkaisu toimii osittain. Se on ihan kivaa vaihtelua, mutta itse olisin halunnut nähdä ryhmän, jossa olisi tasapuolisesti naisia ja miehiä. Totuushan on, että tämä elokuva on aika turha, mutta onneksi siinä on myös ihan hyviä kohtia ja tunnelma on välillä saatu onnistuneeksi. Lopputaistelu on näyttävä ja muutamat kohdat alkupuolella olivat jopa hieman jännittäviä. Suurin ongelmani elokuvassa onkin, ettei se ole hauska. Muutamia kohtia löytyy sieltä täältä, jolloin voi hieman hörähtää, mutta suurimman osan ajasta mietin päässäni, että pitikö minun nauraa näille jutuille? Hienot kohdat menevät pilalle, kun niihin tungetaan väkisin mukaan tyhmää huumoria.

Elokuvan on ohjannut Paul Feig, jolta olen aiemmin nähnyt elokuvat Bridesmaids (2011), The Heat (2013) ja Spy (2015). Bridesmaids oli hyvä, The Heat oli ihan kiva ja Spy oli mielestäni aivan mahtava, jolloin onkin suuri pettymys, ettei Ghostbusters ole hauska. Feig on jopa toiminut käsikirjoittajana tässä, jolloin olisi voinut odottaa paljon parempaa. Kovin luovia vitsejä ei saada kuulla kertaakaan. Visuaalisesti elokuva on onneksi todella tyylikäs. Haamut näyttävät paremmilta kuin mainoksissa ja loppu näyttää suurimmaksi osaksi upealta. Elokuva on myös kuvattu hyvin ja sen äänimaailma on toimivasti rakennettu. Leikkaukseen miinusta tulee siitä, että muutaman kerran elokuvan aikana jokin lyhyt tilanne näytetään pari kertaa peräkkäin monesta kulmasta kuvattuna. Tuttu Ray Parker Jr:n "Ghostbusters"-tunnuskappale on tosiaan mukana ja siitä kuullaan erilaisia versioita läpi elokuvan. Onneksi tätä elokuvaa varten tehty Fall Out Boyn järkyttävä kappale "Ghostbusters (I'm Not Afraid)" soi vain kerran, eikä edes kokonaan. 3D-efekti toimi välillä, mutta tuntui suurimmaksi osaksi aika turhalta. 3D:tä korosti se, että kuvan asiat tulivat oikeasti välillä kuvarajan ulkopuolelle. Elokuvan kuvasuhde on pääasiassa widescreen, jolloin televisiosta katsottuna kuvan ylä- ja alapuolella ovat mustat palkit. Toimintakohtauksissa asioita kuten tykkien säteet näkyvät myös mustien palkkien päällä, mitä ei yleensä näe elokuvissa. 3D:nä katsottuna se tuo vahvemman illuusion siitä, että jotain oikeasti tuli ulos ruudulta. Loppupuolella kikka ei toimi, kun sitä käytetään liikaa ja lopussa kuvasuhde muuttuu kokonaan yhden kohtauksen ajaksi.

Yhteenveto: Ghostbusters ei ole onneksi niin huono kuin pelkäsin. Se ei tosin tarkoita, että se olisi kovin hyväkään. McCarthy ja Wiig toimivat, mutta muut näyttelijät jättävät aika kylmäksi ja vanhojen tuttujen cameot tuntuvat lähinnä väkisin mukaan tungetuilta. Juoni on aika pitkälti kopio alkuperäisestä elokuvasta muutamilla muutoksilla. Pahiksen "maailman valloitus" -piirustukset ovat katsojia tyhmentävä lisä, eikä hahmo muutenkaan oikein toiminut. Jotkut viittaukset alkuperäiseen elokuvaan olivat hyviä. Alkuperäinen tunnusmusiikki olisi voinut soida kokonaisuudessaan edes lopputeksteissä ja on hyvä, ettei Fall Out Boyn kappaletta kuulla kuin kertaalleen. Pääongelmani on, ettei Ghostbusters ole hauska elokuva, mutta onneksi toimintakohtauksissa huonot vitsit unohtaa ja tehosteet näyttävät tyylikkäiltä. Se on ihan kivaa kesähömppää, mutta samana päivänä ilmestyvistä elokuvista kävisin mieluummin katsomassa Star Trek Beyondin (2016). Mutta jos minun pitäisi valita, katsonko tätä vuorokauden putkeen, vai The Legend of Tarzanin (2016) uudestaan, valitsisin Ghostbustersin. Salista ei kannata poistua, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden aikana ja jälkeen tulee vielä kohtauksia, joista viimeinen vihjailee mahdollisesta jatko-osasta.

Kirjoittanut: Joonatan, 19.7.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.screencrush.com
Ghostbusters, 2016, Columbia Pictures, Feigco Entertainment, Ghostcorps, LStar Capital, The Montecito Picture Company, Pascal Pictures, Village Roadshow Pictures