Arvostelu: Dumb Money (2023)

DUMB MONEY

Ohjaus: Craig Gillespie

Pääosissa: Paul Dano, Shailene Woodley, Seth Rogen, Pete Davidson, America Ferrera, Anthony Ramos, Myha'la Herrold, Talia Ryder, Larry Owens, Vincent D'Onofrio, Nick Offerman, Sebastian Stan, Clancy Brown, Kate Burton, Dane DeHaan, Rushi Kota ja Olivia Thirlby

Genre: draama, komedia

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: S

Dumb Money perustuu Ben Mezrichin kirjaan The Antisocial Network: The GameStop Short Squeeze and the Ragtag Group of Amateur Traders That Brought Wall Street to Its Knees vuodelta 2021, joka puolestaan pohjautuu tositapahtumiin samaisen vuoden GameStopin osakekurssin noususta. Jo ennen kirjan julkaisua Metro-Goldwyn-Mayer hankki Mezrichin kirjan elokuvaoikeudet, mutta luopui projektista syksyllä 2022. Black Bear Pictures nappasi elokuvan itselleen ja kuvaukset käynnistyivät marraskuussa. Nyt Dumb Money -nimen saanut leffa saapuu teattereihin ja itse olin kiinnostunut elokuvasta sen näyttelijäkaartin ja hupaisalta vaikuttaneen trailerin perusteella. Kävinkin katsomassa Dumb Moneyn positiivisin odotuksin sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Koronaviruspandemian aikana Reddit-käyttäjä Keith Gill kannustaa seuraajiaan sijoittamaan GameStopin osakkeisiin ja saa luotua ilmiön, joka pistää Wall Streetin rahapamppujen polvet tutisemaan.

Paul Dano nähdään elokuvan pääroolissa Reddit-käyttäjänä ja tubettajana Keith "Roaring Kitty" Gillinä, jonka tarkkaavaisuus GameStopin osakepotentiaalista sai Wall Streetin sudetkin varpailleen siitä, mihin tavallinen mattimeikäläinenkin voi pystyä rahamaailmassa. Jo pitkään muovautumiskykyään niin sympaattisilla kuin psykoottisilla rooleillaan esitellyt Dano näyttää jälleen lahjansa, saadessaan katsojan välittömästi Keithin puolelle. Dano tuo hyvin esille hahmonsa monet puolet, kun Keithin osaketempaus ottaa enemmän tuulta siipiensä alle kuin hän olisi osannut odottaa.

     Danon kanssa Dumb Moneyta tähdittää erittäin varteenotettava poppoo. Shailene Woodley esittää Keithin vaimoa Carolinea, Pete Davidson taas Keithin lipevää veljeä Keviniä ja Clancy Burton ja Kate Burton heidän vanhempiaan. Seth Rogen, Vincent D'Onofrio ja Nick Offerman näyttelevät ökyrikkaita Gabe Plotkinia, Steve Cohenia ja Kenneth C. Griffiniä, jotka alkavat nopeasti tuntea lompakoissaan Keithin aloittaman liikkeen, Sebastian Stan esittää tavallisten kansalaisten osakeasioissa auttavan Robinhood-yrityksen toimitusjohtajaa Vlad Teneviä, sekä America Ferrera, Larry Owens, Anthony Ramos, Myha'la Herrold ja Talia Rider nähdään Keithiä seuraavina sairaanhoitajina, GameStop-työntekijänä ja opiskelijaparina, jotka ryhtyvät sijoittamaan GameStopiin siinä toivossa, että saisivat erilaisia laskuja, velkoja ja muita maksettua. Näyttelijäkaarti tekee läpikotaisin hyvää työtä ja etenkin Rogen ja Ferrera vakuuttavat sivurooleissaan.

Pörssimarkkinat, osakejutut ja muu Wall Streetiin liittyvä kuulostaa täysin heprealta varmasti monelle, niin myös minulle. Siitä huolimatta Dumb Moneyhyn on erittäin helppo hypätä mukaan ja elokuva toimii vahvasti, kertoohan elokuva tositarinaa ihan tavallisista mattimeikäläisistä, jotka onnistuivat pitkään höynäyttämään joitain Yhdysvaltojen varakkaimmista ihmisistä ja keräämään sievoisia summia omiin taskuihinsa - sekö jos mikä on tyydyttävä tunne. Elokuva selventää tarpeeksi hyvin käsittelemiään käsitteitä, kuten shorttausta, jotta kuka tahansa voisi pysyä kärryillä. Kiinnostavaa tapausta kuvataan myös onnistuneesti monista eri vinkkeleistä, millä vahvistetaan tapahtuneen merkittävyyttä talousmaailmassa. Oikeastaan elokuvan isoimmaksi viaksi koituu se, että GameStopin itsensä puolta tässä kaikessa kuvataan todella minimaalisesti. Mukana on Anthony Ramosin ja Dane DeHaanin hahmot, jotka työskentelevät eräässä GameStop-liikkeessä, mutta olisi ollut kiinnostavaa nähdä, kuinka yrityksen johdossa suhtaudutaan tähän kummaan osakeilmiöön.

Tunnin ja kolmen vartin kestossa elokuva on sopivan napakka paketti. Tahti on pääasiassa tehokkaan reipas ja hahmojen välillä hypitään toimivasti läpi keston. Vaikka osa repliikeistä menisikin merkityksiltään ohi, katsojana jämähtää silti jännittämään, kuinka tässä kaikessa lopulta käy. Tilanteesta revitään niin oivaa draamaa kuin hilpeää huumoriakin. Lopputulema on katkeransuloinen; turhauttava, mutta silti jollain lailla tyydyttävä. Mitäpä ökyrikkaat eivät tekisi maallisella mammonallaan suojatakseen omaa takamustaan, mutta sitten taas toisaalta Dumb Moneyn tapaus on osoitus siitä, millainen valta köyhälläkin massalla voi olla.

Elokuvan on ohjannut Craig Gillespie, jonka aiempiin töihin kuuluvat erittäin mainiot I, Tonya (2017) ja Cruella (2021). Gillespie pitää laajaa pakettia toimivasti kasassa ja saa näyttelijät irrottelemaan hyvin. Lauren Schuker Blumin ja Rebecca Angelon teksti on tasokas, joskin minua kiinnostaisi tietää, mistä muodostui kaksikon päätös jättää GameStopin johto kokonaan pois tarinasta. Dumb Money on myös kuvattu ja leikattu oivallisesti. Lavasteet ja asut toimivat. Ihmisten käyttämät maskit muistuttelevat kaiken aikaa koronasta, mikä vain vahvistaa ymmärrystä, kuinka vähän aikaa tästä GameStop-tapauksesta olikaan. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu, joskin Will Batesin musiikit jäävät täysin eri artistien ja yhtyeiden kappaleiden varjoon, joita soitetaan läpi leffan aina Cardi B:n WAPista The White Stripesin Seven Nation Armyyn.

Yhteenveto: Dumb Money on erittäin mainio draamakomedia tositapahtumasta, joka viihdyttää mukavasti, vaikkei ymmärtäisi osakejutuista juuri tuon taivaallista. Kun vain ymmärtää köyhien onnistuvan pistämään rikkaiden polvet tutisemaan ja tienaamaan näiden kustannuksella rahaa mojovia summia, pörssiummikkokin myhäilee tyytyväisenä. Tunnin ja kolmen vartin kesto kulkee reippaasti ja vekkulia tapausta kuvataan toimivasti monesta eri näkökulmasta. On vain outoa, ettei itse GameStopin johto ole lähes millään lailla esillä kaiken keskellä. Draama on toimivaa ja huumori hupaisaa. Paul Danon johdolla näyttelijäkaarti tekee mainiota työtä. Craig Gillespien ohjaus toimii ja teknisiltäkin puolilta leffa on pätevästi tehty. Dumb Money tuskin aiheensa puolesta houkuttelee massoja teattereihin, mutta jos tapaus kiinnostaa ja tykkäät katsoa altavastaajatarinoita, joissa vähävaraiset pistävät ökyrikkaat jännittämään rahojensa puolesta, suosittelen katsomaan elokuvan, kun se osuu kätevästi kohdalle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dumb Money, 2023, Columbia Pictures, Sony Pictures Entertainment, Stage 6 Films, Black Bear Pictures, Ryder Picture Company

Arvostelu: Oppenheimer (2023)

OPPENHEIMER

Ohjaus: Christopher Nolan

Pääosissa: Cillian Murphy, Emily Blunt, Matt Damon, Robert Downey Jr., Florence Pugh, Josh Hartnett, Benny Safdie, Dane DeHaan, David Krumholtz, Alden Ehrenreich, Jason Clarke, Dylan Arnold, David Dastmalchian, James D'Arcy, Jack Quaid, Kenneth Branagh, Tom Conti, Matthew Modine, Gustaf Skarsgård, Casey Affleck, Alex Wolff, Olivia Thirlby, Olli Haaskivi, Rami Malek ja Gary Oldman

Genre: draama, historia

Kesto: 3 tuntia

Ikäraja: 12

"Now I am become Death, the destroyer of worlds."

Oppenheimer perustuu Kai Birdin ja Martin J. Sherwinin elämäkertakirjaan American Prometheus: The Triumph and Tragedy of J. Robert Oppenheimer (2005), joka puolestaan perustuu tositapahtumiin atomipommin isänä tunnetun fyysikko J. Robert Oppenheimerin elämästä. Alun perin Sam Mendes oli kiinnostunut kääntämään kirjan elokuvamuotoon, mutta projekti ei edennyt. Kirjan elokuvaoikeudet omistava J. David Wargo tapasi tuottaja Charles Rowenin, joka koki ohjaaja Christopher Nolanin olevan paras vaihtoehto elokuvan tekoon. Nolan oli saanut edellisen elokuvansa, Tenetin (2020) kuvausten päätteeksi näyttelijä Robert Pattinsonilta lahjaksi kirjan Oppenheimerin tunnetuimmista lausahduksista, oltuaan vuosia kiinnostunut fyysikon elämästä. Hän ryhtyi kirjoittamaan käsikirjoitusta, mutta kun koronaviruspandemian aikana hänen aiemmat elokuvansa julkaissut Warner Bros. -yhtiö alkoi julkaista leffoja samanaikaisesti elokuvateattereissa ja suoratoistopalvelussaan HBO:ssa, Nolan suivaantui ja päätti lopettaa yhteistyönsä yhtiön kanssa. Muut yhtiöt aloittivat kilpailun saadakseen Nolanin seuraavan elokuvan ja lopulta Universal Pictures voitti. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022 ja nyt Oppenheimer on saapunut elokuvateattereihin. Nolanin ollessa suosikkiohjaajani, hänen uusi elokuvansa nousee aina vuoden odotetuimpien kärkeen, riippumatta aiheesta. Olen innolla odottanut leffan näkemistä ja kävinkin katsomassa Oppenheimerin heti ensi-iltapäivänä IMAX-salissa.

