Arvostelu: Oppenheimer (2023)

OPPENHEIMER

Ohjaus: Christopher Nolan

Pääosissa: Cillian Murphy, Emily Blunt, Matt Damon, Robert Downey Jr., Florence Pugh, Josh Hartnett, Benny Safdie, Dane DeHaan, David Krumholtz, Alden Ehrenreich, Jason Clarke, Dylan Arnold, David Dastmalchian, James D'Arcy, Jack Quaid, Kenneth Branagh, Tom Conti, Matthew Modine, Gustaf Skarsgård, Casey Affleck, Alex Wolff, Olivia Thirlby, Olli Haaskivi, Rami Malek ja Gary Oldman

Genre: draama, historia

Kesto: 3 tuntia

Ikäraja: 12

"Now I am become Death, the destroyer of worlds."

Oppenheimer perustuu Kai Birdin ja Martin J. Sherwinin elämäkertakirjaan American Prometheus: The Triumph and Tragedy of J. Robert Oppenheimer (2005), joka puolestaan perustuu tositapahtumiin atomipommin isänä tunnetun fyysikko J. Robert Oppenheimerin elämästä. Alun perin Sam Mendes oli kiinnostunut kääntämään kirjan elokuvamuotoon, mutta projekti ei edennyt. Kirjan elokuvaoikeudet omistava J. David Wargo tapasi tuottaja Charles Rowenin, joka koki ohjaaja Christopher Nolanin olevan paras vaihtoehto elokuvan tekoon. Nolan oli saanut edellisen elokuvansa, Tenetin (2020) kuvausten päätteeksi näyttelijä Robert Pattinsonilta lahjaksi kirjan Oppenheimerin tunnetuimmista lausahduksista, oltuaan vuosia kiinnostunut fyysikon elämästä. Hän ryhtyi kirjoittamaan käsikirjoitusta, mutta kun koronaviruspandemian aikana hänen aiemmat elokuvansa julkaissut Warner Bros. -yhtiö alkoi julkaista leffoja samanaikaisesti elokuvateattereissa ja suoratoistopalvelussaan HBO:ssa, Nolan suivaantui ja päätti lopettaa yhteistyönsä yhtiön kanssa. Muut yhtiöt aloittivat kilpailun saadakseen Nolanin seuraavan elokuvan ja lopulta Universal Pictures voitti. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022 ja nyt Oppenheimer on saapunut elokuvateattereihin. Nolanin ollessa suosikkiohjaajani, hänen uusi elokuvansa nousee aina vuoden odotetuimpien kärkeen, riippumatta aiheesta. Olen innolla odottanut leffan näkemistä ja kävinkin katsomassa Oppenheimerin heti ensi-iltapäivänä IMAX-salissa.

Toisen maailmansodan aikaan teoreettinen fyysikko J. Robert Oppenheimer saa tehtäväkseen luoda Yhdysvalloille uuden superaseen, atomipommin, jolla sota voitaisiin lopettaa yhdellä räjäytyksellä.

Näyteltyään sivuroolia viidessä aiemmassa Nolanin leffassa - Batman Begins (2005), Yön ritari (The Dark Knight - 2008), Inception (2010), Yön ritarin paluu (The Dark Knight Rises - 2012) ja Dunkirk (2017) - Cillian Murphy pääsee vihdoin esiintymään pääosassa. Murphy siis esittää tietty nimikkohahmo J. Robert Oppenheimeria, jonka mielipiteitä jakanut luomus jätti pysyvät jälkensä historiankirjoihin. Murphy tulee hyvin todennäköisesti saamaan parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden, ellei jopa voittamaan palkinnon; niin hyvä hän roolissaan on. Hän syventyy täysillä hahmonsa mielenmaisemaan ja vie katsojan matkalle tämän psyykeen. Oppenheimer aloittaa polkunsa innokkaana tutkijana, joka saa elämänsä tilaisuuden, kun Yhdysvaltojen armeija antaa hänelle tehtävän luoda uuden superaseen. Elokuvan edetessä mies alkaa kuitenkin ymmärtämään, mitä tulikaan tehtyä ja syyllisyyden tuskissa kieriskellessään Murphy todella loistaa.

     Cillian Murphyä on tukemassa koko elokuvavuoden huikein näyttelijäkaarti. Suuri osa näyttelijöistä ei edes tiennyt, mihin rooliin ovat päätymässä, he vain halusivat päästä leffaan mukaan ja jotkut isoimmista staroista suostuivat jopa pienempään palkkaan työskennelläkseen Nolanin kanssa. Merkittävimpiä ovat Emily Blunt Oppenheimerin vaimona Kittynä, Florence Pugh Oppenheimerin salarakkaana Jeanina, Matt Damon Oppenheimerin pestaavana eversti Grovesina, Robert Downey Jr. asioihin sekaantuvana Straussina, sekä Josh Hartnett Oppenheimerin tutkijaystävänä Lawrencena. Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös muun muassa Kenneth Branagh, Jason Clarke, Rami Malek, Casey Affleck, David Dastmalchian, Benny Safdie, Dane DeHaan, Alden Ehrenreich, Jack Quaid, Gustaf Skarsgård, Gary Oldman, sekä jopa suomalainen Olli Haaskivi Oppenheimerin kohtaamina henkilöinä ja Manhattan-projektiksi kutsutun atomipommikehittelyn tutkijoina. Näyttelijät ovat kaikki huippuvedossa ja on käsittämätöntä, kuinka leffa tuo ruutuun yhä vain isompia nimiä ja välillä ihan vain yhden tai kahden kohtauksen ajaksi. Rami Malekin Oscar-voitosta ei ole kauaa, mutta suuren osan ajasta tässä elokuvassa hän tyytyy statistin rooliin.

