Arvostelu: The Bodyguard (1992)

THE BODYGUARD

Ohjaus: Mick Jackson
Pääosissa: Kevin Costner, Whitney Houston, Gary Kemp, Bill Cobbs, Michele Lamar Richards, Mike Starr, Christopher Birt, Tomas Arana, Ralph Waite, Tony Pierce ja Robert Wuhl
Genre: draama, romantiikka, jännitys
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 16

The Bodyguard on Kevin Costnerin ja ensikertalaisnäyttelijä Whitney Houstonin tähdittämä romanttinen jännityselokuva. Leffa lähti liikkeelle Lawrence Kasdanin työstämästä käsikirjoituksesta, jonka hän oli kirjoittanut jo 1970-luvulla halutessaan kovasti elokuva-alalle. Hän saikin lopulta myytyä käsikirjoituksen, sen jälkeen kun hänet oli torjuttu yli 60 kertaa. Tuottaja John Calley kiinnostui tekemään tekstin pohjalta elokuvan ja siihen jopa palkattiin ohjaajaksi John Boorman ja päätähdiksi Ryan O'Neal ja Diana Ross, mutta vuonna 1978 projekti kaatui Rossin poistumisen myötä. Kun Kasdanin ensimmäinen ohjaustyö Huuma (Body Heat - 1981) osoittautui tarpeeksi meneväksi hitiksi, hänen vanha käsikirjoituksensa alkoi jälleen kiinnostamaan Hollywoodissa. Tehdessään Silveradoa (1985), Kasdan näytti tekstinsä Kevin Costnerille, joka innostui siitä ja kaksikko ryhtyi työstämään siitä filmiä. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin kesällä 1991 ja lopulta The Bodyguard sai maailmanensi-iltansa 25. marraskuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli valtava hitti, jopa vuotensa toiseksi menestynein elokuva ja ylipäätään yksi siihen aikaan menestyneimmistä elokuvista. Kriitikot kuitenkin lyttäsivät elokuvan ja se sai jopa seitsemän Razzie-ehdokkuutta (huonoin elokuva, miespääosa, naispääosa, käsikirjoitus, uusi tähti, hiustenleikkuu ja laulu). Elokuva onnistui voittamaan kolme Grammy-palkintoa (mm. vuoden albumi) ja se oli kahdella laululla ehdolla Oscar-gaalassa. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt The Bodyguardia, vaikka sitä on niin kehuttu kuin lytätty minulle muutamaan otteeseen. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa, onko elokuva jättimenestyksensä tai haukkujensa arvoinen?

Kun joku lähettää tappouhkauksia Oscar-ehdokkaalle näyttelijä-laulaja Rachel Morranille ja vielä räjäyttää hänen pukuhuoneensa, Frank Farmer palkataan hänen uudeksi henkivartijakseen selvittämään, kuka on kaiken takana?

Pääroolissa nimikkohahmo-henkivartijana Frank Farmerina nähdään Kevin Costner, joka "sai" roolistaan huonoimman miespääosan ja hiustenleikkauksen Razzie-ehdokkuudet. Ei hän mielestäni mitenkään erityisen huono ole, mutta täytyy silti myöntää, että on Costner tässä aika tylsistynyt puupökkelö, jos vertaa hänen pariin aiempaan roolityöhönsä elokuvissa Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves - 1990) ja JFK - avoin tapaus (JFK - 1991). Toisaalta Costnerin rooliin kuuluukin tietty tympääntyneisyys, sillä Frank ei todellakaan ota uutta vartiointikeikkaansa avosylein vastaan. Silti on hassua, että kun Costner oli niin innoissaan lähtemässä työstämään tätä filmiä, sitä intoa ei näy lainkaan roolisuorituksessa.

     Frankin suojeltavana laulajanäyttelijä Rachel Marronina taas nähdään laulajatähti Whitney Houston, joka oli ehdolla huonoimman naispääosan ja uuden tähden Razzie-ehdokkuuksista. Nämä ehdokkuudet ovat paremmin ymmärrettävissä kuin Costnerin. Houston osaa kyllä laulaa, sen hän osoittaa leffassakin useasti. Mutta näyttelijänä hän ei vakuuta ja välillä hänen yrityksensä kanavoida hahmonsa tunteita ovat jopa kiusallisia.

Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös Bill Cobbs Rachelin managerina Billinä, Gary Kemp Rachelin PR-henkilönä Synä, Mike Starr Rachelin turvamiehenä Tonyna, Michele Lamar Richardson Rachelin siskona Nickinä, Christopher Birt Rachelin autonkuljettajana Henrynä ja Ralph Waite Frankin isänä Herbinä. Sivunäyttelijät tekevät osittain jopa parempaa työtä kuin päätähdet. Cobbs on erittäin mainio managerin roolissa, joka ottaa tappouhkaukset kaikista vakavimmin, Kemp on sopivan ärsyttävä PR-tyypiksi, Richardson on kelvollinen siskon osassa ja Starr sopii hyvin turvamieheksi, joka kokee miehisyytensä heti uhatuksi, kun hänen tilalle palkataan Frank.

Voin kyllä ymmärtää, miksi The Bodyguardista tuli ilmestyessään varsinainen megahitti. Siinä on erityisesti siihen aikaan erittäin suosittu miesnäyttelijä ja kovasti fanitettu laulajatähti päärooleissa, ja leffa kertoo henkivartijasta, jolla alkaa kehittymään tunteita suojelemaansa henkilöä kohtaan. Mukana on romantiikkaa ja jännitettä, joten aivan varmasti leffa keräsi paljon yleisöä teattereihin - siitäkin huolimatta, että samoihin aikoihin marraskuussa 1992 ilmestyivät myös Yksin kotona 2: Eksynyt New Yorkissa (Home Alone 2: Lost in New York - 1992) ja vielä The Bodyguardiakin isompi hitti Aladdin (1992). Voin myös ymmärtää, miksi elokuva ei ollut kriitikoiden suosiossa. Se on näyttelijäsuorituksiltaan aika pökkelöinen, ohjaukseltaan hieman vaisu ja käsikirjoitukseltaan vähän kömpelösti rakennettu paketti. En tiedä, kuinka paljon Lawrence Kasdan muokkasi tekstiään 1970-luvun jälkeen, mutta lopputulos tuntuu aloittelijan työltä. Tämä on erityisen hämmentävää, kun muistaa, että Kasdan käsikirjoitti sellaiset huippuleffat kuin Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaisku (Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back - 1980) ja Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark - 1981).

En ole varma, johtuuko se Kasdanin tekstistä vai jälkitöissä tehdystä leikkauksesta, mutta elokuvan tarinankuljetus ja kohtausten rakenteet tuntuvat välillä todella oudoilta ja hätiköidyiltä. Erityisesti elokuvan ensimmäinen puolituntinen on kummallisesti rytmitetty ja tietyistä asioista on vaikea päästä täysin perille, koska tuntuu siltä kuin pieniä palasia puuttuisi sieltä sun täältä. Koko alkupään osio, missä Frank päättää tarttua työkeikkaan Rachelin suojelijana ja hänelle esitellään Rachelin taloa, on töksähtelevä. Vähitellen kerronta muuttuu soljuvammaksi, mutta sitten tekstiin tulee muita ongelmia. Pääparin välille kirjoitetaan turhauttavia konflikteja. Rachel ei pitkään ymmärrä, millaisessa vaarassa on ja ymmärrettävästi vähättelee Frankia, mutta kun hänelle ilmenee totuus, häneltä odottaisi fiksumpaa toimintaa. Mutta ei, Rachelin on pakko tehdä tyhmiä päätöksiä silloinkin, jolloin katsoja voi hyvin samaistua Frankin tympääntyneeseen ilmeeseen.

Elokuvassa on myös onnistumisensa heikkouksienkin keskellä, mitkä tekevät The Bodyguardista lopulta ihan katsottavan, vaikkakin keskinkertaisen paketin. Siitä huolimatta, että Costner on hieman puinen, eikä Houston vakuuta näyttelijänä, löytyy heidän väliltä onneksi kemiaa. Parin välille hiljalleen kehittyvä romanssi on sujuvasti kehitelty, vaikka hahmot esitelläänkin toisilleen takkuisasti ja heille kirjoitetaan tönkköjä välirikkoja. Suurimmaksi osaksi filmin romanttinen puoli on aikamoista siirappia, mutta jännityspuolella tunnelma on hyvin rakennettu. Ohjaaja Mick Jackson ei välttämättä hallitse henkilöohjausta, mutta saa etenkin loppuhuipennuksesta oivallisen tiivistunnelmaisen.

Elokuvan tekninen puoli on pääosin kunnossa, jos paikoitellen kummallista leikkaamista ei lasketa. The Bodyguard on hyvin kuvattu ja muutamissa kohtauksissa valoja ja värejä hyödynnetään tyylikkäästi. Lavasteet, Rachelin asut ja maskeeraukset ovat mainiot, eikä mielestäni Costnerin hiustenleikkaus ollut Razzie-ehdokkuuden arvoinen. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja Alan Silvestrin säveltämät musiikit toimivat paikoitellen hyvin ja toisinaan taas vain lisäävät sitä siirappisuutta. Parasta musiikkien puolella ovat Whitney Houstonin laulamat kappaleet, joista erityisesti cover Dolly Partonin I Will Always Love You -kappaleesta jää soimaan päässä.

