Arvostelu: Pocahontas (1995)

POCAHONTAS

Ohjaus: Mike Gabriel ja Eric Goldberg

Pääosissa: Irene Bedard, Mel Gibson, David Ogden Stiers, Russell Means, Christian Bale, Linda Hunt, Billy Connolly, Michelle St. John, James Apaumut Fall, Gordon Tootoosis, John Kassir, Frank Welker, Danny Mann, Judy Kuhn ja Jim Cummings

Genre: animaatio, seikkailu, romantiikka

Kesto: 1 tunti 21 minuuttia

Ikäraja: 7

Pocahontas pohjautuu löyhästi tositapahtumiin samannimisen intiaanitytön elämästä. Saatuaan Bernard ja Bianca Australiassa -piirroselokuvan (The Rescuers Down Under - 1990) valmiiksi, ohjaaja Mike Gabriel halusi heti hypätä seuraavan projektin pariin. Hän yhdisti voimansa Joe Grantin kanssa työstääkseen animaatioelokuvaa Pjotr Tšaikovskin Joutsenlampi-baletin (Лебеди́ное о́зеро) pohjalta, mutta projekti ei saanut Disney-yhtiötä innostumaan. Etsiessään uutta aihetta Gabriel löysi kirjan Pocahontasista eräiden kiitospäiväkutsujen aikana ja esitteli ideansa Disney-pomoille, jotka innostuivat siitä suuresti. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja lopulta Pocahontas sai maailmanensi-iltansa 10. kesäkuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka voitti parhaan laulun ja musiikin Oscar-palkinnot, mutta joka sai myös ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta ja erityisesti Amerikan alkuperäiskansalaisilta, joista monet kritisoivat elokuvan ottamia historiallisia vapauksia ja stereotyyppisiä intiaanikuvauksia, kun taas osa kehui, että kyseessä oli ensimmäinen ison luokan Hollywood-elokuva, joka esitti valkoiset julmina kolonialisteina ja käsitteli intiaaneilta ryövättyä maata. Itse näin Pocahontasin ensimmäistä kertaa jo lapsena, mutta tuolloin en juuri piitannut leffasta. Olenkin lämmennyt sille vasta hiljalleen aikuisiällä. Kun huomasin Pocahontasin täyttävän nyt 30 vuotta, päätin tietty katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

1600-luvun alussa englantilaiset uudisasukkaat matkustavat Amerikkaan kullan perässä. Siellä John Smith kuitenkin kohtaa intiaaniprinsessa Pocahontasin ja pian he rakastuvat. Voiko rakkaus kestää, kun Smithin joukot ja Pocahontasin heimo ovat sodassa keskenään?

Elokuvan keskiössä on tietty sen nimikkohahmo Pocahontas (äänenä Irene Bedard, lauluäänenä Judy Kuhn), powhatan-heimon päällikön (Russell Means) tytär, jolle suunnitellaan määriteltyä tulevaisuutta heimon tulevana johtajana. Pocahontasia tällainen ei juuri kiinnosta, vaan hän haluaisi mieluummin seikkailla show'n varastavien pesukarhukaverinsa Meekon ja kolibriystävänsä Flitin kanssa, sekä keskustella henkeviä mystisen Kaarnamuorin (Linda Hunt) kanssa. Pocahontas on kiinnostunut kaikesta uudesta ja niinpä hän iskeekin silmänsä John Smithiin (Mel Gibson), englantilaiseen uudisasukkaaseen, joka on saapunut Amerikkaan. John on taitava taistelija, jolle on pitkään toitotettu intiaanien raakalaismaisuudesta, mutta hänen ennakkoluulonsa saavat asettua syrjään, kun hän rakastuu ensisilmäyksellä Pocahontasiin. Intiaaniprinsessan ja uudisasukkaan välille rakentuva kulttuurirajoja rikkova rakkaustarina on onnistuneen elokuvallinen - eipä Pocahontasin ja John Smithin kohtaaminen tosielämässä nimittäin ollut läheskään näin lämminhenkinen.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat uudisasukkaita johtava kuvernööri Ratcliffe (David Ogden Stiers), hänen uskollinen alamaisensa Wiggins (myös Stiers), Johnia ihaileva Thomas (Christian Bale), Pocahontasin paras ystävä Nakoma (Michelle St. John), sekä intiaanisoturi Kocoum (James Apaumut Fall), jonka on tarkoitus naida Pocahontas. Eikä pidä unohtaa kuvernöörin hienostunutta koiraa, Percyä. Sivuhahmotkin ovat oivallisia. Ratcliffe on mainion katala ja inhottava pahis, joka haluaa löytää kultaa, eikä häntä haittaa, jos sen saadakseen hänen täytyy hävittää alkuperäisväestö tieltä.

Pocahontas on ilmestymisestään asti herättänyt kritiikkiä historiallisesta epätarkkuudestaan. Tosielämässä Pocahontas oli vasta 12-vuotias lapsi, kun John Smith ja muut uudisasukkaat saapuivat, eikä tapaaminen ollut juuri romanttinen. Siirtokunnan ja powhatanien välit olivat aluksi ystävälliset ja he kävivät kauppaa pitkään, kunnes ryhmien välille syntyi jännitettä, minkä seurauksena englantilaiset sieppasivat Pocahontasin. Tyttö käännytettiin kristinuskoon, naitettiin muualle John Rolfelle ja vietiin Englantiin, missä hän sai äkillisen sairauskohtauksen ja menehtyi. Disneyn animaatioelokuva ottaa siis huomattavia vapauksia tästä. Vaikka tiedostankin nämä historialliset vapaudet, miellän silti Pocahontasin pääasiassa oivalliseksi elokuvaksi.

Kritiikin lisäksi Pocahontas sai osakseen myös kehuja siitä, ettei elokuva ryhtynyt kaunistelemaan uudisasukkaita, vaan näytti suoraan näiden julmia ja häikäilemättömiä aikomuksia viedä maat ja rikkaudet alkuperäisasukkailta. Yhdynkin näihin kehuihin. Vaikka kyseessä on Disney-leffa, joka vääristelee tositarinaa, löytyy siitä myös totuuden siementä. Näin aikuisiällä olenkin oppinut arvostamaan leffaa nimenomaan siksi, että koen tämän uudisasukkaiden ja intiaanien välisen konfliktin olevan pääosin onnistuneesti rakennettu. Elokuvasta löytyy hyviä ja valitettavasti luultavasti aina ajankohtaisia teemoja ennakkoluuloista ja kulttuurien kohtaamisesta. Kun elokuvan Pocahontas ja John Smith löytävät nopeasti yhteisen sävelen ja heidän välille syttyy kulttuurierojen ylittävä lempi, samaan aikaan Pocahontasin päällikköisä ja kuvernööri Ratcliffe valmistautuvat lähtemään sotajalalle.

Suunnilleen tunnin ja parinkymmenen minuutin kestossa Pocahontas on sopivan napakka. Vaikka se oikookin mutkia hieman suoriksi ja Pocahontasin ja John Smithin rakkaus syttyy salamannopeasti, eikä leffa lähde juuri selittelemään, miten Pocahontas osaa englantia, kerronta soljuu pääasiassa hyvin. Vajaan puolentoista tunnin mittaan mahtuu niin romantiikkaa kuin kiistelevien tahojen jännitettä. Pakolliset eläinhahmot tuovat sekaan oivaa komediaa ja ylisöpön ja keksejä rakastavan Meeko-pesukerhun menoa katsoisi mielellään vieläkin enemmän. Tietyin muutoksin Pocahontasista olisi voitu saada aikaiseksi isomman joukon juhlima suurklassikko, mutta jo tällaisenaan pidän sitä varsin mainiona teoksena ja tärkeänä osana Disney-historiaa, nostaen lapsikatsojille esille erääseen ihmisryhmään kohdistunutta vääryyttä.

Tuttuun Disney-tyyliin Pocahontas on musikaali. Lauluista tunnetuin, eli Pocahontasin laulama Colors of the Wind voitti täysin ansaitusti Oscar-palkinnon. Voimakkaan laulun aikana iho nousee taatusti kananlihalle. Mainio on myös Pocahontasin toinen laulu, Just Around the Riverbend, jossa hän pohtii, mitä haluaisi elämältään. Pidän paljon Savages-kappaleestakin, jonka aikana uudisasukkaat ja powhatanit valmistautuvat taisteluun. Laulussa heijastellaan tehokkaasti, kuinka nämä eri ryhmät näkevät toisensa raakalaisina ja kuinka pelätessään toisten erilaisuutta, he haluavat hävittää nämä. Loput kappaleet The Virginia Company, Steady as the Beating Drum, Listen With Your Heart ja Mine, Mine, Mine ovatkin taas aika unohdettavia. Vaikka seasta löytyy pari onnistumista, Pocahontasin laulut jäävät jalkoihin Alan Menkenin aiemmille Disney-töille leffoissa Pieni merenneito (The Little Mermaid - 1989), Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 1991) ja Aladdin (1992).