Varmaan vähemmän yllättäen Oppenheimer nousi vuoden 2023 elokuvatarjonnan kärkeen. Kyseessä on kertakaikkisen upea ja pysäyttävä teos, joka näyttää jälleen Christopher Nolanin ällistyttävät lahjat elokuvantekijänä. Oppenheimer on raskaista aihepiireistään huolimatta selvästi Nolanin helpoimpia elokuvia, eikä se väännä katsojan mieltä mutkalle, kuten vaikkapa ajan kanssa kikkaillut Tenet. Mutta kuten voi varmasti odottaa, ei Nolan suostu tälläkään kertaa kertomaan tarinaa lineaarisesti alusta loppuun, vaan hän hyppii ajassa edestakaisin Oppenheimerin nuoruuden, Manhattan-projektin ja kaiken jälkipyykin välillä. Toteutus ei ole millään lailla sekava, vaan aikahyppelystä huolimatta tarinaa on helppo seurata, enkä voinut kuin jälleen kerran ihailla, kuinka käsittämättömän sulavasti Nolan osaakaan leikata eri ajoissa ja paikoissa tapahtuvien kohtauksien välillä.

Elokuva on Nolanin tuotannosta tähän asti henkilövetoisin. Katsoja todella kuljetetaan Oppenheimerin mielen sisälle ja on kiehtovaa nähdä, kuinka Manhattan-projekti vaikuttaa häneen. Aluksi kyse on enemmän nuoren tutkijan lahjojen esittelystä ja osoituksesta, että mahdottomalta tuntuva projekti pystyttäisiin toteuttamaan. Atomipommin räjäytyskokeilu on juhlimisen paikka siihen asti, että päähän iskee vihdoin totuus siitä, kuinka asetta tultaisiin käyttämään. Elokuva käväisee usein psykologisen draaman puolella jopa dokumentaariselta tuntuvan elämäkertakuvauksen lisäksi.

Oppenheimerilla on kestoa jopa kolme tuntia, mutta aika menee jopa yllättävän vauhdilla - joskin kolmannen tunnin aikana pituus alkaa ajoittain tuntua. Sen lisäksi, että tarina on todella koukuttava, Nolan on karsinut siitä aika lailla kaiken ylimääräisen pois. Elokuva etenee reippaasti ja hahmojen väliset keskustelut ovat pituudestaankin huolimatta napakkoja. Dialogikin vie täysin mukanaan, etenkin kun Manhattan-projektin moraalikysymykset nostetaan pinnalle, lähtien jo siitä, kun hetkellisesti iskee epävarmuus, että mitä jos pommin ketjureaktio ei pysähdykään, vaan tuhoalue jatkaa kasvamistaan, kunnes ilmakehä syttyy tuleen ja tuhoaa koko planeetan? Itse pommin räjäytyskohtaus on elokuvan huippuhetki. Tunnelma on ristiriitainen. Katsoja haluaa nähdä, kuinka kohtaus toteutetaan, mutta samalla sitä anelee, ettei nappia painettaisi. Kaikki tämä johtaa elokuvan viimeisiin sekunteihin, joiden kauhistuttavuus ja ajankohtaisuus vetävät hiljaiseksi.

Kuten odottaa saattaakin, on tämäkin Nolanin elokuva myös teknisiltä ansioiltaan erinomainen. Oppenheimer on upeasti kuvattu, enkä ihmettele, jos filmi saa parhaan kuvauksen Oscarin. Otokset ovat todella komeita, mutta samalla ajoittain myös pelottavia. Värikikkailulla erotetaan hyvin kahden eri hahmon näkökulmat tapahtumiin. Lavasteet ovat hienot, asut tyylikkäät ja maskeeraukset todella onnistuneet. Näyttelijät saadaan uskottavasti näyttämään eri ikäisiltä pitkin leffaa. Varmasti itse kukin pöyristyi, kun Nolan ilmoitti, että atomipommin räjäytyskohtaus toteutettaisiin ilman tietokonetehosteita. En tiedä, miten lopputulos saatiin tarkalleen aikaiseksi, mutta räjähdys on hurjan vaikuttava näky. Äänimaailma on myös mainiosti rakennettu ja Tenetin myötä Nolanin luottosäveltäjä Hans Zimmerin korvannut Ludwig Göransson näyttää jälleen taitojaan musiikkien parissa. Göransson maalailee sävellyksillään erittäin painostavaa tunnelmaa, tehostaen useita kohtauksia entisestään.