Yhteenveto: The Bodyguard on ailahtelevan keskinkertainen romanttinen jännityselokuva. Päätähtien Kevin Costnerin ja Whitney Houstonin väliltä löytyy vahvaa, käsinkosketeltavaa kemiaa, mutta kummankin näyttelijäsuoritukset jättävät toivomisen varaa. Costner on aika puupökkelö, eikä upeasti laulava Houston vakuuta näyttelijänä yhtään. Romanttinen puoli on aikamoista siirappia, mutta jännitystä rakennellaan varsin toimivasti ja loppuhuipennus on yllättävänkin tehokas muuten takeltelevan leffan päätteeksi. Elokuvan käsikirjoitus ja leikkaus ovatkin kummallisesti työstetyt, välillä suorastaan amatöörimäiset. Lawrence Kasdanilta odottaisi aiempien kirjoitustöiden perusteella huomattavasti parempaa jälkeä. Tekniseltä puolelta löytyy muuten onnistumisia ja Whitney Houstonin tulkinta I Will Always Love You -kappaleesta on suorastaan erinomainen mahtipontisuudessaan. Ymmärrän hyvin, miksi The Bodyguard oli ilmestyessään valtava menestys lippuluukuilla, mutta myös sen, miksi se sai tylyä palautetta kriitikoilta. Elokuva on toki asettanut jälkensä leffahistoriaan ja romanttisten jännäreiden ystäville suosittelen sitä edes kokeilemaan, etenkin näin 30-vuotisjuhlan kunniaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.4.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Bodyguard, 1992, Warner Bros., Tig Productions, Kasdan Pictures

Arvostelu: Signs (2002)

SIGNS

Ohjaus: M. Night Shyamalan
Pääosissa: Mel Gibson, Joaquin Phoenix, Rory Culkin, Abigail Breslin, Cherry Jones, M. Night Shyamalan, Patricia Kalember, Ted Sutton, Lanny Flaherty, Marion McCorry ja Michael Showalter
Genre: jännitys, scifi, draama
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 16

Signs on M. Night Shyamalanin ohjaama, käsikirjoittama ja tuottama scifijännityselokuva. Shyamalan suunnitteli tarinaa pitkään ja ohjaajan noustua suosioon elokuviensa Kuudes aisti (The Sixth Sense - 1999) ja Unbreakable - särkymätön (Unbreakable - 2000) myötä, hän koki olevansa valmis tekemään enemmän tehosteita hyödyntävän filmin. Kuvaukset käynnistyivät 2001 ja lopulta Signs sai maailmanensi-iltansa 29. heinäkuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys, mutta se herätti voimakkaasti niin positiivisia kuin negatiivisia mielipiteitä katsojissa ja kriitikoissa. Itse näin Signsin vasta keväällä 2015 ja kuuluin niihin, jotka eivät pitäneet elokuvasta. En siis ole katsonut leffaa uudestaan, mutta kun huomasin filmin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi antaa Signsille uuden mahdollisuuden.

Entinen pappi Graham Hess huomaa, että hänen pellolleen on ilmestynyt valtava, mystinen kuvio. Kun näitä kuvioita alkaa löytymään ympäri maailmaa, Grahamin perhe alkaa vähitellen uskoa, että Maahan on saapunut jotain ulkoavaruudesta...

Mel Gibson näyttelee Graham Hessiä, maatilalla asuvaa ex-pappia, joka on menettänyt uskonsa Jumalaan vaimonsa (Patricia Kalember) traagisen kuoleman jälkeen. Gibson on yllättävänkin hyvä roolissa, välittäen vakuuttavasti Grahamin vaikeat ja monikerroksiset tunteet läpi elokuvan. Graham yrittää toipua vaimonsa menettämisestä ja pitää perhettään kasassa, mitä ei auta yhtään, kun kaikkialla alkaa tapahtumaan kummia.

     Grahamin kanssa maatilalla asuvat myös hänen lapsensa Morgan ja Bo, joita näyttelevät Rory Culkin ja ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä Abigail Breslin, sekä Grahamin veli Merrill, jota näyttelee Joaquin Phoenix. Culkin ja Breslin pärjäävät oikein passelisti rooleissaan ja suoriutuvat vaativammistakin kohtauksista hyvin. Phoenix tekee kelpo työtä omassa osassaan, mutta kyseessä ei todellakaan ole yksi hänen parhaista roolisuorituksistaan.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Cherry Jones paikallisena poliisina, sekä Shyamalan itse Rayna, jota kohtaan Graham kokee kaunaa. Jos ei tiedä, minkä näköinen Shyamalan on tai että hän esittää hahmoa, ei Rayn näyttelijätyöhön luultavasti kiinnitä sen kummemmin huomiota. Kuitenkin kun tietää, että tuossa nyt on elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja, on jopa hieman hassua, kuinka merkittävään osaan hän on lopulta itsensä pistänyt. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että ohjaajat tekevät cameoita elokuvissaan, onhan Shyamalan tehnyt sitä aina. Mutta kun hän ei ole näyttelijänä erityisen kummoinen, olisi hän voinut antaa roolin jollekulle toiselle ja pysytellä kameran takana.

Vaikka löysin yhä kritisoitavaa Signsista, pidin siitä toisella katselukerralla huomattavasti enemmän. Sen lisäksi, että en lämmennyt sille, että Shyamalan päätti roolittaa itsensä tärkeään sivurooliin, en myöskään täysin pitänyt parin ratkaisun toteutuksesta. En sano, että niiden toteutus olisi varsinaisesti huono, vaan pikemminkin, että ratkaisut ovat ajatuksen tasolla mahtavia ideoita. Shyamalan tuo ne näytölle tarpeeksi sujuvasti, mutta ne voisivat olla hiotumpia, jolloin kokonaisuus nousisi lopulta niiden mahtavien ideoiden tasolle. Vaikka koinkin, ettei Shyamalan täysin onnistu kaikessa elokuvassa, on hän silti työstänyt erittäin mainion tieteistarinan, josta löytyy myös syvällinenkin puolensa.

Yksi Shyamalanin suurimmista onnistumisista Signsissa on tunnelma. Heti ensiminuuteilla elokuva saa katsojan tietyn - miten sen nyt sanoisi - miellyttävän epämiellyttävän tunteen valtaan. Kaikki ei selvästi ole kohdallaan tällä maatilalla ja jännite leviää ruudulta kotikatsomoon. Samalla leffa on kuitenkin todella kiehtova. Mikä ihme teki valtavan kuvion Grahamin pellolle? Mitä se tarkoittaa? Miksi perheen koirat alkavat käyttäytyä kummallisesti? Jokin tuntuu kaiken aikaa lymyilevän pellolla ja yöllä se jokin saattaa jopa lymyillä lähellä perheen taloa. Katsoja haluaisi sanoa Grahamille, että tämä ottaisi perheensä ja lähtisi äkkiä pois, mutta samaan aikaan haluaa myös, että hahmot selvittävät, mitä on oikein meneillään?

Toisin kuin monet genren edustajat, jotka ovat puhtaasti viihteellistä menoa ja melskettä, Signs on hyvin rauhallinen ja hidastempoinen teos. Ensimmäisellä katselulla tämä oli yksi pettymyksen tuottaneista tekijöistä, mutta nyt toisella kerralla pidin siitä, kuinka tunnelmaa kasvatetaan vähitellen. Jännite ei koskaan hellitä, mikä johtuu suurimmaksi osaksi siitä, miten elokuva päättää tarjota sen, mikä ihme onkaan tehnyt näitä outoja asioita. Olento nähdään vain vilaukselta ja silloinkin se pysyttelee varjoissa. Sen lisäksi, että Shyamalan osoittaa vanhanaikaisin keinoin, kuinka rakentaa jännitettä, hän myös näyttää, kuinka äkkisäikäytykset kuuluu tarjota. Nykyään böö-pelottelut perustuvat vain voimakkaaseen ääneen, mitä katsoja säpsähtää, mutta minkä jälkeen kaikki jännite on kadonnut. Tässä Shyamalan ei todellakaan ärsytä katsojaansa typerällä äänitehosteella, vaan hyödyntää säikäyttäjän ääntä tai joskus ihan vain hiljaisuutta. Loppupäässä tulee loistava säikäytys, jossa olento ilmestyy kuvaan, eikä mukaan ole lisätty ollenkaan typerää äänipamausta.

Pidän suuresti Signsissa siitä, kuinka elokuva on tavallaan todella pienimuotoinen, mutta se herättää silti katsojassa tunteen siitä, että tämä outous tapahtuu kaikkialla ja koko maailma elää samassa jännityksessä kuin Grahamin perhe. Maailman menoa esitetään nokkelasti hahmojen näkemien uutislähetysten kautta ja ihmisten puheista. Elokuva ei koskaan lähde pitkästi näyttämään tapahtumia muualla, vaan kaikki esitetään perheen kautta maatilalla. Katsojasta tuntuukin siltä, että olisi itse maatilalla mukana. Ja kun Grahamin perhe on näin onnistuneesti kirjoitettu ja näytelty, nelikon luona viettää aika mielellään. Yksi elokuvan teemoista liittyykin perheeseen ja kuinka Grahamin, Merrillin, Morganin ja Bo'n täytyy tehdä yhteistyötä selvitäkseen.

Suurin teema elokuvassa on kuitenkin usko - sen menettäminen ja mahdollisesti sen saaminen takaisin. Grahamin uskon menetys näkyy vahvasti pitkin leffaa ja siihen liittyvät niin hänen perheensä, Shyamalanin hahmo, muut kaupungin asukkaat ja itse muukalaisoliot. Jos elokuvaa haluaa oikein syväanalysoida, olennot voi nähdä pahuuden ilmentyminä, jotka saapuvat koettelemaan Grahamia. Sen lisäksi, että Grahamin täytyy tehdä yhteistyötä perheensä kanssa, eikä vain jatkuvasti yrittää hoitaa hommia yksin ja sysätä pahaa oloa pois, hän myös tarvitsee uskoansa kohdatakseen vaikeudet. Signsin voi siis katsoa kertomuksena uskosta, jota yritetään horjuttaa tai sitten sen voi katsoa puhtaasti tiivistunnelmaisena scifielokuvana. Molemmin tavoin se toimii hyvin. Jos tietyt ristiriitaiset ratkaisut loppuhuipennuksessa vakuuttaisivat yhtä lujasti kuin sitä edeltänyt puolitoistatuntinen, Signs olisi eheämpi kokonaisuus.

Vaikka Shyamalan pienesti kompastuukin omaan nokkeluuteensa lopussa, hän onnistuu silti suurimmaksi osaksi ohjaajana ja käsikirjoittajana. Tunnelma ja tarina rakentuvat hienosti, ja pidän paljon siitä, että Shyamalan on halunnut tehdä huomattavasti pienimuotoisemman ja hiljaisemman tieteisteoksen, jollaisia ei paljoa näe 2000-luvulla. Elokuvan vanhanaikainen toteutus itse asiassa saa sen tuntumaan kymmenisen vuotta vanhemmalta, enkä todellakaan sano tätä negatiivisessa mielessä. Muiden scifielokuvien keskellä Signs erottui edukseen vuonna 2002. Leffa on todella näyttävästi kuvattu. Mitään mielettömiä kamerakikkailuja ei ole luvassa, mutta kuvasommittelu on erittäin tarkkaa, tarkennuksen käyttö erinomaista ja eri keinot kuvata olentoa pimeyden ja heijastusten kautta nerokkaita. Kun olento nähdään paremmassa valossa, filmin päivittyneet tietokonetehosteet näkyvät selvästi. Lavasteet ovat upeat ja on erityisen ihailtavaa, että Grahamin pellon valtava kuvio tehtiin oikeasti. Äänitehosteita hyödynnetään vaikuttavasti, mutta James Newton Howardin säveltämät musiikit aiheuttavat pieniä ristiriitaisia tunteita. Toisaalta ne tuovat oman hyvän lisänsä tunnelmaan, mutta samalla ne ovat myös hieman yksitoikkoista pianonpimputtelua.

