Arvostelu: Pocahontas (1995)

POCAHONTAS

Ohjaus: Mike Gabriel ja Eric Goldberg

Pääosissa: Irene Bedard, Mel Gibson, David Ogden Stiers, Russell Means, Christian Bale, Linda Hunt, Billy Connolly, Michelle St. John, James Apaumut Fall, Gordon Tootoosis, John Kassir, Frank Welker, Danny Mann, Judy Kuhn ja Jim Cummings

Genre: animaatio, seikkailu, romantiikka

Kesto: 1 tunti 21 minuuttia

Ikäraja: 7

Pocahontas pohjautuu löyhästi tositapahtumiin samannimisen intiaanitytön elämästä. Saatuaan Bernard ja Bianca Australiassa -piirroselokuvan (The Rescuers Down Under - 1990) valmiiksi, ohjaaja Mike Gabriel halusi heti hypätä seuraavan projektin pariin. Hän yhdisti voimansa Joe Grantin kanssa työstääkseen animaatioelokuvaa Pjotr Tšaikovskin Joutsenlampi-baletin (Лебеди́ное о́зеро) pohjalta, mutta projekti ei saanut Disney-yhtiötä innostumaan. Etsiessään uutta aihetta Gabriel löysi kirjan Pocahontasista eräiden kiitospäiväkutsujen aikana ja esitteli ideansa Disney-pomoille, jotka innostuivat siitä suuresti. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja lopulta Pocahontas sai maailmanensi-iltansa 10. kesäkuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka voitti parhaan laulun ja musiikin Oscar-palkinnot, mutta joka sai myös ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta ja erityisesti Amerikan alkuperäiskansalaisilta, joista monet kritisoivat elokuvan ottamia historiallisia vapauksia ja stereotyyppisiä intiaanikuvauksia, kun taas osa kehui, että kyseessä oli ensimmäinen ison luokan Hollywood-elokuva, joka esitti valkoiset julmina kolonialisteina ja käsitteli intiaaneilta ryövättyä maata. Itse näin Pocahontasin ensimmäistä kertaa jo lapsena, mutta tuolloin en juuri piitannut leffasta. Olenkin lämmennyt sille vasta hiljalleen aikuisiällä. Kun huomasin Pocahontasin täyttävän nyt 30 vuotta, päätin tietty katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

1600-luvun alussa englantilaiset uudisasukkaat matkustavat Amerikkaan kullan perässä. Siellä John Smith kuitenkin kohtaa intiaaniprinsessa Pocahontasin ja pian he rakastuvat. Voiko rakkaus kestää, kun Smithin joukot ja Pocahontasin heimo ovat sodassa keskenään?

Elokuvan keskiössä on tietty sen nimikkohahmo Pocahontas (äänenä Irene Bedard, lauluäänenä Judy Kuhn), powhatan-heimon päällikön (Russell Means) tytär, jolle suunnitellaan määriteltyä tulevaisuutta heimon tulevana johtajana. Pocahontasia tällainen ei juuri kiinnosta, vaan hän haluaisi mieluummin seikkailla show'n varastavien pesukarhukaverinsa Meekon ja kolibriystävänsä Flitin kanssa, sekä keskustella henkeviä mystisen Kaarnamuorin (Linda Hunt) kanssa. Pocahontas on kiinnostunut kaikesta uudesta ja niinpä hän iskeekin silmänsä John Smithiin (Mel Gibson), englantilaiseen uudisasukkaaseen, joka on saapunut Amerikkaan. John on taitava taistelija, jolle on pitkään toitotettu intiaanien raakalaismaisuudesta, mutta hänen ennakkoluulonsa saavat asettua syrjään, kun hän rakastuu ensisilmäyksellä Pocahontasiin. Intiaaniprinsessan ja uudisasukkaan välille rakentuva kulttuurirajoja rikkova rakkaustarina on onnistuneen elokuvallinen - eipä Pocahontasin ja John Smithin kohtaaminen tosielämässä nimittäin ollut läheskään näin lämminhenkinen.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat uudisasukkaita johtava kuvernööri Ratcliffe (David Ogden Stiers), hänen uskollinen alamaisensa Wiggins (myös Stiers), Johnia ihaileva Thomas (Christian Bale), Pocahontasin paras ystävä Nakoma (Michelle St. John), sekä intiaanisoturi Kocoum (James Apaumut Fall), jonka on tarkoitus naida Pocahontas. Eikä pidä unohtaa kuvernöörin hienostunutta koiraa, Percyä. Sivuhahmotkin ovat oivallisia. Ratcliffe on mainion katala ja inhottava pahis, joka haluaa löytää kultaa, eikä häntä haittaa, jos sen saadakseen hänen täytyy hävittää alkuperäisväestö tieltä.