Vaikka kaikki laulut eivät olisikaan priimaa, ovat Menkenin sävellykset mainiot ja äänimaailma muutenkin väkevästi rakennettu. Visuaalisesti Pocahontas on taattua Disney-laatua. Se on todella taitavasti piirretty. Hahmot liikkuvat sulavasti ja eläinhahmoista on tehty oivallisen hupsuja. Elokuvan visuaalinen voimavara piilee kuitenkin ympäristöissä ja upeassa värien käytössä. Jylhät metsämaisemat ovat toinen toistaan näyttävämpiä ja mukaan mahtuu myös useita kauniita otoksia, jotka tekisi mieli kehystää seinälle - etenkin leffan loppukuva.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Pocahontas, 1995, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: Nalle Puh ja Möhköfantti (Pooh's Heffalump Movie - 2005)

NALLE PUH JA MÖHKÖFANTTI

POOH'S HEFFALUMP MOVIE

Ohjaus: Frank Nissen

Pääosissa: Nikita Hopkins, Kyle Stanger, Jim Cummings, Ken Sansom, John Fiedler, Peter Cullen, Kath Soucie ja Brenda Blethyn

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 8 minuuttia

Ikäraja: S

A. A. Milnen lastenkirjoihin perustuva Walt Disneyn animaatioelokuva Nalle Puh (The Many Adventures of Winnie the Pooh - 1977) oli pidetty menestys, joten Disney ryhtyi tekemään lisää elokuvia Milnen kirjojen pohjalta. Elokuvateattereissa julkaistiin Tiikerin oma elokuva (The Tigger Movie - 2000) ja Nasun suuri elokuva (Piglet's Big Movie - 2003), joiden lisäksi suoraan VHS:llä ja DVD:llä julkaistiin Nalle Puh ystävää etsimässä (Pooh's Grand Adventures: The Search for Christopher Robin - 1997), Nalle Puhin joulu (A Very Merry Pooh Year - 2002) ja Nalle Puh: Kevät ja Ruu (Winnie the Pooh: Springtime with Roo - 2004). 2000-luvun alussa Disneyllä alettiin suunnitella myös elokuvaa hurjan Möhköfantti-olennon ympärille. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä suoraan VHS:llä ja DVD:llä, mutta yhtiöllä tykättiin leffasta niin paljon, että sille päätettiin antaa kunnon teatterilevitys. Lopulta Nalle Puh ja Möhköfantti saikin maailmanensi-iltansa 10. helmikuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, joka sai positiivista palautetta kriitikoilta. Itse kävin katsomassa leffan tätini kanssa, kun se saapui Suomen teattereihin. Olen katsonut elokuvan kerran tai pari uudestaan, mutta viime katselusta on vierähtänyt jo yli vuosikymmen. Olen viime aikoina kuitenkin nostalgiapärinöissäni katsellut Nalle Puh -elokuvia uudestaan ja päästessäni Nalle Puhin ja Möhköfantin kohdalle, hoksasin, etten ollut sitä vielä arvostellut, toisin kuin kaikki muut elokuvateatterilevityksen saaneet Puh-leffat. Kun vielä huomasin leffan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin korjata asian.

Puolen hehtaarin metsän rauha järkkyy, kun outo ääni kaikuu ympäri metsää ja maasta löytyy valtavia jalanjälkiä... Möhköfantti on saapunut!

Lukuun ottamatta Risto Reipas -poikaa ja Pöllöä, tutut Puolen hehtaarin metsän asukit päätyvät jälleen uuteen seikkailuun. Hunajaa rakastava Nalle Puh (äänenä Jim Cummings), pelokas Nasu-possu (John Fiedler viimeistä kertaa roolissa, hänen menehdyttyä pian elokuvan ilmestymisen jälkeen), energinen Tiikeri (Cummings), määräävä Kani (Ken Sansom), harmillisen vähälle huomiolle jäävä Ihaa-aasi (Peter Cullen), hellä Kengu-äiti (Kath Soucie) ja hänen innokas Ruu-poikansa (Nikita Hopkins, joka lopetti näyttelemisen tähän leffaan) lähtevät Möhköfantti-jahtiin ja kuten odottaa saattaa, jahti on täynnä toilailua, väärinymmärryksiä ja muita hupsuja tilanteita. Hahmot ovat aina yhtä mahtavia ja heidän erilaisiin kommelluksiinsa hyppää joka kerta yhtä mielellään mukaan. Siitä huolimatta, että elokuvan nimessä puhutaan Nalle Puhista, olisi "Ruu ja Möhkofantti" osuvampi nimi leffalle, sillä Ruu nousee elokuvan päähenkilöksi. Kun muut kokevat Ruun liian nuoreksi vaarallisen Möhköfantin etsintään, Ruu päättää tietty todistaa kykynsä etsimällä hurjan otuksen itse.

En voi olla ainoa, jota harmittaa, ettei Disney tee enää uusia Nalle Puh -piirrettyjä. Nämä leffat ovat aivan valtavan ilahduttavia tapauksia, eikä Nalle Puh ja Möhköfantti ole poikkeus. Tämäkin elokuva tarjoaa kosolti hupia tuttujen hupsujen hahmojen kanssa ja se sopii erittäin passelisti koko perheen yhteiseen leffahetkeen. Perheen ihan pienimmille alkupää voi olla ajoittain jännittävä, kun hahmot lähtevät metsän siimekseen etsimään Möhköfanttia ja etenkin kun Ruu ensi kertaa kohtaa tämän vaaralliseksi monsteriksi huhutun olennon.

Vain hieman päälle tunnin mittainen kesto on oikein sopiva, jotta pienemmätkin lapset jaksavat keskittyä ruudulla tapahtuvaan loppuun saakka. Tämä tunti on varsinaista tunteiden vuoristorataa ja katsoja ehtiikin niin nauraa ja jännittää kuin myös todennäköisesti pyyhkiä kyyneliä silmäkulmista leffan loppupäässä. Vaikka mukana onkin paljon vauhdikasta menoa ja meininkiä, ei se tarkoita, etteikö leffa onnistuisi rauhassa kertomaan tarinaansa alusta loppuun ja pitämään sisällään oikeaa ajatustakin. Nalle Puhista ja Möhköfantista löytyykin erinomaista teemaa ennakkoluuloista. Kuinka ne vaikuttavat ja kuinka ne siirtyvät sukupolvelta toiselle. Samalla elokuva myös sanoo, kuinka uusien sukupolvien tehtävänä on rikkoa näitä ennakkoluuloja.

Myös visuaalisesti Nalle Puh ja Möhköfantti on mainio. Se on taitavasti piirretty. Tässä kohtaa näiden hahmojen piirtäminen on tainnut onnistua Disneyn animaattoreilta vaikka silmät sidottuina. Hahmot näyttävät omilta itseltään ja liikkuvat sulavasti. Taustat ovat oivan yksityiskohtaiset ja yleisesti elokuva on ihastuttavan värikäs. Myös äänimaailma on hyvin rakennettu. Joel McNeelyn säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla ja onpa mukaan saatu muutama laulukin, jotka lähinnä vain ajavat asiansa, eivätkä jää millään lailla mieleen - jos ei siis lasketa Nalle Puhin tunnushyräilyä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.4.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Pooh's Heffalump Movie, 2005, Walt Disney Pictures, Disneytoon Studios

Arvostelu: Leijonakuningas 2 - Jylhäkallion ylpeys (The Lion King II: Simba's Pride - 1998)

LEIJONAKUNINGAS 2 - JYLHÄKALLION YLPEYS

THE LION KING II: SIMBA'S PRIDE

Ohjaus: Darrell Rooney

Pääosissa: Neve Campbell, Matthew Broderick, Jason Marsden, Suzanne Pleshette, Moira Kelly, Nathan Lane, Ernie Sabella, Robert Guillaume, Edward Hibbert, Andy Dick, Meredith Scott Lynn, Jim Cummings ja James Earl Jones

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 1 tunti 22 minuuttia

Ikäraja: 7

Walt Disneyn animaatioelokuva Leijonakuningas (The Lion King - 1994) oli kriitikoiden kehuma ja palkittu jättimenestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Jo ensimmäisen leffan teon aikana yhtiöllä liikkui puhetta mahdollisesta suoraan VHS:llä julkaistavasta jatko-osasta, mutta jatko-osa suorastaan kiirehdittiin tuotantoon, kun Leijonakuningas osoittautui valtavaksi hitiksi. Osa ääninäyttelijöistä palasi rooleihinsa ja osa roolitettiin uusiksi, samalla kun animointi ulkoistettiin Disneyn Australian tiimille. Lopulta Leijonakuningas 2 - Jylhäkallion ylpeys julkaistiin videolla lokakuussa 1998. Edeltäjäänsä verrattuna elokuva sai todella kädenlämpöisen vastaanoton, enkä itsekään pahemmin piitannut leffasta edes lapsena, vaikka alkuperäinen Leijonakuningas olikin yksi ehdottomista suosikkielokuvistani. Nyt kun Leijonakuningas-uudelleenfilmatisointi (The Lion King - 2019) on saamassa jatkoa elokuvalla Mufasa: Leijonakuningas (Mufasa: The Lion King - 2024), päätin sitä odotellessa antaa tälle alkuperäiselle Leijonakuningas -jatko-osalle uuden mahdollisuuden.

Leijonakuningas Simban tytär Kiara ystävystyy leijonanpentu Kovun kanssa, tietämättä, että kyseessä on Scarin perillinen, jota Scarin rakas Zira pyrkii käyttämään Simban kukistamiseksi.

Leijonakuningas 2 - Jylhäkallion ylpeys ei keskity enää niinkään Simba-leijonaan (äänenä Matthew Broderick), joka nousi ensimmäisen elokuvan lopussa Jylhämaan kuninkaaksi, vaan kuten ensimmäisen elokuvan lopussa näytettiin, Simba ja Nala (Moira Kelly) ovat saaneet oman lapsen, Kiaran (lapsena Michelle Horn, aikuisena Neve Campbell), joka nousee nyt valokeilaan. Kiarasta löytyy monin paikoin samaa kuin isästään nuorena, seikkailunhalua ja uhmaa sääntöjä vastaan. Kuitenkin toisin kuin isänsä, Kiara ei ole samalla lailla innokas nousemaan Jylhämaan johtajaksi, vaan haluaisi luoda itselleen täysin omanlaisen polkunsa. Hahmo on mainio, mutta sen sijaan Simbasta on tehty varsin tylsä kopio omasta isästään Mufasasta (James Earl Jones). Ajoittain tällä heijastellaan hyvin, kuinka Simba läksyttää Kiaraa samaan tapaan kuin isänsä häntä, mutta samalla on tylsää, että ykkösleffan kasvutarinan jälkeen Simba on päätynyt tälle tielle.

