Arvostelu: Pocahontas (1995)

POCAHONTAS

Ohjaus: Mike Gabriel ja Eric Goldberg

Pääosissa: Irene Bedard, Mel Gibson, David Ogden Stiers, Russell Means, Christian Bale, Linda Hunt, Billy Connolly, Michelle St. John, James Apaumut Fall, Gordon Tootoosis, John Kassir, Frank Welker, Danny Mann, Judy Kuhn ja Jim Cummings

Genre: animaatio, seikkailu, romantiikka

Kesto: 1 tunti 21 minuuttia

Ikäraja: 7

Pocahontas pohjautuu löyhästi tositapahtumiin samannimisen intiaanitytön elämästä. Saatuaan Bernard ja Bianca Australiassa -piirroselokuvan (The Rescuers Down Under - 1990) valmiiksi, ohjaaja Mike Gabriel halusi heti hypätä seuraavan projektin pariin. Hän yhdisti voimansa Joe Grantin kanssa työstääkseen animaatioelokuvaa Pjotr Tšaikovskin Joutsenlampi-baletin (Лебеди́ное о́зеро) pohjalta, mutta projekti ei saanut Disney-yhtiötä innostumaan. Etsiessään uutta aihetta Gabriel löysi kirjan Pocahontasista eräiden kiitospäiväkutsujen aikana ja esitteli ideansa Disney-pomoille, jotka innostuivat siitä suuresti. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja lopulta Pocahontas sai maailmanensi-iltansa 10. kesäkuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka voitti parhaan laulun ja musiikin Oscar-palkinnot, mutta joka sai myös ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta ja erityisesti Amerikan alkuperäiskansalaisilta, joista monet kritisoivat elokuvan ottamia historiallisia vapauksia ja stereotyyppisiä intiaanikuvauksia, kun taas osa kehui, että kyseessä oli ensimmäinen ison luokan Hollywood-elokuva, joka esitti valkoiset julmina kolonialisteina ja käsitteli intiaaneilta ryövättyä maata. Itse näin Pocahontasin ensimmäistä kertaa jo lapsena, mutta tuolloin en juuri piitannut leffasta. Olenkin lämmennyt sille vasta hiljalleen aikuisiällä. Kun huomasin Pocahontasin täyttävän nyt 30 vuotta, päätin tietty katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

1600-luvun alussa englantilaiset uudisasukkaat matkustavat Amerikkaan kullan perässä. Siellä John Smith kuitenkin kohtaa intiaaniprinsessa Pocahontasin ja pian he rakastuvat. Voiko rakkaus kestää, kun Smithin joukot ja Pocahontasin heimo ovat sodassa keskenään?

Elokuvan keskiössä on tietty sen nimikkohahmo Pocahontas (äänenä Irene Bedard, lauluäänenä Judy Kuhn), powhatan-heimon päällikön (Russell Means) tytär, jolle suunnitellaan määriteltyä tulevaisuutta heimon tulevana johtajana. Pocahontasia tällainen ei juuri kiinnosta, vaan hän haluaisi mieluummin seikkailla show'n varastavien pesukarhukaverinsa Meekon ja kolibriystävänsä Flitin kanssa, sekä keskustella henkeviä mystisen Kaarnamuorin (Linda Hunt) kanssa. Pocahontas on kiinnostunut kaikesta uudesta ja niinpä hän iskeekin silmänsä John Smithiin (Mel Gibson), englantilaiseen uudisasukkaaseen, joka on saapunut Amerikkaan. John on taitava taistelija, jolle on pitkään toitotettu intiaanien raakalaismaisuudesta, mutta hänen ennakkoluulonsa saavat asettua syrjään, kun hän rakastuu ensisilmäyksellä Pocahontasiin. Intiaaniprinsessan ja uudisasukkaan välille rakentuva kulttuurirajoja rikkova rakkaustarina on onnistuneen elokuvallinen - eipä Pocahontasin ja John Smithin kohtaaminen tosielämässä nimittäin ollut läheskään näin lämminhenkinen.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat uudisasukkaita johtava kuvernööri Ratcliffe (David Ogden Stiers), hänen uskollinen alamaisensa Wiggins (myös Stiers), Johnia ihaileva Thomas (Christian Bale), Pocahontasin paras ystävä Nakoma (Michelle St. John), sekä intiaanisoturi Kocoum (James Apaumut Fall), jonka on tarkoitus naida Pocahontas. Eikä pidä unohtaa kuvernöörin hienostunutta koiraa, Percyä. Sivuhahmotkin ovat oivallisia. Ratcliffe on mainion katala ja inhottava pahis, joka haluaa löytää kultaa, eikä häntä haittaa, jos sen saadakseen hänen täytyy hävittää alkuperäisväestö tieltä.

Pocahontas on ilmestymisestään asti herättänyt kritiikkiä historiallisesta epätarkkuudestaan. Tosielämässä Pocahontas oli vasta 12-vuotias lapsi, kun John Smith ja muut uudisasukkaat saapuivat, eikä tapaaminen ollut juuri romanttinen. Siirtokunnan ja powhatanien välit olivat aluksi ystävälliset ja he kävivät kauppaa pitkään, kunnes ryhmien välille syntyi jännitettä, minkä seurauksena englantilaiset sieppasivat Pocahontasin. Tyttö käännytettiin kristinuskoon, naitettiin muualle John Rolfelle ja vietiin Englantiin, missä hän sai äkillisen sairauskohtauksen ja menehtyi. Disneyn animaatioelokuva ottaa siis huomattavia vapauksia tästä. Vaikka tiedostankin nämä historialliset vapaudet, miellän silti Pocahontasin pääasiassa oivalliseksi elokuvaksi.

Kritiikin lisäksi Pocahontas sai osakseen myös kehuja siitä, ettei elokuva ryhtynyt kaunistelemaan uudisasukkaita, vaan näytti suoraan näiden julmia ja häikäilemättömiä aikomuksia viedä maat ja rikkaudet alkuperäisasukkailta. Yhdynkin näihin kehuihin. Vaikka kyseessä on Disney-leffa, joka vääristelee tositarinaa, löytyy siitä myös totuuden siementä. Näin aikuisiällä olenkin oppinut arvostamaan leffaa nimenomaan siksi, että koen tämän uudisasukkaiden ja intiaanien välisen konfliktin olevan pääosin onnistuneesti rakennettu. Elokuvasta löytyy hyviä ja valitettavasti luultavasti aina ajankohtaisia teemoja ennakkoluuloista ja kulttuurien kohtaamisesta. Kun elokuvan Pocahontas ja John Smith löytävät nopeasti yhteisen sävelen ja heidän välille syttyy kulttuurierojen ylittävä lempi, samaan aikaan Pocahontasin päällikköisä ja kuvernööri Ratcliffe valmistautuvat lähtemään sotajalalle.

Suunnilleen tunnin ja parinkymmenen minuutin kestossa Pocahontas on sopivan napakka. Vaikka se oikookin mutkia hieman suoriksi ja Pocahontasin ja John Smithin rakkaus syttyy salamannopeasti, eikä leffa lähde juuri selittelemään, miten Pocahontas osaa englantia, kerronta soljuu pääasiassa hyvin. Vajaan puolentoista tunnin mittaan mahtuu niin romantiikkaa kuin kiistelevien tahojen jännitettä. Pakolliset eläinhahmot tuovat sekaan oivaa komediaa ja ylisöpön ja keksejä rakastavan Meeko-pesukerhun menoa katsoisi mielellään vieläkin enemmän. Tietyin muutoksin Pocahontasista olisi voitu saada aikaiseksi isomman joukon juhlima suurklassikko, mutta jo tällaisenaan pidän sitä varsin mainiona teoksena ja tärkeänä osana Disney-historiaa, nostaen lapsikatsojille esille erääseen ihmisryhmään kohdistunutta vääryyttä.

Tuttuun Disney-tyyliin Pocahontas on musikaali. Lauluista tunnetuin, eli Pocahontasin laulama Colors of the Wind voitti täysin ansaitusti Oscar-palkinnon. Voimakkaan laulun aikana iho nousee taatusti kananlihalle. Mainio on myös Pocahontasin toinen laulu, Just Around the Riverbend, jossa hän pohtii, mitä haluaisi elämältään. Pidän paljon Savages-kappaleestakin, jonka aikana uudisasukkaat ja powhatanit valmistautuvat taisteluun. Laulussa heijastellaan tehokkaasti, kuinka nämä eri ryhmät näkevät toisensa raakalaisina ja kuinka pelätessään toisten erilaisuutta, he haluavat hävittää nämä. Loput kappaleet The Virginia Company, Steady as the Beating Drum, Listen With Your Heart ja Mine, Mine, Mine ovatkin taas aika unohdettavia. Vaikka seasta löytyy pari onnistumista, Pocahontasin laulut jäävät jalkoihin Alan Menkenin aiemmille Disney-töille leffoissa Pieni merenneito (The Little Mermaid - 1989), Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 1991) ja Aladdin (1992).

