Arvostelu: Terminaali (The Terminal - 2004)

TERMINAALI

THE TERMINAL

Ohjaus: Steven Spielberg

Pääosissa: Tom Hanks, Stanley Tucci, Catherine Zeta-Jones, Kumar Pallana, Diego Luna, Chi McBride, Barry Shabaka Henley, Zoë Saldana, Eddie Jones ja Benny Golson

Genre: draama, komedia, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia

Ikäraja: S

The Terminal, eli suomalaisittain Terminaali perustuu löyhästi tositapaukseen iranilaisesta pakolaisesta Mehrani Karimi Nessarista, joka joutui asumaan ranskalaisella lentokentällä liki kaksikymmentä vuotta henkilöllisyystodistusongelman takia. Steven Spielberg hankki oikeudet Nessarin tarinaan ja ryhtyi työstämään sen innoittamana elokuvaa. Hän etsi ympäri maailmaa oikeaa lentokenttää, jota voisi käyttää elokuvan kuvauspaikkana, mutta kun sellaista ei löytynyt, elokuvantekijöiden täytyy rakentaa massiivinen lentokenttälavaste tyhjään hangaariin Kaliforniassa. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2003 ja lopulta Terminaali sai maailmanensi-iltansa 9. kesäkuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai kuitenkin hieman ailahtelevaa palautetta kriitikoilta. Itse katsoin Terminaalin ensimmäisen kerran kymmenisen vuotta sitten ja pidin siitä kovasti. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen.

Viktor Navorski saapuu New Yorkin lentokentälle ja saa kuulla, että lentonsa aikana hänen kotimaassaan Krakosiassa on tapahtunut sotilaallinen vallankaappaus. Poliittisen selkkauksen takia Viktor ei saa matkata takaisin kotiinsa, mutta hänelle ei myöskään myönnetä viisumia jatkaa matkaansa Yhdysvaltoihin. Viktor huomaakin pian joutuvansa asumaan lentokentän terminaalissa.

Tom Hanks näyttelee Viktor Navorskia, fiktiivisen itäeurooppalaisvaltio Krakosian kansalaista, jonka matka New Yorkiin saa todella ikävän käänteen, kun kotimaan vallankaappaus, poliittiset ongelmat ja kömpelö byrokratia pakottaa hänet jäämään asustamaan lentokentälle. Asiaa ei auta, että Viktor hädin tuskin puhuu englantia. Hanks katoaa onnistuneesti rooliinsa heti ensiminuuteilla, höpöttäessään hymyssä suin menemään bulgariaksi ja venäjäksi. Hän tekee Viktorista välittömästi erittäin pidettävän hepun, jonka edesottamuksia ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena ja jonka haluaa nähdä onnistuvan tavoitteissaan.

     Lentokentällä Viktor kohtaa tietty monenlaisia persoonia, kuten jämäkän rajavalvontapäällikkö Dixonin (Stanley Tucci), tätä seuraavan Thurmanin (Barry Shabaka Henley), lentoemäntä Amelian (Catherine Zeta-Jones), siivooja Guptan (Kumar Pallana), ruokalähetti Enriquen (Diego Luna), aulakuormaaja Mulroyn (Chi McBride) ja virkailija Torresin (Zoë Saldana). Hahmot ovat toimivan erilaisia ja osa varsin veikeitä tyyppejä, ja heidän näyttelijänsä ovat mainioita rooleissaan. Tucci oikein herkuttelee inhottavan virkaintoilijan osassa, kun taas Zeta-Jones tuo mukaan tavanomaista romantiikkaa. Show'n varastaa usein Pallana Guptana, jonka parasta viihdettä on katsoa, kun ihmiset liukastelevat hänen pesemiin lattioihin, huomioimatta lainkaan useita varoituskylttejä. Saldanan kohdalla on muuten hupaisaa, että hänen hahmonsa fanittaa Star Trekiä - Saldanahan nousi myöhemmin kuuluisaksi nimenomaan esiinnyttyään vuoden 2009 Star Trek -elokuvassa ja sen jatko-osissa!

Vaikka Terminaali on ilmestymisestään lähtien nauttinut pääasiassa positiivisista mielipiteistä, on se myös kerännyt aimo annoksen haukkujia, enkä vielä muutamankaan katselukerran jälkeen pysty ymmärtämään, että miksi. Toki leffassa on pieniä kompastuskiviä esimerkiksi realistisuuden ja epärealistisuuden rajamailla tasapainottelevan huipennuksensa kanssa, mutta siitäkin huolimatta kyseessä on todella hurmaava hyvän mielen elokuva, joka jaksaa viihdyttää useampaankin otteeseen. Viktor pistetään välittömästi ikävään tilanteeseen, mikä avautuu aluksi katsojille onnistuneen huumorin kautta, kun kielimuuri nousee haasteeksi selittää miehelle, mistä on oikein kyse. Kun totuus vihdoin valkenee Viktorille, elokuva osoittaa myös taitavansa väkevän draaman ja loppuleffa seilaileekin tyylikkäästi draaman ja komedian välimaastossa. Elokuva myös näyttää toimivasti, kuinka surullisenkuuluisaa amerikkalaisten torjuva maahanmuuttopolitiikka on ja kuinka lakipykälien tulkinnanvaraisuus aiheuttaa ongelmia tavan mattimeikäläisille.

