Arvostelu: The Marksman (2021)

THE MARKSMAN

Ohjaus: Robert Lorenz

Pääosissa: Liam Neeson, Joe Perez, Katheryn Winnick, Juan Pablo Raba, Teresa Ruiz, Dylan Kenin, Sean Rosales ja Alfredo Quiroz

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 16

The Marksman on Liam Neesonin uusi toimintajännityselokuva. Se lähti liikkeelle työnimellä "The Minuteman" ja sen kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2019. Nyt elokuva saapuu teattereihin, vain puolisen vuotta Neesonin edellisen leffan, Honest Thiefin (2020) jälkeen. Vaikka pidänkin suurta osaa Neesonin nykytuotannosta samaa rataa kiertävinä toimintarainoina, jaksavat ne viihdyttää tarpeeksi, jotta kiinnostun aina, kun Neesonilta on tulossa uusi projekti. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan elokuvaa sen lehdistönäytökseen - tosin lähinnä siksi, että kahden kuukauden tauon jälkeen pääsin vihdoin takaisin elokuvateatteriin. Kotona on toki kiva katsoa leffoja, mutta kyllä filmit pitäisi oikeasti kokea kunnon valkokankaalta!

Yhdysvaltojen ja Meksikon rajalla asuva sotaveteraani Jim Hanson ottaa suojelukseensa nuoren meksikolaispoika Miguelin, joka kantaa mukanaan kartellin rahoja ja jota kartelli nyt jahtaa.

Liam Neeson näyttelee entistä merijalkaväen sotilasta, Jim Hansonia, jonka nimellä ei oikeastaan ole väliä, sillä rooli on periaatteessa täysin sama kuin mitä Neeson on esittänyt viimeiset kymmenen vuotta toimintaleffasta toiseen. Äksy ex-sotilas pyrkii välttelemään taistelemista, kunnes jokin motivoi häntä palaamaan toimintaan ja vetämään roistoja turpaan. Jim ei tosin ole mikään erityisen kova turpaanvetäjä ja lähes 70-vuotiaasta Neesonista alkaa kyllä ikä näkyä. Hän on silti oivan karismaattinen rooliin ja vahva keulakuva muuten hyvin keskinkertaisessa leffassa.

     Elokuvan vetonaula on kuitenkin Miguel-poika, jota Jim ryhtyy suojelemaan ja jota esittää nuori Joe Perez. Vaikka kestää oman aikansa, että pojasta saadaan mielenkiintoinen hahmo, Miguelin ja Jimin välille muodostuva toveruus tuo miellyttävää henkeä ja Perez on sympaattinen osassaan.

     Lisäksi leffassa nähdään myös Juan Pablo Raba Miguelin perässä olevana kartellipomo Mauricona, Viikingit-sarjasta (Vikings - 2013-2020) tuttu Katheryn Winnick rajavartioon kuuluvana Sarahina, sekä Teresa Ruiz Miguelin äitinä, joka pyytää Jimiä suojelemaan poikaansa. Raba sopii oivallisesti tyypilliseen Hollywood-kuvaukseen meksikolaisrikollisesta. Hahmo ei yksinään ole mistään mielenkiintoisemmasta päästä, mutta Mauricoon tuo tiettyä lisää pienet hetket, joissa hän pysähtyy katselemaan maailman menoa rajan pohjoisella puolella. Winnick ei pääse lainkaan oikeuksiin tylsässä roolissa, joka ei johda oikein minnekään.

The Marksman on hyvin tyypillinen toimintapätkä, jossa rauhaan vetäytynyt ex-sotilas päätyy suojelemaan jotakuta häijyiltä pahiksilta. Vaikka elokuva tuokin tutun tarinan näytölle modernien western-elementtien ja road trip -henkisen kerronnan tavoin, ei leffa pääse pakoon kliseiden vyörystä. Neesonin aiempia töitä nähneenä tämä ei tule minään yllätyksenä, joten kenties sen takia pystyin katsomaan joitain juttuja sormien läpi ja viihtymään jollain tapaa elokuvan parissa. Tai sitten olin vain innoissani siitä, että pääsin pitkästä aikaa katsomaan elokuvaa kunnon valkokankaalta televisioruudun sijaan. Ilman koronaa The Marksman olisi luultavasti niitä rainoja, jotka heivataan suoraan suoratoistoon tai vuokralle, mutta nyt kun kaikki odotetut ja isot toimintateokset on siirretty tulevaisuuteen, voi nämä pistää teatterikierrokselle paremman puutteessa. Ja näin paremman puutteessa leffa kelpaa passelisti.