Vaikka kaikki laulut eivät olisikaan priimaa, ovat Menkenin sävellykset mainiot ja äänimaailma muutenkin väkevästi rakennettu. Visuaalisesti Pocahontas on taattua Disney-laatua. Se on todella taitavasti piirretty. Hahmot liikkuvat sulavasti ja eläinhahmoista on tehty oivallisen hupsuja. Elokuvan visuaalinen voimavara piilee kuitenkin ympäristöissä ja upeassa värien käytössä. Jylhät metsämaisemat ovat toinen toistaan näyttävämpiä ja mukaan mahtuu myös useita kauniita otoksia, jotka tekisi mieli kehystää seinälle - etenkin leffan loppukuva.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Pocahontas, 1995, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: Casper (1995)

CASPER

Ohjaus: Brad Silberling

Pääosissa: Malachi Pearson, Christina Ricci, Bill Pullman, Cathy Moriarty, Eric Idle, Joe Nipote, Brad Garrett, Joe Alaskey, Garette Ratliff Henson, Jessica Wesson, Amy Brenneman, Devon Sawa, Don Novello, Dan Aykroyd, Clint Eastwood ja Mel Gibson

Genre: fantasia, komedia

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 7

Casper perustuu samannimiseen kummitushahmoon, joka teki ensiesiintymisensä teattereissa julkaistussa animaatiolyhytelokuvassa The Friendly Ghost vuonna 1945. Tämän jälkeen Casper-kummitus on esiintynyt niin animaatioissa kuin myös sarjakuvissa, ja 1990-luvun alussa Steven Spielberg halusi työstää hahmosta ikioman elokuvan. Aluksi käsikirjoittajaksi pestattiin Alex Proyas, mutta kun hänen tekstinsä koettiin liian synkäksi, hänet korvattiin Sherri Stonerilla ja Deanna Oliverilla. Nähtyään jakson Brooklyn Bridge -sarjasta (1991-1993), Spielberg pestasi sarjan parissa työskennelleen ohjaajan, Brad Silberlingin tekemään esikoisohjauksensa elokuvien parissa. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 1994 ja lopulta Casper sai maailmanensi-iltansa 26. toukokuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen jättihitti, joka sai kuitenkin ailahtelevaa palautetta kriitikoilta ja huonoimman elokuvan Stinkers Bad Movie Awards -ehdokkuuden. Itse näin Casperin todennäköisesti jo lapsena televisiosta, mutta olen takuuvarmasti katsonut sen myöhemmin Netflixistä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa Casperin uudestaan ja arvostella sen.

Carrigan Crittenden saa isältään perinnöksi kartanon, missä kummittelee. Yritettyään erilaisia niksejä haamujen karkottamiseen, nainen päätyy lopulta haamupsykologi James Harveyn puoleen.

Cathy Moriarty näyttelee Carrigan Crittendeniä, rikkauksien perään haaveilevaa naista, joka saa tietää isänsä menehtyneen. Maallisen mammonan sijaan Carrigan saa perinnöksi vain pienessä Friendshipin kaupungissa sijaitsevan Whipstaffin kartanon. Pian naiselle selviää, että kartanossa kummittelee ja hän päättää hankkiutua haamuista eroon, kääntymällä Bill Pullmanin näyttelemän tohtori Harveyn puoleen, joka kehuskelee ammatillaan haamupsykologina, mutta joka ei ole koskaan kohdannut aitoa aavetta. Tohtori Harvey on jäänyt leskeksi, hänen vaimonsa menehdyttyä ja hänen todellinen pyrkimyksensä onkin löytää yhteys rakkaaseensa. Samalla hän on hieman unohtanut tyttärensä Katin (Christina Ricci), joka häpeää isäänsä ja haluaisi normaalin lapsuuden ja ystäviä. Moriarty on mainio viekkaan Carriganin osassa, joka haluaa saada kartanosta rahalliset hyödyt irti keinolla millä hyvänsä. Pullman on myös oiva roolissaan psykologi-isänä ja Ricci taas oli tehnyt jo nimeä lapsille suunnatussa halloweenleffassa pari vuotta aiemmin, kun hän esitti Wednesdayta Perhe Addams -elokuvassa (The Addams Family - 1991). Hän istuukin hyvin osaansa, päästen näyttämään enemmän tunteita kuin kylmänä Wednesdayna. Mainitsemisen arvoinen on myös lystikäs Monty Python -koomikko Eric Idle, joka nähdään Carriganin uskollisena palvelijana Dibsinä.

     Mutta elokuvan todelliset vetonaulathan ovat tietty ne kummitukset, lähtien toki nimikkohaamu Casperista (äänenä Malachi Pearson), joka haluaisi itselleen ystävän. Casper asuu Whipstaffissa yhdessä setiensä Joustiksen (Joe Nipote), Läskin (Brad Garrett) ja Haisulin (Joe Alaskey) kanssa, jotka hyödyntävät tilaansa kepposteluun ja sekasorron aiheuttamiseen. Casper on mukava heppu ja tämän sedät ovat varsin vekkulit veijarit.

En yhtään ihmettele, että ysärillä Casper oli monien lasten jatkuvassa katselussa etenkin halloweenin aikaan sellaisten elokuvien, kuten Perhe Addamsin ja Hokkus Pokkusin (Hocus Pocus - 1993) kanssa. Kyseessähän on aika lailla täydellinen valinta koko perheen yhteiseen halloween-elokuvailtaan, kun halutaan katsoa kummituksia, mutta ei haluta aiheuttaa perheen pienimmille painajaisia. Ja näin aikuisiälläkin Casper toimii pääasiassa oikein menevästi. Se nostaa miellyttävän hymyn huulille, mutta siitä löytyy myös hieman hurjempiakin hetkiä lastenleffaksi. Kieli on kuitenkin visusti poskessa ja etenkin nuoremmat katsojat saavat nauraa erilaiselle toilailulle. Aikuiskatsojille iloa tuottavat viittaukset muihin elokuviin, kuten Ilmestyskirja. Nyt -sotaklassikkoon (Apocalypse Now - 1979), sekä cameot, joista paras on tietty itse Dan Aykroyd Ray Stantzina Ghostbusters - haamujengistä (Ghostbusters - 1984)!

Elokuvan tarina vie mukavasti mennessään, vaikka se toisinaan kompuroikin hieman useiden juonikuvioiden alla. Leffa lähtee liikkeelle Carriganista, mutta kun tohtori Harvey ja Kat saapuvat kartanolle, nainen unohdetaan varmaan yli puoleksi tunniksi kokonaan. Erityisen raakileeksi jää Katin kuvio luokkalaistensa, kiusaajatyttö Amberin (Jessica Wesson) ja ihastuksenkohde Vicin (Garette Ratliff Henson) kanssa. Parasta onkin Casperin ja Katin ystävyyden kehittyminen, kun taas hauskinta antia on tohtori Harveyn yritys saada jotain rotia Casperin riiviömäisiin setiin. Sekaan mahtuu myös hieman sanomaa elämästä ja kuolemasta, sekä siitä, että pitäisi arvostaa sitä mitä on jo, sen sijaan että tavoittelisi koko ajan jotain mitä ei ole.

Kun Steven Spielberg ei itse halunnut ohjata Casperia, ohjausvastuu päätyi Brad Silberlingille, joka oli aiemmin työskennellyt vain television puolella. Silberling hoitaa tonttinsa pääasiassa kelvollisesti, rakentaen hupaisaa ilmapiiriä. Sherri Stonerin ja Deanna Oliverin työstämä käsikirjoitus on paikoitellen hieman levällään, mutta kertomus pitää silti katsojan kiinnostusta yllä. Casper on myös oivallisesti kuvattu. Whipstaffin kartanon lavasteet ovat hienot ja puvustus on kelvollista. Casper ja muut aaveet on sopivasti siirretty oikeiden ihmisten sekaan, ilman että heidän piirrosmaisuutensa kärsii. Efektit ovat muutenkin toimivat ja myös äänimaailma on kunnossa James Hornerin tunnelmallisia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Casper, 1995, Universal Pictures, Amblin Entertainment, The Harvey Entertainment Company

Arvostelu: Braveheart - taipumaton (Braveheart - 1995)

BRAVEHEART - TAIPUMATON

BRAVEHEART

Ohjaus: Mel Gibson

Pääosissa: Mel Gibson, Angus McFadyen, Sophie Marceau, Patrick McGoohan, Catherine McCormack, Brendan Gleeson, David O'Hara, James Cosmo, Ian Bannen, Brian Cox, Peter Hanly, Alun Armstrong, Seán McGinley, Michael Byrne, Sean Lawlor ja Sandy Nelson

Genre: toiminta, draama

Kesto: 2 tuntia 58 minuuttia

Ikäraja: 16

"They may take our lives, but they'll never take our freedom!"

Braveheart - taipumaton pohjautuu Blind Harryn runoon The Actes and Deidis of the Illustre and Vallyeant Campioun Schir William Wallace 1400-luvulta. Randall Wallace työsti runon pohjalta elokuvakäsikirjoituksen, mistä hän sai MGM-yhtiön tuottaja Alan Ladd Jr:n kiinnostumaan. Kuitenkin kun yhtiön sisällä tehtiin muutoksia vuonna 1993, Ladd Jr. jätti MGM:n ja vei tekstin mukanaan. Tuottaja esitteli käsikirjoitusta Mel Gibsonille, joka aluksi torjui sen, mutta koska hän alkoi hissuksiin kokea suurta vetoa aihetta kohtaan, Gibson hyppäsi projektiin mukaan - joskin aluksi vain ohjaajana. Pääroolia tarjottiin Brad Pittille ja Jason Patricille, mutta koska he kummatkin kieltäytyivät, Gibson päätti lopulta myös tähdittää leffaa. Gibson ja Ladd Jr. kokivat vaikeuksia saada elokuvalle rahoitusta, mutta lopulta he onnistuivat saamaan Gibsonin Icon Productionsin, Paramount Picturesin ja 20th Century Foxin maksamaan kustannukset yhteistuumin. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 1994 ja lopulta Braveheart - taipumaton sai maailmanensi-iltansa 18. toukokuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai kriitikoilta positiivista palautetta ja joka sai kymmenen Oscar-ehdokkuutta (mm. paras käsikirjoitus, puvustus, leikkaus, äänitys ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, kuvauksen, maskeerauksen ja äänitehosteiden palkinnot, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, käsikirjoitus ja musiikki), joista se voitti parhaan ohjauksen palkinnon. Samalla elokuva on saanut myös aimo annoksen kritiikkiä historiallisista epätarkkuuksistaan ja leffaa on usein kutsuttu Hollywoodin historiallisesti epätarkimmaksi historiaelokuvaksi. Itse olin katsonut Braveheart - taipumattoman jo nuorena, jolloin minulla oli kova buumi katsoa enemmän tai vähemmän historiallisia miekankalisteluelokuvia. Pidin leffasta, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Nyt kun huomasin Braveheart - taipumattoman täyttävän 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi pitkästä aikaa katsoa elokuvan ja samalla arvostella sen.

1200-luvun lopun Skotlanti on Englannin kuninkaan, Edward I:n vallassa. Isänsä ja veljensä kuoltua taistelussa kuninkaan armeijaa vastaan, nuori William Wallace varttuu katkerana ja kun armeija vielä teloittaa hänen rakkaansa, William päättää johtaa Skotlannin klaanit taisteluun kuningasta vastaan.

