Arvostelu: Movie 43 (2013)

MOVIE 43

Ohjaus: Peter Farrelly, Will Graham, Steve Carr, Griffin Dunne, Steven Brill, James Duffy, Jonathan van Tulleken, Elizabeth Banks, Brett Ratner, Rusty Cundieff ja James Gunn

Pääosissa: Dennis Quaid, Greg Kinnear, Kate Winslet, Hugh Jackman, Naomi Watts, Liev Schreiber, Jeremy Allen White, Anna Faris, Chris Pratt, Kieran Culkin, Emma Stone, Richard Gere, Kate Bosworth, Aasif Mandvi, Justin Long, Jason Sudeikis, Uma Thurman, Bobby Cannavale, Kristen Bell, John Hodgman, Leslie Bibb, Chloë Grace Moretz, Christopher Mintz-Plasse, Jimmy Bennett, Patrick Warburton, Common, Seth MacFarlane, Seann William Scott, Johnny Knoxville, Gerard Butler, Halle Berry, Stephen Merchant, Terrence Howard, Elizabeth Banks ja Josh Duhamel

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia - The Thread (UK Version): 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 16

Movie 43 on monien mielestä yksi kaikkien aikojen huonoimmista elokuvista. Leffa lähti liikkeelle Charles B. Wesslerin ideasta tehdä mahdollisimman räävitön ja ronski komedia. Hän palkkasi useita käsikirjoittajia ja ohjaajia työstämään erilaisia sketsikohtauksia ja yritti myydä ideaansa studioille, mutta kerta toisensa perään hänet torjuttiin. Kuitenkin kun hän esitteli Relativity Medialle Peter Farrellyn ohjaaman sketsin, jota tähdittivät Titanicista (1997) tuttu Kate Winslet ja X-Men -elokuvien (2000-) Wolverinena tunnettu Hugh Jackman, studio suostui tarttumaan projektiin. Projekti paisui yhä vain isommaksi ja lopulta sitä oli työstämässä jopa kolmetoista ohjaajaa ja yhdeksäntoista käsikirjoittajaa, jotka saivat silloin tällöin keploteltua näyttelijöitä mukaan sketsi-ideoihinsa. Elokuvaa kuvattiin jopa neljän vuoden ajan, kunnes lopulta Movie 43 sai maailmanensi-iltansa 1. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta se sai täyslyttäyksen kriitikoilta, eikä se kerännyt paljoa kehuja katsojiltakaan. Leffa sai kuusi Razzie-ehdokkuutta (mm. huonoin naispääosa ja näyttelijäkaarti), joista se voitti huonoimman elokuvan, ohjauksen ja käsikirjoituksen palkinnot. Nykyään elokuvaa pidetään yhtenä kaikkien aikojen huonoimmista. Itse katsoin Movie 43:n pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä erittäin kummallisena tekeleenä. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen jopa kolmatta kertaa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Movie 43 kertoo Charlie Wessleristä (Dennis Quaid), käsikirjoittajasta, joka saapuu Hollywoodiin esittelemään studiolle järjettömiä elokuvaideoitaan, joissa mm. käydään treffeillä kiveskaulaisen miehen kanssa, pidetään vankina leprechaunia, pyydetään poikaystävältä outoa rakkaudentunnustusta, esitellään uudenlainen musiikkisoitin ja pidetään nuorelle kiusallista kotiopetusta. Elokuva sisältää yksitoista lyhyttä sketsiä, sekä mainostauonkin, jotka muuttuvat yhä vain hävyttömämmiksi. Katsojana ei oikein voi muuta kuin tuijottaa suu auki ruudulla tapahtuvaa, samalla kun päässä kuuluu kerta toisensa perään: "Mitä vittua?!"

Elokuvaa katsoessa ei voi olla pohtimatta, että kuinka ihmeessä mikään studio suostui tekemään sen ja miten ihmeessä tekijät saivat kasaansa näyttelijäkaartin, josta niin moni komedialeffa olisi kateellinen? Kate Winslet, Hugh Jackman, Naomi Watts, Liev Schreiber, Anna Faris, Chris Pratt, Emma Stone, Richard Gere, Justin Long, Jason Sudeikis, Uma Thurman, Bobby Cannavale, Kristen Bell, Chloë Grace Moretz, Christopher Mintz-Plasse, Patrick Warburton, Seth MacFarlane, Seann William Scott, Johnny Knoxville, Gerard Butler, Halle Berry, Stephen Merchant, Terrence Howard, Elizabeth Banks ja Josh Duhamel - näin nimetäkseni muutaman. Seassa on ihan Oscar-voittajia ja muutenkin arvostettuja näyttelijöitä. Miten tekijät saivat heidät kaikki leffaan - ja vieläpä vain 800 dollarin päiväpalkalla!

