Arvostelu: Rosemaryn painajainen (Rosemary's Baby - 1968)

ROSEMARYN PAINAJAINEN

ROSEMARY'S BABY

Ohjaus: Roman Polanski

Pääosissa: Mia Farrow, John Cassavetes, Ruth Gordon, Sidney Blackmer, Maurice Evans, Ralph Bellamy, Angela Dorian, Patsy Kelly ja Charles Gordin

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia

Ikäraja: 16

Rosemary's Baby, eli suomalaisittain Rosemaryn painajainen perustuu Ira Levinin samannimiseen kirjaan vuodelta 1967. Tuottaja William Castle sai kirjan käsiinsä jo ennen sen varsinaista julkaisua ja vakuutti Paramount Picturesin johtaja Robert Evansin siitä, että kirjan elokuvaoikeudet pitää hankkia. Alfred Hitchcockia kalasteltiin elokuvan ohjaajaksi, mutta tämän kieltäydyttyä Castle sai Roman Polanskin tarttumaan projektiin. Polanski kirjoitti lähes 300-sivuisen käsikirjoituksen, jonka pohjalta kuvaukset käynnistyivät elokuussa 1967. Lopulta Rosemaryn painajainen sai ensi-iltansa kesäkuussa 1968 ja se oli taloudellinen hitti, joka voitti parhaan naissivuosan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot, sekä sai parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscar-ehdokkuuden ja parhaan naispääosan, käsikirjoituksen ja musiikin Golden Globe -ehdokkuudet. Kriitikot suhtautuivat elokuvaan aluksi ristiriitaisesti, mutta vuosien varrella leffan arvostus on vain kasvanut ja nykyään Rosemaryn painajaista pidetään yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä kauhuelokuvista. Itse katsoin elokuvan ensimmäistä kertaa viitisen vuotta sitten halloweenin aikaan ja pidin siitä valtavasti. Nyt kun elokuva on saamassa esiosan Apartment 7A (2024), päätin sitä odotellessa katsoa Rosemaryn painajaisen uudestaan ja samalla arvostella elokuvan.

Rakastunut Woodhousen pariskunta Rosemary ja Guy muuttavat New Yorkiin ja päättävät, että on vihdoin aika hankkia lapsi. Pian Rosemary kuulee ilouutisen, että hän on raskaana, mutta seuraavien kuukausien ajan hän alkaa tulla vainoharhaiseksi siitä, että talossa on meneillään jotain hämärää ja että hänen syntymätön lapsensa on vaarassa.

Pääroolissa nimikkohahmo Rosemary Woodhousena nähdään Mia Farrow, joka ei ollut tekijöiden ensimmäinen valinta osaan. Ohjaaja Roman Polanski olisi halunnut rooliin kihlattunsa Sharon Taten, kun taas Paramount-johtaja Robert Evans halusi rooliin jonkun tunnetun näyttelijän, kuten Jane Fondan. Farrow nappasi kuitenkin lopulta roolin, mistä kiukustui hänen aviomiehensä, laulaja Frank Sinatra, joka oli vaatinut Farrow'ta luopumaan näyttelijähaaveistaan. Farrow piti kuitenkin päänsä, mikä johti lopulta siihen, että kesken kuvausten Sinatra saapui tuomaan avioeropaperit. Hyvä niin, sillä Farrow on erinomainen roolissaan. Hän tulkitsee todella hyvin hyväsydämistä ja viatonta hahmoaan, joka alkaa raskaaksi tullessaan käydä yhä vain vainoharhaisemmaksi ympärillään olevista ihmisistä - jopa miehestään Guysta, jota esittää John Cassavetes. Myös Cassavetes on mainio roolissaan aviomiehenä, joka katsoo vaimoaan kuin hullua yhä enemmän kuukausi kuukaudelta.

     Elokuvassa nähdään myös Sidney Blackmer ja Ruth Gordon naapurissa asuvana iäkkäänä Castevetin pariskuntana Romanina ja Minnienä, Angela Dorian heidän ottolapsenaan Terrynä, Maurice Evans Rosemaryn ystävänä Hutchina, sekä Ralph Bellamy tohtori Abraham Sapirsteininä. Sivunäyttelijätkin ovat mainiot osissaan ja Gordon voitti ansaitusti parhaan naissivuosan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot. Gordon ja Blackmer ovat mahtavat ylen ystävällisinä, mutta turhankin tungettelevina naapureina, jotka takertuvat Woodhousejen elämään.

