Arvostelu: Nightmare Alley (2021)

NIGHTMARE ALLEY

Ohjaus: Guillermo del Toro

Pääosissa: Bradley Cooper, Rooney Mara, Toni Collette, Willem Dafoe, David Strathairn, Cate Blanchett, Richard Jenkins, Ron Perlman, Peter MacNeill, Mary Steenburgen, Mark Povinelli, Holt McCallany, Paul Anderson, Clifton Collins Jr. ja Tim Blake Nelson

Genre: rikos, draama

Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia

Ikäraja: 16

Nightmare Alley perustuu William Lindsay Greshamin samannimiseen kirjaan vuodelta 1946. Jo vuotta myöhemmin kirjan pohjalta tehtiin elokuva Nightmare Alley (1947), jota tähditti Tyrone Power. Saatuaan valmiiksi Oscar-voittajaelokuvansa The Shape of Waterin (2017), ohjaaja Guillermo del Toro ilmoitti seuraavaksi tekevänsä uuden filmatisoinnin Greshamin kirjasta. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2020, mutta pari kuukautta myöhemmin ne jouduttiin keskeyttämään koronaviruspandemian takia. Syyskuussa kuvauksia päästiin jatkamaan ja muutamissa maissa elokuva sai ensi-iltansa jo joulukuussa 2021. Nyt Nightmare Alley on saapunut myös Suomen teattereihin ja itse odotin innolla elokuvan näkemistä, sillä pidän todella paljon del Torosta ohjaajana. En tiennyt leffan sisällöstä etukäteen mitään, kun menin katsomaan sitä ystävieni kanssa ensi-iltapäivänä Finnkinon yksityisnäytökseen hienossa LUXE-salissa.

1930-luvun lopulla Stan Carlisle päätyy töihin kiertävään tivoliin. Siellä hän rakastuu sähkötemppuja tekevään Mollyyn ja oppii meediohuijaamisen salaisuudet.

Alun perin Leonardo DiCaprion oli tarkoitus näytellä Stan Carlislea, mutta hänet vaihdettiin lopulta Bradley Cooperiin. Vaikka DiCaprio on loistonäyttelijä, mielestäni Cooper oli kuitenkin nappivalinta tähän rooliin. Cooper tekee yhden uransa parhaista töistä Unelmien pelikirjan (Silver Linings Playbook - 2012) ja A Star Is Bornin (2018) ohessa elämäänsä tietä ja merkitystä etsivänä miehenä, joka päätyy kiertävän tivolin matkaan. Hahmon kehityskaari pitkin leffaa on erinomaisesti työstetty ja Cooper suoriutuu Stanin kaikista puolista vakuuttavan karismaattisesti.

     Tivolissa Stan tapaa mm. Willem Dafoen näyttelemän friikkiesitystä pyörittävän Clemin, Rooney Maran esittämän sähkötemppuilija Mollyn, Ron Perlmanin esittämän väkivahvan Brunon, Toni Colletten esittämän meedio Zeenan ja David Strathairnin näyttelemän Zeenan miehen Peten, jolta Stan oppii meediohuijauksen saloja. Lisäksi elokuvassa nähdään myös Cate Blanchett psykologi Lilithinä, Peter MacNeill tuomari Kimballina, Jim Beaver sheriffi Juddina, sekä Richard Jenkins arvovaltaisena Ezra Grindlenä. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin huolella valittu ja fantastinen. Dafoe, Mara, Collette, Strathairn, Blanchett ja Jenkins ovat kaikki loistokkaita rooleissaan, osa heittäytyen hienosti ja Maran tehdessä vaikutuksen hieman vetäytyvämmän hahmon kanssa.

Kuten alussa kerroin, en tiennyt Nightmare Alleysta etukäteen muuta kuin ohjaajan ja päänäyttelijät. Pidin tarinasta kaiken itseltäni tarkoituksella pimennossa ja hyvä niin, sillä pääsin siten alusta asti yllättymään näkemästäni. Yksi filmin parhaista puolista onkin sen tietty ennalta-arvaamattomuus ja suuren osan ajasta en kyennyt sanomaan, mihin suuntaan filmi lähtisi tai mistä se todellisuudessa kertoo. Mitään paljastamatta sanon, että Stanin henkinen matka läpi elokuvan on varsin merkittävässä osassa ja se matka tosiaan on taiturimaisesti kirjoitettu ja näytelty. Uppouduin täysin filmin vietäväksi ja sen erilaiset käänteet onnistuivat lopulta iskemään varsin lujaa.

Joudun jälleen hieman kiertelemään, etten paljasta liikaa, joten sanon vain, että noin tunnin kohdalla tarina tekee todella voimakkaan muutoksen, mikä hetkellisesti työnsi minut ulos elokuvasta ja kesti oman aikansa, ennen kuin pääsin takaisin leffan imuun. Pidin valtavasti elokuvan ensimmäisestä tunnista ja minulle tuotti hieman vaikeuksia pitää siitä, mitä elokuva sen jälkeen tarjoaa. Toinen tunti ei ole yhtä vahva kuin ensimmäinen ja sen aikana leffa tuntuu paikoitellen hieman laahaavan. Kestoa Nightmare Alleylla on jopa kaksi ja puoli tuntia ja noin puolessavälissä on tiivistämisen varaa. Muuten leffan rauhallinen rytmitys ei oikeastaan haitannut minua. Näyttelijät ovat upeita rooleissaan ja Guillermo del Toron ohjaus on hienon hallittua ja mystistä, vaikka tällä kertaa mukana ei ole ohjaajalle tuttua yliluonnollisuutta. Lisäksi elokuvan lopetus on niin hyvä ja ympyrät sulkeutuvat niin osuvasti, että se sai minut arvostamaan leffaa kokonaisuutena enemmän ja katsomaan puolenvälin hidastelua sormien läpi.

Del Toro todella osoittaa lahjansa jälleen kerran. Vaikka herran filmografiaan mahtuukin pari keskinkertaisempaa tekelettä, osaa hän kerta toisensa perään yllättää väkevillä teoksillaan. Del Toro hyödyntää elokuvan ajankuvaan sopivaa film noir -tyyliä näyttävästi ja Nightmare Alleyta on jo pelkän visuaalisuutensa puolesta ilo katsoa. Kyseessä on huikean tyylikkäästi kuvattu elokuva, jonka jokainen otos näyttää tarkkaan harkitulta. Valoilla ja varjostuksilla leikitellään esimerkillisesti. Lavasteet ja asut ovat hienot ja maskeerauksista on tehty paikoitellen yllättävänkin groteskeja. Erikoistehosteissa ohjaaja panostaa jälleen käytännön efekteihin tietokonekikkailun sijaan ja tietystä kuvastosta oikein huokuu del Toro. Myös äänimaailma on oivallinen ja Nathan Johnsonin säveltämät musiikit tunnelmoivat pätevästi taustalla. 

Yhteenveto: Nightmare Alley on hieno film noir -tyylinen rikosdraama ja vahva lisäys Guillermo del Toron filmografiaan. Elokuva imaisee heti mukaansa del Toron taiturimaisen ohjauksen, kiehtovan tunnelman, hienojen näyttelijäsuoritusten ja upeasti luodun ajankuvan ansiosta. Tarina avautuu hiljalleen ja se onnistuu olemaan mainion arvaamaton todella pitkään. Ensimmäinen tunti on aivan mahtava, mutta tiettyjen ratkaisujen myötä toinen tunti tuntuu hieman menettävän otettaan. Silti homma pysyy varsin mainiona ja elokuvan todella iskevä lopetus saa antamaan anteeksi puolenvälin pienoisen pitkäveteisyyden. Kaksi- ja puolituntinen elokuva vaatisi hieman tiivistämistä, mutta tällaisenaankin se toimii pätevästi ja veikkaan, että kyseessä on niitä teoksia, jotka jopa paranevat uudelleenkatselulla. Päähenkilön henkinen matka on hienosti kirjoitettu ja Bradley Cooper tulkitsee rooliaan karismaattisesti. Visuaalisesti leffa on kaikessa synkkyydessään varsinaista silmäkarkkia tyylikkään kuvauksensa, upeiden lavasteidensa ja voimakkaan varjojen käytön takia. Toivon todella, että Suomen kaikki elokuvateatterit avautuisivat pian, sillä Nightmare Alley ansaitsee tulla nähdyksi isolta kankaalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.1.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Nightmare Alley, 2021, Fox Searchlight Pictures, Searchlight Pictures, TSG Entertainment, Double Dare You

Arvostelu: Chronicle (2012)

CHRONICLE

Ohjaus: Josh Trank
Pääosissa: Dane DeHaan, Alex Russell, Michael B. Jordan, Michael Kelly, Ashley Hinshaw, Anna Wood ja Bo Petersen
Genre: scifi, draama, jännitys
Kesto: 1 tunti 22 minuuttia - Extended Cut: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 12

Chronicle on Josh Trankin ohjaama ja ideoima found footage -elokuva. Trank keksi elokuvan tarinan jo high schoolissa ja ryhtyi yhdessä Jeremy Slaterin kanssa työstämään sen pohjalta käsikirjoitusta. Kun projekti ei tuntunut etenevän, Slater poistui ja tilalle tuli Max Landis. Landis sai 20th Century Foxin tarttumaan tekstiin ja kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2011. Lopulta Chronicle sai maailmanensi-iltansa 28. tammikuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pieneen budjettiinsa verrattuna iso hitti, jota kriitikotkin kehuivat. Itse kuulin ilmestymisvuoden aikana niin paljon kehuja leffasta, että ostin Chroniclen, kun se ilmestyi Blu-rayna, katsomatta sitä etukäteen. Pidin elokuvasta ja olen katsonut sen pari kertaa uudestaan. Viime kerrasta on tosin kulunut jo muutamia vuosia. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Kolme teinipoikaa löytävät salaperäisen luolan ja sieltä jonkinlaisen kummallisen kiven. Pian nuoret huomaavat löytönsä tarjonneen heille yliluonnollisia kykyjä.