Kuten alussa kerroin, elokuvaa kuvattiin jopa neljän vuoden ajan. Itse sketsien kuvaukset kestivät tosin vain parisen päivää kerrallaan ja suuri osa tuosta neljästä vuodesta menikin siihen, kun tekijät yrittävät taivutella ja muutenkin keplotella isoja Hollywood-tähtiä mukaan leffaan. Jotkut suostuivat sopimussyistä tai palvelusta vastaan. Toiset innostuivat mahdollisuudesta näytellä elokuvassa isojen tähtien kanssa. Osa koki oman sketsinsä aidosti hauskaksi ja hyppäsi innolla projektiin mukaan. Joitakin taas väsytettiin siihen asti, että he lopulta suostuivat - kunhan leffa kuvattaisiin heidän omassa kodissa. Näyttelijät saivat tietää elokuvasta vain oman sketsinsä, eikä heillä ollut mitään käsitystä, millainen lopullisesta leffasta tulisi. Yksikään näyttelijöistä ei tehnyt mitään elokuvan mainostamiseksi, eikä kovinkaan moni luultavasti muistele filmiä hyvällä tai halua liittää sitä omaan filmografiaansa.

Movie 43 on aikamoista soopaa. Kuraa. Paskaa. Mutta se on niin itsetietoisen rehellisesti juuri sitä itseään, että minun on vaikea luokitella sitä huonoimpien elokuvien joukkoon, jotka olen elämäni aikana nähnyt. Elokuva on tarkoituksellisesti tehty suoranaiseksi roskaksi ja tekijät luultavasti pohtivatkin, että kuinkakohan hyvät mahdollisuudet heillä on, kun Razzieita jaetaan. Itse koen Movie 43:n niin surkeaksi, että se on jopa lystikäs. Minun on pakko myöntää, että elokuvan mauton törkyläppä sai minut nauramaan kolmannellakin katselukerralla. Tekijät eivät yhtään häpeile mitään, vaan painelevat menemään niin räävittömästi, että tavallaan jopa ihailen heitä. Movie 43 meneekin kirjoissani siihen "guilty pleasure" -osastoon, että minua vähän hävettää, että viihdyn elokuvan parissa.

Koen myös, että elokuvalla on jotain ihan fiksuakin sanottavanaan. Leffan voi tulkita satiirina Hollywoodin menosta, kärjistäen sitä, kuinka jenkkikomedioista halutaan tehdä koko ajan vain ronskimpia ja hävyttömämpiä. Aivan kuin elokuva juurikin tuomitsisi, että aika lailla tällaista skeidaa Hollywood tuuttaa ulos. Leffassa pohditaan, kuinka tällaiset kökköideat pääsevät läpi tuotantoon asti. Ehkä kaiken ala-arvoisen moskan keskellä Movie 43 onkin jopa nokkela teos? Ehkä elokuva olikin edellä aikaansa ja joskus sen "hienous" vielä ymmärretään? Tai sitten ei. Kenties useampi katselukerta onkin tuhonnut aivosolujani niin, että olen alkanut epätoivoisesti uskoa leffassa olevan edes jotain kehumisen arvoista, jotta voin puolustella viihtyvyyttäni sen parissa.

En kuitenkaan koe, että kaikki Movie 43:n sketsit olisivat erityisen hauskoja. Avaussketsi Kate Winsletistä ja pallikaulaisesta Hugh Jackmanista sokkotreffeillä on niin typerä, että sille on vaikea olla tirskumatta. Sketsi entisen näyttelijäpariskunta Naomi Wattsin ja Liev Schreiberin esittämistä vanhemmista, jotka pitävät mahdollisimman autenttista kotiopetusta kiusaajien ja nolauksien kera on aidosti ihan lystikäs. Toisen entisen näyttelijäparin, Chris Prattin ja Anna Farisin kakkasekoilu on niin ala-arvoista huumoria, että hävettää, että koen sen huvittavaksi. Sketsi, jossa Jason Sudeikis ja Justin Long esittävät Batmania ja Robinia, jotka ovat sokkotreffeillä mm. Lois Lanen (Uma Thurman) ja Supergirlin (Kristen Bell) kanssa, on aluksi ihan hassu, mutta liian pitkä, menettäen tehoaan minuutti minuutilta.

Tämä on yleisestikin Movie 43:n ongelma. Sen vitsi ei jaksa kantaa loppuun asti. Halle Berryn ja Stephen Merchantin tähdittämä sketsi totuus vai tehtävä -leikistä, joka kärjistyy nopeasti aikamoiseksi sekoiluksi, viihdyttää ihan passelisti, mutta lopputekstien aikana nähtävä Josh Duhamelin ja Elizabeth Banksin tähdittämä sketsi pariskunnasta ja Duhamelin hahmon mustasukkaisesta animaatiokissasta saa tuumimaan, että eikö tämä nyt osannutkaan loppua vielä? Sketsin ohjasi ja käsikirjoitti Guardians of the Galaxy -elokuvista (2014-) tuttu James Gunn, joka on jälkikäteen tuominnut leffan ja kertonut, ettei ole vieläkään katsonut edes omaa sketsiään valmiina. Väliin mahtuu muitakin heikompia tapauksia, kuten Kieran Culkinin ja Emma Stonen tähdittämä sketsi riitaisista existä, jotka kohtaavat ruokakaupassa.

Elokuva on teknisiltä puoliltaan ihan toimiva, joskin kun eri tyypit ovat olleet työstämässä eri osioita elokuvasta, tuotantojen taso ailahtelee hieman pitkin leffaa. Kuvaus on kelvollista, samoin leikkaus. Lavasteet toimivat hyvin, asut ovat mainiot (Batmanin ja Robinin lyhytpätkän kohdalla tarkoituksellisen käppäiset) ja maskeeraukset äityvät pahimmillaan aika hurjiksi ja varmasti loukkaaviksi. Erikoistehosteet ovat varsin kehnot ja äänimaailma kuulostaa paikoin siltä kuin kaikki olisi varastettu jostain serverin kansiosta musiikkeja myöten.