     Tuttuina hahmoina paluun tekevät myös hupsu kaksikko Timon-mangusti (Nathan Lane) ja Pumba-pahkasika (Ernie Sabella), Rafiki-apina (Robert Guillaume) ja Zazu-sarvilintu (ääninäyttelijä vaihtunut Rowan Atkinsonista Edward Hibbertiin), kun taas uusina hahmoina esitellään pahan Scarin vaimo Zira (Suzanne Pleshette), tämän lapset Kovu (lapsena Ryan O'Donohue ja aikuisena Jason Marsden), Nuka (Andy Dick) ja Vitani (Meredith Scott Lynn), jotka tietty janoavat kostoa Simballe. Timon ja Pumba ovat tälläkin kertaa leffan hauskinta antia. Zira ja hänen vihamielisellä propagandalla aivopestyt lapsensa toimivat toisaalta hyvinä vihollisina, joskin katsojana on vaikea olla pohtimatta, että missä kohtaa Scarilla on muka ollut vaimo ja lapsia, sillä alkuperäisessä Leijonakuninkaassa hän liikkui vain hyeenojen kanssa, eikä maininnut sanallakaan mielitiettyä tai jälkikasvuja?

Alkuperäinen Leijonakuningas on tosiaan mielestäni Disney-historian paras elokuva. En ole kuitenkaan ikinä paljoa piitannut Leijonakuningas 2 - Jylhäkallion ylpeydestä, mutta täytyy todeta, että koin elokuvan nyt paremmaksi kuin muistin sen olevan. Leffasta löytyy vahvuutensa, mutta myös heikkoutensa, joista merkittävin on alkuperäisleffan laiska kopiointi. Edeltäjänsä tavoin jatko-osakin käynnistyy savannin eläinten matkasta Jylhäkalliolle, jossa kuninkaan lapsi esitellään. Kaikin tavoin kohtaus on tässä ponnettomampi, eikä vain siksi että sen aikana soiva He Lives in You -kappale ei todellakaan ole Circle of Lifen veroinen ihot kananlihalle nostattava mestariteos. Leffa on muutenkin täynnä ykkösosasta matkittuja kohtauksia, jotka jäävät varsin vaisuiksi toistoiksi jo nähdystä. Simba opettaa Kiaralle samoja juttuja kuin Mufasa Simballe ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Elokuvasta löytyy myös selvät positiiviset puolensa. Vaikka yksittäisiä kohtauksia onkin kopioitu, on jatko-osan tarina tarpeeksi omanlaisensa ja varsin toimiva. Siinä, missä alkuperäinen Leijonakuningas lainasi tarinaansa William Shakespearen Hamletista, jatko-osaan on selvästi otettu vaikutteita toisesta Shakespeare-näytelmästä, Romeosta ja Juliasta. Kiaran ja Kovun välille rakentuu tietty romanssia, vaikka he tulevat toisiaan vihaavista laumoista. Voiko Simba hyväksyä petollisen Scarin perillistä vävykseen ja onko koko rakkaus pelkkää teatteria, jotta Zira saisi kostonsa? Tuomitseeko kielletty rakkaus laumat tuhoisaan taisteluun, vai voisivatko he toimia järjen äänenä ja tuoda rauhan? Tämä konflikti on hyvin rakennettu ja elokuvan selvä voimavara.

Leijonakuningas 2 - Jylhäkallion ylpeys on hyvin animoitu, joskin siihen ei selvästi ole käytetty samaa panosta kuin alkuperäiseen, jatko-osan oltua suoraan videolla julkaistava pienprojekti. Eläinhahmot näyttävät hyviltä ja liikkuvat sulavasti, ja Afrikan savannit ovat tälläkin kertaa oivallisesti työstetyt. Värien käyttö on mainiota. Äänimaailmakin on pätevästi rakennettu ja Nick Glennie-Smithin säveltämät musiikit tunnelmoivat kelvollisesti taustalla. Miehen työ ei kuitenkaan todellakaan saavuta samoja korkeuksia kuin Hans Zimmerin Oscar-palkittu musiikki ensimmäisessä Leijonakuninkaassa. Eivätpä leffan laulutkaan ole yhtään saman veroiset. Simban laulaman We Are Onen unohtaa heti sen päätyttyä ja Ziran laulama My Lullaby yrittää kömpelösti toistaa Scarin Be Prepared -juonittelulaulua, jopa päättyen samanlaiseen kuvaan. Lauluista ja musiikeista, kuten muutenkin tunnelmasta puuttuu mahtipontisuus ja jylhyys. Yllättäen elokuvan parhaan laulun, romanttisen, hassun ja tarttuvan Upendin esittää Rafiki.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Lion King II: Simba's Pride, 1998, Walt Disney Television Animation, Walt Disney Animation Australia, Walt Disney Animation Canada, Disneytoon Studios

Arvostelu: Sinbad - seitsemän meren sankari (Sinbad: Legend of the Seven Seas - 2003)

SINBAD - SEITSEMÄN MEREN SANKARI

SINBAD: LEGEND OF THE SEVEN SEAS

Ohjaus: Tim Johnson ja Patrick Gilmore

Pääosissa: Brad Pitt, Catherine Zeta-Jones, Michelle Pfeiffer, Joseph Fiennes, Dennis Haysbert, Adriano Giannini, Timothy West, Jim Cummings, Conrad Vernon, Raman Hui ja Chung Chan

Genre: animaatio, seikkailu, fantasia, komedia

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 7

Sinbad: Legend of the Seven Seas, eli suomalaisittain Sinbad - seitsemän meren sankari perustuu vanhoihin arabialaisiin taruihin Sinbadista, joka esiintyi Tuhannen ja yhden yön tarinoissa (أَلْف لَيْلَة وَلَيْلَة), jotka juontavat juurensa satojen vuosien päähän menneisyyteen. Tehtyään Walt Disneylle animaatioelokuvan Aladdin (1992), Ted Elliott ja Terry Rossio ryhtyivät suunnittelemaan filmiä Sinbadista. Disneytä ei kuitenkaan kiinnostanut idea, joten kaksikko kääntyi lopulta juuri perustetun animaatioyhtiö DreamWorksin puoleen, joka tarttui projektiin. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointi alkoi ja lopulta Sinbad - seitsemän meren sankari sai maailmanensi-iltansa 22. kesäkuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin taloudellinen pettymys, jolle kriitikot antoivat aika heikkoa palautetta. Itse katsoin Sinbad - seitsemän meren sankarin useaan otteeseen lapsena, mutta viime katselukerrasta on tainnut vierähtää jo yli kymmenen, kenties jopa viisitoista vuotta. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa leffan pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen.‎

Kaaoksen jumalatar Eris varastaa kallisarvoisen Rauhankirjan. Vangittu merirosvo Sinbad saa tehtäväkseen lähteä vaaralliselle matkalle merten halki Tartarokseen ja varastaa kirja takaisin, palkkionaan armahdus rikoksistaan.

Brad Pitt ääninäyttelee Sinbadia, vekkulimaista merirosvoa, joka päätyy elämänsä seikkailuun, kun hänet lavastetaan Syrakusan kallisarvoisimman aarteen, Rauhankirjan anastajaksi ja hänen täytyy todistaa syyttömyytensä varastamalla kirja todelliselta rosvolta. Tiettyjen ärsyttäviensäkin puoltensa, kuten misogyniansakin kanssa Sinbad on oiva päähenkilö - jopa hieman antisankarisorttia. Katsojana lähtee ihan mielellään seikkailuun hänen ja hänen miehistönsä kanssa, johon kuuluvat muun muassa perämies Kale (Dennis Haysbert), eksentrinen Rat (Adriano Giannini), iäkäs Luca (Jim Cummings), päästä varpaisiin aseistautunut Jed (Conrad Vernon) ja jatkuvasti vetoja lyövät Jin (Raman Hui) ja Li (Chung Chan). Miehistön jäsenet jäävät varsin yksiulotteisiksi, mutta silti ihan toimiviksi tapauksiksi.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Syrakusan kuningas Dymas (Timothy West), hänen poikansa, Sinbadin lapsuudenystävä Proteus (Joseph Fiennes), Traakian lähettiläs, lady Marina (Catherine Zeta-Jones), sekä paha jumalatar Eris (Michelle Pfeiffer), joka pyrkii syöksemään Syrakusan kaaokseen ilman Rauhankirjaa. Eris on oiva pahis tarinalle ja Pfeiffer tekee hahmosta onnistuneen viettelevän ja katalan. Lady Marina on myös mainio hahmo, eikä jää miksikään avuttomaksi neidoksi, joka Sinbadin pitäisi jatkuvasti pelastaa pulasta.

Vaikka koinkin varsin miellyttäväksi ja nostalgiseksi palata Sinbad - seitsemän meren sankarin pariin yli vuosikymmenen tauon jälkeen, täytyy sanoa, että välillä aika kyllä kultaa muistot. Elokuva ei ollut sellainen loistokas teos, jollaisena sen muksuna näin, mutta on kyseessä silti varsin kelvollinen seikkailuraina, jonka parissa koko perhe voi viihtyä. Harmittelinkin hieman, kuinka negatiivisen vastaanoton leffa sai ilmestyessään. Elokuva lähtee napakasti käyntiin ja menee nopeasti itse asiaan. Alun merihirviötaistelun tiimellyksessä useammat hahmot tulevat tutuiksi ja Rauhankirjan merkitystä korostetaan. Ei aikaakaan, kun kirja on jo varastettu ja varsinainen seikkailu alkaa.