Rosemaryn painajainen on ehdottomasti ansainnut statuksensa yhtenä kauhugenren suurimmista klassikoista. Yhä yli 55 vuotta ilmestymisensä jälkeen se on tehokas kauhutarina, joka tiukentaa hiljalleen otetta katsojan ympärillä. Tänä päivänä tehtynä elokuva hyppäisi taatusti huomattavasti nopeammin itse asiaan ja tarjoaisi kovaäänisiä böö-pelotteluja ensimmäisestä kohtauksesta lähtien, mutta vielä vuonna 1968 luotettiin katsojaan täysin eri tavalla. Halpojen kikkojen sijaan Roman Polanski rakentaa yhä vain karmivammaksi käyvää ilmapiiriä esimerkillisen taitavasti. Rosemaryn vainoharhaisuus tarttuu vähitellen katsojaankin ja pian sitä on itsekin epäilemässä, että syystä tai toisesta jokainen sivuhenkilö olisi naisen ja tämän syntymättömän lapsen perässä. Toisinaan takaraivoon ilmestyy kolkuttelemaan ajatus, että onko Rosemary yksinkertaisesti vain seonnut?

Tarinaan liittyvä mysteeri kiehtoo yhä enemmän niin päähenkilöä kuin katsojaa ja mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä mojovampia asioita niin talosta kuin sen asukkaista alkaa paljastua. Kertomus synkkenee kohtaus kohtaukselta ja loppupäässä meno muuttuu tiivistunnelmaisesta suorastaan intensiiviseksi. Mukana on myös epämiellyttävä ja ahdistava kuumehoureinen painajainen, jossa todellisuus ja mielikuvitus sekoittuvat onnistuneesti. Sekaan heitetyt teemat äitiyden monista puolista ja ulkopuolisten kontrollista naisen kehoon tuntuvat edelleen ajankohtaisilta, minkä lisäksi elokuvasta voi selkeästi huomata, kuinka paljon siitä on lainattu ja kopioitu myöhemmin vuosikymmenten varrella. Satanismista oltiin jo aiemmin tehty kourallinen kauhuelokuvia, mutta Rosemaryn painajainen aloitti uuden villityksen, jonka jalanjäljissä muun muassa Manaaja (The Exorcist - 1973) ja etenkin Ennustus (The Omen - 1976) seurasivat. Elokuva ei ole yhtä piinaavan pelottava kuin monet sitä seuranneista, mutta se on lajityypissään niin merkittävä tapaus, että Rosemaryn painajainen kuuluu kaikkien kauhufanien pakkokatselu-listalle.

Niin Polanskin ohjaus kuin hänen käsikirjoituksensa ovat erinomaiset. Hän rakentaa jännittävää ilmapiiriä esimerkillisen taidokkaasti, kasvatellen ikävää tunnetta niin päähenkilössä kuin katsojassa. Rosemaryn painajainen on myös teknisesti taitavasti tehty. Mainiosta alkutekstipätkästä lähtien elokuva on hyvin kuvattu ja pitkät otokset antavat näyttelijöille enemmän tilaa toteuttaa itseään. Lavastus on oivallista, samoin puvustus. Äänimaisema on pätevästi rakennettu ja Krzysztof Komedan säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä ilmapiiriin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Rosemary's Baby, 1968, William Castle Productions

Arvostelu: Vaihtokaupat (Trading Places - 1983)

VAIHTOKAUPAT

TRADING PLACES

Ohjaus: John Landis

Pääosissa: Dan Aykroyd, Eddie Murphy, Ralph Bellamy, Don Ameche, Denholm Elliott, Jamie Lee Curtis, Kristin Holby, Paul Gleason ja Robert Curtis-Brown