Parin tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, sillä tämä matka (joka tosin ei periaatteessa etene yhdestä lokaatiosta minnekään) vie niin hyvin mukanaan. Aluksi on mielenkiintoista, suorastaan koukuttavaa seurata, kun Viktor yrittää sopeutua outoon tilanteeseensa, etsimällä nukkumispaikkaa ja keksimällä rahantekotapoja saadakseen ruokaa. Meno muuttuu entistä kiinnostavammaksi, kun hän tapaa aiemmin mainitsemiani henkilöitä, jotka tuovat sekaan omat kuvionsa. Tästä kaikesta saisi helposti aikaiseksi myös televisiosarjan, jota voisi tuijottaa jaksosta ja tuotantokaudesta toiseen. Leffa pitää hymyä visusti katsojan huulilla, vaikka se muuttuukin parissa kohtaa jopa hieman herkäksi. Kun lopputekstit lähtevät rullaamaan, katsojan täyttää autuaan lämmin fiilis. Sellainen, kun tietää nähneensä mahtavan, todellisen hyvän mielen elokuvan.

Elokuvan on tosiaan ohjannut Steven Spielberg, joka vähemmän yllättäen teki tässäkin todella vakuuttavaa työtä, vaikkei Terminaali ylläkään sinne maestron todellisten huippuleffojen tasolle. Spielberg rakentaa tunnelmaa erinomaisesti. Sacha Gervasin ja Jeff Nathansonin käsikirjoitus on myös erittäin mainio. Erityisiä onnistumisia ovat se, että syy Viktorin matkalle New Yorkiin voi helposti tuntua yhdentekevältä, kun se paljastetaan, mutta kirjoittajat ovat tienneet, ettei sillä olekaan todellisuudessa sen suurempaa väliä, sekä se, kuinka leffa kiertää toimivasti yhden romanttisten komedioiden isoimman kliseen lentokenttiin liittyen. Terminaali on myös taitavasti kuvattu ja sulavasti leikattu. Spielbergin suosimat takavalot häiritsevät ajoittain, mutta pääasiassa visuaalinen ilme toimii. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja John Williams tunnelmoi ihastuttavasti musiikeillaan. Isoimmat kehut ansaitsee kuitenkin lavastustiimi, joka on tehnyt aivan älyttömän upeaa työtä lentokentän kanssa. Lavaste on järjettömän valtava ja se sisältää ilmoitustauluja, kauppoja, ravintoloita (Burger King ja Starbucks saivat takuulla hyvät sponsorirahat leffasta), toimivat liukuportaat, valvontakamerajärjestelmän ja ties mitä muuta. On huutava vääryys, ettei Terminaali saanut Oscar-ehdokkuutta parhaasta lavastuksesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Terminal, 2004, DreamWorks Pictures, Amblin Entertainment, Parkes/MacDonald Image Nation

Arvostelu: Sinbad - seitsemän meren sankari (Sinbad: Legend of the Seven Seas - 2003)

SINBAD - SEITSEMÄN MEREN SANKARI

SINBAD: LEGEND OF THE SEVEN SEAS

Ohjaus: Tim Johnson ja Patrick Gilmore

Pääosissa: Brad Pitt, Catherine Zeta-Jones, Michelle Pfeiffer, Joseph Fiennes, Dennis Haysbert, Adriano Giannini, Timothy West, Jim Cummings, Conrad Vernon, Raman Hui ja Chung Chan

Genre: animaatio, seikkailu, fantasia, komedia

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 7

Sinbad: Legend of the Seven Seas, eli suomalaisittain Sinbad - seitsemän meren sankari perustuu vanhoihin arabialaisiin taruihin Sinbadista, joka esiintyi Tuhannen ja yhden yön tarinoissa (أَلْف لَيْلَة وَلَيْلَة), jotka juontavat juurensa satojen vuosien päähän menneisyyteen. Tehtyään Walt Disneylle animaatioelokuvan Aladdin (1992), Ted Elliott ja Terry Rossio ryhtyivät suunnittelemaan filmiä Sinbadista. Disneytä ei kuitenkaan kiinnostanut idea, joten kaksikko kääntyi lopulta juuri perustetun animaatioyhtiö DreamWorksin puoleen, joka tarttui projektiin. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointi alkoi ja lopulta Sinbad - seitsemän meren sankari sai maailmanensi-iltansa 22. kesäkuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin taloudellinen pettymys, jolle kriitikot antoivat aika heikkoa palautetta. Itse katsoin Sinbad - seitsemän meren sankarin useaan otteeseen lapsena, mutta viime katselukerrasta on tainnut vierähtää jo yli kymmenen, kenties jopa viisitoista vuotta. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa leffan pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen.‎

Kaaoksen jumalatar Eris varastaa kallisarvoisen Rauhankirjan. Vangittu merirosvo Sinbad saa tehtäväkseen lähteä vaaralliselle matkalle merten halki Tartarokseen ja varastaa kirja takaisin, palkkionaan armahdus rikoksistaan.