Yhteenveto: Signs on hieman ristiriitaisesta loppuhuipennuksestaan huolimatta erittäin mainio scifijännäri. M. Night Shyamalan rakentaa tunnelmaa vakuuttavasti ja vaikka filmi etenee varsin hitaasti, se pitää onnistuneesti koukussaan jännittävän ilmapiirinsä ansiosta. Katsojasta tuntuu siltä kuin olisi itsekin Grahamin perheen maatilalla pohtimassa niin tilalla kuin muualla maailmassa tapahtuvia kummallisuuksia. Olentojen kohtaamiset ovat tehokkaasti toteutetut, joskin leffan digiefektit ovat nähneet parhaat päivänsä. Elokuvasta löytyy myös oiva syvällinen puolensa ja teemoja uskosta, sen menettämisestä ja sen tarvitsemisesta vaikeuksien läpikäymiseen. Näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan, joskin Shyamalan olisi voinut oman roolinsa antaa jollekulle toiselle ja pysytellä kameran takana. Elokuvan loppuhuipennus jättää hieman turhauttavan tunteen kaiken koetun jälkeen, mutta on Signs silti erittäin hyvä tieteisteos, joka toimii yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Suosittelenkin elokuvaa lämpimästi scififaneille, jotka kaipaavat leffoiltaan rauhallisempaa ja pohdiskelevampaa menoa kuin mitä massalle tehdyissä efektipläjäyksissä on tarjolla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Signs, 2002, Touchstone Pictures, Blinding Edge Pictures, The Kennedy/Marshall Company

Arvostelu: Ted K (2021)

TED K

Ohjaus: Tony Stone

Pääosissa: Sharlto Copley, Drew Powell ja Amber Rose Mason

Genre: draama, jännitys

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 16

Ted K perustuu tositapahtumiin Ted Kaczynskistä, joka tunnettiin terroristipommittajana Unabomberina. Elokuvaa ryhdyttiin työstämään Kaczynskin kirjoittamien koodattujen päiväkirjamerkintöjen pohjalta, joita hänen mökistään löydettiin kymmenien tuhansien sivujen verran. Elokuvaa kuvattiin pitkin vuotta 2019 ja lopulta Ted K sai maailmanensi-iltansa Berliinissä maaliskuussa 2021. Nyt Ted K on saapunut myös Suomen elokuvateattereihin ja itse kiinnostuin elokuvasta, kun näin sen trailerin. Unabomberin tapaus ei ollut minulle entuudestaan tuttu, mutta traileri sai minut tutkimaan asiaa. Minulta meni elokuva kuitenkin täysin ohi, kun se ilmestyi teattereihin ja vasta yli kaksi kuukautta sen ensi-illan jälkeen kävin vihdoin katsomassa Ted K:n eräänä maanantai-iltana.

Työskenneltyään matematiikan professorina Kaliforniassa, Ted Kaczynski päättää yhtäkkiä erota työstään ja muuttaa asumaan keskelle metsää rakentamaansa mökkiin, keskittyen luonnon rauhaan eristyksissä modernista maailmasta. Kun metsää ryhdytään raivaamaan hänen tonttinsa ympäriltä, Ted päättää iskeä takaisin.

Scifielokuvasta District 9 (2009) parhaiten tunnettu Sharlto Copley näyttelee Ted Kaczynskiä, joka tunnetaan paremmin nimityksellä Unabomber, Tedin tehtyä lukuisia pommi-iskuja, mitkä nostivat hänet aikanaan FBI:n etsityimmäksi rikolliseksi. Vaikka kyseessä onkin päivänselvä terroristi ja vaarallinen uhka, tapettuaan kolme ihmistä ja vahingoitettuaan 23:a muuta, elokuva saa katsojan yllättävänkin hyvin ymmärtämään, miksi Ted ryhtyy tekemään mitä tekee. Nuorena Ted oli todettu varsinaiseksi matematiikkaneroksi, joka ryhtyikin opettamaan ainetta Kalifornian yliopistolla. Jostain syystä Ted päätti kuitenkin muuttaa täysin eristykseen keskelle metsää itse rakentamaansa mökkiin vailla sähköä ja juoksevaa vettä. Ted koki modernin maailman olevan pilalla ja ihmiskunnan tuhoavan planeetan erilaisten keksintöjensä kanssa, ja hän halusi palata takaisin luontoäidin helmaan. Mutta kun Tedin rauhaa ryhdytään jatkuvasti rikkomaan ja hän huomaa, millaista tuhoa hänen ympärillään olevalle metsälle tehdään, ei hän voi katsoa sivusta, vaan ryhtyy kostohommiin. Katsoja voi ymmärtää täysin hänen halunsa suojella luontoa ja motiivinsa yrittää tehdä asialle jotain. Tedin teot eivät tosin ole sieltä hyväksyttävimmästä päästä. Copley esittää tätä ns. ekoterroristia voimakkaasti, tulkiten hienosti hänen suuttumustaan. Copley on lähes kaiken aikaa ruudulla ja suuren osan ajasta yksin, joten hänen täytyykin pistää parastaan, jotta katsoja jaksaa seurata Tedin rikollisia puuhia.

On täysin ymmärrettävää, miksi Unabomberista päätettiin tehdä elokuva ja miksi se keskittyy oikeasti kertomaan Tedin tarinaa, eikä näytä ollenkaan terroristia etsivän FBI:n menoa. Moni muu elokuvantekijä olisi varmasti käsitellyt kertomusta eri lailla ja eri vinkkelistä, mutta ohjaaja-käsikirjoittaja Tony Stonen lähestymistapa toimii hyvin. Katsoja on kuin kärpäsenä katossa, seuratessaan Tedin tekosia vuosien edetessä. Todellisen Kaczynskin koodikielellä rustattuja päiväkirjamerkintöjä hyödyntäen Tedin kertojaääni kuljettaa katsojan terroristin mielen sisälle, mikä on samanaikaisesti kiehtovaa ja karmivaa. On erittäin mielenkiintoista, kuinka katsoja huomaa nopeasti olevansa Tedin puolella. Moraalikysymys leijailee kaiken aikaa yllä ja katsoja pistetään miettimään, kykeneekö Tediä tuomitsemaan täysin?

Rikollinenhan Kaczynski kyllä on ja vankilaan hän kuuluu, mutta eri toimintametodeilla moni katsoja voisi hyvinkin nähdä hyppäävänsä hänen kelkkaansa mukaan. Elokuvan ensimmäinen puolisko ennen varsinaisten pommitusten alkamista meneekin siinä, kun katsoja nyökkäilee Tedin turhautumiselle modernia maailmaa kohtaan ja kuinka ihmiskunta on nostanut itsensä jalustalle ja unohtanut ympärillä olevan maan rikkaat ja kauniit antimet. Toisen puoliskon aikana leffa menettää otettaan ja ymmärrettävä, joskin eksentrinen luonnonsuojelija muutetaan hulluksi, joka nostaa itseään jalustalle ja kokee aika lailla kaikkien muiden olevan vähempiarvoisia ja syntisiä, ilman oikeutta hänen pyhään elämäntapaansa. Elokuvan ongelmiksi käyvät myös paikoitellen teennäiseltä tuntuva taiteellisuus, takkuilevaksi käydä kerronta, jossa Tedin hirmutekoja ei oikein osata käsitellä, sekä liian pitkä kesto. Eheämmällä kerronnalla kahden tunnin kesto olisi perustellumpi, mutta nyt toisen tunnin aikana katsoja alkaa pohtia, että milloinkohan filmi päättyy? Leffan lopetus on aika antikliimaksi ja lopputekstien alkaessa itselleni heräsi ajatus "ai tässäkö tämä nyt oli".

Tony Stonen rakentama tunnelma on tehokkaan painostava ja paikoitellen todella koukuttava. Hänen otteensa kuitenkin lipsuu leffan edetessä, kuten tekee myös hänen, Gaddy Davisin ja John Rosenthalin käsikirjoitus. Tedin jatkuva monologipaatos on hyvin rustattua, mutta kerronta vaatisi viilausta. Viimeistään leikkauksessa elokuvaa olisi pitänyt tiivistää. Leffasta löytyy kuitenkin joitain todella hyviä leikkauksia, erityisesti alussa, kun näytetään samanaikaisesti Tedin rikkovan moottorikelkkoja ja hakkaavan polttopuita. Kuvaus on myös hieman ailahtelevaa. Luonnon komeutta esitellään näyttävillä laajoilla kuvilla, mutta mukaan mahtuu tökeröitä lähikuvia ja hassuja kalansilmälinssin käyttöjä. Parista kuvasta voi myös bongata kuvaajan heijastuvan vaikkapa ikkunasta. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja Blanck Massin säveltämät musiikit ovat parhaimmillaan vaikuttavan ahdistavat.