Yhteenveto: Oppenheimer on erinomainen kuvaus erään todella kiehtovan historiallisen henkilön elämästä ja teoista. Harvoin päätyykään seuraamaan elämäkertaelokuvaa, jonka aikana on näin vahvasti päähenkilön puolella, vaikka tietää, mitä kauheuksia hänen aikaansaannoksellaan tullaan tekemään. Katsoja uppoutuu täysin Oppenheimerin mielenmaisemaan ja käy läpi samoja haastavia moraalisia pohdintoja. Elokuvan edetessä homma vain synkkenee ja Cillian Murphy häikäisee pääroolissa. Isoista nimistä koostuva näyttelijäkaarti hoitaa muutenkin hommansa ansiokkaasti ja on hupaisaa, kuinka leffa tuo näytölle jatkuvasti yhä suurempia staroja vain yhden tai kahden kohtauksen ajaksi. Christopher Nolan ällistyttää jälleen kerran elokuvantekijänä. Hänen ohjauksensa on voimakasta ja käsikirjoituksensa hienosti laadittu. Vaikka kestoa on kolme tuntia, tarina on reippaasti kerrottu ja napakka. Ajassa hyppiminen toimii hyvänä tehokeinona. Itse atomipommin räjäytys on häikäisevä kohtaus, joka samanaikaisesti loksauttaa suun auki vaikuttavalla toteutuksellaan, että myös kauhistuttaa tapahtumallaan. Filmin viimeinen minuutti vetää todella hiljaiseksi. Näyttelijöitä, kerrontaa, tunnelmaa, synkkiä teemojaan ja teknistä puolta myöten Oppenheimer on hieno teos, jota suosittelen historiasta kiinnostuneille, sekä onnistuneen elokuvanteon ystäville. Oppenheimer tulee takuulla kisaamaan parhaan elokuvan Oscar-pystistä, enkä todellakaan pistäisi vastaan, jos elokuva voittaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Oppenheimer, 2023, Universal Pictures, Syncopy, Atlas Entertainment, Gadget Films

Arvostelu: The Great Gatsby - Kultahattu (The Great Gatsby - 2013)

THE GREAT GATSBY - KULTAHATTU

THE GREAT GATSBY

Ohjaus: Baz Luhrmann

Pääosissa: Tobey Maguire, Leonardo DiCaprio, Carey Mulligan, Joel Edgerton, Elizabeth Debicki, Jason Clarke, Isla Fisher, Jack Thompson, Adelaine Clements ja Amitabh Bachchan

Genre: draama, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia

Ikäraja: 12

The Great Gatsby - Kultahattu perustuu F. Scott Fitzgeraldin kirjaan Kultahattu (The Great Gatsby) vuodelta 1925. Kirjan pohjalta oli tehty useita näytelmäsovituksia, sekä filmatisointeja, vuoden 1926 kadonnut elokuva The Great Gatsby, vuoden 1949 Kohtalokasta valtaa (The Great Gatsby) ja vuoden 1974 Kultahattu (The Great Gatsby). Vuonna 2008 ohjaaja Baz Luhrmann ilmoitti tekevänsä uutta elokuvasovitusta kirjan pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2011 ja lopulta The Great Gatsby - Kultahattu sai maailmanensi-iltansa 1. toukokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, mutta se oli taloudellinen menestys. Lisäksi leffa voitti parhaan lavastuksen ja puvustuksen Oscar- ja BAFTA-palkinnot. Itse katsoin The Great Gatsby - Kultahatun pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi katsoa sen uudestaan ja arvostella sen.

Vuonna 1922 Nick Carroway muuttaa New Yorkiin, aloittaakseen uudenlaisen elämän. Siellä hän tapaa mysteerisen naapurinsa Gatsbyn, jonka menneisyys kiehtoo Nickiä suuresti.

Sam Raimin Spider-Man -trilogiasta (2002-2007) parhaiten tunnettu Tobey Maguire nähdään Nick Carrowayna, entisenä kirjailijana, joka muuttaa 1920-luvun alussa New Yorkiin työskennelläkseen Wall Streetilla. Nickin elämä alkaa kokemaan mullistuksia, kun hän kohtaa naapurinsa, ökyrikkaan ja hulppeita juhlia järjestävän Jay Gatsbyn, jota näyttelee Spider-Manin rooliin lapsuudenystävänsä Maguiren kanssa ehdolla ollut Leonardo DiCaprio. On kiinnostavaa seurata Nickiä, kun tämä saapuu suurkaupunkiin aloittaakseen uuden elämän, mutta pian katsojan mielenkiinto siirtyy täysin menneisyyttään salailevaan Gatsbyyn. Nick jääkin suurimmaksi osaksi harmillisesti taka-alalle pelkäksi sivustakatsojaksi ja kertojaääneksi. Maguire suoriutuu hyvin osastaan, mutta jää lopulta täysin DiCaprion varjoon, joka tulkitsee erinomaisesti rikasta Gatsbya.

     Elokuvassa nähdään myös Carey Mulligan Nickin serkkuna Daisy Buchananina, Joel Edgerton tämän miehenä Tomina, Elizabeth Debicki Daisyn ystävänä Jordanina, Jason Clarke ja Isla Fisher huoltoasemaa pyörittävänä Wilsonin pariskuntana, sekä Jack Thompson psykiatrina, jolle Nick kertoo tarinaansa kohtaamisestaan Gatsbyn kanssa. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa oivallisesti, istuen hyvin rooleihinsa niin rikkaina kuin köyhinä. Varsinkin Edgerton vakuuttaa itsevarmana Tomina, joka haluaa repiä Nickiä kaikenlaisiin tempauksiinsa mukaan.