Brad Pitt ääninäyttelee Sinbadia, vekkulimaista merirosvoa, joka päätyy elämänsä seikkailuun, kun hänet lavastetaan Syrakusan kallisarvoisimman aarteen, Rauhankirjan anastajaksi ja hänen täytyy todistaa syyttömyytensä varastamalla kirja todelliselta rosvolta. Tiettyjen ärsyttäviensäkin puoltensa, kuten misogyniansakin kanssa Sinbad on oiva päähenkilö - jopa hieman antisankarisorttia. Katsojana lähtee ihan mielellään seikkailuun hänen ja hänen miehistönsä kanssa, johon kuuluvat muun muassa perämies Kale (Dennis Haysbert), eksentrinen Rat (Adriano Giannini), iäkäs Luca (Jim Cummings), päästä varpaisiin aseistautunut Jed (Conrad Vernon) ja jatkuvasti vetoja lyövät Jin (Raman Hui) ja Li (Chung Chan). Miehistön jäsenet jäävät varsin yksiulotteisiksi, mutta silti ihan toimiviksi tapauksiksi.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Syrakusan kuningas Dymas (Timothy West), hänen poikansa, Sinbadin lapsuudenystävä Proteus (Joseph Fiennes), Traakian lähettiläs, lady Marina (Catherine Zeta-Jones), sekä paha jumalatar Eris (Michelle Pfeiffer), joka pyrkii syöksemään Syrakusan kaaokseen ilman Rauhankirjaa. Eris on oiva pahis tarinalle ja Pfeiffer tekee hahmosta onnistuneen viettelevän ja katalan. Lady Marina on myös mainio hahmo, eikä jää miksikään avuttomaksi neidoksi, joka Sinbadin pitäisi jatkuvasti pelastaa pulasta.

Vaikka koinkin varsin miellyttäväksi ja nostalgiseksi palata Sinbad - seitsemän meren sankarin pariin yli vuosikymmenen tauon jälkeen, täytyy sanoa, että välillä aika kyllä kultaa muistot. Elokuva ei ollut sellainen loistokas teos, jollaisena sen muksuna näin, mutta on kyseessä silti varsin kelvollinen seikkailuraina, jonka parissa koko perhe voi viihtyä. Harmittelinkin hieman, kuinka negatiivisen vastaanoton leffa sai ilmestyessään. Elokuva lähtee napakasti käyntiin ja menee nopeasti itse asiaan. Alun merihirviötaistelun tiimellyksessä useammat hahmot tulevat tutuiksi ja Rauhankirjan merkitystä korostetaan. Ei aikaakaan, kun kirja on jo varastettu ja varsinainen seikkailu alkaa.

Seikkailuhenki on vahvasti läsnä leffassa ja Sinbadin retki tarjoaa vähän väliä uusia vaaroja seireeneistä jättiläiskaloihin ja arktisiin petolintuihin. Perheen pienimmille katsojille filmi voi olla onnistuneen jännittävä, mutta siitä löytyy toki myös kosolti huumoria. On niin fyysistä kommellusta kuin sanallista vitsailua. Osat vitseistä menevät lapsilta ohi, mutta ilahduttavat taas aikuiskatsojaa. Ja toki mukaan on heitetty myös ripaus romantiikkaa, jolloin aika lailla kaikki perinteisen seikkailutarinan ainekset ovat visusti kasassa. Alle puolentoista tunnin kestossaan Sinbad - seitsemän meren sankarista ei tylsää hetkeä löydy ja filmi kulkeekin vauhdilla loppuun saakka.

Elokuvan animaatiojälki on harmillisesti parhaat päivänsä nähnyt. Leffassa on yritetty yhdistää perinteistä käsin piirrettyä animaatiota 2000-luvun taitteessa hitiksi nousseeseen tietokoneanimaatioon. Ideana tämä on toimiva ja yhdistelmäkikkailua on hyödynnetty toimivasti joissain muissa samoihin aikoihin ilmestyneissä filmeissä. Sinbad - seitsemän meren sankarissa tyylikäs piirrosjälki ja viimeistelemättömältä näyttävä digityö erottuvat kuitenkin toisistaan kuin yö ja päivä. Äänimaailma on kuitenkin kaikin puolin mainiosti rakennettu. Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit ovat erittäin hyvät. Varsinkin Eriksen viekkaat melodiat ovat mieleenpainuvat.