Supervoimat saavana kolmena aikuisuuden kynnyksellä olevana teinipoikana nähdään Dane DeHaan, Alex Russell ja Michael B. Jordan. DeHaan ja Jordan ovat tämän jälkeen näytelleet isonkin luokan supersankarielokuvissa, kuten The Amazing Spider-Man 2:ssa (2014), Fantastic Fourissa (2015) ja Black Pantherissa (2018), mutta vielä vuonna 2012 Chroniclen ilmestyessä koko kolmikko oli lähes täysin tuntematon isolle yleisölle. DeHaan, Russell ja Jordan ovat todella hyvät valinnat kolmikoksi, joka saa käyttöönsä erikoisia voimia. Heidän kemiansa pelaavat hyvin yhteen, minkä lisäksi heidän hahmonsa ovat kiinnostavia. Jordanin esittämä Steve on koulun suosituin tyyppi, kun taas Russellin näyttelemällä Mattilla on vaikeuksia hyödyntää uusia kykyjään. DeHaanin näyttelemä Andrew nousee kuitenkin kolmikosta parhaiten esille vaikean perheensä kanssa. Andrew'n isä (Michael Kelly) on väkivaltainen alkoholisti, kun taas hänen äitinsä (Bo Petersen) on vakavasti sairas. DeHaan tuo vakuuttavasti esille, kuinka kauhea ilmapiiri kotona vaikuttaa hänen mieleensä. Kelly on mainio inhottavana mulkvistina. Heidän lisäksi leffassa nähdään myös Ashley Hinshaw bloggaaja Caseyna ja DeHaanin nykyinen vaimo Anna Wood Andrew'n kiinnostuksen kohteena Monicana.

Yhä kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen Chronicle tuntuu virkistävän erilaiselta elokuvalta supersankarigenressä. Tähän vaikuttaa heti suuresti se, että vaikka päähahmot saavatkin yliluonnollisia voimia, joiden avulla he pystyvät esimerkiksi siirtelemään esineitä ajatuksensa voimalla ja jopa lentämään, ei heitä todellakaan kiinnosta supersankaripuuhat. Sen sijaan, että he kokisivat suuren voiman tuovan suuren vastuun, pukisivat päälleen trikoot ja ryhtyisivät suojelemaan maailmaa erilaisilta vaaroilta, he hyödyntävät voimiaan kuten luultavasti kaikki tavalliset teinit. He pilailevat muiden kustannuksella, kokeilevat kykyjensä rajoja yhä vain isommin ja aiheuttavat tietysti kaikenlaisia ongelmia. Jo tällainen tietynlainen itsekkyys tekee näistä supervoimaisista nuorista kiinnostavia tapauksia.

Isona erottajana muista supersankarileffoista toimii myös elokuvan toteutustapa. Chronicle on found footage -tyylillä tehty elokuva, mikä tarkoittaa, että hahmot itse kuvaavat elokuvan. Tällaista tyyliä ei tietääkseni ole käytetty muissa superleffoissa; lähinnä found footagea näkee kauhussa. Omasta mielestäni Chronicle on yksi parhaista found footage -leffoista. Ei vain sen takia, että hahmot ja heidän tarinansa toimii hyvin, vaan koska toteutus on onnistunut. Seasta löytyy pari hetkeä, jolloin katsojana saattaa pohtia, että miksi ihmeessä hahmot kuvaisivat nyt ja erityisesti loppuhuipennuksen aikana mukana on kuvia, jotka pistävät miettimään, että kuka tätä edes kuvaa? Näistä hetkistä huolimatta kikkaa hyödynnetään toimivasti. Muutamassa kohtaa tekijät onneksi itsekin tietävät, ettei olisi mitään järkeä, että hahmot kuvaisivat nyt itse tapahtumia ja silloin näemmekin esimerkiksi valvontakamerakuvaa. Tärkeää on myös, että elokuva antaa alussa loogisen syyn sille, miksi Andrew ryhtyy kuvaamaan kaikkea. Hän haluaa taltioida isänsä tekoja, kenties näyttääkseen materiaalia lastensuojelulle. Kun voimat nousevat esiin, kameraa tarvitaan tietty yli-inhimillisten temppujen taltioimiseen.

Teknisellä puolella pidän myös siitä, että kun kaikki kuvattu materiaali on hahmojen kuvaamaa, musiikkia kuullaan vain silloin, kun hahmot kuuntelevat musiikkia, jotta immersio säilyy. Ohjaaja Josh Trank onkin panostanut siihen, että toteutus säilyttää tietyn ideologian kaiken aikaa. Trank tekee elokuvassa todella hyvää työtä, rakentaessaan väkevästi tunnelmaa ja nostaessaan panoksia vähitellen kohti finaalia. Onkin harmi, että Chronicle on edelleen Trankin ainoa hyvä elokuva, hänen tehtyä tämän jälkeen kököt Fantastic Fourin ja Caponen (2020). Trankin oivan idean pohjalta Max Landis on laatinut mainion käsikirjoituksen. Tunnetusti muutamia vuosia filmin ilmestymisen jälkeen mediassa nostettiin esiin Landisia kohtaan nousseet ahdistelusyytökset. Landis ei tainnut olla persoona helpoimmasta päästä, sillä ennen Chroniclen kuvauksia hän ajautui Trankin kanssa riitoihin, eikä Trank suonut hänelle pääsyä kuvauspaikalle.

Elokuvasta on olemassa kymmenisen minuuttia pidempi versio, joka on saatavilla Chroniclen Blu-ray -julkaisulla. Versiossa on pidempi pilailukohtaus kahvilassa, minkä lisäksi niin Mattin kuin Steven taustoihin perehdytään paremmin lyhyiden keskusteluiden aikana. Mukana on myös muutamia pienesti pidempiä hetkiä, joissa muutokset ovat vain parin sekunnin pituisia.

Yhteenveto: Chronicle on erittäin mainio ja onnistuneen erilainen elokuva supersankarigenressä. Niin found footage -tyyli kuin teinikolmikon tapa suhtautua uusiin voimiinsa tekevät leffasta raikkaan ja siihen uppoutuu katselukerta toisensa perään suurella mielenkiinnolla. On veikeää seurata, kun hahmot testailevat voimiaan ja rajojaan, minkä lisäksi vakavampi perhedraamapuoli on hyvin toteutettu. Tavanomaisempi lopputaistelukin toimii pätevästi, sillä siihen rakennetaan onnistuneesti. Dane DeHaan, Alex Russell ja Michael B. Jordan ovat nappivalinnat teinitrioksi ja kolmikon kemiat pelaavat täydellisesti yhteen. Found footage -kikkailua hyödynnetään kekseliäästi ja Josh Trankin ohjaus on napakkaa. Vain noin puolentoista tunnin kestossa elokuva ei ehdi käydä pitkäveteiseksi, pikemminkin päinvastoin: Chroniclea voisi jäädä seuraamaan pidemmäksikin aikaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Chronicle, 2012, Twentieth Century Fox, Davis Entertainment, Dune Entertainment

Arvostelu: The Many Saints of Newark (2021)

THE MANY SAINTS OF NEWARK

Ohjaus: Alan Taylor

Pääosissa: Alessandro Nivola, Michael Gandolfini, Vera Farmiga, Jon Bernthal, Leslie Odom Jr., Corey Stoll, Ray Liotta, Michela De Rossi, Billy Magnussen, John Magaro, Samson Moeakiola, Alexandra Intrator ja Michael Imperioli

Genre: rikos, draama

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 16

David Chasen luoma The Sopranos (1999-2007) nousi nopeasti suureen suosioon, sekä ylistettyyn asemaan yhtenä kaikkien aikojen parhaana televisiosarjana. Chase jätti tarkoituksella sarjan lopetuksen auki katsojan tulkinnan varaan, eikä halunnut kertoa uutta tarinaa, joka sijoittuisi aikaan sarjan viimeisen kauden jälkeen. Sen sijaan Chase alkoi muovata vanhaa tarinaideaansa, saadakseen siitä aikaan esiosatarinan, joka kertoisi sarjan päähenkilön, Tony Sopranon nuoruudesta. Pitkän suunnitteluprosessin jälkeen kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2019. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä syyskuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua jouduttiin siirtämään. Lopulta The Many Saints of Newark -nimen saanut elokuva ilmestyi loppuvuodesta 2021. Itse katsoin The Sopranos -sarjan läpi vasta vuonna 2020, juurikin valmistautuakseni tähän esiosaleffaan. Pidin sarjasta todella paljon, mutta olin silti varautunut filmin suhteen, sillä en ole erityisemmin lämmennyt, kun hienojen sarjojen pohjalta väännetään vuosia myöhemmin elokuvia (köh köh, El Camino: A Breaking Bad Movie, 2019). Katsoin The Many Saints of Newarkin silti heti, kun se oli ilmestynyt HBO Max -palvelun valikoimaan.

Nuori Tony Soprano kasvaa Newarkissa rikollisten perheenjäsentensä vaikutusten alaisena, mikä muovaa hänet gangsteriksi, jona hänet tunnemme The Sopranos -sarjassa.

The Sopranos -sarjan päähenkilöä, Tony Sopranoa näytelleen edesmenneen James Gandolfinin poika, elokuva-alalla vielä aika kokematon Michael Gandolfini nähdään teini-ikäisenä Tony Sopranona, kun tätä vasta alkoi kiinnostamaan rikollisuuden maailma. Etukäteen minua kiinnosti elokuvassa eniten juurikin se, kuinka Gandolfinin poika suoriutuisi saman hahmon esittämisestä ja olen todella positiivisesti yllättynyt. Gandolfini junior on selvästi tehnyt pitkää työtä hallitakseen isänsä maneerit ja puhetavan, ja matkii niitä täysin luontevasti läpi elokuvan. Michael onnistuu todella herättämään tunteen siitä, että kyseessä on sama henkilö. Voin vain kuvitella, millaisen tunnevyöryn nuorimies on kokenut elokuvaa tehdessään, onhan sen pakko olla kova paikka näytellä kuolleen isänsä tunnetuinta roolia - hommana kun ei ole sen enempää tai vähempää kuin toistaa yksi kaikkien aikojen upeimmista roolitöistä televisiohistoriassa!