Minulle F. Scott Fitzgeraldin alkuperäiskirja Kultahattu ei ole tuttu, enkä ole nähnyt muita sovituksia kirjan pohjalta, joten tästä arviosta ei tule löytymään minkäänlaista pohdiskelua, kuinka onnistunut adaptaatio Baz Luhrmannin The Great Gatsby - Kultahattu on. Tämä on ihan vain arvio siitä, kuinka onnistunut elokuva kyseessä on. Harmillisesti The Great Gatsby - Kultahattu ei ollut mielestäni toisellakaan katselukerralla kelvollista parempi. Se lähtee varsin nasevasti liikkeelle, heittäen katsojan 1920-luvun pyörteeseen. Tai siihen, mitä eksentrisestä tyylistään tunnettu Baz Luhrmann tulkitsee 1920-luvuksi. Moulin Rouge! -musikaalin (2001) ja viimeisimpänä Elviksen (2022) ohjaaja esittelee jälleen vahvaa visuaalista jälkeään, sekä voimakasta anakronistista leikittelyään musiikkien kanssa. Moderneja hittikappaleita on muovattu svengaamaan jazz-tyylillä, mikä joko toimii iskevästi tai särähtelee ikävästi korvaan.

Ei olekaan ihme, että The Great Gatsby - Kultahattu jakoi vahvasti mielipiteitä ilmestyessään ja sitä periaatteessa kehuttiin että haukuttiin täysin samoilla perusteilla. Elokuvan ensimmäinen tunti on tekijälleen ominaista audiovisuaalista tykitystä, jossa riepotellaan niin Maguiren hahmoa kuin katsojaa menemään. Itseeni tämä ärhäkkäämpi meno toimi mainiosti ja pisteeni olisivat luultavasti korkeammat, jos Luhrmann onnistuisi pitämään saman energian ja sähäkkyyden loppuun asti. Elokuva kuitenkin lässähtää hieman, kun se muuttuu toisen puoliskonsa aikana enemmän draamapainotteiseksi. Siinä Luhrmann ei ole yhtä vahvoilla ja tuntuu kuin juosten matkaan lähtenyt The Great Gatsby - Kultahattu olisi kompastunut matkan varrella ja ontuisi sitten loppuajan. Leffa kyllä pääsee lopulta maaliinsa ja taso nousee hieman viime minuuteilla, mutta kokonaisuutena elokuva jättää toivomisen varaa.

Tekniseltä puoleltaankin elokuva on hieman ailahteleva. Se on kuvattu erittäin tyylikkäästi ja varsinkin elokuvan alkupäässä juhlat Gatsbyn kartanossa ovat todella komeaa katseltavaa kameratyöskentelynsä ja väriloisteensa kera. Monista ulkokuvista kuitenkin huomaa, että elokuva on kuvattu studiossa vihreän taustakankaan edessä, sillä monista rakennuksista paistaa digitaalisuus. Upeiden autojen kanssa toteutetut kaahailukohtaukset menettävät tehoaan, kun on päivänselvää, että kaikki auton ympärillä on epäaitoa. Efektit ovat siis parhaat päivänsä nähneet. Aidot lavasteet ja asut ovat kuitenkin upeat. Äänitehosteet toimivat, mutta elokuvan musiikkimaailma on paikoitellen kummallinen eri aikakausia yhdistelevien kappaleidensa kanssa.

Yhteenveto: The Great Gatsby - Kultahattu on kelvollinen, mutta harmillisen epätasainen elokuva. Sen ensimmäinen puolisko on onnistuneen energinen ja sähäkkä, mutta tämä energia hiipuu leffan edetessä. Ohjaaja Baz Luhrmann on huomattavasti taidokkaampi värikkäässä tykittelyssä kuin rauhallisemmassa ihmisdraamassa, jolloin jälkimmäiseen rakentuva toinen puolisko on ensimmäistä heikompi. Filmin lopetus on mainio, mutta sitä ennen taso on ehtinyt tipahdella alkupään loistosta. Näyttelijät ovat rooleissaan erittäin hyviä ja etenkin Leonardo DiCaprio suoriutuu mallikkaasti itse Jay Gatsbyn osasta. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu, mutta erikoistehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä. Monesta kohtauksesta paistaa läpi, että ne on kuvattu studiossa vihreää taustakangasta vasten ja että taustat ovat digitaalisesti luotuja. The Great Gatsby - Kultahattua voi suositella Luhrmannin ja DiCaprion faneille, mutta jos ohjaajan räväkkä tyyli ja eri aikakausien musiikeilla leikittely tuntuu luotaantyöntävältä, leffa tuskin voittaa puolelleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.en.wikipedia.org, www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Great Gatsby, 2013, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, A+E Networks, Bazmark Films, Red Wagon Entertainment, Spectrum Films

Arvostelu: The Devil All the Time (2020)

THE DEVIL ALL THE TIME

Ohjaus: Antonio Campos

Pääosissa: Tom Holland, Bill Skarsgård, Robert Pattinson, Sebastian Stan, Riley Keough, Jason Clarke, Eliza Scanlen, Mia Wasikowska, Harry Melling, Haley Bennett, Pokey LaFarge ja Donald Ray Pollock

Genre: rikos, trilleri

Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia

Ikäraja: 16

The Devil All the Time perustuu Donald Ray Pollockin samannimiseen kirjaan vuodelta 2011. Vuonna 2018 ilmoitettiin, että Antonio Campos oli työstämässä elokuvaa kirjan pohjalta. Kuvaukset alkoivat helmikuussa 2019 ja lopulta The Devil All the Time julkaistiin Netflixin suoratoistopalvelussa syyskuun puolessa välissä. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä ja sen näyttelijäkaartista, mutta minulta kesti silti useampi päivä, ennen kuin vihdoin katsoin elokuvan. Olin kuullut leffan olevan erittäin synkkä, ahdistava ja vaativa, joten koin tarvitsevani oikean hetken sen katsomiseen.