Seikkailuhenki on vahvasti läsnä leffassa ja Sinbadin retki tarjoaa vähän väliä uusia vaaroja seireeneistä jättiläiskaloihin ja arktisiin petolintuihin. Perheen pienimmille katsojille filmi voi olla onnistuneen jännittävä, mutta siitä löytyy toki myös kosolti huumoria. On niin fyysistä kommellusta kuin sanallista vitsailua. Osat vitseistä menevät lapsilta ohi, mutta ilahduttavat taas aikuiskatsojaa. Ja toki mukaan on heitetty myös ripaus romantiikkaa, jolloin aika lailla kaikki perinteisen seikkailutarinan ainekset ovat visusti kasassa. Alle puolentoista tunnin kestossaan Sinbad - seitsemän meren sankarista ei tylsää hetkeä löydy ja filmi kulkeekin vauhdilla loppuun saakka.

Elokuvan animaatiojälki on harmillisesti parhaat päivänsä nähnyt. Leffassa on yritetty yhdistää perinteistä käsin piirrettyä animaatiota 2000-luvun taitteessa hitiksi nousseeseen tietokoneanimaatioon. Ideana tämä on toimiva ja yhdistelmäkikkailua on hyödynnetty toimivasti joissain muissa samoihin aikoihin ilmestyneissä filmeissä. Sinbad - seitsemän meren sankarissa tyylikäs piirrosjälki ja viimeistelemättömältä näyttävä digityö erottuvat kuitenkin toisistaan kuin yö ja päivä. Äänimaailma on kuitenkin kaikin puolin mainiosti rakennettu. Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit ovat erittäin hyvät. Varsinkin Eriksen viekkaat melodiat ovat mieleenpainuvat.

Yhteenveto: Sinbad - seitsemän meren sankari on kelpo animaatioseikkailu, jonka parissa koko perhe voi viihtyä passelisti. Puolentoista tunnin kestossaan elokuva on toimivan napakka ja sen matkalle hyppää varsin mielellään, vaikkei meno enää näin aikuisiällä ole yhtä huimaa kuin millaisena sen lapsena nähtynä muisti. Leffasta löytyy monenlaisia eri toimintakohtauksia, jotka saattavat olla lapsikatsojille varsin hurjia. Seasta löytyy myös paljon huumoria, sekä tietty ripaus romantiikkaa. Itse Sinbad on turhauttavinekin puolineen pätevä hahmo elokuvan keulakuvaksi ja kaaoksen jumalatar Eris on toimiva pahis. Lady Marina ei onneksi jättäydy pelkäksi avuttomaksi neidoksi hädässä, vaan on yhtä lailla ratkomassa ongelmia. Elokuvan visuaalinen puoli on harmillisesti jäänyt ajan julmiin hampaisiin. Käsin piirretty animaatio näyttää hyvältä, mutta tietokoneanimaatio näyttää kiusallisen viimeistelemättömältä. Kaksi eri animointityyliä eivät yhtään istu toisiinsa. Sen sijaan Harry Gregson-Williamsin säveltämät seikkailulliset musiikit taitavat jopa olla elokuvan parasta antia. Sinbad - seitsemän meren sankari ei onnistunut säväyttämään yhtä lujaa aikuisiällä kuin jotkut muut lapsuuteni suosikkianimaatiot, kuten DreamWorksin Kananlento (Chicken Run - 2000) ja Shrek (2001), mutta se on silti oikein kelvollinen leffa, jota voi suositella perheen yhteiseen leffailtaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sinbad: Legend of the Seven Seas, 2003, DreamWorks Pictures, DreamWorks Animation

Arvostelu: Tikun ja Takun pelastuspartio (Chip 'n Dale: Rescue Rangers - 2022)

TIKUN JA TAKUN PELASTUSPARTIO

CHIP 'N DALE: RESCUE RANGERS

Ohjaus: Akiva Schaffer

Pääosissa: John Mulaney, Andy Samberg, KiKi Layne, Will Arnett, Eric Bana, J. K. Simmons, Keegan-Michael Key, Seth Rogen, Tim Robinson, Flula Borg, Dennis Haysbert, Tress MacNeille, Da'Vone McDonald, Chris Parnell, Jeff Bennett, Liz Cackowski, Rachel Bloom, Charles Fleischer, David Tennant, Jim Cummings, Akiva Schaffer ja Paul Rudd

Genre: komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 9

Chip 'n Dale: Rescue Rangers, eli suomalaisittain Tikun ja Takun pelastuspartio perustuu samannimiseen animaatiosarjaan, joka pyöri kolmen tuotantokauden verran vuodesta 1989 vuoteen 1990. Vuonna 2014 Disney ryhtyi suunnittelemaan tietokoneanimoitua elokuvaa hahmoista. Projekti koki kuitenkin useita muutoksia, ennen kuin se pääsi tosissaan tuotantoon vuonna 2019 Akiva Schafferin ohjauksessa. Kuvaukset ja animointi käynnistyivät maaliskuussa 2021 ja nyt Tikun ja Takun pelastuspartio on julkaistu Disney+ -suoratoistopalvelussa. Katsoin lapsena yksittäisiä jaksoja alkuperäisestä Tikun ja Takun pelastuspartio -sarjasta ja muistan pitäneeni näkemästäni. En kuitenkaan pitänyt uuden elokuvan trailerista, kun se ilmestyi alkuvuodesta ja odotin filmin olevan totaali fiasko, enkä siis edes ajatellut katsoa sitä. Kuitenkin kun Tikun ja Takun pelastuspartio ilmestyi Disney+:aan, se saikin yllättävän korkeita arvosanoja niin katsojilta kuin kriitikoilta. Jonkin ajan pohtimisen jälkeen päätin lopulta antaa mahdollisuuden elokuvalle.

Entisen hittianimaatiosarjan tähdet Tiku ja Taku ovat riitaantuneet, Takun lähdettyä soolouralle. Kun yksi Pelastuspartio-sarjan jäsenistä katoaa, Tikun ja Takun täytyy tehdä yhteistyötä löytääkseen ystävänsä.

Elokuvan päähenkilöt ovat tietty ikoniset oravakaverukset Tiku (äänenä John Mulaney) ja Taku (Andy Samberg). Kyseessä ei kuitenkaan ole sama kurreduo kolmenkymmenen vuoden takaisesta animaatiosarjasta, vaan nämä ovat ne Tiku ja Taku, jotka muka näyttelivät siinä sarjassa. Kolmen tuotantokauden jälkeen suositun sarjan teko päätettiin kuitenkin lopettaa, mikä yhdessä Takun oman soolosarjan kanssa saivat oravat riitaantumaan. Vuosia myöhemmin Tiku on siirtynyt pois showbisneksestä, työskennellen vakuutusalalla. Taku yrittää epätoivoisesti pitää tähteyttään yllä, esimerkiksi päivittämällä itsensä tietokoneanimaatioksi. Tämä kuvaus tunnetusta kaksikosta on kekseliään omaperäinen ja riitaantuneen Tikun ja Takun uutta seikkailua lähtee seuraamaan mielellään.

     Elokuvassa nähdään myös vanhasta sarjasta tutut pelastajahahmot Jaakko Juustola (Eric Bana), Vinkki Vääntölä (Tress MacNeille) ja Pörri-kärpänen (Corey Burton ja Dennis Haysbert), uusia tuttavuuksia, kuten poliisipäällikkö Vaha (J. K. Simmons) ja oikea ihmispoliisi Ellie (KiKi Layne), sekä valtava määrä vierailevia tähtiä eri elokuvista ja sarjoista. Popkulttuurin ystävien leuka loksahtaa auki useaan otteeseen, kun täysin puskista ilmestyy ties ketä. Mukana on Walt Disneyn tunnettuja tyyppejä, kuten Roope Ankka, Kaunottaren ja hirviön (Beauty and the Beast - 1991) Lumière-kynttilä, Aladdinin (1992) taikamatto, Pienen merenneidon (The Little Mermaid - 1989) Pärsky-kala, Viidakkokirjan (The Jungle Book - 2016) Baloo-karhu, Leijonakuninkaan (The Lion King - 2019) Pumba-pahkasika ja Autot-leffojen (Cars - 2006-2017) autoja, sekä Disneyn myöhemmin ostamien studioiden hahmoja mm. Tähtien sodasta (Star Wars - 1977-), Simpsonit-sarjasta (The Simpsons - 1989-) ja Marvelilta.

Cameot eivät kuitenkaan rajoitu vain Disneyn omistuksessa oleviin, vaan studio on tainnut maksaa isot summat muille firmoille saadakseen lainaan läjäpäin tunnettuja hahmoja. Monet vilahtavat ruudulla niin nopeasti, että pelkän silmien räpäytyksen vuoksi katsojalta saattaa jäädä väliin paljon. Muita yllätyksiä en halua paljastaa, mutta minun on pakko ihmetellä, että kuinka ihmeessä Disney sai Paramount Picturesilta luvan käyttää Segan videopeleistä tuttua Sonic-siiliä? Kyseessähän ei ole peleistä tai uusista elokuvista tuttu versio, vaan se kaamea Sonic, joka nähtiin Sonic the Movien (Sonic the Hedgehog - 2020) ensimmäisessä trailerissa ja joka aiheutti niin suuren faniraivon, että elokuvan julkaisua täytyi siirtää, jotta hahmo saatiin muovattua uuteen uskoon!