Kliseitä isommaksi ongelmaksi leffassa koituu kuitenkin se pituus. Elokuvalla on kestoa tunti ja kolme varttia ja siinä on ainakin se yksi vartti liikaa. Jos elokuva olisi nopeatempoisempi, siinä olisi enemmän menoa ja meininkiä, ja Neeson olisi kymmenisen vuotta nuorempi ja paremmassa iskussa toiminnan puolella, ei kesto välttämättä haittaisi. The Marksman on kuitenkin yllättävänkin hidastempoinen filmi, joka panostaa enemmän rakentamaan painostavaa tunnetta takaa-ajajista kuin hahmojen fyysiseen yhteenottoon. Vaikka hitaampi rakentelu auttaa kehittämään Jimin ja Miguel-pojan välille kehkeytyvää toveruutta, saa se myös katsojan kiinnittämään huomiota elokuvan tuttuihin ja turvallisiin latuihin. Nämä ladut tekevät leffasta hitaan myös siksi, että katsoja voi arvata kaikki tulevat koukut ja käänteet etukäteen.

The Marksmanin ohjauksesta vastaa Robert Lorenz, joka on tätä ennen ohjannut vain yhden elokuvan, Clint Eastwoodin tähdittämän Takaisin pelissä (Trouble with the Curve - 2012). Lorenz on pääasiassa toiminut Eastwoodin filmien tuottajana ja siksi onkin jopa hieman hassua, ettei The Marksmanissa nähdä Eastwoodia Neesonin sijaan. Kenties Neesonissa on vielä jäljellä tiettyä ketteryyttä, jota rooli vaatii, vaikka muuten Jim voisikin olla täysin Eastwoodille kirjoitettu hahmo. Lorenzin, Chris Charlesin ja Danny Kravitzin työstämä käsikirjoitus lainailee sieltä täältä, eikä edes idean tasolla ole mitään uutta. Kolmikko on jopa kierrättänyt Takenista (2008) tutun uhkailevan puhelinsoiton, tällä kertaa tosin Neesonin hahmon suuntaan. Tekniseltä puolelta löytyy kenties eniten onnistumisia, vaikka leikkauksessa leffa kaipaisikin tiivistämistä ja reippautta. Kuvaus on tyylikästä ja sitä korostaa oiva värimaailma ja valaisu. Liekkitehosteet ovat selvästi tietokoneella toteutettuja ja lieventävät vaaran tuntua, mutta äänimaailma jyskyttää sopivasti ja Sean Callery tunnelmoi ihan menevästi säveltämillään musiikeilla.

Yhteenveto: The Marksman on kliseitä viljelevä ja turhankin tuttuja reittejä kulkeva toimintajännäri, jonka pelastaa karismaattisen Liam Neesonin ja sympaattisen Joe Perezin esittämien hahmojen välille muodostuva toveruus. Tarina on täysin ennalta-arvattava, eikä yksikään käänne tule yllätyksenä, jos on nähnyt edes pari Neesonin aiempaa toimintafilmiä. Itse toimintaa on aika vähän (luultavasti johtuen Neesonin iästä) ja elokuva panostaakin enemmän jännittävän tunnelman luomiseen. Koska tapahtumat voi arvata etukäteen, ei jännite pääse kovin korkeaksi nousemaan. Näistä syistä elokuva tuntuu myös liian pitkältä. Puolentoista tunnin elokuvana se olisi ytimekkäämpi ja viihdyttävämpi. Jo tällaisenaan kaikessa keskinkertaisuudessaan se on kuitenkin tarpeeksi passeli raina paremman puutteessa. The Marksmanissa ei todellakaan ole lähdetty keksimään pyörää uudelleen ja riippuen katsojasta se voi olla hyvä tai huono puoli.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.2.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Marksman, 2021, Azil Film, Cutting Edge Group, Raven Capital Management, Sculptor Media, Stonehouse Motion Pictures, UTA Independent Film Group, Voltage Pictures, Zero Gravity Management

Arvostelu: Peppermint (2018)

PEPPERMINT

Ohjaus: Pierre Morel
Pääosissa: Jennifer Garner, John Gallagher Jr., Juan Pablo Raba, John Ortiz, Annie Ilonzeh, Cailey Fleming, Chris Johnson ja Pell James
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 16

Peppermint on ranskalaisen ohjaaja Pierre Morelin uusi toimintaelokuva. Törmäsin filmiin ensimmäisen kerran, kun näin sen julisteen ja ajattelin, että kyseessä olisi jokin tuleva Netflix-sarja. Kiinnostukseni ei kuitenkaan erityisemmin herännyt, sillä elokuvaa tähdittää Jennifer Garner, kenestä en oikeastaan pidä näyttelijänä. Elokuva vaikutti suoraan televisioon ilmestyvältä toimintahömpältä, minkä takia olin todella yllättynyt kuullessani, että se saisi teatterilevityksen myös Suomessa. Elokuvan trailerikaan ei vaikuttanut kummoiselta, eikä leffa ollut saanut lähes lainkaan hyviä arvosteluita, joten odotukseni eivät olleet korkeat, kun menin katsomaan Peppermintin sen lehdistönäytökseen.