Yhteenveto: Sinbad - seitsemän meren sankari on kelpo animaatioseikkailu, jonka parissa koko perhe voi viihtyä passelisti. Puolentoista tunnin kestossaan elokuva on toimivan napakka ja sen matkalle hyppää varsin mielellään, vaikkei meno enää näin aikuisiällä ole yhtä huimaa kuin millaisena sen lapsena nähtynä muisti. Leffasta löytyy monenlaisia eri toimintakohtauksia, jotka saattavat olla lapsikatsojille varsin hurjia. Seasta löytyy myös paljon huumoria, sekä tietty ripaus romantiikkaa. Itse Sinbad on turhauttavinekin puolineen pätevä hahmo elokuvan keulakuvaksi ja kaaoksen jumalatar Eris on toimiva pahis. Lady Marina ei onneksi jättäydy pelkäksi avuttomaksi neidoksi hädässä, vaan on yhtä lailla ratkomassa ongelmia. Elokuvan visuaalinen puoli on harmillisesti jäänyt ajan julmiin hampaisiin. Käsin piirretty animaatio näyttää hyvältä, mutta tietokoneanimaatio näyttää kiusallisen viimeistelemättömältä. Kaksi eri animointityyliä eivät yhtään istu toisiinsa. Sen sijaan Harry Gregson-Williamsin säveltämät seikkailulliset musiikit taitavat jopa olla elokuvan parasta antia. Sinbad - seitsemän meren sankari ei onnistunut säväyttämään yhtä lujaa aikuisiällä kuin jotkut muut lapsuuteni suosikkianimaatiot, kuten DreamWorksin Kananlento (Chicken Run - 2000) ja Shrek (2001), mutta se on silti oikein kelvollinen leffa, jota voi suositella perheen yhteiseen leffailtaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sinbad: Legend of the Seven Seas, 2003, DreamWorks Pictures, DreamWorks Animation

Arvostelu: Chicago (2002)

CHICAGO

Ohjaus: Rob Marshall

Pääosissa: Renée Zellweger, Catherine Zeta-Jones, Richard Gere, Queen Latifah, John C. Reilly, Christine Baranski, Taye Diggs, Colm Feore, Dominic West, Lucy Liu, Mýa, Susan Misner, Denise Faye, Deirde Goodwin ja Ekaterina Chtchelkanova

Genre: musikaali, rikos, komedia

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 12

Chicago perustuu vuoden 1975 samannimiseen Broadway-musikaaliin, mikä taas perustuu vuoden 1926 samannimiseen näytelmään (mistä oli vuonna 1927 tehty elokuva Chicago), mikä taas pohjautuu osittain todellisiin henkilöihin. Broadway-musikaalin ohjaaja Bob Fosse alkoi 1970-luvun lopulla työstämään myös elokuvasovitusta, mutta projekti ei edennyt ja Fosse menehtyi vuonna 1987. Musikaaligenre oli alkanut hiipua valokeilasta, joten myös elokuvaversio unohdettiin kokonaan. Kuitenkin kun vuonna 1996 Chicago-musikaali tuotiin takaisin Broadwaylle hieman hillitympänä versiona ja se nousi jättisuosioon, elokuvasovituksen suunnittelu alkoi uudestaan. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2001 ja lopulta Chicago sai maailmanensi-iltansa 10. joulukuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli iso menestys, jota kriitikotkin kehuivat. Leffa myös sai esimerkiksi kolmetoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, naispääosa, miessivuosa, käsikirjoitus, kuvaus ja laulu), joista se voitti parhaan elokuvan, naissivuosan, lavastuksen, puvustuksen, leikkauksen ja äänityksen palkinnot, kahdeksan Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras naissivuosa, miessivuosa, ohjaus ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan musikaalielokuvan, naispääosan ja miespääosan palkinnot, sekä kaksitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, naispääosa, kuvaus, leikkaus, puvustus, lavastus, musiikki ja maskeeraus), joista se voitti parhaan naissivuosan ja äänen palkinnot. Lisäksi elokuva voitti myös Grammyn parhaasta elokuvamusiikista. Itse en ollut aiemmin nähnyt Chicagoa, enkä edes tiennyt, mistä se kertoi - vain sen, että se on musikaali ja se voitti parhaan elokuvan Oscar-pystin. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella Chicagon - tietäen leffan aloittaessani edelleen vain nuo kaksi asiaa siitä.

Kuuluisuudesta haaveileva Roxie Hart tappaa rakastajansa ja joutuu vankilaan. Murhan seurauksena Roxie huomaa päässeensä parrasvaloihin täysin eri syistä kuin oli toivonut, mutta kun hän nyt kerran on huomion keskipisteenä, hän päättää ottaa kuuluisuudestaan kaiken irti.