     Elokuvassa nähdään myös moni muukin sarjasta tuttu hahmo nuorempana, sekä joitain hahmoja, jotka vain mainittiin sarjassa. Jon Bernthal ja Vera Farmiga nähdään Tonyn vanhempina, rikollisia hommia puuhailevana Johnny Boyna ja tiukkana Liviana, Corey Stoll tulkitsee isoja silmälaseja käyttävää Junior-setää, Lauren DiMario pistäytyy Tonyn tulevana vaimona Carmelana ja Billy Magnussen, John Magaro ja Samson Moeakiola esittävät Tonyn tulevia rikoskumppaneita, Paulieta, Silviota ja Pussyä. Alessandra Nivola näyttelee Tonyn esikuvaa, sarjasta tutun Christopherin (Michael Imperioli, joka toimii leffassa kertojana) isää Dickie Moltisantia. Näyttelijät suoriutuvat osistaan vähintään kelvollisesti, mutta heidän hahmonsa jäävät suurimmaksi osaksi etäisiksi. On ymmärrettävää, ettei elokuvan aikana onnistuta syventymään hahmoihin samalla lailla kuin kuusikautisessa televisiosarjassa, mutta leffa jopa yrittää mahduttaa liikaa kahden tunnin kestoonsa. Samalla se myös luottaa täysillä siihen, että katsoja tietää lähes kaikki hahmot entuudestaan, jottei sen tarvitse rakentaa kunnolla ketään.

En ole aina ollut näin kyyninen elokuvien ja televisiosarjojen lisäosia, jatko-osia, esiosia ja ties mitä laajennuksia kohtaan, mutta muutaman viime vuoden aikana olen huomannut kokevani ne yhä vain innottomampina ja tylsempinä. Montaa hienoa filmiä ja sarjaa ei malteta jättää siihen, mihin ne on huipennettu, vaan hommaa on pakko jatkaa pidemmälle - yleensä rahan perässä. Breaking Bad (2008-2013) on suosikkisarjani, upea mestariteos. Better Call Saul (2015-) on kelpo lisäosa sen ohelle, mutta El Camino -leffa oli täysin tarpeeton raina, tehden jopa hieman hallaa sarjan huipennukselle. Game of Thrones (2011-2019) on ristiriitaisesta finaalikaudestaan huolimatta myös yksi suosikeistani, mutta minulta ei löydy yhtään mielenkiintoa ties kuinka montaa lisäosasarjaa kohtaan, mitä siitä on suunnitteilla. Rillit huurussa (The Big Bang Theory - 2007-2019) sai turhan esiosansa Young Sheldonin (2017-), Sinkkuelämää (Sex and the City - 1998-2004) taas kaksi leffaa, esiosan Carrien päiväkirjat (The Carrie Diaries - 2013-2014) ja nyt jatko-osan And Just Like That... (2021-). Eikä edes lähdetä puhumaan siitä, kuinka mammuttimaiseksi The Walking Dead (2010-) on onnistuttu paisuttamaan. Tuntuu, että ainoastaan Downton Abbey -sarjaa (2010-2015) jatkanut elokuva (2019) toimi todella hyvin.

Ja nyt meillä on The Many Saints of Newark. Olen kiitollinen, että elokuva toimii esiosana The Sopranosille, eikä jatko-osana, sillä sellaisena se voisi pilata sarjan mystisesti auki jääneen lopetuksen. Olisinko silti pärjännyt ilman tätä elokuvallista katsausta yhden kaikkien aikojen parhaan televisiohahmon nuoruuteen? Ehdottomasti. Ei The Many Saints of Newark huono ole, mutta eipä se erityisen hyväkään ole. Michael Gandolfini pelastaa paljon vahvalla suorituksellaan nuorena Tonyna, mutta eipä häntäkään lopulta paljoa leffassa nähdä. Elokuvalla on pieniä vaikeuksia päättää, mistä se oikein yrittää kertoa ja niinpä lopputuloksena on hieman juonettomalta tuntuva kuvaus Tonyn nuoruudesta, hänen rikollisesta perheestään ja Newarkissa vuonna 1967 käydystä mellakasta.

Elokuvalla on kestoa kaksi tuntia ja samanaikaisesti tuntuu siltä, että se on liian pitkä kesto, kun elokuvalla ei ole oikein mitään sanottavanaan, sekä siltä, että se on liian lyhyt kesto leffalle, jotta se voisi sanoa mitään. Tästä syystä The Many Saints of Newark on aika pitkäveteinen parituntinen, josta löytyy ajoittain hetkensä. Parit keskustelut nappaavat hyvin mukaansa, välillä on hauskaa, kun hoksaa, kuka tuttu hahmo saapui juuri kuvaan nuorempana versiona ja muutamat kohtaukset ovat vahvasti rakennettuja. Kokonaisuus on kuitenkin epätasainen ja aika ponneton. The Sopranosin suurimmille faneille leffa voi jopa olla unelmien täyttymys, mutta itse näin sen jälleen yhtenä lisäyksenä tarpeettomien jatko-osien, esiosien ja lisäosien tulvaan. Siinä, missä The Sopranos on ansainnut paikkansa kaikkien aikojen parhaiden televisiosarjojen joukossa ja sarjan voi katsoa useastikin elämän aikana läpi, elokuvan taistelee kerran loppuun ja sitten sitä unohtaakin pian sen olemassaolon.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Alan Taylor, joka ohjasi useammankin jakson The Sopranos -sarjasta ja jonka sarjan luoja David Chase henkilökohtaisesti pyysi tekemään leffan. Taylorin ohjauksesta ei kuitenkaan löydy samaa paloa kuin sarjaa tehdessään, eikä hän saa edes tuotua mukaan sarjan tunnelmaa. Enemmän sarja tuntuu monelta muulta gangsteriteokselta ja oikeastaan vasta, kun Alabama 3:n Woke Up This Morning alkaa soida lopputekstien aikana, sitä hoksaa, että "ai niin, tämähän liittyi jotenkin The Sopranosiin". Biisin käyttö ei kuitenkaan tunnu ansaitulta, vaan helpolta kikalta, jolla herättää katsojan nostalgiaa. Ja jos Taylorin ohjaus ei ole kaksista, sitä ei myöskään ole Chasen ja Lawrence Konnerin käsikirjoitus. Tekniseltä puoleltaan The Many Saints of Newark on kieltämättä pätevästi tehty. Se sisältää tyylikästä kuvausta, hienoja lavasteita, taidokkaasti tehtyjä asuja ja maskeerauksia, mutta ei se yksinään riitä. Äänimaailma on muuten kelvollisesti rakennettu, mutta yhdessä sadekohtauksessa voi kuulla mikrofonin nauhoittaman häiriökohinan. Peter Nashelin säveltämät musiikit eivät kertaakaan erotu edukseen.

Yhteenveto: The Many Saints of Newark on harmillisen keskinkertainen esilisäosa yhdelle kaikkien aikojen parhaista televisiosarjoista. Michael Gandolfini tekee upeaa työtä nuorena Tony Sopranona, halliten vakuuttavasti isänsä maneerit ja puhetavan. James-isä olisi varmasti ylpeä nuoresta Michaelista. Harmillisesti muu siinä ympärillä ei yllä Gandolfinin roolityön tasolle. Elokuvan käsikirjoitus on aika lattea, pitäen sisällään löyhästi kyhätyn tarinan ja aika vähän oikeasti mielenkiintoista sisältöä. Lähinnä leffa luottaa nostalgian voimaan. Kahden tunnin kesto tuntuu samanaikaisesti liian pitkältä, kun filmillä ei ole oikein mitään sanottavaa ja se laahustaa, että myös liian lyhyeltä, eikä filmi edes ehdi oikeasti sanoa mitään. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on laadukkaasti tehty, mutta silti lopputulosta varjostaa turhan rahastuksen haju. Ei The Many Saints of Newark onneksi pilaa The Sopranosin perintöä, mutta eipä se myöskään tuo mitään uutta ja mielenkiintoista pöytään, mikä perustelisi rainan olemassaolon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.12.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Many Saints of Newark, 2021, Warner Bros., New Line Cinema, Chase Films

Arvostelu: Monte Criston kreivi (The Count of Monte Cristo - 2002)

MONTE CRISTON KREIVI

THE COUNT OF MONTE CRISTO

Ohjaus: Kevin Reynolds
Pääosissa: Jim Caviezel, Guy Pearce, Dagmara Domińczyk, James Frain, Richard Harris, Luis Guzmán, Michael Wincott, Henry Cavill, Albie Woodington, JB Blanc, Helen McCrory, Freddie Jones ja Alex Norton
Genre: seikkailu, draama
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 12

The Count of Monte Cristo, eli suomalaisittain Monte Criston kreivi perustuu Alexandre Dumasin samannimiseen kirjaan (Le Comte de Monte-Cristo) vuodelta 1844. Kirjan pohjalta on vuosien varrella tehty lukuisia sovituksia ja ensimmäinen filmatisointi, Hobart Bosworthin mykkäelokuva The Count of Monte Cristo ilmestyi vuonna 1908. 1990-luvun lopulla Disneyllä ryhdyttiin työstämään uutta elokuvaversiota kirjasta, studion juuri julkaistua Kolme muskettisoturia -elokuvan (The Three Musketeers - 1993), joka perustui myös Dumasin klassikkokirjaan (Les trois mousquetaires - 1844). Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2000 ja lopulta Monte Criston kreivi sai maailmanensi-iltansa 23. tammikuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten. Elokuva oli pienimuotoinen menestys ja se sai positiivista palautetta kriitikoilta. Itse en ole Dumasin kirjaa lukenut, mutta olen nähnyt Monte Criston kreivi -elokuvan varmaan pariinkin otteeseen - viime katselusta on tosin kulunut jo useampi vuosi. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla leffan pitkästä aikaa ja arvostelemalla sen.

Vuonna 1815 Edmond Dantès tuomitaan rikoksesta, jota hän ei tehnyt ja passitetaan Château d'Ifin vankilaan kaukaiselle saarelle. Siellä vuosien vieriessä Edmond ryhtyy juonittelemaan kostoaan ja hänelle aukeaa mahdollisuus toteuttaa suunnitelmansa, kun hän tapaa toisen vangin, vuosia pakotunnelia kaivaneen Abbé Farian.

Jim Caviezel tekee kenties koko uransa merkittävimmän roolityön Monte Criston kreivissä Edmond Dantèsina, sinisilmäisenä nuorena aliperämiehenä, joka joutuu vankilaan syytettynä rikoksesta, jota hän ei tehnyt. Vankilassa Edmond alkaakin muuttua, menettäessään vähitellen tärkeän uskonsa ja suunnitellessaan kostoa niille, jotka ovat vastuussa hänen kaltoinkohtelustaan. Hahmon kehityskaari on erinomaisesti kirjoitettu (ylipäätään Dumas kirjoitti yhden parhaista kostokertomuksista ikinä) ja katsoja kannustaa täysillä Edmondia yrityksissään. Caviezel on nappivalinta rooliin, tuoden hienosti esille hahmon monet puolet elokuvan aikana. Hauska fakta muuten, että Arnold Schwarzeneggeriä pyydettiin aluksi Edmondin rooliin, mutta hän kieltäytyi. Elokuvasta olisi varmasti tullut hyvin erilainen Schwarzeneggerin tähdittämänä.