Mel Gibson ei tosiaan alun perin ollut halukas myös näyttelemään Braveheart - taipumattomassa, mutta kun päärooliin ei löytynyt ketään muuta, Gibson päätti itse hoitaa myös tuon roolin ohjaamisen lisäksi. Vaikka Gibson onkin irlantilaistaustaiseen perheeseen syntynyt amerikkalaismies, hän istuu varsin passelisti skottimies William Wallaceksi - pääasiassa siksi, että Gibson uhkuu karismaa ja on uskottavaa, että hän saisi rinnalleen monisatapäisen joukon uskollisia skotlantilaissotilaita. Gibson vakuuttaa johtajana, mutta hän suoriutuu myös roolin muista puolista mainiosti. William on samanaikaisesti villi ja vimmainen, mutta myös kirjaviisas ja osaapa hän puhua useilla eri kielillä. Hän luo Williamista välittömästi pidettävän tyypin, jota lähtisi itsekin seuraamaan suurella vimmalla.

     Elokuvassa nähdään myös Patrick McGoohan Englannin kuningas Edvard I:nä, joka tunnettiin myös nimellä "Pitkäkoipi", Peter Hanly tämän poikana, prinssi Edvardina ja Sophie Marceau prinssin vaimona, ranskalaisprinsessa Isabellena, Brendan Gleeson, James Cosmo ja David O'Hara Williamia uskollisesti seuraavina lapsuudenystävä Hamishina, tämän isänä Campbellinä ja irlantilaissekopää Stepheninä, Angus McFadyen skotlantilaisaatelisena Robertina, 17. Brucen jaarlina ja Ian Bannen tämän spitaalisena isänä, Sean Lawlor ja Sandy Nelson Williamin isänä ja isoveljenä, sekä Catherine McCormack Williamin rakkaana Murronina, joiden kuolemat sysäävät Williamin kostoretken liikkeelle, sekä Brian Cox Williamin Argyle-setänä, joka kasvatti pojan tämän muun perheen kuoltua. Sivunäyttelijätkin ovat mainiot rooleissaan, etenkin McGoohan häikäilemättömän julmana kuninkaana, joka pitää nuolia arvokkaampana kuin sotilaidensa henkiä ja O'Hara villinä irkkumies Stepheninä. Cox on niin hyvä Williamin setänä, että onkin harmi, ettei häntä nähdä muutamaa minuuttia enempää elokuvan siirtyessä esittelyistä Williamin aikuisuuteen.

Braveheart - taipumaton nauttii hitusen ristiriitaisesta maineesta. Elokuva voitti tosiaan aimo annoksen erilaisia palkintoja, mukaan lukien Oscareiden pääpystin, minkä lisäksi monet pitävät sitä ehtana klassikkona ja olenpa nähnyt useammankin kutsuvan sitä yhdeksi suosikkileffoistaan. Sitten taas toisaalta Braveheart - taipumaton nousee lähes poikkeuksetta ensimmäisenä esille, kun ruvetaan puhumaan historiallisesta epätarkimmista elokuvista, lähtien liikkeelle siitä, että 1200-luvun lopulla Skotlannissa ei vielä käytetty maalle ominaista vaatetta, eli kilttiä. William Wallace oli todellinen henkilö, joka ihan oikeasti johti kapinaa kuningas Edvard I:ä vastaan, mutta hyvin eri tavalla, eri syistä ja eri lopputuloksin. Elokuvan mukaan Skotlanti oli jo Williamin lapsuuden aikaan Englannin vallassa, vaikka tosiasiassa hän oli jo aikuinen mies, kun englantilaissotilaat saapuivat. Williamin ja prinsessa Isabellen välille kuvattua romanssintynkää ei myöskään tapahtunut, sillä henkilöt eivät tosielämässä edes tavanneet toisiaan ja Isabelle oli Williamin kapinan aikaan vasta lapsi. Eipä ollut Braveheart - taipumaton ainoa historiallisista epätarkkuuksista syytelty elokuva, jota Gibson tähditti vuonna 1995, sillä myös Walt Disneyn animaatioelokuva Pocahontas (1995) sai osaakseen runsasta kritiikkiä oikein tapahtumien vääristelystä ja dramatisoinnista.

Ymmärrän, että osalle katsojista nämä historialliset epätarkkuudet aiheuttavat lähinnä päänpudistelua ja silmienpyörittelyä, mutta koska suurin piirtein kaikki historialliset eeposelokuvat ovat enemmän tai vähemmän väriteltyjä kuvauksia todellisista tapahtumista, minua Braveheart - taipumattoman epätarkkuudet eivät haittaa. Tärkeintä on, että elokuva tuo ihmisten tietoisuuteen tämän ajanjakson historiasta ja saa katsojan kiinnostumaan tutkimaan, miten asiat oikeasti menivät.

Omasta mielestäni Braveheart - taipumaton on aivan mahtava filmi, joka vie katsojansa kunnon aikamatkalle vuosisatoja taaksepäin ja heittää keskelle Skotlannin upeita maisemia taistelemaan katalia valloittajia vastaan. Kyseessä on mahtipontinen teos, joka nostaa ihon parikin kertaa kananlihalle - esimerkiksi kun William heittää kannustuspuheensa ennen ensimmäistä suurta taistelukohtausta, eikä ole ihme, että repliikki "He saattavat viedä elämämme, mutta he eivät koskaan vie vapauttamme!" on jäänyt elämään niin ikonisena. Nämä suuret taistelukohtaukset ovat läpikotaisin ällistyttävää seurattavaa, oli kyse sitten niiden vaikuttavasta toteutuksesta, hurjasta luonteesta tai siitä, kuinka paljon statisteja näihin kohtauksiin on saatu heiluttelemaan miekkojaan taustalle. Veri pärskyy, raajoja katkotaan ja joutuipa Gibson leikkaamaan leffan pahimpia raakuuksia reippaasti, jottei elokuvalle lätkäisty liian korkeaa ikärajaa.

Elokuva ei ole kuitenkaan pelkkää raivoisaa sotimista, vaan siitä löytyy paljon enemmänkin. Williamin hahmokuvaus on (epätarkkuuksistaan huolimatta) onnistunut ja on koukuttavaa seurata, kuinka vääryyksiä kohdannut mies toteaa eräänä päivänä että "kiitti, mulle riitti" ja alkaa koota muita skotlantilaisia riveihinsä, taistellakseen Englannin joukkoja vastaan. Tämä sorrettujen kapinointi on inspiroivaa katseltavaa ja katsoja on täysillä itsekin menossa mukana. Voiton hetkellä hurraa muiden mukana ja häviöt tuntuvat kouraisevilta. Leffa on myös kunnon tunteiden vuoristorataa. Siitä löytyy jännitystä, toimivan herkkää ihmisdraamaa, todella hauskoja komediallisia hetkiä, sekä jopa ripaus hempeää romantiikkaa. Elokuvan finaali osuu tunteisiin ja kunnolla. Lopputuloksena on yksi niistä elämää suuremmista elokuvakokemuksista, jotka vievät täysin mennessään ja joiden parissa kolmen tunnin kesto tuntuu menevän nopeasti. Gibson on vuosien varrella vihjaillut, että elokuvasta olisi olemassa neljänkin tunnin leikkausversio, jonka hän toivoisi jonain päivänä voivansa viimeistellä ja julkaista. Ehkä nyt Braveheart - taipumattoman 30-vuotisjuhla olisi oiva tilaisuus tähän.

Mel Gibson oli jo vuonna 1995 tunnettu ja menestynyt näyttelijä, jolta löytyi filmografiastaan niin Mad Max -trilogiaa (1979-1985) ja Tappava ase -toimintaleffoja (Lethal Weapon - 1987-1998), mutta ohjaajana hän oli aiemmin tehnyt vain pienemmän draamaelokuvan Kasvoton mies (The Man Without a Face - 1993). Braveheart - taipumattomassa Gibson oikein esittelee lahjojaan ohjaajana, halliten niin suuret taistelut kuin intiimimmät hetket ja näytellen vielä niissä siinä samalla. Eipä ihme, että Gibson voittikin Oscar-palkinnon parhaana ohjaajana. Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on vakuuttava. Kameratyöskentely on komeaa ja Skotlannin jylhiä maisemia esitellään alusta alkaen todella näyttävästi. Lavasteet ja asut eivät ole realistisimmat tuohon aikakauteen, mutta kaikki kuitenkin näyttää hienolta ja yksityiskohtaiselta. Maskeeraukset taas äityvät oivan rujoiksi taisteluiden tuoksinnassa. Erikoistehosteet ovat väkevät ja äänimaailma pätevästi rakennettu. James Hornerin säveltämät musiikit säkkipilleineen ovat niin upeat kaikessa jylhyydessään ja kauneudessaankin, että on mielestäni vääryys, ettei hän voittanut Oscar-palkintoa työstään Braveheart - taipumattoman parissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Braveheart, 1995, Icon Entertainment International, The Ladd Company, B.H. Finance C.V., Icon Productions

Arvostelu: Mad Max - ukkosmyrsky (Mad Max Beyond Thunderdome - 1985)

MAD MAX - UKKOSMYRSKY

MAD MAX BEYOND THUNDERDOME

Ohjaus: George Miller ja George Ogilvie

Pääosissa: Mel Gibson, Tina Turner, Angelo Rossitto, Paul Larsson, Bruce Spence, Frank Thring, Robert Grupp, Helen Buday, Mark Spain, Mark Kounnas, Rod Zuanic, Shane Tickner, Adam Scougall, Adam Cockburn, Angry Anderson ja Tom Jennings