Toisen maailmansodan aikaan teoreettinen fyysikko J. Robert Oppenheimer saa tehtäväkseen luoda Yhdysvalloille uuden superaseen, atomipommin, jolla sota voitaisiin lopettaa yhdellä räjäytyksellä.

Näyteltyään sivuroolia viidessä aiemmassa Nolanin leffassa - Batman Begins (2005), Yön ritari (The Dark Knight - 2008), Inception (2010), Yön ritarin paluu (The Dark Knight Rises - 2012) ja Dunkirk (2017) - Cillian Murphy pääsee vihdoin esiintymään pääosassa. Murphy siis esittää tietty nimikkohahmo J. Robert Oppenheimeria, jonka mielipiteitä jakanut luomus jätti pysyvät jälkensä historiankirjoihin. Murphy tulee hyvin todennäköisesti saamaan parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden, ellei jopa voittamaan palkinnon; niin hyvä hän roolissaan on. Hän syventyy täysillä hahmonsa mielenmaisemaan ja vie katsojan matkalle tämän psyykeen. Oppenheimer aloittaa polkunsa innokkaana tutkijana, joka saa elämänsä tilaisuuden, kun Yhdysvaltojen armeija antaa hänelle tehtävän luoda uuden superaseen. Elokuvan edetessä mies alkaa kuitenkin ymmärtämään, mitä tulikaan tehtyä ja syyllisyyden tuskissa kieriskellessään Murphy todella loistaa.

     Cillian Murphyä on tukemassa koko elokuvavuoden huikein näyttelijäkaarti. Suuri osa näyttelijöistä ei edes tiennyt, mihin rooliin ovat päätymässä, he vain halusivat päästä leffaan mukaan ja jotkut isoimmista staroista suostuivat jopa pienempään palkkaan työskennelläkseen Nolanin kanssa. Merkittävimpiä ovat Emily Blunt Oppenheimerin vaimona Kittynä, Florence Pugh Oppenheimerin salarakkaana Jeanina, Matt Damon Oppenheimerin pestaavana eversti Grovesina, Robert Downey Jr. asioihin sekaantuvana Straussina, sekä Josh Hartnett Oppenheimerin tutkijaystävänä Lawrencena. Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös muun muassa Kenneth Branagh, Jason Clarke, Rami Malek, Casey Affleck, David Dastmalchian, Benny Safdie, Dane DeHaan, Alden Ehrenreich, Jack Quaid, Gustaf Skarsgård, Gary Oldman, sekä jopa suomalainen Olli Haaskivi Oppenheimerin kohtaamina henkilöinä ja Manhattan-projektiksi kutsutun atomipommikehittelyn tutkijoina. Näyttelijät ovat kaikki huippuvedossa ja on käsittämätöntä, kuinka leffa tuo ruutuun yhä vain isompia nimiä ja välillä ihan vain yhden tai kahden kohtauksen ajaksi. Rami Malekin Oscar-voitosta ei ole kauaa, mutta suuren osan ajasta tässä elokuvassa hän tyytyy statistin rooliin.

Varmaan vähemmän yllättäen Oppenheimer nousi vuoden 2023 elokuvatarjonnan kärkeen. Kyseessä on kertakaikkisen upea ja pysäyttävä teos, joka näyttää jälleen Christopher Nolanin ällistyttävät lahjat elokuvantekijänä. Oppenheimer on raskaista aihepiireistään huolimatta selvästi Nolanin helpoimpia elokuvia, eikä se väännä katsojan mieltä mutkalle, kuten vaikkapa ajan kanssa kikkaillut Tenet. Mutta kuten voi varmasti odottaa, ei Nolan suostu tälläkään kertaa kertomaan tarinaa lineaarisesti alusta loppuun, vaan hän hyppii ajassa edestakaisin Oppenheimerin nuoruuden, Manhattan-projektin ja kaiken jälkipyykin välillä. Toteutus ei ole millään lailla sekava, vaan aikahyppelystä huolimatta tarinaa on helppo seurata, enkä voinut kuin jälleen kerran ihailla, kuinka käsittämättömän sulavasti Nolan osaakaan leikata eri ajoissa ja paikoissa tapahtuvien kohtauksien välillä.

Elokuva on Nolanin tuotannosta tähän asti henkilövetoisin. Katsoja todella kuljetetaan Oppenheimerin mielen sisälle ja on kiehtovaa nähdä, kuinka Manhattan-projekti vaikuttaa häneen. Aluksi kyse on enemmän nuoren tutkijan lahjojen esittelystä ja osoituksesta, että mahdottomalta tuntuva projekti pystyttäisiin toteuttamaan. Atomipommin räjäytyskokeilu on juhlimisen paikka siihen asti, että päähän iskee vihdoin totuus siitä, kuinka asetta tultaisiin käyttämään. Elokuva käväisee usein psykologisen draaman puolella jopa dokumentaariselta tuntuvan elämäkertakuvauksen lisäksi.

Oppenheimerilla on kestoa jopa kolme tuntia, mutta aika menee jopa yllättävän vauhdilla - joskin kolmannen tunnin aikana pituus alkaa ajoittain tuntua. Sen lisäksi, että tarina on todella koukuttava, Nolan on karsinut siitä aika lailla kaiken ylimääräisen pois. Elokuva etenee reippaasti ja hahmojen väliset keskustelut ovat pituudestaankin huolimatta napakkoja. Dialogikin vie täysin mukanaan, etenkin kun Manhattan-projektin moraalikysymykset nostetaan pinnalle, lähtien jo siitä, kun hetkellisesti iskee epävarmuus, että mitä jos pommin ketjureaktio ei pysähdykään, vaan tuhoalue jatkaa kasvamistaan, kunnes ilmakehä syttyy tuleen ja tuhoaa koko planeetan? Itse pommin räjäytyskohtaus on elokuvan huippuhetki. Tunnelma on ristiriitainen. Katsoja haluaa nähdä, kuinka kohtaus toteutetaan, mutta samalla sitä anelee, ettei nappia painettaisi. Kaikki tämä johtaa elokuvan viimeisiin sekunteihin, joiden kauhistuttavuus ja ajankohtaisuus vetävät hiljaiseksi.

Kuten odottaa saattaakin, on tämäkin Nolanin elokuva myös teknisiltä ansioiltaan erinomainen. Oppenheimer on upeasti kuvattu, enkä ihmettele, jos filmi saa parhaan kuvauksen Oscarin. Otokset ovat todella komeita, mutta samalla ajoittain myös pelottavia. Värikikkailulla erotetaan hyvin kahden eri hahmon näkökulmat tapahtumiin. Lavasteet ovat hienot, asut tyylikkäät ja maskeeraukset todella onnistuneet. Näyttelijät saadaan uskottavasti näyttämään eri ikäisiltä pitkin leffaa. Varmasti itse kukin pöyristyi, kun Nolan ilmoitti, että atomipommin räjäytyskohtaus toteutettaisiin ilman tietokonetehosteita. En tiedä, miten lopputulos saatiin tarkalleen aikaiseksi, mutta räjähdys on hurjan vaikuttava näky. Äänimaailma on myös mainiosti rakennettu ja Tenetin myötä Nolanin luottosäveltäjä Hans Zimmerin korvannut Ludwig Göransson näyttää jälleen taitojaan musiikkien parissa. Göransson maalailee sävellyksillään erittäin painostavaa tunnelmaa, tehostaen useita kohtauksia entisestään.

Yhteenveto: Oppenheimer on erinomainen kuvaus erään todella kiehtovan historiallisen henkilön elämästä ja teoista. Harvoin päätyykään seuraamaan elämäkertaelokuvaa, jonka aikana on näin vahvasti päähenkilön puolella, vaikka tietää, mitä kauheuksia hänen aikaansaannoksellaan tullaan tekemään. Katsoja uppoutuu täysin Oppenheimerin mielenmaisemaan ja käy läpi samoja haastavia moraalisia pohdintoja. Elokuvan edetessä homma vain synkkenee ja Cillian Murphy häikäisee pääroolissa. Isoista nimistä koostuva näyttelijäkaarti hoitaa muutenkin hommansa ansiokkaasti ja on hupaisaa, kuinka leffa tuo näytölle jatkuvasti yhä suurempia staroja vain yhden tai kahden kohtauksen ajaksi. Christopher Nolan ällistyttää jälleen kerran elokuvantekijänä. Hänen ohjauksensa on voimakasta ja käsikirjoituksensa hienosti laadittu. Vaikka kestoa on kolme tuntia, tarina on reippaasti kerrottu ja napakka. Ajassa hyppiminen toimii hyvänä tehokeinona. Itse atomipommin räjäytys on häikäisevä kohtaus, joka samanaikaisesti loksauttaa suun auki vaikuttavalla toteutuksellaan, että myös kauhistuttaa tapahtumallaan. Filmin viimeinen minuutti vetää todella hiljaiseksi. Näyttelijöitä, kerrontaa, tunnelmaa, synkkiä teemojaan ja teknistä puolta myöten Oppenheimer on hieno teos, jota suosittelen historiasta kiinnostuneille, sekä onnistuneen elokuvanteon ystäville. Oppenheimer tulee takuulla kisaamaan parhaan elokuvan Oscar-pystistä, enkä todellakaan pistäisi vastaan, jos elokuva voittaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Oppenheimer, 2023, Universal Pictures, Syncopy, Atlas Entertainment, Gadget Films

Arvostelu: Chronicle (2012)

CHRONICLE

Ohjaus: Josh Trank
Pääosissa: Dane DeHaan, Alex Russell, Michael B. Jordan, Michael Kelly, Ashley Hinshaw, Anna Wood ja Bo Petersen
Genre: scifi, draama, jännitys
Kesto: 1 tunti 22 minuuttia - Extended Cut: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 12

Chronicle on Josh Trankin ohjaama ja ideoima found footage -elokuva. Trank keksi elokuvan tarinan jo high schoolissa ja ryhtyi yhdessä Jeremy Slaterin kanssa työstämään sen pohjalta käsikirjoitusta. Kun projekti ei tuntunut etenevän, Slater poistui ja tilalle tuli Max Landis. Landis sai 20th Century Foxin tarttumaan tekstiin ja kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2011. Lopulta Chronicle sai maailmanensi-iltansa 28. tammikuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pieneen budjettiinsa verrattuna iso hitti, jota kriitikotkin kehuivat. Itse kuulin ilmestymisvuoden aikana niin paljon kehuja leffasta, että ostin Chroniclen, kun se ilmestyi Blu-rayna, katsomatta sitä etukäteen. Pidin elokuvasta ja olen katsonut sen pari kertaa uudestaan. Viime kerrasta on tosin kulunut jo muutamia vuosia. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Kolme teinipoikaa löytävät salaperäisen luolan ja sieltä jonkinlaisen kummallisen kiven. Pian nuoret huomaavat löytönsä tarjonneen heille yliluonnollisia kykyjä.