Korruptoituneessa pikkukaupungissa, missä niin lainvalvojat kuin kirkonmiehetkin ovat hirviöitä, nuori Arvin Russell päättää ottaa oikeuden omiin käsiinsä.

The Devil All the Time pitää sisällään aika mahtavan näyttelijäkaartin, joista monet pääsevät osoittamaan kykynsä rankemman materiaalin kanssa kuin mitä he ovat aiemmin tehneet. Pääroolissa nuorena Arvin Russellina nähtävä Tom Holland on tietty parhaiten tunnettu nykyisenä Spider-Man -tähtenä. Vaikka Holland selvästi rakastaa rooliaan Marvelin supersankarina, on The Devil All the Timea katsoessa selvää myös se, että hän haluaa näyttää lahjansa muissakin rooleissa. Ja sen hän myös tekee. Kiroileva, tupakoiva, synkistelevä ja jopa tyly Arvin voisi osaamattomissa käsissä vajota kiusalliseksi ja pilata koko filmin, mutta Holland on nappivalinta osaan. Viimeistään tässä hän vakuuttaa siitä, että hänellä on vahva ura edessään, enkä malta odottaa, mitä tällaista Holland seuraavaksi tekee.

Se-kauhuelokuvien (It - 2017-2019) lystikkään hyytävää Pennywise-klovnia näytellyt Bill Skarsgård esittää tässä Arvinin isää, Willard Russellia, joka traumatisoitui toisessa maailmansodassa, mikä vaikuttaa siihen, kuinka hän kasvattaa poikaansa. Ensimmäisen puolituntisen ajan Russell vaikuttaisi olevan filmin päähahmo ja Skarsgård pääsee osoittamaan olevansa enemmänkin kuin friikki kauhuolio. Skarsgård on usein tyly, mutta hänestä löytyy myös tiettyä lämpöä. Willardin vaimoa, eli Arvinin äitiä taas näyttelee Haley Bennett, joka tekee mainiota työtä lyhyen ruutuaikansa sisällä.

     Muissa rooleissa nähdään mm. Sebastian Stan sheriffi Bodeckerina, Riley Keough tämän siskona Sandyna, Jason Clarke Sandyn pahuuksia tekevänä aviomiehenä Carlina, Robert Pattinson väärin toimivana pastorina, Harry Melling ja Mia Wasikowska uskovaisena pariskuntana ja Eliza Scanlen heidän tyttärenään Lenorana, jonka suojelemisen Arvin kokee velvollisuudekseen. Paria poikkeusta lukuunottamatta kaikki elokuvan hahmoista ovat jollain tavalla pahoja, eivätkä "hyviksetkään" tee vain puhtoisia tekoja. Vaikka monet sivuhahmoista jäävät lopulta yksiulotteisiksi, on jo siinä heidän yhdessä ulottuvuudessaan jotain todella kiehtovaa. Kaikki näyttelijät ovat erinomaisia rooleissaan ja itse kukin lumoaa voimakkaalla korostuksellaan. Harry Potter -elokuvien (2001-2011) Dudley Dursleyna parhaiten tunnettu Melling pääsee revittelemään saarnaajana, uusi Batmanimme Pattinson mongertaa vaikuttavasti keksimällään aksentilla ja Hollandin kanssa Marvel-elokuvissa Winter Soldierina nähty Stan on oivallisen kiero ja uhkaava korruptoituneena sheriffinä.

Olen kyllä tyytyväinen, että päätin odottaa The Devil All the Timen kanssa siihen, että jaksaisin katsoa synkkää elokuvaa. Vaikkei elokuva lopulta päässyt ihan niin syvästi ihon alle kuin kenties odotin ja toivoin, on silti selvää, ettei kyseessä ole mikään helppo tapaus. Elokuva on armottoman rujo, tummasävyinen ja lohduton. Vaikka toisaalta se on hyvin epämukava monin tavoin, on se myös erittäin vangitseva ja mukaansatempaava. Lähes kahden ja tunnin kesto meni nopeasti ohi, sillä uppouduin niin vahvasti Arvinin kertomukseen. Puolessa välissä filmin laatu notkahtaa hieman ja tarina tuntuu ajelehtivan kömpelösti, mutta elokuva kyllä löytää taas hienoutensa tiivistunnelmaisessa loppuhuipennuksessa, missä Holland todella päästetään valloilleen.