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 16

George Millerin ohjaama ja Mel Gibsonin tähdittämä toimintaelokuva Mad Max (1979) oli menestys, jolle päätettiin tehdä jatkoa. Mad Max 2 - asfalttisoturi (Mad Max 2 - 1981) ei ollut ilmestyessään yhtä iso hitti, mutta se voitti heti niin katsojat kuin kriitikot puolelleen ja on vuosien varrella noussut kehuttuun asemaan yhtenä kaikkien aikojen parhaista toimintaelokuvista. Kolmannen elokuvan suunnittelu käynnistyi pian, mutta suunnitelmat katkesivat, kun edellisosat tuottanut Millerin ystävä Byron Kennedy menehtyi helikopterionnettomuudessa vuonna 1983. Miller päätti lopulta tehdä elokuvan Kennedyn muistolle. Suruissaan hän kuitenkin koki homman olevan liian suuri taakka kantaa yksin ja hän pyysikin kaverinsa George Ogilvien ohjaamaan leffan hänen kanssaan. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Mad Max Beyond Thunderdome, eli suomalaisittain Mad Max - ukkosmyrsky sai ensi-iltansa heinäkuussa 1985. Elokuva ei menestynyt yhtä hyvin kuin edeltäjänsä, eikä se myöskään saanut yhtä positiivista vastaanottoa. Itse katsoin alkuperäisen Mad Max -trilogian läpi vuonna 2015, Mad Max: Fury Roadia (2015) odotellessani. Tuolloin en pitänyt Mad Max - ukkosmyrskystä juuri yhtään, enkä olekaan katsonut sitä toiste. Kuitenkin nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla Furiosa: A Mad Max Saga (2024), päätin katsoa aiemmat osat uudestaan. Pidin todella paljon kahdesta ensimmäisestä elokuvasta, mutta minulta kesti pidempi aika, kunnes vihdoin koin olevani valmis antamaan Mad Max - ukkosmyrskylle uuden mahdollisuuden.

Aavikoituneessa maailmassa kulkeva Max Rockatansky päätyy Vaihtokaupunkiin, missä hän joutuu tekemään diilin kaupunkia johtavan Auntyn kanssa. Hänen täytyy taistella kaupungin energiasta vastaavaa Master Blasteria vastaan Ukkoskupolissa.

Mel Gibson nähdään kolmatta ja näillä näkymin viimeistä kertaa Max Rockatanskyn roolissa. Menetettyään ensin perheensä ensimmäisessä Mad Max -elokuvassa ja autettuaan sitten pientä kylää pääsemään irti lordi Humungusin hirmuvallan alta Mad Max 2 - asfalttisoturissa, Max jatkaa kulkuaan halki kuolleen erämaan ja ajautuu jälleen uudenlaisiin vaikeuksiin. Gibson pitää edelleen kutinsa vähäsanaisena Maxina, joka haluaisi vain elää rauhassa omissa oloissaan ja jolla on jo mitta täynnä kaikkia muita ihmisiä erilaisine ongelmineen. Silti jostain syystä Max päätyy taas kerran auttamaan vasta tapaamiaan tyyppejä.

     Elokuvassa nähdään myös Tina Turner Vaihtokaupunkia johtavana Auntyna, Angelo Rossitto pienikokoisena Masterina ja Paul Larsson tätä kanniskelevana Blasterina, jotka vastaavat Vaihtokaupungin energiantuotosta Master Blaster -kaksikkona, josta Aunty haluaa päästä eroon, Mad Max 2 - asfalttisoturissa helikopteripilottia esittänyt Bruce Spence uutena hahmona, lentokonepilottina, Robert Grupp vangittuna siantappajana, sekä muun muassa Helen Buday, Mark Spain, Mark Kounnas, Rod Zuanic, Shane Tickner ja Adam Scougall aavikolla elelevinä lapsina, joihin Max törmää matkallaan. Paremmin laulajana kuin näyttelijänä tunnettu Turner toimii Auntyn osassa ja Rossitto on mainio häijynä Masterina. On hämmentävää, että Bruce Spence on käytetty elokuvasarjassa uudestaan näin samanlaisessa roolissa. Luulinkin läpi leffan kyseessä olevan sama pilotti ja kummastelin, miksei Max tunnista tätä. Muut näyttelijät lapsia myöten ovat ihan kelvollisia osissaan.

Uusintakatselulla en pitänyt Mad Max - ukkosmyrskyä läheskään niin kehnoa kuin liki kymmenen vuotta sitten, katsottuani elokuvan ensimmäistä kertaa. Kyseessä ei todellakaan ole yhtä hyvä leffa kuin Mad Max ja Asfalttisoturi (tai myöhemmin ilmestynyt Fury Road) ja pitkään ihmettelinkin, että miksi ihmeessä olin tälle kolmosleffalle aikoinaan niin tyly? Suunnilleen 45 minuutin paikkeilla muistin. Ne lapset. Ne perhanan lapset. Vaikka näyttelijöissä ei ole sinänsä vikaa, nämä kakarat latistavat leffaa roimasti kertaheitolla. Erilaisen toteutuksen kanssa lasten mukanaolo elokuvassa voisi toimia, toimihan Asfalttisoturissakin se eräs villiintynyt penska. Nämä lapset kuitenkin muuttavat elokuvan ilmapiiriä niin voimakkaasti, että katsojasta tuntuu herkästi siltä kuin olisi yllättäen alkanut katsomaan täysin eri leffaa. Varsin synkkänä käynnistyvä Mad Max - ukkosmyrsky tuntuu yhtäkkiä koko perheen seikkailuelokuvalta.

Onneksi perinteikkäämmäksi Mad Max -rymistelyksi muuttuvaa finaalia kohti leffa petraa hieman ja ne ensimmäiset 45 minuuttia ovat tosiaan varsin onnistuneet. Max Rockatanskyn kyytiin hyppää mielellään jälleen kerran ja Vaihtokaupunki on kiinnostava paikka tutkia. Elokuvan huippuhetki on gladiaattoritaistelua muistuttava matsi Ukkoskupolissa Maxin ja Blasterin välillä. Ottelu on aivan mahtava, varsin kekseliäs ja jopa aika jännittäväkin. Tiettyä rujoutta taisto tosin kaipaisi, kuten muukin leffa siinä ympärillä. Vaikka toisaalta filmi onkin samaa linjaa edellisosien kanssa visuaalisessa karuudessaan, se tuntuu silti huomattavasti lapsiystävällisemmältä kuin kaksi aiempaa osaa. Kenties George Miller halusi miellyttää potentiaalisesti laajempaa yleisöä, mutta saikin aikaan harmillisen keskinkertaisen lopputuloksen, joka jakaa mielipiteitä rajusti yhä lähes 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen.

Oli kyse sitten Millerin tuottajaystävän kuolemasta syntyneestä surusta tai toisena ohjaajana toimineesta Ogilviestä, elokuva on turhauttavan epätasainen tapaus. Siitä huomaa kahden tekijän kädenjäljet, jotka eivät onnistu kulkemaan sulavasti käsi kädessä. Millerin ja Terry Hayesin käsikirjoitus toimii ja siitä olisi vahvemman ohjauksen kanssa voinut saada rakennettua tehokkaamman paketin. Teknisiltä ansioiltaan tämäkin Mad Max on mainio. Budjettia on jälleen saatu kasvatettua ja se myös näkyy. Puitteet ovat mojovammat ja lavastetiimiä täytyykin kehua Vaihtokaupungin ja kenties todella löyhistä turvatarkastuksista päässeiden kulkuneuvojen luomisesta. Tehostepoppoo tykittelee loppupäässä hyvin menemään. Puvustajat ovat luoneet villejä asuja hahmoille ja maskeeraajat korostavat hahmojen tärähtäneisyyttä. Kuvaus on tasokasta, paikoin todella tyylikästä. Ääniefektit rymistelevät pätevästi menemään, mutta Maurice Jarren säveltämät musiikit eivät täysin toimi. Tina Turnerin on tietty ollut pakko tuoda mukaan myös laulajapuoltaan. Alkutekstien aikana soiva One of the Living ei ole järin muistettava, mutta lopputeksteissä kuultava We Don't Need Another Hero on toimiva rallatus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mad Max Beyond Thunderdome, 1985, Kennedy Miller Productions

Arvostelu: Mad Max 2 - asfalttisoturi (Mad Max 2 - 1981)

MAD MAX 2 - ASFALTTISOTURI

MAD MAX 2

Ohjaus: George Miller

Pääosissa: Mel Gibson, Bruce Spence, Mike Preston, Max Phipps, Kjell Nilsson, Emil Minty, Vernon Wells, Virginia Hey, Arkie Whiteley, Steven J. Spears, Moira Claux, Syd Heylen ja David Downer

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 16

George Millerin esikoiselokuva, Mel Gibsonin tähdittämä Mad Max (1979) oli taloudellinen hitti, joka voitti vähitellen myös kriitikot puolelleen. Elokuvan suosio herätti Hollywoodin kiinnostuksen Milleriin ja Gibsoniin, ja Milleriä houkuteltiinkin ohjaamaan muun muassa ensimmäinen Rambo-elokuva, Taistelija (First Blood - 1982). Miller ei ollut kiinnostunut siitä, vaan hän halusi tehdä leffan rockista, joka kulki pitkään työnimellä "Roxanne". Projekti ei kuitenkaan edennyt, jolloin Miller alkoikin pohtia Mad Maxin jatko-osan tekemistä. Todella pienellä budjetilla tehdyn ensimmäisen elokuvan menestyksen myötä Miller sai jatko-osaa varten kymmenkertaisen budjetin. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 1981 ja lopulta samaisen vuoden joulukuussa ensi-iltansa sai Mad Max 2, joka julkaistiin Yhdysvalloissa keväällä 1982 nimellä The Road Warrior ja Suomeen elokuva saapui jouluna 1982 näiden kahden tittelin yhdistelmällä Mad Max 2 - asfalttisoturi. Elokuva oli hitti, joskin se ei yltänyt ensimmäisen osan korkeisiin lipputuloihin. Se kuitenkin voitti välittömästi niin katsojat kuin kriitikot puolelleen, sekä voitti kotimaassaan Australiassa useita AACTA-palkintoja, muun muassa ohjauksesta, lavastuksesta, puvustuksesta ja leikkauksesta. Vuosien varrella leffan arvostus on vain kasvanut ja nykyään Mad Max 2 - asfalttisoturia pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista toimintaelokuvista. Itse katsoin elokuvan alkuvuodesta 2015, odotellessani sarjan neljännen osan, Mad Max: Fury Roadin (2015) ilmestymistä. Pidin jatko-osasta enemmän kuin alkuperäisestä, mutten ole katsonut sitä toistamiseen. Kuitenkin nyt kun elokuvasarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla Furiosa: A Mad Max Saga (2024), päätin katsoa alkuperäistrilogian uudestaan ja samalla arvostella sen. Katsoin Mad Max 2 - asfalttisoturin jo viikkoa ensimmäisen leffan jälkeen.