Movie 43:sta on olemassa muutamissa maissa, kuten Isossa-Britanniassa hieman erilainen versio, jossa kökköjä lyhytelokuvia ei yhdistä elokuva-alalle pyrkivä käsikirjoittaja, vaan juonikuvio Calvinista (Mark L. Young) ja J.J.:stä (Adam Cagley), jotka etsivät Movie 43:a, maailmanlaajuisesti kiellettyä elokuvaa. Elokuvasta on kiinnostunut muutama muukin taho, joka aiheuttaa hahmoille ongelmia. Suomessa elokuvasta löytyy vain alkuperäisversio käsikirjoittajakuvion kanssa, joten en osaa sanoa, kumpi toimii paremmin. Idean tasolla suosin kuitenkin alkuperäisversiota, kokiessani sen sisältävän edes jonkinlaista syvempää viestiä Hollywoodin meiningistä totaalisen itsetietoisen perseilyn sijaan.

Yhteenveto: Movie 43 on täysin itsetietoista roskaa, löysää sitä itseään, joka kuitenkin viihdyttää ajoittain kiusallisenkin paljon. Elokuvan sketsit ovat toinen toistaan typerämpiä ja hävyttömämpiä ja katsoja voi tuntea tyhmenevänsä niitä tuijottaessa. On vaikea sanoa, onko tekijöiden työ totaali emämunaus, sillä juuri tällaista kuravelliä he selvästi ryhtyivätkin työstämään. Toisaalta on pakko ihailla heidän sinnikkyyttään, että he saivat keploteltua monet tunnetut näyttelijät projektiinsa, mutta samalla heidän työnsä tuntuu myös tuomittavalta. Sketsien taso heittelee läpi leffan ja niissä on jatkuvana ongelmana liian pitkä kesto. Ne ovat aivan varmasti loukkaavia, äärimmäisen lapsellisia ja usein todella kökköjä. Mutta siinä myös piilee leffan outo viehättävyys. Välillä myös tuntuu siltä, että elokuvalla on fiksuakin sanottavaa Hollywoodin koneistosta ja leffan voi katsoa kärjistettynä satiirina studiopomoista, komediaelokuvista ja itsestään liikoja luulevista elokuvantekijöistä. Katsoi Movie 43:a miltä kantilta tahansa, on kyseessä täysin omalaatuinen elokuvatapauksensa. Leffan luojaa ei varmaan edes haittaa elokuvan nykyinen status yhtenä kaikkien aikojen surkeimmista tekeleistä. Itse en sitä sellaiseksi luokittele, vaan olen mielestäni nähnyt roppakaupalla huonompia elokuvia. Siis onhan tämä paskaa, mutta ihan viihdyttävää paskaa ja niinpä en vieläkään osaa antaa Movie 43:lle minkäänlaista arvosanaa. Tällä on hyvä käynnistää tämä vuosi. Hyvää uutta vuotta kaikille ja tästä onkin suunta sitten ainoastaan ylöspäin!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Movie 43, 2013, Relativity Media, Virgin Produced, GreeneStreet Films, Wessler Entertainment, Witness Protection Films

Arvostelu: Chicago (2002)

CHICAGO

Ohjaus: Rob Marshall

Pääosissa: Renée Zellweger, Catherine Zeta-Jones, Richard Gere, Queen Latifah, John C. Reilly, Christine Baranski, Taye Diggs, Colm Feore, Dominic West, Lucy Liu, Mýa, Susan Misner, Denise Faye, Deirde Goodwin ja Ekaterina Chtchelkanova

Genre: musikaali, rikos, komedia

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 12

Chicago perustuu vuoden 1975 samannimiseen Broadway-musikaaliin, mikä taas perustuu vuoden 1926 samannimiseen näytelmään (mistä oli vuonna 1927 tehty elokuva Chicago), mikä taas pohjautuu osittain todellisiin henkilöihin. Broadway-musikaalin ohjaaja Bob Fosse alkoi 1970-luvun lopulla työstämään myös elokuvasovitusta, mutta projekti ei edennyt ja Fosse menehtyi vuonna 1987. Musikaaligenre oli alkanut hiipua valokeilasta, joten myös elokuvaversio unohdettiin kokonaan. Kuitenkin kun vuonna 1996 Chicago-musikaali tuotiin takaisin Broadwaylle hieman hillitympänä versiona ja se nousi jättisuosioon, elokuvasovituksen suunnittelu alkoi uudestaan. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2001 ja lopulta Chicago sai maailmanensi-iltansa 10. joulukuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli iso menestys, jota kriitikotkin kehuivat. Leffa myös sai esimerkiksi kolmetoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, naispääosa, miessivuosa, käsikirjoitus, kuvaus ja laulu), joista se voitti parhaan elokuvan, naissivuosan, lavastuksen, puvustuksen, leikkauksen ja äänityksen palkinnot, kahdeksan Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras naissivuosa, miessivuosa, ohjaus ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan musikaalielokuvan, naispääosan ja miespääosan palkinnot, sekä kaksitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, naispääosa, kuvaus, leikkaus, puvustus, lavastus, musiikki ja maskeeraus), joista se voitti parhaan naissivuosan ja äänen palkinnot. Lisäksi elokuva voitti myös Grammyn parhaasta elokuvamusiikista. Itse en ollut aiemmin nähnyt Chicagoa, enkä edes tiennyt, mistä se kertoi - vain sen, että se on musikaali ja se voitti parhaan elokuvan Oscar-pystin. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella Chicagon - tietäen leffan aloittaessani edelleen vain nuo kaksi asiaa siitä.