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 7

Trading Places, eli suomalaisittain Vaihtokaupat on Dan Aykroydin ja Eddie Murphyn tähdittämä komediaelokuva. 1980-luvun alussa käsikirjoittaja Timothy Harrisilla oli tapana pelata tennistä kahden varakkaan ja keskenään kilpailevan veljeksen kanssa. Seuratessaan juonittelevien miesten vedonlyöntejä muiden kustannuksella, Harris tuli siihen tulokseen, että he olivat kamalia ihmisiä ja että heidän kaltaisten ihmisten ympärille voisi rakentaa hyvän elokuvan. Hän esitteli ideansa kirjoittajakaverilleen Herschel Weingrodille, joka innostui ja kaksikko ryhtyi työstämään käsikirjoitusta. Paramount Pictures hankki aluksi työnimeä "Black and White" kantaneen tekstin ja John Landis pestattiin ohjaajaksi, joka tykästyi tekstiin, mutta vaati elokuvan nimen vaihtamista. Aluksi päärooleihin haluttiin Richard Pryor ja Gene Wilder, mutta Pryorin loukkaannuttua vakavasti huumeidenkäytön takia, hänet korvattiin Eddie Murphyllä ja Wilderin tilalle taas valittiin Dan Aykroyd, Landisin ystävä ja aiemman hittileffan The Blues Brothersin (1980) tähti. Kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 1982 ja lopulta Vaihtokaupat sai maailmanensi-iltansa 7. kesäkuuta 1983 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma jättihitti, joka sai parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden, parhaan komediaelokuvan ja miespääosan Golden Globe -ehdokkuudet, sekä voitti parhaan miessivuosan ja naissivuosan BAFTA-palkinnot. Nykyään Vaihtokauppoja pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista komediaelokuvista, vaikka samalla se onkin vuosien varrella herättänyt kritiikkiä muun muassa blackfacen käytöstä yhdessä kohtauksessa. Itse näin Vaihtokaupat ensi kertaa joskus lapsena ja pidin leffasta. Olen tainnut katsoa elokuvan uudelleenkin, mutta viime kerrasta on kulunut jo useita vuosia. Nyt kun huomasin Vaihtokauppojen täyttävän 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Ökyrikkaat bisnesmiehet, Duken veljekset ovat eri mieltä siitä, johtuuko ihmisen käytös luonnosta vai kasvatuksesta. He ottavatkin kohteekseen rehdin ja ansiokkaan työntekijänsä, sekä kadulla asuvan huijarin ja keplottelevat nämä vaihtamaan paikkoja.

Ralph Bellamy ja Don Ameche näyttelevät Duken veljeksiä, Randolphia ja Mortimeria, jotka pyörittävät erittäin menestyksekästä bisnestä erilaisten hyödykkeiden, kuten viljan, kullan ja jopa appelsiinimehun välittäjinä. Randolph ja Mortimer ovat niljakkaita, rahanahneita mulkvisteja ja rasisteja, jotka nostavat itsensä kaikkien muiden yläpuolelle. Välillä he eivät kestä korkean asemansa jakamista ja päättävätkin testata toisiaan erilaisilla vedonlyönneillä. Tällä kertaa veljet päätyvät väittelemään siitä, mikä määrää ihmisen käytöstä; biologia ja geenit, vai kulttuuri ja kasvatus? He päättävätkin testata tätä kahdella eri aseman omaavalla ja eri taustoista tulevalla henkilöllä, Dan Aykroydin näyttelemällä varakkaalla toimitusjohtajalla Louis Winthorpe III:lla ja Eddie Murphyn esittämällä katujen kasvatilla, ihmisiä huijaavalla Billy Ray Valentinella. Louisilta riisutaan rahat ja status, kun taas Billylle annetaan mahdollisuus kokea rikkaan elämää. Bellamy ja Ameche ovat erinomaiset inhottavien bisnesmiesten osissa, mutta elokuvan todelliset tähdet ovat tuohon aikoihin lähinnä Saturday Night Live -ohjelmasta (1975-) tunnetut koomikot Aykroyd ja Murphy, jotka tekisivät isoimmat hittinsä, Ghostbusters - haamujengin (Ghostbusters - 1984) ja Beverly Hills kytän (Beverly Hills Cop - 1984) vuotta myöhemmin. Aykroyd tulkitsee yllättävänkin vahvasti rehtiä ja snobia Louista, jonka elämä pakotetaan syöksykierteeseen. Murphy varastaa show'n hölösuisena Billynä, joka kiskaistaan kadulta limusiinin kyytiin ja löytää itsensä omasta kartanostaan ison mammonamäärän kanssa.

Elokuvassa nähdään myös Denholm Elliott Louisin hovimestarina Colemanina, Kristin Holby Louisin kihlattuna Penelopena, sekä kauhuleffoilla, kuten Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) kuuluisaksi noussut Jamie Lee Curtis prostituoituna Opheliana, joka päättää auttaa Louista saamaan vanhan elämänsä takaisin. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa myös hyvin. Elliott istuu hyvin selän takana silmiään pyörittelevän hovimestarin osaan, Holby on pätevä kultalusikka suussa syntyneenä Penelopena ja Curtis näytti ensi kertaa todelliset lahjansa Ophelian roolissa. Tarkkasilmäisimmät katsojat voivat myös bongata näyttelijä Jim Belushin, Tähtien sota -elokuvissa (Star Wars - 1977-) jedimestari Yodaa esittäneen Frank Ozin, sekä myöhemmin muun muassa Breaking Bad -televisiosarjassa (2008-2013) esiintyneen Giancarlo Espositon yhdestä ensimmäisistä elokuvarooleistaan.

