Arvostelu: Beverly Hills kyttä: Axel F (Beverly Hills Cop: Axel F - 2024)

BEVERLY HILLS KYTTÄ: AXEL F

BEVERLY HILLS COP: AXEL F

Ohjaus: Mark Molloy

Pääosissa: Eddie Murphy, Taylour Paige, Joseph Gordon-Levitt, Kevin Bacon, John Ashton, Judge Reinfold, Paul Reiser, Bronson Pinchot ja Luis Guzmán

Genre: komedia, toiminta

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 16

Eddie Murphyn tähdittämä toimintakomedia Beverly Hills kyttä (Beverly Hills Cop - 1984) oli kehuttu jättimenestys, joten sille tehtiin tietty jatkoa. Beverly Hills kyttä 2 (Beverly Hills Cop II - 1987) otettiin vielä ihan hyvin vastaan, mutta Beverly Hills kyttä 3 (Beverly Hills Cop III - 1994) oli kriitikoiden lyttäämä taloudellinen floppi, joten ideat nelososasta kariutuivat. Murphy halusi kuitenkin sinnikkäästi tehdä vielä yhden elokuvan ja työstikin sitä yhdessä tuottaja Jerry Bruckheimerin kanssa vuosikausia. Jossain kohtaa suunnitelmissa kävi televisiosarja, mutta tuo idea kuopattiin, kun testiyleisö reagoi negatiivisesti pilottijaksoon. Nelososaa työsti yksi kerrallaan useampi käsikirjoittaja ja ohjaajan penkilläkin kävi muutama tekijä, kunnes lopulta Will Beall, Tom Gormican ja Kevin Etten saivat aikaiseksi tyydyttävän tekstin ja Mark Molloy vahvisti paikkansa ohjaajana. Kuvaukset käynnistyivät loppukesästä 2022 ja nyt kolmenkymmenen vuoden odotuksen jälkeen Beverly Hills kyttä: Axel F on saapunut Netflixiin. Itse pidän todella paljon alkuperäisestä Beverly Hills kytästä, mutta kuten moni muu, minäkin koen sarjan tason heikenneen jokaisen uuden osan myötä. Odotukseni eivät olleet korkeat neljättä elokuvaa kohtaan, mutta päätin tietty katsoa Beverly Hills kyttä: Axel F:n heti sen julkaisupäivänä.

Detroitilaiskyttä Axel Foley palaa Beverly Hillsiin, auttamaan asianajajatytärtään, kun tämä ajautuu kiipeliin, yrittäessään todistaa poliisivoimien korruptiota.

Kolmen vuosikymmenen tauon jälkeen Eddie Murphy tekee vihdoin ja viimein paluun kenties uransa tunnetuimpaan rooliin Axel Foleynä, detroitilaispoliisiin, jonka ihan oikeasti kannattaisi hankkia siirto Beverly Hillsiin, sillä sinne hän ajautuu joka tapauksessa kerta toisensa perään. Siinä, missä Murphy teki Beverly Hills kyttä 3:n tunnetusti pelkän rahan takia, tällä kertaa häntä on selvästi ihan oikeasti kiinnostanut Axelin esittäminen ja mies onkin riemastuttavassa vedossa läpi elokuvan. Murphyllä on ikää jo yli 60 vuotta, mutta tuo ei näytä painavan häntä yhtään, vaan hän painelee menemään hyvässä hengessä, toistellen hahmonsa tuttuja, ilahduttavia maneereja.

     Paluun tekevät myös Judge Reinhold etsivä Billy Rosewoodina, John Ashton poliisipäällikkö John Taggartina, sekä Paul Reiser poliisipäällikkö Jeffreynä, joista kahta jälkimmäistä ei ollakaan nähty sarjassa sitten kakkosleffan. Uusina hahmoina elokuvassa esitellään Axelin asianajajatytär Jane (Taylour Paige), etsivä Abbott (Joseph Gordon-Levitt), kapteeni Grant (Kevin Bacon) ja huumekartellin pomo Chalino (Luis Guzmán). Tuttujen naamojen näkeminen nostaa hymyn huulille, etenkin kun Reinholdia, Ashtonia ja Reiseriä ei olla nähty missään isossa leffassa vuosiin. Paige, Gordon-Levitt, Bacon ja Guzmán hyppäävät menevästi tulokkaina sarjaan mukaan ja Murphy ja Paige onnistuvat tarpeeksi hyvin vakuuttamaan olevansa isä ja tytär, jotka eivät ole aikoihin olleet missään väleissä.

Enpä olisi uskonut, että kolmen vuosikymmenen jälkeen ilmestyvä ja varsinaisessa tuotantohelvetissä ryvennyt Beverly Hills kyttä nelonen voisi olla hyvä elokuva, mutta niin vain Axel F pääsi yllättämään positiivisesti. Ei elokuva mikään ihmeellinen tapaus ole, eikä se pääse lähellekään alkuperäistä toimintakomediaklassikkoa, mutta on se huomattava parannus heikon kolmososan jälkeen. Omasta mielestäni se on aika lailla samaa tasoa kakkosen kanssa. Elokuvan juoni ei ole erityisen kaksinen tai edes järin kiinnostava, eikä sen paljastuksia ole vaikea arvata etukäteen.

Mutta voi pojat, kun Eddie Murphy pääsee vauhtiin, niin elokuva onnistuu kyllä viihdyttämään mukavasti. Elokuva tarjoaa useita todella hauskoja hetkiä. On jälleen hilpeää seurata, kun Axel yrittää lennosta esittää jotakuta muuta, yrittäessään päästä jonnekin tai muuten vain juksuttaakseen toisia. Mukana on paljon hupaisaa sanailua ja pidin siitä, ettei kielenkäyttöä oltu juurikaan siivottu, vaan ärräpäät lentelevät kaiken aikaa kuten alkuperäisessä. Toimintakohtauksetkin tarjoavat menevää hupia, etenkin mahdollisimman epäkäytännöllisillä kulkuneuvoilla toteutetut takaa-ajot. Lopussa nähdään tälläkin kertaa hitusen yliampuvaksi äityvää räiskintää. Beverly Hills kyttä: Axel F pelaa siis varsin tutuilla korteilla, mutta hei, jos se ei ole rikki, niin miksi lähteä korjaamaan? Näyttelijöillä ja tekijöillä on selvästi ollut hauskaa ja tämä hauskuus välittyy hyvin kotikatsomoon. Niinkin hauskaa, että Murphyn ja tuottaja Jerry Bruckheimerin mukaan viides leffa on jo suunnitteilla.

Aluksi ohjaajana oli tarkoitus toimia Brett Ratner, mutta kun tuotanto ei vuosien varrella edennyt, hän jättäytyi projektista ja hänet korvattiin Adil El Arbilla ja Bilall Fallahilla, jotka lopulta myös jättivät hankkeen tehdäkseen Batgirl-elokuvan, jota ei kuitenkaan koskaan julkaistu. Paikan sai lopulta Mark Molloy, joka on aiemmin tehnyt lähinnä mainoksia. Molloy hoitaa tonttinsa yllättävänkin kelvollisesti, joskin häntä auttaa se, kuinka mainiossa vedossa Murphy on. Will Beallin, Tom Gormicanin ja Kevin Ettenin kynäilemä käsikirjoitus ei ole tutkittavan tapauksensa puolesta kummoinen, mutta siitä löytyy hauskoja hetkiä, sekä menevää draamaa Axelin ja hänen tyttärensä väliltä. Beverly Hills kyttä: Axel F on myös hyvin kuvattu ja lavastettu. Tietokonetehosteet näyttävät ajoittain kiusallisen halvoilta, mutta äänimaailma on menevästi kyhätty. Lorne Balfen säveltämät musiikit hyödyntävät paljon kasariestetiikkaa syntikoilla ja toki Harold Faltermeyerin loihtima aivan mieletön korvamatotunnari on ripoteltu mukaan pitkin elokuvan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Beverly Hills Cop: Axel F, 2024, Netflix, Don Simpson/Jerry Bruckheimer Films, Eddie Murphy Productions

Arvostelu: Kummituskartano (The Haunted Mansion - 2003)

KUMMITUSKARTANO

THE HAUNTED MANSION

Ohjaus: Rob Minkoff

Pääosissa: Eddie Murphy, Marsha Thomason, Aree Davis, Marc John Jefferies, Terence Stamp, Nathaniel Parker, Wallace Shawn, Jennifer Tilly ja Dina Spybey

Genre: fantasia, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 12

The Haunted Mansion, eli suomalaisittain Kummituskartano perustuu löyhästi Walt Disneyn samannimiseen huvipuistolaitteeseen. Elokuvan suunnittelu lähti liikkeelle jo 1980-luvulla Ghostbusters - haamujengin (Ghostbusters - 1984) aloittaneen haamubuumin takia. Kesti kuitenkin vuosia, ennen kuin projekti alkoi oikeasti edetä ja kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2002. Lopulta Kummituskartano sai maailmanensi-iltansa 26. marraskuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta kriitikot lyttäsivät sen. Itse näin Kummituskartanon joskus nuorempana, kun se tuli televisiosta. Muistan katseluhetken hyvin, mutten oikeastaan mitään itse filmistä - vain sen, että tuolloin pidin näkemästäni. Nyt kun huomasin Kummituskartanon täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen.

Kiinteistönvälittäjäperhe Eversit saavat työkeikan suuresta kartanosta. Pian kartanoon päästessään he huomaavat paikan kummittelevan. Heidän täytyy selvittää, mitä aaveet haluavat, päästäkseen itse pois.