Kuuluisuudesta haaveileva Roxie Hart tappaa rakastajansa ja joutuu vankilaan. Murhan seurauksena Roxie huomaa päässeensä parrasvaloihin täysin eri syistä kuin oli toivonut, mutta kun hän nyt kerran on huomion keskipisteenä, hän päättää ottaa kuuluisuudestaan kaiken irti.

Bridget Jonesina parhaiten tunnettu Renée Zellweger nähdään Chicagon pääroolissa Roxie Hartina, joka on vuosia haaveillut show-tähden urasta ja siitä, että kaikki ihailisivat ja rakastaisivat häntä. Hänestä tulee kyllä sanomalehtien etusivujen ykkösaihe, mutta hyvin erilaisista syistä kuin hän oli olettanut. Roxien murhattua rakastajansa (Dominic West), hän päätyy vankilaan ja oikeushöykytykseen, eivätkä toimittajat suostu poistumaan niin vankilan tai oikeussalin ovilta, jos hän on sisällä. Mutta niinhän sitä sanotaan, että ei ole olemassa huonoa julkisuutta, joten Roxie hyppää riemulla uuteen rooliinsa. Zellweger tekee innokkaasti loistotyötä vekkulimaisena Roxiena, eikä ihme, että hän voitti suorituksellaan parhaan naispääosan Golden Globen.

     Roolistaan mm. Oscarin ja BAFTA:n voittanut Catherina Zeta-Jones näyttelee show-tähti Velma Kellyä, joka joutuu Roxien kanssa samaan aikaan vankilaan siskonsa ja miehensä murhasta ja Velma ja Roxie päätyvätkin taistoon parrasvaloista. Richard Gere nähdään lipevänä asianajaja Billy Flynninä, joka lupaa Roxielle saavansa tämän vapaaksi - tai vähintään pidettyä kuumimpana uutisena. Queen Latifah esittää vankilan johtohahmoa, Mama Mortonia, kun taas John C. Reilly esittää Roxien hömelöä aviomiestä, Amos Hartia. Christine Baranski nähdään reportteri Sunshinena, Taye Diggs pianistina, Colm Feore syyttäjä Harrisonina, sekä Mýa, Susan Misner, Denise Faye, Deidre Goodwin ja Ekaterina Chtchelkanova muina vankeina, jotka ovat myös tappaneet miehensä. Kaikin puolin näyttelijät tekevät hyvää työtä ja jopa Gere, josta en yleensä välitä, on erinomainen veikeän röyhkeänä Flynninä. 

Oli jokseenkin jopa ilahduttavaa ryhtyä katsomaan elokuvaa tietämättä sen tarinasta yhtään mitään. Oli myös erittäin hauska seurata murhatarinaa, joka oli kerrottu musikaalina - etenkin kun musikaalinumeroiden käyttö on näin valloittavan luovaa. Kerta toisensa perään Chicago hämmästytti minut sillä, kuinka se tarjoaa erilaiset laulut ja tanssit. Toisin kuin yleensä, musikaalinumerot eivät ole niinkään hetkiä, joissa hahmot alkavat yhtäkkiä kesken kohtauksen laulamaan tavallisissa lokaatioissa, vaan enemmänkin kuvitelmia, joissa hahmot esiintyvät yleisön edessä lavalla. Joskus musikaalit tulkitsevat metaforien kautta tapahtumia ja joskus ne toimivat hahmojen tapana kertoa aiempia tapahtumia uudella tavalla muille. Roxien rakastajan murha kerrotaan jatkuvasti eri tavoilla uudelleen ja tarinaa väritetään hurjasti, jotta siitä saataisiin vielä isompia lööppejä lehtiin. Erityinen suosikkini musikaalinumeroista on We Both Reached for the Gun, jossa Roxie pitää Flynnin kirjoittamaa lausuntoa lehdistölle ja tämä esitetään osittain niin, että lavalla Flynn on vatsastapuhuja ja Roxie on hänen nukkensa. Muutkin lehdistöstä esitetään lopulta Flynnin ohjailemina nukkeina, kun he alkavat uskoa puheisiin. Ihailin kohtauksen toteutusta valtavan paljon.

