Näytetään tekstit, joissa on tunniste Margaret Avery. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Margaret Avery. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 14. tammikuuta 2024

Arvostelu: Häivähdys purppuraa (The Color Purple - 1985)

HÄIVÄHDYS PURPPURAA

THE COLOR PURPLE



Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Whoopi Goldberg, Danny Glover, Oprah Winfrey, Margaret Avery, Willard Pugh, Akosua Busia, Desreta Jackson, Howard Starr, Adolph Caesar, Laurence Fishburne, Leonard Jackson, Carl Anderson, Dana Ivey, Phillip Strong, Peto Kinsaka ja Lelo Masamba
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 34 minuuttia
Ikäraja: 12

The Color Purple, eli suomalaisittain Häivähdys purppuraa perustuu Alice Walkerin samannimiseen, Pulitzer-palkittuun kirjaan vuodelta 1982. Walker ei aluksi halunnut myydä kirjan oikeuksia elokuvaa varten, sillä hän ei ollut tyytyväinen siihen, kuinka afroamerikkalaisia ja naisia kohdeltiin Hollywoodissa. Hän kuitenkin suostui lopulta tuottajakaksikko Jon Petersin ja Peter Guberin tarjoukseen sillä ehdolla, että ainakin 50 prosenttia työryhmän jäsenistä olisi afroamerikkalaisia tai naisia ja että hänellä olisi päätösvalta lopullisesta käsikirjoituksesta. Elokuvan säveltäjäksi palkattu Quincy Jones ehdotti Steven Spielbergiä ohjaajaksi, mistä aluksi niin Walker kuin Spielberg olivat epäileväisiä, kummatkin siksi, että Spielberg on valkoinen mies. Lopulta Walker kuitenkin innostui ajatuksesta, nähtyään Spielbergin E.T. the Extra-Terrestrialin (1982) ja Spielberg suostui hommaan, saatuaan Walkerin siunauksen. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Häivähdys purppuraa sai ensi-iltansa joulukuussa 1985. Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai runsaasti kehuja niin katsojilta kuin kriitikoilta, sekä jopa yksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naispääosa, naissivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus ja musiikki), sekä viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, ohjaus, naissivuosa ja musiikki), joista se voitti parhaan naispääosan palkinnon. Elokuva sai kuitenkin myös kritiikkiä sen kuvauksesta tummaihoisista miehistä ja siitä, että elokuvaa ei ohjannut tummaihoinen. Itse en ollut aiemmin nähnyt Häivähdystä purppuraa, vaikka olenkin jopa omistanut elokuvan Blu-rayna muutaman vuoden. Nyt kun Walkerin kirjan pohjalta on tehty uusi elokuvasovitus, päätin sitä odotellessa vihdoin katsoa ja arvostella Spielbergin elokuvan.

Vuonna 1909 isänsä hyväksikäyttämä teini-ikäinen Celie-tyttö naitetaan leskeksi jääneelle Albert Johnsonille. Varttuessaan Celie yrittää löytää paikkansa maailmassa ja päästä takaisin siskonsa ja heti syntyessään Celieltä pois vietyjen lastensa luokse.




Ennen Häivähdys purppuraa -elokuvan ilmestymistä Whoopi Goldberg oli tunnettu lavakoomikkona. Hän oli ollut mukana vain yhdessä elokuvassa aiemmin, pienelle huomiolle jääneessä Citizen: I'm Not Losing My Mind, I'm Giving It Awayssa (1982). Häivähdys purppuraa nosti Goldbergin maailmankuuluksi ja toi hänelle niin Golden Globe -palkinnon kuin Oscar-ehdokkuuden, kummatkin täysin ansaitusti. Goldberg näyttelee Celie Harrisia, joka on joutunut kestämään lapsuutensa väkivaltaisuutta ja seksuaalista pahoinpitelyä isältään (Leonard Jackson), jonka seurauksena hän on jopa synnyttänyt kaksi lasta, Adamin ja Olivian, jotka kuitenkin kummatkin vietiin häneltä heti syntymisen jälkeen. Rankka elämä jatkuu, kun Celie naitetaan leskeksi jääneelle ja väkivaltaan taipuvalle Albert Johnsonille (Danny Glover). Goldberg (sekä Celietä lapsena esittävä Desreta Jackson) on loistava roolissaan, tehden kertaheitolla kenties koko uransa vakuuttavinta työtä. Hän tulkitsee moniulotteista hahmoaan erinomaisesti ja tunteikkaasti. Glover tekee myös väkevän roolisuorituksen, joskin hänen hahmonsa on mitä inhottavin paskiainen.
     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Akosua Busia Celien siskona Nettienä, Willard Pugh Albertin poikana Harpona, Oprah Winfrey ensimmäisessä leffaroolissaan Harpon tyttöystävänä Sofiana, Margaret Avery Albertin show-esiintyjärakkaana Shug Averyna, Adolph Caesar Albertin isänä, sekä nuori Laurence Fishburne yhdessä ensimmäisistä leffarooleistaan Harpon muusikkokaverina Swainina. Sivunäyttelijät ovat myös hyviä osissaan, etenkin huikeaa työtä tekevä Oprah sanavalmiina Sofiana.