Perheensä menettänyt Max Rockatansky ajelee ympäri suuren sodan tuhoamaa maailmaa, etsien ruokaa ja bensiiniä, kun hän päätyy auttamaan pientä kylää, jota piinaa häijy lordi Humungus barbaarijoukkoineen.

Mel Gibson tekee paluun rooliinsa Max Rockatanskyksi, joka vaimonsa ja lapsensa murhan jälkeen erosi poliisivoimista ja ajelee nyt koiransa kanssa ympäri aavikoitunutta Australiaa, etsien ruokaa ja bensiiniä, sekä joutuen ongelmiin erilaisten tahojen kanssa. Jo ensimmäisessä Mad Maxissa Gibson esitteli karismaansa ratin takana, mutta Mad Max 2:ssa mies pääsee vielä paremmin vauhtiin asfalttisoturina. Gibson pysyttelee lähinnä yhdessä ilmeessä, mutta näyttää myös oikeilla hetkillä enemmänkin tunteita, yleensä silloin kun kukaan muu ei näe. Maxista kirjoitetaan tälläkin kertaa kiinnostava ja hänen kehityksensä elokuvan aikana on onnistunut. Hahmoa kiinnostaa lähinnä oma selviytymisensä, mutta asiat muuttuvat hiljalleen, kun hän päätyy keskelle kahden ryhmän konfliktia. Koirakaverin ohella toimivan lisänsä Maxiin tuo hänen jalkatukensa, jollaisia harvemmin näkee toimintaelokuvien keulakuvilla.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Bruce Spence vekkulina helikopteripilottina, joka takertuu Maxin mukaan, Mike Preston Pappagallona, joka johtaa pientä öljypumppujen ympärille rakennettua kylää, jossa asustavat myös esimerkiksi Virginia Heyn esittämä soturinainen, Emil Mintyn näyttelemä villi lapsi ja Steven J. Spearsin esittämä mekaanikko, sekä ruotsalainen Kjell Nilsson barbaarien joukkoa komentavana lordi Humungusina ja esimerkiksi Max Phipps ja Vernon Wells tätä seuraavina roistoina. Sivunäyttelijätkin tekevät suurimmaksi osaksi hyvää työtä. Spence tuo muuten varsin synkeään elokuvaan hyvää huumoria pilottihahmollaan, kun taas Minty toimii villilapsena, joka alkaa idolisoimaan Maxia. Nilsson näyttää aluksi koomiselta Humungusina, joka näyttää siltä kuin Perjantai 13. päivä -kauhuleffojen (Friday the 13th - 1980-2009) murhaaja Jason Voorhees olisi käynyt vaateostoksilla seksikaupassa, mutta hän onnistuu luomaan hahmosta uhkaavan vastuksen Maxille ja kyläläisille.

Alkuperäinen Mad Max -elokuva oli erittäin pätevä ja pieneen budjettiinsa nähden yllättävänkin säväyttävä toimintaraina. Mad Max 2 - asfalttisoturin katsomisen jälkeen ensimmäinen elokuva alkaa kuitenkin tuntua pikemminkin harjoitustyöltä. Harvoin jatko-osa nostaa tasoaan näin reippaasti kaikilla osa-alueilla. Mel Gibson on vielä vakuuttavampi kameran edessä ja George Miller on vielä näppärämpi kameran takana. Lopputuloksena on mahtava toimintaelokuva, joka pistää yhä yli 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen suuren osan lajityypin edustajista nurkkaan häpeämään. Ilman mitään tietokonetehosteita toteutetut autokohtaukset vauhdikkaine takaa-ajoineen ja huimine stuntteineen ovat edelleen äärimmäisen komeaa seurattavaa ja niin adrenaliini kuin jännitys vain kasvavat elokuvan edetessä. 

Oikeastaan vain henkilökohtaisesta konfliktista ja kostosta kertova juoni oli vahvempaa antia ykkösosassa, kun jatko-osassa Max lähinnä vain ilmestyy paikalle kahden muun porukan välienselvittelyn keskelle. Tarinankerronta on kuitenkin väkevämpää ja Miller onkin entistä enemmän halunnut panostaa visuaaliseen kerrontaan ja minimoida dialogia entisestään. Sen lisäksi siinä, missä ykkösleffan varsinainen kostoretki elokuvan lopussa jäi turhan lyhyeksi, Asfalttisoturin bensankatkuinen huipennus ei todellakaan jätä millään lailla kylmäksi. Vaikka viimeksikin Miller ja kumppanit saivat tyylikästä jälkeä aikaan aikamoisella pikkusummalla, jatko-osan moninkertainen budjetti näkyy ja kuuluu kyllä kaikin tavoin. Kun ykkösosassa sivilisaatio oli vasta romahtamisen partaalla, jatko-osa sijoittuu jo kunnon maailmanlopun karuihin maisemiin.

Puolentoista tunnin kesto on tälläkin kertaa tehokkaan napakka mitta elokuvalle ja menosta on turhat karsittu pois. Toimintaa riittää ja sitä kasvatellaan koko ajan kohti huippuaan finaalissa. Vaikka Miller joutuikin leikkaamaan leffasta pahimpia raakuuksia varsin runsaalla kädellä, jotta se myönnettiin eri tahojen toimesta julkaisukelvolliseksi, on väkivalta tälläkin kertaa brutaalia. Toiminnan ohelle löytyy muutakin sisältöä, oli kyse sitten pilotin tuomasta huumorista, pienestä romantiikan vireestä lämpimään sydämeen, kun Max alkaa hiljalleen hyväksyä muitakin ihmisiä ympärilleen. 

Ensimmäisen Mad Maxin teosta kokemusta rikkaampi George Miller tykittelee vaikuttavasti menemään jatko-osan ohjaksissa, rakentaen toinen toistaan hienompia toimintakohtauksia. Millerillä on myös tarkkaa silmää huikeille visuaalisuuksille. Mad Max 2 - asfalttisoturi on nimittäin erinomaisesti kuvattu. Kameratyöskentely on todella näyttävää, oli kyse sitten etu- ja taka-alaa esimerkillisesti hyödyntävästä kuvasommittelusta, tarkkaan suunnitelluista kamera-ajoista tai hurjista laajoista kuvista, joissa monien kulkuneuvojen aiheuttama kaaos pääsee tosissaan oikeuksiinsa. Lavasteet ovat hienot, maskeeraukset mainiot ja erikoistehosteet vaikuttavat. Puvustajat ovat tehneet varsin kummia ratkaisuja Humungusin joukon kanssa, mutta vähitellen joistain erittäin tuhmista orgioista paikalle tupsahtaneiden näköisiin ukkoihin tottuu. Ääniefektit rymistelevät hyvin menemään ja Brian Mayn (joka ei vieläkään ole se Queenin kitaristi) säveltämät musiikit tehostavat räjähtävää menoa entisestään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mad Max 2, 1981, Kennedy Miller Productions

Arvostelu: The Passion of the Christ (2004)

THE PASSION OF THE CHRIST

Ohjaus: Mel Gibson

Pääosissa: Jim Caviezel, Maia Morgenstern, Monica Bellucci, Christo Jivkov, Mattia Sbragia, Francesco De Vito, Hristo Neumov Shopov, Luca Lionello, Toni Bertorelli, Giacinto Ferro, Rosalinda Celentano, Jarreth Merz, Francesco Cabras, Giovanni Capalbo ja Luca De Dominicis

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 18

The Passion of the Christ perustuu Raamatun evankeliumien passioon, Kristuksen kärsimyskertomukseen. Katoliseen kirkkoon kuuluva ja syvästi uskonnollinen näyttelijä ja elokuvantekijä Mel Gibson oli pitkään halunnut tehdä elokuvan passion pohjalta ja ryhtyikin 2000-luvun alussa työstämään filmiä. Gibson ja Benedict Fitzgerald kirjoittivat elokuvan käsikirjoituksen aluksi englanniksi, mutta koska Gibson halusi leffasta autenttisen tuntuisen, hän pyysi professori William Fulcon kääntämään vuorosanat latinaksi ja arameaksi. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2003 ja lopulta The Passion of the Christ sai maailmanensi-iltansa tuhkakeskiviikkona, 25. helmikuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli valtava taloudellinen menestys - jopa kaikkien aikojen menestynein indie-elokuva - joka sai parhaan kuvauksen, maskeerauksen ja musiikin Oscar-ehdokkuudet. Kriitikot olivat kuitenkin ristiriitaisia elokuvan suhteen, osan kutsuessa sitä pyhäksi elämykseksi, kun taas toiset haukkuivat sitä antisemitistiseksi ja turhan väkivaltaiseksi. Elokuvaa onkin vuosikymmenten varrella tituleerattu useasti kaikkien aikojen kontroversiaaleimmaksi elokuvaksi. Itse en kuulu kirkkoon, enkä usko Jumalaan, mutta uskon, että Jeesus Nasaretilainen oli todellinen historiallinen henkilö, jolla oli mittavat vaikutukset kristinuskoon. En ollut aiemmin nähnyt The Passion of the Christia, vaikka olen tiennyt siitä ja sen raakuuden aiheuttamasta kohusta jo monta vuotta. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen - etenkin kun elokuva on saamassa jatko-osan The Passion of the Christ: Resurrectionin.

Jeesus Nasaretilaisen elämän kaksitoista viimeistä tuntia, ennen hänen ristiinnaulitsemistaan Jerusalemissa.