Sen lisäksi, että musikaalinumerot ovat toinen toistaan luovempia, veikeämpiä, tyylikkäämpiä ja viihdyttävämpiä ja niissä kuultavat laulutkin ovat oikein mainioita, myös elokuvan tarina ja tunnelma ovat suorastaan mahtavat. Leffalla on kaiken aikaa pilke silmäkulmassaan ja siihen uppoutuu hyvin nopeasti, sillä elokuva svengaa niin miellyttävästi. On hilpeää ja hieman absurdia seurata Roxien innostusta siitä, kuinka kuuluisa hänestä tulee murhan vuoksi. Velma toimii erittäin oivallisesti Roxien kilpailijana ja naiset ovatkin jatkuvasti varastamassa huomiota toisiltaan. Vajaan kahden tunnin kestossa ei tylsää hetkeä ole luvassa, vaan reipas henki ja tahditus johtavat siihen, että elokuvaa olisi voinut katsoa vielä kauemminkin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Rob Marshall ja kyseessä on hänen ensimmäinen elokuvateattereihin tehty ohjaustyönsä. Marshall oli aiemminkin toiminut ohjaajana, mutta vain televisioprojekteissa. Onkin aikamoinen saavutus heti ensimmäisenä tehdä parhaan elokuvan Oscar-voittaja ja saada ohjausehdokkuudet niin Oscareissa kuin BAFTA- ja Golden Globe -gaaloissa. Marshall tekeekin loistotyötä ja onnistuu pitämään elokuvassa tietyn broadwaymaisen näytelmähengen. Chicago on myös hienosti kuvattu, valaistu ja sitten leikattu kasaan. Elokuva voittikin Oscarin myös leikkauksestaan, eikä toisaalta ihme, sillä tavalliset kohtaukset ja räikeät musikaalinumerot nivoutuvat yhteen niin sulavasti. Myös mainiot lavastus ja puvustus palkittiin aiheellisesti, puhumattakaan äänitöistä. Laulujen lisäksi elokuvassa kuullaan myös Danny Elfmanin ja Steve Bartekin säveltämää musiikkia, joka lisää riemastuttavaa tunnelmaa.

Yhteenveto: Chicago on mahtava rikoskomedia, joka valloittaa niin veikeällä tarinallaan kuin riemastuttavilla musikaalinumeroillaan. On hupaisaa seurata Roxien nousua kuuluisuuteen rakastajan murhan takia ja kuinka nainen päättää ottaa kaiken ilon irti ajastaan valokeilassa, välittämättä oikeastaan yhtään siitä, miten valokeilaan alun perin pääsi. Renée Zellweger on huippuvireessä ja erittäin mainio on myös Richard Gere niljakkaana asianajaja Billy Flynninä. Filmin veikeä ilmapiiri imaisee nopeasti mukaansa ja kertomusta jää seuraamaan hymyssä suin. Omakin tanssijalka alkaa vipattaa kerta toisensa perään, sillä niin oivallisia elokuvan laulut ovat. Musikaalinumeroiden toteutukset ovat myös toinen toistaan kekseliäämpiä. Ohjaaja Rob Marshall pitää pakettia hyvin kasassa ja pilkkeen silmäkulmassa. Chicagon tekninenkin puoli on onnistunutta ja kaiken kaikkiaan kyseessä on suorastaan loistokas musikaalileffa, jonka katselua suosittelen kaikille genren ystäville - etenkin näin 20-vuotisjuhlan kunniaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Chicago, 2002, Miramax, Producers Circle, Storyline Entertainment, Kalis Productions GmbH & Co. KG

Arvostelu: The Second Best Exotic Marigold Hotel (2015)

THE SECOND BEST EXOTIC MARIGOLD HOTEL

Ohjaus: John Madden
Pääosissa: Dev Patel, Judi Dench, Maggie Smith, Bill Nighy, Celia Imrie, Ronald Pickup, Richard Gere, Tina Desai, Lillete Dubey, Diana Hardcastle, Penelope Wilton, Claire Price, David Strathairn, Tamsin Greig ja Shazad Latif
Genre: komedia, draama, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: S

Deborah Moggachin kirjaan These Foolish Things (2004) perustuva elokuva The Best Exotic Marigold Hotel oli kehuttu jättimenestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2014 ja lopulta The Second Best Exotic Marigold Hotel -nimen saanut jatko-osa sai ensi-iltansa helmikuussa 2015. Elokuva oli hitti, vaikkei päässyt lähellekään ensimmäisen leffan lipputuloja. Kriitikot eivät lämmenneet filmille kuten ensimmäiselle osalle, eikä tällä kertaa ollut luvassa palkintoehdokkuuksien ryöppyä. Itse katsoin molemmat elokuvat jokin aikaa tämän toisen osan ilmestymisen jälkeen ja pidin kummastakin. En ole kuitenkaan katsonut niitä uudestaan, ennen kuin huomasin viime vuonna The Best Exotic Marigold Hotelin täyttävän kymmenen vuotta. Päätinkin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella sen, sekä tehdä saman jatko-osalle. Katsoin The Second Best Exotic Marigold Hotelin pari kuukautta ensimmäisen elokuvan jälkeen.

Sonny on menossa naimisiin tyttöystävänsä Sunainan kanssa, samalla kun hän aikoo laajentaa Best Exotic Marigold Hotelia isommaksi bisnekseksi Murielin, Evelynin ja Douglasin avustuksella.