Pocahontas on ilmestymisestään asti herättänyt kritiikkiä historiallisesta epätarkkuudestaan. Tosielämässä Pocahontas oli vasta 12-vuotias lapsi, kun John Smith ja muut uudisasukkaat saapuivat, eikä tapaaminen ollut juuri romanttinen. Siirtokunnan ja powhatanien välit olivat aluksi ystävälliset ja he kävivät kauppaa pitkään, kunnes ryhmien välille syntyi jännitettä, minkä seurauksena englantilaiset sieppasivat Pocahontasin. Tyttö käännytettiin kristinuskoon, naitettiin muualle John Rolfelle ja vietiin Englantiin, missä hän sai äkillisen sairauskohtauksen ja menehtyi. Disneyn animaatioelokuva ottaa siis huomattavia vapauksia tästä. Vaikka tiedostankin nämä historialliset vapaudet, miellän silti Pocahontasin pääasiassa oivalliseksi elokuvaksi.

Kritiikin lisäksi Pocahontas sai osakseen myös kehuja siitä, ettei elokuva ryhtynyt kaunistelemaan uudisasukkaita, vaan näytti suoraan näiden julmia ja häikäilemättömiä aikomuksia viedä maat ja rikkaudet alkuperäisasukkailta. Yhdynkin näihin kehuihin. Vaikka kyseessä on Disney-leffa, joka vääristelee tositarinaa, löytyy siitä myös totuuden siementä. Näin aikuisiällä olenkin oppinut arvostamaan leffaa nimenomaan siksi, että koen tämän uudisasukkaiden ja intiaanien välisen konfliktin olevan pääosin onnistuneesti rakennettu. Elokuvasta löytyy hyviä ja valitettavasti luultavasti aina ajankohtaisia teemoja ennakkoluuloista ja kulttuurien kohtaamisesta. Kun elokuvan Pocahontas ja John Smith löytävät nopeasti yhteisen sävelen ja heidän välille syttyy kulttuurierojen ylittävä lempi, samaan aikaan Pocahontasin päällikköisä ja kuvernööri Ratcliffe valmistautuvat lähtemään sotajalalle.

Suunnilleen tunnin ja parinkymmenen minuutin kestossa Pocahontas on sopivan napakka. Vaikka se oikookin mutkia hieman suoriksi ja Pocahontasin ja John Smithin rakkaus syttyy salamannopeasti, eikä leffa lähde juuri selittelemään, miten Pocahontas osaa englantia, kerronta soljuu pääasiassa hyvin. Vajaan puolentoista tunnin mittaan mahtuu niin romantiikkaa kuin kiistelevien tahojen jännitettä. Pakolliset eläinhahmot tuovat sekaan oivaa komediaa ja ylisöpön ja keksejä rakastavan Meeko-pesukerhun menoa katsoisi mielellään vieläkin enemmän. Tietyin muutoksin Pocahontasista olisi voitu saada aikaiseksi isomman joukon juhlima suurklassikko, mutta jo tällaisenaan pidän sitä varsin mainiona teoksena ja tärkeänä osana Disney-historiaa, nostaen lapsikatsojille esille erääseen ihmisryhmään kohdistunutta vääryyttä.

Tuttuun Disney-tyyliin Pocahontas on musikaali. Lauluista tunnetuin, eli Pocahontasin laulama Colors of the Wind voitti täysin ansaitusti Oscar-palkinnon. Voimakkaan laulun aikana iho nousee taatusti kananlihalle. Mainio on myös Pocahontasin toinen laulu, Just Around the Riverbend, jossa hän pohtii, mitä haluaisi elämältään. Pidän paljon Savages-kappaleestakin, jonka aikana uudisasukkaat ja powhatanit valmistautuvat taisteluun. Laulussa heijastellaan tehokkaasti, kuinka nämä eri ryhmät näkevät toisensa raakalaisina ja kuinka pelätessään toisten erilaisuutta, he haluavat hävittää nämä. Loput kappaleet The Virginia Company, Steady as the Beating Drum, Listen With Your Heart ja Mine, Mine, Mine ovatkin taas aika unohdettavia. Vaikka seasta löytyy pari onnistumista, Pocahontasin laulut jäävät jalkoihin Alan Menkenin aiemmille Disney-töille leffoissa Pieni merenneito (The Little Mermaid - 1989), Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 1991) ja Aladdin (1992).