Kuten alussa kerroin, Vaihtokaupat oli ilmestyessään kehuttu komedia ja vaikka sitä nykyään pidetäänkin yhtenä lajityyppinsä parhaimmista, on elokuva ollut myös kovan kritiikin kohde. N-sanan käyttö ja eritoten loppupään junakohtaus hyvin kärkkäiden stereotypioiden ja jopa blackfacen käytön kera saavat kohottelemaan kulmia. Valveutuneemmat uudemmat sukupolvet varmasti verottavat leffaa näistä syistä. Vaikka junakohtaus on ajoittain vaivaannuttavaa katseltavaa (joskin siitä löytyy myös todella hauskat juttunsa), sanoisin muun elokuvan sen ympärillä olevan erittäin hyvä - sanoisinpa jopa että loistava. Muutamien heikommin vanhentuneiden hetkien ja vitsien ympäriltä löytyy paljon todella hauskoja ja ennen kaikkea todella oivaltavia juttuja, joiden ansiosta Vaihtokaupat on ehdottomasti ansainnut asemansa kaikkien aikojen parhaimpien komediaelokuvien joukosta.

Elokuvan tarinassa hyödynnetään nokkelasti ja moderniin maailmaan päivitettynä Mark Twainin klassikkokirjaa Prinssi ja kerjäläispoika (The Prince and the Pauper - 1881), jossa varakas prinssi ja katujen kerjäläinen vaihtavat paikkoja 1500-luvun Lontoossa. Vaihtokaupoissa tämä, noh, vaihtokauppa ei tosin tapahdu vaihdon tekevien omasta aloitteesta, vaan rikkaiden vanhojen valkoisten miesten toimesta. Leffa sisältääkin paljon yhteiskunnallista satiiria ja kommentaaria esimerkiksi yhteiskunta- ja luokkaerottelusta, sekä rikkaiden korruptoituneesta asemasta kapitalistisessa maailmassa. Elokuvan voi katsoa ihan vain hassuna hömppäviihteenä (joka tosin uiskentelee pariin otteeseen yllättävän synkissäkin vesissä Louisin tarinan puolesta), mutta katselukokemus on rikkaampi, kun älyää pohtia filmin sanomaa ja teemoja. Jo näiden avulla elokuva erottuu edukseen puhtaasti pöljien rainojen keskeltä, mitä auttaa myös se, kuinka valloittavan hyviä Aykroyd ja Murphy ovat rooleissaan, kuinka sulavasti ja koukuttavasti tarinan kuljetus etenee ja toki kuinka hauska filmi onkaan kyseessä. Kaikki johtaa onnistuneeseen - joskin pörssijutuista mitään tietämättömille hieman vaikeaselkoiseen - finaaliin.

Elokuvan on ohjannut John Landis, joka oli tuohon aikaan tunnettu The Blues Brothersin lisäksi kauhukomediasta Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London - 1981). Hän oli myös vastikään joutunut vaikeaan asemaan, Hämärän pelottavat varjot -elokuvan (Twilight Zone: The Movie - 1983) kuvauksissa tapahtuneen helikopterionnettomuuden takia, jossa kolme näyttelijää menehtyivät ja Landis sai syytteen kuolemantuottamuksesta, josta hänet kuitenkin vapautettiin oikeuskäsittelyn myötä muutamaa vuotta myöhemmin. Landisin työ Vaihtokaupoissa on herralle tutusti taidokasta ja hän pitää hilpeää pakettia sujuvasti kasassa. Timothy Harrisin ja Herschel Weingrodin käsikirjoitus on likimain erinomainen muutamia vikoja lukuun ottamatta. Esimerkiksi kohtaus, jossa Duken veljekset käyvät läpi ilkikurista suunnitelmaansa vessassa, tuntuu hieman väkinäiseltä ja kömpelöltä tavalta selittää asioita niin katsojille kuin hahmoille. Elokuva on oivallisesti kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat mainiot, samoin asut. Äänimaailma on hyvin työstetty ja Elmer Bernsteinin säveltämät musiikit tehostavat tunnelmaa mukavasti.

Yhteenveto: Vaihtokaupat on parista kyseenalaisesta ja huonosti vanhentuneesta hetkestä ja vitsistä huolimatta loistokomedia. Klassikkosatua Prinssi ja kerjäläispoika hyödyntävä ja modernisoiva tarina nappaa nopeasti mukaansa ja koukuttaa yhä enemmän, mitä pidemmälle kertomus etenee. Veikeä, mutta samalla vihastuttava skenaario vie täysin mennessään ja tarjoaa paljon hauskoja juttuja. Elokuva toimii erittäin hyvin puhtaana hömppäviihteenä, mutta sitäkin paremmin, kun pohtii sen syvällisempiä puolia ja yhteiskunnallista satiiria. Leffa uskaltaa myös uiskennella toisinaan hieman synkemmissäkin vesissä. Dan Aykroyd ja Eddie Murphy ovat huippuvireessä päärooleissa ja muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä osissaan. Suosittelenkin Vaihtokauppoja erittäin lämpimästi - tosin enemmänkin joulun tiimoilla katseltavaksi, sillä vaikka elokuva sai ensi-iltansa kesällä, sijoittuu se talven aikoihin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Trading Places, 1983, Paramount Pictures, Cinema Group Ventures