Supervoimat saavana kolmena aikuisuuden kynnyksellä olevana teinipoikana nähdään Dane DeHaan, Alex Russell ja Michael B. Jordan. DeHaan ja Jordan ovat tämän jälkeen näytelleet isonkin luokan supersankarielokuvissa, kuten The Amazing Spider-Man 2:ssa (2014), Fantastic Fourissa (2015) ja Black Pantherissa (2018), mutta vielä vuonna 2012 Chroniclen ilmestyessä koko kolmikko oli lähes täysin tuntematon isolle yleisölle. DeHaan, Russell ja Jordan ovat todella hyvät valinnat kolmikoksi, joka saa käyttöönsä erikoisia voimia. Heidän kemiansa pelaavat hyvin yhteen, minkä lisäksi heidän hahmonsa ovat kiinnostavia. Jordanin esittämä Steve on koulun suosituin tyyppi, kun taas Russellin näyttelemällä Mattilla on vaikeuksia hyödyntää uusia kykyjään. DeHaanin näyttelemä Andrew nousee kuitenkin kolmikosta parhaiten esille vaikean perheensä kanssa. Andrew'n isä (Michael Kelly) on väkivaltainen alkoholisti, kun taas hänen äitinsä (Bo Petersen) on vakavasti sairas. DeHaan tuo vakuuttavasti esille, kuinka kauhea ilmapiiri kotona vaikuttaa hänen mieleensä. Kelly on mainio inhottavana mulkvistina. Heidän lisäksi leffassa nähdään myös Ashley Hinshaw bloggaaja Caseyna ja DeHaanin nykyinen vaimo Anna Wood Andrew'n kiinnostuksen kohteena Monicana.

Yhä kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen Chronicle tuntuu virkistävän erilaiselta elokuvalta supersankarigenressä. Tähän vaikuttaa heti suuresti se, että vaikka päähahmot saavatkin yliluonnollisia voimia, joiden avulla he pystyvät esimerkiksi siirtelemään esineitä ajatuksensa voimalla ja jopa lentämään, ei heitä todellakaan kiinnosta supersankaripuuhat. Sen sijaan, että he kokisivat suuren voiman tuovan suuren vastuun, pukisivat päälleen trikoot ja ryhtyisivät suojelemaan maailmaa erilaisilta vaaroilta, he hyödyntävät voimiaan kuten luultavasti kaikki tavalliset teinit. He pilailevat muiden kustannuksella, kokeilevat kykyjensä rajoja yhä vain isommin ja aiheuttavat tietysti kaikenlaisia ongelmia. Jo tällainen tietynlainen itsekkyys tekee näistä supervoimaisista nuorista kiinnostavia tapauksia.

Isona erottajana muista supersankarileffoista toimii myös elokuvan toteutustapa. Chronicle on found footage -tyylillä tehty elokuva, mikä tarkoittaa, että hahmot itse kuvaavat elokuvan. Tällaista tyyliä ei tietääkseni ole käytetty muissa superleffoissa; lähinnä found footagea näkee kauhussa. Omasta mielestäni Chronicle on yksi parhaista found footage -leffoista. Ei vain sen takia, että hahmot ja heidän tarinansa toimii hyvin, vaan koska toteutus on onnistunut. Seasta löytyy pari hetkeä, jolloin katsojana saattaa pohtia, että miksi ihmeessä hahmot kuvaisivat nyt ja erityisesti loppuhuipennuksen aikana mukana on kuvia, jotka pistävät miettimään, että kuka tätä edes kuvaa? Näistä hetkistä huolimatta kikkaa hyödynnetään toimivasti. Muutamassa kohtaa tekijät onneksi itsekin tietävät, ettei olisi mitään järkeä, että hahmot kuvaisivat nyt itse tapahtumia ja silloin näemmekin esimerkiksi valvontakamerakuvaa. Tärkeää on myös, että elokuva antaa alussa loogisen syyn sille, miksi Andrew ryhtyy kuvaamaan kaikkea. Hän haluaa taltioida isänsä tekoja, kenties näyttääkseen materiaalia lastensuojelulle. Kun voimat nousevat esiin, kameraa tarvitaan tietty yli-inhimillisten temppujen taltioimiseen.

Teknisellä puolella pidän myös siitä, että kun kaikki kuvattu materiaali on hahmojen kuvaamaa, musiikkia kuullaan vain silloin, kun hahmot kuuntelevat musiikkia, jotta immersio säilyy. Ohjaaja Josh Trank onkin panostanut siihen, että toteutus säilyttää tietyn ideologian kaiken aikaa. Trank tekee elokuvassa todella hyvää työtä, rakentaessaan väkevästi tunnelmaa ja nostaessaan panoksia vähitellen kohti finaalia. Onkin harmi, että Chronicle on edelleen Trankin ainoa hyvä elokuva, hänen tehtyä tämän jälkeen kököt Fantastic Fourin ja Caponen (2020). Trankin oivan idean pohjalta Max Landis on laatinut mainion käsikirjoituksen. Tunnetusti muutamia vuosia filmin ilmestymisen jälkeen mediassa nostettiin esiin Landisia kohtaan nousseet ahdistelusyytökset. Landis ei tainnut olla persoona helpoimmasta päästä, sillä ennen Chroniclen kuvauksia hän ajautui Trankin kanssa riitoihin, eikä Trank suonut hänelle pääsyä kuvauspaikalle.

Elokuvasta on olemassa kymmenisen minuuttia pidempi versio, joka on saatavilla Chroniclen Blu-ray -julkaisulla. Versiossa on pidempi pilailukohtaus kahvilassa, minkä lisäksi niin Mattin kuin Steven taustoihin perehdytään paremmin lyhyiden keskusteluiden aikana. Mukana on myös muutamia pienesti pidempiä hetkiä, joissa muutokset ovat vain parin sekunnin pituisia.

Yhteenveto: Chronicle on erittäin mainio ja onnistuneen erilainen elokuva supersankarigenressä. Niin found footage -tyyli kuin teinikolmikon tapa suhtautua uusiin voimiinsa tekevät leffasta raikkaan ja siihen uppoutuu katselukerta toisensa perään suurella mielenkiinnolla. On veikeää seurata, kun hahmot testailevat voimiaan ja rajojaan, minkä lisäksi vakavampi perhedraamapuoli on hyvin toteutettu. Tavanomaisempi lopputaistelukin toimii pätevästi, sillä siihen rakennetaan onnistuneesti. Dane DeHaan, Alex Russell ja Michael B. Jordan ovat nappivalinnat teinitrioksi ja kolmikon kemiat pelaavat täydellisesti yhteen. Found footage -kikkailua hyödynnetään kekseliäästi ja Josh Trankin ohjaus on napakkaa. Vain noin puolentoista tunnin kestossa elokuva ei ehdi käydä pitkäveteiseksi, pikemminkin päinvastoin: Chroniclea voisi jäädä seuraamaan pidemmäksikin aikaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Chronicle, 2012, Twentieth Century Fox, Davis Entertainment, Dune Entertainment

Arvostelu: Tulip Fever / Tulppaanikuume (2017)

TULIP FEVER (2017)

TULPPAANIKUUME

Ohjaus: Justin Chadwick
Pääosissa: Alicia Vikander, Dane DeHaan, Christoph Waltz, Holliday Grainger, Jack O'Connell, Judi Dench, Zach Galifianakis, Kevin McKidd, Tom Hollander ja Cara Delevingne
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 12

Tulip Fever, eli suomeksi Tulppaanikuume perustuu Deborah Moggachin samannimiseen kirjaan vuodelta 1999. Kirjan pohjalta aiottiin tehdä elokuva jo vuonna 2004: siihen ehdittiin palkata näyttelijät ja muu työryhmä, minkä lisäksi leffan lavastetta varten istutettiin 12 tuhatta tulppaania, mutta juuri muutamaa päivää ennen kuvauksia koko tuotanto peruttiin, sillä veromuutosten takia leffojen teon hinta muuttui voimakkaasti Briteissä. Elokuvan teko lähti uudestaan käyntiin vuonna 2013. Uusi työryhmä palkattiin, uudet näyttelijät valittiin ja kuvaukset alkoivat onnistuneesti kesällä 2014. Tulip Feverin piti ilmestyä jo loppuvuodesta 2015, mutta sen julkaisua siirrettiin seuraavaan kesään. Jostain syystä ilmestyminen viivästyi vielä pariin otteeseen, mutta nyt se on vihdoin tulossa elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin leffasta sen näyttelijöiden takia. Alicia Vikander oli tehnyt vaikutuksen The Danish Girlissä (2015), josta hän olikin saanut Oscar-palkinnon, minkä lisäksi mukana olisi esimerkiksi Judi Dench, joka varmasti toimii "historiallisessa" draamaleffassa. Ajattelin, että eihän tätä voi jättää väliin, jos filmi olisikin vaikka Oscar-ehdokkaana ensi vuoden gaalassa. No, siitä ei taida olla pelkoa. Ennen Tulip Feverin näkemistä nimittäin luin, että sitä oli haukuttu paljon ja minua alkoi pelottaa, mitä jos kyseessä onkin ihan surkea filmi? Ristiriitaisin tuntein menin katsomaan elokuvaa, mutta toivoin, ettei se olisi yhtä huono kuin olin lukenut.

1630-luvun Amsterdamissa arvokkaan Cornelis Sandvoortin vaimo Sophia rakastuu taiteilijaan, joka maalaa pariskunnasta muotokuvan.