Tom Wilkinsonia lukuun ottamatta muut tutut näyttelijät palaavat rooleihinsa - jopa Penelope Wilton käy kääntymässä nalkuttavana Jean Ainsliena, joka on yhä katkera Bill Nighyn esittämälle Douglasille. Mainion Wiltonin lahjat hukataan tympivässä roolissa. Wilton ei saa Jeanista mitään positiivista irti katsojalle, eikä kyseessä ole edes sellainen hahmo, jota katsoja rakastaisi vihata. Nighy sen sijaan on jälleen erinomainen Douglasina, joka on löytänyt hupaisan uuden ammatin Intiassa. Fantastisen Judi Denchin näyttelemä Evelyn Greenslade saa oman juonikuvionsa, muttei pääse samalla lailla esille kuin viimeksi. Maggie Smith jatkaa ilahduttamista äksyn Muriel Donnellyn osassa, joka tylyttää yhä kaikkia, mutta ei yhtä ronskein ilmauksin. Myös Norman (Ronald Pickup) ja Madge (Celia Imrie) ovat mukana, mutta heidän suhteensa ei vieläkään jaksa innostaa.

     Tässä elokuvassa keskiöön kuitenkin nousee iäkkäiden sijaan nuori ja innokas Bext Exotic Marigold Hotelin omistaja Sonny (Dev Patel). Patel tasapainottelee jälleen taidokkaasti sillä ohuella rajalla, onko hänen hahmonsa hauska vai ärsyttävä. Itseäni naurattaa kerta toisensa perään, kuinka Sonny onnistuu löytämään positiivisia ilmauksia roskakasastakin ja puhumaan muut niin hämmennyksiin, etteivät he edes tiedä, mihin ryhtyvät hänen kanssa. Silti Sonny alkoi käydä minunkin hermoilleni, muuttuessaan mustasukkaiseksi, kun hänen tyttöystävänsä (Tina Desai) alkaa juuri häiden kynnyksellä vilkuilemaan omahyväisen Kushalin (Shazad Latif) perään.

     Uusina hahmoina elokuvassa esitellään mm. Richard Geren näyttelemä tarkastaja Guy Chambers, joka kiinnostuu Sonnyn äidistä (Lillete Dubey) ja Douglasin tytär Laura (Claire Price), jonka saapumisesta puhutaan pitkään, mutta jolle ei lopulta keksitä käyttöä, kun hän saapuu mukaan. Gere hurmaa varmasti vannoutuneimmat faninsa taas kerran, mutta omasta mielestäni hän jää tässä aika mitäänsanomattomaksi.

Ensimmäisen The Best Exotic Marigold Hotelin tavoin myös jatko-osa on varsinainen hyvän mielen elokuva. Hymy leviää kasvoille heti alussa ja elokuvan päivänselvien ongelmienkin ollessa läsnä, hymy ei meinaa poistua. Patel tarjoaa monet makeat naurut nopeatempoisella puheellaan, nokkelilla sutkautuksillaan ja muutenkin suurella energiallaan. Dench, Smith ja Nighy taas ovat niin upea kolmikko, ettei heidän tarvitsisi oikeastaan tehdä mitään ja silti heitä olisi ilo seurata. Elokuvasta löytyy paljon hilpeitä hetkiä ja suurta sydäntä, mikä lämmittää filmin katselun aikana. Silti leffa jää aika keskinkertaiseksi ja nopeasti unohdettavaksi teokseksi. Kuten jo elokuvan nimessä lukee, The Second Best Exotic Marigold Hotel jää kakkoseksi ensimmäiseen osaan verrattuna.

On selvää, ettei tekijöillä ollut enää jatko-osaa työstäessä ammennettavana jonkun muun kirjaa. Välillä jopa tuntuu, että jatkoa on lähdetty tekemään ilman käsikirjoitusta. Ensimmäinen elokuva oli hitti, joten jatkoa oli pakko tehdä, vaikkei sille olisikaan tarinaa. Vaikka ensimmäinenkin osa seurasi useampaa, toisistaan irrallista juonikuviota, elokuva osasi punoa ne yhteen sujuvasti. The Second Best Exotic Marigold Hotel tuntuu vain irrallisilta kertomuksilta, jotka tapahtuvat päällekkäin. Osaa juonikuvioista ei jakseta erityisemmin kehitellä ja jotkut jutut unohdetaan elokuvan aikana. Tarina on selvästi pelkkä sivuseikka kirjoittajille, jotta nämä fantastiset brittinäyttelijät saadaan toistamiseen yhteen. Kivana hyvän mielen höttönä elokuvan katsoo sujuvasti, vaikka kahden tunnin kestossa siinä tuntuukin olevan paljon tyhjäkäyntiä.

John Madden pysyy ohjaajana ja tekeekin kelpo työtä siinä hommassa edelleen. Hänen ongelmakseen koituu se, ettei Ol Parker saa aikaiseksi kunnon käsikirjoitusta ilman valmista jatkotarinaa. Vaikka Parkerilta löytyy onnistumisensakin, on hänen tekstinsä juonellisesti hätäisesti kyhätty. Teknisesti The Second Best Exotic Marigold Hotel on taidokkaasti tehty. Kuvaus on sujuvaa ja Intian maisemia esitellään toistamiseen upein otoksin. Lavasteet ja asut ovat huikeat. Äänimaailma on myös oivallisesti rakennettu ja Thomas Newman tunnelmoi taas ihastuttavien musiikkiensa kanssa. Newman kierrättää paljon ensimmäisen osan sävelmiä, mutta eipä se haittaa, sillä ne ovat yhä ihan yhtä mainioita.