Tikun ja Takun pelastuspartio ei onneksi rakennu täysin pelkän cameo-tulvan varaan, eikä se myöskään ole pelkkä nostalgialla ratsastelu, vaan yllättävänkin ovela kommentaari showbisneksestä. Kyseessä ei todellakaan ole sellainen fiasko, millaiseksi sen menin etukäteen leimaamaan ja olen iloinen, että päätin antaa elokuvalle mahdollisuuden. Trailerista sai kuvan, että kyseessä olisi esimerkiksi Smurffien (The Smurfs - 2011) kaltainen totaalinen epäonnistuminen, jossa ikoniset piirroshahmot seikkailevat oikeiden näyttelijöiden rinnalla halki hätäisesti kyhätyn tuotesijoittelutarinan. Tikun ja Takun pelastuspartio on jotain täysin muuta. Se voisi olla vielä nokkelampi ja hauskempi, mutta jo tällaisenaan kyseessä on erittäin mainio elokuva.

Kyseessä on niitä perheleffoja, joista oikeasti koko perhe voi nauttia. Lapsille luvassa on mielenkiintoinen ja paikoitellen jopa jännittävä kertomus kaverin etsimisestä, joka sisältää vauhdikkaita ja hauskoja kohtauksia. Aikuiset taas voivat ihan vain fiilistellä elokuvan nostalgia-arvoja ja varmaankin satoja viittauksia popkulttuurin hahmoihin tai sitten uppoutua syvälle tarinaan, jossa showbisneksen monia puolia tutkitaan ja usein negatiivisessa valossa. Elokuvalla on paljon sanottavanaan aiheesta ja siksi onkin vielä isompi ihme, että Disney sai käyttöönsä kaikkien muiden firmojen omistuksia - tai että Disney ylipäätään näytti elokuvalle vihreälle valoa, sillä se näyttää myös Disneyn varjopuolia. Tämä erottaa Tikun ja Takun pelastuspartion viimevuotisesta Space Jam: Uudesta legendasta (Space Jam: A New Legacy - 2021), joka sisälsi valtavasti cameoita, mutta samalla näyttäytyi pelkkänä oman studionsa Warner Brosin myötähäpeällisenä hehkuttamisena ja mainoksena.

Tikun ja Takun pelastuspartion ohjaajan Akiva Schafferin esikuvana toimi Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? -elokuva (Who Framed Roger Rabbit - 1988), joka sisälsi myös paljon tunnettuja hahmoja. Schafferin ohjaus on sujuvaa ja hän osaa tasapainotella hyvin rauhallisempien hahmokohtausten ja vauhdikkaampien toimintahetkien välillä. Dan Gregorin ja Doug Mandin työstämä käsikirjoitus on oivaltava piikittely, sekä kritiikki myös elokuva-alaa järsivää piratismia kohtaan. Elokuva on myös taidokkaasti kuvattu. Animoidut hahmot istuvat yllättävänkin toimivasti joukkoon, joskin ihan kaikkien hahmojen animointi ei näytä täysin viimeistellyltä, eivätkä osa erikoistehosteista oikein vakuuta. Lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu Brian Tylerin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Tikun ja Takun pelastuspartio on yllättävänkin viihdyttävä ja mainio koko perheen seikkailuelokuva. Leffa ei onneksi ole Smurffien kaltainen tuotesijoittelukammotus tai Space Jam: Uuden legendan tyyppinen hävytön studiomainos, vaan animaatiohahmojen ja oikeiden ihmisten yhdistäminen toimii ja cameotulva on ihan oivaltavasti tehty. Katsojan suu loksahtelee kerta toisensa perään auki vierailevien tähtien takia ja on käsittämätöntä, kuinka leffassa on saatu hyödyntää ties ketä. Elokuva ei kuitenkaan rakennu pelkkien tuttujen hahmojen varaan, vaan sen kertomus on kiinnostava ja vie hyvin mukanaan. Meno viihdyttää, vitsit ovat hauskoja ja lapsille osa kohtauksista saattaa olla hyvinkin jännittäviä. Filmistä löytyy myös syvempää puolta ja siinä pohdiskellaan isojen firmojen, kuuluisuuden, piratismin ja ties minkä haittavaikutuksia elokuva-alalla. Tekninen toteutus toimii pääasiassa, vaikka paikoitellen osa animoinnista näyttää viimeistelemättömältä. Tikun ja Takun pelastuspartio toimii passelisti niin uusille katsojille kuin oravakaverukset tunteville nostalgiafiilistelijöille. Filmi onnistui yllättämään itseni varsin positiivisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Chip 'n Dale: Rescue Rangers, 2022, Walt Disney Pictures, Mandeville Films

Arvostelu: Space Jam: Uusi legenda (Space Jam: A New Legacy - 2021)

SPACE JAM: UUSI LEGENDA

SPACE JAM: A NEW LEGACY

Ohjaus: Malcolm D. Lee

Pääosissa: LeBron James, Jeff Bergman, Don Cheadle, Cedric Joe, Eric Bauza, Sonequa Martin-Green, Zendaya, Khris Davis, Ceyair J. Wright, Harper Leigh Alexander, Bob Bergen, Jim Cummings, Gabriel Iglesias, Candi Milo, Klay Thompson, Anthony Davis, Damian Lillard, Diana Taurasi ja Nneka Ogwumike

Genre: komedia, urheilu, animaatio

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 7

Niken kenkämainoksista alunperin lähtenyt Michael Jordanin ja Väiski Vemmelsäären tähdittämä urheilukomedia Space Jam (1996) oli suuri hitti, vaikkei se voittanut kriitikoita puolelleen. Pian ilmestymisen jälkeen Warner Bros. alkoi suunnitella jatko-osaa leffalle, mutta kun Michael Jordan ei halunnutkaan esiintyä toisessa elokuvassa, studio keskeytti suunnitelmansa. Studiolla ryhdyttiin suunnittelemaan erilaisia muita versioita saman idean ympärillä, jotka kulkivat nimillä "Spy Jam", "Race Jam" ja "Skate Jam", mutta ne peruttiin, kun Warner Bros. tekikin komedian Looney Tunes: Taas kehissä (Looney Tunes: Back in Action - 2003). 2010-luvulla Space Jamin jatko-osan suunnittelu alkoi taas ja vuonna 2014 Warner Bros. ilmoitti tekevänsä jatko-osaa koripallotähti LeBron Jamesin kanssa. Aluksi ohjaajaksi valittiin Justin Lin, joka kuitenkin jätti projektin vuonna 2018, jolloin hänet korvattiin Terence Nancella, joka lopuksi korvattiin Malcolm D. Leellä. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2019 ja nyt Space Jam: Uusi legenda on ilmestymässä elokuvateattereihin. Itselleni alkuperäinen Space Jam ei ole koskaan ollut erityisen tärkeä leffa, enkä koe minkäänlaista nostalgiaa sitä kohtaan, joten en innostunut (tai suuttunut), kun kuulin, että sille tehdään vihdoin ihan oikeasti jatkoa. Elokuvan traileri herätti minussa ristiriitaisia tunteita ja meninkin samoin tuntein katsomaan Space Jam: Uutta legendaa sen lehdistönäytökseen pari päivää ennen ensi-iltaa.

Kun Warner Bros. -studion paha algoritmi Al G. Rytmi sieppaa koripallotähti LeBron Jamesin pojan serveriversumiinsa, LeBronin täytyy kasata tiimiinsä serveriversumin kovimmat pelaajat ja haastaa Al G. Rytmi koripallo-ottelussa, joka määrää pelaajien kohtalot. Supermanin, King Kongin ja Rautajätin kaltaisista pelaajista haaveileva LeBron joutuu kuitenkin tyytymään Väiski Vemmelsääreen ja muihin Looney Tunes -piirroshahmoihin.

Alkuperäisen Space Jamin tähti Michael Jordan ei halunnut palata tekemään jatko-osaa, joten hänen sijaan Space Jam: Uutta legendaa tähdittää tuoreempi koripallostara LeBron James, joka esittää omaa itseään. Koska en seuraa koripalloa lainkaan, en osaa sanoa juuta tai jaata siitä, kumpi on parempi pelaaja, mutta mielestäni näyttelemisen puolella James hoitaa tonttinsa taidokkaammin kuin Jordan - vaikka hän yhdessä kohtaa vitsaileekin, että urheilijan siirtyminen näyttelemiseen voi johtaa vain fiaskoon. Hahmona LeBron James ei ole erityisen pidettävä, hänen ollessa niin intohimoinen koripallosta, ettei vaikuta hyväksyvän muuta tulevaisuutta lapsilleen, Dariukselle (Ceyair Wright) ja Domille (Cedric Joe), joista jälkimmäinen siepataan Warner Brosin serveriversumiin. Elokuvan aikana LeBronin täytyy tietty oppia asioita jokaisen oman suunnan kulkemisesta, sun muita latteuksia, joilla hänelle saadaan rustattua jonkin sortin kehityskaari.

     Elokuvan pahiksena toimii Warner Brosin kehittelemä algoritmi Al G. Rytmi, jota näyttelee Don Cheadle yhdessä uransa kököimmistä rooleistaan. Cheadle yrittää aivan liikaa olla uhkaava pahis, sekä cool tyyppi, jolloin yrittäminen käy jo surkuhupaisaksi. Al G. Rytmi on kiusallisen huono pahis, jonka suunnitelmat todistaa itsensä LeBronin ja Warner Brosin edessä eivät jaksa vakuuttaa.