Eddie Murphy nähdään elokuvan pääroolissa Jim Eversinä, kiinteistönvälittäjänä, joka on niin innokas työstään, ettei hänellä tunnu jäävän aikaa perheelleen. Marsha Thomason näyttelee Jimin vaimoa, myös kiinteistönvälittäjänä työskentelevää Saraa, joka haluaisi, että Eversit voisivat viettää enemmän aikaa yhdessä. Pariskunnan lapsia ovat kärsimätön Megan (Aree Davis) ja hämähäkkikammoinen Michael (Marc John Jefferies). Murphy on tietty roolissaan hupaisa, muiden hoitaessa tonttinsa vakavammin. Eversien perhedynamiikka toimii ihan passelisti, joskin Murphyn ja Thomasonin väliltä ei erityistä kemiaa löydy.

     Lisäksi elokuvassa nähdään muun muassa Nathaniel Parker kartanon omistavana herra Graceynä, Terence Stamp hovimestari Ramsleynä, Wallace Shawn kartanon lakeijana Ezrana, Dina Spybey piikana Emmana, sekä Jennifer Tilly ennustajaeukko Madame Leotana. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hommistaan toimivasti. Parasta työtä tekee jylhä-ääninen Stamp, joka sopii täydellisesti kolkon ja karmivan hovimestarin osaan.

Kummituskartano ei millään yllä Disneyn toisen samana vuonna ilmestyneen huvipuistolaiteleffan, Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirouksen (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003) tasolle, mutta omillaan se toimii kyllä ihan kivana koko perheen kauhukomediana. Se pitää menon pääasiassa kepeänä ja perheystävällisenä, mutta seasta löytyy myös pari yllättävänkin karmivaa hetkeä, joita katsoessa moni lapsi saattaa herkästi vetäytyä vanhempansa kainaloon suojaan. Elokuvan ilmapiiri on sen parasta antia. Leffa uskaltaa olla jännittävä ja tarjota aika hurjiakin näkyjä, mutta samalla se on hupsua hömppää, joka pitää hymyä huulilla.

Elokuvan kompastuskiveksi koituu sen käsikirjoitus, joka on aika mitäänsanomaton. Kertomus ei ole kovinkaan kaksinen, eivätkä hahmot erityisen kiinnostavia. Vaikka tunnelma on oivallinen ja mukana on hyviä kohtauksia siellä täällä, käsikirjoitus tuntuu jäävän hieman puolitiehen. Erityisesti loppuhuipennus tuntuu varsinaiselta antikliimaksilta. Konseptissa olisi potentiaalia enemmän ja mukana voisi olla lisää villejä ideoita. Kestoa voisi olla vaikka kymmenen minuuttia enemmän ja lisäminuutit voitaisiin hyödyntää tehokkaasti kartanon lisätutkimuksiin.

Leffan ohjauksesta vastaa Rob Minkoff, joka oli aiemmin tehnyt muun muassa Leijonakuninkaan (The Lion King - 1994) ja Stuart Littlen (1999). Minkoff tekeekin työnsä kelvollisesti, rakentaessaan tunnelmaa, mutta hänkään ei saa lopulta paljoa aikaiseksi David Berenbaumin käsikirjoituksen pohjalta. Kummituskartano on hyvin kuvattu ja pääasiassa toimivasti leikattu. Valaisua hyödynnetään oivallisesti ja lavasteet ovat upeat. Asut ovat parhaimmillaan todella hienot - erityisesti elävien luurankojen kohtauksessa - ja maskeerauksiakin hyödynnetään hyvin. Leffan erikoistehosteet eivät kuitenkaan ole kummoisesti kestäneet aikaa ja muutamat digiefektit ovat silmiinpistävän huonot. Äänimaailma on toimivasti rakennettu ja Mark Mancina tunnelmoi mainiosti musiikeillaan.

Yhteenveto: Kummituskartano on ihan kiva koko perheen "kauhuelokuva". Se tarjoaa joitain jännittävämpiä kummittelukohtauksia, jotka saattavat olla hurjia perheen pienimmille, mutta se pitää kuitenkin lupsakan menon yllä alusta loppuun. Tunnelma on hyvin rakennettu, mutta tarina kaipaisi jotain enemmän. Tällaisena käsikirjoitus jää aika raakileeksi ja etenkin loppuhuipennus tuntuu hätäisten kyhätyltä. Eddie Murphy on hyvässä vedossa pääroolissa ja muukin näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa vähintään kelvollisesti. Puitteiltaan leffa näyttää hienolta, mutta tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä jo vuosia sitten. Kummituskartano sopii oikein passelisti koko perheen yhteiseen leffailtaan, jossa halutaan katsoa jotain hieman jännittävämpää, mutta ihan kunnon kauhuelokuvien pariin ei voida vielä mennä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Haunted Mansion, 2003, Walt Disney Pictures, Gunn Films, Doom Buggy Productions

Arvostelu: Vaihtokaupat (Trading Places - 1983)

VAIHTOKAUPAT

TRADING PLACES

Ohjaus: John Landis

Pääosissa: Dan Aykroyd, Eddie Murphy, Ralph Bellamy, Don Ameche, Denholm Elliott, Jamie Lee Curtis, Kristin Holby, Paul Gleason ja Robert Curtis-Brown

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 7

Trading Places, eli suomalaisittain Vaihtokaupat on Dan Aykroydin ja Eddie Murphyn tähdittämä komediaelokuva. 1980-luvun alussa käsikirjoittaja Timothy Harrisilla oli tapana pelata tennistä kahden varakkaan ja keskenään kilpailevan veljeksen kanssa. Seuratessaan juonittelevien miesten vedonlyöntejä muiden kustannuksella, Harris tuli siihen tulokseen, että he olivat kamalia ihmisiä ja että heidän kaltaisten ihmisten ympärille voisi rakentaa hyvän elokuvan. Hän esitteli ideansa kirjoittajakaverilleen Herschel Weingrodille, joka innostui ja kaksikko ryhtyi työstämään käsikirjoitusta. Paramount Pictures hankki aluksi työnimeä "Black and White" kantaneen tekstin ja John Landis pestattiin ohjaajaksi, joka tykästyi tekstiin, mutta vaati elokuvan nimen vaihtamista. Aluksi päärooleihin haluttiin Richard Pryor ja Gene Wilder, mutta Pryorin loukkaannuttua vakavasti huumeidenkäytön takia, hänet korvattiin Eddie Murphyllä ja Wilderin tilalle taas valittiin Dan Aykroyd, Landisin ystävä ja aiemman hittileffan The Blues Brothersin (1980) tähti. Kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 1982 ja lopulta Vaihtokaupat sai maailmanensi-iltansa 7. kesäkuuta 1983 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma jättihitti, joka sai parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden, parhaan komediaelokuvan ja miespääosan Golden Globe -ehdokkuudet, sekä voitti parhaan miessivuosan ja naissivuosan BAFTA-palkinnot. Nykyään Vaihtokauppoja pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista komediaelokuvista, vaikka samalla se onkin vuosien varrella herättänyt kritiikkiä muun muassa blackfacen käytöstä yhdessä kohtauksessa. Itse näin Vaihtokaupat ensi kertaa joskus lapsena ja pidin leffasta. Olen tainnut katsoa elokuvan uudelleenkin, mutta viime kerrasta on kulunut jo useita vuosia. Nyt kun huomasin Vaihtokauppojen täyttävän 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Ökyrikkaat bisnesmiehet, Duken veljekset ovat eri mieltä siitä, johtuuko ihmisen käytös luonnosta vai kasvatuksesta. He ottavatkin kohteekseen rehdin ja ansiokkaan työntekijänsä, sekä kadulla asuvan huijarin ja keplottelevat nämä vaihtamaan paikkoja.

Ralph Bellamy ja Don Ameche näyttelevät Duken veljeksiä, Randolphia ja Mortimeria, jotka pyörittävät erittäin menestyksekästä bisnestä erilaisten hyödykkeiden, kuten viljan, kullan ja jopa appelsiinimehun välittäjinä. Randolph ja Mortimer ovat niljakkaita, rahanahneita mulkvisteja ja rasisteja, jotka nostavat itsensä kaikkien muiden yläpuolelle. Välillä he eivät kestä korkean asemansa jakamista ja päättävätkin testata toisiaan erilaisilla vedonlyönneillä. Tällä kertaa veljet päätyvät väittelemään siitä, mikä määrää ihmisen käytöstä; biologia ja geenit, vai kulttuuri ja kasvatus? He päättävätkin testata tätä kahdella eri aseman omaavalla ja eri taustoista tulevalla henkilöllä, Dan Aykroydin näyttelemällä varakkaalla toimitusjohtajalla Louis Winthorpe III:lla ja Eddie Murphyn esittämällä katujen kasvatilla, ihmisiä huijaavalla Billy Ray Valentinella. Louisilta riisutaan rahat ja status, kun taas Billylle annetaan mahdollisuus kokea rikkaan elämää. Bellamy ja Ameche ovat erinomaiset inhottavien bisnesmiesten osissa, mutta elokuvan todelliset tähdet ovat tuohon aikoihin lähinnä Saturday Night Live -ohjelmasta (1975-) tunnetut koomikot Aykroyd ja Murphy, jotka tekisivät isoimmat hittinsä, Ghostbusters - haamujengin (Ghostbusters - 1984) ja Beverly Hills kytän (Beverly Hills Cop - 1984) vuotta myöhemmin. Aykroyd tulkitsee yllättävänkin vahvasti rehtiä ja snobia Louista, jonka elämä pakotetaan syöksykierteeseen. Murphy varastaa show'n hölösuisena Billynä, joka kiskaistaan kadulta limusiinin kyytiin ja löytää itsensä omasta kartanostaan ison mammonamäärän kanssa.