Sophia Sandvoortina nähdään Alicia Vikander, joka on tuttuun tapaansa mainio. Sophia eli aikoinaan orpokodissa, mistä Cornelis hänet löysi ja päätti ottaa vaimokseen. Sophia kokee velvollisuudekseen rakastaa Cornelista, mutta hänestä näkee kaiken aikaa, että hän haaveilee toisenlaisesta elämästä. Hahmoon onkin saatu mukaan erilaisia asioita, joita hän yrittää pitää salassa mieheltään ja katsojana seuraa jännityksellä, miten hän kykenisi olemaan rakastamansa taiteilijan kanssa, ilman että hänen todellinen miehensä saa tietää?
     Cornelis Sandvoortia esittää Christoph Waltz, minkä toimimista aluksi hieman pohdin, sillä vaikka Waltz osoittikin Inglourious Basterdsissa (2009) näyttelevänsä upeasti, ovat hänen roolisuorituksensa olleet sen jälkeen lähinnä vain ihan kivoja tai kehnoja. Olin kuitenkin huojentunut, sillä Waltz on oiva valinta, vaikka aluksi onkin outoa katsoa pariskuntaa, joista toinen on yli kolmekymmentä vuotta toista vanhempi. Kemia Waltzin ja Vikanderin välillä on onnistuneesti luotu, ja vaikka tavallaan haluaisikin nähdä Sophian ikäisensä kanssa, ei Cornelisissa tunnu olevan oikeasti mitään pahaa, jolloin häntä käy hieman jopa sääliksi.
     Taiteilija Jan Van Loosia näyttelee Dane DeHaan, mikä oli kanssa erikoinen valinta mielestäni, mutta olin positiivisesti yllättynyt, ettei DeHaan ollut samanlainen hämärä heppu kuin yleensä, vaan hänestä oli saatu irti jonkinlaista taiteilijasielua. Jan Van Loosille on myös luotu ihan kiinnostava tausta. Janin juoppona Gerrit-apulaisenaan nähdään Zach Galifianakis, mistä olin todella yllättynyt, sillä hän esiintyy pääasiassa komedioissa. Ohjaaja on tainnut saada ihmeitä aikaan näyttelijöissä, sillä Galifianakis on luonteva roolissaan, eikä vedä hommaa yli, kuten hän välillä päätyy tekemään.
     Erikoisen paljon Gemma Artertonilta kuulostava Holliday Grainger näyttelee Sandvoortien kyökkipiika Mariaa ja Jack O'Connell esittää tämän salarakasta, kalakauppias Willemiä. Maria on oikein hyvä hahmo, Grainger esittää häntä mainiosti ja on ihan hauskaa, että hän toimii leffan kertojaäänenä, eikä Sophia itse, mutta Marian ja Willemin rakkaustarina tuntuu välillä olevan liian suuresti käsitelty asia, jolloin se tuntuu ylimääräiseltä.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat erinomaisen Judi Denchin näyttelemä naisluostarin johtajar, eli abbedissa, Tom Hollanderin esittämä pervo tohtori Sorgh, todella pieneen rooliin jäävän Cara Delevingnen esittämä Annetje ja Kevin McKiddin näyttelemä herra De Bye, jotka nähdään pääasiassa tulppaanipörsseissä.

Elokuvan nimen mukaisesti tulppaanit ovat todella iso juttu tarinassa. Aluksi voi tuntua hassulta, että kukat olisivat joskus olleet äärimmäisen tärkeässä asemassa, mutta niin se vain ihan oikeasti oli. Vuonna 1634 tulppaanit tulivat Amsterdamissa markkinoille ja ihmiset menivät ihan hulluiksi niistä. Kaikkien oli pakko niitä saada ja niitä huutokaupattiin kovilla hinnoilla. Mitä harvinaisempi tulppaani oli omistuksessa, sitä arvokkaammalta joku vaikutti. Tulppaanipörssissä käydäänkin aina välillä ja kukista harvinaisimpien omistaminen ratkaisisi tietty monet hahmojen ongelmat. Ongelmia hahmoilla nimittäin riittää. Sen lisäksi, että Sophia miettii, mitä ihmettä hän tekee vanhan miehen kanssa, joka haluaisi saada Sophian kautta itselleen perijän, hän joutuu salasuhteeseen, mikä johtaa vielä uusiin hankaluuksiin. Sen lisäksi Marian ja Willemin rakkautta pitää salailla, ja heillekin tulee toinen suuri salaisuus. Tulip Feverissä on paljon asioita meneillään ja etenkin ensimmäinen puolisko hyppii välillä niin oudosti, että voi olla vaikeaa pysyä kärryillä. Ensimmäisen puoliskon katselukokemusta hankaloittaa myös se, ettei voi olla varma, kuka leffan päähenkilö oikeasti on? Julisteen mukaan filmi kertoisi Sophiasta, mutta kun kertojaääni kuuluu Marialle, jolla on oma tarinansa, kestää todella kauan, ennen kuin katsojana tajuaa, millaista tarinaa elokuva yrittää saada aikaiseksi. Alkupäässä lähinnä ärsyttää, sillä Sophian juonikuvio on itsessään jo tarpeeksi mielenkiintoinen, niin miksi mukaan on pitänyt tunkea iso sivujuoni?

Puolessa välissä palaset alkavat onneksi loksahdella kohdalleen ja kaksi isoa juonikuviota yhdistyvät vihdoin, jolloin elokuvaan alkaa löytyä tolkkua. Teos nappaa paremmin mukaansa ja katsoja haluaa tietää, millaisen sopan Sophia keittää itselleen. Harmillisesti puolen välinkin jälkeen tarina loikkii outoja aikahyppyjä eteenpäin, sillä alle kaksituntinen elokuva kattaa tapahtumat muutaman vuoden ajanjaksolta. Alkuperäisessä Deborah Moggachin kirjassa rytmitys on varmasti rauhallisempaa ja käsikirjoitusta työstettäessä olisi tarinaa voinut muokata hieman. Tulip Feverin huipennus on todella mielenkiintoinen ja tarinan päätös vaikuttaa lupaavalta, mutta harmillisesti lopetuksesta on tehty liian helppo, jolloin se jättää pienen pettymyksen tunteen. On elokuva kuitenkin parempi kuin arvioiden perusteella pelkäsin ja vaikka tarina kulkeekin välillä miten sattuu, on se silti ihan kelpo pätkä, jonka katsoo ainakin kerran. Mukaan on saatu pientä jännitettä salaisuuksien kautta, minkä lisäksi leffaan on livahtanut huumoria, josta osa tosin tuntuu enemmän tahattomalta, kuten Sophian ja Cornelisin seksikohtaukset. Sen lisäksi, että hahmojen (ja näyttelijöiden) ikäero on suuri, oli vaikea pidätellä naurua, kun Cornelis tulee sänkyyn virnuillen, että hänen pieni sotilaansa olisi valmiina. Seksiä ja alastomuutta on muutenkin mukana, joten vaikka ikäraja on vain K12, niin kannattaa miettiä tarkkaan, jos olet aikeissa viedä lapsesi katsomaan filmiä.

Elokuvan on ohjannut Justin Chadwick, joka on aiemmin tehnyt lähinnä televisiosarjoja, mutta hän on ohjannut myös mm. Nelson Mandelasta kertovan Mandela: Long Walk to Freedomin. Tässä hän on tehnyt ihan kivaa työtä pitäessään laajaa kokonaisuutta jollain lailla kasassa ja luodessaan oikean hengen mukaan. Näyttelijäohjauksen hän taitaa mainiosti. Leffa on kuvattu hyvin, mutta leikkauksen ei tarvitsisi olla niin nopeatempoista. Tulip Feverin lavasteet ovat todella tyylikkäät, minkä lisäksi myös puvut ovat erinomaisesti toteutetut. Filmiä katsoo siis mielellään jo pelkän visuaalisuutensa takia. Äänimaailma on toimiva, muttei erityisen ihmeellinen, kuten eivät ole myöskään Danny Elfmanin säveltämät musiikit.

Yhteenveto: Tulip Fever on liian täynnä erilaisia juonikuvioita, jolloin se hyppii paikoitellen minne sattuu. Elokuvan ensimmäisen puolikkaan aikana on vaikea sanoa, kenestä tarina oikein kertoo, sillä tuntuu kuin päällekäin kulkisi kaksi eri tarinaa. Onneksi puolessa välissä tarinat vihdoin yhdistyvät ja leffa saa napattua paremmin mukaansa, vaikka hyppiikin yhä oudosti eteenpäin. Mukaan on saatu oivaa jännitettä, kun hahmoille syntyy niin paljon salaisuuksia ja aina välillä on tilanteita, jolloin ne voisivat helposti paljastua. Huumoriakin on mukana, joskin osa siitä on tahatonta. Näyttelijät suoriutuvat oikein mainiosti rooleistaan ja filmin visuaalinen ilme on erinomainen puvuista lavasteisiin. Tulip Fever on selvästi parempi elokuva kuin pelkäsin, vaikkei olekaan parempi kuin "ihan hyvä". Suosittelen elokuvaa niille, jotka pitävät vanhaan aikaan sijoittuvista romanttisista draamoista. Tämän takia ei leffateatteriin tarvitse välttämättä raahautua, mutta sen katsoo sujuvasti vaikka televisiosta tai striimipalvelusta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.entertainment-today.be
Tulip Fever, 2017, Worldview Entertainment, Paramount Pictures, Ruby Films

Arvostelu: Valerian and the City of a Thousand Planets (2017)

VALERIAN AND THE CITY OF A THOUSAND PLANETS (2017)

Ohjaus: Luc Besson

Pääosissa: Dane DeHaan, Cara Delevingne, Sam Spruell, Clive Owen, Rihanna, Elizabeth Debicki, Ethan Hawke, Sasha Luss ja John Goodman

Genre: scifi, toiminta, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia

Ikäraja: 12

Valerian and the City of a Thousand Planets perustuu ranskalaiseen scifisarjakuvaan "Valérian et Laureline", jonka loivat Pierre Christin ja Jean-Claude Mézières, ja joka ilmestyi loppuvuodesta 1967 tammikuuhun 2010 asti. Sarjakuvat olivat todella suosittuja, joten ei ihme, että niistä tehtiin elokuva. Sarjakuvien pohjalta oli aiemmin jo tehty animaatiosarja, mutta tämä on ensimmäinen näytelty koko illan filmi aiheesta. Leffan ohjaaja Luc Besson oli nuorena rakastunut "Valérianin" maailmaan ja pohti sen elokuvaversiota jo noin kaksikymmentä vuotta sitten! Kuitenkin vasta Avatarin (2009) ilmestyttyä hän koki, että filmin teko olisi vihdoin mahdollista. Vuonna 2012 ilmoitettiin, että Valerian-elokuva olisi tulossa ja sille annettiin suurin ranskalaiselokuvan budjetti koskaan: 197 miljoonaa euroa. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2016 ja nyt monien sarjakuvan fanien unelma on käymässä toteen, sillä Valerian and the City of a Thousand Planets ilmestyy vihdoin leffateattereihin. Minun on kyllä pakko tunnustaa, etten ollut kuullutkaan koko jutusta, ennen kuin näin, että siitä oli tulossa elokuva. Projekti herätti kuitenkin heti mielenkiintoni ja vaikken sitä erityisemmin odottanutkaan, toivoin näkeväni tyylikkään scifiseikkailun. Kovin suurin odotuksin en siis käynyt katsomassa Valeriania. Minulle parasta elokuvan näkemisessä oli, että näytös järjestettiin Finnkinon upeassa Scape-salissa 3D:nä. Oli myös hienoa, että saimme omat kappaleemme "Valerian: Tuhannen planeetan valtakunta" -sarjakuvasta!