     Myös Guy Pearce oli aluksi ehdolla Edmondiksi, mutta roolin mentyä Caviezelille, hänet pyydettiin esittämään Fernand Mondegoa, Edmondin ystävää, joka pettää hänet ja ajaa vankilaan. Vaikka Pearce olisi luultavasti suoriutunut mainiosti pääroolista, sopii hän erittäin hyvin luihuksi Fernandiksi, oikein herkutellen lipevän hahmonsa kanssa. Dumasin alkuperäisessä kirjassa Edmond ja Fernand olivat serkukset, mutta käsikirjoittaja Wolpert perusteli muutoksen ystäviksi sillä, että ystävät ovat usein läheisempiä kuin serkut ja siten Fernandin selkäänpuukotus tuntuu merkittävämmältä. Täytyy myöntää, että ymmärrän hyvin Wolpertin päätöstä.

Lisäksi elokuvassa nähdään myös Dagmara Domińczyk Edmondin rakkaana Mercédèsinä, James Frain syyttäjä Villefortina, vajaa vuosi sitten menehtynyt Helen McCrory tämän vaimona Valentinana, Alex Norton itse Napoleon Bonapartena, sekä JB Blanc roisto-Luigina ja Luis Guzmán tätä auttavana Jacopona. Kahdesta ensimmäisestä Harry Potter -elokuvasta (2001-2002) alkuperäisenä Albus Dumbledorena monelle parhaiten tuttu Richard Harris teki yhden viimeisistä roolitöistään Abbé Fariana, 11 vuotta Château d'Ifin vankilassa viruneena miehenä, jolla on pakosuunnitelma. Lisäksi Supermanin roolista parhaiten tunnettu Henry Cavill tekee yhden ensimmäisistä elokuvarooleistaan Fernandin poikana Albertina. Kaikin puolin näyttelijät hoitavat hommansa taidokkaasti. Harrisin lahjoja ei voi muuta kuin ihailla. Vaikka hän esittääkin vankia, Harris omaa tiettyä jylhää arvokkuutta, jota eivät edes räsyiset vaatteet, nuhjuiset maskeeraukset ja tomu voi peittää alleen.

Yksi isoimmista kehuista, mitä voin Monte Criston kreiville antaa, on, että elokuva ei tunnu siltä, että se olisi tehty 2000-luvulla. Se tuntuu enemmän sellaiselta klassikkoseikkailulta, joita tehtiin vuosia aiemmin, joskus 1960-1970-luvuilla. Sen toteutuksessa on jotain hyvin vanhanaikaista, mikä istuu filmiin täydellisesti ja vain viehättää siinä minua enemmän. Elokuva perustuu vanhaan tarinaan ja vaikka välillä modernisointi siellä ja täällä ei ole pahitteeksi, tällaisesta toteutuksesta intoilen itse lopulta eniten. Kun taidokkaan yleishengen lisäksi kyseessä on vielä yksi kaikkien aikojen parhaista kostotarinoista, koin Monte Criston kreivin elokuvana erittäin vangitsevaksi. Vaikka filmi etenee aika hitaasti, ei se ole koskaan tylsä. Päinvastoin. Mitä pidemmälle tarina ja Edmondin kostojuonittelu etenevät, sitä syvemmälle elokuvaan uppoaa.

Elokuva tarjoaa paljon kaikenlaista seikkailusta jännitykseen, romantiikkaan ja toimintaan. On vankilapakoa, juonittelua suuntaan jos toiseen ja aarrekarttakin löytyy. Dumas on rakentanut kertomuksensa kaikki osaset vaikuttavasti ja Desmondin ja Fernandin välisen konfliktin väkevästi, ja sen pohjalta onkin helppo ammentaa onnistuneeseen filmatisointiin. Vaikka jotkut kirjailijan fanit ovatkin närkästyneet elokuvantekijöiden muutoksista kertomukseen, itse pidän filmin ratkaisuista. Elokuvan rytmitys on myös toimiva. Sillä ei ole mikään kiire, mutta se onnistuu silti kertomaan kaiken iskevästi parissa tunnissa. Vankilassa vietetty vuosikymmenkin toteutetaan vakuuttavasti. Vankeuden tuomat muutokset Desmondissa pitävät tarinan kaiken aikaa täysin hahmovetoisena. Monte Criston kreivi onkin jo henkilötutkielmana kiehtova koston ohella.

Elokuvan on ohjannut Kevin Reynolds, jolle tällaiset menneen ajan seikkailuleffat eivät olleet lainkaan uusi käsite, olihan hän tehnyt aiemmin mm. Robin Hood - varkaiden ruhtinaan (Robin Hood: Prince of Thieves - 1991). Reynolds hoitaakin hommansa lahjakkaasti, rakentaen onnistuneesti tunnelmaa ja pitäen katsojan koukussa tarinaan. Monte Criston kreivi on myös taidokkaasti kuvattu, sekä hyvin rytmitetty leikkauksessa. 1800-luvun alun lavasteet ja asut ovat hienosti toteutetut ja monenlaisia näyttäviä puitteita pääseekin ihastelemaan pitkin elokuvaa. Äänimaisema on vakuuttavasti koottu Edward Shearmurin mainioita musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Monte Criston kreivi on erittäin mainio filmatisointi kenties kaikkien aikojen parhaasta kostokertomuksesta. Elokuvasta löytyy kaikki ainekset mukaansatempaavaan teokseen ja sitä lopputulos myös onkin. Vaikka leffa kulkee rauhassa eteenpäin, ei se koskaan tunnu pitkäveteiseltä. Kertomus on vangitseva ja katsoja todella kannustaa Edmond Dantèsia onnistumaan aikomuksissaan. Edmondin kehittymistä tarinan aikana on erityisen kiinnostavaa seurata. Jim Caviezel on nappivalinta rooliin, hoitaen hahmon monet puolet yhtä lahjakkaasti. Muutkin näyttelijät suoriutuvat osistaan hyvin, erityisesti lipevää Fernandia esittävä Guy Pearce ja Abbé-vankia näyttelevä Richard Harris. Filmin toteutuksessa on jotain viehättävän vanhanaikaista, eikä elokuva tunnu 2000-luvulla tehdyltä. 1800-luvun ajankuva on hienosti toteutettu. Vaikka filmatisointiin tehtiin omat muutoksensa, suosittelen silti Monte Criston kreiviä lämpimästi Dumasin klassikkokirjan ystäville, kuten myös muille, joita kiehtovat kauemmas menneisyyteen sijoittuvat kertomukset täynnä seikkailua, romantiikkaa, petoksia ja rikkauksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.9.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Count of Monte Cristo, 2002, Touchstone Pictures, Spyglass Entertainment, World 2000 Entertainment, Epsilon Motion Pictures, Count of Monte Cristo Ltd.

Arvostelu: Reservoir Dogs (1992)

RESERVOIR DOGS

Ohjaus: Quentin Tarantino
Pääosissa: Harvey Keitel, Tim Roth, Steve Buscemi, Michael Madsen, Lawrence Tierney, Chris Penn, Randy Brooks, Kirk Baltz, Quentin Tarantino ja Edward Bunker
Genre: rikos
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 18

Reservoir Dogs on ohjaaja Quentin Tarantinon esikoiselokuva. 1980-luvun lopulla Tarantino työskenteli videokaupassa, suunnitellen samalla tekevänsä itse elokuvia. Hänellä oli kehitteillä kertomus pieleen menneestä ryöstöstä, jonka hän ajatteli toteuttaa kavereidensa kanssa 30 000 dollarin budjetilla mustavalkoisena amatöörileffana. Kuitenkin kun Tarantino esitteli käsikirjoituksensa tuottaja Lawrence Benderille, jonka kautta teksti päätyi näyttelijä Harvey Keitelille, siitä kiinnostuttiin ihan tosissaan ja Keitelin ja Benderin avulla Tarantino sai lopulta jopa yli miljoonan elokuvan tekoa varten. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 1991 ja lopulta Reservoir Dogs sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 21. tammikuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Sen jälkeen filmiä esitettiin mm. Cannesin ja Toronton elokuvajuhlilla, kunnes filmi sai kunnon teatterikierroksensa. Elokuva ei ollut mikään erityisen suuri menestys taloudellisesti, mutta niin kriitikot kuin katsojat kehuivat sitä. Vuosien varrella leffan arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä rikosgenren merkkiteoksista, minkä lisäksi se on saanut kulttiklassikon statuksen. Itse näin Reservoir Dogsin ensi kertaa kesällä 2013. Tätini oli näyttänyt minulle päivää aiemmin Tarantinon filmin Kunniattomat paskiaiset (Inglourious Basterds - 2009), josta pidin valtavasti ja halusin nähdä lisää. Silloin lähes kymmenen vuotta sitten nuorempana en kuitenkaan erityisemmin välittänyt Reservoir Dogsista. Silti olen myöhemmin ostanut filmin hyllyyni, tarkoituksena katsoa se uudestaan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa sen toistamiseen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Timanttiryöstö kariutuu poliisien saapumiseen. Ryöstäjä herra White kuljettaa osuman saanutta herra Orangea ryöstäjien kohtaamispaikkana toimivalle varastolle. Odotellessaan muiden saapumista, ryöstäjät alkavat epäillä yhden joukosta olevan soluttautunut poliisi.