Yhteenveto: Ted K on kelpo ja mielenkiintoinen kuvaus yllättävänkin ymmärrettävästä terroristista. Tedin tekoja ei voi hyväksyä, mutta hänen tunteensa ja motiivinsa ovat hyvinkin loogiset. Elokuvassa leijailee ovela moraalikysymys katsojalle, joka huomaa leffan ensimmäisen tunnin ajan olevan samaa mieltä päähenkilön kanssa. Toisen tunnin aikana Tedistä maalaillaan kuitenkin tavanomaisempi sekopää, joka sokaistuu täysin teoistaan ja huumaantuu saamastaan mediahuomiosta. Toinen tunti ei olekaan yhtä hyvä kuin edeltäjänsä, tarinankerronnan käydessä kompuroivammaksi. Loppuhuipennus tuntuu myös aikamoiselta antikliimaksilta kaiken jälkeen. Tony Stonen ohjaus on toimivaa, joskin paikoitellen Stone siirtyy turhan taiteellisille poluille. Käsikirjoitus vie katsojan hyvin päähahmon mielen sisälle ja on hyvä ratkaisu, etteivät kohtaukset näytä muiden tekemisiä, vaan kaikki tapahtuu Tedin kanssa. Sharlto Copley on erinomainen pääroolissa. Ted K lässähtelee hieman toisen puoliskonsa aikana, mutta pysyy silti mainiona. Elokuvaa onkin helppo suositella kaikille true crime -intoilijoille ja Unabomberin tapausta seuranneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ted K, 2021, Heathen Films, In Your Face Entertainment, Hideout Pictures

Arvostelu: Kauhun kilometrit (Duel - 1971)

KAUHUN KILOMETRIT

DUEL

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Dennis Weaver, Jacqueline Scott ja Carey Loftin
Genre: jännitys, toiminta
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 16

Duel, eli suomalaisittain Kauhun kilometrit on leffoilla, kuten Tappajahai (Jaws - 1975), Indiana Jonesit (1981-), E.T. the Extra-Terrestrial (1982), Jurassic Park (1993), Schindlerin lista (Schindler's List - 1993) ja Pelastakaa sotamies Ryan (Saving Private Ryan - 1998) elokuvateollisuutta mullistaneen ohjaaja Steven Spielbergin esikoiselokuva. Leffa lähti liikkeelle Richard Mathesonin lyhyttarinasta, mikä oli julkaistu Playboy-lehdessä. Spielbergin sihteeri oli lukenut tarinan ja esitteli sen Spielbergille, joka oli siinä kohtaa tehnyt vain lyhytelokuvan Amblin' (1968) ja jakson sarjaan The Name of the Game (1968-1971). ABC-kanava työsti lyhyttarinan pohjalta televisioelokuvaa ja Spielberg haki sen ohjaajaksi. Elokuva kuvattiin vain kolmessatoista päivässä ja sen jälkityöt hoidettiin kymmenessä. Kauhun kilometrit sai ensiesityksensä ABC:n "viikon elokuvana" 13. marraskuuta 1971 - tasan 50 vuotta sitten! Studio yllättyi elokuvan onnistumisesta ja sen saamasta suosiosta niin paljon, että leffa päätettiin julkaista ulkomailla ihan teattereissa (Suomeen elokuva saapui huhtikuussa 1973). Sitä varten elokuvaan piti kuitenkin kuvata lisää materiaalia, sillä alkuperäinen televisiossa esitetty versio kesti vain noin tunnin ja vartin. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Kauhun kilometrejä, enkä erityisemmin edes tiennyt, mistä siinä on kyse - vain että kyseessä oli Spielbergin ensimmäinen elokuva. Kun huomasin filmin täyttävän tänä vuonna 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella sen.

Myyntimies David Mann on pitkällä ajomatkalla tekemään kauppoja, kun häntä alkaa ajamaan takaa rekka. Aluksi David ajattelee, että kyseessä on tyhmä pila, mutta pian käy selväksi, että Davidin henki on oikeasti vaarassa, eikä rekkakuskilla ole aikomustakaan jättää häntä rauhaan.

Pääroolissa David Mannina nähdään edesmennyt Dennis Weaver. Weaver tuo hienosti esiin hahmonsa kokemat tunnevyöryt, kun vaarallinen takaa-ajo alkaa. Alun hämmennys muuttuu jännitykseksi ja sitten puhtaaksi kauhuksi. Elokuva vie katsojan taidokkaasti Davidin pään sisälle ja tekee katsojastakin äärimmäisen vainoharhaisen. Senkin kerran, kun David pääsee hetkeksi piiloon rekalta, hän on täysin varma, että joku hänen ympärillä olevista on pakko olla rekkakuski, joka vain odottaa tilaisuuttaan iskeä. Katsojasta tuntuu kuin olisi itsekin Davidin auton kyydissä, tiivistunnelmaisessa tapahtumaketjussa mukana. Muuten filmissä ei oikeastaan ole kunnon hahmoja ja jos Davidissa ei olisi onnistuttu, olisi elokuvassa selkeä kompastuskivi.

Itse rekkakuskia ei elokuvassa kunnolla näytetä, eikä tämän motiiveja Davidin jahtaamiseen paljasteta. Joitakin tämä voi häiritä, mutta omasta mielestäni se vain korosti filmin tehokkuutta. Steven Spielberg osoitti jo tällä ensimmäisellä elokuvallaan todella vahvat taitonsa, eikä ole mikään ihme, että Kauhun kilometrit sai poikkeuksellisesti kunnon teatterilevityksen ja nosti Spielbergiä heti korkeampaan asemaan elokuvantekijänä. Elokuva ei turhia vitkuttele, vaan pistää takaa-ajon nopeasti käyntiin ja loppuleffa onkin sitten yhtä jännitystä, kun David ei millään pääse rekasta eroon. Joka kerta, kun rekka katoaa näkyvistä, joka kerta, kun David luulee olevansa turvassa, rekka saapuu jostain jylisten paikalle. Kyseessä todella on tiivistunnelmainen kyyti, missä rakennetaan jännitettä hienosti. Spielberg on selvästi lainaillut paljon Alfred Hitchcockilta, mutta lisää hommaan enemmän toimintaa. Elokuva maksoi alle puoli miljoonaa dollaria, mutta Spielberg tietää niin tarkkaan, mitä hän tekee, että leffa tuntuu paljon kalliimmalta. Nykypäivänä käytetään satojakin miljoonia isoihin toimintarymistelyihin, eikä niihin siltikään välttämättä saada yhtä rautaista menoa ja meininkiä kuin Spielberg loi tähän teokseen.

Kauhun kilometrit on siinä mielessä hieman paradoksinen elokuva, että sen vahvuus ja heikkous johtuvat samasta asiasta: yksinkertaisuudesta. Elokuvassa ei ole mitään ylimääräistä, vaan se on tiukkaa takaa-ajoa alusta loppuun, eikä edes pysähdys kahvilassa tarjoa hengähdystaukoa. Tämä on hienoa, mutta samalla pelkkä takaa-ajo, etenkin kun se vielä tapahtuu koko ajan samoilla ajoneuvoilla, käy jossain kohtaa hieman paikallaan junnaavaksi. Leffa hyödyntää tehokkaasti yhtä ideaansa, mutta loppupuoliskolla se kaipaisi ehkä hieman jotain muutakin. Elokuvassa on suunnilleen vartin pätkä, minkä aikana tuntuu siltä, että leffa voisi jo pian päättyä, sillä homma kiertää ympyrää. Loppuhuipennuksessaan elokuva kuitenkin kerää uutta vauhtia ja pistää jälleen jännittämään, miten hurjassa jahdissa käy?

Elokuvan tekninen toteutus ei todellakaan viesti, että Kauhun kilometrit olisi suoraan televisioon tehty leffa tai että koko homma olisi kuvattu alle kahdessa viikossa ja pistetty kasaan vielä lyhyemmässä ajassa. Kuvaus on todella taidokasta. Hätiköityjä kameraliikkeitä ei mukana ole, vaan kaikki kuvakulmat ja sommittelut on tehty huolellisesti. Kamera on usein asemoitu ajoneuvojen kylkiin, millä saadaan aikaiseksi todella tyylikkäitä otoksia. Leikkauskin on oivallista, eikä vauhdikkaita hetkiä ole editoitu silpuksi. Kun leffassa seurataan lähinnä yhtä ainoaa ihmistä, jonka repliikeiksi jäävät pääasiassa yksittäiset sanat ja huudot, on elokuvan äänipuoli täysin tehosteiden varassa. Rekan jylinästä on tehty painostava ja kaahailut herättävät adrenaliinia katsojankin suonissa. Kelpo lisäyksen tuo Billy Goldenbergin säveltämä musiikki.

Yhteenveto: Kauhun kilometrit on onnistuneen tiivistunnelmainen jännitysajelu, jossa Steven Spielberg pääsi välittömästi osoittamaan suuret lahjansa elokuvantekijänä. Elokuva siirtyy nopeasti itse asiaan ja loppuleffa on varsinaista kyytiä, jossa niin David Mannin kuin katsojankin sydän hakkaa ja hikipisarat valuvat pitkin ohimoa. Vain parissa kohtaa elokuvan samaa toistava kuvio käy hieman raskaaksi, mutta suurimmaksi osaksi Spielberg onnistuu pitämään intensiteetin yllä ja katsojan täysillä menossa mukana. Jatkuvasti tuntuukin siltä kuin istuisi itse Davidin auton pelkääjänpaikalla. Kaahailukohtauksista ei todellakaan huomaa, että elokuva tehtiin todella mitättömällä budjetilla ja erittäin lyhyessä ajassa, vaan Spielberg saa leffansa näyttämään, tuntumaan ja kuulostamaan kalliimmalta ja huolellisemmin työstetyltä kuin se onkaan. Dennis Weaver on nappivalinta pääosaan ja lähes ainoana näyttelijänä ruudulla iso osa filmin toimimisesta lepää hänen harteillaan. Kaiken kaikkiaan Kauhun kilometrit on vahva aloitus yhden kaikkien aikojen ohjaajan uralle ja jos ei ole leffaa vielä nähnyt, suosittelen sitä erittäin lämpimästi - etenkin nyt filmin 50-vuotisjuhlan kunniaksi!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Duel, 1971, Universal Television

Arvostelu: Uhkavaatimus Maalle (The Day the Earth Stood Still - 1951)

UHKAVAATIMUS MAALLE

THE DAY THE EARTH STOOD STILL

Ohjaus: Robert Wise
Pääosissa: Michael Rennie, Patricia Neal, Billy Gray, Hugh Marlowe, Sam Jaffe, Frances Bavier ja Lock Martin
Genre: scifi, jännitys
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 12

"Klaatu barada nikto."

The Day the Earth Stood Still, eli suomalaisittain Uhkavaatimus Maalle perustuu Harry Batesin novelliin Farewell to the Master vuodelta 1940. Tuottaja Julian Blaustein oli pidemmän aikaa halunnut tehdä tieteiselokuvan, mikä toimisi vertauskuvana kylmälle sodalle ja ydinvoiman pelolle. Hän löysi Batesin tarinan, innostui siitä ja sai 20th Century Fox -studion Darryl F. Zanuckin kiinnostumaan ideastaan. Edmund North ryhtyi työstämään käsikirjoitusta Batesin tekstin pohjalta ja kuvaukset alkoivat huhtikuussa 1951. Lopulta Uhkavaatimus Maalle sai maailmanensi-iltansa 18. syyskuuta 1951 - tasan 70 vuotta sitten! Elokuva oli menestys ja se sai kriitikoilta kehuja. Vuosien varrella leffa on noussut klassikon asemaan ja nykyään sitä pidetään yhtenä scifigenren merkittävimpänä teoksena. Itse en ollut aiemmin nähnyt Uhkavaatimusta Maalle, mutta olin nähnyt sen uudelleenfilmatisoinnin, vuoden 2008 Päivä jona maailma pysähtyi (The Day the Earth Stood Still), mistä en pitänyt yhtään. Kun huomasin alkuperäisen teoksen täyttävän nyt 70 vuotta, päätin vihdoin sivistää itseäni ja katsoa ja arvostella Uhkavaatimuksen Maalle juhlavuoden kunniaksi.