Arvostelu: Pretty Woman (1990)

PRETTY WOMAN

Ohjaus: Garry Marshall
Pääosissa: Richard Gere, Julia Roberts, Héctor Elizondo, Jason Alexander, Ralph Bellamy, Laura San Giacomo, Alex Hyde-White, Amy Yasbeck ja Hank Azaria
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 7

Pretty Woman on Garry Marshallin ohjaama romanttinen elokuva, minkä nimi on otettu Roy Orbisonin kappaleesta "Oh, Pretty Woman". Alunperin filmin oli kuitenkin tarkoitus olla synkkä ja vakava draamaleffa nimeltä "3000". J. F. Lawton kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja vaikka siitä oltiin kiinnostuneita, monet pitivät sitä liian synkkänä. Tuottaja Laura Ziskinin ja Walt Disneyn silloisen johtajan Jeffrey Katzenbergin toiveesta Lawton työstikin tekstiä huomattavasti kevyemmäksi. Alkuperäinen nimi muutettiin, sillä se toi liian monille mieleen scifielokuvan. Roolitusprosessi oli pitkä: miespääosaan kaavailtiin Christopher Reeveä, Daniel Day-Lewista, Kevin Klinea, Al Pacinoa ja Denzel Washingtonia, kunnes roolin sai Richard Gere, kun taas naispääosasta kieltäytyivät Meg Ryan, Diane Lane ja Michelle Pfeiffer, minkä lisäksi Winona Ryder ja Jennifer Connelly olivat ehdolla, mutta heidät todettiin liian nuoriksi, jolloin roolin nappasi Julia Roberts. Kuvaukset alkoivat heinäkuussa 1989 ja lopulta Pretty Woman sai maailmanensi-iltansa 23. maaliskuuta 1990 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli jättihitti, jopa ilmestymisvuotensa kolmanneksi menestynein leffa, vaikkei se täysin vakuuttanut kriitikoita. Julia Roberts kuitenkin voitti parhaan naispääosan Golden Globe -palkinnon ja oli ehdolla myös Oscarista ja BAFTA-pystistä. Itse en ollut aiemmin nähnyt Pretty Womania, mutta olin tiennyt siitä jo pidemmän aikaa. Kun huomasin leffan täyttävän 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Menestyksekäs liikemies Edward Lewis maksaa yöstä Vivian-nimisen prostituoidun kanssa ja pyytää tätä pysymään hänen seuralaisenaan seuraavan viikon ajan, 3000 dollarin maksua vastaan. Aluksi pelkältä liiketoimelta tuntuva sopimus alkaa vähitellen johtamaan aitoihin tunteisiin...

Richard Gere näyttelee bisnesmies Edward Lewista, joka ostaa yrityksiä ja myy ne eteenpäin pienemmissä osissa. Hän on tavallaan aika kylmä persoona, joka ei päästä helpolla lähelleen. Elokuvan aikana hänestä alkaa kuitenkin oppia asioita, jotta voi ymmärtää, miksi hän on mitä on. Silti Edward ei koskaan ollut mielestäni kovin kiinnostava tyyppi. Kenties tämä johtuu lähinnä siitä, että Gere on hieman tylsä roolissaan. Tavallaan hän on kyllä oikein passeli valinta rooliin, muttei hän onnistu tekemään minkäänlaista vaikutusta.

Pretty Woman onkin selvästi Viviania näyttelevän Julia Robertsin show. Roberts hyppää innokkaasti rooliinsa ja herkuttelee osallaan prostituoituna, joka mielellään aiheuttaa liian ylpeille rikkaille epämiellyttävää oloa. Hänenkin taustojaan avataan elokuvan aikana ja niistä katsoja kyllä kiinnostuu. Roberts ponkaisi tällä elokuvalla täysin ymmärrettävästi romanttisten filmien suureksi tähdeksi.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Jason Alexander Edwardin asianajajana Phillip Stuckeyna, Héctor Elizondo hotellin omistajana Barney Thompsonina, Laura San Giacomo Vivianin ystävänä Kitinä, sekä Ralph Bellamy viimeisessä roolissaan vanhana liikemies James Morsena ja Alex Hyde-White tämän pojanpoikana David Morsena. Vaikka sivuhahmot ovat aika mitäänsanomattomia, heidän näyttelijänsä tekevät kelpo työtä. Silti Roberts jättää kaikki varjoonsa.