Elokuvan ryöstäjäjoukkoon kuuluvat Harvey Keitelin näyttelemä herra White, Tim Rothin näyttelemä herra Orange, Steve Buscemin näyttelemä herra Pink, Michael Madsenin näyttelemä herra Blonde, Edward Bunkerin näyttelemä herra Blue, sekä itse ohjaaja-käsikirjoittaja Tarantinon esittämä herra Brown, jotka rikollispomo Joe Cabotin (Lawrence Tierney) on kasannut yhteen. Herra Blue ja herra Brown jäävät todella pienelle huomiolle, mutta herrat White, Orange, Pink ja Blonde pääsevät kaikki loistamaan kirkkaasti, erityisesti kun jokaisen kohdalla roolitus on nappivalinta. Keitel, Roth, Buscemi ja Madsen ovat kaikki erinomaisia rooleissaan ja todella kovassa iskussa läpi leffan, saaden jokainen ainakin yhden tykkimäisen hetkensä valokeilassa. Näyttelijät kanavoivat vakuuttavasti hahmojensa tunteita ryöstön mennessä pieleen ja on mielenkiintoista seurata, kun nämä erilaiset, voimakkaat persoonat ottavat yhteen, heidän alkaessa epäillä toisiaan poliisiksi valeasussa. Mainitsemisen arvoinen on myös edesmennyt Chris Penn, joka esittää Joe Cabotin poikaa. Niin Penn kuin roistoisukkia esittävä Tierney tekevät hyvää työtä osissaan. Tierneyssä on karismaa rikollispomoksi ja Penn on todella mainio tämän ylimielisenä poikana.

Kuten alussa kerroin, ensimmäisellä katselukerrallani nuorempana en oikein välittänyt Reservoir Dogsista. Nyt varttuneempana toisella katselulla tämä elokuva iski minuun todella lujaa. Olin täysillä mukana heti ensimmäisestä kohtauksesta, jossa nämä ryöstäjät ovat aamupalalla ja keskustelevat siitä sun tästä, väitellen Madonnan kappaleen sanoituksen merkityksestä tai tippikulttuurin ongelmista. Keskustelussa ei edes puhuta siitä, mitä hahmot ovat menossa tekemään. Yksi filmin siisteimmistä jutuista on, että homma toimii, vaikkei itse ryöstöä koskaan näytetä. Alun ruokailun ja alkutekstien jälkeen leffa hyppää suoraan siihen, kun herra White kaahaa varastolle, verta vuotava herra Orange takapenkillään ja vasta hahmojen keskustelujen ja kommenttien kautta katsoja saa tietää, mitä ryöstön aikana tapahtui ja mikä meni pieleen?

Yksi elokuvan suurista onnistumisista on juurikin nämä keskustelut. Quentin Tarantino nousi tunnetuksi mm. hänen lahjakkuudestaan kirjoittaa mitä nasevinta dialogia ja Reservoir Dogs on täynnä sitä. Keskustelut ovat täydellisesti loppuun asti hiottuja, mutta samalla ne esitetään täysin luontevina, aivan kuin todelliset ihmiset kävisivät todellisia keskusteluja. Keskustelut antavat valtavasti informaatiota hahmoista ja ryöstöstä, mutta samalla ei koskaan tunnu siltä, että hahmot selittäisivät asioita suoraan katsojalle. Tarantino vakuuttaa myös sillä, kuinka hän kirjoittaa kertomustaan. Tarina ei kulje yksinkertaisen lineaarisesti eteenpäin, vaan se tosiaan hyppää suoraan ryöstön jälkeiseen aikaan ja takaumien kautta näyttää, kuinka hahmot päätyivät keikalle mukaan ja mitä heidän taustalla oikeasti liikkuu. Teksti on niin vaikuttavasti hiottua, että on jopa huutava vääryys, ettei käsikirjoitus saanut edes ehdokkuutta Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -gaaloissa.

Myös Tarantinon ohjaus on esimerkillisen taidokasta. Hän rakentaa tunnelmaa upeasti, pitäen niin hahmot kuin katsojankin varpaillaan läpi leffan. Kestoa ei ole venytetty liian pitkäksi, vaan esikoisleffansa hän on osannut pitää tiiviinä, vain hieman yli puolentoista tunnin kestossa. Vaikka elokuva onkin hyvin pitkälti vain hahmojen keskustelua, jännite ei koskaan rikkoudu, vaan tiivis henki pysyy jatkuvasti läsnä. Kirjoittamistapojensa lisäksi Tarantino esittelee filmillä toisenkin tavaramerkkinsä, mistä tulisi tunnetuksi, eli yllättävät verisen väkivallan purkaukset. Reservoir Dogsissa ei ole montaa raakaa kohtausta, mutta ne tietyt kohtaukset ovatkin sitten todella iskeviä. Kaikin puolin toteutuksessa on myös jotain hyvin teatterimaista. Koska filmi sijoittuu lähinnä yhteen lokaatioon, sen voisi helposti nähdä toteutuvan näyttämöllä. Tietty teatterimaisuus tuo pelkästään lisää leffan viehättävyyteen.

Tekniseltä puoleltaankin elokuva on onnistuneesti tehty, vaikka budjetti olikin aika minimaalinen. Kuvaus on todella tyylikästä kaikin puolin kamera-ajoista kuvasommitteluun. Etu- ja taka-alan hyödyntäminen on erityisen huoliteltua. Kaikki tämä on vielä leikattu yhteen taidokkaasti. Oma suosikkiosuuteni leikkauksen puolesta on osio, missä hahmo ensin opettelee keksityn tarinan huumekaupasta ja sitten kertoo sen eteenpäin. Tarinan selitys jatkuu kaiken aikaa, mutta esityspaikka, esitystapa ja hahmot siinä ympärillä vaihtuvat lähes joka kuvan myötä. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat myös oivalliset, kuten on äänimaailmakin tehosteista musiikkivalintoihin.

Yhteenveto: Reservoir Dogs on erinomainen rikosjännäri, joka pitää tiukasti otteessaan läpi kestonsa. Quentin Tarantino onnistui heti esikoiselokuvallaan osoittamaan valtavat lahjansa. Hänen ohjauksessaan tunnelma on tiukkaa ja näyttelijät antavat kaikkensa peliin. Tarantinon käsikirjoitus taas on kaikin puolin huippuluokkaa. Sen lisäksi, että tarina on todella nokkelasti kerrottu ja rakennettu kasaan eri aikajanoja hyödyntäen, hahmojen käymät vuoropuhelut ovat toinen toistaan nerokkaammin kirjoitettuja. Filmin aikana saa niin jännittää kuin myös hieman naureskella. Yhtäkkisen veriset tulitukset säpsäyttävät ja toteutuksen tietty teatterimaisuus lisää homman viehättävyyttä. Kaiken kaikkiaan Reservoir Dogs on todella hieno teos, joka toimii täysillä yhä 30 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Se kuuluu genrensä parhaimmistoon ja jos sitä ei ole rikostarinoiden suurkuluttajana vielä nähnyt, nyt on aika korjata tämä virhe!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Reservoir Dogs, 1992, Live Entertainment, Dog Eat Dog Productions Inc.

Arvostelu: The Forever Purge (2021)

THE FOREVER PURGE

Ohjaus: Everardo Gout

Pääosissa: Ana de la Reguera, Tenoch Huerta, Josh Lucas, Cassidy Freeman, Leven Rambin, Will Patton, Will Brittain, Alejandro Edda, Sammi Rotibi, Zahn McClarnon ja Jeffrey Doornbos

Genre: kauhu, toiminta

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 16

Kauhuelokuva Puhdistuksen yö (The Purge - 2013) oli taloudellinen hitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Puhdistuksen yö: Anarkia (The Purge: Anarchy - 2014), The Purge: Election Year (2016) ja The First Purge (2018) olivat kaikki edeltäjiään menestyneempiä lippuluukuilla, vaikka jokainen saikin lähinnä negatiivista palautetta kriitikoilta. Elokuvien perään päätettiin tehdä televisiosarja The Purge, joka kuitenkin pyöri vain kahden kauden ajan vuodesta 2018 vuoteen 2019. Viidennen elokuvan suunnittelukin lähti nopeasti liikkeelle ja sen kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2019. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä kesällä 2020, mutta koronaviruspandemian vuoksi sen ensi-iltaa jouduttiin siirtämään. Yhdysvalloissa ja monessa muussa maassa The Forever Purge -nimen saanut leffa julkaistiin kesällä 2021, mutta Suomeen elokuva saapui vasta syksyllä, suoraan myyntiin ja vuokralle. Itse en ole koskaan pahemmin piitannut Purge-elokuvista. Vuonna 2020 katsoin ja arvostelin elokuvat ja sarjan läpi valmistautuessani uuteen filmiin ja kun The Forever Purge oli vihdoin katsottavissa myös Suomessa, vuokrasin ja katsoin sen.

Jokavuotinen Puhdistuksen yö on juuri päättynyt Yhdysvalloissa, mutta eräs ryhmä ei suostukaan lopettamaan kaaosta ja anarkiaa. Yhdessä karjatilan omistavan Tuckerin perheen kanssa pariskunta Juan ja Adela yrittävät päästä pakoon näitä Iankaikkisia Puhdistajia.

Tällä kertaa keskelle Yhdysvaltojen kuvitteellista juhlaa, Puhdistuksen yötä, jolloin kaikki rikokset ovat sallittuja 12 tunnin ajan, päätyvät Meksikosta muuttanut pariskunta Juan ja Adela (Tenoch Huerta ja Ana de la Reguera), sekä Tuckerin perhe, johon kuuluvat Caleb-isä (Will Patton), hänen tyttärensä Harper (Leven Rambin) ja poikansa Dylan (Josh Lucas) ja Dylanin vaimo Cassie (Cassidy Freeman). Valitettavasti tälläkään kertaa Purge-leffan hahmogalleria ei tee minkäänlaista vaikutusta, eikä kenestäkään huomaa piittaavan elokuvan edetessä. Hahmot ovat tylsän pahvisia, eikä yhdenkään kohtalolla ole mitään merkitystä. Meksikolaistaustaisesta parista voisi helposti saada enemmän irti, mutta elokuva on tehty vailla mitään yritystä ja hekin jäävät latteiksi. Näyttelijät yrittävät parhaansa sen kanssa, mitä heille tarjotaan käsikirjoituksessa ja ohjauksella, mutta eipä se todellakaan paljoa ole.