Agentit Valerian ja tämän työpari Laureline alkavat selvittämään, mitä tuhansien eri lajien asuttaman avaruusasema Alphan keskuksessa on vikana, sillä sen ilma on muuttunut myrkylliseksi. Samalla he yrittävät pähkäillä, miten vuosia sitten tuhoutunut planeetta Mül liittyy tapaukseen?

Elokuvan nimikkohahmo Valerianina nähdään Dane DeHaan, joka ei valitettavasti ole oikea mies rooliin. Heti alusta asti huomaa, että Valerianin olisi tarkoitus olla pienesti itseään täynnä oleva naistenmies, joka kokee selviytyvänsä tilanteista pelkän hymynsä avulla, mutta on kuitenkin valmis tekemään todellisia sankarijuttuja, kun tarve vaatii. Eli sellainen hahmo, jota Chris Pratt esittää Guardians of the Galaxy -leffoissa (2014-2017). Ongelmana onkin, että Prattilta tämä rooli syntyy luonnostaan, kun taas DeHaan ei sitten vain mitenkään taivu kunnolliseksi hurmuriksi. Häneltä löytyy kyllä hetkensä, mutta läpi leffan toivoisi näkevänsä jonkun toisen roolissa. Hahmo on nimittäin mielenkiintoinen ja Guardians of the Galaxyn Star-Lordin lisäksi hänessä on samanlaisuuksia esimerkiksi Star Wars -saagan Han Solon kanssa. Hänessä on siis heti kelpo ainekset mainioksi sankariksi, joten on suuri harmi, ettei toteutus ole toimiva.
     Valerianin työparia, Laurelinea näyttelee pääasiassa mallina toimiva Cara Delevingne. Valerianin tavoin myös Laureline on roolitettu kummallisesti, mutta tällä kertaa kyseessä ei ole se, etteikö Delevingne sopisi hahmoksi, vaan ettei hän ole kovin kummoinen näyttelijä. Silti hän suoriutuu osastaan paremmin kuin DeHaan ja on hienoa, että Laurelinella on suunnilleen yhtä paljon tekemistä kuin Valerianilla. Vaikka kaksikolla on muutakin juttua meneillään kuin että he vain työskentelevät yhdessä, on oivallista, ettei Laureline ole sokeasti ihastunut muka-hurmuriin, vaan pitää työparinsa kurissa ja näyttää, ettei lankea hymyihin yhtä helposti kuin muut tytöt.
     Agenttipariskunnan lisäksi elokuvan tärkeitä hahmoja ovat Clive Owenin esittämä Alphan komentaja Filitt, Sam Spruellin näyttelemä kenraali Okto-Bar ja Elizabeth Debickin esittämä Mülin keisari Haban Limaï. Vaikka heillä on tärkeät roolit tarinassa, eivät he persoonina ole kovin ihmeellisiä, lukuunottamatta keisaria, jonka teot ovat ymmärrettäviä, hänen planeettansa ollessa tuhoutunut. Leffassa nähdään myös paljon sivuhahmoja, jotka ovat enemmän tai vähemmän tärkeitä. Heitä ovat mm. muotoaan muuttava esiintyjä Bubble (laulajatähti Rihanna), jonkinlaista strippiklubia pitävä Jolly (Ethan Hawke), rosvoileva Bob (Alain Chabat), suurikokoinen avaruusgangsteri Igon Siriuss (John Goodman), Mülin prinsessa (Sasha Luss) ja aika ärsyttävät doghan daguisit (Grant Moninger, Robbie Rist ja Christopher Swindle), jotka tietävät paljon ja yrittävät myydä tietoaan kalliilla. Sivuhahmoista on saatu yllättävän mielenkiintoisia, mutta valitettavasti lähes jokaisen heistä ainoa tarkoitus on auttaa pääkaksikkoa jossain pienessä asiassa ja heti kun homma on hoidettu, he katoavat filmistä kokonaan.

Elokuva alkaa yllättävän lupaavasti. Alussa näytetään avaruusasema Alphan syntytarina, erilaisten lajien telakoituessa vuosisatojen varrella ihmisten luomaan alukseen kiinni, muodostaen siitä yhä vain suuremman kokonaisuuden, Dawid Bowien "Space Oddity" -kappaleen soidessa taustalla. Tästä päästään planeetta Mülille, joka on upean kaunista katseltavaa paratiisimaisten hiekkarantojen ja ihanan kirkkaan veden takia. Katsojaa kiehtoo välittömästi näkemänsä maailma ja on upeaa, ettei katsojille kerrota mitään, vaan planeetta ja sen kulttuuri esitellään yksinkertaisesti näyttämällä, miten sen asukkaat toimivat. Nämä olennot, eli pearlit eivät onneksi puhu englantia, vaan jotain omaa kieltänsä, jolloin katsojan täytyy yrittää tulkita sanoja käytöksen perusteella. Alku on toteutettu niin vaikuttavasti, että nekin jotka eivät ole Valerianista kuullutkaan (esimerkiksi minä), kiinnostuvat aiheesta, eivätkä malta odottaa näkevänsä lisää eri galaksien maailmoja ja mitä kummallisempia avaruusolentoja.

Valitettavasti kun Mülin tuhosta siirrytään päähenkilöiden esittelyyn, hienosti rakennettu alku alkaa pienesti rikkoutumaan. Tapahtumia aletaan selittämään katsojille sen sijaan, että ne vain näytettäisiin. On kyllä mahtavaa, että heti pääsee näkemään uuden alienkulttuurin, Valerianin ja Laurelinen lähtiessä suorittamaan tehtävää torille, joka on toisessa ulottuvuudessa, jolloin sen näkee ja tuntee vain tiettyjen laitteiden avulla, mutta tehtävää on pitkitetty liikaa, jolloin se alkaa jopa käydä hieman tylsäksi, etenkin kun se tuntuu lähinnä vain kaksikon esittelyltä, eikä niinkään tarinallisesti tärkeältä (mitä se tosin osittain on). Kun vihdoin päästään näkemään avaruusasema Alphaa, eli leffan nimen mukaista "tuhannen planeetan kaupunkia", taso tuntuu hieman paranevan ja tarina lähtee selkeämmin liikkeelle. Harmillisesti kun Valerian ja Laureline lähtevät tutkimaan aseman myrkyllistä keskusta, leffa lässähtää jälleen. Sen lisäksi että mukaan ilmestyy vähän väliä uusia hahmoja, joista on hyötyä vain jonkin jutun ratkaisemiseksi, eivät ratkaistavatkaan kohdat ole kovin kummoisia. Mukaan on lisätty esimerkiksi kohtaus, jossa Laureline käväisee Bobin kanssa merenalaisessa maailmassa etsimässä jotain ajatuksia lukevaa avaruusmeduusaa, mikä johtaa täysin tarpeettomaan toimintakohtaukseen, kun täytyy päästä pakoon jättimäisiä vesihirviöitä. Jotkut hetket vain venyttävät tarinaa turhaan ja muutamat kohdat olisi suosiolla voinut säästää mahdolliseen jatko-osaan, sillä elokuva on hieman liian täynnä asioita. Leffan kestoa voisi helposti tiivistää ainakin vartilla, jolloin se pystyisi säilyttämään viihdyttävyysarvonsa paremmin.

Valerian and the City of a Thousand Planets on nimittäin viihdyttävä filmi. Erityistä jännitystä ei ole mukana missään toimintakohtauksessa, mutta niitä katsoo silti mielellään, varsinkin kun on niin hauskaa nähdä ties minkälaisia otuksia ja mörököllejä. Kyseessä on niin menevä popcornin ahmimispätkä, ettei tarinan ennalta-arvattavuuskaan erityisemmin haittaa. Leffan pahiksen tietää heti, kun hän astuu ruutuun, vaikka hahmon todellista roolia yritetäänkin piilotella melkein loppuun saakka. Leffaan on hieman yritetty tuoda draamaakin mukaan, jottei filmi olisi vain helppoa hömppää, mutta sen toteutus ei ole kovin onnistunut, jolloin hömppähenki vain kasvaa. Valerianin ja Laurelinen välinen romantiikka pusketaan vähän väliä esille, kun Valerianin pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja pitää kiinni vain yhdestä neitokaisesta. Kaksikon välille on yritetty luoda samanlaista henkeä kuin Star Warsin Hanille ja Leialle, mutta siinä ei ole onnistuttu, sillä DeHaanin ja Delevingnen välillä on vain harvoin toimivaa kemiaa. Huumoriakin on tuotu mukaan, mutta erityisemmin teos ei naurata. Vain todella kekseliäät hetket huvittavat kuten myös tarinan hölmöydet. Hieman surullisuuttakin on yritettä väkisin vääntää mukaan, mutta sekin lähinnä huvittaa, sillä kyseinen kohtaus ei herätä katsojassa oikein minkäänlaista tunnetta, jos pientä myötähäpeää ei laske mukaan. Loppuhuipennus ei valitettavasti ole kovin erikoinen ja homma tuntuu ratkeavan liian helposti. Toisaalta niin käy muutenkin leffan aikana, joten onko se edes yllättävää?