Bridget Jonesina parhaiten tunnettu Renée Zellweger nähdään Chicagon pääroolissa Roxie Hartina, joka on vuosia haaveillut show-tähden urasta ja siitä, että kaikki ihailisivat ja rakastaisivat häntä. Hänestä tulee kyllä sanomalehtien etusivujen ykkösaihe, mutta hyvin erilaisista syistä kuin hän oli olettanut. Roxien murhattua rakastajansa (Dominic West), hän päätyy vankilaan ja oikeushöykytykseen, eivätkä toimittajat suostu poistumaan niin vankilan tai oikeussalin ovilta, jos hän on sisällä. Mutta niinhän sitä sanotaan, että ei ole olemassa huonoa julkisuutta, joten Roxie hyppää riemulla uuteen rooliinsa. Zellweger tekee innokkaasti loistotyötä vekkulimaisena Roxiena, eikä ihme, että hän voitti suorituksellaan parhaan naispääosan Golden Globen.

     Roolistaan mm. Oscarin ja BAFTA:n voittanut Catherina Zeta-Jones näyttelee show-tähti Velma Kellyä, joka joutuu Roxien kanssa samaan aikaan vankilaan siskonsa ja miehensä murhasta ja Velma ja Roxie päätyvätkin taistoon parrasvaloista. Richard Gere nähdään lipevänä asianajaja Billy Flynninä, joka lupaa Roxielle saavansa tämän vapaaksi - tai vähintään pidettyä kuumimpana uutisena. Queen Latifah esittää vankilan johtohahmoa, Mama Mortonia, kun taas John C. Reilly esittää Roxien hömelöä aviomiestä, Amos Hartia. Christine Baranski nähdään reportteri Sunshinena, Taye Diggs pianistina, Colm Feore syyttäjä Harrisonina, sekä Mýa, Susan Misner, Denise Faye, Deidre Goodwin ja Ekaterina Chtchelkanova muina vankeina, jotka ovat myös tappaneet miehensä. Kaikin puolin näyttelijät tekevät hyvää työtä ja jopa Gere, josta en yleensä välitä, on erinomainen veikeän röyhkeänä Flynninä. 

Oli jokseenkin jopa ilahduttavaa ryhtyä katsomaan elokuvaa tietämättä sen tarinasta yhtään mitään. Oli myös erittäin hauska seurata murhatarinaa, joka oli kerrottu musikaalina - etenkin kun musikaalinumeroiden käyttö on näin valloittavan luovaa. Kerta toisensa perään Chicago hämmästytti minut sillä, kuinka se tarjoaa erilaiset laulut ja tanssit. Toisin kuin yleensä, musikaalinumerot eivät ole niinkään hetkiä, joissa hahmot alkavat yhtäkkiä kesken kohtauksen laulamaan tavallisissa lokaatioissa, vaan enemmänkin kuvitelmia, joissa hahmot esiintyvät yleisön edessä lavalla. Joskus musikaalit tulkitsevat metaforien kautta tapahtumia ja joskus ne toimivat hahmojen tapana kertoa aiempia tapahtumia uudella tavalla muille. Roxien rakastajan murha kerrotaan jatkuvasti eri tavoilla uudelleen ja tarinaa väritetään hurjasti, jotta siitä saataisiin vielä isompia lööppejä lehtiin. Erityinen suosikkini musikaalinumeroista on We Both Reached for the Gun, jossa Roxie pitää Flynnin kirjoittamaa lausuntoa lehdistölle ja tämä esitetään osittain niin, että lavalla Flynn on vatsastapuhuja ja Roxie on hänen nukkensa. Muutkin lehdistöstä esitetään lopulta Flynnin ohjailemina nukkeina, kun he alkavat uskoa puheisiin. Ihailin kohtauksen toteutusta valtavan paljon.