Elokuvassa nähdään myös Denholm Elliott Louisin hovimestarina Colemanina, Kristin Holby Louisin kihlattuna Penelopena, sekä kauhuleffoilla, kuten Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) kuuluisaksi noussut Jamie Lee Curtis prostituoituna Opheliana, joka päättää auttaa Louista saamaan vanhan elämänsä takaisin. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa myös hyvin. Elliott istuu hyvin selän takana silmiään pyörittelevän hovimestarin osaan, Holby on pätevä kultalusikka suussa syntyneenä Penelopena ja Curtis näytti ensi kertaa todelliset lahjansa Ophelian roolissa. Tarkkasilmäisimmät katsojat voivat myös bongata näyttelijä Jim Belushin, Tähtien sota -elokuvissa (Star Wars - 1977-) jedimestari Yodaa esittäneen Frank Ozin, sekä myöhemmin muun muassa Breaking Bad -televisiosarjassa (2008-2013) esiintyneen Giancarlo Espositon yhdestä ensimmäisistä elokuvarooleistaan.

Kuten alussa kerroin, Vaihtokaupat oli ilmestyessään kehuttu komedia ja vaikka sitä nykyään pidetäänkin yhtenä lajityyppinsä parhaimmista, on elokuva ollut myös kovan kritiikin kohde. N-sanan käyttö ja eritoten loppupään junakohtaus hyvin kärkkäiden stereotypioiden ja jopa blackfacen käytön kera saavat kohottelemaan kulmia. Valveutuneemmat uudemmat sukupolvet varmasti verottavat leffaa näistä syistä. Vaikka junakohtaus on ajoittain vaivaannuttavaa katseltavaa (joskin siitä löytyy myös todella hauskat juttunsa), sanoisin muun elokuvan sen ympärillä olevan erittäin hyvä - sanoisinpa jopa että loistava. Muutamien heikommin vanhentuneiden hetkien ja vitsien ympäriltä löytyy paljon todella hauskoja ja ennen kaikkea todella oivaltavia juttuja, joiden ansiosta Vaihtokaupat on ehdottomasti ansainnut asemansa kaikkien aikojen parhaimpien komediaelokuvien joukosta.

Elokuvan tarinassa hyödynnetään nokkelasti ja moderniin maailmaan päivitettynä Mark Twainin klassikkokirjaa Prinssi ja kerjäläispoika (The Prince and the Pauper - 1881), jossa varakas prinssi ja katujen kerjäläinen vaihtavat paikkoja 1500-luvun Lontoossa. Vaihtokaupoissa tämä, noh, vaihtokauppa ei tosin tapahdu vaihdon tekevien omasta aloitteesta, vaan rikkaiden vanhojen valkoisten miesten toimesta. Leffa sisältääkin paljon yhteiskunnallista satiiria ja kommentaaria esimerkiksi yhteiskunta- ja luokkaerottelusta, sekä rikkaiden korruptoituneesta asemasta kapitalistisessa maailmassa. Elokuvan voi katsoa ihan vain hassuna hömppäviihteenä (joka tosin uiskentelee pariin otteeseen yllättävän synkissäkin vesissä Louisin tarinan puolesta), mutta katselukokemus on rikkaampi, kun älyää pohtia filmin sanomaa ja teemoja. Jo näiden avulla elokuva erottuu edukseen puhtaasti pöljien rainojen keskeltä, mitä auttaa myös se, kuinka valloittavan hyviä Aykroyd ja Murphy ovat rooleissaan, kuinka sulavasti ja koukuttavasti tarinan kuljetus etenee ja toki kuinka hauska filmi onkaan kyseessä. Kaikki johtaa onnistuneeseen - joskin pörssijutuista mitään tietämättömille hieman vaikeaselkoiseen - finaaliin.

Elokuvan on ohjannut John Landis, joka oli tuohon aikaan tunnettu The Blues Brothersin lisäksi kauhukomediasta Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London - 1981). Hän oli myös vastikään joutunut vaikeaan asemaan, Hämärän pelottavat varjot -elokuvan (Twilight Zone: The Movie - 1983) kuvauksissa tapahtuneen helikopterionnettomuuden takia, jossa kolme näyttelijää menehtyivät ja Landis sai syytteen kuolemantuottamuksesta, josta hänet kuitenkin vapautettiin oikeuskäsittelyn myötä muutamaa vuotta myöhemmin. Landisin työ Vaihtokaupoissa on herralle tutusti taidokasta ja hän pitää hilpeää pakettia sujuvasti kasassa. Timothy Harrisin ja Herschel Weingrodin käsikirjoitus on likimain erinomainen muutamia vikoja lukuun ottamatta. Esimerkiksi kohtaus, jossa Duken veljekset käyvät läpi ilkikurista suunnitelmaansa vessassa, tuntuu hieman väkinäiseltä ja kömpelöltä tavalta selittää asioita niin katsojille kuin hahmoille. Elokuva on oivallisesti kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat mainiot, samoin asut. Äänimaailma on hyvin työstetty ja Elmer Bernsteinin säveltämät musiikit tehostavat tunnelmaa mukavasti.

Yhteenveto: Vaihtokaupat on parista kyseenalaisesta ja huonosti vanhentuneesta hetkestä ja vitsistä huolimatta loistokomedia. Klassikkosatua Prinssi ja kerjäläispoika hyödyntävä ja modernisoiva tarina nappaa nopeasti mukaansa ja koukuttaa yhä enemmän, mitä pidemmälle kertomus etenee. Veikeä, mutta samalla vihastuttava skenaario vie täysin mennessään ja tarjoaa paljon hauskoja juttuja. Elokuva toimii erittäin hyvin puhtaana hömppäviihteenä, mutta sitäkin paremmin, kun pohtii sen syvällisempiä puolia ja yhteiskunnallista satiiria. Leffa uskaltaa myös uiskennella toisinaan hieman synkemmissäkin vesissä. Dan Aykroyd ja Eddie Murphy ovat huippuvireessä päärooleissa ja muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä osissaan. Suosittelenkin Vaihtokauppoja erittäin lämpimästi - tosin enemmänkin joulun tiimoilla katseltavaksi, sillä vaikka elokuva sai ensi-iltansa kesällä, sijoittuu se talven aikoihin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Trading Places, 1983, Paramount Pictures, Cinema Group Ventures

Arvostelu: Beverly Hills kyttä 3 (Beverly Hills Cop III - 1994)

BEVERLY HILLS KYTTÄ 3

BEVERLY HILLS COP III

Ohjaus: John Landis

Pääosissa: Eddie Murphy, Judge Reinhold, Timothy Carhart, Hector Elizondo, John Saxon, Theresa Randle, Alan Young, Stephen McHattie, Bronson Pinchot ja Gil Hill

Genre: rikos, komedia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 16

Eddie Murphyn tähdittämä elokuva Beverly Hills kyttä (Beverly Hills Cop - 1984) oli ilmestymisvuotensa isoin hitti lippuluukuilla, joten jatkoa oli tietty luvassa. Myös Beverly Hills kyttä 2 (Beverly Hills Cop II - 1987) oli menestys, vaikkei saanutkaan kriitikoilta kovin positiivista palautetta. Pian alkoikin kolmannen osan teko, vaikka Murphy ilmaisikin kärkkäästi, ettei olisi enää mitään syytä jatkaa leffasarjaa ja että studiolla ei olisi enää varaa maksaa hänen paluutaan Axel Foleyn rooliin. Murphylle maksettiinkin jopa viisitoista miljoonaa dollaria, jotta hänet saatiin mukaan kolmosleffaan. Aluksi tekijät pohtivat tutun kytän lähettämistä Isoon-Britanniaan, mutta tämä suunnitelma kariutui, kun oikeastaan kukaan ei pitänyt siitä. Lopulta Steven E. de Souza esitteli ideansa "Die Hardista huvipuistossa", mistä studio innostui ja kuvaukset käynnistyivät syksyllä 1993. Lopulta Beverly Hills kyttä 3 sai ensi-iltansa toukokuussa 1994. Elokuva kuitenkin osoittautui taloudelliseksi pettymykseksi edellisosiin verrattuna, minkä lisäksi se sai lähinnä vain negatiivista palautetta kriitikoilta ja se oli jopa ehdolla huonoimman jatko-osan ja ohjauksen Razzie-palkinnoista. Itse katsoin koko Beverly Hills kyttä -trilogian jo lapsena. Pidin ykköselokuvasta ja olen katsonut sen uudestaan vuosien varrella, mutta jatko-osista en pahemmin välittänyt, enkä ole katsonut niitä toistamiseen. Kuitenkin nyt kun elokuvasarja on saamassa jatkoa elokuvalla Beverly Hills Cop: Axel Foley (2023), päätin katsoa aiemmat leffat uudestaan ja arvostella ne uutta filmiä odotellessa. Muutama viikko Beverly Hills kyttä 2:n jälkeen katsoin Beverly Hills kyttä 3:n.

Detroitilaispoliisi Axel Foley palaa Beverly Hillsiin, jäljittäessään pomonsa Douglas Toddin tappajaa ja päätyy keskelle Wonder World -huvipuistossa tapahtuvia hämäräbisneksiä.