Tylsät hahmot on vain yksi syistä, miksi liian pitkäksi venähtäneen Purge-elokuvasarjan jo viides osa, The Forever Purge on kehno raina. Kun hahmojen kohtaloista ei piittaa, ei leffasta myöskään löydy jännitettä. Ja kun kyseessähän pitäisi olla jonkin sortin kauhuelokuva tai vähintään trillerintapainen, jännityksen puute viittaa isoon epäonnistumiseen. Suoraan sanottuna The Forever Purge on erittäin tylsä elokuva. Leffasarjan tutut jipot on jo käytetty, eikä viidenteen filmiin millään keksitä mitään oikeasti uutta. Ainoa uutuus yrittää olla se, että mukana on ihmisryhmä, jolle 12 tunnin "puhdistautuminen" ei riitäkään, vaan he haluavat jatkaa hirmutekoja vielä sireenin soitua merkiksi siitä, että nyt pitää taas käyttäytyä kiltisti ja unohtaa naapurin tai työkaverin kanssa se, että juuri yritettiin tappaa toisemme.

Näiden Iankaikkisten Puhdistautujien (joiksi jengi itseään julistaa) kautta elokuvasarja pyrkii jälleen ottamaan entistä vahvemmin kantaa poliittisiin asioihin ja Yhdysvaltojen meininkiin. Leffasarjan lähtiessä liikkeelle satiirintapainen kohdistui enemmän jenkkilän aseihannoinnille, rikollisuuden määrälle ja rikkaiden asemalle, mutta sanoma on kääntynyt enemmän siihen, kuinka Puhdistus onkin valkoisten tapa päästä eroon etnisistä ihmisryhmistä. Iankaikkiset Puhdistajat haluavat "puhdistaa" Yhdysvallat maahanmuuttajista ja niinpä Juan ja Adela osuvat heidän silmätikuikseen heti leffan alussa. Vaikka toisaalta on hyvä, että leffasarja yrittää sanoa jotain maan tilanteesta, on elokuva liiankin aggressiivinen ja saarnaava, vieden kaiken mahdollisen huvin pois filmistä. Elokuvan yritys sanoa jotain merkittävää tulee lopulta takellellen ulos tyylillä: "rasismi on muuten ikävä juttu ja sille pitäisi varmaan tehdä jotain." Keskittyisivät vain näyttämään, millaisiksi hirviöiksi itse kukin muuttuu, kun heille antaa luvan tehdä ihan mitä vain.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Everardo Gout, jonka aiempiin töihin kuuluu lähinnä lyhytelokuvia ja jaksoja eri televisiosarjoista, kuten Luke Cagesta (2016-2018) ja Snowpierceristä (2020-). Goutin työ on ponnetonta, eikä hän saa rakennettua tunnelmaa ollenkaan. Käsikirjoituksen taas on jälleen rustannut James DeMonaco, jolla on täysin ideat loppu. Ainoa älynväläys on, että tässä kuvitteellisessa maailmassa Yhdysvalloissa annetaan työpaikkabonukset juuri ennen Puhdistuksen yötä, jotta työntekijät voisivat ostaa aseita ja puolustaa itseään, jotta pystyisivät tehdä töitä seuraavankin vuoden ajan. Se kuulostaa hyvin amerikkalaiselta. Tekniseltä puoleltaan The Forever Purge ei myöskään ole kaksinen. Seassa on oivaa kuvausta, ihan päheitä puhdistautujien asuja, sekä kelvollisia ääniefektejä. Erikoistehosteista kuitenkin huomaa pienen budjetin, aivan kuin leffa olisi alun perinkin tehty katsottavaksi televisiosta.

Yhteenveto: The Forever Purge on kehno yritys pitää kuolemaa tekevää kauhuleffasarjan tapaista hengissä. Tutusta ideasta ei oikein keksitä enää mitään uutta ja niinpä homma on venytetty seuraavalle tasolle ajatuksella "mutta mitä jos jotkut haluavatkin olla rikollisia joka päivä?" Elokuvan syyttelevä sormi osoittelee kiusallisesti vähän joka suuntaan, mutta sen sijaan, että filmi oikeasti julistaisi jotain jonkin puolesta, lopputulos on pelkkä heiveröinen ääni massan keskellä. Kauhuleffaksi The Forever Purge on myös harmillisen vaisu, eikä sen aikana pääse jännittämään. Hahmojen kohtalot eivät kiinnosta, joten heidän edesottamustensa seuraaminen on aika pitkäveteistä puuhaa. Elokuvasarjan luoja James DeMonaco oli aiemmin sanonut tämän jäävän viimeiseksi Purgeksi, mutta eipä taida tulla yllätyksenä, että kuudetta filmiä suunnitellaan parhaillaan. Sitä odotellessa yritän puhdistaa mieleni tästä pökäleestä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.11.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Forever Purge, 2021, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Platinum Dunes, Man in a Tree, Perfect World Pictures

Arvostelu: Magnum .44 (Magnum Force - 1973)

MAGNUM .44

MAGNUM FORCE

Ohjaus: Ted Post
Pääosissa: Clint Eastwood, Hal Holbrook, David Soul, Felton Perry, Tim Matheson, Kip Niven, Robert Urich, Christine White, John Mitchum, Adele Yoshioka, Mitchell Ryan, Margaret Avery ja Albert Popwell
Genre: rikos, jännitys, toiminta
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 16

Clint Eastwoodin tähdittämä rikosjännäri Likainen Harry (Dirty Harry - 1971) oli kehuttu menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Elokuvan tarina oli alun perin jo ensimmäiseen osaan kehitelty juoni, jonka keksi Terrence Malick, mutta josta ohjaaja Don Siegel ei ollut pitänyt. Eastwood kuitenkin piti juonesta ja kun jatko-osaa alettiin suunnittelemaan, hän halusi tarinan mukaan. John Milius alkoi tältä pohjalta työstämään käsikirjoitusta, kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 1973 ja Magnum Forceksi, eli suomalaisittain Magnum .44:ksi nimetty jatko-osa ilmestyi saman vuoden joulukuussa (Suomessa vasta maaliskuussa 1974). Elokuva menestyi vielä ensimmäistä osaa paremmin, mutta se sai ristiriitaiset arvostelut kriitikoilta ilmestyessään. Vuosien varrella leffa on alkanut keräämään positiivisempaa arvostusta. Itse näin Likaisen Harryn alun perin joitain vuosia sitten, mutta silloin olin vielä liian nuori ja pidin leffaa tylsänä, enkä siis katsonut sen jatko-osia. Kun huomasin elokuvan täyttävän viime vuonna 50 vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi. Ja koska pidin Likaisesta Harrysta nyt todella paljon, päätin katsoa myös jatko-osat. Pari kuukautta Likaisen Harryn jälkeen katsoin Magnum .44:n.

Kun San Franciscossa alkaa murhavyyhti, minkä tekijä vaikuttaisi olevan moottoripyöräpoliisi, Harry Callahan ryhtyy tutkimaan tapausta.

Clint Eastwood nähdään toistamiseen poliisi Harry Callahanina, eli "Likaisena Harryna". Ensimmäinen elokuva sai kuitenkin jonkin verran kritiikkiä siitä, että Harry oli jopa liian likainen kaveri poliisiksi ja jatko-osassa hahmosta onkin tehty pehmompi. Harry esimerkiksi nähdään alkupäässä huolehtimassa erään poliisikaverinsa vaimosta (Christine White), minkä lisäksi hän jahtaa vielä likaisempaa poliisia (tai ainakin poliisiksi pukeutuvaa), mikä saa hänet vaikuttamaan sankarilliselta. Pehmommaksi muokkaaminen ei kuitenkaan poista tehoa hahmosta, sillä Eastwood on yhä niin hemmetin cool äijä roolissa. Kun vastaan tulee roistoja, Harry kaivaa rakkaan Magnumissa ihan yhtä nopeasti esille, ampuen ensin ja kysyen sitten. Tällä kertaa tosin ikoninen "Well do you, punk?" -kysymys on jätetty alkutekstejä lukuun ottamatta pois.

     Elokuvassa nähdään myös Hal Holbrook Harrya komentavana komisario Briggsinä, Felton Perry Harryn kanssa tutkintaa hoitavana Earlyna, sekä David Soul, Tim Matheson, Kip Niven ja Robert Urich innokkaina tulokaspoliiseina. Kaikki näyttelijät hoitavat hommansa hyvin (poislukien tiettyjä huvittavan ylidramaattisia kuolemia), mutta itse kukin jää toki Eastwoodin varjoon.

Magnum .44 ei yllä Likaisen Harryn upeuteen, mutta on se silti erittäin hyvä jatko-osa - paikoitellen jopa aivan mahtava. Harryn ja tämänkertaisen roiston kissa-hiiri-jahti ei ole yhtä intensiivinen kuin viimeksi, eikä elokuva muutenkaan pidä yhtä tiukasti mukanaan, mutta silti sen parissa voi viettää tiivistunnelmaisen parituntisen. Elokuva lähtee heti liikkeelle painostavalla kohtauksella, jossa poliisiksi pukeutunut murhaaja hoitelee ensimmäiset uhrinsa. Harry saapuu paikalle ja ryhtyy selvittämään tapausta... siis heti, kun on päihittänyt muutaman rikollisen lentokoneessa. Sekä pahiksen avauskohtaus että Harryn lentokonepätkä imaisevat katsojan koukuttavasti mukaan ja uutta jännitysnäytelmää seuraa erittäin mielellään.

Jos elokuva ei ole yhtä jännittävä kuin edeltäjänsä, on siinä ainakin enemmän toimintaa. Budjetti on selvästi ollut isompi ja luodit pääsevät laulamaan isommin. Huumoriakin mahtuu sekaan ja Harry piikittelee jälleen oivallisesti vuorosanoillaan. Pientä ongelmaa leffaan tuo se, kuinka arvattava tämänkertaisen murhaajan henkilöllisyys on. Puolesta välistä löytyy hieman laahaavampi pätkä, mikä toimii oikeastaan vain, jos katsoja ei ole Harryn tavoin vielä hoksannut murhaajan identiteettiä. Kun Harryllekin valkenee asioiden todellinen laita, elokuva nousee takaisin alkupään korkeammalle tasolle ja tyylikäs loppuhuipennus vie filmin kunnialla päätökseen. 