Päärooliin Jeesus Nasaretilaiseksi, eli Jeesus Kristukseksi valittiin Jim Caviezel, joka oli pari vuotta aiemmin tähdittänyt Alexandre Dumasin klassikkokirjaan perustunutta Monte Criston kreivi -elokuvaa (The Count of Monte Cristo - 2002). Caviezelin mukaan siitä huolimatta, että ohjaaja Mel Gibson oli nimenomaan tarjonnut roolia hänelle, Gibson oli myös suostutellut Caviezelia luopumaan osasta, peläten, ettei tämä saisi enää rooleja Hollywoodissa Jeesuksen esittämisen jälkeen. Caviezelia ei olekaan tämän leffan jälkeen pahemmin näkynyt kuin pienen luokan elokuvissa, joista suuri osa on rantautunut Suomeen suoraan vuokralle. Vaikka Caviezel onkin katolilainen ja syvästi uskovainen, ei Jeesuksen esittäminen ollut hänelle erityisen mielekäs kokemus. Sen lisäksi, että häneen osui kuvauksissa salama, mikä sytytti hänen hiuksensa tuleen, hänen toinen olkapäänsä venähti pois sijoiltaan ristin painon alla, häneen osui varotoimista huolimatta kaksi ruoskaniskua ja hän sairastui keuhkokuumeeseen ristinnaulitsemiskohtausta kuvatessaan. Eli elokuvassa nähtävä Jeesuksen kärsimys ei ole pelkkää Caviezelin taidokasta näyttelijätyötä, vaan myös ihan oikeaa kipua. Caviezel suoriutuu Jeesuksen roolista ihailtavasti. Hänestä löytyy lempeyttä ja arvokkuutta, mitä rooli vaatii, minkä lisäksi hän tuo hienosti esille miehen sinnikkyyden toivottomuuden edessä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Maia Morgenstern Jeesuksen äitinä Mariana, Monica Bellucci Magdalan Mariana, Mattia Sbragia Jeesuksen kuolemaa vaativana ylipappi Kaifaksena, Luca Lionello Jeesuksen pettäneenä Juudaksena, Francesco De Vito Jeesuksen opetuslapsi Pietarina, Hristo Naumov Shopov Jeesuksen tuomitsevana prokuraattori Pontius Pilatuksena, sekä Rosalinda Celentano itse Saatanana, joka saapuu Jeesuksen viimeisinä elinhetkinä yrittämään saattaa miehen kiusaukseen. Myös sivunäyttelijät onnistuvat rooleissaan ja on erityisen ihailtavaa, että Gibsonin vaatimuksesta näyttelijät eivät tosiaan puhu englantia, vaan hepreaa ja arameaa, mikä todella luo autenttisemman fiiliksen elokuvaan. Alun perin Gibson ei halunnut edes tekstittää elokuvaa englanniksi, uskoen, että kuvakerronnan voimin katsoja pysyy kyllä kärryillä kaikesta, mitä ruudulla tapahtuu, vaikkei ymmärtäisi hahmojen välisistä keskusteluista sanaakaan.

Ymmärrän kyllä hyvin, miksi The Passion of the Christ on viimeisten kahden vuosikymmenen aikana jakanut mielipiteitä voimakkaasti. Voin hyvin kuvitella, että monelle uskovaiselle elokuva on todella vahva kokemus, joka jättää pysyvän jäljen niin hyvässä kuin pahassa. Ymmärrän myös täysin, että joillekin katsojille leffan kuvaus Jeesuksen kiduttamisesta ja kärsimyksestä aiheuttaa suorastaan pahoinvointia. En ylläty, jos moni on jättänyt elokuvan kesken tai ei ole koskaan pystynyt katsomaan sitä uusiksi ihan vain sen graafisuuden vuoksi. Elokuva herätti myös negatiivisuutta juutalaisten keskuudessa, joista moni mielsi elokuvan antisemitistiseksi siinä, kuinka se esittää Jeesusta vainoavat juutalaiset, peläten tämän lisäävän kristittyjen katsojien keskuudessa juutalaisvihaa. Vaikka tässä onkin pointtinsa, leffa näyttää juutalaisia myös hyvässä valossa, myötätuntoisina, auttavaisina ja ylipappi Kaifaksen innoittamaa joukkoa vastustavina.

No, miten The Passion of the Christ toimi minulle, ateistille, joka ei usko Jumalaan ja pitää Jeesusta lähinnä historiallisena merkkihenkilönä? Sanoisin jopa yllättyneeni siitä, kuinka paljon pidinkään leffasta, esimerkiksi Martin Scorsesen Jeesus-elokuva Kristuksen viimeisen kiusauksen (The Last Temptation of Christ - 1988) jätettyä minut hieman kylmäksi. Kyseessä ei ole mikään perinteisellä tavalla tehty elokuva, jossa olisi kunnon tarina hahmokehityksin ja juonikuvioin, vaan Mel Gibson on lähtenyt tekemään puhdasta kuvausta Jeesuksen elämän kahdestatoista viimeisestä tunnista, eli nimenmukaisesti passiosta. Elokuvan sijaan tämän voisikin mieltää pikemminkin elämykseksi. Ja elämyksenä se on melko vaikuttava, oli uskovainen tai ei.

Heti alusta asti elokuvassa on jotain onnistuneen utuista ja unenomaista. Toisinaan leffa muuttuu kuin kuumehouruiseksi painajaiseksi ja Gibson onkin saanut aikaan jotain todella mystistä, saaden elokuvansa silti tuntumaan historialliselta. Hän kasvattelee kierroksiaan elokuvan edetessä ja kun Jeesuksen henkinen tuska muuttuu fyysiseksi kärsimykseksi, Gibson ryhtyy todella koettelemaan katsojan sietokykyä. Olen nähnyt aika rajuja juttuja leffoissa, mutta The Passion of the Christ onnistui silti kouraisemaan useasti ikävästi vatsanpohjasta. Esimerkiksi varmaan kymmenen minuuttia pitkä Jeesuksen ruoskintakohtaus äityy yhä vain verisemmäksi ja inhottavammaksi, puhumattakaan siitä, kuinka vaikeaa lopulta ristiinnaulitsemista on katsoa. Tilanteen kauheutta ei yhtään helpota avuttomana poikansa kärsimystä sivusta seuraavan Marian suuri suru. Elokuvan hävytön graafisuus on tosiaan jakanut mielipiteitä voimakkaasti. Osa kritisoijista pitääkin leffaa pelkkänä raakuuksilla mässäilynä. Itse ihailen, ettei Gibson halua päästää katsojaansa helpolla. Hän on halunnut saada katsojan kiemurtelemaan epämiellyttävyyden tunteessa ja näyttää, että kaiken tämän kauheudenkin jälkeen Jeesus halusi jakaa rakkautta ja anteeksiantoa myös kiduttajilleen. Itse olisin kuitenkin jättänyt elokuvan viimeisen kohtauksen pois ja lopettanut leffan kuvaan, jossa kuollut Jeesus makaa äitinsä käsivarsilla.

Teknisiltä ansioiltaankin The Passion of the Christ on vakuuttava teos. Se on upeasti kuvattu ja taidokkaasti valaistu. Elokuvan lavasteet ovat erinomaiset ja asut hienot. Maskeeraustiimi on onnistunut Jeesuksen kanssa erinomaisesti. Caviezel on peitetty ruoskaniskuihin ja tekovereen, ja ristiinnaulittu Jeesus on kaikessa ikonisuudessaankin karmaiseva näky. Erikoistehosteet ovat oivalliset ja äänimaailma mainio. Alun perin Gibson ei halunnut elokuvaan musiikkia, mutta lopulta heltyi ajatukselle. Muutamien mutkien kautta säveltäjäksi valittu John Debney tunnelmoi jylhästi ja surumielisesti läpi elokuvan, korostaen teoksen paatosta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Passion of the Christ, 2004, Icon Productions

Arvostelu: Mad Max (1979)

MAD MAX

Ohjaus: George Miller

Pääosissa: Mel Gibson, Joanne Samuel, Hugh Keays-Byrne, Steve Bisley, Tim Burns, Roger Ward, Geoff Parry, David Bracks, Sheila Florence, Max Fairchild, Vincent Gil, Jonathan Hardy ja Paul Johnstone

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Mad Max on Mel Gibsonin tähdittämä toimintaelokuva. 1970-luvulla elokuvien teosta haaveillut George Miller työskenteli lääkärinä Sydneyn sairaalan ensiapuosastolla ja näki useita kauhistuttavia vammoja ja kuolemia, joita kolarit olivat aiheuttaneet. Hän tapasi amatöörielokuvantekijä Byron Kennedyn ja he päätyivät yhdessä työstämään lyhytelokuvan Violence in the Cinema, Part 1:n (1971), joka voitti palkintoja eri elokuvajuhlilla ympäri maailman. Kaksikko ryhtyi ideoimaan täyspitkää elokuvaa, mutta koska kumpikaan ei kokenut olevansa kummoinen käsikirjoittaja, he pestasivat The Australian -lehden taloustoimittaja James McCauslandin, jonka kanssa he olivat intoilleet elokuvista, tavattuaan juhlissa. McCauslandkaan ei ollut aiemmin kirjoittanut käsikirjoitusta ja hän opettelikin tekstin rakentamista käymällä useasti Millerin kanssa katsomassa leffoja teatterissa. Pitkän yrittämisen jälkeen Miller ja Kennedy saivat kerättyä elokuvan budjetin kasaan, osittain omasta taskustaan, tehtyään useita lisätyötunteja ensiaputiiminä. Päärooliin haluttiin aluksi amerikkalaistähti, sillä ajatuksella, että siten elokuva olisi helpompi myydä ulkomaille, mutta lopulta Miller päätyi tuolloin vielä täysin tuntemattomaan Mel Gibsoniin. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 1977, mutta ne keskeytettiin jo neljän päivän jälkeen, kun päähenkilön vaimoksi roolitettu Rosie Bailey loukkaantui onnettomuudessa. Hänet korvattiin Joanne Samuelilla, jonka kanssa kuvaukset jatkuivat pari viikkoa myöhemmin. Elokuvan jälkituotanto toteutettiin kotikutoisilla laitteilla Millerin ystävän asunnolla. Vaikeuksista huolimatta leffa saatiin valmiiksi ja lopulta Mad Max sai ensi-iltansa huhtikuussa 1979. Ilmestyessään elokuva sai nuivan vastaanoton kriitikoilta, mutta vuosien varrella sen arvostus on kasvanut ja nykyään leffaa pidetään klassikkona. Katsojat ottivat leffan innokkaasti vastaan ja halvalla tehty elokuva pitikin vuosia Guinnessin maailmanennätystä eniten rahaa pieneen budjettiinsa nähden tuottaneena leffana. Itse olin katsonut Mad Maxin kerran aiemmin, odottaessani elokuvasarjan neljännen osan, Mad Max: Fury Roadin (2015) ilmestymistä. Nyt kun leffasarja on jälleen jatkumassa elokuvalla Furiosa: A Mad Max Saga (2024), päätin katsoa aiemmat osat uudelleen ja samalla arvostella alkuperäisen Mad Max -trilogian läpi.