Tunnelma on kaikin puolin upeasti rakennettu. Vaikkei tekijöitä kiinnosta päästää katsojaansa helpolla, ei myöskään ole mikään haaste jäädä täysin tämän pikkukaupungin kauheuksien lumoihin. Alusta asti on selvää, ettei kyseessä ole mikään mukava kertomus ja ajatus vain vahvistuu, kun hahmoille käy toinen toistaan ikävämpiä asioita. Arvinin tarinan kannalta tämä on koukuttava kasvu. Hänen isänsä on lapsesta lähtien pitänyt huolen, että hän rukoilee Jumalaa apuun, mutta kun hirvittävyydet kasaantuvat Arvinin elämässä, alkaa hänestä pian tuntua, ettei koko Jumalaa ole olemassa. Ja jos on, ei Häntä kiinnosta. Toisaalta hahmo synkistyy, toisaalta hänestä tulee oman käden oikeutta harjoittava lainsuojaton, joka haluaa korjata pikkukaupungin vääryyksiä. Ja niitähän riittää. Kaupunki on täynnä syvästi uskovaisia, mutta samalla he ovat kaikki täysin syntisiä. Uskon menettäminen tällaisessa uskonnollisessa ilmapiirissä ja kasvuympäristössä oli mielestäni erittäin kiehtovaa seurattavaa.

Elokuvan kerrontatyyli on myös kiehtova. Filmi tosiaan perustuu kirjaan ja tietty kirjamaisuus on todella onnistuttu säilyttämään elokuvasovituksessa. On mielenkiintoinen ratkaisu pistää kirjailija Pollock itse elokuvan kertojaääneksi. Pollockin äänessä on jotain todella ytimekästä, mutta samalla melankolisen aavemaista, mikä sopii leffaan täydellisesti. Kertojaääni, kuten myös tarinan ulottuminen parillekin vuosikymmenelle ja sukupolvelle, sekä pienesti rakeiselle filmille kuvaaminen lisäävät kiehtovuutta, sillä elokuvassa on jotain hyvin vanhanaikaista. Tällaisia rikosfilmejä ei enää tehdä. Jos näyttelijät eivät olisi tuttuja 2010-luvun elokuvista, voisi The Devil All the Time saada hetkeksi jopa luulemaan, että elokuva olisi tehty vuosikymmeniä sitten.

Leffan ohjauksesta vastaa Antonio Campos, joka ei ole itselleni entuudestaan tuttu nimi. Tällä Campos kuitenkin näyttää taitonsa niin tyylikkäästi, että katson erittäin suurella mielenkiinnolla hänen muutkin elokuvansa. Campos vastaa myös käsikirjoituksesta yhdessä veljensä Paulo Campoksen kanssa ja siinäkin he tekevät hyvää työtä. Karut teemat ja epookkimainen, hitaasti rakentuva kasvukertomus saavat antamaan anteeksi tietyt heppoisuudet filmin puolen välin paikkeilla. Myös teknisesti The Devil All the Time vakuuttaa. Kuvaus on näyttävää ja otokset on leikattu yhteen napakasti. 1950- ja 1960-luvut herätetään takaisin henkiin upeiden lavasteiden ja asujen kautta. Äänimaailmakin on oivallisesti rakennettu ja Danny Bensin ja Saunder Jurriaansin säveltämät tunnelmoivat musiikit istuvat mukaan täydellisesti.

Yhteenveto: The Devil All the Time on hieno ja vangitseva rikoskertomus kaikessa synkkyydessään. Elokuvan tunnelma on upeasti rakennettu, ja epämiellyttävä, mutta silti niin lumoava henki ympäröi katsojan heti alussa. Kirjamainen kerronta itse kirjailijan kertojaäänen kera lisää koukuttavuutta. Elokuvassa on jotain vanhanaikaista, mitä vain lisää filmikameroilla kuvaaminen. 1950- ja 1960-luvut ovat vaikuttavasti luodut ja aikakauden pikkukaupungin tapahtumiin uppoutuu täysin. Lähes kahden ja puolen tunnin kesto on nopeasti ohi, vaikka puolessa välissä elokuvaa taso laskeekin hieman. Tiivistunnelmainen loppuhuipennus kuitenkin nostaa filmin takaisin alkupään mahtavuuteen. Elokuvan teemat uskon menettämisestä uskovaisten keskellä on kiehtova ja päähenkilön kehityskaari onnistuneesti rakennettu. Näyttelijät tekevät kaikki erinomaista työtä. Tom Holland vakuuttaa synkemmässä roolissa, minkä lisäksi myös Bill Skarsgård, Sebastian Stan ja Robert Pattinson näyttävät lahjakkuutensa. The Devil All the Time ei ole helppo teos, eikä se ole todellakaan sopiva kaikille. Itselleni filmi upposi juuri oikein ja se nousee niin yhdeksi Netflixin parhaista elokuvista kuin yhdeksi kuluneen leffavuoden parhaista filmeistä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Devil All the Time, 2020, Bronx Moving Co., Nine Stories Productions

Arvostelu: Uinu, uinu lemmikkini (Pet Sematary - 2019)

UINU, UINU LEMMIKKINI

PET SEMATARY

Ohjaus: Kevin Kölsch ja Dennis Widmyer
Pääosissa: Jason Clarke, Amy Seimetz, Jeté Laurence, John Lithgow, Hugo Lavoie, Lucas Lavoie, Obssa Ahmed ja Alyssa Brooke Levine
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 16