Avaruusalus laskeutuu Washingtoniin keskellä kirkasta päivää ja paniikki leviää. Aluksesta astuvat esille humanoidi olento Klaatu ja suuri robotti Gort, mutta mitä he oikein haluavat?

Ihmistä muistuttavana avaruusolio Klaatuna nähdään isokokoinen ja jylhäkasvoinen Michael Rennie, joka vakuuttaa nopeasti toisen planeetan asukkina. Klaatu on älyllisesti ja monella muullakin tapaa ihmisiä ylempänä, mutta häntä kiehtoo suuresti ihmisten tavat. Hänessä on jotain erittäin mystistä ja kiehtovaa, etenkin kun hahmon motiiveja Maahan saapumiseen aletaan vähitellen avaamaan. Mukanaan Klaatulla on suuri robotti Gort, jonka asussa hikoilee Lock Martin. Näin 70 vuotta myöhemmin Gort ei ole enää erityisen uhkaava ilmestys, mutta jokin täysin tunteettomassa robotissa aiheuttaa epämiellyttävää henkeä. Katsoja lähinnä jännittää, onko Gort toisen lajin tuhoase, vai pelkkä Klaatun henkivartija, jos ihmiset ryhtyvät välittömästi väkivaltaisiksi?

     Ihmishahmoja leffassa taas ovat mm. pariskunta Tom (Hugh Marlowe) ja Helen (Patricia Neal), sekä Helenin nuori poika Bobby (Bill Gray), jotka ajautuvat avaruusoliohysterian keskelle ja joilla on jokaisella oma mielipiteensä ulkoavaruuden mahdollisesta uhkasta. Tom käy ärsyttäväksi pelkojensa kera, kun taas Bobby on sympaattinen innostuksensa kanssa. Helenistä kehitellään vähitellen kiinnostavaa naistähteä tapahtumiin. Ihmistenkin näyttelijät tekevät mainiota työtä, vaikka välillä heistä löytyy samaa robottimaisuutta kuin Gortista.

Uhkavaatimus Maalle onnistui yllättämään minut erittäin positiivisesti. Vaikka aika onkin tehnyt tepposensa Gortin pelottavuudelle, on elokuva muuten erittäin toimiva tänäkin päivänä. Iso syy siihen on sen ajaton teema tuntemattoman pelosta ja ihmiskunnan käytöksestä pelon alla. Vaikka alun perin filmi luotiin kuvastamaan ihmisten epävarmuutta ja ennakkoluuloja kylmän sodan keskellä, sekä pelkoa mahdollisesta ydintuhosta, voi nämä vertaukset siirtää myös nykypäivään sopiviksi. Elokuvan viesti käy selväksi viimeistään Klaatun pitämästä vaikuttavasta puheesta filmin lopussa. Jos ihmiskunta ei lopeta toistensa tuhoamista, ei tavalla tai toisella lajistamme ole enää lopulta mitään jäljellä. Voiko koko ihmiskunta tehdä yhteistyötä vasta lajin ulkoisen uhkatekijän saapuessa kuvioihin?

Elokuvassa siis riittää pohdiskeltavaa, eikä se ole niinkään suuri scifitaisteluspektaakkeli kuin monet lajityypin teoksista tänä päivänä. Toki omalle ajalleen tässä oli jo spektaakkelia tarpeekseen ja edelleen se tuntuu omalla, aikansa puolesta viehättävällä ja filosofisella tyylillään elämykseltä. Sen lisäksi, että elokuva on mm. sellaisten filmien, kuten Kolmannen asteen yhteys (Close Encounters of the Third Kind - 1977) ja Independence Day - maailmojen sota (Independence Day - 1996) edelläkävijä ja esikuva, ei elokuva ole vain science fictionia. Leffasta löytyy selviä kauhuelokuvankin piirteitä, mitkä olivat takuulla tehokkaita 70 vuotta sitten. Vielä tänäkin päivänä elokuvasta löytyy jännitettä. Lyhyestä, vain pari minuuttia yli puolentoista tunnin kestosta huolimatta filmi ei syyllisty kiirehtimiseen. Tarinaan käytetään oma aikansa ja se saa kehittyä omalla painollaan eteenpäin.

Elokuvan ohjaaja Robert Wise on parhaiten tunnettu musikaalien West Side Story (1961) ja The Sound of Music (1965) tekijänä. Tässä Wise kuitenkin osoittaa taitonsa jännityksen rakentamisessa ja kiehtovien teemojen käsittelyssä. Wise hallitsee pakettia taidokkaasti. Edmund H. Northin käsikirjoitus on onnistunut pohja Wiselle ja on kiehtovaa, kuinka North kanavoi tarinaan ajalle ajankohtaisia kauhuja. Uhkavaatimus Maalle on oivallisesti kuvattu ja leikkauskin on pääasiassa sujuvaa. Avaruusaluksen lavasteet ovat yksinkertaiset ja pelkistetyt, mutta tehokkaat. Klaatun ja Gortin asuista löytyy pientä toivomisen varaa. Suurimmaksi osaksi tehosteet toimivat yhä, mutta loppupäässä katsoja huomaa päivänselvästi vaijereiden käytön. Äänimaailmakin on mainio ja Bernard Herrmannin säveltämät musiikit luovat tunnelmaan oman tehokkaan lisänsä.

Yhteenveto: Uhkavaatimus Maalle on yhä 70 vuotta ilmestymisensä jälkeen vahva ja ajankohtainen tieteisklassikko. Vaikka Gort-robotti on menettänyt ajan kanssa suuren osan kauhistuttavuudestaan, ei ajan julma hammas ole nakertanut filmiä liikaa. Siitä löytyy onnistunutta jännitettä, katsojan pohtiessa muukalaisten saapumisen syytä. Samalla saapuminen saa hyvin katsojan pohtimaan ihmisluonnetta ja ihmiskunnan selviytymismahdollisuutta sodassa niin toisiaan kuin yhteistä vihollista vastaan. Kiehtovat teemat hoidetaan filosofisella hengellä ja vaikkei leffassa nähdäkään suuria taisteluita ja mäiskettä, on puolentoista tunnin kesto nopeasti ohi. Ohjaaja Robert Wise on rakentanut hienon tieteispaketin ja Michael Rennie vakuuttaa muukalais-Klaatuna. Erikoistehosteet eivät enää tänä päivänä aiheuta ihmetystä, mutta ne ovat omalle ajalleen varsin onnistuneet. Uhkavaatimus Maalle on klassikkoasemansa ansainnut, eikä sen suuria vaikutuksia scifigenreen voi millään kieltää. Lajityypin isoimmille faneille elokuva onkin pakkokatsottavaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Day the Earth Stood Still, 1951, Twentieth Century Fox

Arvostelu: The Marksman (2021)

THE MARKSMAN

Ohjaus: Robert Lorenz

Pääosissa: Liam Neeson, Joe Perez, Katheryn Winnick, Juan Pablo Raba, Teresa Ruiz, Dylan Kenin, Sean Rosales ja Alfredo Quiroz

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 16

The Marksman on Liam Neesonin uusi toimintajännityselokuva. Se lähti liikkeelle työnimellä "The Minuteman" ja sen kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2019. Nyt elokuva saapuu teattereihin, vain puolisen vuotta Neesonin edellisen leffan, Honest Thiefin (2020) jälkeen. Vaikka pidänkin suurta osaa Neesonin nykytuotannosta samaa rataa kiertävinä toimintarainoina, jaksavat ne viihdyttää tarpeeksi, jotta kiinnostun aina, kun Neesonilta on tulossa uusi projekti. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan elokuvaa sen lehdistönäytökseen - tosin lähinnä siksi, että kahden kuukauden tauon jälkeen pääsin vihdoin takaisin elokuvateatteriin. Kotona on toki kiva katsoa leffoja, mutta kyllä filmit pitäisi oikeasti kokea kunnon valkokankaalta!

Yhdysvaltojen ja Meksikon rajalla asuva sotaveteraani Jim Hanson ottaa suojelukseensa nuoren meksikolaispoika Miguelin, joka kantaa mukanaan kartellin rahoja ja jota kartelli nyt jahtaa.

Liam Neeson näyttelee entistä merijalkaväen sotilasta, Jim Hansonia, jonka nimellä ei oikeastaan ole väliä, sillä rooli on periaatteessa täysin sama kuin mitä Neeson on esittänyt viimeiset kymmenen vuotta toimintaleffasta toiseen. Äksy ex-sotilas pyrkii välttelemään taistelemista, kunnes jokin motivoi häntä palaamaan toimintaan ja vetämään roistoja turpaan. Jim ei tosin ole mikään erityisen kova turpaanvetäjä ja lähes 70-vuotiaasta Neesonista alkaa kyllä ikä näkyä. Hän on silti oivan karismaattinen rooliin ja vahva keulakuva muuten hyvin keskinkertaisessa leffassa.

     Elokuvan vetonaula on kuitenkin Miguel-poika, jota Jim ryhtyy suojelemaan ja jota esittää nuori Joe Perez. Vaikka kestää oman aikansa, että pojasta saadaan mielenkiintoinen hahmo, Miguelin ja Jimin välille muodostuva toveruus tuo miellyttävää henkeä ja Perez on sympaattinen osassaan.

     Lisäksi leffassa nähdään myös Juan Pablo Raba Miguelin perässä olevana kartellipomo Mauricona, Viikingit-sarjasta (Vikings - 2013-2020) tuttu Katheryn Winnick rajavartioon kuuluvana Sarahina, sekä Teresa Ruiz Miguelin äitinä, joka pyytää Jimiä suojelemaan poikaansa. Raba sopii oivallisesti tyypilliseen Hollywood-kuvaukseen meksikolaisrikollisesta. Hahmo ei yksinään ole mistään mielenkiintoisemmasta päästä, mutta Mauricoon tuo tiettyä lisää pienet hetket, joissa hän pysähtyy katselemaan maailman menoa rajan pohjoisella puolella. Winnick ei pääse lainkaan oikeuksiin tylsässä roolissa, joka ei johda oikein minnekään.