Itseäni ainakin näissä filmeissä kiinnostaa lähinnä klassiset Looney Tunes -hahmot ja lähes kaikki tutut ovatkin ilahduttavasti kehissä. Haisunäätä Henry Haisulia leffassa ei nähdä, sillä hahmon on viime vuosien aikana kritisoitu esittävän seksuaalista ahdistelua positiivisessa ja humoristisessa valossa. Väiski Vemmelsääri (Jeff Bergman), Repe Sorsa (Eric Bauza), Marvin Marsilainen (Bauza), Sylvesteri-kissa (Bergman), Tipi-lintu (Bob Bergen), Viiksi-Vallu (Bergen), Putte Possu (Bauza), Tasmanian tuholainen (Jim Cummings), Elmeri-metsästäjä (Bauza), Kelju K. Kojootti, Maantiekiitäjä ja alkuperäistä Space Jamia varten luotu Lola-pupu (Zendaya) päätyvät jälleen avuksi koripallo-otteluun, jossa vaakalaudalla on heidän oma selviytymisensä. Näitä vekkulimaisen pöljiä piirroshahmoja on aika ajoin ilo seurata, mutta heistä ei valitettavasti riitä hupia pelastamaan koko elokuvaa.

Kuten alussa kerroin, itselleni alkuperäinen Space Jam ei ole koskaan ollut kova juttu, eikä minulla ole minkäänlaista nostalgia-arvoa sitä leffaa kohtaan. Mielestäni se on lähinnä keskinkertainen hassuttelu ja hieman kyseenalainen Niken kenkämainos. Eli se, että nyt kritisoin Space Jam: Uutta legendaa ei missään nimessä johdu siitä, että pidän alkuperäistä niin suuressa arvossa, etten hyväksy edes ajatusta sen jatko-osasta noin 25 vuotta myöhemmin. Ei, kritisointini johtuu ihan vain siitä, että kyseessä on ylipitkä ja pitkästyttävä kohellus, joka on lähinnä täysin hävytöntä mainostamista Warner Brosille. Jos muutama vuosi sitten ilmestynyt Ready Player One -elokuva (2018) vaikutti aika ajoin perustuvan sille, kuinka paljon siihen on saatu tungettua populaarikulttuuriviittauksia, Space Jam: Uusi legenda on lähinnä studion egopönkitystä kahden tunnin ajan. Kyllä, siinä missä alkuperäinen Space Jam kesti alle puolitoista tuntia, jatko-osalla on kestoa liki kaksi tuntia.

Väiski Vemmelsääri ja kumppanit saapuvat mukaan yllättävänkin myöhään ja sitä ennen katsojan täytyy lähinnä kärvistellä, kun Warner Bros kehuskelee omistavansa maailman parhaat leffat ja kuljettaa LeBron Jamesia ja katsojaa läpi omistamiensa franchisejen. DC-sarjakuvahahmojen, kuten Batmanin, Supermanin, Wonder Womanin, Aquamanin ja Jokerin lisäksi on Harry Potteria (2001-2011), King Kongia, Rautajättiä (The Iron Giant - 1999), Kivisiä ja Sorasia (The Flintstones - 1960-1966), Scooby-Doota (1969-), Ihmemaa Ozia (The Wizard of Oz - 1939), Riiviöitä (Gremlins - 1984), sekä perheleffaksi hassusti kaikenlaista, mikä ei kuuluisi vielä lapsille, kuten Game of Thronesia (2011-2019), Kellopeliappelsiinia (A Clockwork Orange - 1971), Mad Max: Fury Roadia (2015), Se-kauhuleffojen (It - 2017-2019) Pennywise-klovnia ja Kirottu-kauhuleffoista (2013-) tuttua Valak-nunnaa. The Matrix (1999-) mainitaan useasti, jotta katsoja varmasti muistaa, että uusi Matrix-elokuva on tulossa joulukuussa. Casablancaan (1942) liittyvä kohtaus menee varmaan monilta aikuisiltakin ohi. 

Alkuperäinen Space Jam tuntui sentään tekevän mainostamisen itseironisesti ja kieli poskessa. Jatko-osa vain tunkee mukaan ihan kaikkea täysin häpeilemättä. Elokuvan ongelmallisuuden huomaakin siitä, että vaikka koin tämän mainostamin kiusalliseksi, mielenkiintoni itse suurta (ja aivan liian pitkää ja ärsyttäväksi äityvää) koripallo-ottelua kohtaan oli niin vähäinen, että yritin lähinnä tutkia, keitä kaikkia muita voin bongata ottelun yleisöstä. Kappas, nimikkohahmot yhdestä suosikkisarjastani, Rick and Mortysta (2013-)! Senhän uusi kausi on juuri alkanut HBO:lla, joka on Warner Brosin omistuksessa, pitääpä mennä katsoma... ei, apua, aivopesumainonta onnistui! 

Elokuvan ohjauksesta vastaa Malcolm D. Lee, jonka aiempiin töihin kuuluu esimerkiksi Scary Movie 5 (2013)... eikä Lee ole paljoa sen jälkeen kehittynyt elokuvantekijänä. Hän ei saa leffasta innostavaa, ei yhtään jännittävää, eikä edes hauskaa. Naurahdin kaksi kertaa koko elokuvan aikana. Kerran ensimmäisen tunnin aikana ja uudestaan toisen tunnin aikana. Muuten tuijotin tapahtumia yhä vain tylsistyneempänä. Käsikirjoitusta taas on ollut työstämässä sen kokoinen porukka, etten jaksa edes luetella kaikkia tähän. Liiankin ison kirjoitustiimin lopputuloksena on aikamoinen sekamelska, joka loppujen lopuksi on vain laiska toisinto alkuperäisen elokuvan tapahtumista. Sentään Space Jam: Uusi legenda on kuvattu ihan hyvin ja mukana on kelpo lavasteita ja asuja. Perinteisellä piirrosanimaatiolla toteutetut Looney Tunes -hahmot ovat ilahduttavia, mutta hahmojen muuttuessa tietokoneanimaatioksi, erityisesti Väiski Vemmelsääri näyttää välillä karmivalta. Äänimaailma paisuu yhä vain isommaksi meteliksi. Musiikeista vastaa Kris Bowers, jonka työ peittyy täysin tunnettujen leffa- ja sarjamusiikkien alle. Kun elokuvan harvoihin hyviin hetkiin kuuluu vaikkapa pätkä Danny Elfmanin säveltämästä Batman-elokuvan (1989) tunnusmusiikista, liikutaan aika heikoilla jäillä.

Yhteenveto: Space Jam: Uusi legenda on kehno elokuva, jota on vaikea edes kutsua elokuvaksi, sillä se tuntuu niin vahvasti kaksi tuntia kestävältä Warner Brosin mainokselta. LeBron Jamesin, Väiski Vemmelsäären ja muiden tuttujen Looney Tunes -hahmojen koripallo-ottelu jää lopulta täysin toissijaiseksi, kun pääasiassa huomio kiinnittyy kaikkiin muihin elokuviin, sarjoihin ja niiden hahmoihin, joita Warner Bros. omistaa. Leffa on täynnä studion egopönkitystä, mikä käy kiusalliseksi jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. Ja elokuvahan kestää tosiaan lähes kaksi tuntia. Jo ensimmäinen Space Jam oli pelkkä mainos, mutta sentään se ei kaiken aikaa hieronut Niken tuotteilla katsojan naamaa ja se osasi jopa olla itseironinen. Jatko-osaa on tehty täysin tosissaan ja epäonnistuminen on siten suurempi. Huumori on erittäin kökköä ja leffa sai minut naurahtamaan vain kahdesti. Muuten se on jopa tylsä ja vähän väliä ärsyttävämmäksi muuttuva kohellus. Perinteisellä piirrostyylillä toteutettuja Looney Tunes -hahmoja on ilo katsoa, mutta sekin vähäinen ilo pilataan muuttamalla heidät kammottaviksi digiluomuksiksi. Loppuun en voi muuta kuin pohtia, mikä on Space Jam: Uuden legendan kohderyhmä? Jos tämä on tehty nykylapsille, mietin, tuntevatko he edes kunnolla Väiski Vemmelsäärtä ja kumppaneita, jotka ovat olleet vuosia kateissa valtavirtaviihteestä? Vai onko tämä vain tehty ysärilapsille, jotka saattavat ehkä kokea jonkin sortin nostalgiapärinöitä tätä katsoessaan? Nämä ysärilapset ovat vuosien saatossa tehneet alkuperäisestä Space Jamista suositumman, joten voikohan sama käydä Uudelle legendalle tulevaisuudessa, kun nykylapset kasvavat aikuisiksi?

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.7.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Space Jam: A New Legacy, 2021, Warner Bros. Pictures, Warner Bros. Animation, Warner Animation Group, SpringHill Entertainment, Proximity

Arvostelu: Shrek (2001)

SHREK

Ohjaus: Andrew Adamson ja Vicky Jenson
Pääosissa: Mike Myers, Eddie Murphy, Cameron Diaz, John Lithgow, Chris Miller, Conrad Vernon, Vincent Cassel, Cody Cameron, Simon J. Smith, Christopher Knights, Aron Warner ja Jim Cummings
Genre: animaatio, seikkailu, fantasia, komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 7

Shrek perustuu löyhästi William Steigin lastenkirjaan "Shrek!" vuodelta 1990. Jo vuonna 1991 Steven Spielberg halusi tehdä elokuvan kirjan pohjalta, mitä olisivat tähdittäneet Bill Murray ja Steve Martin, mutta se projekti ei koskaan edennyt. Kun DreamWorks-yhtiö perustettiin, tuottaja John H. Williams luki Steigin kirjaa lapselleen ja samalla alkoi pohtia sen potentiaalista kääntyä elokuvamuotoon. Williams veikin kirjan DreamWorksille, jossa innostuttiin projektista. Päärooliin Shrekiksi kaavailtiin Nicolas Cagea, mutta tämä kieltäytyi, sillä ei halunnut, että lapset yhdistäisivät hänet ikuisesti vihreäksi jätiksi. Chris Farley palkattiin rooliin ja hän äänittikin lähes kaikki repliikkinsä, mutta valitettavasti menehtyi kesken tuotannon. Farleyn korvasi Mike Myers, joka vaati, että kaikki Shrekin repliikit kirjoitettaisiin uudestaan. Myers ehti äänittää kaikki repliikkinsä, kunnes tuottajat hoksasivat, että hänen pitäisi hyödyntää skotlantilaisaksenttiaan ja hän joutuikin äänittämään kaikki vuorosanansa uudestaan. Alunperin elokuva oli tarkoitus toteuttaa pienoismallien ja liikkeentunnistustekniikan kautta, mutta koska lopputulos näytti testeissä tökeröltä, elokuva päätettiin tehdä puhtaasti tietokoneanimaationa. Lopulta Shrek sai maailmanensi-iltansa 22. huhtikuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Kriitikot ja katsojat innostuivat filmistä todella paljon ja siitä tuli yksi ilmestymisvuotensa suurimmista menestyksistä. Elokuva voitti kaikkien aikojen ensimmäisen parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnon, minkä lisäksi se oli ehdolla parhaan komediaelokuvan Golden Globesta, parhaan elokuvan BAFTA:sta ja jopa voitti parhaan sovitetun käsikirjoituksen BAFTA-palkinnon. Itse katsoin Shrekin todella monta kertaa lapsena ja se oli yksi suosikeistani aikoinaan. Olen lapsuuden jälkeen katsonut filmin muutamaan kertaan uudestaan, viimeksi pari vuotta sitten. Nyt kun Shrek täyttää 20 vuotta, päätin katsoa elokuvan jälleen kerran ja arvostella sen, sekä leffan jatko-osat.

Yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta nauttiva jätti Shrek ja jatkuva hölöttäjä Aasi lähtevät vaaralliselle retkelle pelastaakseen prinsessa Fionan, joka on lukittu torniin, mitä vartioi hurja lohikäärme.

Elokuvan nimikkohahmo Shrek (Mike Myers) on vihreä jätti, joka haluaa elää omassa rauhassaan suollaan. Hän ei pidä muista ja pelotteleekin tunkeilijat pois. Elokuvan aikana käy kuitenkin nopeasti selville, ettei hän ole mikään hurja hirviö, vaan tunteikas heppu, jonka omat pelot ja epävarmuus ovat muokanneet hänestä sellaisen kuin hän on. Hahmosta pitää nopeasti ja monille hän voi olla hyvinkin samaistuttava. Myers sopii rooliin erinomaisesti ja oli mahtava päätös, että Myers äänitti repliikkinsä uusiksi skottiaksentin kera.
     Prinsessan pelastusretkelle Shrek saa (joutuu ottamaan) mukaansa puhuvan Aasin (Eddie Murphy, joka sai historiallisesti BAFTA-ehdokkuuden miessivuosasta pelkällä ääninäyttelemisellä). Aasi voi herkästi käydä hermoille, sillä tämä on todella innoissaan puhelahjastaan ja hölisee läpi leffan. Itse olen kuitenkin aina pitänyt hahmosta ja Aasin jutut naurattavat kerta toisensa jälkeen. Hänestäkin avautuu uusia puolia filmin aikana ja Murphy on toinen nappivalinta, herättäen Aasin oikein kunnolla henkiin ja lataamalla tämän täyteen energiaa.
     Jos lämminsydäminen ja herkkä jätti rikkoo stereotypioita, niin samaa tekee myös prinsessa Fiona (Cameron Diaz). Vaikka prinsessa Fiona odottaakin komeaa prinssiä, joka pelastaisi hänet kauhistuttavan lohikäärmeen kynsistä ja uskoo tyypillisesti kohtaloon ja tosirakkauteen, ei hän todellakaan ole mikään perinteinen "avuton neito pulassa" -hahmo. Prinsessa yllättää useaan otteeseen elokuvan aikana.
     Elokuva pahis on ilkeä lordi Farguaad (John Lithgow), joka haluaa hankkiutua kaikista satuolennoista eroon ja tehdä itsestään kuninkaan. Siihen hän kuitenkin tarvitsee kuninkaallisen vaimokseen ja hän haaveileekin prinsessa Fionasta. Lordi Farguaad on erinomainen pahis, josta hänestäkin löytyy normeja rikkova puolensa.

Stereotypioita rikkovat hahmot eivät rajoitu vain sen neljään merkittävimpään henkilöön. Elokuva on täynnä tuttuja satuhahmoja ja -olentoja, kuten elävä nukke Pinocchio (Cody Cameron), rikkailta ryöstävä Robin Hood (Vincent Cassel), puhuva piparkakku-ukko (Conrad Vernon), taikapeili (Chris Miller), kolme pientä possua (Cameron) ja iso paha susi (Aron Warner), ja aika lailla kaikkiin tuodaan jonkinlaista twistiä. Koko Shrek-elokuva ottaa käsittelyyn tunnetut sadut ja niiden kliseet, ja kääntää asiat päälaelleen. Tästä viestii jo se, että alussa kun nähdään tyypillinen satukirja-aloitus, Shrek repäiseekin kirjasta sivun irti ja käyttää sitä vessapaperina. Jatkuvasti kun filmi vaikuttaisi luisuvan kliseitä kohti, se tekeekin äkkijarrutuksen ja tarjoaa jotain poikkeavaa, pitäen homman kaiken aikaa tuoreena. Filmi on täynnä mahtavia oivalluksia ja ideoita, joita se hyödyntää erinomaisin konstein. Jo hirviön asettaminen tarinan päähenkilöksi tavanomaisen prinssin sijaan on kiehtova muutos ja siitä revitään irti paljon kaikenlaista. Kaikkeen tähän tuodaan myös tiettyä moderniutta.

Shrek on niitä animaatioita, mitkä sopivat aika lailla kaikenikäisille. Ihan perheen pienimmille elokuva saattaa olla liian hurja, mutta muuten siitä voi nauttia kuka tahansa. Huumoria riittää moneen makuun. Moottoriturpainen Aasi tarjoaa paljon vitsejä ja aidosti hauskaa kohellusta. Aikuisille taas on luvassa yllättävänkin paljon rivouksia, mitkä menevät lapsilta luultavasti ohi. Itse olen ainakin huomannut pitäväni elokuvasta entistäkin enemmän, kun olen iän myötä tajunnut monet vitsit. Satukliseisiin tuodut käänteet ja aikuisvitsit ovatkin isoja esimerkkejä siitä, kuinka Shrek kokeilee rohkeasti uusia juttuja ja onnistuu loistokkain lopputuloksin. Nauraa saa vähän väliä, mutta mukaan mahtuu myös jännitystä, romantiikkaa, haikeutta ja intoa. Seikkailun tuntu on vahva elokuvassa ja vaikka elokuva kierteleekin kliseitä, tarjoaa se tiettyjä fantasiaseikkailun perinteitä erittäin oivallisesti. Taisto lohikäärmettä vastaan tornissa on esimerkiksi hienosti toteutettu. Toimintakohtaukset eivät ole täysin tavanomaisia, vaan eräästä taistelustakin löytyy selkeitä vaikutteita pari vuotta aiemmin ilmestyneestä toimintahitti The Matrixista (1999).

Elokuvan animointijälki on suurimmaksi osaksi kestänyt hyvin aikaa. Joistain taustoista näkyy selvästi tietty yksinkertaisuus ja karmivan aidoiksi suunnitellut ihmiset ovat välillä tönkköjä ilmeissään, mutta pääasiassa filmi näyttää hyvältä. Fantasiamaailma on hienosti luotu ja suosikkini filmin lokaatioista on ehdottomasti upea torni, johon prinsessa Fiona on lukittu ja sitä ympäröivä laavavirta ja tuho. Visuaalisuuksien lisäksi äänimaailmakin on onnistunut ja Harry-Gregson Williamsin ja John Powellin säveltämät musiikit ovat erinomaiset. Elokuvassa kuullaan myös paljon moderneja kappaleita, joista parhaiten muistetaan Smash Mouthin All Star -korvamato. Tärkeintä kuitenkin on, että Ted Elliottin, Terry Rossion, Joe Stillmanin ja Roger S. H. Schulmanin käsikirjoitus on näin valloittavan mainio. Nelikko on pitänyt hauskaa kirjoittaessaan ja tämä lysti siirtyy myös Andrew Adamsonin ja Vicky Jensonin taidokkaan ohjauksen myötä kaikkeen leffassa.

Yhteenveto: Shrek on mahtava animoitu fantasiaseikkailu, joka tarjoaa iloa ja riemua kaikenikäisille. Elokuva leikittelee suorastaan nerokkaasti satujen kliseillä, kääntäen monia juttuja päälaelleen, pitäen homman koko ajan tuoreen tuntuisena ja raikkaana. Leffaa kuvastaakin hyvin sen nimikkohahmon sipuli-metafora jäteistä: nopealta vilkaisulta elokuvaa voi pitää pinnallisena ja tyypillisena satuna, mutta siitä löytyy useita kerroksia, mitkä tekevät lopputuloksesta täysin omanlaisensa kokonaisuuden. Myös hahmoista löytyy useita syvyyksiä ja Shrek, Aasi ja prinsessa Fiona luovat loistokkaan kolmikon ja lordi Farguaad on erinomainen pahis tarinaan. Ääninäyttelijät ovat kaikki nappivalintoja ja Mike Myersin ja Eddie Murphyn hilpeä kemia välittyy täydellisesti pelkän äänityönkin kautta. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja leffa tarjoaa paljon hulvatonta huumoria, vauhdikkaita toimintakohtauksia, sekä hempeää romantiikkaakin. Ajan hammas on livahtanut hieman nakertamaan elokuvan visuaalista puolta, mutta pääasiassa animaatiojälki toimii yhä todella hyvin. Kaiken kaikkiaan Shrek on yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen hieno leffa ja juhlavuosi on mitä parhain syy katsoa se joko vihdoin ensimmäistä kertaa tai ties kuinka monetta kertaa uudestaan!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Shrek, 2001, DreamWorks, DreamWorks Animation, Pacific Data Images, Vanguard Films