Eddie Murphy palaa rooliinsa Axel Foleyksi, detroitilaispoliisiksi, jonka kannattaisi varmaan hakea siirtoa Beverly Hillsiin, sillä vähän väliä jokin vetää hänet takaisin kaupunkiin tutkimaan rikoksia. Kuten alussa kerroin, kakkosleffan jälkeen Murphy totesi, että jos kolmas Beverly Hills kyttä -elokuva tehtäisiin, tapahtuisi se vain rahan takia ja että hänelle pitäisi kirjoittaa aikamoinen shekki, jotta hän suostuisi vielä kolmannen kerran tunnetuimpaan rooliinsa. Viidentoista miljoonan dollarin myötä Murphy päättikin lopulta palata Axel Foleyksi ja harmillisesti hänen roolityöstään näkyy, että nyt ei ole kyse mistään intohimoprojektista, vaan nimenomaan työkeikasta, joka on käyty suorittamassa hyvän liksatarjouksen takia. Ajoittain Murphy tuntuu olevan aidosti kiinnostunut siitä, mitä ympärillä tapahtuu, mutta kahteen edelliseen osaan verrattuna hän vaikuttaisi kulkevan jollain automaattivaihteella.

     Paluun tekevät myös Judge Reinhold ja Gil Hill tuttuihin rooleihinsa Beverly Hillsin poliisiksi Billy Rosewoodiksi ja Axelin pomoksi Douglas Toddiksi, joista jälkimmäinen saa kuitenkin luodista heti elokuvan alussa, mikä sysääkin uuden tarinan käyntiin. Reinholdin esittämä Billy taas on ylennetty OVYOVJ:ksi, eli osastojenväliseksi yhteistyön operatiiviseksi varajohtajaksi - titteli, mistä hahmo on kovin ylpeä. Muiden kiireidensä takia John Ashton ei päässyt mukaan Billyn työpariksi Taggartiksi ja hahmo onkin korvattu Hector Elizondon esittämällä etsivä Jon Flintillä, joka on periaatteessa täysin sama hahmo. Ronny Cox taas ei palannut rooliinsa Beverly Hillsin poliisipäälliköksi, sillä luettuaan hänelle lähetetyn käsikirjoituksen, Cox totesi studiolle "ei kiitos".

Pahisosastoa taas edustaa tällä kertaa Timothy Carhartin näyttelemä Ellis DeWald, huvipuisto Wonder Worldin turvallisuusvastaava, joka käyttää puistoa kulissina hämäräbisneksilleen. Puistossa työskentelevästä Janice Perkinsistä (Theresa Randle) taas yritetään kehitellä jonkinlaista romanttista juttua Axelille, mutta toteutus on todella kömpelö, eikä Murphyn ja Randlen väliltä löydy kemiaa. Reinhold on yhä oiva hieman hölmön Billyn osassa ja Carhart istuu tarpeeksi passelisti roistoksi, mutta eipä näyttelijäsuorituksista selvää kehuttavaa löydy. Tarkkasilmäisimmät katsojat voivat bongailla elokuvasta useita cameoita, merkittävimpänä Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) luojan George Lucasin huvipuistolaitteen jonosta.

Päätähtensä suorituksen tapaan myös itse elokuva on aika ponneton ja laiskasti väsätty tapaus. Beverly Hills kyttä 3:sta huokuu, että se on tehty puhtaasti rahan perässä, eikä edes ohjaaja John Landis onnistu säväyttämään tuttuun tapaansa. Landisin filmografiaan kuuluu muun muassa mahtava musikaalileffa The Blues Brothers (1980), kenties kaikkien aikojen paras ihmissusielokuva Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London - 1981), sekä Murphyn kanssa tehdyt mainiot komediat Vaihtokaupat (Trading Places - 1983) ja Prinssille morsian (Coming to America - 1988). Landis siis kyllä osaisi, mutta tässä hänen työnsä on kummallisen takkuilevaa. Landis on myöhemmin todennut, ettei pohjana toiminut Steven E. de Souzan käsikirjoitus ollut kovin kaksinen ja hän toivoikin Murphyn pelastavan elokuvan, mutta kuvauksissa Murphy ei tuntunut piittaavan tekemisestään. Oli syy kenessä tahansa, Beverly Hills kyttä 3 ei ole hyvä leffa.

Ei se kuitenkaan mikään luokaton pohjanoteerauskaan ole, lähinnä vain innoton ja laimea. Se ei nappaa samalla lailla mukaansa kuin edeltäjänsä, eikä se viihdytä läheskään yhtä paljon. Muutamia hupaisia kohtauksia mahtuu sekaan, mutta nekin tarjoavat lähinnä positiivisia hymähdyksiä kunnon naurujen sijaan. Erityisen harmillista on, kuinka vähän Axelin riemukasta suunsoittoa on mukana. Murphy hoitaa hommansa edellisosia totisemmin, vaikka väläytteleekin hymyä silloin tällöin. Kovin kummoista jännitettä ei mukaan ole saatu luotua, minkä huomaa erityisesti kohtauksesta, jossa Axel yrittää pelastaa pulassa olevia lapsia pahasti reistailevasta huvipuistolaitteesta. Kohtaus voisi olla elokuvan tiivistunnelmainen huippuhetki, mutta toteutus on jotenkin lattea. Tähän vaikuttaa isosti se, kuinka laiskasti maan kamaralla tilannetta seuraavia sivustakatsojia esittävät statistit hommansa hoitavat. Hengen haukkomisen sijaan he seuraavat välikohtausta sellainen "jaahas, meneeköhän tuossa kauan" -ilme naamallaan. Elokuvan loppuhuipennus skarppaa hieman, mutta kaikin puolin Beverly Hills kyttä 3:sta jää todella pliisu fiilis.

Souzan käsikirjoitus on kieltämättä aika onneton tapaus. Hän yrittää kierrättää aiemmista osista tuttuja juttuja (Axelin tutun kuolema johdattaa hahmon Beverly Hillsiin) ja pyrkii tekemään uusista hahmoista liian samanlaisia kuin vanhoista. Tarinassa olisi potentiaalia, mutta Souzan työ jää latteaksi, etenkin huumoriosastoltaan. Tästä täydellinen esimerkki on Axelin vanha tuttu Serge (Bronson Pichot), jonkinlainen stereotypia ranskalaisesta homodesignerista, jonka kohtaus kestää kiusallisen pitkään ilman naurun naurua. Sentään Beverly Hills kyttä 3 on kelvollisesti kuvattu. Huvipuistopuitteet ovat vaikuttavat niin oikeiden laitteidensa kuin lavasteidensa puolesta. Asut ovat oivalliset, maskeeraukset äityvät aiempia osia verisemmiksi ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Tällä kertaa musiikeista vastaa Nile Rodgers, joka hyödyntää Harold Faltermeyerin säveltämää mahtavaa tunnusmelodiaa tehokkain keinoin eri tilanteissa.

Yhteenveto: Beverly Hills kyttä 3 on harmillisen lattea ja ponneton jatko-osa, jossa oikeastaan kukaan ei vaikuttaisi haluavan olla mukana. Aiemmissa elokuvissa riemastuttanut Eddie Murphy hoitaa hommansa päivänselvästi pelkän rahan takia, eikä hän tuo Axel Foleyyn hahmolle tuttua eloa ja hupaisuutta. Murphy vetää rooliaan vakavammin kuin aiemmin ja yleisestikin elokuva ei ole läheskään yhtä hauska kuin edeltäjänsä. Pari positiivista hymähdystä leffa tarjoaa, mutta naurut jäävät lähes nollille. Tarina on kierrätyksineenkin ihan kelvollinen, mutta käsikirjoitus on silti turhauttavan lepsu, eikä ohjaaja John Landis onnistu puhkumaan sekaan mitään fiilistä. Loppuhuipennuksessa elokuva petraa hieman, mutta silti kokonaisuus jää valitettavan vaisuksi. Jos pidit kovasti aiemmista Beverly Hills kyttä -elokuvista, voi kolmososan katsoa niiden perään, mutta sillä varauksella, ettei kyseessä ole kovinkaan kummoinen leffa. Nyt jään kiinnostuneena ja jännittyneenä odottamaan tulevaa neljättä elokuvaa. On vaikea kuvitella, että vuosien jälkeen tekijät onnistuisivat jälleen, mutta sormet ristissä toivon, että luvassa olisi sittenkin positiivinen, ilahduttava yllätys...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Beverly Hills Cop III, 1994, Paramount Pictures, Eddie Murphy Productions

Arvostelu: Beverly Hills kyttä 2 (Beverly Hills Cop II - 1987)

BEVERLY HILLS KYTTÄ 2

BEVERLY HILLS COP II

Ohjaus: Tony Scott

Pääosissa: Eddie Murphy, Judge Reinhold, John Ashton, Allen Garfield, Jürgen Prochnow, Brigitte Nielsen, Gil Hill, Paul Reiser, Dean Stockwell, Ronny Cox, Brian O'Connor, Gilbert Gottfried, Paul Guilfoyle, Robert Ridgely ja Chris Rock

Genre: komedia, rikos, toiminta

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Eddie Murphyn tähdittämä poliisikomedia Beverly Hills kyttä (Beverly Hills Cop - 1984) oli taloudellinen jättimenestys, joka voitti kriitikotkin puolelleen, joten jatkoa oli tietty luvassa. Aluksi Paramount Pictures suunnitteli televisiosarjaa elokuvan pohjalta, mutta Murphy torjui idean, todeten suostuvansa vain elokuvaan. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 1986 ja lopulta Beverly Hills kyttä 2 sai ensi-iltansa toukokuussa 1987. Jatko-osakin osoittautui kassamagneetiksi, mutta elokuva sai ailahtelevaa palautetta kriitikoilta. Se sai Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet parhaasta laulusta, mutta voitti Razzie-palkinnon huonoimmasta laulusta (eri kappaleista tosin). Itse katsoin koko Beverly Hills kyttä -trilogian joskus nuorempana. Ensimmäisen filmin olen nähnyt uudestaankin, mutta jatko-osien näkemisestä on vierähtänyt jo yli kymmenen vuotta. Nyt kun elokuvasarja on saamassa jälleen jatkoa leffalla Beverly Hills Cop: Axel Foley (2023), päätin odotellessa katsoa aiemmat osat uudestaan ja arvostella ne. Puolitoista kuukautta ykkösleffan jälkeen katsoin Beverly Hills kyttä 2:n.