The Marksman on hyvin tyypillinen toimintapätkä, jossa rauhaan vetäytynyt ex-sotilas päätyy suojelemaan jotakuta häijyiltä pahiksilta. Vaikka elokuva tuokin tutun tarinan näytölle modernien western-elementtien ja road trip -henkisen kerronnan tavoin, ei leffa pääse pakoon kliseiden vyörystä. Neesonin aiempia töitä nähneenä tämä ei tule minään yllätyksenä, joten kenties sen takia pystyin katsomaan joitain juttuja sormien läpi ja viihtymään jollain tapaa elokuvan parissa. Tai sitten olin vain innoissani siitä, että pääsin pitkästä aikaa katsomaan elokuvaa kunnon valkokankaalta televisioruudun sijaan. Ilman koronaa The Marksman olisi luultavasti niitä rainoja, jotka heivataan suoraan suoratoistoon tai vuokralle, mutta nyt kun kaikki odotetut ja isot toimintateokset on siirretty tulevaisuuteen, voi nämä pistää teatterikierrokselle paremman puutteessa. Ja näin paremman puutteessa leffa kelpaa passelisti.

Kliseitä isommaksi ongelmaksi leffassa koituu kuitenkin se pituus. Elokuvalla on kestoa tunti ja kolme varttia ja siinä on ainakin se yksi vartti liikaa. Jos elokuva olisi nopeatempoisempi, siinä olisi enemmän menoa ja meininkiä, ja Neeson olisi kymmenisen vuotta nuorempi ja paremmassa iskussa toiminnan puolella, ei kesto välttämättä haittaisi. The Marksman on kuitenkin yllättävänkin hidastempoinen filmi, joka panostaa enemmän rakentamaan painostavaa tunnetta takaa-ajajista kuin hahmojen fyysiseen yhteenottoon. Vaikka hitaampi rakentelu auttaa kehittämään Jimin ja Miguel-pojan välille kehkeytyvää toveruutta, saa se myös katsojan kiinnittämään huomiota elokuvan tuttuihin ja turvallisiin latuihin. Nämä ladut tekevät leffasta hitaan myös siksi, että katsoja voi arvata kaikki tulevat koukut ja käänteet etukäteen.

The Marksmanin ohjauksesta vastaa Robert Lorenz, joka on tätä ennen ohjannut vain yhden elokuvan, Clint Eastwoodin tähdittämän Takaisin pelissä (Trouble with the Curve - 2012). Lorenz on pääasiassa toiminut Eastwoodin filmien tuottajana ja siksi onkin jopa hieman hassua, ettei The Marksmanissa nähdä Eastwoodia Neesonin sijaan. Kenties Neesonissa on vielä jäljellä tiettyä ketteryyttä, jota rooli vaatii, vaikka muuten Jim voisikin olla täysin Eastwoodille kirjoitettu hahmo. Lorenzin, Chris Charlesin ja Danny Kravitzin työstämä käsikirjoitus lainailee sieltä täältä, eikä edes idean tasolla ole mitään uutta. Kolmikko on jopa kierrättänyt Takenista (2008) tutun uhkailevan puhelinsoiton, tällä kertaa tosin Neesonin hahmon suuntaan. Tekniseltä puolelta löytyy kenties eniten onnistumisia, vaikka leikkauksessa leffa kaipaisikin tiivistämistä ja reippautta. Kuvaus on tyylikästä ja sitä korostaa oiva värimaailma ja valaisu. Liekkitehosteet ovat selvästi tietokoneella toteutettuja ja lieventävät vaaran tuntua, mutta äänimaailma jyskyttää sopivasti ja Sean Callery tunnelmoi ihan menevästi säveltämillään musiikeilla.

Yhteenveto: The Marksman on kliseitä viljelevä ja turhankin tuttuja reittejä kulkeva toimintajännäri, jonka pelastaa karismaattisen Liam Neesonin ja sympaattisen Joe Perezin esittämien hahmojen välille muodostuva toveruus. Tarina on täysin ennalta-arvattava, eikä yksikään käänne tule yllätyksenä, jos on nähnyt edes pari Neesonin aiempaa toimintafilmiä. Itse toimintaa on aika vähän (luultavasti johtuen Neesonin iästä) ja elokuva panostaakin enemmän jännittävän tunnelman luomiseen. Koska tapahtumat voi arvata etukäteen, ei jännite pääse kovin korkeaksi nousemaan. Näistä syistä elokuva tuntuu myös liian pitkältä. Puolentoista tunnin elokuvana se olisi ytimekkäämpi ja viihdyttävämpi. Jo tällaisenaan kaikessa keskinkertaisuudessaan se on kuitenkin tarpeeksi passeli raina paremman puutteessa. The Marksmanissa ei todellakaan ole lähdetty keksimään pyörää uudelleen ja riippuen katsojasta se voi olla hyvä tai huono puoli.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.2.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Marksman, 2021, Azil Film, Cutting Edge Group, Raven Capital Management, Sculptor Media, Stonehouse Motion Pictures, UTA Independent Film Group, Voltage Pictures, Zero Gravity Management

Arvostelu: King Kong (1933)

KING KONG

Ohjaus: Merian C. Cooper ja Ernest B. Schoedsack

Pääosissa: Fay Wray, Robert Armstrong, Bruce Cabot, Frank Reicher, Sam Hardy, Victor Wong, Noble Johnson ja Steve Clemente

Genre: seikkailu, jännitys

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

King Kong on vuonna 1933 tehty hirviöelokuvien todellinen klassikko. Elokuva lähti liikkeelle Merian C. Cooperin kiinnostuksesta gorilloja kohtaan ja hän alkoi kuvitella mielessään taistelua jättiläisgorillan ja komodonvaraanien välillä. Cooper yritti kaupata ideaansa Hollywoodissa, mutta suuren laman alettua Yhdysvalloissa, ei kukaan tuntunut innostuvan kalliista ideasta. Uskoessaan, ettei elokuvaa voisi toteuttaa, Cooper alkoi kehitellä uusia ideoita. Vuonna 1931 hänet palkattiin RKO-studiolle, missä hän alkoi kehittelemään viidakkoon sijoittuvaa jännityselokuvaa The Most Dangerous Game (1932), jota varten rakennettiin suuret lavasteet. Kesken elokuvan tuotannon Cooper näki Willis O'Brienin stop motion -animaatiotekniikalla toteutetun, keskeneräisen dinosaurusfilmi Creationin (1931). Cooper hoksasi heti, että tällä tavalla hän pääsisi toteuttamaan elokuvansa jättimäisestä gorillasta. Aluksi RKO ei lämmennyt Cooperin villeille ideoille, mutta kun Cooper kuvasi The Most Dangerous Gamen kuvausten aikana pienen esittelypätkän, jossa hän hyödynsi elokuvan tähtiä Fay Wrayta ja Robert Armstrongia, sekä O'Brienin stop motion -animaatiota, RKO lopulta suostui projektiin, joka lähti liikkeelle nimellä "The Beast". Kirjailija Edgar Wallace palkattiin käsikirjoittajaksi, joka sai työstettyä ensimmäisen vedoksen hirviöiden täyttämälle saarelle eksyvistä vangeista, kunnes hän menehtyi helmikuussa 1932. Cooper itse ryhtyi työstämään käsikirjoitusta, jonka nimi muuttui "The Eighth Wonderiksi" ja jossa vangit muuttuivat elokuvantekijöiksi. Hän sai apua ja lisäideoita myös Horace McCoylta ja James Creelmanilta, jotka ehdottivat mm. saaren alkuperäisasukkaiden lisäämistä, minkä lisäksi tekstin viimeisteli toisen ohjaajan, Ernest B. Schoedsackin vaimo Ruth Rose. Monimutkikkaita erikoistehosteita hyödyntäen kuvaukset käynnistyivät The Most Dangerous Gamen lavasteissa ja työryhmän kera. Jälkituotannossa leffa teki elokuvahistoriaa musiikeillaan, sillä siinä kohtaa perinteisten taustamusiikkien sijaan Max Steiner työsti täysin uudenlaisella tavalla sävelmiä, jotka sopisivat eri kohtauksiin, minkä lisäksi hän hyödynsi siihen aikaan ennennäkemättömän kokoista elokuvaorkesteria. King Kong sai ensi-iltansa maaliskuussa 1933 ja se oli valtava menestys. Katsojien jono kiersi ympäri Radio City Music Hallia, missä sitä ensiksi esitettiin New Yorkissa ja neljän päivän ajan kaikki, jopa yli 6000 hengen näytökset olivat loppuunmyytyjä. Suosio vain jatkui, kun elokuvaa esitettiin vähitellen ympäri maailmaa ja kaikkialla ihailtiin ennennäkemättömiä erikoistehosteita ja kauhisteltiin pelottavan Kong-gorillan saapuessa kuvaan. Kriitikot ovat vuosikymmeniä ylistäneet elokuvaa ja jo monia vuosia sitten elokuvaa alettiin kutsumaan klassikoksi. Vuosien varrella elokuvalle on tehty jatko-osia ja siitä on työstetty uusia versioita. Itse näin tämän alkuperäisen King Kongin ensimmäisen kerran ala-asteella, mutten silloin erityisemmin ymmärtänyt sen päälle. Vasta joitain vuosia myöhemmin se alkoi kiehtomaan tosissaan, kun aloin enemmän tutkimaan elokuvahistoriaa. Katsoin elokuvan uudestaan vihdoin viime vuonna, osana 24 tunnin elokuvamaraton -haastettani, jolloin leffa iski täysillä. Nyt kun Kong-gorilla on taas kerran tekemässä paluun valkokankaille, tällä kertaa taistellakseen toista hirviölegendaa, Godzilla-liskoa vastaan elokuvassa Godzilla vs. Kong (2021), päätin katsoa ja arvostella molempien hirviöiden ensiesiintymiset - alkaen tietty ensimmäisenä ilmestyneestä, vuoden 1933 King Kongista.

Elokuvaa tekevä kuvausryhmä lähtee etsimään myyttistä Pääkallosaarta. Ohjaaja Carl Denham uskoo pääsevänsä tekemään kaikkien aikojen elokuvan, esittelemällä saarta ja sen salaisuuksia filmillään, mutta kuvaukset muuttuvat pian jännittäväksi selviytymistaisteluksi, kun ryhmä kohtaa saaren alkuasukkaiden palvoman jättiläisgorilla Kongin.