Arvostelu: Tie El Doradoon (The Road to El Dorado - 2000)

TIE EL DORADOON

THE ROAD TO EL DORADO

Ohjaus: Eric "Bibo" Bergeron ja Don Paul
Pääosissa: Kevin Kline, Kenneth Branagh, Rosie Perez, Armand Assante, Edward James Olmos, Jim Cummings ja Tobin Bell
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 7

The Road to El Dorado, eli suomalaisittain Tie El Doradoon lähti liikkeelle entisen Disney-pomo Jeffrey Katzenbergin ideasta tehdä seikkailuelokuva, mikä sijoittuisi löytöretkien aikaan. Katzenberg ehdotti ideaansa käsikirjoittajakaksikko Ted Elliottille ja Terry Rossiolle, jotka kiinnostuivat ja alkoivat työstämään tekstiä. Kertomukseen otettiin vaikutteita mm. Rudyard Kiplingin kirjasta "The Man Who Would Be King" vuodelta 1888. Alunperin filmin oli tarkoitus olla paljon vakavampi ja synkempi, eli enemmän aikuiseen makuun. Kuitenkin pikkuhiljaa Katzenberg alkoi nähdä leffan enemmän kevyempänä seikkailuna ja tekstiä muokattiin. Aluksi ohjaajiksi oltiin valittu Will Finn ja David Silverman, mutta kirjoitusprosessin venyessä he jättivät projektin ja uusiksi ohjaajiksi palkattiin Eric "Bibo" Bergeron ja Don Paul. Animointiprosessi käynnistyi, mutta siinäkin syntyi ongelmia, sillä DreamWorks työsti samaan aikaan animaatioleffa Egyptin prinssiä (The Prince of Egypt - 1998) ja koki, että se vaati isomman työryhmän, jolloin tämän elokuvan työstäminen venyi jälleen. Lopulta se kuitenkin saatiin valmiiksi ja Tie El Doradoon sai maailmanensi-iltansa 31. maaliskuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu hitti, eikä edes tuottanut budjettiaan takaisin. Kriitikotkaan eivät erityisemmin lämmenneet leffalle. Itse olen kuitenkin pitänyt filmistä lapsesta lähtien, eikä sen teho ole kadonnut vuosien varrella. Kun huomasin, että Tie El Doradoon täyttää nyt 20 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla leffan uudestaan ties kuinka monetta kertaa ja arvostelemalla sen.

1500-luvun alussa kaksi huijaria, Miguel ja Tulio saavat käsiinsä kartan, mikä johdattaa El Doradon kultaiseen kaupunkiin. Siellä kaksikkoa pidetään jumalina ihmisten muodossa, mutta pystyvätkö Miguel ja Tulio huijaamaan kaupunkilaisia ja livahtamaan karkuun kultakasan kera?

Kenneth Branagh ja Kevin Kline ääninäyttelevät Miguelia ja Tuliota, kahta vekkulimaista huijaria, jotka ovat vähän väliä ongelmissa. Läpi leffan onkin veikeää seurata, kuinka he yrittävät livahtaa pois vaikeuksista ja puhua itseään ulos konflikteista. Hahmot ovat myös oivallisen erilaiset toisistaan, Tulion järkeillessä tarkemmin ja ottaessa asiat vakavammin kuin Miguel, joka haluaa pitää hauskaa ja joka on huomattavasti hyväsydämisempi. Kaksikosta välittää nopeasti ja heidän seikkailuunsa lähtee erittäin mielellään mukaan. Molemmille on myös kirjoitettu toimivat kehityskaaret.

El Doradossa Miguel ja Tulio tapaavat mm. kaupungin lempeän päällikkö Tannabokin (Edward James Olmos), varas Chelin (Rosie Perez) ja häijyn ylipappi Tzekel-Kanin (Armand Assante), joka lastenleffan hahmoksi puhuu yllättävän paljon ihmisten uhraamisesta. Pidänkin kovasti siitä, että Tzekel-Kanista on uskallettu tehdä näinkin julma tapaus, joka tarjoaa jännitystä aikuisellekin. Hahmot ovat kaikin puolin mainioita - jopa vähälle ruutuajalle jäävä, Miguelin ja Tulion perässä El Doradoa etsivä Hernán Cortés (Jim "Nalle Puh" Cummings) onnistuu välittämään suurta uhkaavuutta.

En vieläkään hoksaa, miksi Tie El Doradoon sai ilmestyessään niin laimean vastaanoton sekä arvosteluissa että lippuluukuilla. Kyseessä on mielestäni todella hyvä seikkailuleffa, mikä nappaa mukaansa niin lapsen kuin aikuisenkin ja viihdyttää täysillä läpi kestonsa. Ihailtavaa elokuvassa on, kuinka hyvin ja omalla painollaan se onnistuu kertomaan tarinansa, vaikka kestoa on vain alle puolitoista tuntia. Filmillä ei tunnu olevan mikään kiire, eikä se hypi kertomuksessaan, vaan ehtii kertoa kaiken rauhassa, syventäen myös hahmojaan hyvin. Miguelin ja Tulion kehityskaaret kulkevat eteenpäin sulavasti, eikä leffa edes sinänsä tarvitsisi lisäpituutta.

Toisaalta elokuva voisi kyllä olla pidempikin, sillä hahmojen matkaan uppoutuu niin hyvin. El Doradon etsiminen voisi kestää hieman kauemmin, vaikka jo tällaisenaan se esitetään hupaisasti, Elton Johnin ja Tim Ricen "The Trail We Blaze" -kappaleen säestämänä. Lisäksi itse El Dorado vaikuttaisi niin kiehtovalta paikalta, että sitä tutkisi mielellään lisääkin. Eli vaikka tarina itsessään kerrotaan kiirehtimättä ja hahmoihin syvennytään oivallisesti, itse maailmasta näytetään lopulta vain pintaraapaisu mahdollisesta potentiaalista. Tämä voikin olla iso syy sille, miksi olen lapsesta asti halunnut nähdä jatko-osan tälle leffalle.

Tunnelmakin on mainiosti rakennettu. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja kuten jo kerroin, Tzekel-Kanin myötä elokuva saa paikoitellen hyvinkin synkkiä ja jännittäviä piirteitä koko perheen animaatioteokseksi. Loppuhuipennuksesta on tehty passelin tiivistunnelmainen ja siinä on jopa pieniä kauhupiirteitä - lapsiystävällisesti tietenkin! Huumoriakin löytyy paljon; niin hauskoja vitsejä kuin hupaisaa fyysistä komediaa. Huumoripuoli on hyvin tasapainotettu kaikenikäisille ja itse pidän etenkin muutamista selkeistä silmäniskuista aikuiskatsojia kohtaan.

Visuaalisesti Tie El Doradoon on erittäin tyylikäs tapaus. Vaikka tietyt tietokonelisäykset, kuten vesi ja kulta pistävät hieman silmään, sillä ne eivät ole ikääntyneet kaksisesti, on käsin piirretty animaatiojälki yhä vaikuttavaa. Hahmot liikkuvat sulavasti ja maisemat ovat näyttävät. Ohjaajakaksikko Eric "Bibo" Bergeron ja Don Paul rakentavat tunnelmaa oivallisesti ja Ted Elliottin ja Terry Rossion työstämä käsikirjoitus pitää mukanaan toimivan tarinan ja hyvien hahmojen ansiosta. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu ja mukana on useita hauskoja yksityiskohtia ääniefekteissä. Hans Zimmerin ja John Powellin säveltämät musiikit, sekä Elton Johnin laulut säestävät tapahtumia hyvin, vaikka nykyään huvittaakin, kuinka selvästi Zimmer on lainaillut tiettyä melodiaa tästä sävellyksiinsä Pirates of the Caribbean -leffasarjassa (2003-2017).

Yhteenveto: Tie El Doradoon on erittäin mainio, mukaansatempaava ja viihdyttävä seikkailuelokuva koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen. Elokuvan tunnelma on iskevästi luotu, jolloin itsekin haluaa lähteä tutkimusmatkalle kultaiseen kaupunkiin. Leffa sisältää oivallista huumoria kaikenikäisille ja luvassa on useammatkin makeat naurut. Jännitystäkin löytyy ja on hienoa, kuinka synkkä hahmo pahis Tzekel-Kanista on uskallettu tehdä. Vaikka filmi kestää vain puolitoista tuntia, se ehtii hyvin kertoa tarinansa kiirehtimättä. Hahmot rakennetaan hyvin ja Miguelista ja Tuliosta huomaa oikeasti välittävänsä. Monenlaisia tunteitakin mahtuu mukaan. Visuaalisesti elokuva on taidokkaasti tehty ja tiettyjä aikansa nähneitä digilisäyksiä lukuunottamatta animaatiojälki on yhä upeaa. Musiikit luovat mukavan lisänsä tunnelmaan. Itse El Doradosta näytetään kuitenkin lopulta pelkkä pintaraapaisu ja elokuva voisikin hyötyä muutamista lisäminuuteista, joissa hahmot tutkivat kultaista kaupunkia enemmän. Jo tällaisenaan Tie El Doradoon on kuitenkin todella hyvä elokuva ja minua harmittaa, ettei se ilmestyessään saanut ansaitsemaansa huomiota. Jos leffa on siis jäänyt näkemättä ja pidät animaatioista ja seikkailuista tai sinulla on lapsia, kannattaa elokuva ottaa joku päivä katseluun. Tai jos elokuvan katselusta on vierähtänyt pidempi aika, suosittelen vilkaisemaan sen uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Road to El Dorado, 2000, DreamWorks, DreamWorks Animation, Stardust Pictures