Riley North näkee, kun hänen miehensä ja tyttärensä ammutaan hänen silmiensä edessä. Kun kukaan muu ei tunnu tekevän mitään rikollisten rankaisemiseksi, Riley päättää ottaa asiat omiin käsiinsä ja lähtee brutaalille kostoreissulle.

Surevana ja kostonhaluisena Riley Northina nähdään siis Jennifer Garner, joka yllättäen toimii aika hyvin roolissaan. Garner onnistuu välittämään hahmon kokeman tuskan, jolloin katsoja saadaan välittämään hänestä ja ymmärtämään, miksi hän on valinnut tällaisen tien. Tämän lisäksi hän istuu kovan toimintasankarittaren osaan ja antaa selkeästi kaikkensa taistelukohtauksissa. Harmillisesti hahmoa ei ole kirjoitettu kovin kummoisesti. Elokuva tuntuu vain hyppäävän yli niinkin tärkeän osan tarinaa kuin miten tavallinen kotiäiti pystyi vain katoamaan ja kouluttamaan itsensä huippuluokan tappajaksi. Tämän lisäksi hänen kostoreissunsa menee välillä niin äärimmäisyyksiin, että häntä on vaikea pitää tarinan hyviksenä. Yhdessä kohtaa Riley nähdään kuitenkin auttamassa lasta, jonka isä on todella inhottava, jotta katsojat muistaisivat, että hän on sankari eikä massamurhaaja. Kohtaus tuntuu siltä kuin tekijät olisivat tajunneet virheensä kuvausten loppupäässä ja kirjoittivat tuon hetken pikaisesti mukaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Rileyn tapausta tutkiva poliisikaksikko Carmichael (John Gallagher Jr.) ja Moises (John Ortiz), FBI-agentti Inman (Annie Ilonzeh) ja Rileyn perheen tappaneiden rikollisten pomo Diego García (Juan Pablo Raba). Näyttelijöistä kaikki sopivat ihan hyvin rooleihinsa, mutteivät tarjoa kovin ihmeellisiä roolisuorituksia. Raba toimii pääroistona tarpeeksi hyvin, mutta olisi rooliin voinut valita jonkun uhkaavammankin. Takaumissa Rileyn miestä ja tytärtä esittävät Chris Johnson ja Cailey Fleming.

Jennifer Garner antaa tosiaan kaikkensa läpi elokuvan, miksi onkin suuri sääli, ettei kukaan muu työryhmästä tunnu tekevän samaa. Peppermint on laiskasti tehty, kliseisen nähty ja kulunut toimintaleffa, jonka ainoa valttikortti on, että tällä kertaa äiti onkin se, joka lähtee kostamaan, eikä isä. Loppupeleissä on kuitenkin ihan sama, mikä osapuoli kostoreissulle lähtee, sillä käsikirjoitus ja ohjaus tökkivät pahasti. Elokuvan kenties suurin ongelma on se, ettei leffa osaa luoda kunnon tunnesidettä hahmojen välille, jotta katsoja surisi Rileyn kanssa tämän menetystä. Katsojan täytyy jatkuvasti muistuttaa itseään, kuinka kamalaa olisi menettää oma lapsi ja rakas, sillä leffa ei siihen kykene, vaikka kuinka usein näyttäisi Rileyn hallusinoimassa tyttärestään. Tämä tunneside on tärkein asia tällaisissa kostoleffoissa ja jos siinä epäonnistuu, on elokuva todella huteralla pohjalla. Tämän lisäksi toinen iso ongelma on se, minkä jo sanoin, eli että Peppermint ei koskaan näytä, kuinka Riley koulutti itsensä täydelliseksi tappokoneeksi. Elokuva vain hyppää sen yli ja siirtyy suoraan siihen, kun Riley lähtee kostamaan niille, jotka ampuivat hänen perheensä.

Ei kun anteeksi mitä? Elokuva hyppää senkin yli? 
Joo.
Emme pääse näkemään, kun Riley tappaa ne, jotka tappoivat hänen perheensä?
Ette.
Entä se asianajaja, joka yritti lahjoa Rileyn luopumaan syytteistä roistoja kohtaan?
Joku sivuhahmoista kertoo, mitä hänelle kävi.
Mutta nehän ovat juuri ne kostoreissun tapot, mitkä katsoja haluaa nähdä! Eihän elokuva voi niitä skipata!
Niinpä.