Lähitulevaisuudessa Australia on ajautunut kaaokseen, rikollisjengien rellestäessä vapaasti menemään. Vain pieni poliisien joukko yrittää ylläpitää järjestystä ja yksi näistä poliiseista, Max Rockatansky ajautuu vastakkain julman Toecutterin ja tämän moottoripyöräjengin kanssa.

Nykyään muun muassa Tappava ase -elokuvista (Lethal Weapon - 1987-1998) ja Braveheart - taipumattomasta (Braveheart - 1995) tuttu Mel Gibson oli vielä täysin tuntematon heppu 1970-luvun lopulla. Hän oli vastikään valmistunut näyttelijäopinnoista ja esiintynyt vasta yhdessä ainoassa elokuvassa, Summer Cityssä (1977), kun hän nappasi pääroolin Mad Maxista. Gibson näyttelee Max Rockatanskya, maantiepoliisia, joka ajautuu henkilökohtaiseen konfliktiin erään moottoripyöräjengin kanssa. Vaikka kyseessä on vasta Gibsonin toinen elokuva, hän näyttää jo tässä omaavansa karismaa toimintaelokuvan keulakuvaksi, eikä ihme, että George Miller innostui hänen koekuvauksestaan toden teolla. Gibson viestii Maxin poliisipuolella, ettei tälle miehelle kannata ryttyillä, mutta pystyy myös näyttämään onnistuneesti hahmon pehmeämpää puolta, kun Max on perheensä, eli vaimonsa Jessien (Joanne Samuel) ja pienen poikalapsensa Sprogin (Brendan Heath) kanssa.

     Elokuvassa nähdään myös Steve Bisley Maxin työparina Goosena, Roger Ward poliisivoimien kapteeni Macaffeena, Sheila Florence Maxin vanhana tuttuna Mayna, sekä Hugh Keays-Byrne häikäilemättömänä moottoripyöräjengin johtajana Toecutterina ja muun muassa Vincent Gil, Tim Burns ja Geoff Parry tämän jengiläisinä, Nightriderina, Johnny Boyna ja Bubbana. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat pääasiassa passelisti osistaan. Bisley toimii kerskuvampana poliisina ja Keays-Byrne on mainion tärähtänyt ja uhkaava tarinan pääpahiksena.

Vuosien ja muutaman jatko-osan jälkeen Mad Maxista tulee nimenä mieleen postapokalyptinen ja aavikoitunut maailma, toinen toistaan hullummat bensiinistä taistelevat barbaarit, hurjat autostuntit ja räjähtävä toiminta. Onkin siis kiinnostavaa palata tämän alkuperäiselokuvan pariin, joka kyllä sijoittuu tulevaisuuteen, eikä maalailee siitä millään lailla kivoja mielikuvia. Tuntemamme sivilisaatio on romuttunut, mutta vielä tämä ensimmäinen filmi ei mene niin pitkälle dystooppisissa ennustuksissaan kuin jatko-osat. Tästä löytyy vielä selkeitä jäännöksiä tuntemastamme maailmasta ja näin jälkikäteen tuntuukin siltä, että tämä ykkösosa on lähinnä lämmittelyä ja enemmänkin koevedos siitä, mitä tuleman pitäisi.

Vaikka alkuperäinen Mad Max on vielä varsin maltillinen ja aika maanläheinen filmi yhä vain lennokkaammiksi muuttuviin jatko-osiinsa verrattuna, löytyy tästäkin jo roppakaupalla sekopäisyyttä ja vauhdikasta toimintaa. Elokuvan ilmestymisen aikaan leffaa pidettiin niinkin väkivaltaisena, että sen esittäminen jopa kiellettiin joissain maissa, mukaan lukien naapurissamme Ruotsissa. Leffa lähtee heti käyntiin komealla takaa-ajokohtauksella, joka esittelee heti kättelyssä elokuvan maailman, sen hyvät ja pahat hahmot, sekä heidän konfliktinsa. Erityisesti tapa, jolla Max itse esitellään, on väkevä ja kaoottisuuden keskellä tyyni ja määrätietoinen poliisi voittaa katsojan heti puolelleen. Onkin siis niin kiinnostavaa kuin joissain määrin myös traagista seurata Maxin vajoamista hulluuteen, kun poliisien sota Toecutterin moottoripyöräjengiä vastaan muuttuu henkilökohtaiseksi.

Mad Maxin tarina on äärimmäisen yksinkertainen, mutta osittain juuri siksi niin tehokas. Puolentoista tunnin kestossaan filmi on vielä napakka, eikä siitä juuri turhaa tyhjäkäyntiä löydy. Elokuva nappaa heti kyytiinsä ja pitää hyvin mukanaan läpi kestonsa. Se tarjoaa tasaisin väliajoin viihdyttäviä toimintakohtauksia, joista löytyy niin hurjaa kaahailua kuin muitakin stuntteja, joita toteutettiin ilman kummoisia turvajärjestelyjä. Jos jotkut hetket näyttävät kivuliailta, sitä ne luultavasti myös olivat. Toiminnan ohessa leffasta löytyy myös jotain asiaakin ja filmin kautta Miller pyrki kärjistellen kuvaamaan näkemystään väkivallan lisääntymisestä Australiassa ja mihin homma voisi pahimmillaan johtaa. Lisäksi leffa käsittelee pätevästi teemaansa kostosta, pistäen katsojankin pohtimaan, onko Max lopulta paljoa parempi ihminen kuin Toecutterin poppoo, joita hän jahtaa? Kostoreissulle hyppää mielellään mukaan, mutta harmillisesti tämä osio myös jättää ajoittain pientä toivomisen varaa. Etenkin viimeinen kohtaaminen Toecutterin kanssa tuntuu kaiken kasvattelun jälkeen aikamoiselta antikliimaksilta. Tämä johtui todennäköisesti budjetista, joka oli tosiaan jopa tuona aikana toimintaleffoille vaatimattomat 350 tuhatta dollaria, jolla saisi nykyään tehtyä ehkä pienen indiedraaman. Pääasiassa raha on kuitenkin pistetty hyötykäyttöön ja monin tavoin Mad Max näyttää huomattavasti kalliimmalta kuin mitä se maksoi.

Tekijätiimin lähestulkoon ensikertalaisuus täyspitkien elokuvien parissa käy ajoittain selväksi, mutta silti mistään amatööriprojektista ei voi puhua. George Miller kompastelee hieman hempeissä draamakohtauksissa, minkä lisäksi eräs shokeeraavaksi tarkoitettu kohtaus on tehty niin yliampuvasti, että se muuttuu liki koomiseksi. Miller kuitenkin paikkailee tätä myöhemmällä, iskevästi kuvatulla tragedialla ja ennen kaikkea näyttää heti esikoiselokuvassaan omaavansa silmää tyylikkäälle toiminnalle. Hänen ja James McCauslandin työstämä käsikirjoitus on toimiva, vaikka se enemmänkin vain raapaisee pintaa tästä maailmasta ja sen hahmoista. Mad Max on oivallisesti kuvattu ja pääasiassa sujuvasti leikattu. Muutamat siirtymät tapahtumapaikasta ja ajasta toiseen ovat kuitenkin kömpelöitä. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja erikoistehosteet budjettiin nähden komeat. Äänimaailma rymistelee hyvin ja Brian Mayn säveltämät musiikit tunnelmoivat menevästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mad Max, 1979, Kennedy Miller Productions, Mad Max Films

Arvostelu: Signs (2002)

SIGNS

Ohjaus: M. Night Shyamalan
Pääosissa: Mel Gibson, Joaquin Phoenix, Rory Culkin, Abigail Breslin, Cherry Jones, M. Night Shyamalan, Patricia Kalember, Ted Sutton, Lanny Flaherty, Marion McCorry ja Michael Showalter
Genre: jännitys, scifi, draama
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 16

Signs on M. Night Shyamalanin ohjaama, käsikirjoittama ja tuottama scifijännityselokuva. Shyamalan suunnitteli tarinaa pitkään ja ohjaajan noustua suosioon elokuviensa Kuudes aisti (The Sixth Sense - 1999) ja Unbreakable - särkymätön (Unbreakable - 2000) myötä, hän koki olevansa valmis tekemään enemmän tehosteita hyödyntävän filmin. Kuvaukset käynnistyivät 2001 ja lopulta Signs sai maailmanensi-iltansa 29. heinäkuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys, mutta se herätti voimakkaasti niin positiivisia kuin negatiivisia mielipiteitä katsojissa ja kriitikoissa. Itse näin Signsin vasta keväällä 2015 ja kuuluin niihin, jotka eivät pitäneet elokuvasta. En siis ole katsonut leffaa uudestaan, mutta kun huomasin filmin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi antaa Signsille uuden mahdollisuuden.

Entinen pappi Graham Hess huomaa, että hänen pellolleen on ilmestynyt valtava, mystinen kuvio. Kun näitä kuvioita alkaa löytymään ympäri maailmaa, Grahamin perhe alkaa vähitellen uskoa, että Maahan on saapunut jotain ulkoavaruudesta...