Vaikka kaikki laulut eivät olisikaan priimaa, ovat Menkenin sävellykset mainiot ja äänimaailma muutenkin väkevästi rakennettu. Visuaalisesti Pocahontas on taattua Disney-laatua. Se on todella taitavasti piirretty. Hahmot liikkuvat sulavasti ja eläinhahmoista on tehty oivallisen hupsuja. Elokuvan visuaalinen voimavara piilee kuitenkin ympäristöissä ja upeassa värien käytössä. Jylhät metsämaisemat ovat toinen toistaan näyttävämpiä ja mukaan mahtuu myös useita kauniita otoksia, jotka tekisi mieli kehystää seinälle - etenkin leffan loppukuva.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Pocahontas, 1995, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: Bernard ja Bianca Australiassa (The Rescuers Down Under - 1990)

BERNARD JA BIANCA AUSTRALIASSA

THE RESCUERS DOWN UNDER

Ohjaus: Hendel Butoy ja Mike Gabriel
Pääosissa: Bob Newhart, Eva Gabor, Adam Ryen, John Candy, Tristan Rogers, George C. Scott, Wayne Robson, Frank Welker, Peter Firth ja Douglas Seale
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 17 minuuttia
Ikäraja: 7

The Rescuers Down Under, eli suomalaisittain Bernard ja Bianca Australiassa on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 29. osa. Elokuva on jatkoa Disneyn Pelastuspartio Bernard ja Bianca -animaatiolle (The Rescuers - 1977), joka perustuu Margery Sharpin kirjoihin. Kyseessä on ensimmäinen jatko-osa Disney-klassikolle, joka on myös osa klassikkosarjaa. Elokuvan kirjoittaminen alkoi vuonna 1986. Sen oli alunperin tarkoitus olla musikaali edeltäjänsä tavoin, mutta tekijät päättivät poistaa kappaleet, sillä he uskoivat niiden vaikuttavan rytmitykseen kehnolla tavalla. Sen lisäksi, että kyseessä on ensimmäinen Disney-klassikon klassikkojatko-osa, elokuva on merkittävä myös siitä syystä, että se oli Disneyn ensimmäinen filmi, jossa hyödynnettiin Computer Animation Production Systemsiä eli CAPS-tekniikkaa. Siinä piirretyt kuvat skannataan tietokoneelle, jolloin niitä voi käsitellä monipuolisemmin. Tekniikan hyödyntäminen aloitti Walt Disneyn ja Pixar-studion yhteistyön, eikä Pixar ollut silloin vielä edes julkaissut ensimmäistä elokuvaansa, Toy Story - Leluelämää (Toy Story - 1995)! Bernard ja Bianca Australiassa ilmestyi loppuvuodesta 1990 ja se sai pääasiassa positiiviset arviot. Elokuva menestyi kuitenkin todella heikosti, eikä se ole jäänyt elämään samalla lailla monien muiden Walt Disney -klassikoiden kanssa. Itse näin filmin vasta loppuvuodesta 2015, kun katsoin sen samana päivänä ensimmäisen osan kanssa. Silloin en kuitenkaan erityisemmin pitänyt teoksesta, joten en ole katsonut sitä toistamiseen. Ostin sen silti Blu-rayna muiden Disney-klassikoiden kanssa ja kun vuonna 2017 päätin arvostella noin puolet Disneyn animaatioista ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, tiesin että olisi jälleen aika katsoa leffa. Bernard ja Bianca Australiassa olikin viimeinen, jonka suunnittelemastani listasta katsoin, sillä se on viimeinen Disney-arvioni tältä erää! Olin todella iloinen, kun sain käytyä lähes kolmekymmentä animaatiota läpi, minkä lisäksi olin erittäin tyytyväinen, sillä Bernard ja Bianca Australiassa oli selvästi parempi elokuva kuin muistin.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Pelastuspartio Bernard ja Bianca!

Pelastushiiret Bernard ja Bianca matkaavat Australiaan auttamaan Toni-poikaa, jonka salametsästäjä McLeach on kidnapannut. Toni nimittäin tietää arvokkaan maakotkan sijainnin ja McLeach yrittää saada pojan paljastamaan sen.