Ymmärrän kyllä, miksi Pretty Woman on noussut asemaansa yhtenä kaikkien aikojen suosituimpana romanttisena elokuvana. On myös helppo ymmärtää, miksi filmi voi olla monien naisten mieleen. Elokuvassa heikommassa jamassa oleva nainen kohtaa rikkaan miehen, joka on valmis maksamaan tälle kalliita vaatteita ja jonka kautta nainen pääsee erilaisiin seurapiiritapahtumiin. Varmasti moni nainen haaveilee tätä katsoessaan, että omalle kohdalle sattuisi joku rikas ja hyvännäköinen herra lompakko levällään viikon ajan. Lisäksi elokuvan rakkaustarinassa on poikkeuksellista se, että naispäähenkilö on näinkin "rohkeassa" ammatissa, eikä pelkkä tavan tallaaja. Leffassa tuodaan erittäin hyvin esille, että vaikka nopeasti vilkaistuna Vivian ja Edward ovat ääripäät toisistaan, ovat he monin tavoin samanlaisia ja siksi he vetävät toisiaan puoleensa. Ja onhan tässä onnistunutta romantiikkaa, sekä tiettyä seksuaalista jännitettä, mikä voi herättää kihelmöintiä katsojassa.

Silti minun täytyy todeta, ettei Pretty Woman tehnyt minuun toivomaani vaikutusta. Se on mainio teos, muttei sen ihmeellisempi. Romanttiseksi komediaksi tämä ei ole kovinkaan hauska. Hymähdin pariin otteeseen, mutta nauruja leffa ei tarjonnut lainkaan. Itse näinkin tämän enemmänkin kevyenä draamana. Vivianin ja Edwardin kehittyvä suhde on kiinnostava, mutta asiat siinä ympärillä lähinnä pitkästyttävät. Etenkin Edwardin työhön liittyvä juonikuvio on aika tylsä. Pidin kyllä elokuvasta, mutta monien hehkutuksien jälkeen odotin hieman enemmän. Roberts kyllä osoitti taitonsa, mutta muuten leffa tuotti pienoisen pettymyksen.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Garry Marshall, joka rakentaa mukavaa tunnelmaa ja saa katsojan kiinnostumaan tarinasta hiljalleen. Filmi ei nappaa heti mukaansa, vaan se lämmittelee katsojaa pikkuhiljaa. J. F. Lawtonin kirjoittama rakkauskertomus on tosiaan toimiva, mutta hänelle on tainnut tuottaa vaikeuksia keksiä kiinnostavia juonikuvioita siihen ympärille. Tietäen, että Lawtonin alkuperäinen teksti oli paljon synkempi ja onnettomampi, minua kiinnostaisi kovasti nähdä elokuva siitä käsikirjoituksesta. Pretty Woman on sujuvasti kuvattu ja leikattu, vaikkakin joitain kohtauksia olisi voinut tiivistää hieman. Lavasteet ovat tyylikkäät ja puvustajat ovat tehneet oivaa työtä asujen kanssa. James Newton Howardin säveltämät musiikit eivät koskaan oikein nouse esille, mutta mukana on hyviä kappalevalintoja, joista parhaiten päähän jää soimaan tietty kipale "Oh, Pretty Woman".

Filmistä on olemassa viitisen minuuttia pidempi versio, missä Edwardin ja Vivianin ensimmäinen keskustelu kestää hieman kauemmin, minkä lisäksi myös mm. ravintolakohtaus ja romanttinen montaasi ovat pidempiä. Mukana on myös kohtaus, missä parittaja nimeltä Carlos (Billy Gallo) jahtaa Viviania velkojen perässä.

Yhteenveto: Pretty Woman on oiva romanttinen komedia, vaikkei se erityisen hauska olekaan. Erilaisten ihmisten välille muodostuva suhde on kiinnostavasti kirjoitettu ja Julia Robertsin ja Richard Geren väliltä löytyy hyvää kemiaa, ja osuvaa seksuaalista jännitettä. Mukana on kuitenkin Geren hahmon, Edwardin työhön liittyvä sivujuoni, mikä ei erityisemmin nappaa mukaansa ja saa leffan lähinnä hidastelemaan. Gere sopii passelisti hurmuriksi, mutta on silti jotenkin tylsä roolissaan, kun häntä vertaa Robertsiin, joka revittelee hienosti läpi elokuvan. Tunnelma on sujuvasti kasvatettu, mutta huumoripuoli jää hieman vaisuksi. Muutenkaan leffa ei noussut sellaisiin korkeuksiin, joita olin siltä toivonut pitkien hehkutusten jälkeen. Ymmärrän tietyt asiat, mitkä Pretty Womanissa viehättävät, mutta itse en valitettavasti löytänyt tästä sitä hienoutta, minkä vuoksi elokuva on niin rakastettu. Jos romanttiset elokuvat kiehtovat ja tämä on jäänyt näkemättä, suosittelen katsomaan filmin jo siitä syystä, että se kuuluu genressään yleissivistykseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pretty Woman, 1990, Touchstone Pictures, Silver Screen Partners IV