Joidenkin mielestä leffan ohjannut ja käsikirjoittanut Luc Besson on visionääri ja taiteilija, mutta itse en ole erityisemmin innostunut hänen töistään. Valerian and the City of a Thousand Planets on kuitenkin huima parannus hänen edelliseen scifitoimintaansa Lucy (2014), joka oli aivan hirveää kuraa. Tähän Besson on saanut luotua kiehtovuutta, vaikkei osaakaan kunnolla luoda tunteita, joista katsojat välittäisivät. Hänen käsikirjoituksensa on myös paikoitellen todella laiskasti tehty ja tuntuukin siltä, että alun jälkeen hän kiirehti kaiken muun kanssa. Ihan hauskasti hän on kuitenkin saanut mukaan viittauksia muihin elokuviinsa, kuten Takeniin (2008) ja The Fifth Elementiin (Le Cinquième Élément - 1997), joka on noussut scifigenren kulttiklassikoksi. Mitään pahaa ei voi kuitenkaan sanoa Valerian and the City of a Thousand Planetsin tehosteista. Visuaaliset efektit ovat aivan tajuttoman hienoja! Elokuva on alusta loppuun puhdasta silmäkarkkia, jonka aikana hämmästelee muutamaankin otteeseen, mihin tehosteissa on päästy. Elokuvan lavasteet ja puvut ovat myös upeasti toteutetut, minkä lisäksi ääniefektit ovat erinomaisia. Kuvaus on oivallista, vaikkakin leffa on suurimmaksi osaksi kuvattu vihreää taustakangasta vasten. Leikkauksessa olisi pitänyt tehdä tiivistämistä. Leffan musiikeista vastaa Alexandre Desplat, mutta hän ei ole valitettavasti saanut aikaan mitään muistettavaa. Filmin jälkeen päässä soi lähinnä alussa kuultu Bowien biisi.

Yhteenveto: Valerian and the City of a Thousand Planets on hieman liian pitkä, mutta silti mukavan viihdyttävä scifiseikkailu. Elokuva alkaa kiehtovasti, mutta tunnelma heikkenee usein ja välillä hahmot selittävät liikaa sen sijaan, että katsojalle näytettäisiin asioita. Tarinaan heitellään mukaan uusia sivuhahmoja ja toimintahetkiä sitä mukaa, kun tarve vaatii, mutta heti kohtauksien loputtua nämä hahmot vain katoavat tarinasta. Päähenkilöt Valerian ja Laureline omat kiinnostavat, mutta heidät on roolitettu väärin - varsinkaan Valerianin näyttelijä Dane DeHaan ei sovi yhtään osaansa. Mukana on paljon hölmöyksiä, vitsit eivät oikein toimi, tarina on todella ennalta-arvattava ja pääkaksikon suhteesta ei löydy kemiaa, mutta nämä asiat eivät oikein edes haittaa, sillä elokuva on visuaalisesti käsittämättömän hieno, upea ja jopa kaunis. Elokuvan mahtavat tehosteet pelastavat hieman kokemusta ja nostavat tasoa pisteellä. Valerian and the City of a Thousand Planets menee siis helppona kesäviihteenä todella sujuvasti ja varsinkin suurelta valkokankaalta katsottuna se toimii oivallisesti. Sarjakuvien fanit voivat joko rakastaa sitä, miten tutut hahmot on tuotu valkokankaalle tai sitten he voivat pettyä, miten erilaiselta leffa näyttää sarjakuvaan verrattuna (ainakin siihen lehteen, jonka saimme ennen näytöstä). Elokuva voi toimia onneksi myös, jos koko juttu ei ole entuudestaan tuttu, vaikka alkupäässä jotkut jutut tuntuvat todella epäselviltä. Vaikka kovin ihmeellinen pätkä ei olekaan kyseessä, voisin ihan sujuvasti katsoa toisenkin tällaisen. Luc Besson onkin kirjoittanut jo jatko-osan, minkä lisäksi hän työstää tällä hetkellä kolmatta Valeriania. Toivottavasti hän onnistuu niissä paremmin kuin tässä ja niistä ei paista läpi se, että hän kirjoitti ne, koska hänellä oli omien sanojensa mukaan tylsää.

Kirjoittanut: Joonatan, 19.7.2017

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comicbookmovie.com

Valerian and the City of a Thousand Planets, 2017, EuropaCorp, Fundamental Films, Grive Productions, Gulf Film, Novo Pictures, Orange Studio, River Road Entertainment, TF1 Films Production, Universum Film

Arvostelu: The Amazing Spider-Man 2 (2014)

THE AMAZING SPIDER-MAN 2

Ohjaus: Marc Webb
Pääosissa: Andrew Garfield, Emma Stone, Jamie Foxx, Dane DeHaan, Colm Feore, Sally Field, Felicity Jones, Paul Giamatti, Campbell Scott ja Embeth Davidtz
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 22 minuuttia
Ikäraja: 12

Todella suosittuun Marvelin sarjakuvahahmo Spider-Maniin perustuva The Amazing Spider-Man (2012) oli menestys, joten jatkoa oli tietenkin luvassa, kuten leffassa hieman vihjailtiinkin. Jatko-osan teko alkoi heti ensimmäisen osan ilmestyttyä ja kuvaukset lähtivät käyntiin kesällä 2013. Odotin innolla leffan ilmestymistä, sillä pidin edeltäjästä paljon ja halusin tietää, mihin sarja jatkuu? Kuitenkin alle kuukausi ennen ilmoitettua ensi-iltaa uutisoitiin, ettei The Amazing Spider-Man 2 saisikaan levitystä Finnkinon teattereissa lipputulokiistan takia. Hieman yli viikon jännityksen jälkeen sotku saatiin järjesteltyä ja Finnkino ilmoitti elokuvan ensi-illaksi 25. huhtikuuta. Olin todella huojentunut ja lähdin innolla katsomaan elokuvaa. Pidin siitä todella paljon ja olen katsonut sen muutaman kerran uudestaan. Valitettavasti elokuva sai aika kehnot arviot, jolloin sarjan jatkumo alkoi muuttua epäselväksi. Vuodeksi 2016 suunniteltu "The Amazing Spider-Man 3" siirrettiin vuoteen 2018 ja Sonylla mietittiin, että mitä nyt? Lopulta kun Sony teki sopimuksen Marvel Studiosin kanssa, että jälkimmäinen saisi käyttää Spider-Mania omassa Marvel Cinematic Universe -leffasarjassaan, ilmoitettiin, ettei The Amazing Spider-Man -sarja jatkuisi enää. Nyt kun Marvel Studiosin ensimmäinen oma Hämis-leffa Spider-Man: Homecoming (2017) on saamassa ensi-iltansa, oli aika vihdoin arvostella The Amazing Spider-Manit.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa The Amazing Spider-Man!

Peter Parkerille, eli Spider-Manille syntyy uusia huolia, kun New Yorkiin saapuu superpahis nimeltä Electro. Samaan aikaan Peter yrittää selvittää vanhempiensa kuolemaa, olla parisuhteessa Gwen Stacyn kanssa, sekä miettiä, voiko hän toteuttaa parhaan ystävänsä Harry Osbornin pyynnön, sillä hän voisi ehkä pelastaa tämän kuolemalta...

Peter Parkerin/Spider-Manin roolissa jatkaa tottakai Andrew Garfield, joka on edelleen mainio roolissaan. Valitettavasti Garfieldin esiintyminen Peterinä ei ole kaiken aikaa kovin ihmeellistä ja tuntuu jotenkin laiskalta, mutta onneksi hän pistää jälleen parastaan Hämiksenä. Spider-Man heittelee vitsejä ja on muutenkin hauska sankari sekoillessaan muutamaan otteeseen. Hahmoon tuodaan syvällisyyksiä, kun Peterin täytyy miettiä haluaako hän normaalin elämän, vai jatkaa sankarina vielä vuosia?
     Emma Stone palaa Peterin tyttöystävä Gwen Stacyn rooliin ja on yhä hyvä osassaan. Gwenille on tarjoutunut tilaisuus päästä opiskelemaan Englantiin, mistä hän unelmoi, joten hänen täytyy pohdiskella haluaako hän sitä enemmän kuin Peterin kanssa elämistä? On selvästi rankkaa olla supersankarin tyttöystävä, sillä täytyy kaiken aikaa olla huolissaan rakkaastaan, mikä tuntuu vaikeuttavan Gwenin elämää paljon. Hahmo pääsee jälleen hieman toimintaankin mukaan, mikä on hienoa, jolloin Gwen ei ole vain sivustakatsojana kaiken aikaa.
     Jamie Foxx näyttelee Max Dillonia, kummallista heppua, josta syntyy onnettomuuden kautta sähkövoimia omaava Electro. Max on lähes kaikille näkymätön, eikä kukaan tunnu välittävän hänestä. Hän on todella kova Spider-Man -ihailija, joka unelmoi Hämiksen ystävyydestä. Spider-Man on todella suuri pakkomielle hänelle koko elokuvan ajan, aluksi hyvässä ja erään hölmön kohdan kautta pahassa. Muuttuessaan Electroksi Max ajattelee olevansa vihdoin muiden yläpuolella, jolloin hänen on aika kostaa kaikille, jotka ovat kohdelleet häntä kaltoin. Tavallaan Maxia käy sääliksi ja ymmärtää, miksi hän on niin täynnä raivoa, mutta hahmo ei kuitenkaan toimi lähes ollenkaan. Vaikea sanoa, mitä Foxx on miettinyt esittäessään hahmoa? Maxista on tehty totaalinen urpo, jota katsoessa ei ole varma pitäisikö itkeä vai nauraa? Electrona hahmo muuttuu tahattoman koomiseksi, heitellessään typeriä repliikkejä ja ennen kaikkea näyttäessään hölmöltä. Foxx on hyvä näyttelijä, mutta hän tekee tässä pohjanoteerauksen. Hahmo toimii vain ollessaan hiljaa ja ammuskellessaan sähkövirtaa Spider-Mania kohti.
     Peterin ystävä Harry Osbornina nähdään Dane DeHaan, joka on ihan osuva valinta rooliin. Aluksi hahmo lähinnä ärsyttää, kun DeHaanin ei tunnukaan sopivan hahmoksi, mutta loppua kohti näyttelijä parantaa ja hän tuo Harryn psykoottisuuden hienosti esille. Harry on miljonääri Norman Osbornin (Chris Cooper) poika, jolloin hän perii Oscorp-yhtiön Normanin kuollessa. Harmi vain, että Normanin tappava sairaus on perinnöllinen ja myös Harry alkaa sairastaa sitä. Hän tajuaa, että Spider-Manin yliluonnollinen veri voisi pelastaa hänet, mutta Hämis ei suostukaan tähän, mikä alkaa raivostuttaa Harrya...
     Muita hahmoja elokuvassa ovat edellisestä osasta tuttu Peterin May-täti (Sally Field), Oscorp-yhtiön ylimielinen johtohenkilö Menken (Colm Feore), Harryn assistentti Felicia (nykyään iso tähti Felicity Jones), sekopäinen gangsteri Aleksei Sytsevich (Paul Giamatti), sekä takaumissa esiintyvät Peterin vanhemmat Richard (Campbell Scott) ja Mary Parker (Embeth Davidtz).