Kun ylikomisario Bogomil ammutaan, etsivä Axel Foley palaa Beverly Hillsiin auttamaan Rosewoodia ja Taggartia ratkaisemaan, kuka on "aakkosrikosten" takana?

Eddie Murphy palaa eksentrisen detroitilaisetsivä Axel Foleyn rooliin ja toistamiseen hoitaa homman kunnialla kotiin. Murphy on riemastuttavassa vedossa jatko-osassakin, korostaen ensimmäisestä elokuvasta tuttuja maneereja ja vitsejä. Läpi elokuvan Axel keksii uusia valeidentiteettejä itselleen, kohdatessaan muita ihmisiä ja nämä hetket naurattavat toinen toistaan makeammin. On vaikea sanoa, mitkä Axelin repliikeistä löytyivät jo käsikirjoituksesta ja minkä kaiken Murphy on heittänyt päästään vasta kuvaushetkellä. Murphyä on jälleen suuri ilo seurata ja hän kantaa filmiä tehokkaasti harteillaan silloinkin, kun leffa ei muuten täysin vakuuttaisi.

     Paluun ykkösleffasta tekevät myös Gil Hill Axelin pomona Toddina, Paul Reiser Axelin rasittavana työkaverina Jeffrey Friedmanina, Judge Reinhold ja John Ashton Beverly Hillsin etsivinä Billy Rosewoodina ja John Taggartina, sekä Ronny Cox heidän pomonaan, ylikomisario Bogomilina, joka tosin saa luodista heti elokuvan alussa, mikä tuokin Axelin takaisin Beverly Hillsiin. Uusina tyyppeinä nähdään muun muassa Allen Garfield Beverly Hillsin poliisilaitoksen päällikkönä Lutzina, Brian O'Connor tätä seuraavana etsivä Biddlenä, sekä Jürgen Prochnow rikkaana Maxwell Dentinä, Brigitte Nielsen tämän avustajana Karla Frynä ja Dean Stockwell ampumakerhoa pyörittävänä Charles Cainina. Koomikko Chris Rock tekee yhden ensimmäisistä elokuvarooleistaan Playboy-kartanon parkkipoikana. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa mallikkaasti, vaikka kaikki jäävätkin taas Murphyn varjoon. Reinhold ja Ashton pääsevät entistä paremmin menoon mukaan Rosewoodina ja Taggartina, jotka ovat tällä kertaa alusta asti Axelin puolella.

Beverly Hills kyttä 2 ei yllä ensimmäisen elokuvan mahtavuuteen, mutta se on silti oikein passeli jatko-osa ja kelpo poliisiraina komedialla ja toiminnalla höystettynä. Kuten jo totesin, pelkkä Murphyn lystikäs läsnäolo korvaa paljon ja tämä koskee eritoten elokuvan hieman latteaa roistokattausta. Nielsen toimii räiskivänä tappajanaisena, mutta muut pahisjoukosta ovat tylsiä ja unohdettavia tyyppejä. Heidän juonensa ei paljoa hetkauta, mutta se toimii tarpeeksi hyvänä käynnistäjänä tämänkertaiselle kyttäseikkailulle Beverly Hillsissä. Yleisesti tarina pitää menevästi mukanaan ja kun leffasta löytyy tasaisin väliajoin monenlaista menoa ja meininkiä, vähän päälle puolentoista tunnin kesto kulkee varsin vauhdikkaasti.

Jatko-osa etenee hyvin samanlaisia latuja kuin edeltäjänsä. Jonkun hahmon ampuminen vie Axel Foleyn Beverly Hillsiin, joka venyttää huomattavasti toimilupansa rajoja tehtävissä ja joutuu jatkuvasti välttelemään esimiehiään, jotka olisivat valmiit potkimaan etsivän poliisivoimista, jos totuus paljastuisi, ennen kuin tapaus on selvitetty. Rosewood ja Taggart kulkevat menossa mukana ja kolmikko pistäytyy esimerkiksi yökerhossa. Kaikki huipentuu isossa ammuskelukohtauksessa. Leffa on kuitenkin niin viihdyttävä, että käsikirjoituksen samankaltaisuudet edeltäjään verrattuna katsoo pääasiassa sormien läpi. Parhaimmillaan elokuva on todella lystikäs ja mukaansatempaava, ja siitä löytyy useampi veikeä hetki, jotka estävät sitä muuttumasta väsähtäneeksi kopioksi alkuperäisestä.

Martin Brest ei palannut ohjaamaan jatko-osaa, vaan hänen tilalle pestattiin Tony Scott, jonka edellisvuonna ilmestynyt toimintaelokuva Top Gun - lentäjistä parhaat (Top Gun - 1986) oli ollut kehuttu jättihitti. Scott pitää kepeää henkeä hyvin yllä, vakavoituen tarpeen vaatiessa ja tarjoten oivallisia toimintakohtauksia. Larry Fergusonin ja Warren Skaarenin käsikirjoitus ei kuitenkaan ole yhtä vahva kuin edeltäjänsä, vaikka toistaakin paljon samoja juttuja. Beverly Hills kyttä 2 on oivallisesti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Valaisu, lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja niin erikoistehosteet kuin äänimaailma ovat hyvin rakennettuja. Harold Faltermeyerin musiikit säestävät menoa tälläkin kertaa erinomaisesti ja mahtava tunnusmelodia jää taas soimaan päässä.

Yhteenveto: Beverly Hills kyttä 2 on oikein kelpo jatko-osa mahtavalle poliisikomedialle, vaikkei ylläkään alkuperäiselokuvan korkeuksiin. Jatko-osa toistaa paljon juttuja edeltäjästään, mutta onnistuu silti olemaan tarpeeksi omanlaisensa tapaus, jonka parissa viihtyy passelisti. Tapaus nappaa tarpeeksi hyvin mukaansa ja Axel Foleyn paluu Beverly Hillsiin tarjoaa paljon hauskoja hetkiä. Toimintaa on runsaasti ja se on pääasiassa viihdyttävää ja osaavasti tehtyä. Näyttelijät ovat rooleissaan hyviä - etenkin Eddie Murphy, joka pistää jälleen parastaan elokuvasarjan riemastuttavana keulakuvana Axel Foleynä. Elokuvan kompastuskiveksi muodostuu kuitenkin heikko ja aika tylsä pahiskattaus, jonka ilkikurinen juoni ei paljoa hetkauta. Heikkouksineenkin Beverly Hills kyttä 2 on varsin oiva hömppäleffa, jota voi suositella, jos innostuit alkuperäisestä elokuvasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Beverly Hills Cop II, 1987, Paramount Pictures, Don Simpson/Jerry Bruckheimer Films, Eddie Murphy Productions

Arvostelu: Beverly Hills kyttä (Beverly Hills Cop - 1984)

BEVERLY HILLS KYTTÄ

BEVERLY HILLS COP

Ohjaus: Martin Brest

Pääosissa: Eddie Murphy, Judge Reinhold, Josh Ashton, Lisa Eilbacher, Steven Berkoff, Ronny Cox, Jonathan Banks, Gilbert R. Hill, James Russo, Paul Reiser, Michael Champion ja Stephen Elliott

Genre: komedia, rikos

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 16

Beverly Hills Cop, eli suomalaisittain Beverly Hills kyttä on Eddie Murphyn tähdittämä rikoskomedia. 1970-luvun lopulla tuottaja Don Simpson sai idean poliisista, joka saa siirron Beverly Hillsiin tutkimaan murhia. Danilo Bach palkattiin kirjoittamaan leffan käsikirjoitus, mutta kun Simpson oli tyytymätön hänen tekstiinsä, projekti jäi hetkellisesti jumiin. Vuonna 1983 Simpson päätti kuitenkin palata leffaidean pariin ja palkkasi Daniel Petrie Jr:n työstämään uuden tekstin. Simpson innostui Petrie Jr:n käsikirjoituksesta ja sai Paramount Picturesin tarttumaan projektiin. Alun perin ohjaajaksi yritettiin pestata Martin Scorsesea ja David Cronenbergiä, mutta he kieltäytyivät ja lopulta työn sai Martin Brest. Päärooliin taas kaavailtiin muun muassa Mickey Rourkea, Al Pacinoa, Harrison Fordia, James Caania ja Sylvester Stallonea, joka oli pitkään kiinnitetty projektiin ja käsikirjoitti elokuvan uusiksi, huomattavasti toimintapainotteisemmaksi. Stallone ja Paramount eivät kuitenkaan päässeet yhteisymmärrykseen filmistä ja Stallone poistui projektista vain kaksi viikkoa ennen kuvausten suunniteltua alkamispäivää. Simpson päätyi lopulta Eddie Murphyyn, suosiessaan leffalle komediallisempaa suuntaa. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Beverly Hills kyttä sai ensi-iltansa joulukuussa 1984. Elokuva oli kriitikoiden kehuma jättihitti - jopa ilmestymisvuotensa menestynein leffa - joka sai parhaan käsikirjoituksen Oscar-ehdokkuuden, parhaan komediaelokuvan ja miespääosan Golden Globe -ehdokkuudet, sekä voitti parhaan elokuvamusiikin Grammy-palkinnon. Itse näin Beverly Hills kytän joskus nuorempana ja pidin sitä veikeänä leffana. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan ja nyt kun leffa on saamassa jälleen jatkoa elokuvalla Beverly Hills Cop: Axel Foley (2023), päätin odotellessa katsoa aiemmat osat uudelleen ja arvostella ne.