Idean isä ja toinen ohjaaja Merian C. Cooper päätti tosiaan hyödyntää The Most Dangerous Gamen lavasteita, työryhmää ja jopa näyttelijöitä King Kongissa. Elokuvaa tähdittäneet Robert Armstrong ja Fay Wray nähdään tässä elokuvaohjaaja Carl Denhamina ja näyttelijä Ann Darrow'na. Carl on todella intohimoinen elokuvantekijä, eikä anna minkään koitua filminsä kohtaloksi, eikä häntä tunnu edes haittaavan kuvausryhmäänkään kohtalo, kunhan kuvaukset saadaan purkkiin. Ann taas on nuori nainen, jonka Carl kiskaisee kadulta mukaan, esitellen tällä kuvitelmat Hollywood-tähteydestä ja romanttisesta seikkailusta. Eipä Ann (tai sen koommin Carlkaan) tiedä, mitä Pääkallosaarella odottaa. Carl on hahmoista mielenkiintoisin, omatessaan hyvin kyseenalaiset moraaliset arvot. Annkin on oiva hahmo, joskin nykyään hänet voi nähdä jopa liiankin tyypillisenä avuttomana neitona hädässä. Lähinnä ihmetetyttää, kuinka hän jaksaa koko laivamatkan kuunnella sitä, kun miehistö sanoo päin Annin naamaa, etteivät naiset kuulu laivaan ja että hän tuo pelkkää huonoa onnea.

     Carlin ja Annin lisäksi matkaan suuntaavat myös mm. kapteeni Englehorn (Frank Reicher), perämies Jack Driscoll (Bruce Cabot) ja kokki Charlie (Victor Wong), joista lähinnä vain Jack Driscollista kehitellään kunnon hahmo ja perinteisempi sankaritapaus, Carlin ollessa hieman epäilyttävämpää sorttia. Kaikki näyttelijät ovat rooleissaan mainioita, vaikkakin tänä päivänä onkin hieman hassua kuunnella kaikkien epäluonnollisen napakkaa ja äkkipikaista replikointia. 

King Kong on todella ansainnut tittelinsä elokuvahistorian merkkiteoksena ja klassikkona. Ei vain sen takia, että se sisältää ilmestymisensä aikaan hämmästyttäviä ja liki ennennäkemättömiä erikoistehosteita, sekä uudella tavalla tehtyä musiikkia (päästään niihin ihan kohta tarkemmin), vaan koska se on fantastinen seikkailuleffa, joka toimii yhä lähes 90 vuotta myöhemmin erinomaisesti. Siitä löytyy kaikki klassisen seikkailutarinan vaatimat ainekset: on uutta ja kiehtovaa maailmaa täynnä hurjia hirviöitä ja muita vaaroja, on urheaa sankaria pelastamassa kaunista neitoa, on jännitystä, on romantiikkaa, on toimintaa ja juurikin sitä seikkailemisen tuntua. Elokuvan tehon huomaa erityisesti siitä, että se onnistuu imaisemaan mukaansa niinkin hyvin, ettei tiettyihin ajan nakertamiin juttuihin edes kiinnitä sillä lailla huomiota. Tekijöiden loihtima illuusio on säilynyt ihailtavasti. King Kongista löytyy sitä todellista elokuvan taikaa.

Elokuva rakentaa onnistuneesti jännitettään, pitämällä alkupäässä yllä kutkuttavan salaperäisyyden. Vähitellen Carl Denham alkaa paljastamaan, mistä matkassa on todellisuudessa kyse ja mitä saarella huhuillaan lymyilevän, ja jännite kasvaa entisestään. Vaarat nousevat selvemmin mieleen ja hahmojen tavoin katsoja tietää, ettei saarelle astuminen luultavasti tiedä hyvää, mutta sinne on silti pakko mennä. Kun saarelle päästään, alkaa varsinainen vauhdin ja vaaratilanteiden vyyhti. Hahmot kohtaavat milloin mitäkin olentoja ja voin vain kuvitella, kuinka vuonna 1933 katsojat ovat hämmästelleet menoa samalla lailla kuin tänä päivänä me hämmästelemme, mitä kaikkea digiteknologialla voikaan saada aikaiseksi.

King Kongin hienous ja klassikkoasema eivät kuitenkaan johdu vain valloittavasta ja mukaansatempaavasta seikkailukertomuksesta tai vaikuttavista teknisistä saavutuksista, vaan siitä, että elokuvalla on oikeasti jotain sanottavanaan. Elokuvasta löytyy vahvaa sanomaa siitä, kuinka ihmisillä on paha tapa viedä ja riistää asioita muualta, oli kyse sitten kulttuurillisesta omimisesta tai eläinten viemisestä tarhoihin kaikkien tuijotettavaksi. Ihmisten on pakko levittää mahtiaan maailman joka kolkkaan ja sorkkia niitäkin paikkoja, joihin ei kannattaisi koskea. Filmissä pohditaankin, että kun luonnon mahti kohtaa ihmisten teknologian, kumpi lopulta taipuu yhteentörmäyksessä? Lisäksi pikkuhiljaa elokuva heittää ilmoille kysymyksen siitä, kuka onkaan lopulta leffan paha hirviö: Kong-gorilla vai Carl Denham? Kong on toki se selkeämpi ja perinteisempi hirviö, mutta eipä riistäjäluonteinen ja ihmisistä välinpitämätön Denhamkaan ole mikään puhdas pulmunen.

Ja sitten on tietty se tekninen puoli. Toki nykypäivänä hieman töksähdellen liikkuva ja stop motion -animoitu nukkegorilla näyttää pakostikin vähän hupsulta, eikä millään aiheuta enää niitä kylmiä väreitä katsojassa kuin vuosikymmeniä sitten. Silti elokuvan erikoistehosteet toimivat edelleen vaikuttavasti, lähinnä sen ansiosta, kuinka luovasti ja monipuolisesti niitä hyödynnetään. Tekijät ovat tienneet, että pelkästään kuvat animoiduista hirviönukeista eivät vielä yksinään riitä. Niinpä suurimpaan osaan tehostekuvista on liitetty päälle kuvaa oikeista näyttelijöistä reagoimassa monstereihin. Näemme siis kahta erikseen kuvattua videota päällekäin, joiden yhdistäminen on vaatinut suurta tarkkuutta ja ajoituksen lahjoja. Kun oikeat näyttelijät ovat vuorovaikutuksessa animoitujen hirviöiden kanssa, hyväksymme helpommin nämä tehosteet todeksi ja siitä syntyy se vaikuttava illuusio, mikä on kestänyt aikaa niin hyvin. Vaikka monessa kohtaa pystyin helposti päättelemään, miten mikäkin juttu oli tehty, mukaan mahtui silti muutama kuva, joiden huikea toteutus sai minut häkeltyneeksi.

Sen lisäksi, että erikoistehosteet ovat hienot, on muukin tekninen puoli todella laadukasta. Kuvaus on tyylikästä ja sitä tukee niin toimiva valaisu kuin oiva leikkaus. Lavasteet ovat erittäin vaikuttavat - etenkin alkuasukkaiden kylän ja viidakon erottava jättimäinen muuri on aikamoinen ilmestys. Asut ja maskeerauksetkin ovat mainiot, vaikka vuosien varrella onkin yhä enemmän kritisoitu sitä, kuinka stereotyyppisiä Pääkallosaaren alkuasukasheimon jäsenistä on tehty. Äänimaailma on järisyttävä, oli kyse sitten hirviöiden karjaisuja täynnä olevista ääniefekteistä tai Max Steinerin elokuvahistoriaa tehneistä musiikeista. Alunperin studio halusi, että tekijät olisivat kierrättäneet musiikkeja aiemmista filmeistä, mutta onneksi tekijät taistelivat Steinerin työn puolesta. Steiner ja kumppanit asettivat uudet standardit sille, kuinka elokuviin tehdään musiikkia ja jo siitä elokuvateollisuus on paljon King Kongille velkaa.

Yhteenveto: King Kong on todellinen hirviöelokuvien ja seikkailuleffojen klassikko. Elokuvahistoriallisen merkityksen voi huomata ajalleen hurjista erikoistehosteista, sekä ennenkuulumattomasta musiikkien käytöstä. Max Steineriä ei turhaan nimetty elokuvamusiikin isäksi. Efektit ovat toki nähneet parhaat päivänsä, mutta silti niissä on tiettyä viehätystä ja voimaa. Erikoistehosteiden parhaat puolet tulevat esiin silloin, kun animoidut nuket ovat vuorovaikutuksessa oikeiden ihmisten kanssa, mikä luo illuusiota ja auttaa katsojaa unohtamaan toteutustavan. Sen lisäksi, että leffa on täynnä teknisiä saavutuksia, on se muutenkin mahtava teos. Seikkailuhenki imaisee heti mukaansa ja mukana onkin kaikkea vauhdista vaaroihin ja romantiikasta jännitykseen. Kenties parasta kuitenkin on, että leffa ei ole pelkkää aivotonta monsterimähinää, vaan sillä on oikeasti jotain sanottavanaan ihmisen riistäjäluonteesta, sekä luonnon ja teknologiaa hyödyntävien ihmisten yhteentörmäyksestä. Kaiken kaikkiaan alkuperäinen King Kong on ehdoton klassikkoelokuva, joka mullisti elokuvateollisuutta, ja jonka mahti ja suuret vaikutukset näkyvät yhä tänä päivänä!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.2.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

King Kong, 1933, RKO Radio Pictures

Arvostelu: The New Mutants (2020)

THE NEW MUTANTS

Ohjaus: Josh Boone
Pääosissa: Blu Hunt, Maisie Williams, Anya Taylor-Joy, Charlie Heaton, Henry Zaga, Alice Braga ja Adam Beach
Genre: jännitys, fantasia
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 12