The Amazing Spider-Man 2 alkaa parin vuoden päästä siitä, mihin edellinen osa päättyi. Spider-Manista on noussut New Yorkin suursuosikki, joka päihittää rikolliset noin vain ja tästä suosiostahan Peter nauttii. Hänellä menee myös loistavasti Gwenin kanssa. Elämä tuntuu siis vain hymyilevän Peterille. Totuus on kuitenkin hieman muuta. Peter oli luvannut Gwenin isälle pysyvänsä erossa Gwenistä suojellakseen tätä, mutta kun hän ei ole pitänyt lupaustaan, Peteriä piinaavat suuri syyllisyys ja hallusinaatiot Gwenin isästä. Samalla hänen vanhempiensa kohtalo saapuu jälleen vaivaamaan häntä, jolloin hänellä riittää pohdiskeltavaa. Tilannetta ei yhtään helpota Peterin vanha ystävä Harry ja tämän ongelmat. Peter uskoo verensä vain pahentavan Harryn tilannetta, eikä siksi uskalla auttaa häntä. Tähän päälle vielä massiiviset voimat omaava Electro, niin alkavat katsojan ongelmat tuntua mitättömiltä. Vaikka onkin kiehtovaa nähdä, miten päähenkilö voi selviytyä kaikista vaikeuksistaan, tuntuu juttuja olevan liikaa päällekäin, jolloin leffa ei välillä tunnu tietävän mihin keskittyä. Vielä näiden asioiden lisäksi leffassa on mukana kaksi muuta pahista, Rhino ja Green Goblin, jolloin Spider-Manilla riittää päänvaivaa vaikka kolmannelle osalle jakaa. Ja näin olisikin pitänyt tehdä: osan elokuvan juonikuvioista olisi pitänyt tulla mukaan vasta myöhemmin, jolloin tämä elokuva tuntuisi eheämmältä kokonaisuudelta. Alunperin mukana piti olla myös Peterin toinen ihastuksen kohde Mary Jane Watson, jota olisi esittänyt Divergent (2014-2016) -tähti Shailene Woodley, mutta hänet tekijät ymmärsivät jättää pois lopputuloksesta.

Vanhempien menneisyyden tutkiminen on tietty loogista, sillä se alkoi jo edellisessä osassa, mikä tekee tästä luonnollista jatkumoa. Valitettavasti juuri tämä tutkimus on se, joka tunkee kaiken päälle ja vie pois perinteisemmästä supersankaripätkästä, mitä elokuva muuten on. Toinen, mikä tuntuu olevan liikaa, on Electro, sillä hän tuntuu niin käsittämättömän hölmöltä, ettei hän sovi ollenkaan mukaan teokseen. Electro tuntuu usein koomiselta sivuhahmolta, jonka tarkoitus on saada katsojat nauramaan aina välillä, mutta kun hahmon oikea tarkoitus on olla uhkaava voima, joka voisi tuhota kaiken, ei hahmo vain toimi. Electron kun heittäisi pois (tai toteuttaisi huomattavasti paremmin) ja vanhempien kuoleman tutkimisen muuttaisi fiksummaksi, olisi The Amazing Spider-Man 2 jo selvästi parempi. Pahiksena olisi pitänyt olla Green Goblin, ja Rhino olisi voinut olla mukana hieman erilaisessa roolissa. Nyt hahmo nimittäin jää todella alikäytetyksi ja tuottaa suuren pettymyksen hahmon faneille. Tämän lisäksi leffa voisi sisältää edes lyhyen selvennyksen siitä, saiko Peter koskaan kiinni Ben-setänsä tappajaa? Mukana on muitakin hölmöjä hetkiä, jotka vievät pois hyvistä tunnelmista, mikä on suuri sääli.

Elokuvassa on kuitenkin paljon onnistuneita asioita, jotka saavat sen nostettua heikosta keskinkertaiseksi. Onnistuneinta on tietty edellisen osan tapaan itse nimikkohahmo Spider-Man, jonka puuhailuja on jälleen suuri ilo seurata. Tämän lisäksi toimintakohtauksissa on mukana mainiota henkeä ja seikkailua, mikä nappaa katsojan keinahtelemaan seittien varassa New Yorkin halki. Vaikka Electro onkin hölmösti toteutettu, ovat taistelut häntä vastaan tyylikkäitä ja ne pitävät katsojaa mukanaan hienosti, vaikka näyttävätkin paikoitellen hieman peliltä tai sarjakuvalta. The Amazing Spider-Man 2:ssa on toisaalta upeaa se, kuinka paljon se todella tuntuu sarjakuvaleffalta. Lähes koko juttu tuntuu olevan repäisty sarjakuvien sivuilta, mikä sopii teokseen täydellisesti. Vain vanhempiin liittyvät synkemmät hetket eivät tunnu kulkevan käsi kädessä kevyehkön sankaritarinan kanssa, mutta silti elokuvan kaikista synkin hetki onkin ehdottomasti paras kohtaus koko leffassa. Se iskee mukaan erilaista syvyyttä ja traagisuutta Spider-Maniin, eikä vastaavaa olla supersankarielokuvissa nähty kuin kerran tai pari. Sarjakuvia lukeneet voivat arvata, mistä on kyse, mutta monille tämä voi tuottaa yllätyksen. Tämä kohtaus on yksinään jo niin hieno, että The Amazing Spider-Man 2:ta haluaisi nostaa yhdellä pisteellä, mutta kun kokonaisuus on ollut muuten niin ailahteleva ja jokseenkin täyteen tungettu, ei leffa millään pääse "ihan kiva" -tasoa korkeammalle.

The Amazing Spider-Man 2:n ohjauksesta vastaa edellisen osan tapaan Marc Webb, joka tuntuu osaavan erilaisten tunnelmien luonnin. Webbin työ ei tunnukaan olevan leffan ongelma, vaan Alex Kurtzmanin, Roberto Orcin ja Jeff Pinknerin käsikirjoituksessa, jonka eri osioiden yhdisteleminen ei täysin osu kohdilleen, minkä lisäksi monet repliikit kuulostavat Batman & Robinista (1997) kopioiduilta. Miltä esimerkiksi kuulostaa, että Electro uhoaa tuhoavansa paikkoja sanomalla: "On syntymäpäiväni, aika sytyttää kynttilät"? Ei kovin hyvältä. Toisaalta tällaisia on myös sarjakuvissa, joten kai ne voisi halutessaan antaa poukkoilla toisesta korvasta samantien ulos. Elokuva on kuvattu hyvin ja leikkaus on pääasiassa sujuvaa. Lavasteet ja puvut ovat jälleen hienoja, vaikka Spider-Manin uusi asu ei ole yhtä tyylikäs kuin edellinen. Green Goblinin maskeeraukset ovat erittäin upeat ja karmivat. Visuaaliset tehosteet ovat parempia kuin edellisessä, vaikka jotkut kohdat näyttävätkin hieman tietokonepeliltä. Ääniefektit ovat mainioita. Musiikista vastaa loistava Hans Zimmer, joka ei ole kuitenkaan tällä kertaa täysin onnistunut sävellyksissään. Mukana on hyviä teemoja, mutta Electron dubstep-tunnusmusiikki ei oikein toimi.

Elokuva sisältää "easter eggejä", eli viittauksia muihin leffoihin, sarjoihin, hahmoihin jne. Esimerkiksi Peter Parkerin puhelimen soittoääni on muuteltu versio vuoden 1967 Spider-Man -animaatiosarjan tunnusmusiikista, minkä lisäksi hahmon luonut Stan Lee tekee cameo-roolin. Leffassa myös viitataan moniin Spider-Manin pahiksiin, kuten Doctor Octopusiin, Vultureen ja Spider-Slayeriin, joiden oli tarkoitus esiintyä tulevissa The Amazing Spider-Man -elokuvissa.

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja ja vaihtoehtoisia kohtauksia, leffan teosta kertova kuusiosainen "The Wages of Heroism: Making The Amazing Spider-Man 2", elokuvan musiikeista kertova "The Music of Amazing Spider-Man 2 with Director Marc Webb", sekä musiikkivideo Alicia Keysin heikolle "It's On Again" -kappaleelle, joka kuullaan leffan lopputeksteissä. Katsottavaa on yhteensä lähes kahdeksi ja puoleksi tunniksi.

Yhteenveto: The Amazing Spider-Man 2 on keskinkertainen supersankarielokuva. Siinä on mukana hienoja hetkiä, mutta sen heikkoudet vievät voiton. Mukana on pari juonikuviota liikaa ja Electron voisi poistaa kokonaan. Vaikea sanoa, onko vika näyttelijä Jamie Foxxissa vai ohjaaja Marc Webbissä, vai miksi Electrosta on tehty niin typerä pahis? Muut näyttelijät ovat pääasiassa hyviä ja Andrew Garfield loistaa jälleen Spider-Manina. Visuaalisesti elokuva on tyylikäs, mutta käsikirjoituksessa on ongelmia ja jotkut repliikit ovat ihan hirveitä. Leffan suunnitteluun olisi voinut käyttää enemmän aikaa. Voihan se toki olla, että kolmannessa osassa ongelmia olisi ratkottu toimivasti, mutta sitä me emme välttämättä saa koskaan tietää, sillä The Amazing Spider-Man -sarja loppui tähän. Itseäni se ärsyttää todella paljon, sillä olisin halunnut vielä edes yhden osan, mutta eipä voi mitään. Noh, onneksi tuleva Spider-Man: Homecoming vaikuttaa todella lupaavalta ja Tom Holland osoitti Captain America: Civil Warissa (2016) olevansa mainio Hämähäkkimies. Jos pidit The Amazing Spider-Manista, niin vilkaise myös The Amazing Spider-Man 2. Se ei ole yhtä hyvä, mutta tarpeeksi menevä supersankarielokuva kuitenkin, minkä lisäksi se sisältää yhden aivan huikean kohtauksen, jossa kaikki hienoudet ovat osuneet juurikin oikein.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
The Amazing Spider-Man 2, 2014, Marvel Enterprises, Avi Arad Productions, Columbia Pictures, Matt Tolmach Productions

Arvostelu: A Cure for Wellness (2016)

A CURE FOR WELLNESS (2016)

Ohjaus: Gore Verbinski
Pääosissa: Dane DeHaan, Jason Isaacs, Mia Goth, Ivo Nandi, Harry Groener ja Celia Imrie
Genre: kauhu, trilleri
Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia
Ikäraja: 16

A Cure for Wellness herätti kiinnostukseni heti, kun näin sen trailerin. Sen idea vaikutti toimivalta, minkä lisäksi elokuvan päätähti ja ohjaaja kuulostivat lupaavilta. Gore Verbinskin ohjaamat kolme ensimmäistä Pirates of the Caribbean -leffaa (2003-2007) ovat enemmän tai vähemmän hyviä - The Curse of the Black Pearlin (2003) ollessa loistava - joten minulla oli vahva usko, että hänellä olisi hieno visio. Ajattelin, että Dane DeHaan voisi toimia hyvin psykologisen trillerin pääosassa. En halunnut katsoa lisää trailereita, sillä pelkäsin, että ne paljastaisivat liikaa tarinasta, enkä halunnut tietää kovin paljoa etukäteen. Odottavaisin mielin kävin katsomassa A Cure for Wellnessin, vaikka hieman jännittikin, sillä kuulin juuri ennen leffan näkemistä, ettei se olisi kovin hyvä.