Jostain oudosta syystä tekijät ovat saaneet päähänsä, ettei heidän tarvitse näyttää sitä, kun Riley kostaa niille, jotka ovat oikeasti vastuussa hänen perheensä kuolemasta. Sen sijaan Riley vain hyökkäilee muiden rikollisten kimppuun, joiden kohdalla katsojan pitää kai kuvitella, mikä heidän rikoksensa on. Tietty Riley lähtee myös rikollispomon perään, joka antoi käskyn tappaa perheen, mutta eihän Diego García painanut liipaisimesta. Miten tekijät pystyivätkään mokata näin pahasti? Nyt heidän ainoaksi toivoksi jää, että katsoja viihtyisi toimintakohtausten parissa. Mutta kun ei! Toimintakohtaukset ovat jopa yllättävän puuduttavaa katseltavaa, sillä jokainen niistä noudattaa samaa rataa. Riley vain astelee sisään, ampuu roistot ja siinäpä se. Onhan se toki kiva näyttää, että Rileykin saa osumaa ja joutuu paikkailemaan itseään, mutta mikään ei silti tunnu vastustavan häntä tarpeeksi. Katsoja ei koskaan jännitä hänen puolestaan, vaan kaikki tuntuu jopa liiankin helpolta. Joku voisi kommentoida, että niinhän John Wickissäkin (2014) Wick ammuskelee roistot noin vain kumoon, mutta siinä käy selväksi, että Wickiä on koulutettu vuosikausia. Rileyn koulutusjaksosta ei saada selville mitään. John Wick myös onnistuu luomaan vahvemman tunnesiteen Wickin ja tämän koiran välille kuin Peppermint Rileyn ja tämän perheen välille. Tämä leffa tuntuu vain hukatuilta mahdollisuuksilta hukattujen mahdollisuuksien perään. Jossain kohtaa elokuva sentään yrittää tuoda pientä syvällisyyttä mukaan, mutta tietty unohtaa sen heti seuraavassa kohtauksessa.

On vaikea kuvitella, että Peppermint tulee samalta ohjaajalta kuin rautainen Taken (2008). Mitä ihmettä Pierre Morelille tapahtui? Tässä leffassa hän ei osaa lainkaan luoda oikeaa tunnelmaa, eikä saa mitään koukkua toimintakohtauksiin. Hommaahan ei tietenkään auta Chad St. Johnin huono käsikirjoitus, mikä hyppää yli tärkeimmät asiat ja korvaa ne tönköllä dialogilla. Yksi surkeimmista Johnin ideoista on pistää vähän väliä mukaan uutislähetyksiä, joissa reportterit puhuvat täysin epäuskottavasti ja idioottimaisesti. Valitettavasti teknisessäkään puolessa ei ole kehumista. Mukana on hyviä kuvia, mutta monet niistäkin on pilattu liian nopealla leikkauksella tai typerillä kuvafilttereillä, mitkä lisäävät tunnetta halvemmasta Netflix-tuotannosta, mistä juliste jo vihjaili. Elokuva on muutenkin leikattu kasaan kehnosti. Maskeeraukset ovat sentään onnistuneet, kodittomien asuinalueen lavaste on hienosti tehty ja toimintakohtausten ääniefektit ovat mainiosti luodut. Eipä se kuitenkaan auta pelastamaan kokonaisuutta millään lailla. Simon Franglenin työstämät musiikit jumputtavat menevästi taustalla, mutteivät ole lainkaan huomioon otettavia sävellyksiä.

Yhteenveto: Peppermint voisi olla kelpo toimintaleffa, jos sitä ei olisi pilattu mitä typerimmillä mokauksilla. Miten ihmeessä tekijät ajattelivat, että olisi hyvä idea hypätä kokonaan yli niinkin oleellisia asioita kuin miten Riley koulutti itsensä tappajaksi ja kuinka hän kostaa niille, jotka ovat oikeasti vastuussa hänen perheensä kuolemasta? Miten voi mokata niin pahasti?! Nyt elokuvaan jää vain tylsiä toimintakohtauksia, joissa ei jännitä päähenkilön puolesta, typeriä uutislähetyksiä, hukattuja mahdollisuuksia ja Jennifer Garner, joka kerrankin antaa kaikkensa roolissaan. Ja silloin kun Garner pistää parastaan, on ympärillä oleva leffa tietty huono. Elokuva ei onnistu luomaan kunnon tunnesidettä Rileyn ja tämän perheen välille, jotta katsoja oikeasti surisi traagisen tapahtuman vuoksi ja kannustaisi Rileyta kostamaan. Ohjaaja Morel on vajonnut kauas siitä, kun hän teki erittäin oivallisen toimintatrillerin Liam Neesonin kanssa. En todellakaan suosittele tuhlaamaan aikaa ja rahaa Peppermintiin. Sen näkee sitten joskus televisiosta, minne sen olisi alunperinkin kuulunut ilmestyä. Kenties Peppermint toimisi paremmin Netflix-sarjana; sitä ei voi tietää.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Peppermint, 2018, Huayi Brothers, Lakeshore Entertainment, STXfilms