Jo ennen elokuvan ilmestymistä on väitelty siitä, oliko Steven Spielberg oikea tyyppi Häivähdys purppuraa -elokuvan ohjaksiin? Pohdintaa puolesta ja vastaan tapahtui tosiaan myös Spielbergin itsensä toimesta. Oli sitten mitä mieltä tahansa siitä, että valkoinen mies on ohjannut elokuvan tummaihoisen naisen vaikeista kokemuksista, ei voi kuin myöntää, että Spielberg on saanut aikaiseksi helkkarin hyvän filmin. Tuohon aikaan vielä pääasiassa viihteellisistä leffoista, kuten Tappajahaista (Jaws - 1975), Kadonneen aarteen metsästäjistä (Raiders of the Lost Ark - 1981) ja E.T. the Extra-Terrestrialista tunnettu ohjaaja näytti ensi kertaa kykyjään vaativien draamateosten puolella ja osoitti, miksi Spielbergiä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista ja moniosaavimmista elokuvaohjaajista.

Häivähdys purppuraa on varsinaista tunteiden vuoristorataa. Kyseessä ei todellakaan ole helppo katselukokemus, se käy selväksi jo ensiminuuteilla, kun isänsä raiskaama, teini-ikäinen Celie synnyttää jo toisen lapsensa, joka napataan heti äitinsä sylistä ja viedään ties minne. Elokuva on ajoittain todella rankka, kun siinä on mukana lasten seksuaalista hyväksikäyttöä, kotiväkivaltaa ja naisten ala-arvoista kohtelua monin eri tavoin. Monet kohtaukset ovat todella ahdistavia ja iljettäviä. Niiden vastapainona elokuvassa kuitenkin vallitsee toivon tunne, mikä antaa lohtua aina, kun kaikki näyttää synkältä. En etukäteen tiennyt, mihin olin ryhtymässä ja rankan aloituksen jälkeen yllätyinkin, kuinka hauska elokuva välillä on. Ikävyyksineenkin siitä löytyy suurta elämän riemua, joka nostaa tunteet pintaan. Silmät kostuvat leffan aikana useasti, välillä surusta, välillä ilosta. Välillä ei välttämättä edes osaa täysin sanoa, että miksi. Siitä yleensä tunnistaa vaikuttavan elokuvan.




Tunteikkuuteen vaikuttaa myös todella vahva tarina. Alice Walkerin kirjan pohjalta Menno Meyjesin käsikirjoitus on väkevä ja se pitää mielenkiinnon tiukasti yllä, vaikka kestoa on kaksi ja puoli tuntia. Katsojana jää täysin koukkuun Celien elämäntarinaan ja on erittäin mielenkiintoista seurata, kun teini-ikäinen, hyväksikäytetty ja lukutaidoton tyttö kasvaa läpi leffan ja löytää paikkaansa maailmasta. Sivuhahmojen tuomat sivujuonet ovat myös toimivat, etenkin Sofian, osittain juuri Oprah Winfreyn upean roolityön ansiosta. 

Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan laadukas. Se on hienosti kuvattu. Mukana on useita upeita otoksia, joissa niin kuvasommittelu kuin kameraliikkeet ovat tarkoin suunniteltuja. Leikkauskin on sulavaa ja pitkästä kestostaan huolimatta elokuva tuntuu ytimekkäältä. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet vakuuttavaa työtä, kuljettaessaan tarinaa visuaalisesti vuodesta 1909 1930-luvun lopulle. Maskeeraajat ovat saaneet aikaan ikäviä ruhjeita hahmoille. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Quincy Jonesin säveltämät musiikit tunnelmoivat nätisti taustalla läpi leffan. Ei ihme, että Jonesin työ sai useita palkintoehdokkuuksia.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.12.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Color Purple, 1985, Warner Bros., Amblin Entertainment, The Guber-Peters Company


tiistai 18. tammikuuta 2022

Arvostelu: Magnum .44 (Magnum Force - 1973)

MAGNUM .44

MAGNUM FORCE



Ohjaus: Ted Post
Pääosissa: Clint Eastwood, Hal Holbrook, David Soul, Felton Perry, Tim Matheson, Kip Niven, Robert Urich, Christine White, John Mitchum, Adele Yoshioka, Mitchell Ryan, Margaret Avery ja Albert Popwell
Genre: rikos, jännitys, toiminta
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 16

Clint Eastwoodin tähdittämä rikosjännäri Likainen Harry (Dirty Harry - 1971) oli kehuttu menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Elokuvan tarina oli alun perin jo ensimmäiseen osaan kehitelty juoni, jonka keksi Terrence Malick, mutta josta ohjaaja Don Siegel ei ollut pitänyt. Eastwood kuitenkin piti juonesta ja kun jatko-osaa alettiin suunnittelemaan, hän halusi tarinan mukaan. John Milius alkoi tältä pohjalta työstämään käsikirjoitusta, kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 1973 ja Magnum Forceksi, eli suomalaisittain Magnum .44:ksi nimetty jatko-osa ilmestyi saman vuoden joulukuussa (Suomessa vasta maaliskuussa 1974). Elokuva menestyi vielä ensimmäistä osaa paremmin, mutta se sai ristiriitaiset arvostelut kriitikoilta ilmestyessään. Vuosien varrella leffa on alkanut keräämään positiivisempaa arvostusta. Itse näin Likaisen Harryn alun perin joitain vuosia sitten, mutta silloin olin vielä liian nuori ja pidin leffaa tylsänä, enkä siis katsonut sen jatko-osia. Kun huomasin elokuvan täyttävän viime vuonna 50 vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi. Ja koska pidin Likaisesta Harrysta nyt todella paljon, päätin katsoa myös jatko-osat. Pari kuukautta Likaisen Harryn jälkeen katsoin Magnum .44:n.

Kun San Franciscossa alkaa murhavyyhti, minkä tekijä vaikuttaisi olevan moottoripyöräpoliisi, Harry Callahan ryhtyy tutkimaan tapausta.




Clint Eastwood nähdään toistamiseen poliisi Harry Callahanina, eli "Likaisena Harryna". Ensimmäinen elokuva sai kuitenkin jonkin verran kritiikkiä siitä, että Harry oli jopa liian likainen kaveri poliisiksi ja jatko-osassa hahmosta onkin tehty pehmompi. Harry esimerkiksi nähdään alkupäässä huolehtimassa erään poliisikaverinsa vaimosta (Christine White), minkä lisäksi hän jahtaa vielä likaisempaa poliisia (tai ainakin poliisiksi pukeutuvaa), mikä saa hänet vaikuttamaan sankarilliselta. Pehmommaksi muokkaaminen ei kuitenkaan poista tehoa hahmosta, sillä Eastwood on yhä niin hemmetin cool äijä roolissa. Kun vastaan tulee roistoja, Harry kaivaa rakkaan Magnumissa ihan yhtä nopeasti esille, ampuen ensin ja kysyen sitten. Tällä kertaa tosin ikoninen "Well do you, punk?" -kysymys on jätetty alkutekstejä lukuun ottamatta pois.
     Elokuvassa nähdään myös Hal Holbrook Harrya komentavana komisario Briggsinä, Felton Perry Harryn kanssa tutkintaa hoitavana Earlyna, sekä David Soul, Tim Matheson, Kip Niven ja Robert Urich innokkaina tulokaspoliiseina. Kaikki näyttelijät hoitavat hommansa hyvin (poislukien tiettyjä huvittavan ylidramaattisia kuolemia), mutta itse kukin jää toki Eastwoodin varjoon.