Sen lisäksi, että musikaalinumerot ovat toinen toistaan luovempia, veikeämpiä, tyylikkäämpiä ja viihdyttävämpiä ja niissä kuultavat laulutkin ovat oikein mainioita, myös elokuvan tarina ja tunnelma ovat suorastaan mahtavat. Leffalla on kaiken aikaa pilke silmäkulmassaan ja siihen uppoutuu hyvin nopeasti, sillä elokuva svengaa niin miellyttävästi. On hilpeää ja hieman absurdia seurata Roxien innostusta siitä, kuinka kuuluisa hänestä tulee murhan vuoksi. Velma toimii erittäin oivallisesti Roxien kilpailijana ja naiset ovatkin jatkuvasti varastamassa huomiota toisiltaan. Vajaan kahden tunnin kestossa ei tylsää hetkeä ole luvassa, vaan reipas henki ja tahditus johtavat siihen, että elokuvaa olisi voinut katsoa vielä kauemminkin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Rob Marshall ja kyseessä on hänen ensimmäinen elokuvateattereihin tehty ohjaustyönsä. Marshall oli aiemminkin toiminut ohjaajana, mutta vain televisioprojekteissa. Onkin aikamoinen saavutus heti ensimmäisenä tehdä parhaan elokuvan Oscar-voittaja ja saada ohjausehdokkuudet niin Oscareissa kuin BAFTA- ja Golden Globe -gaaloissa. Marshall tekeekin loistotyötä ja onnistuu pitämään elokuvassa tietyn broadwaymaisen näytelmähengen. Chicago on myös hienosti kuvattu, valaistu ja sitten leikattu kasaan. Elokuva voittikin Oscarin myös leikkauksestaan, eikä toisaalta ihme, sillä tavalliset kohtaukset ja räikeät musikaalinumerot nivoutuvat yhteen niin sulavasti. Myös mainiot lavastus ja puvustus palkittiin aiheellisesti, puhumattakaan äänitöistä. Laulujen lisäksi elokuvassa kuullaan myös Danny Elfmanin ja Steve Bartekin säveltämää musiikkia, joka lisää riemastuttavaa tunnelmaa.

Yhteenveto: Chicago on mahtava rikoskomedia, joka valloittaa niin veikeällä tarinallaan kuin riemastuttavilla musikaalinumeroillaan. On hupaisaa seurata Roxien nousua kuuluisuuteen rakastajan murhan takia ja kuinka nainen päättää ottaa kaiken ilon irti ajastaan valokeilassa, välittämättä oikeastaan yhtään siitä, miten valokeilaan alun perin pääsi. Renée Zellweger on huippuvireessä ja erittäin mainio on myös Richard Gere niljakkaana asianajaja Billy Flynninä. Filmin veikeä ilmapiiri imaisee nopeasti mukaansa ja kertomusta jää seuraamaan hymyssä suin. Omakin tanssijalka alkaa vipattaa kerta toisensa perään, sillä niin oivallisia elokuvan laulut ovat. Musikaalinumeroiden toteutukset ovat myös toinen toistaan kekseliäämpiä. Ohjaaja Rob Marshall pitää pakettia hyvin kasassa ja pilkkeen silmäkulmassa. Chicagon tekninenkin puoli on onnistunutta ja kaiken kaikkiaan kyseessä on suorastaan loistokas musikaalileffa, jonka katselua suosittelen kaikille genren ystäville - etenkin näin 20-vuotisjuhlan kunniaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Chicago, 2002, Miramax, Producers Circle, Storyline Entertainment, Kalis Productions GmbH & Co. KG

Arvostelu: Ocean's Twelve (2004)

OCEAN'S TWELVE

Ohjaus: Steven Soderbergh
Pääosissa: George Clooney, Brad Pitt, Matt Damon, Catherine Zeta-Jones, Vincent Cassel, Julia Roberts, Don Cheadle, Casey Affleck, Scott Caan, Shaobo Qin, Bernie Mac, Eddie Jemison, Carl Reiner, Elliott Gould, Albert Finney, Andy Garcia, Robbie Coltrane ja Bruce Willis
Genre: trilleri, komedia
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: S

Vuoden 1960 rikoselokuvan Kovat kaverit (Ocean's 11) uudelleenfilmatisointi Ocean's Eleven - korkeat panokset (Ocean's Eleven - 2001) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten jatkoa alettiin tietty suunnittelemaan. Ohjaaja Steven Soderbergh palasi ideoimaan jatko-osaa ja päätti myös ohjata sen. Kuvaukset alkoivat keväällä 2004 ja lopulta Ocean's Twelve sai ensi-iltansa saman vuoden joulukuussa. Elokuva oli hitti, vaikkei päässytkään edellisen osan lipputulolukemiin. Filmi ei myöskään ollut yhtä pidetty kuin Ocean's Eleven - korkeat panokset kriitikoiden ja katsojien keskuudessa, eikä se ole jäänyt elämään samalla lailla kuin edeltäjänsä. Itse en ole koskaan aiemmin nähnyt Ocean's Twelveä. Näin muutama kesä sitten sarjan aloitusosan, mistä en erityisemmin pitänyt (näin jälkikäteen olen varma, että tämä johtui siitä, että olin todella väsynyt katsoessani elokuvaa aamuyöllä), joten en jaksanut katsoa sen jatko-osia. Kuitenkin kun Ocean's-sarja sai jatkoa lisäosaleffalla Ocean's 8 (2018), ajattelin, että voisin antaa sarjalle uuden mahdollisuuden. Kun Ocean's 8 ilmestyi vuokrattavaksi, katsoin Ocean's Eleven - korkeat panokset uudestaan ja koska pidin siitä huomattavasti enemmän kuin aiemmin, katsoin Ocean's Twelven jo pari päivää myöhemmin.