Pörssimeklari Lockhart lähtee Sveitsiin hakemaan toimitusjohtaja Pembrokea mystisestä hoitolasta, jotta voi pitää työnsä. Pembroke ei kuitenkaan halua lähteä ja hokee vain, että haluaa parantua hoitolassa. Onnettomuuden takia Lockhart joutuu jäämään hoitolaan ja hänelle alkaa vähitellen selvitä, että paikan toiminta on todella hämärää, eivätkä hoidettavat ole parannettavina, vaan jonkinlaisina koekaniineina.

Dane DeHaan esittää herra Lockhartia, jonka etunimeä ei jostain syystä kerrota. Kuten suurin osa pörssihahmoista elokuvissa, myös Lockhart on hieman ylimielinen ja inhottava hahmo. Silti hänestä oppii pitämään leffan aikana, kun tarina kulkee eteenpäin. Hoitolassa oleminen muuttaa hahmoa vainoharhaiseksi ja psykoottiseksi, eikä hän tunnu enää tietävän, mikä on totta ja mikä sepitettä. Chronicle (2012) näytti, että DeHaan on loistovalinta hahmoksi, jolla ei ole kaikki kunnossa pään sisällä. Lockhartiksi hän sopii muuten erinomaisesti, mutta aluksi häntä on vaikea ottaa tosissaan pörssimeklarina, sillä hän näyttää niin nuorelta. Lockhartin muuttuminen on toteutettu mainiosti. Sekä hahmon henkinen että fyysinen romahtaminen välittyvät hienosti katsojalle. Hahmoa piinaavat hänen menneisyytensä traumat, jotka ovat tehneet hänestä sellaisen kuin hän on. Toimivana lisäyksenä on, että Lockhart joutuu viettämään suurimman osan ruutuajastaan kainalosauvojen tukemana, jolloin karkuun juokseminen on lähes mahdotonta..
     Hoitolaa johtaa mies nimeltä Volmer, jota näyttelee Jason Isaacs. Harry Potter and the Chamber of Secrets (2002) osoitti Isaacsin olevan hyvä herrasmiestä esittävänä luihuna ja sellainen johtaja Volmerkin tavallaan on. Katsojana tajuaa saman tien, että Volmerissa on jotain hämärää ja tämä vahvistuu kaiken aikaa lisää. Hahmossa on jotain pelottavaa ja tuntuu siltä, että häntä on mahdotonta päästä pakoon. Yleisesti ottaen tuntuu olevan mahdotonta lähteä hoitolasta. Isaacs on roolissaan muuten hyvä, mutta loppupuolella hän ei enää vakuuta samalla lailla.
     Suurimmassa roolissa hoidettavista on erikoistapaus Hannah (Mia Goth), joka oleilee yksin, muiden hoidettavien viettäessä aikaa yhdessä. Hannah ei tiedä millainen hoitolan ulkopuolinen maailma on, eikä muista syytä, miksi on edes tullut hoidettavaksi. Hahmo ei paljoa puhu ja tuntuu jokseenkin elottomalta. Hänestä näkyy selkeästi jonkinlainen sairaus ja mielenkiinnolla haluaa tietää, mistä hänen kohdallaan on kyse? Goth sopii hyvin rooliinsa ja hän tuo hahmon poissaolevuuden toimivasti esille.
     Muita hahmoja elokuvassa on mm. Enrico (Ivo Nandi), joka kyyditsee ihmisiä hoitolaan, Roland E. Pembroke (Harry Groener), jota Lockhart saapuu hakemaan ja hoidettavana oleva rouva Watkins (Celia Imrie), joka epäilee, että jotain hämärää on meneillään.

Elokuvan alku ei vielä täysin vakuuta. Jos on nähnyt trailereita, niin tietää, mitä on tulossa, mutta jos alkaa katsomaan elokuvaa tietämättä, mitä siinä tapahtuu, alun pahaenteisyys viestii liikaa loppuleffan tunnelmasta. Itse olisin pitänyt enemmän siitä, että alku ei ole vielä kovin painostava ja tunnelma lähtisi liikkeelle vasta hoitolassa. Ensimmäisessä kohtauksessa joku bisnesmies kuolee, mutta tätä ei tuoda esille loppuelokuvan aikana, joten on vain pakko ihmetellä, miksi kohtaus oli edes mukana? Onneksi kun vihdoin päästään itse hoitolaan, taso paranee ja jännityksen rakentaminen toimii. Jännitettä luodaan hitaasti ja varman tuntuisesti. Katsojana tajuaa heti ensimmäisten minuuttien aikana, ettei hoitola ole hyvä paikka, joten tunnelmaa pitää luoda useilla eri tavoilla. Jossain kohtaa mukaan tulee kuvottaviakin kohtia, jolloin A Cure for Wellness muuttuu psykologisesta trilleristä kauhuelokuvaksi. Leffa poikkeaa selvästi nykypäivän kauhutarjonnasta, sillä sen jännitys luodaan pikkuhiljaa, eikä elokuva sisällä äkkisäikäytyksiä, joita nykykauhuleffat ovat täynnä. Tunnelma on oikeasti piinaava ja katsojana on vaikea kääntää katsettaan pois ruudulta, sillä on aivan pakko nähdä, mitä tulee tapahtumaan.

Tarinaan on luotu salaperäinen mysteeri, jota avataan vähän kerrallaan. Jos elokuvia katsoo paljon, voi helposti arvailla jo alkupuolella, että mitä tuleman pitää, mutta monille ratkaisut voivat tulla yllätyksinä. Itse tein muutamia päätelmiä ja arvailuja siitä, mihin tarina johtaa, enkä ollut kaukana lopputuloksesta. Silti elokuva säilyttää kiinnostavuutensa, eikä tunnu yhtä pitkältä kuin oikeasti on. Tarina ei kiirehdi, vaan kulkee rauhallisesti eteenpäin, jolloin pääsee kunnolla syventymään leffan maailmaan. Loppupuolella mietin, että onpas tämä oikeasti hyvä ja ahdistava elokuva. Niinkin ahdistava, että herkimpien kannattaa jättää tämä väliin. Hoitolan ilmapiiri ja sen asukkaat tuntuvat epämiellyttäviltä, ja katsojana voi olla onnellinen, ettei joudu sellaiseen paikkaan. Valitettavasti loppuratkaisu ei ole mitä parhaimmasta päästä ja tuntuu aika hölmöltä, mutta pystyin antamaan sen anteeksi, kun muuten leffan tunnelma oli niin hienosti rakennettu.

Elokuvan on tosiaan ohjannut Gore Verbinski ja hän on saanut luotua upean tunnelman, joka kulkee läpi tarinan. Lainauksia on tehty paljon, mutta niin nykyleffoissa tehdäänkin. Kun A Cure for Wellnessia vertaa muihin nykykauhupätkiin, niin jo sen erilaisuus yksinään antaa lisäarvoa. Elokuva on kuvattu todella hyvin, kuten myös leikattu. Useat kuvat ovat erittäin upeita. Hoitolan lavasteet ovat näyttäviä. Etenkin maanalaiset käytävät ovat yksinkertaisuudessaan karmivia. Kaukaa katsottuna hoitola näyttää hieman Harry Potter -sarjan (2001-2011) Tylypahkalta, mikä toimii yllättävän hyvin. Maskeerauksella on saatu hahmot näyttämään oikeasti sairailta. Äänitehosteilla on onnistuttu luomaan lisäystä piinaavuuteen. Visuaaliset efektit eivät ole kaikkein hienoimmat, mutta toimivat pääasiassa tarpeeksi hyvin. Elokuvan tunnushyräily on karmiva ja se olisi voinut soida vielä enemmänkin leffan aikana. En malta odottaa, että leffan soundtrack ilmestyy ja hyräilyä voi kuunnella Spotifysta. Muutenkin Benjamin Wallfischin musiikit säestävät tarinaa hyvin.

Yhteenveto: A Cure for Wellness luo psykoottisen jännityksensä todella mainiosti lähes koko elokuvan läpi. Lopetus ei ole mitä parhain ja tuntuu jokseenkin hölmöltä, mutta sen voi antaa anteeksi, kun muuten tunnelma on niin piinaava. Ihan ensimmäinen kohtaus tuntuu turhalta, mutta onneksi sen jälkeen elokuva lähtee hienosti liikkeelle. Dane DeHaan on hyvä pääosassa ja sivurooleissa esiintyvät Jason Isaacs ja Mia Goth ovat myös hyviä. Hoidettavien psykoottisuus on hyvin luotu ja koko hoitola tuntuu ahdistavalta. Herkimmille tämä voi olla liikaa, mutta omasta mielestäni kyseessä on paras kauhuleffa pitkään aikaan! Jos kaipaatte erilaista kauhua nykyisten äkkisäikäyttelypätkien tilalle, niin A Cure for Wellness on erittäin mainio valinta! Se ei ole kaikille, mutta itseeni se kyllä kolahti.

Kirjoittanut: Joonatan, 9.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
A Cure for Wellness, 2016, Regency Enterprises, New Regency Productions, Blind Wink Productions, Studio Babelsberg, TSG Entertainment