Yhteenveto: The Second Best Exotic Marigold Hotel on nimensä mukaisesti toiseksi paras Exotic Marigold Hoteliin liittyvä elokuva. On selvää, ettei tekijöillä ollut tällä kertaa kirjaa pohjateoksena, josta ammentaa, vaan jatkoa on lähdetty tekemään vähän väkinäisesti. Selvän tarinan sijaan filmi koostuu enemmän useasta irrallisesta juonikuviosta, joilla vanhat tutut saadaan tuotua takaisin. Vaikka Dench, Smith, Nighy ja Patel ilahduttavat jälleen rooleissaan, eivät heidän kuvionsa ole erityisen mielenkiintoisia. Käsikirjoitus on hieman onneton, mutta sentään ohjaaja John Madden saa pidettyä hyvän mielen tunnelman korkealla, apunaan Thomas Newmanin mainiot musiikit. The Second Best Exotic Marigold Hotelia on helppo ja kiva katsoa, mutta silti lopputulos jää aika keskinkertaiseksi hömpäksi. Tämän työryhmän kanssa olisi voinut odottaa jotain enemmän.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Second Best Exotic Marigold Hotel, 2015, Blueprint Pictures, Babieka

Arvostelu: Pretty Woman (1990)

PRETTY WOMAN

Ohjaus: Garry Marshall
Pääosissa: Richard Gere, Julia Roberts, Héctor Elizondo, Jason Alexander, Ralph Bellamy, Laura San Giacomo, Alex Hyde-White, Amy Yasbeck ja Hank Azaria
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 7

Pretty Woman on Garry Marshallin ohjaama romanttinen elokuva, minkä nimi on otettu Roy Orbisonin kappaleesta "Oh, Pretty Woman". Alunperin filmin oli kuitenkin tarkoitus olla synkkä ja vakava draamaleffa nimeltä "3000". J. F. Lawton kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja vaikka siitä oltiin kiinnostuneita, monet pitivät sitä liian synkkänä. Tuottaja Laura Ziskinin ja Walt Disneyn silloisen johtajan Jeffrey Katzenbergin toiveesta Lawton työstikin tekstiä huomattavasti kevyemmäksi. Alkuperäinen nimi muutettiin, sillä se toi liian monille mieleen scifielokuvan. Roolitusprosessi oli pitkä: miespääosaan kaavailtiin Christopher Reeveä, Daniel Day-Lewista, Kevin Klinea, Al Pacinoa ja Denzel Washingtonia, kunnes roolin sai Richard Gere, kun taas naispääosasta kieltäytyivät Meg Ryan, Diane Lane ja Michelle Pfeiffer, minkä lisäksi Winona Ryder ja Jennifer Connelly olivat ehdolla, mutta heidät todettiin liian nuoriksi, jolloin roolin nappasi Julia Roberts. Kuvaukset alkoivat heinäkuussa 1989 ja lopulta Pretty Woman sai maailmanensi-iltansa 23. maaliskuuta 1990 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli jättihitti, jopa ilmestymisvuotensa kolmanneksi menestynein leffa, vaikkei se täysin vakuuttanut kriitikoita. Julia Roberts kuitenkin voitti parhaan naispääosan Golden Globe -palkinnon ja oli ehdolla myös Oscarista ja BAFTA-pystistä. Itse en ollut aiemmin nähnyt Pretty Womania, mutta olin tiennyt siitä jo pidemmän aikaa. Kun huomasin leffan täyttävän 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Menestyksekäs liikemies Edward Lewis maksaa yöstä Vivian-nimisen prostituoidun kanssa ja pyytää tätä pysymään hänen seuralaisenaan seuraavan viikon ajan, 3000 dollarin maksua vastaan. Aluksi pelkältä liiketoimelta tuntuva sopimus alkaa vähitellen johtamaan aitoihin tunteisiin...

Richard Gere näyttelee bisnesmies Edward Lewista, joka ostaa yrityksiä ja myy ne eteenpäin pienemmissä osissa. Hän on tavallaan aika kylmä persoona, joka ei päästä helpolla lähelleen. Elokuvan aikana hänestä alkaa kuitenkin oppia asioita, jotta voi ymmärtää, miksi hän on mitä on. Silti Edward ei koskaan ollut mielestäni kovin kiinnostava tyyppi. Kenties tämä johtuu lähinnä siitä, että Gere on hieman tylsä roolissaan. Tavallaan hän on kyllä oikein passeli valinta rooliin, muttei hän onnistu tekemään minkäänlaista vaikutusta.

Pretty Woman onkin selvästi Viviania näyttelevän Julia Robertsin show. Roberts hyppää innokkaasti rooliinsa ja herkuttelee osallaan prostituoituna, joka mielellään aiheuttaa liian ylpeille rikkaille epämiellyttävää oloa. Hänenkin taustojaan avataan elokuvan aikana ja niistä katsoja kyllä kiinnostuu. Roberts ponkaisi tällä elokuvalla täysin ymmärrettävästi romanttisten filmien suureksi tähdeksi.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Jason Alexander Edwardin asianajajana Phillip Stuckeyna, Héctor Elizondo hotellin omistajana Barney Thompsonina, Laura San Giacomo Vivianin ystävänä Kitinä, sekä Ralph Bellamy viimeisessä roolissaan vanhana liikemies James Morsena ja Alex Hyde-White tämän pojanpoikana David Morsena. Vaikka sivuhahmot ovat aika mitäänsanomattomia, heidän näyttelijänsä tekevät kelpo työtä. Silti Roberts jättää kaikki varjoonsa.