Kasino-omistaja Terry Benedict jäljittää Danny Oceanin ja tämän rikoskumppanit, antaen heille kaksi viikkoa aikaa palauttaa varastamansa rahat tai muuten hän tappaa heidät. Tämä vaatii tietty uuden ryöstökeikan suunnittelun.

George Clooney nähdään toistamiseen Danny Oceanin roolissa ja vaikka hän tekee edelleen hyvää työtä näyttelijänä, ei hänen hahmonsa jaksa innostaa samalla lailla kuin ensimmäisessä osassa. Dannyn osuus on itse asiassa yllättävänkin pieni ja vaikka hän on jatkuvasti ruudulla, ei hän pääse tekemään mitään erityisen muistettavaa. Parissa kohtaa hänelle on annettu humoristisempia repliikkejä, mutta muuten Danny on aika unohdettava tapaus tällä kertaa.
     Muutkin "Oceanin yhdestätoista" tekevät paluun, mutta hekin tuottavat pääasiassa pettymyksen. Ocean's Eleven - korkeat panokset -arvostelussani kritisoin sitä, ettei hahmoille ole keksitty kunnollista sisältöä, mutta kehuin kuitenkin, että jokaisella on selvä tehtävä ryöstön aikana ja jokainen saa hyvin ruutuaikaa. Tässä leffassa näin ei tapahdu. Välillä joku hahmo saattaa olla niinkin kauan täysin minimaalisessa huomiossa, että hänet ehtii unohtaa kokonaan. Bernie Mac, Eddie Jemison ja Carl Reiner saavat harmillisen vähän tekemistä läpi leffan, eikä heidän hahmoille ole keksitty vieläkään lisäsisältöä. Malloyn veljekset (Casey Affleck ja Scott Caan) saavat enemmän puheenvuoroa, mutta samalla heidän hahmonsa tuntuvat täysin erilaisilta kuin viimeksi. Don Cheadle pääsee sentään ilahduttamaan hauskalla aksentillaan ja Shaobo Qin esittelee jälleen venyvyyttään. Matt Damonin Linus-hahmo on kirjoitettu aika ärsyttäväksi vinkuintiaaniksi ja Elliott Gouldin näyttelemä Reuben pysyy taka-alalla hoitamassa rahapuolta. Sentään Brad Pittin esittämä Rusty nousee isosti esille - hän tuntuu olevan jopa Dannya enemmän ruudulla. Rustyn menneisyyttä avataan hieman, mikä on omalla tavallaan hienoa, mutta samalla se vie myös liian paljon aikaa itse tarinasta. Näyttelijät tekevät ihan kelpo työtä sillä, mitä heille on annettu, mutta se ei todellakaan ole paljon.
     Elokuvassa nähdään myös vanhat tutut Julia Robertsin näyttelemä Tess Ocean, joka nousee hauskalla tavalla esiin, sekä Andy Garcian esittämä Terry Benedict, josta ei ole saatu luotua yhtä uhkaavaa kuin edellisessä osassa. Uusina tärkeinä hahmoina esitellään Catherine Zeta-Jonesin näyttelemä rikosetsivä Isabel, joka pääsee Oceanin tiimin jäljille, ja Vincent Casselin esittämä paroni Francois Toulour, joka ei ole kovin kummoisesti kirjoitettu tai näytelty hahmo.

Francoisin lisäksi itse elokuvakaan ei ole kovin kummoisesti kirjoitettu. Ocean's Twelve ei ole läheskään yhtä hyvä filmi kuin edeltäjänsä ja ymmärrän hyvin, miksi elokuvaa on kritisoitu. Mielenkiintoisesta lähtökohdasta huolimatta itse tarina ei ole kovin kiinnostava, sillä sen kerronta on aika kömpelöä. Siinä, missä Ocean's Eleven - korkeat panokset nappasi heti mukaansa ja ryöstön suunnittelu aloitettin hyvin nopeasti, Ocean's Twelvellä kestää yllättävän kauan lähteä käyntiin. Uuden ryöstön suunnittelu on hätiköiden esitetty, uusia hahmoja tuodaan mukaan todella oudosti ja aina kun jotain kiinnostavaa on tapahtumassa, elokuva leikkaa johonkin muuhun. Tämän lisäksi sekaan on tungettu romanssi, mikä vie paljon aikaa, eikä luultavasti kiinnosta lähes ketään. Suurimman osan ajasta tuntuu siltä, että tekijät ovat väkisin yrittäneet tehdä nokkelamman elokuvan kuin edeltäjästä, jolloin lopputulos ei ole läheskään yhtä sulava. Ocean's Eleven - korkeat panoksethan oli pohjimmiltaan hyvin simppeli filmi, mikä oli saatu kerrottua nokkelalla tavalla. Ocean's Twelve taas on turhan monimutkainen, eikä siten läheskään yhtä viihdyttävä tai koukuttava. Loppuun on tietty pitänyt tunkea suuri paljastus, kuten edellisessäkin osassa, mutta toisin kuin Ocean's Eleven, mikä sai katsojan haluamaan katsoa leffan uudestaan, jotta voisi löytää lisää vihjeitä loppuratkaisusta, Ocean's Twelve saa lähinnä miettimään, että olipa laiska ja kehnosti toteutettu huipennus.