Detroitilaispoliisi Axel Foley matkustaa Beverly Hillsiin, tutkimaan ystävänsä murhaa ja päätyy epäilyttävän taidekauppiaan jäljille.

Muutaman mutkan kautta poliisi Axel Foleyn rooli päätyi Eddie Murphylle ja näin jälkikäteen on mahdotonta kuvitella ketään muuta leffan keulakuvaksi. Yrittäkääpä miettiä, millainen filmistä olisi tullut vaikkapa Stallonen kanssa. Tai Harrison Fordin. Murphy tekee kenties koko uransa huippuroolin detroitilaiskyttänä, joka matkaa Beverly Hillsiin, kun hänen ystävänsä Mikey (James Russo) murhataan kylmäverisesti. Axel on varsin omaperäinen poliisi, hoitaen hommansa tehokkaasti, mutta komentajansa Toddin (Gilbert R. Hill) mielestä liikaa oppikirjoja kierrellen. Hahmo on välittömästi pidettävä, mihin vaikuttaa Murphyn loistavan lystikkään roolityön lisäksi Axelille kirjoitetut repliikit. Hahmo heittää huulta minkä kerkeää, aiheuttaen närää kaikkialle minne meneekin. Axelin sutkautukset eivät ole koskaan ärsyttäviä, vaan aina nasevia ja hilpeitä.

     Elokuvassa nähdään myös Lisa Eilbacher Axelin vanhana ystävänä Jennynä, Judge Reinhold ja John Ashton konstaapeleina Rosewoodina ja Taggartina, Ronny Cox heidän pomonaan komisario Bogomilinä, Steven Berkoff epäilyttävänä taidekauppias Victor Maitlandina, sekä Jonathan Banks tämän kätyrinä Zackina. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa myös mainiosti. Bond-roistoakin Octopussy - mustekalassa (Octopussy - 1983) näytellyt Berkoff on oiva valinta katalaksi Victoriksi ja Banks toimii hyvin tämän oikeana kätenä. Reinhold ja Ashton muodostavat hyvän parivaljakon erilaisena poliisihahmoina. Rosewood on vielä aikamoinen keltanokka, Taggartin ollessa jo kokeneempi.

Beverly Hills kyttä oli vielä parempi elokuva kuin muistinkaan. Kyseessä on aivan mahtava rikoskomedia, joka pitää virneen katsojan huulilla ja naurattaa makeasti, ilman että elokuva äityy koskaan miksikään typerryttäväksi kohellukseksi, millaisena leffa luultavasti tänä päivänä tehtäisiin. Heti avauskohtaus, jossa Axelin omintakeiset metodit ja kettuileva luonne tulevat heti tutuiksi katsojalle, nappaa mukaansa ja loppuleffa pitää tiukasti otteessaan. Tunnin ja kolmen vartin kesto on vauhdilla ohi, eikä tylsää hetkeä löydy. Elokuva viihdyttää täysillä yhä lähes 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen ja sen päätteeksi katsojalle jää todella hyvä fiilis.

Eddie Murphy on roolissaan niin verraton, että eipä katsojalle olisi sinänsä väliä, mikä leffan tarina on - kunhan vain pääsee seuraamaan kieli poskessa heittäytyvää Murphyä Axel Foleynä. Katsoja onkin heti valmis pakkaamaan laukkunsa ja matkaamaan Axelin kanssa Beverly Hillsiin selvittämään Mikeyn murhaa ja maksamaan tekijälle potut pottuina. On erittäin hilpeää seurata Axelin menoa ja asennetta, kun tämä ihmettelee kalliin kaupungin meininkiä. Parhaimmillaan filmi on suorastaan hulvaton vitsailunsa kanssa. Elokuva ei kuitenkaan ole mikään ihan puhdas komedia, vaan siitä löytyy myös vakavammin otettavan rikosteoksen aineksia ja oivaa jännitettäkin. Olin unohtanut, kuinka tylyksi ja veriseksi leffan toiminta äityykään loppuhuipennuksessa, eikä taisteluita esitetä lapsiystävällisenä hömppänä.

Sen lisäksi, että on jännä pohtia, millainen elokuvasta olisi tullut jonkun muun tähdittämänä, on myös mielenkiintoista tuumia, millainen Beverly Hills kyttä olisi, jos sen olisi ohjannut rikosleffamaestro Martin Scorsese tai body horrorin kuningas David Cronenberg? Kenties ohjaajavaihtoehdoista vähiten tunnettu Martin Brest oli paras valinta hommaan. Brestin rakentama tunnelma on vekkulimainen, mutta hän osaa myös vakavoitua ja pistää haisemaan, kun tarve vaatii. Daniel Petrie Jr:n käsikirjoitus on lystikäs hahmoja ja heidän keskustelujaan myöten. Elokuva on myös hyvin kuvattu ja leikattu. Lavasteet ja asut toimivat ja erikoisefektit ovat pienimuotoisuudessaan tehokkaat. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja Harold Faltermeyer tekee loistotyötä musiikkien parissa. Elokuvan tunnusmelodia on suorastaan fantastinen ja aikamoinen korvamato, josta on vaikea päästä eroon moneen päivään leffan katsomisen jälkeen.

Yhteenveto: Beverly Hills kyttä on aivan mahtava komediaelokuva, joka viihdyttää täysillä yhä lähes 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Eddie Murphy on huippuvireessä pääroolissa poliisi Axel Foleynä. Erinomaisesti vitsejä vääntävää Murphyä on yksinkertaisesti suuri ilo seurata. Hän tekee Axelista välittömästi pidettävän tyypin, jonka matkalle Beverly Hillsiin lähtee mielellään. Elokuva on täynnä toinen toistaan hupaisampia hetkiä ja heittoja, joiden parissa hymy pysyy visusti katsojan huulilla. Kohtaukset ovat nokkelan hilpeitä, eivätkä äidy typerryttäväksi koheltamiseksi. Leffa kuitenkin osaa myös vakavoitua tarpeen tullen, eikä yllättävänkin veriseksi äityvästä toiminnasta ole tehty lapsille sopivaa. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia hyvän kyttäkaksikon muodostavista Judge Reinholdista ja John Ashtonista pahiksen virkaa hoitavaan Steven Berkoffiin. Martin Brestin ohjaus on mainiota ja tekninen puoli toimii. Kaiken kruunaa fantastinen korvamatotunnari, joka soi vielä pitkään päässä leffan päätyttyä. Beverly Hills kyttä on yksi kaikkien aikojen parhaista komediaelokuvista, jonka teho ei ole vuosien varrella haihtunut mihinkään ja suosittelenkin sitä erittäin lämpimästi, jos se on jostain syystä jäänyt näkemättä. Nelosleffan ilmestymistä odotellessa on myös hyvä vilkaista elokuva uusiksi, oli sen viime katselusta vierähtänyt pitkä tai vähän lyhyempikin tovi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Beverly Hills Cop, 1984, Paramount Pictures, Don Simpson/Jerry Bruckheimer Films, Eddie Murphy Productions

Arvostelu: Shrek ja ikuinen onni (Shrek Forever After - 2010)

SHREK JA IKUINEN ONNI

SHREK FOREVER AFTER

Ohjaus: Mike Mitchell
Pääosissa: Mike Myers, Eddie Murphy, Cameron Diaz, Antonio Banderas, Walt Dohrn, Jon Hamm, Craig Robinson, Jane Lynch, Conrad Vernon, Cody Cameron, Jeremy Steig, Julie Andrews ja John Cleese
Genre: animaatio, seikkailu, komedia, fantasia
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 7

William Steigin lastenkirjaan Shrek! (1990) perustuva samanniminen elokuva (2001) oli suuri menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Shrek 2 (2004) oli vielä suurempi hitti - jopa ilmestymisvuotensa menestynein elokuva! DreamWorks päättikin heti tehdä jopa kolme jatko-osaa lisää. Shrek kolmas (Shrek the Third - 2007) ei saanut yhtä positiivista vastaanottoa kriitikoilta kuin kehutut kaksi aiempaa osaa, mutta sekin oli niin valtava menestys lippuluukuilla, että neljännen osan teko lähti pian liikkeelle. Tässä kohtaa DreamWorks päätti kuitenkin, että neljäs elokuva tulisi olemaan päätösosa ja aluksi suunniteltu viides elokuva muuttuikin lisäosaleffaksi Saapasjalkakissa (Puss in Boots - 2011). Lopulta Shrek Forever After (jota kuitenkin mainostettiin nimellä "Shrek: The Final Chapter"), eli suomalaisittain Shrek ja ikuinen onni sai ensi-iltansa keväällä 2010. Elokuva sai ristiriitaiset arviot, mutta se oli edeltäjiensä tavoin varsinainen kassamagneetti, tuottaen yli 750 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti. Itse kävin katsomassa Shrek ja ikuisen onnen, kun se ilmestyi Suomen teattereihin ja pidin sitä kolmososaa parempana. Olen katsonut leffan kerran tai kaksi uudestaan ja kun päätin arvostella koko elokuvasarjan läpi, alkuperäisen Shrekin 20-vuotisjuhlan kunniaksi, oli aika katsoa Shrek ja ikuinen onni taas kerran. Katsoinkin leffan noin kaksi kuukautta Shrek kolmannen jälkeen.