Hiirikaksikko Bernard (Bob Newhart) ja Bianca-neiti (Eva Gabor) ovat tosiaan palanneet, mutta harmillisesti he tuntuvat usein jäävän sivuhahmoiksi. Varsinkaan Biancalla ei ole kovin paljoa merkittävää tekemistä, vaan hän vain saa jälleen kaikki hiirimiehet ihastumaan itseensä jo sillä, että hän saapuu paikalle. Bernardille on sen sijaan annettu selkeämpi tavoite elokuvan aikana, sillä hän ja Bianca-neiti ovat nykyään myös pariskunta, ja Bernard on päättänyt kosia rakastaan. Kosimisyritykset tuovat oivan lisänsä filmiin ja katsojana kannustaa Bernardia onnistumaan.
     Nuorella Toni-pojalla (Adam Ryen) on iso rooli tarinassa. Hän huolehtii kotinsa lähellä asuvista eläimistä, ja päättäväisenä ja reippaana yrittää pitää metsästäjät erossa karvaisista ja höyhenpeitteisistä ystävistään. Tonista alkaa välittämään nopeasti leffan alussa ja katsojana toivoo näkevänsä Tonin päihittämässä salametsästäjä McLeachin. Hahmo ei samalla lailla tarvitse apua kuin edellisen osan Penny-tyttö, sillä hän on nokkela nuorukainen.
     Elokuvan pahis, salametsästäjä McLeach (George C. Scott) on oivallisen häijy roisto. Hänen pahuutensa näkyy välittömästi, kun hän ilmestyy ruutuun. Hahmo on huomattava parannus edellisen elokuvan Meduusa-pahikseen, joka oli lähinnä vain laiska kopio 101 dalmatialaista -elokuvan (One Hundred and One Dalmatians - 1961) Cruella De Vilistä. McLeach on uskottava paha, sillä salametsästäjiä on oikeasti olemassa ja he saattavat olla ihan yhtä itsekkäitä ja välinpitämättömiä. Salametsästäjä McLeachilla on kuitenkin oma eläinystävänsä, kummallinen lisko Jonna (Frank Welker). Jonna tuo kätyrinä paljon huumoria mukaan ja hän nouseekin helposti suosikkihahmoksi filmistä toilailujensa ansiosta. Vaikka Jonna on myös inhottava, on hän lähinnä huvittava ja tarjoaa useat naurut.
     Uusina tärkeinä hahmoina elokuvassa esitellään myös loikkiva hiiri Jake (Tristan Rogers) ja edellisen osan Orville-albatrossin veli Vilpuri (John Candy). Jake on hieman Indiana Jonesia muistuttava seikkailijahenkinen tyyppi, joka on valmis kohtaamaan huimia vaaroja. Hän tietty iskee samantien silmänsä Bianca-neitiin, mikä aiheuttaa vaikeuksia Bernardin kosintayrityksiin. Vilpuri sen sijaan on hieman pelokas hölösuu, joka tarjoaa myös komediaa mukaan elokuvaan. Pari Vilpurin jutuista ovat hieman ärsyttäviä, mutta suurimmaksi osaksi hahmo on onnistuneen hauska.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Tonin rakas kotkaystävä Maara (myös Frank Welker), mukava mutta turhan innokas lisko Frank (Wayne Robson), kenguru Red (Peter Firth) ja koala Krebbs (Douglas Seale).

En yhtään tiedä, miksen viimeksi pitänyt Bernard ja Bianca Australiassa -elokuvasta, sillä mielestäni kyseessä on oikein mainio seikkailuleffa koko perheelle. Tarina lähtee vauhdikkaasti käyntiin Tonin lennellessä Maara-kotkalla Australian yllä ja salametsästäjä McLeachin siepatessa hänet. Alkupäässä saattaa hieman kummastella, onko teos jatkoa Pelastuspartio Bernard ja Biancalle, sillä kestää melkein kaksikymmentä minuuttia ennen kuin nimikkohahmot edes saapuvat tarinaan mukaan! Hiirikaksikko lähtee kuitenkin välittömästi suorittamaan pelastusoperaatiota, joka tarjoaa läpi elokuvan hassuja, pienesti jännittäviä, sekä vauhdikkaita hetkiä. Jonna-liskon kohtaukset ovat omasta mielestäni filmin parasta antia, sillä luihun hahmon saapuessa ruutuun, katsojana voi arvata, että kohta saa taas nauraa. Vilpurin sairaalakohtauksetkin ovat ihan huvittavia, mutta samalla ne ovat myös täysin tarpeettomia. Ne saavat hieman hekottelemaan, mutta silti toivoisi, että itse tarina kulkisi eteenpäin. Elokuva on selvästi koomisempi kuin edeltäjänsä, minkä lisäksi se tuntuu muutenkin mukaansatempaavammalta seikkailulta.