Uusi ohjaaja Ted Post ei ole yhtä taitava kuin edeltäjänsä Don Siegel, mutta hoitaa hommansa silti hyvin. Sentään Post, Eastwood ja muut tajusivat, että tämä tarina on oikein mainio, vaikka Siegel siitä ei pitänytkään. John Miliuksen ja Michael Ciminon käsikirjoitus toimii, vaikka Milius onkin jälkikäteen todennut julkisesti, ettei pitänyt siitä, millainen lopullisesta filmistä tuli. Kuvaus on sujuvaa ja sitä tukee oiva leikkaus. Visuaalisesta ilmeestä voi huomata kevyemmän otteen siinä, ettei elokuva ole yhtä synkkäsävyinen kuin Likainen Harry. Magnum .44 tapahtuu lähes kaiken aikaa päiväsaikaan. Tämäkin johtuu luultavasti isomman budjetin tuomista vapauksista, mutta samalla elokuvasta katoaa ensimmäisen osan tummuuden rautainen ote. Erikoistehosteet ovat toimivia ja leffasta löytyy tyylikkäitä stuntteja. Äänimaailmakin on onnistunut ja Lalo Schifrinin säveltämät musiikit säestävät tapahtumia tunnelmallisesti.

Yhteenveto: Magnum .44 ei ole Likaisen Harryn veroinen rikosjännäreiden mestariteos, mutta se on silti erittäin pätevä jatko-osa. Puolenvälin tietämiltä löytyy pientä paikoillaan junnaamista, eikä murhaajan henkilöllisyys ole sellainen yllätys kuin filmi tuntuu luulevan, mutta silti homma toimii. Clint Eastwood on toistamiseen aivan mahtava etsivä Harry Callahanina, huokuen lujaa karismaa. Hahmosta on tehty hieman pehmompi kuin viimeksi, mutta silti Harry hoitaa hommansa rautaisella otteella. Budjetti on selvästi isompi kuin edellisessä elokuvassa, mikä näkyy tyylikkäissä toimintakohtauksissa. Ihan samaa jännitystä ei löydy, mutta sitten taas tämänkertainen huumori toimii passelisti. Magnum .44 jää edeltäjänsä jalkoihin, muttei lopulta erityisen pahasti. Nyt odotankin mielenkiinnolla, mitä seuraavat jatko-osat tuovat tullessaan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Magnum Force, 1973, The Malpaso Company, Warner Bros.

Arvostelu: Hotel Transylvania 4: Monsterimania (Hotel Transylvania: Transformania - 2022)

HOTEL TRANSYLVANIA 4: MONSTERIMANIA

HOTEL TRANSYLVANIA: TRANSFORMANIA

Ohjaus: Jennifer Kluska ja Derek Drymon

Pääosissa: Brian Hull, Andy Samberg, Selena Gomez, Jim Gaffigan, Kathryn Hahn, Steve Buscemi, David Spade, Keegan-Michael Key, Brad Abrell, Molly Shannon, Fran Dresher ja Asher Blinkoff

Genre: animaatio, komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 7

Todd Durhamin kirjaan perustuva animaatioelokuva Hotel Transylvania (2012) oli menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Hotel Transylvania 2 (2015) ja Hotel Transylvania 3: Monsterit matkalla (Hotel Transylvania 3: Summer Vacation - 2018) olivat kummatkin edeltäjäänsä isompia hittejä, joten neljännen elokuvan suunnittelu lähti pian liikkeelle. Genndy Tartakovsky ei kuitenkaan halunnut jatkaa enää ohjaajana, eikä myöskään päätähti Adam Sandler halunnut palata rooliinsa kreivi Draculana. Elokuvaa tehtiin pääasiassa etänä koronarajoitusten takia. Sen piti saada ensi-iltansa lokakuussa 2021, mutta koronapandemian takia leffa päätettiin siirtää suoraan Amazon Prime Video -suoratoistopalvelun valikoimaan. Nyt Hotel Transylvania 4: Monsterimania on vihdoin julkaistu ja omat odotukseni elokuvaa kohtaan olivat varsin alhaiset. En ole erityisemmin pitänyt yhdestäkään Hotel Transylvania -elokuvasta ja varsinkin kolmas osa oli mielestäni todella heikko. Odotuksiani ei yhtään nostanut Tartakovskyn luopuminen ohjaajan hommista, Adam Sandlerin poistuminen koko projektista, eikä se, että elokuva päätettiin dumpata suoraan nettikatseluun. Siitä huolimatta katsoin Hotel Transylvania 4: Monsterimanian heti sen julkaisupäivänä.

Professori Van Helsingin kummallinen keksintö muuttaa kreivi Draculan ja hänen hirviökaverinsa ihmisiksi ja Johnnyn hirviöksi. Draculan ja Johnnyn täytyy lähteä etsimään harvinaista jalokiveä, jolla heidät voisi muuttaa takaisin omiksi itsekseen.

Tutut hirviöhahmot aiemmista Hotel Transylvania -elokuvista tekevät paluun, mutta eivät täysin samalla näyttelijäkaartilla. Yhä tietämättömistä syistä Adam Sandler päätti jättää elokuvasarjan ja hänen sijaan kreivi Draculana kuullaan YouTubeen imitaatioita tekevä Brian Hull, joka yrittää kovasti matkia Sandlerin omalaatuista puhe- ja esiintymistyyliä. Sandlerin leffoja paljon nähneenä on selvää, ettei kyseessä ole herra itse, vaikka Hullin imitaatio onkin hyvä. Sandlerin lisäksi myös hänen kaverinsa Kevin James jätti leffasarjan ja niinpä Frankensteinin hirviönä kuullaan tällä kertaa Brad Abrell. Selena Gomez ja Andy Samberg palaavat rooleihinsa Draculan tyttärenä Mavisina ja tämän miehenä Johnnynä, Steve Buscemi, David Spade ja Keegan-Michael Key kuullaan jälleen kerran ihmissusi Waynenä, näkymätön mies Griffininä ja muumio Murrayna, ja kolmosleffassa esitellyt Kathryn Hahn ja Jim Gaffigan esiintyvät toistamiseen Ericka Van Helsinginä ja tämän isänä professori Van Helsinginä, jonka keksinnön aiheuttama tapahtumaketju muodostaa uuden seikkailun monstereiden päänmenoksi. Hahmot pysyvät aika lailla täysin samanlaisina kuin heidät on totuttu näkemään ja ylienerginen Johnny jatkaa ärsyttämistäni. Mavisin osaksi jää taas kerran pudistella päätään ja yrittää hoitaa asiat miesten toilaillessa.

Kuten alussa kerroin, olin etukäteen hyvin skeptinen Hotel Transylvania 4: Monsterimaniaa kohtaan kolmososan heikkouden, ohjaajavaihdoksen, päänäyttelijän poistumisen ja suoratoistopalveluun siirron vuoksi, ja näin ennakkoon lähinnä epätoivoisen rahastusyrityksen. Iloiseksi yllätyksekseni elokuva osoittautuikin odottamaani paremmaksi. Ei kyseessä mikään kovin kummoinen teos ole ja siitä löytyy selvät ongelmansa, kuten aiemmistakin osista. Filmi on täynnä vauhdikasta koheltamista, joka alkaa väsyttämään jo ennen puoltaväliä (onneksi elokuvalla on kestoa vain vajaa puolitoista tuntia). Vähän väliä tykittelevä sekoilu ja meteli tuntuvat ala-arvoisilta yrityksiltä pitää lasten keskittymiskykyä yllä, mutta kenties kohdeyleisölle sopii juurikin tällainen härdelli.

Tarinaltaan elokuva on kuitenkin paria edellistä, jopa hieman tarinatonta leffaa vahvempi. Idea siitä, että monsterit muuttuvat ihmisiksi ja porukan ainoa ihminen muuttuu hirviöksi, on mielenkiintoinen ja siitä saadaan aikaiseksi ihan menevä seikkailu, kun hahmot etsivät keinoa palauttaa asiat normaaliksi. Reissullaan kreivi Dracula joutuu (tai pääsee, miten sen ottaa) kokemaan ihmisyyden puolet, kun taas Johnny joutuu huomaamaan, ettei hirviönä olo olekaan ihan sellaista riemua kuin hän oli haaveillut. Sekoilun seasta löytyy muutamia aidosti hauskojakin vitsejä ja sketsejä. Loppuhuipennus ei onneksi ole mikään kiusallinen musiikki-tanssimatsi ja elokuva pitää keskinkertaisen tasonsa onnistuneesti finaaliin asti.

Visuaalisesti Hotel Transylvania 4: Monsterimania on samanlaista väritykittelyä kuin aiemmatkin osat. Hahmot liikkuvat veikeästi kuin olisivat sulaa vahaa, jota muovailla miten tahansa. Hahmoja ja muita asioita heitellään ympäri ruutua vauhdikkaasti ja välillä leffaa on jopa hieman epämukavaa katsoa. Äänimaailma vain pahentaa tykittelyä ja elokuvaan kaipaisi mukaan rauhallisempia suvantohetkiä. Pelkästään käsikirjoittajan hommiin jääneen Genndy Tartakovskyn teksti on parempi kuin parissa aiemmassa leffassa. Hänet ohjaajina korvaava ensikertalaiskaksikko Jennifer Kluska ja Derek Drymon tekevät kelpo työtä kopioidessaan Tartakovskylle ominaista villiä tyyliä. On tosin harmi, että aiemmalla ohjaajalla ja päätähdellä on niin omalaatuiset tyylit, että korvaajat eivät voi muuta kuin kopioida heitä parhaansa mukaan.

Yhteenveto: Hotel Transylvania 4: Monsterimania on yllättäen paria aiempaa hirviöhassuttelua parempi elokuva, mutta jää silti aika keskinkertaiseksi koko perheen animaatioksi. Elokuvan juoni on kyllä kekseliäs ja siitä seuraava seikkailu on ihan menevä, sisältäen muutaman hyvän vitsinkin, vaikka välillä ylienerginen kohellus käy hermoille. Hahmoja viskotaan ympäri kuvaa siihen tahtiin äänimaailman pauhatessa taustalla, että ei ihme, jos leffan haluaa pistää jossain kohtaa hetkeksi pauselle. Animointi on leffasarjalle tyypillisesti villiä ja uusi ohjaajakaksikko yrittää parhaansa mukaan kopioida Genndy Tartakovskyn tyyliä. Brian Hull tekee parhaansa Adam Sandlerin imitaattorina, mutta silti kreivi Draculasta kuulee, että näyttelijä on vaihtunut. Johnny pysyy rasittavana hahmona, vaikka hänestä keksitäänkin uusia puolia leffan loppupäässä. Tekijät ovat ilmoittaneet Hotel Transylvania 4: Monsterimanian jäävän elokuvasarjan viimeiseksi osaksi ja vaikka tämä oli mielestäni parannus pariin aiempaan leffaan verrattuna, en silti kaipaa näitä hirviösekoiluja enempää.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.1.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Hotel Transylvania: Transformania, 2022, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, Media Rights Capital

Arvostelu: Evil Dead (2013)

EVIL DEAD

Ohjaus: Fede Álvarez

Pääosissa: Jane Levy, Shiloh Fernandez, Lou Taylor Pucci, Jessica Lucas, Elizabeth Blackmore ja Phoenix Connolly

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia - Extended Cut: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 18

HUOM! Arvostelu sisältää kuvastoa, joka ei raa'an materiaalinsa vuoksi sovellu alle 18-vuotiaille!