Arvostelu: Ihmissusi (The Wolf Man - 1941)

IHMISSUSI

THE WOLF MAN

Ohjaus: George Waggner
Pääosissa: Lon Chaney Jr., Evelyn Ankers, Claude Rains, Maria Ouspenskaya, Patric Knowles, Warren William, Ralph Bellamy, Fay Helm, J. M. Kerrigan ja Bela Lugosi
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 10 minuuttia
Ikäraja: 12

"Jopa sydämeltään puhdas mies, joka illalla rukoilee,
Voi sudeksi tulla, kun ukonhattu kukkii ja syksyn kuu välkkyilee..."

The Wolf Man, eli suomalaisittain Ihmissusi pohjautuu ikivanhoihin legendoihin ja myytteihin susiksi muuttuvista ihmisistä. Kiehtova taru on tietysti vuosisatojen varrella innostanut ihmisiä käyttämään ihmissutta niin kirjoissa, näytelmissä, sarjakuvissa, peleissä kuin elokuvissakin. Ensimmäinen elokuva tästä pedosta on Universal Picturesin Lontoon ihmissusi (Werewolf of London) vuodelta 1935. Leffa ei kuitenkaan noussut samanlaiseen ikoniseen kauhuklassikkoasemaan kuin tämä kuusi vuotta myöhemmin ilmestynyt Ihmissusi. Elokuvaa varten käytettiin Jack Piercen vanhaa ihmissusimaskeerausta, minkä hän oli luonut Lontoon ihmissutta varten, mutta mitä sen päätähti Henry Hull ei suostunut käyttämään. Hirviöksi kaavailtiin aluksi Frankensteinia (1931) ja Muumiota (The Mummy - 1932) tähdittänyttä Boris Karloffia, mutta lopulta tekijät päätyivät Lon Chaney Jr:iin. Elokuva sai ensi-iltansa joulukuussa 1941 ja se oli kriitikoiden kehuma hitti. Itse en ollut aiemmin nähnyt Ihmissutta, mutta olen lapsesta asti ollut kiehtounut hirviöstä ja muutama vuosi sitten katsoin leffan uudelleenfilmatisoinnin The Wolfman (2010). Pari vuotta sitten hankin Universalin hirviöklassikoita sisältävän boksin, mistä löytyi myös Ihmissusi, mutta katsoin sen vasta tänä kesänä, kun pidin 24 tunnin elokuvamaraton -haasteen. Siinä minun täytyi katsoa klassikko, mitä en ollut ennen nähnyt ja päädyin Ihmissuteen. Samalla päätin kirjoittaa elokuvasta arvostelun lähestyvän halloweenin juhlistamiseksi.

Larry Talbot palaa kotiseudulleen isänsä luokse ja saa siellä kuulla legendan sudeksi muuttuvista ihmisistä. Pian käy kuitenkin selville, ettei kyseessä olekaan pelkkä legenda...

Lon Chaney Jr. näyttelee Larry Talbotia, jonka kautta katsoja tutustuu myytteihin ihmissusista. Larry on mukava ja hyväkäytöksinen mies, jolla on kuitenkin taipumusta käyttää kaukoputkeaan kyseenalaisesti. Larryn matka on kiinnostavasti kirjoitettu läpi leffan ja Chaney Jr. tuo hyvin hahmon moniulotteiset tuntemukset esille.
     Evelyn Ankers taas esittää Gwen Conliffea, isänsä (J. M. Kerrigan) antiikkikaupassa työskentelevää neitoa, johon Larry iskee silmänsä ja joka kertoo Larrylle ihmissusilegendasta. Gwenkin on omalla tavallaan mielenkiintoinen tapaus, eikä onneksi ole mikään perinteinen avuton neito hädässä -tyyppinen ratkaisu, vaikka katsojana arvaakin heti, että hän joutuu jossain vaiheessa kohtaamaan ihmissuden silmästä silmään.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Claude Rains Larryn rikkaana isänä, Draculan roolista tuttu Bela Lugosi ja Maria Ouspenskaya mustalaisennustajina, Fay Helm Gwenin ystävänä Jennynä, sekä Warren William tohtori Lloydina. Kaikki näyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan, vaikka mukana onkin aikakaudelle kuuluvaa pientä ylinäyttelemistä mukana. On hauska nähdä Lugosi tässäkin monsterifilmissä, vaikka onkin harmi, ettei mukana ole eeppistä yhteenottoa Draculan ja ihmissuden välillä.