The New Mutants perustuu Marvelin sarjakuvissa vuonna 1982 esiteltyyn supersankariryhmään. Vuonna 2014 ohjaaja Josh Boone alkoi suunnittelemaan filmatisointia sarjakuvien pohjalta ja sai 20th Century Foxille X-Men -supersankarileffoja (2000-2020) tuottavan Simon Kinbergin kiinnostumaan ideoistaan. Boone ryhtyi työstämään käsikirjoitusta, mikä muovautui monenlaiseksi, ennen kuin kuvaukset alkoivat heinäkuussa 2017. Ongelmia alkoi kuitenkin kasaantua kerta toisensa perään. Boone halusi alunperin tehdä kauhupainotteisemman leffan, mutta studio taas halusi kevyemmän supersankarielokuvan nuorisolle. Se-kauhufilmin (It - 2017) valtava suosio sai kuitenkin studion antamaan Boonelle vapaammat kädet. Leffalle oli tarkoitus tehdä lisäkuvauksia, mutta kun Fox myytiin Disney-yhtiölle, lisäkuvaukset jäivät tekemättä, sillä Disney ei uskonut elokuvan potentiaaliin lippuluukuilla. Alunperin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo huhtikuussa 2018, mutta jotta se välttäisi kilpailemisen Deadpool 2:n (2018) kanssa, se siirrettiin helmikuuhun 2019. Siitä se siirrettiin elokuuhun 2019, jotta se välttäisi kilpailun X-Men: Dark Phoenixin (Dark Phoenix - 2019) kanssa. Disneyn ostettua Foxin, elokuva siirrettiin huhtikuuhun 2020, minkä jälkeen se siirrettiin vielä pidemmälle, kun koronaviruksen takia elokuvateatterit suljettiin ympäri maailman. Nyt The New Mutants on kuitenkin vihdoin ja viimein pitkän odotuksen jälkeen saanut ensi-iltansa. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin siitä ja pidin kauhu-supersankarifilmiä kiehtovana ideana. Elokuvan julkaisun jatkuvat siirtymiset ovat kuitenkin latistaneet odotuksiani, sillä se viesti aivan liikaa studion epävarmuudesta leffaa kohtaan. Lisäksi yhä vain uusi siirtäminen teki koko hommasta lähinnä naurettavan. The New Mutantsia pidettiinkin pitkään kirottuna ja sosiaalisessa mediassa vitsailtiin, ettei elokuvaa tulla näkemään meidän elinaikanamme. Odotuksiani vain latisti, kun ensimmäiset arvostelut julkaistiin ja elokuva lähestulkoon haukuttiin lyttyyn. Sekään ei viestinyt hyvää, että filmin lehdistönäytös järjestettiin Suomessa ensi-iltapäivän aamuna. Meninkin katsomaan The New Mutantsia jännittynein mielin - sekä epäuskoisena siitä, että pitkän odotuksen jälkeen näkisin filmin viimeinkin.

Reservaattinsa tuhouduttua mutantti Dani Moonstar herää kummallisesta laitoksesta neljän muun nuoren mutantin kanssa. Aluksi hoitopaikalta vaikuttava laitos paljastuu pian vankilaksi, missä alkaa tapahtua kauheuksia.

Elokuvan nuoret mutantit ovat ensimmäistä kertaa pitkässä leffassa esiintyvän Blu Huntin näyttelemä Dani Moonstar, Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tutun Maisie Williamsin näyttelemä Rahne, Stranger Things -sarjasta (2016-) tutun Charlie Heatonin esittämä Sam, Henry Zagan esittämä Roberto ja Anya Taylor-Joyn näyttelemä Ilyana. Taylor-Joy nähtiin viime vuonna Glass-elokuvassa (2019), mikä kertoi myös laitoksessa olevista supervoimaisista yksilöistä, mutta siinä hän näytteli tavallista ihmistä. Nyt hän saa aikamoiset voimat käyttöönsä Ilyanana, kuten myös hupsun pehmolohikäärme Lockheedin, kehnon venäläisaksentin, sekä ärsyttävän luonteen. Olen pitänyt Taylor-Joysta näyttelijänä hänen aiemmissa filmeissään, mutta tässä hän tekee uransa huonoimman työn. Taylor-Joy ei ole ainoa kökön aksentin uhri, vaan myös Williams ja Heaton joutuvat kamppailemaan hahmojensa korostusten kanssa. Muuten Williams ja Heaton toimivat kuitenkin rooleissaan kelvollisesti. Hunt on pääroolissa Danina hieman pökkelö, lähinnä aika tylsän hahmonsa takia, mutta kehnoin näyttelijöistä on yliesittävä Zaga. Hahmoviisikko on ihan mielenkiintoinen, mutta yksikään hahmoista ei saavuta potentiaaliaan, eikä heidän välille synny sellaista voimavaraa, mikä pitäisi elokuvaa kasassa.
     Alice Braga taas näyttelee laitosta johtavaa tohtori Reyesiä, joka on aluksi mukava, mutta josta alkaa vähitellen paljastumaan uudenlaisia puolia. Braga sopii osaansa, mutta hänenkin hahmonsa jää lopulta aika vaisuksi.

Ei ole mikään ihme, että ensin 20th Century Fox siirsi The New Mutantsia jatkuvasti isompien mutanttielokuviensa tieltä ja sitten Disney taas etsi sopivaa koloa, milloin tuupata filmin elokuvateattereihin, siinä toivossa, että se tienaisi edes budjettinsa takaisin. Tämä on toki harmillista kaikille niille, jotka ovat kovasti odottaneet elokuvan näkemistä, mutta bisnesmielessä ei ole ihme, että leffa julkaistaan teattereihin juuri silloin, kun maailmalla riehuu pandemia, eikä elokuvalle ole kilpailevaa sarjakuvafilmatisointia teattereissa juuri nyt. Valitettavasti on pakko sanoa, että The New Mutantsin kanssa kannattaa säästää lippurahat ja odottaa siihen asti, että se saapuu vuokrattavaksi. Elokuva jättää nimittäin pahasti kylmäksi kaikilla osa-alueillaan. Esimerkiksi kyseessä ei todellakaan ole sellainen synkkä kauhumainen filmi, millaisena sitä on markkinoitu.

The New Mutants on itse asiassa yllättävänkin tylsä tekele. Sillä kestää todella kauan, että se lähtee oikeasti käyntiin ja sitten kun hahmot pääsevät vihdoin hyödyntämään voimiaan, on luvassa jo lopputaistelu. Tästä tuleekin helposti mieleen toinen Foxin epäonnistuminen Marvel-sarjakuvien pohjalta, viiden vuoden takainen Fantastic Four (2015). Tällä kertaa ei tosin voi syyttää studiota leffan pilaamisesta (ainakaan täysin), kuten Fantastic Fourin ohjaaja Josh Trank teki leffansa ilmestyttyä. The New Mutants on kaiketi juurikin ohjaajansa Josh Boonen näkemys. Lopputuloksesta ei kuitenkaan välity ollenkaan intoa projektia kohtaan, vaan Boone hoitaa kaiken laiskasti, jättäen katsojalle puisen maun suuhun - varsinkin kun filmin näkemistä piti odottaa näin kauan.

On toisaalta hyvä juttu, että elokuva päättää käyttää suuren osan ajastaan hahmojensa esittelyyn ja heidän voimiensa selventämiseen, mutta leffa kuin leffa lässähtää, jos sitä ei osaa tehdä oikein. Eikä Boone tosiaankaan tee sitä kummoisesti. Suuri osa elokuvasta käytetään tylsään jaaritteluun ja lähes kaikki trailerissa nähdyt vauhdikkaat osiot tulevat vasta loppuhuipennuksen aikana, jolloin peli on jo menetetty. Pienimuotoisuutensa, vain muutaman näyttelijänsä ja kauhumaisuutensa kanssa The New Mutants voisi olla loistava ja raikas tuulahdus supersankarigenressä, mutta toteutus jää niin puolitiehen kaikilla osa-alueilla, että katselukokemus käy sekä rasittavaksi että puuduttavaksi. Se vähäinen kauhukin, mitä elokuva lopulta tarjoaa, pohjautuu lähinnä kehnoihin digiefekteihin ja typeriin äkkisäikäytyksiin. Pari onnistunuttakin puolta filmistä löytyy, kuten kahden mutantin välille muodostuva romanssi, mutta siihen se sitten jää.

Josh Boone oli tätä ennen ohjannut rakkausleffan Tähtiin kirjoitettu virhe (The Fault in Our Stars - 2014), mikä on mielestäni aidosti hyvä ja koskettava filmi. Hyppy siitä muka-kauhumaisen supersankarifilmin puikkoihin ei luonnistu Boonelta. Voi toki olla, että jos Boone olisi saanut tehdä uusintakuvauksia, lopputulos olisi eheämpi paketti. Sitä ei voi muuta kuin jossitella, samalla kun katsoo, kuinka epätasainen tekele olemassa olevasta materiaalista pyöriteltiin kasaan. Sentään The New Mutants on ihan kelvollisesti kuvattu. Kauhukohtauksissa hyödynnetään valaisua kivasti, laitoksen lavasteet ovat tyylikkäät ja asutkin ajavat asiansa. Erikoistehosteet saavat loppuhuipennuksen kuitenkin näyttämään ajoittain videopeliltä. Hölmöjä böö-säikäytysääniä lukuunottamatta äänimaailmakin on tarpeeksi menevä ja Mark Snow'n säveltämät musiikit yrittävät rakentaa tunnelmaa, kun leffa ei siihen muuten kykene.

Yhteenveto: The New Mutants on valitettava pettymys pitkän odotuksen jälkeen ja heikko lopetus Foxin X-Men -saagalle. Elokuvalla kestää todella kauan lähteä käyntiin ja vasta loppuhuipennus pistää haisemaan. Siinä kohtaa katsoja on kuitenkin jo puutunut, kun hahmoistakaan ei ole saatu oikein mitään irti ensimmäisen tunnin aikana. Trailereiden lupailemaa kauhua on tuskin nimeksikään ja sekin vähä pohjautuu lähinnä pöljään äkkisäikäyttelyyn kehnojen digimörköjen kera. Uusien mutanttien ryhmä ei tee kummoista vaikutusta. Jos pääviisikon yhteishenki olisi iskevästi rakennettu, pelastaisi se jo paljon. Blu Hunt on aika tylsä pääroolissa, kun taas Henry Zaga on jopa huono. Anya Taylor-Joy ärsyttää omassa osassaan ja kärvistelee kökön aksenttinsa kanssa, kuten tekevät myös Maisie Williams ja Charlie Heaton. Elokuvassa olisi valtavasti potentiaalia ja jossain The New Mutantsin uumenissa piileksii erinomainen supersankari-kauhuleffa. Tämä on kuitenkin pelkkä heikko pintaraapaisu siitä, eikä ole ihme, että elokuvan julkaisua on jatkuvasti lykätty. Alunperin tästä suunniteltiin jopa trilogiaa, mutta The New Mutants tulee todennäköisesti jäämään vain yksittäiseksi, mitäänsanomattomaksi ja nopeasti unohdettavaksi rainaksi. Vaikkei Foxia olisi myyty Disneylle, eikä studio olisi päättänyt aloittaa koko X-Men -saagaa alusta, en silti usko, että The New Mutants -trilogiaa olisi toteutettu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The New Mutants, 2020, Marvel Entertainment, Twentieth Century Fox