Ymmärrän kyllä, miksi Pretty Woman on noussut asemaansa yhtenä kaikkien aikojen suosituimpana romanttisena elokuvana. On myös helppo ymmärtää, miksi filmi voi olla monien naisten mieleen. Elokuvassa heikommassa jamassa oleva nainen kohtaa rikkaan miehen, joka on valmis maksamaan tälle kalliita vaatteita ja jonka kautta nainen pääsee erilaisiin seurapiiritapahtumiin. Varmasti moni nainen haaveilee tätä katsoessaan, että omalle kohdalle sattuisi joku rikas ja hyvännäköinen herra lompakko levällään viikon ajan. Lisäksi elokuvan rakkaustarinassa on poikkeuksellista se, että naispäähenkilö on näinkin "rohkeassa" ammatissa, eikä pelkkä tavan tallaaja. Leffassa tuodaan erittäin hyvin esille, että vaikka nopeasti vilkaistuna Vivian ja Edward ovat ääripäät toisistaan, ovat he monin tavoin samanlaisia ja siksi he vetävät toisiaan puoleensa. Ja onhan tässä onnistunutta romantiikkaa, sekä tiettyä seksuaalista jännitettä, mikä voi herättää kihelmöintiä katsojassa.

Silti minun täytyy todeta, ettei Pretty Woman tehnyt minuun toivomaani vaikutusta. Se on mainio teos, muttei sen ihmeellisempi. Romanttiseksi komediaksi tämä ei ole kovinkaan hauska. Hymähdin pariin otteeseen, mutta nauruja leffa ei tarjonnut lainkaan. Itse näinkin tämän enemmänkin kevyenä draamana. Vivianin ja Edwardin kehittyvä suhde on kiinnostava, mutta asiat siinä ympärillä lähinnä pitkästyttävät. Etenkin Edwardin työhön liittyvä juonikuvio on aika tylsä. Pidin kyllä elokuvasta, mutta monien hehkutuksien jälkeen odotin hieman enemmän. Roberts kyllä osoitti taitonsa, mutta muuten leffa tuotti pienoisen pettymyksen.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Garry Marshall, joka rakentaa mukavaa tunnelmaa ja saa katsojan kiinnostumaan tarinasta hiljalleen. Filmi ei nappaa heti mukaansa, vaan se lämmittelee katsojaa pikkuhiljaa. J. F. Lawtonin kirjoittama rakkauskertomus on tosiaan toimiva, mutta hänelle on tainnut tuottaa vaikeuksia keksiä kiinnostavia juonikuvioita siihen ympärille. Tietäen, että Lawtonin alkuperäinen teksti oli paljon synkempi ja onnettomampi, minua kiinnostaisi kovasti nähdä elokuva siitä käsikirjoituksesta. Pretty Woman on sujuvasti kuvattu ja leikattu, vaikkakin joitain kohtauksia olisi voinut tiivistää hieman. Lavasteet ovat tyylikkäät ja puvustajat ovat tehneet oivaa työtä asujen kanssa. James Newton Howardin säveltämät musiikit eivät koskaan oikein nouse esille, mutta mukana on hyviä kappalevalintoja, joista parhaiten päähän jää soimaan tietty kipale "Oh, Pretty Woman".

Filmistä on olemassa viitisen minuuttia pidempi versio, missä Edwardin ja Vivianin ensimmäinen keskustelu kestää hieman kauemmin, minkä lisäksi myös mm. ravintolakohtaus ja romanttinen montaasi ovat pidempiä. Mukana on myös kohtaus, missä parittaja nimeltä Carlos (Billy Gallo) jahtaa Viviania velkojen perässä.

Yhteenveto: Pretty Woman on oiva romanttinen komedia, vaikkei se erityisen hauska olekaan. Erilaisten ihmisten välille muodostuva suhde on kiinnostavasti kirjoitettu ja Julia Robertsin ja Richard Geren väliltä löytyy hyvää kemiaa, ja osuvaa seksuaalista jännitettä. Mukana on kuitenkin Geren hahmon, Edwardin työhön liittyvä sivujuoni, mikä ei erityisemmin nappaa mukaansa ja saa leffan lähinnä hidastelemaan. Gere sopii passelisti hurmuriksi, mutta on silti jotenkin tylsä roolissaan, kun häntä vertaa Robertsiin, joka revittelee hienosti läpi elokuvan. Tunnelma on sujuvasti kasvatettu, mutta huumoripuoli jää hieman vaisuksi. Muutenkaan leffa ei noussut sellaisiin korkeuksiin, joita olin siltä toivonut pitkien hehkutusten jälkeen. Ymmärrän tietyt asiat, mitkä Pretty Womanissa viehättävät, mutta itse en valitettavasti löytänyt tästä sitä hienoutta, minkä vuoksi elokuva on niin rakastettu. Jos romanttiset elokuvat kiehtovat ja tämä on jäänyt näkemättä, suosittelen katsomaan filmin jo siitä syystä, että se kuuluu genressään yleissivistykseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pretty Woman, 1990, Touchstone Pictures, Silver Screen Partners IV