Aiempien Universalin hirviöklassikoiden, kuten Dracula - vanhan vampyyrin (Dracula - 1931), Frankensteinin ja Muumion tavoin Ihmissusi ei enää tänä päivänä ole pelottava elokuva, mutta vuosien varrella siihen on syntynyt omat puolensa, mitkä tekevät siitä eri tavalla toimivan teoksen. Näistä vanhoista teoksista löytyy tiettyä maagisuutta ja etenkin tässä mustavalkoiset kuvat metsästä, jonka savukoneet täyttävät mystisellä usvalla, ovat lumoavia. Katsojaa ei haittaisi, vaikka koko filmi vain seuraisi, kun ihmissusi vaanii tässä metsässä uhrejaan. Vaikkei itse ihmissusi ole enää tänä päivänä kauhistuttava ilmestys, täytyy monsterin maskeerausta kehua. Myös hirviöksi muuntautuminen on onnistuneesti toteutettu, pienestä tönkköydestä huolimatta. Parasta tämän filmin ihmissudessa on kuitenkin hirviön psykologinen kauhu. Leffa hakee kauhua enemmän sitä kautta, kuinka kauhea tilanne on sille poloiselle, joka joutuu tämän kamalan kirouksen valtaan. Elokuva viekin katsojan taidokkaasti ihmissudeksi muuttuvan hahmon pään sisälle, minkä ansiosta katsojana jopa hieman säälii, että hahmo joutuu tällaiseen koettelemukseen.

Hirviön esittäminen tragediana tekee Ihmissudesta hieman moniulotteisemman teoksen ja pelkkänä monsteripelotteluna se ei enää säväyttäisi tänä päivänä. Nyt sen syvällisempi puoli varmistaa elokuvan pysymisen erittäin mainiona vielä vuosikymmenten päästä. Kyseessä onkin todella hyvä filmi. Ja vaikkei se enää erityisemmin pelota, on siihen saatu pientä jännitettä siitä, miten tarinassa lopulta käy. Kestoa leffalla on vain hieman yli tunti, mutta elokuva onnistuu käyttämään keston hienosti hyödykseen ja pitää vain tarpeellisen mukana. Pientä kiirehtimistä filmissä tuntuu paikoitellen olevan, mutta pääasiassa elokuva on hyvin rytmitetty.

Elokuvan ohjaajana toimii George Waggner, joka ohjasi Ihmissuden kanssa samana vuonna kaksi muutakin kauhuleffaa, Horror Islandin (1941) ja Man-Made Monsterin (1941). Waggner rakentaa mukavasti tunnelmaa ja käsittelee ihmissusimyyttiä kutkuttavan kiehtovasti. Käsikirjoituksesta taas vastaa Curt Siodmak, joka on päättänyt ottaa erilaisen lähestymistavan hirviöleffassa, mistä pidän kovasti. Filmi on teknisesti erittäin hyvin toteutettu oman aikansa tuotokseksi. Kuvaus on taidokasta ja vaikka leikkaukset ovat välillä tönkköjä, pysyy paketti hyvin kasassa. Lavasteet ovat tyylikkäät ja savukoneen käytössä ei tosiaankaan ole säästelty. Ääniefektit ovat kelvollisesti rakennetut ja Charles Previnin, Hans J. Salterin ja Frank Skinnerin säveltämät musiikit tuovat oman lisänsä mystiseen henkeen.

Yhteenveto: Ihmissusi on erittäin mainio monsterielokuva, mikä onnistuu pureutumaan kauhun psykologiseen puoleen. Elokuva näyttää, kuinka hirveää olisi joutua ihmissusi-kirouksen alaiseksi - ja tietty kuinka hirveää se on kaikille muille. Erityisen pelottava leffa ei enää ole, mutta siitä löytyy mukavan jännittävää henkeä. Tarina kerrotaan napakasti, eikä siinä erityisemmin käytetä mihinkään turhaan aikaa. Näyttelijät ovat suurimmaksi osaksi oivallisia ja ohjaaja Waggner luo tunnelmaa toimivasti. Ihmissuden maskeeraus on hienosti toteutettu ja vielä isommat kehut ansaitsee elokuvan metsä, mikä on samanaikaisesti karmiva että lumoava. Elokuvassa on jotain todella viehättävää ja jos pitää kauhuleffoista, kannattaa ehdottomasti tutustua tähän monsteriklassikkoon. Etenkin hieman syvällisemmän lähestymistapansa ansiosta Ihmissusi toimii edelleen todella hyvin ja se tulee innoittamaan monia kauhutekijöitä vielä vuosienkin päästä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Wolf Man, 1941, Universal Pictures