Magnum .44 ei yllä Likaisen Harryn upeuteen, mutta on se silti erittäin hyvä jatko-osa - paikoitellen jopa aivan mahtava. Harryn ja tämänkertaisen roiston kissa-hiiri-jahti ei ole yhtä intensiivinen kuin viimeksi, eikä elokuva muutenkaan pidä yhtä tiukasti mukanaan, mutta silti sen parissa voi viettää tiivistunnelmaisen parituntisen. Elokuva lähtee heti liikkeelle painostavalla kohtauksella, jossa poliisiksi pukeutunut murhaaja hoitelee ensimmäiset uhrinsa. Harry saapuu paikalle ja ryhtyy selvittämään tapausta... siis heti, kun on päihittänyt muutaman rikollisen lentokoneessa. Sekä pahiksen avauskohtaus että Harryn lentokonepätkä imaisevat katsojan koukuttavasti mukaan ja uutta jännitysnäytelmää seuraa erittäin mielellään.

Jos elokuva ei ole yhtä jännittävä kuin edeltäjänsä, on siinä ainakin enemmän toimintaa. Budjetti on selvästi ollut isompi ja luodit pääsevät laulamaan isommin. Huumoriakin mahtuu sekaan ja Harry piikittelee jälleen oivallisesti vuorosanoillaan. Pientä ongelmaa leffaan tuo se, kuinka arvattava tämänkertaisen murhaajan henkilöllisyys on. Puolesta välistä löytyy hieman laahaavampi pätkä, mikä toimii oikeastaan vain, jos katsoja ei ole Harryn tavoin vielä hoksannut murhaajan identiteettiä. Kun Harryllekin valkenee asioiden todellinen laita, elokuva nousee takaisin alkupään korkeammalle tasolle ja tyylikäs loppuhuipennus vie filmin kunnialla päätökseen. 




Uusi ohjaaja Ted Post ei ole yhtä taitava kuin edeltäjänsä Don Siegel, mutta hoitaa hommansa silti hyvin. Sentään Post, Eastwood ja muut tajusivat, että tämä tarina on oikein mainio, vaikka Siegel siitä ei pitänytkään. John Miliuksen ja Michael Ciminon käsikirjoitus toimii, vaikka Milius onkin jälkikäteen todennut julkisesti, ettei pitänyt siitä, millainen lopullisesta filmistä tuli. Kuvaus on sujuvaa ja sitä tukee oiva leikkaus. Visuaalisesta ilmeestä voi huomata kevyemmän otteen siinä, ettei elokuva ole yhtä synkkäsävyinen kuin Likainen Harry. Magnum .44 tapahtuu lähes kaiken aikaa päiväsaikaan. Tämäkin johtuu luultavasti isomman budjetin tuomista vapauksista, mutta samalla elokuvasta katoaa ensimmäisen osan tummuuden rautainen ote. Erikoistehosteet ovat toimivia ja leffasta löytyy tyylikkäitä stuntteja. Äänimaailmakin on onnistunut ja Lalo Schifrinin säveltämät musiikit säestävät tapahtumia tunnelmallisesti.

Yhteenveto: Magnum .44 ei ole Likaisen Harryn veroinen rikosjännäreiden mestariteos, mutta se on silti erittäin pätevä jatko-osa. Puolenvälin tietämiltä löytyy pientä paikoillaan junnaamista, eikä murhaajan henkilöllisyys ole sellainen yllätys kuin filmi tuntuu luulevan, mutta silti homma toimii. Clint Eastwood on toistamiseen aivan mahtava etsivä Harry Callahanina, huokuen lujaa karismaa. Hahmosta on tehty hieman pehmompi kuin viimeksi, mutta silti Harry hoitaa hommansa rautaisella otteella. Budjetti on selvästi isompi kuin edellisessä elokuvassa, mikä näkyy tyylikkäissä toimintakohtauksissa. Ihan samaa jännitystä ei löydy, mutta sitten taas tämänkertainen huumori toimii passelisti. Magnum .44 jää edeltäjänsä jalkoihin, muttei lopulta erityisen pahasti. Nyt odotankin mielenkiinnolla, mitä seuraavat jatko-osat tuovat tullessaan...




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Magnum Force, 1973, The Malpaso Company, Warner Bros.