Mel Gibson näyttelee Graham Hessiä, maatilalla asuvaa ex-pappia, joka on menettänyt uskonsa Jumalaan vaimonsa (Patricia Kalember) traagisen kuoleman jälkeen. Gibson on yllättävänkin hyvä roolissa, välittäen vakuuttavasti Grahamin vaikeat ja monikerroksiset tunteet läpi elokuvan. Graham yrittää toipua vaimonsa menettämisestä ja pitää perhettään kasassa, mitä ei auta yhtään, kun kaikkialla alkaa tapahtumaan kummia.

     Grahamin kanssa maatilalla asuvat myös hänen lapsensa Morgan ja Bo, joita näyttelevät Rory Culkin ja ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä Abigail Breslin, sekä Grahamin veli Merrill, jota näyttelee Joaquin Phoenix. Culkin ja Breslin pärjäävät oikein passelisti rooleissaan ja suoriutuvat vaativammistakin kohtauksista hyvin. Phoenix tekee kelpo työtä omassa osassaan, mutta kyseessä ei todellakaan ole yksi hänen parhaista roolisuorituksistaan.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Cherry Jones paikallisena poliisina, sekä Shyamalan itse Rayna, jota kohtaan Graham kokee kaunaa. Jos ei tiedä, minkä näköinen Shyamalan on tai että hän esittää hahmoa, ei Rayn näyttelijätyöhön luultavasti kiinnitä sen kummemmin huomiota. Kuitenkin kun tietää, että tuossa nyt on elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja, on jopa hieman hassua, kuinka merkittävään osaan hän on lopulta itsensä pistänyt. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että ohjaajat tekevät cameoita elokuvissaan, onhan Shyamalan tehnyt sitä aina. Mutta kun hän ei ole näyttelijänä erityisen kummoinen, olisi hän voinut antaa roolin jollekulle toiselle ja pysytellä kameran takana.

Vaikka löysin yhä kritisoitavaa Signsista, pidin siitä toisella katselukerralla huomattavasti enemmän. Sen lisäksi, että en lämmennyt sille, että Shyamalan päätti roolittaa itsensä tärkeään sivurooliin, en myöskään täysin pitänyt parin ratkaisun toteutuksesta. En sano, että niiden toteutus olisi varsinaisesti huono, vaan pikemminkin, että ratkaisut ovat ajatuksen tasolla mahtavia ideoita. Shyamalan tuo ne näytölle tarpeeksi sujuvasti, mutta ne voisivat olla hiotumpia, jolloin kokonaisuus nousisi lopulta niiden mahtavien ideoiden tasolle. Vaikka koinkin, ettei Shyamalan täysin onnistu kaikessa elokuvassa, on hän silti työstänyt erittäin mainion tieteistarinan, josta löytyy myös syvällinenkin puolensa.

Yksi Shyamalanin suurimmista onnistumisista Signsissa on tunnelma. Heti ensiminuuteilla elokuva saa katsojan tietyn - miten sen nyt sanoisi - miellyttävän epämiellyttävän tunteen valtaan. Kaikki ei selvästi ole kohdallaan tällä maatilalla ja jännite leviää ruudulta kotikatsomoon. Samalla leffa on kuitenkin todella kiehtova. Mikä ihme teki valtavan kuvion Grahamin pellolle? Mitä se tarkoittaa? Miksi perheen koirat alkavat käyttäytyä kummallisesti? Jokin tuntuu kaiken aikaa lymyilevän pellolla ja yöllä se jokin saattaa jopa lymyillä lähellä perheen taloa. Katsoja haluaisi sanoa Grahamille, että tämä ottaisi perheensä ja lähtisi äkkiä pois, mutta samaan aikaan haluaa myös, että hahmot selvittävät, mitä on oikein meneillään?

Toisin kuin monet genren edustajat, jotka ovat puhtaasti viihteellistä menoa ja melskettä, Signs on hyvin rauhallinen ja hidastempoinen teos. Ensimmäisellä katselulla tämä oli yksi pettymyksen tuottaneista tekijöistä, mutta nyt toisella kerralla pidin siitä, kuinka tunnelmaa kasvatetaan vähitellen. Jännite ei koskaan hellitä, mikä johtuu suurimmaksi osaksi siitä, miten elokuva päättää tarjota sen, mikä ihme onkaan tehnyt näitä outoja asioita. Olento nähdään vain vilaukselta ja silloinkin se pysyttelee varjoissa. Sen lisäksi, että Shyamalan osoittaa vanhanaikaisin keinoin, kuinka rakentaa jännitettä, hän myös näyttää, kuinka äkkisäikäytykset kuuluu tarjota. Nykyään böö-pelottelut perustuvat vain voimakkaaseen ääneen, mitä katsoja säpsähtää, mutta minkä jälkeen kaikki jännite on kadonnut. Tässä Shyamalan ei todellakaan ärsytä katsojaansa typerällä äänitehosteella, vaan hyödyntää säikäyttäjän ääntä tai joskus ihan vain hiljaisuutta. Loppupäässä tulee loistava säikäytys, jossa olento ilmestyy kuvaan, eikä mukaan ole lisätty ollenkaan typerää äänipamausta.

Pidän suuresti Signsissa siitä, kuinka elokuva on tavallaan todella pienimuotoinen, mutta se herättää silti katsojassa tunteen siitä, että tämä outous tapahtuu kaikkialla ja koko maailma elää samassa jännityksessä kuin Grahamin perhe. Maailman menoa esitetään nokkelasti hahmojen näkemien uutislähetysten kautta ja ihmisten puheista. Elokuva ei koskaan lähde pitkästi näyttämään tapahtumia muualla, vaan kaikki esitetään perheen kautta maatilalla. Katsojasta tuntuukin siltä, että olisi itse maatilalla mukana. Ja kun Grahamin perhe on näin onnistuneesti kirjoitettu ja näytelty, nelikon luona viettää aika mielellään. Yksi elokuvan teemoista liittyykin perheeseen ja kuinka Grahamin, Merrillin, Morganin ja Bo'n täytyy tehdä yhteistyötä selvitäkseen.

Suurin teema elokuvassa on kuitenkin usko - sen menettäminen ja mahdollisesti sen saaminen takaisin. Grahamin uskon menetys näkyy vahvasti pitkin leffaa ja siihen liittyvät niin hänen perheensä, Shyamalanin hahmo, muut kaupungin asukkaat ja itse muukalaisoliot. Jos elokuvaa haluaa oikein syväanalysoida, olennot voi nähdä pahuuden ilmentyminä, jotka saapuvat koettelemaan Grahamia. Sen lisäksi, että Grahamin täytyy tehdä yhteistyötä perheensä kanssa, eikä vain jatkuvasti yrittää hoitaa hommia yksin ja sysätä pahaa oloa pois, hän myös tarvitsee uskoansa kohdatakseen vaikeudet. Signsin voi siis katsoa kertomuksena uskosta, jota yritetään horjuttaa tai sitten sen voi katsoa puhtaasti tiivistunnelmaisena scifielokuvana. Molemmin tavoin se toimii hyvin. Jos tietyt ristiriitaiset ratkaisut loppuhuipennuksessa vakuuttaisivat yhtä lujasti kuin sitä edeltänyt puolitoistatuntinen, Signs olisi eheämpi kokonaisuus.

Vaikka Shyamalan pienesti kompastuukin omaan nokkeluuteensa lopussa, hän onnistuu silti suurimmaksi osaksi ohjaajana ja käsikirjoittajana. Tunnelma ja tarina rakentuvat hienosti, ja pidän paljon siitä, että Shyamalan on halunnut tehdä huomattavasti pienimuotoisemman ja hiljaisemman tieteisteoksen, jollaisia ei paljoa näe 2000-luvulla. Elokuvan vanhanaikainen toteutus itse asiassa saa sen tuntumaan kymmenisen vuotta vanhemmalta, enkä todellakaan sano tätä negatiivisessa mielessä. Muiden scifielokuvien keskellä Signs erottui edukseen vuonna 2002. Leffa on todella näyttävästi kuvattu. Mitään mielettömiä kamerakikkailuja ei ole luvassa, mutta kuvasommittelu on erittäin tarkkaa, tarkennuksen käyttö erinomaista ja eri keinot kuvata olentoa pimeyden ja heijastusten kautta nerokkaita. Kun olento nähdään paremmassa valossa, filmin päivittyneet tietokonetehosteet näkyvät selvästi. Lavasteet ovat upeat ja on erityisen ihailtavaa, että Grahamin pellon valtava kuvio tehtiin oikeasti. Äänitehosteita hyödynnetään vaikuttavasti, mutta James Newton Howardin säveltämät musiikit aiheuttavat pieniä ristiriitaisia tunteita. Toisaalta ne tuovat oman hyvän lisänsä tunnelmaan, mutta samalla ne ovat myös hieman yksitoikkoista pianonpimputtelua.

Yhteenveto: Signs on hieman ristiriitaisesta loppuhuipennuksestaan huolimatta erittäin mainio scifijännäri. M. Night Shyamalan rakentaa tunnelmaa vakuuttavasti ja vaikka filmi etenee varsin hitaasti, se pitää onnistuneesti koukussaan jännittävän ilmapiirinsä ansiosta. Katsojasta tuntuu siltä kuin olisi itsekin Grahamin perheen maatilalla pohtimassa niin tilalla kuin muualla maailmassa tapahtuvia kummallisuuksia. Olentojen kohtaamiset ovat tehokkaasti toteutetut, joskin leffan digiefektit ovat nähneet parhaat päivänsä. Elokuvasta löytyy myös oiva syvällinen puolensa ja teemoja uskosta, sen menettämisestä ja sen tarvitsemisesta vaikeuksien läpikäymiseen. Näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan, joskin Shyamalan olisi voinut oman roolinsa antaa jollekulle toiselle ja pysytellä kameran takana. Elokuvan loppuhuipennus jättää hieman turhauttavan tunteen kaiken koetun jälkeen, mutta on Signs silti erittäin hyvä tieteisteos, joka toimii yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Suosittelenkin elokuvaa lämpimästi scififaneille, jotka kaipaavat leffoiltaan rauhallisempaa ja pohdiskelevampaa menoa kuin mitä massalle tehdyissä efektipläjäyksissä on tarjolla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Signs, 2002, Touchstone Pictures, Blinding Edge Pictures, The Kennedy/Marshall Company