Pet Sematary, eli suomalaisittain Uinu, uinu lemmikkini perustuu Stephen Kingin samannimiseen kauhukirjaan vuodelta 1983. Jo vuonna 1989 ilmestyi kirjan pohjalta tehty elokuva Uinu, uinu lemmikkini (Pet Sematary), joka sai kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton, mutta nauttii nyt jonkin sortin kulttisuosiota genren fanien keskuudessa. Vuonna 2010 Paramount Pictures -yhtiö ilmoitti tekevänsä uuden filmatisoinnin Kingin kirjan pohjalta. Elokuvan esituotannossa kesti kuitenkin kauan ja sen teko lähti tosissaan liikkeelle vasta pari vuotta sitten. Kuvaukset alkoivat kesällä 2018 ja nyt uusi Uinu, uinu lemmikkini -elokuva on saanut ensi-iltansa. Itse innostuin leffasta heti, kun kuulin siitä, vaikken ole vielä nähnyt edellistä filmatisointia tai lukenut alkuperäistä kirjaa (molemmat tosin löytyvät hyllystä). Leffan trailerit vaikuttivat karmivilta ja aloinkin odottamaan elokuvan näkemistä. Meninkin katsomaan filmin heti sen ensi-iltaviikonloppuna yhdessä tyttöystäväni ja Filmikela-sivua kirjoittavan ystäväni kanssa. Hänen Uinu, uinu lemmikkini -arvostelun voi löytää tästä.

Creedin perhe muuttaa uuteen kotiin pienen kaupungin syrjäseudulle. Kun perheen kissa jää auton alle, se haudataan läheisestä metsästä löytyneelle eläinten hautausmaalle. Seuraavana päivänä kissa ilmestyy heidän kotiinsa elävänä, mutta siinä on jotain pahasti vialla...

Creedin perheeseen kuuluvat Louis-isä (Jason Clarke), Rachel-äiti (Amy Seimetz), Ellie-tytär (Jeté Laurence), sekä pieni Gage-poika, jota esittävät kaksoset Hugo ja Lucas Lavoie. Gage jää paikoitellen niinkin paljon taka-alalle, että yhdessä kohtaa unohdin hahmon kokonaan, kunnes hänet taas näytettiin. Ellie-tyttö sen sijaan on isossa osassa tarinaa ja hän löytääkin pahaenteisen lemmikkien hautausmaan ensimmäisenä. Laurence toimii mainiosti tyttären osassa, mikä vaatii lapsinäyttelijältä aika paljon lopulta. Louis-isä joutuu eniten tekemisiin karmivan hautausmaan kanssa ja hän onkin tarinan päähenkilö. Rachel-äiti ei liity näihin puuhiin mukaan, joten hänelle on keksitty oma juonikuvionsa, mihin liittyy hänen lapsuutensa. Suurimmaksi osaksi äidin juonikuvio tuntuu kummallisen irralliselta ja vaikka se syventääkin muuten todella yksiulotteiseksi jäävää Rachelia, olisi koko homman voinut toisaalta poistaa kokonaan. Seimetz ja Clarke ovat molemmat todella hyviä rooleissaan - etenkin Clarke, joka tuo upeasti esille, kuinka pahat tapahtumat alkavat vaikuttamaan hänen mielenterveyteensä.
     Elokuvassa nähdään myös John Lithgow Creedin perheen vanhana naapurina, Jud Crandallina. Judin asuttua koko elämänsä samassa talossa, hänen tehtäväkseen jää lähinnä selittää hahmoille ja katsojille hautausmaata koskevista legendoista, mutta hahmoon onnistutaan tuomaan kiinnostavia piirteitä. Tästä syystä on pitkään vaikea sanoa, onko Judilla puhtaat jauhot pussissaan. Itse olen nähnyt Lithgow'n niin usein humoristisemmissa rooleissa, että oli erittäin piristävää ja mielenkiintoista nähdä hänet vakavammassa ja hämärämmässä roolissa.

Kuten alussa sanoin, en ole lukenut Stephen Kingin alkuperäistä kirjaa tai nähnyt 30 vuoden takaista ensimmäistä adaptaatiota kirjasta, joten tämä arvostelu ei tule sisältämään minkäänlaista vertailua eri versioiden kesken, vaan tämä arvio keskittyy vain siihen, onko uusi Uinu, uinu lemmikkini hyvä elokuva? Ja minun täytyy myöntää, että itse kyllä pidin tästä - en nyt mitenkään erityisen paljon, mutta mielestäni kyseessä on mainio kauhuleffa, mikä ajaa oikein hyvin asiansa. Filmi sai jännittämään alusta loppuun, sen näyttelijät olivat oivallisia ja itse tarina on todella kiehtova. Vaikka mukana onkin joitain juttuja, kuten Rachel-äidin sivujuoni, mitkä voisi toisaalta poistaa, en voi sanoa, että olisin kertaakaan tylsistynyt, vaan heikompinakin hetkinään Uinu, uinu lemmikkini pysyi koukuttavana.