Isoin miinukseni filmille on se, kuinka alikäytettyjä sen päähahmot ovat. Muille henkilöille on annettu selkeämpiä kehittymiskaaria, mutta Bianca-neiti jää tosiaan täysin muiden varjoon, vaikka hänen olisi tarkoitus erottua joukosta kaiken aikaa. Bernard-poloisen rohkeuden keräämistä on mukava seurata, mutta toivoisi, että hiirikaksikolla olisi jokin selvästi tärkeä kohtaus yhdessä tehtävän kannalta. Vaikka Jake on ihan toimiva lisäys, on hänen tuomansa kolmiodraama paikoitellen tarpeetonta. Teoksen loppuun on saatu mainio huipennus, joka saa lapset varmasti jännittämään, minkä lisäksi vanhemmatkin jäävät luultavasti miettimään, miten hahmoille käy? Vaikka mukana ei ole oikeastaan mitään syvällistä tai erikoista, tarjoaa Bernard ja Bianca Australiassa myös aikuisille miellyttävän elokuvakokemuksen, joka viihdyttää alusta loppuun asti. Muutama heikompi hetki on livahtanut mukaan, mutta pääasiassa filmi on selvästi parempi kuin muistin.

Bernard ja Bianca Australiassa on tosiaan animoitu CAPS-tekniikkaa hyödyntäen ja sen myös huomaa. Monissa kohdissa on täysin selvää, etteivät ne ole käsin piirrettyjä, ja joidenkin asioiden liikkuminen on saatu tietokoneella luontevammaksi. Esimerkiksi salametsästäjä McLeachin auto on toteutettu tietokoneen avulla, kuten myös useat maisemat. Australiasta on saatu erittäin tyylikkään näköinen ja varsinkin filmin alku on näyttävä. Valitettavasti alkupäässä nähtävä maapallo, New Yorkin pilvenpiirtäjät ja Sydneyn oopperatalo ovat todella tönkösti toteutettuja. Ne näyttävät siltä kuin niihin ei olisi käytetty aikaa lähes ollenkaan. Muuten filmi on kuitenkin visuaalisesti oivallinen. Elokuvan ohjauksesta vastaavat Hendel Butoy ja Mike Gabriel, jotka ovat aiemmin tehneet lähinnä animaattorin hommia. Kaksikko onnistuu hyvin esikoisohjauksestaan. Leffa ei tosiaan ole edeltäjänsä tavoin musikaali, mutta Bruce Broughtonin säveltämät musiikit ovat toimivia ja hän on saanut mukaan melodiaa edellisen osan Pelastusyhdistyksen tunnuskappaleesta, "Rescue Aid Societysta".

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on noin kymmenen minuuttia kestävä "The Making of The Rescuers Down Under" ja 3D Blu-rayn esittely Leijonakuninkaasta (The Lion King - 1994) tuttujen Timonin ja Pumban kanssa.

Yhteenveto: Bernard ja Bianca Australiassa on oikein kelpo seikkailuelokuva. Leffa nappaa nopeasti mukaansa ja viihdyttää katsojaansa hauskoilla hetkillä, sekä pienellä jännitteellä. Harmillisesti elokuvan päähenkilöt jäävät hieman etäisiksi, vaikka on kiinnostavaa seurata Bernardin kosintayrityksiä. Leffassa esitellyt sivuhahmot salametsästäjä McLeach, Jonna-lisko ja Vilpuri-albatrossi pääsevät hyvin esille. Jonna-lisko nousi helposti suosikikseni pöhköytensä avulla. Hänen ja Vilpurin ansiosta elokuvaa on hauska katsoa ja siinä on hyvää seikkailuhenkeä. Joitakin ongelmia teoksesta löytyy, eikä siinä ole oikeastaan mitään syvällistä, mutta se sopii silti erittäin hyvin koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen. Bernard ja Bianca Australiassa on selvästi parempi teos kuin muistin ja suosittelenkin sitä kaikille lapsille, jotka pitävät seikkailuista tai tämän edellisestä osasta. Tähän nämä Walt Disney -klassikoiden arviot tosiaan tältä erää päättyvät, mutta aion palata niiden pariin vielä myöhemmin. Tämän elokuvan jälkeen ilmestyneen Kaunottaren ja hirviön (Beauty and the Beast - 1991) olenkin jo arvostellut, kuten myös sitä seuraavat animaatiot, eli Aladdinin (1992) ja Leijonakuninkaan, mutta jossain kohtaa arvostelen Pocahontasin (1995) ja jatkan siitä eteenpäin!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.disney.wikia.com
The Rescuers Down Under, 1990, Walt Disney Pictures, Walt Disney Feature Animation, Silver Screen Partners IV