Shrek on kyllästynyt elämäänsä koti-isänä ja toivoo, että voisi palata takaisin aikaan, jolloin hän oli yksinäinen jätti, jota kaikki pelkäsivät. Ilkikurinen Tittelintuure kuulee tämän ja tarjoaa Shrekille mahdollisuuden toteuttaa haaveensa. Tittelintuure jättää kuitenkin kertomatta sopimukseensa liittyvät katalat ja pienellä printatut ehdot...

Vihreä jätti Shrek (äänenä jälleen Mike Myers) palaa tältä erää viimeistä kertaa seikkailemaan. Shrek kolmannessa hahmon suurin pelko oli tulla isäksi, mutta lopulta perhe-elämä ei olekaan kenties sinänsä pelottavaa, vaan lähinnä samaa toistavaa ja tylsää. Shrek kaipaa elämäänsä jännitystä ja onkin siksi jopa valmis uuteen seikkailuun. Hän ei tosin tiedä, mitä tuleman pitää... Hahmon kehityskaari läpi leffan on toisaalta mainio, mutta samalla se tuntuu toistavan samaa kuin jokainen edellisistäkin osista. Jokaisen elokuvan lopussa Shrekin sydän pehmenee ja hän arvostaa ystäviä ja rakastaan enemmän, mutta aina seuraavan filmin alussa hän on äksy jääräpää.
     Shrekin vaimo Fiona (Cameron Diaz), sekä eläinystävykset Aasi (Eddie Murphy) ja Saapasjalkakissa (Antonio Banderas) ovat tietty mukana, mutta eivät kuitenkaan sellaisina, minä heidät on totuttu näkemään, kun Shrekin uusi seikkailu alkaa. Vaihtoehtoiset versiot rakastetuista hahmoista ovat veikeät - etenkin pulskistunut Saapasjalkakissa, joka on nyt oikeastaan pelkkä puhuva katti. Fiona on jo aiemmin osoittanut taistelutaitojaan, mutta pääsee niissä oikeuksiinsa parhaiten nyt, sillä vaihtoehtoinen Fiona on hurja soturi, joka itse karkasi lohikäärmeen vartioimasta tornista.
     Tämän leffan pahis on Shrekille vaihtoehtotodellisuuden tarjoava Tittelintuure (Walt Dohrn), joka on parannus kolmososan tylsän prinssi Uljaan jälkeen, mutta samalla myös hieman ärsyttävä vastus. Hahmon kyvyt ja aikomukset ovat oivallisen häijyt lasten seikkailuleffaan, mutta jokin Tittelintuuren persoonassa tökkii rasittavasti. Siitä huolimatta hän ajaa asiansa ja sopii oikein passelisti viholliseksi.

Shrek ja ikuinen onni ei pääse lähellekään kahden ensimmäisen Shrek-leffan mahtavaa tasoa, mutta on se sentään parannus keskinkertaisen Shrek kolmannen jälkeen. Kaukaisen maan seikkailujen jälkeen leffa vie hahmot takaisin tutulle suolle ja aloittaa uuden tarinan esittelemällä jättien perhettä. Shrek kuitenkin kaipaisi toisenlaista jännitystä elämäänsä kuin vaippojen vaihtamista ja jättien ja aasi-lohikäärme-mutanttivauvojen leikkihetkiä, ja suostuukin Tittelintuuren diiliin. Pian vaihtoehtotodellisuudessa hän sitten hoksaakin, että hänellä oikeasti oli jo kaikki, mitä hän tarvitsi. Seikkailu vaihtoehtoisessa maailmassa, missä Shrek ei ole koskaan syntynyt, eikä kukaan tunne häntä, on veikeä idea ja leffa pitääkin ihan menevästi mukanaan, vaikka siitä löytyy välillä samaa väsynyttä henkeä kuin edellisestä elokuvasta. Kertomukseltaan elokuva tuntuu kuitenkin tarpeeksi tuoreelta, jolloin ei ihan niin pahasti häiritse, että kahden ensimmäisen filmin aito nerokkuus on kadonnut.

Vaihtoehtoiset Aasi ja Saapasjalkakissa tarjoavat pari hassua hetkeä, mutta sen kummemmin elokuva ei ole kovinkaan hauska. Alussa tosin naurahdin aika kovaankin ääneen turistiryhmälle, joka saapuu Shrekin ja Fionan suolle, mutta muuten komedia ei ole elokuvan vahva puoli. Pientä seikkailuhenkeä siitä löytyy, eikä aika käy pitkäksi puolentoista tunnin keston aikana. Toimintakohtauksista puuttuu tietty isku, mikä kahdesta ensimmäisestä osasta löytyi, mutta loppuhuipennus on kuitenkin onneksi tarpeeksi menevä. Lopusta löytyy myös aitoa sympaattisuutta ja jopa pientä koskettavuuttakin. Jos tämä nyt on Shrekin ja kumppaneiden tarinan päätös, millaiseksi DreamWorks tämän tarkoitti (eihän tämä oikeasti mikään loppu ole, viides osa on ollut suunnitteilla jo vuosia), on se sellaisena mainio.

Animaatiolaadultaan taso on kuitenkin pysynyt ennallaan tai kenties jopa parantunut aiempiin osiin verrattuna. Maisemat metsineen ja linnoineen ovat upean näköiset ja filmi on loistokkaan värikäs. Hahmot ovat visuaalisesti pääasiassa tutut itsensä, mutta vaihtoehtotodellisuuden uudet ilmeet luovat hauskan erilaisia piirteitä. Myös äänimaailma on oivallinen ja Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit ovat taas kerran mainiot. Josh Klausnerin ja Darren Lemken käsikirjoitus kaipaisi kuitenkin tiettyä potkua hyvistä ideoista huolimatta. Uusi ohjaaja Mike Mitchell ei myöskään ole yhtä hyvä tekijä kuin esimerkiksi kahta ensimmäistä osaa ohjannut Andrew Adamson, mutta ajaa asiansa.

Yhteenveto: Shrek ja ikuinen onni on askel parempaan suuntaan keskinkertaisen Shrek kolmas -leffan jälkeen, mutta vieläkään ei päästä takaisin kahden ensimmäisen elokuvan hienouteen. Seikkailu vaihtoehtoisessa todellisuudessa on veikeä idea ja on kiinnostavaa nähdä, millainen maailma olisi ollut ilman Shrekiä. Erityistä mukaansatempaavaa seikkailun henkeä ei kuitenkaan löydy ja huumoripuoleltaan filmi jää pienesti vaisuksi, muutamista tähtihetkistään huolimatta. Tittelintuure on asiansa ajava pahishahmo, mutta hänestä löytyy ärsyttävät puolensa. Animaation laatu on kehittynyt jälleen ja elokuva on visuaalisesti näyttävä. Käsikirjoitus ei kuitenkaan pääse niin lennokkaaseen vauhtiin kuin voisi toivoa. Heikkouksistaan huolimatta leffa on kelpo fantasia-animaatio koko perheelle. Jos elokuva ihan oikeasti huipentaa Shrekin ja kumppaneiden tarinan, toimii se finaalina oivallisesti. DreamWorks on jo pitkään ollut työstämässä viidettä Shrekiä, mutta saa nähdä, tapahtuuko se oikeasti koskaan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Shrek Forever After, 2010, DreamWorks Animation, Pacific Data Images

Arvostelu: Shrek kolmas (Shrek the Third - 2007)

SHREK KOLMAS

SHREK THE THIRD

Ohjaus: Chris Miller ja Raman Hui
Pääosissa: Mike Myers, Eddie Murphy, Cameron Diaz, Antonio Banderas, Rupert Everett, Justin Timberlake, Julie Andrews, Eric Idle, Conrad Vernon, Cody Cameron, Christopher Knights, Larry King, Amy Poehler, Maya Rudolph, Amy Sedaris, Aron Warner, Cheri Oteri, Ian McShane, Seth Rogen, John Krasinski ja John Cleese
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 7

William Steigin lastenkirjaan Shrek! (1990) perustuva elokuva Shrek (2001) oli valtava hitti, mikä vieläpä voitti ensimmäisenä leffana ikinä parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnon, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Shrek 2 (2004) oli vielä suurempi menestys - jopa ilmestymisvuotensa eniten rahaa tahkonnut elokuva! Tekijät ilmoittivatkin suoraan tekevänsä vielä kolme elokuvaa jättihahmosta. Kaksi ensimmäistä elokuvaa ohjannut Andrew Adamson ei ehtinyt tekemään kolmatta osaa, sillä hän oli työstämässä Narnian tarinat: Velhoa ja leijonaa (The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe - 2005), joten hänet korvattiin Chris Millerillä, joka oli toiminut visuaalisella puolella edellisissä leffoissa. Alunperin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä marraskuussa 2006, mutta koska tekijät halusivat maksimoida tuotot, Shrek kolmas päätettiinkin julkaista keväällä 2007, jotta sen voisi julkaista DVD:lle joulusesongin aikaan. Tämäkin leffa oli megahitti lippuluukuilla (ilmestymisvuotensa neljänneksi menestynein elokuva), muttei saanut läheskään yhtä positiivista vastaanottoa kriitikoilta kuin sarjan aiemmat osat. Itse näin Shrek kolmannen elokuvateattereissa isäni kanssa ja muistan sen erittäin hyvin, sillä kyseessä saattoi olla huonoin leffateatterikokemukseni ikinä. Meidän edessämme istui kaksi lasta, jotka leikkivät koko elokuvan ajan Transformers-leluilla, eikä heillä ollut huoltajaa mukana. Lisäksi silloin Finnkinolle tulivat uudet irtokarkkimukit, minkälaisen innoissani tietty täytin... vain vahingossa pudottaakseni sen lattialle jo elokuvan alkupäässä. Kokemusta pilasi entisestään se, että pitkän odotuksen jälkeen Shrek kolmas oli osoittautunut pettymykseksi. Olen siitä huolimatta vuosien varrella katsonut leffan parikin kertaa uudestaan. Kun katsoin ja arvostelin ensimmäisen Shrekin sen 20-vuotisjuhlan kunniaksi, päätin katsoa ja arvioida loputkin elokuvat sarjasta. Noin kuukausi Shrek 2:n jälkeen katsoin Shrek kolmannen.