En kuitenkaan sano, että kyseessä olisi huono elokuva. Ei, ongelmistaan huolimatta Ocean's Twelve on loppujen lopuksi ihan kivaa viihdettä, sillä mukaan on saatu joitakin aidosti todella hyviä hetkiä. Esimerkiksi yhdessä kohtaa päähenkilöt odottelevat juna-asemalla ja alkavat keskustella siitä, kuinka vanhana he pitävät Danny Oceania. Toisessa kohtaa Danny ja Rusty vain katsovat televisiota todella väsyneinä. Mukana on tällaisia yksittäisiä aivan mahtavia hetkiä ja tilanteita, jotka eivät välttämättä edistä juonta, mutta saavat hahmot tuntumaan aidoilta kavereilta. On myös huvittavaa, kuinka filmin ikäraja on saatu mahdollisimman alhaiseksi (Suomessa Ocean's Twelve on jopa sallittu kaikenikäisille!) sensuroimalla kiroilut pistämällä puhelin pirisemään kirosanojen päälle. Lisäksi elokuvan toisella puoliskolla on yksi pidempi, jopa hulvaton tilanne, mikä tuntuu jopa liiankin hyvältä kuuluakseen muuten näin keskinkertaiseen tekeleeseen. Tämän kohtauksen hauskuuden ymmärtämiseksi täytyy tosin tietää, ketkä näyttelijät esiintyvät kyseisessä kohtauksessa, sillä muuten tilanne ei välttämättä naurata lainkaan. Kyseessä on siis hauskempi filmi kuin edeltäjänsä, mutta muuten Ocean's Twelve kompastelee pahasti, eikä pääse lähellekään sarjan aloitusosan tasoa.

Ohjaaja Steven Soderbergh ei onnistu tällä kertaa pitämään pakettia kovin kummoisesti kasassa, mitä ei yhtään helpota George Nolfin paikoitellen kehnosti kirjoitettu käsikirjoitus. Nolfi on saanut aikaiseksi hyviä ideoita ja hauskaa dialogia, mutta hänellä on suuria vaikeuksia kertoa kunnon tarinaa. Välillä hieman sekava leikkaus ei yhtään helpota katsojan urakkaa pysyä mukana tapahtumissa. Sentään Ocean's Twelve on kelvollisesti kuvattu, mutta valitettavasti jotkut kuvat menevät pilalle tökeröiden värikikkailujen vuoksi. Lavastus- ja puvustustiimit ovat kuitenkin tehneet oivallista työtä ja elokuvan äänimaailma on hyvin rakennettu. Musiikintekijä David Holmes on saanut aikaiseksi mainioita sävelmiä, mutta myös hieman heikompiakin melodioita. Se toisaalta kuvastaa hyvin leffan muutenkin epätasaista toteutusta.

Yhteenveto: Ocean's Twelve on harmillisen keskinkertainen jatko-osa kekseliäälle ryöstötarinalle. Ohjaaja Steven Soderberg ja käsikirjoittaja George Nolfi yrittävät aivan liikaa tehdäkseen leffasta nokkelamman kuin edeltäjästään ja onnistuvat tekemään siitä vain sekavan. Tarina on paikoitellen todella kömpelösti kerrottu, eikä tapahtumia ole erityisen mukava seurata, kun elokuva ei päästä katsojaa kunnolla mukaan varastiimin puuhailuun. Elokuva ei onnistu edes tekemään jokaisesta tiimin henkilöstä tärkeän tuntuista tai kiinnostavaa. Osa hahmoista tuntuu vain pyörivän mukana, koska he olivat edellisessäkin osassa. Uudet hahmot taas ovat hieman tylsiä ja Vincent Cassel tekee yllättävänkin kehnon roolisuorituksen. Elokuva onneksi sisältää muutamia mahtavia hetkiä, joiden ansiosta leffan taso nousee hieman. Silti Ocean's Twelve on pettymys erittäin hyvän Ocean's Eleven - korkeat panokset jälkeen. Jos pidit edellisestä osasta, voihan tämänkin vilkaista, mutta sillä varoituksella, ettei se ole läheskään yhtä hyvä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ocean's Twelve, 2004, Warner Bros., Village Roadshow Pictures, Jerry Weintraub Productions, Section Eight, WV Films III