Sam Raimin ohjaama Evil Dead - kauhun riivaamat (The Evil Dead - 1981) oli pieneen budjettiinsa verrattuna valtava hitti, mistä niin kauhufanit kuin kriitikot pitivät ja mikä on noussut vuosien varrella genrensä klassikoksi. Myös sen jatko-osat Evil Dead II (1987) ja Pimeyden armeija (Army of Darkness - 1992) ovat saavuttaneet vähintäänkin kulttiklassikon aseman ja trilogiaa pidetään yhtenä lajityypin merkkiteoksista. Trilogian päätähti Bruce Campbell alkoi puhua neljännen elokuvan mahdollisuudesta 2000-luvulla ja vihdoin kesällä 2011 ilmoitettiin, että uusi Evil Dead -leffa oli tekeillä. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2012 ja lopulta ihan vain Evil Deadiksi nimetty elokuva sai ensi-iltansa huhtikuussa 2013. Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai kuitenkin hieman ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta ja sarjan faneilta. Itse katsoin Evil Deadin muutama vuosi sitten, aika nopeasti sen jälkeen, kun olin vihdoin katsonut alkuperäisen elokuvan. Olen katsonut molemmat pariinkin otteeseen uudestaan ja kun huomasin alkuperäisen leffan täyttävän viime vuonna 40 vuotta, minkä lisäksi elokuvasarja on saamassa pian jatkoa filmillä Evil Dead Rise (2022), päätin katsoa ja arvostella koko leffasarjan (sekä seuraavaksi myös televisiosarja Ash vs Evil Deadin - 2015-2018) läpi. 

Neljä nuorta vievät huumeista eroon yrittävän ystävänsä Mian vieroitushoitona mökkilomalle. Loma muuttuu kuitenkin pian painajaiseksi, kun viisikko löytää mökin kellarista kummallisen kirjan ja vapauttaa sitä lukemalla kauhut, jotka ryhtyvät piinaamaan heitä.

Tällä kertaa pahojen kuolleiden riivaamiksi joutuvaan mökkiporukkaan kuuluvat huumeaddikti Mia (Jane Levy) ja hänen veljensä David (Shiloh Fernandez), sekä heidän ystävänsä Eric (Lou Taylor Pucci), Olivia (Jessica Lucas) ja Natalie (Elizabeth Blackmore). Mian päihdeongelma toimii selityksenä kaverusten mökkireissulle ja vaikka se on ideana ihan hyvä, toteutus ontuu hieman. Aluksi muut hahmot voivat vieroitusoireiden kautta selitellä, mistä Mian yhtäkkiset kamalat näyt johtuvat, mutta jossain kohtaa koko päihdepuoli unohdetaan tarinasta. Tyypilliseen kauhuleffatyyliin hahmot ovat aikamoisia pahveja, joiden selviytyminen hengissä ei paljoa jaksa kiinnostaa. Muuten näyttelijät suoriutuvat kelvollisesti osistaan, mutta Davidia esittävä Fernandez on näyttelijänä tylsä puupökkelö. Davidin olisi tarkoitus olla "uusi Ash", mutta Fernandezista uupuu täysin Bruce Campbellin karisma. Onneksi hahmoa ei sentään ole nimetty Ashiksi.

Vaikka yleensä itseäni häiritsisi todella paljon, että kauhuelokuvan hahmot ovat tylsiä pahveja, joiden kohtaloista ei jaksa kiinnostua, Evil Deadissa onnistun jollain tapaa katsomaan sen sormien läpi. Suuri syy tähän on Fede Álvarezin ohjaus. Vaikkei filmi mielestäni ole "pelottavin elokuva, jonka tulen ikinä kokemaan", kuten sen juliste sanoo, Álvarezin ohjaus on todella intensiivistä ja samalla filmi pitää tiukasti katsojasta kiinni läpi kestonsa. Kun hahmot on nopeasti saatu alussa esiteltyä, Álvarez hyppää itse toimintaan ja ymmärtää, että niin hahmoja kuin katsojaa ei saa päästää helpolla. Kun leffassa alkaa tapahtua karmivia juttuja, ei hengähdystaukoja ole luvassa lähes lainkaan. Álvarez onnistuu pitämään tunnelman tiiviinä kaiken aikaa, tarjoten vähän väliä kaameaa kuvastoa, mikä voi herkemmille jäädä kummittelemaan uniin asti.

Yksiulotteisten hahmojen lisäksi ymmärrän, jos elokuvaa kritisoi siitä, kuinka erilainen se on kuin Sam Raimin Evil Deadit. Vaikka mukana on samoja juttuja, kuten kameran kiitämistä vauhdilla metsässä, oman käden kääntymistä omistajaansa vastaan ja riivattua naista hihittelemässä kellarin luukun läpi, Álvarez tarjoaa tämän kaiken hyvin eri tavalla kuin Raimi. Siinä, missä alkuperäiset elokuvat olivat joka leffan myötä enemmän huumorin suuntaan taipuvaista campia, tämä Evil Dead on erittäin synkkä ja vakava. Ymmärrän hyvin, jos tämä tyyli ei iske, kun on tottunut katsomaan kyseistä leffasarjaa enemmän kieli poskessa tehtynä, mutta jälleen kerran en voi muuta kuin sanoa, että pidän siitä, mitä Álvarez tekee filmin kanssa. Synkistelyllä luodaan aidosti ahdistava ilmapiiri ja on hienoa, että Álvarez luottaa enemmän tunnelmaan kuin pöljiin äkkisäikäytyksiin.

Hyvin harva elokuva saa Suomessa enää korkeaa K18-ikärajaleimaa, mutta Evil Dead on sen napannut, eikä syyttä. Leffa on täynnä suorastaan kuvottavaa kuvastoa, mikä saa varmasti monen katsojan vatsan vääntämään ja kädet nousemaan silmien eteen. Elokuva on kerännyt kritiikkiä myös raakuuksilla mässäilystään, mutta itse taas jopa ihailen, kuinka pitkälle tekijät ovat päättäneet mennä. Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä inhottavimmiksi tapahtumat käyvät ja sitä verisemmäksi elokuva muuttuu. En tiedä, olenko koskaan nähnyt yhtä veristä leffaa kuin tämä. Voin vain kuvitella, kuinka loppuhuipennusta kuvatessaan Álvarez on huutanut kameran takaa tehostetiimille "lisää verta, lisää!" Raakuudet hyppäävät nopeasti hyvän maun rajan yli, mutta löytävät pian uuden rajan ylitettäväksi, jonka jälkeen kiero mieli löytää siitä täysin uusia makuelämyksiä. Silti joka katselukerralla tulee ainakin kerran sanottua ääneen "hyi vittu".

Teknisesti Evil Dead on myös pätevästi tehty. Kuvaus on tyylikästä ja sitä tukee mainio valaisu. Erityisesti parissa kellariin liittyvässä kohtauksessa juurikin valaisulla saadaan katsojan sydän hakkaamaan. Leikkauksessa homma pidetään tiiviinä, jottei niitä turhia hengähdystaukoja tosiaan tule. Parissa kohtaa kuvaus tosin äityy liian hektisesti, mitä ei auta nopeatempoinen leikkaus. Mökin lavasteet ovat pahaenteiset ja leffan maskeeraukset ovat onnistuneen iljettävät. Auki revityt naamat, palaneet ihot, nauloja täynnä olevat kehot sun muut aiheuttavat inhottavia väristyksiä. Digitehosteista vähät välittävä Álvarez on onneksi luottanut käytännön tehosteiden voimaan ja kun kaikki kamaluudet on tehty praktikaaliefektein ja maskeerauksin, näyttävät ne entistä ällöttävämmiltä. Äänimaailma on myös painostavasti rakennettu ja Roque Baños tunnelmoi hyvin musiikeillaan.

Elokuvasta on olemassa viitisen minuuttia pidempi versio, mikä julkaistiin jälkikäteen Blu-raylla ja DVD:llä. Pidennetyssä versiossa monia kuvottavuuksia näytetään tietty pidempään, mutta yllättäen eniten pidennyksiä nähdään leffan alkupäässä, ennen kuin kauhu varsinaisesti alkaa. Lisäksi pidennetyssä versiossa nähdään vielä kohtaus lopputekstien aikana. Jos Evil Deadista haluaa siis saada täysvaltaisen inhakokemuksen, suosittelen siis tarttumaan juurikin siihen pidennettyyn versioon.

Yhteenveto: Evil Dead on yllättävänkin mainio uudelleenfilmatisointi, joka onnistuu luomaan aidosti epämiellyttävän tunnelman, joka tunkeutuu katsojan ihon alle. Leffa on piinaava höykytys, joka ei päästä hahmoja eikä katsojaansa helpolla. Nuppeja väännetään koko ajan isommin kohti kaakkoa ja raaka mässäily vain pahenee elokuvan edetessä. Elokuva tarjoaa toinen toistaan kuvottavampia näkyjä, eikä sitä ole helppo katsoa. Fede Álvarezin rakentama tunnelma on oikeasti ihanan ahdistava, vaikka se voikin tulla pettymyksenä niille, jotka haluavat nauttia Evil Deadinsa kevyenä kauhuhassutteluna. Synkeä värimaailma, tekoverellä läträäminen ja yhä vain yököttävämmiksi muuttuvat efektit ja maskeeraukset viimeistelevät aikamoisen kauhukokemuksen. Elokuva kompastuu tylsän pahvisiin hahmoihin, joiden eloonjäännillä ei ole katsojalle lainkaan väliä. Silti Evil Dead on kelpo filmi, vaikkei se tietenkään pääse alkuperäisen klassikon tasolle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.7.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Evil Dead, 2013, TriStar Pictures, FilmDistrict, Ghost House Pictures