Kaukaisen maan kuningas Harold kuolee ja valta siirtyy prinsessa Fionalle ja Shrekille. Shrek ei kuitenkaan ole valmis ryhtymään kuninkaaksi, vaan haluaa päästä takaisin suolleen. Kun hän saa tietää Fionan kaukaisesta serkusta Arthurista, hän, Aasi ja Saapasjalkakissa lähtevät etsimään tätä Kaukaisen maan uudeksi kuninkaaksi.

Shrek (äänenä Mike Myers) on yhä aika pitkälti sama äksyilijä kuin aiemmin, mutta hänestä löytyy myös pehmoakin puolta, sekä epävarmuutta moneen asiaan liittyen. Hahmo joutuu jatkuvasti menemään mukavuusalueensa ulkopuolelle erilaisten seikkailujen, hahmojen ja arvojen vuoksi, kun hän vain haluaisi olla rauhassa omalla suollaan prinsessa Fionan (Cameron Diaz) kanssa. Prinsessa Fiona ei taaskaan lähde seikkailuun mukaan, mutta hän pääsee silti osoittamaan, ettei ole mikään pelastavaa prinssiä kaipaava hento neito ja pääseekin johtamaan Kaukaisen maan prinsessoja.
     Fanisuosikit Aasi (Eddie Murphy) ja Saapasjalkakissa (Antonio Banderas) lähtevät tietty Shrekin matkaan ja tarjoavat jälleen hauskoja hetkiä. Aasi onnistuu vieläkin olemaan ärsyttämättä ja Saapasjalkakissa pysyy suosikkinani, sekoittaessaan hurjaa taistelijaa ja suloista kattia.
     Monet muutkin vanhat tutut palaavat toistamiseen. Fionan isä, sammakkokuningas Harold (John Cleese) ehtii olla mukana yhden kohtauksen verran, kun taas kuningatar Lillian (Julie Andrews) pääsee ylpeänä seuraamaan tyttärensä toimia uuden vaaran uhatessa Kaukaista maata. Äitinsä kuolemasta suuttunut ja kostoa himoitseva prinssi Uljas (Rupert Everett) on nimittäin kerännyt satuhahmoista, kuten kapteeni Koukusta (Ian McShane), kirotuista puista, kykloopeista ja noidista oman armeijansa, jonka avulla hän aikoo anastaa vallan. Prinssi Uljas toimi kaikessa ylimielisyydessään toissijaisena pahiksena Shrek 2:ssa, mutta pääpahikseksi hän ei oikein istu. Häijyyden, julmuuden tai uhkaavuuden sijaan prinssi Uljas on lähinnä ärsyttävä vastus sankareille.

Uusina hahmoina taas esitellään mm. Fionan serkku Arthur (Justin Timberlake), joka ei ole ihan sitä, mitä Shrek odottaa ja toivoo, sekä Arthurin tarinaan tietysti kuuluva velho Merlin (Eric Idle). Ideana Arthurin ja Merlinin tuominen mukaan Shrekin tarinaan kuulostaa erinomaiselta, mutta toteutus jää latteaksi. Merlin on lähinnä myötähäpeällinen hörhö, kun taas Arthur on todella mitäänsanomaton. Hahmolle kirjoitettu kasvutarina nössöstä sankariksi on vaisu.

Vaisuksi ja latteaksi voi kutsua myös itse elokuvaa. Shrek kolmas alkaa vielä oikein mainiosti, jos kuningas Haroldin hautajaisten aikana soivaa, todella oudosti valittua Live and Let Die -kappaletta ei lasketa mukaan. Live and Let Die on mahtava biisi ja yksi suosikeistani James Bond -tunnuslaulujen joukosta, mutta surulliseksi tarkoitetussa hautajaiskohtauksessa se vain rikkoo tunnelman. Muuten elokuvan alku toimii hyvin. On hauska seurata, kuinka Shrek ja Fiona yrittävät totutella kuninkaalliseen elämään, ennen kuin Shrek päättää etsiä Arthurin ottamaan kruunun. Etenkin Shrekin yritys lyödä joku ritariksi naurattaa kaikessa kieroudessaan. Mutta kun uusi seikkailu alkaa, lähtee elokuva pikkuhiljaa alamäkeen. Arthurin koulu jaksaa vielä huvittaa keskiaikaistetuilla versioilla nykyteinien elämästä, mutta sen jälkeen elokuva tarjoaa enää vain pari hassua juttua. Kun katsoja ei välitä Arthurista, on vaikea välittää siitäkään, että hänet pitäisi saada uudeksi kuninkaaksi.

Yksi Shrekin ja Shrek 2:n vahvuuksista oli huikea tapa tasapainotella huumoria jokaiseen makuun. Leffoista pystyi nauttimaan minkä ikäinen tahansa. Shrek kolmas tuntuu jopa tavoittelevan komediapuolellaan enemmän aikuiskatsojia. Tämä tietty riemastuttaa aikuisia... tiettyyn pisteeseen asti. Lapsille kokemus saattaa olla jopa erittäin tylsä, kun suuri osa vitseistä menee täysin ohi. Vitsien vähentyessä ja tarinan osoittautuessa yhdentekeväksi, elokuvan toista puoliskoa lähinnä vain tuijottaa, ilman että se herättää sen kummempia tunteita. Tuttujen hahmojen vuoksi katsojasta löytyy sentään jonkinlaista mielenkiintoa siihen, miten hommassa lopulta käy. Loppuhuipennus ei silti säväytä ja kun elokuva päättyy, unohtaa nähdyn hyvinkin nopeasti. Alkunsa puolesta Shrek kolmas onnistuu lopulta olemaan edes keskinkertainen, mutta kahteen ensimmäiseen, aivan mahtavaan teokseen verrattuna tämä on suuri pettymys.

Chris Millerin ensikertalaisuus ohjaajana on harmillisen selvää elokuvaa katsoessa. Hän ei saa leffaan samaa sydäntä ja sielua, mitkä vallitsivat edellisissä osissa, eikä tuo muutenkaan sen kummempia tunteita. Ongelmia tuottaa myös hänen, Jeffrey Pricen, Peter S. Seamanin ja Aron Warnerin työstämä käsikirjoitus, mikä keskittyy liikaakin aikuiskatsojien miellyttämiseen ja unohtaa olevansa koko perheen fantasiaseikkailu. Lisäksi he ovat tunkeneet mukaan hieman turhan paljon juonikuvioita, eivätkä osaa käsitellä niitä niiden arvoisella tavalla. Etenkin Shrekiin ja Fionaan liittyvä merkittävä juonikuvio jää hieman kömpelöksi. Sentään Shrek kolmas on upeasti animoitu. Visuaalisesti leffaa on erittäin miellyttävää katsoa ja se on täynnä hienoja yksityiskohtia. Äänimaailmakin on vaikuttavasti luotu ja sarjan säveltäjä Harry Gregson-Williams tekee kolmatta kertaa hyvää työtä musiikkien kanssa. Hän on jopa tuonut mukaan veikeän version ensimmäisen leffan internetmeemiksi nousseesta Smash Mouthin All Star -kappaleesta.

Yhteenveto: Shrek kolmas on harmillisen keskinkertainen animaatioseikkailu kahden edellisen, aivan mahtavan filmin jälkeen. Elokuva lähtee hyvin liikkeelle, mutta menettää tehonsa nopeasti, kun itse seikkailu alkaa. Hahmojen etsimä Arthur on harmillisen tylsä tyyppi, jolloin häneen liittyvä kertomus ei jaksa innostaa. Pääpahikseksi nostettu prinssi Uljas ei toimi näin isossa roolissa, eikä tarjoa toivottua uhkaa sankareille. Tutut hahmot Shrekistä prinsessa Fionaan ja Aasista Saapasjalkakissaan toimivat yhä vallan mainiosti ja he ovatkin isoin syy, miksi filmi ei täysin lässähdä. Lisäksi leffasta löytyy joitain hauskoja hetkiä, mutta huomattavasti pienemmässä määrin kuin edellisistä. Tekijät eivät myöskään osaa huumorin kanssa tasapainotella niin, että hauskuutta olisi oikeasti kaikenikäisille. Animaatiojälki on kuitenkin laadukasta ja visuaalisesti elokuvaa on miellyttävä katsoa. Muuten Shrek kolmas on valitettava pettymys.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Shrek the Third, 2007, DreamWorks Animation, Pacific Data Images