Kun kyseessä on kauhuelokuva, tärkeä kysymys on tietty: onko leffa pelottava? No, ei tämän aikana mitään suurempaa piinaa koe, minkä vuoksi tekisi mieli laittaa silmät kiinni, mutta leffa onnistuu pitämään epämiellyttävän ja painostavan ilmapiirinsä, sekä jännittävän latauksensa yllä ensimmäisestä, mielettömän upeasta kuvastaan aina kieroutuneeseen loppuunsa saakka. Eniten epämiellyttävää tunnetta onnistuu luomaan kuolleista palannut perheen kissa Church. Vaikka itse olen enemmänkin kissa- kuin koiraihminen ja innostun aina kissan nähdessäni ja meillä on tyttöystäväni kanssa kissa nimeltä Viiru, Churchia en uskaltaisi mennä silittämään - sen verran aavemainen katti on kyseessä. Kauhupuoli saa kuitenkin selvää miinusta siitä, että se luottaa liikaa 2000-luvun kauhuelokuvien vitsaukseen, eli äkkisäikäytyksiin. Jotkut näistä böö-pelotteluista onnistuvat yllättämään ja jotkut ovat todella tehokkaita, mutta suurimmaksi osaksi katsoja osaa aina ennustaa, että kohta ruutuun ilmestyy jotain karmivaa kovan äänen saattelemana. Äänet hiljenevät, hahmo lähestyy hitaasti jotain synkkää ja inhottavaa paikkaa... ja 1... 2... 3... BÖÖ! Kyllähän sitä säpsähtää, mutta lähinnä sen hölmön ääniefektin takia. Onneksi Uinu, uinu lemmikkini ammentaa kauhua muustakin, oli kyse sitten karmivasta miljööstä ja tarinasta, kauhistuttavista mielikuvista tai hautausmaata ympäröivästä ahdistavasta hengestä. Ei tämä mikään genrensä merkkiteos tule olemaan ja tuskinpa filmi traumatisoi uutta sukupolvea samalla tavalla kuin vanha leffa 1990-luvun alussa, mutta kuten totesin, elokuva ajaa oikein hyvin asiansa.

Elokuvan ohjauksesta vastaavat Kevin Kölsch ja Dennis Widmyer, jotka ovat aiemmin tehneet yhdessä kauhu- ja jännitysfilmejä kuten Absence (2009), Starry Eyes (2014) ja kammottavan huono Holidays (2016). Tässä kaksikon työ on menevää, mutta he olisivat voineet vielä enemmän luottaa hitaaseen tunnelman luontiin, eikä äkillisiin säikäytyksiin. Lisäksi he olisivat voineet jättää useat alkupään pelotteluista pois, jolloin todellinen kauhu alkaisi vasta, kun perhe menee sörkkimään lemmikkien hautausmaata. Jeff Buhlerin työstämä käsikirjoitus on paikoitellen epätasainen ja siinä on puolia, joita itse olisin lähtenyt muokkaamaan. Visuaalisesti Uinu, uinu lemmikkini on kuitenkin hieno teos. Leffa on yllättävänkin erinomaisesti kuvattu ja mukaan mahtuu useita todella näyttäviä ja karmivia otoksia. Leikkaajat ovat kekseliäästi lisänneet useisiin väleihin nopeasti välähtäviä kuvia, mitkä nostavat epämiellyttävyyden tasoa melkoisesti. Lavastajat ovat tehneet loistotyötä sekä kotien että hautausmaan kanssa ja maskeeraajat pääsevät muutamassa kohdassa oikein kunnolla vauhtiin. Äkkisäikäytysten ääniefektit aiheuttavat lähinnä silmien pyörittelyä, mutta säveltäjä Christopher Young onnistuu luomaan jännittävää ilmapiiriä musiikeillaan. Lopputeksteissä kuultava Starcrawlerin tulkinta Ramonesin "Pet Sematary" -kappaleesta on kuitenkin todella typerä lisäys.

Yhteenveto: Uusi Uinu, uinu lemmikkini on oiva kauhuelokuva, mikä pitää hyvin otteessaan alusta loppuun kiehtovan kertomuksensa ja mainiosti rakennetun jännityksensä avulla. Vaikka tunnelma onkin hyvin luotu, elokuva luottaa paikoitellen turhankin paljon äkkisäikäytyksiin. Ne kyllä säpsäyttävät, mutta tuntuvat muutamassa kohtaa jopa liiankin halvalta tempulta. Karmivinta filmissä on omasta mielestäni kuolleista palaava Church-kissa, jota ei tee mieli mennä rapsuttelemaan. Myös itse hautausmaa on pelottava paikka ja elokuva olisi voinut luoda kauhua enemmän näitä kautta kuin tavanomaisilla böö-säikyttelyillä. Näyttelijät ovat erittäin hyviä rooleissaan - etenkin John Lithgow naapurin vanhana miehenä ja Jason Clarke perheen isänä. Äitiä esittävä Amy Seimetzkin hoitaa hommansa hyvin, mutta hänen juonikuvionsa tuntuu oudon ylimääräiseltä. Elokuvasta löytyy tiettyjä heikkouksia, mutta myös selkeitä vahvuuksia (kuten upea tekninen toteutus), joiden ansiosta filmiä voi pitää kelpo kauhupätkänä. Vanhaa elokuvaversiota rakastavat tulevat varmasti pitämään sitä edelleen ultimaattisena adaptaationa, mutta suosittelen silti tämän uuden leffan katselua kaikille Kingin ja kauhun faneille. Vanha Uinu, uinu lemmikkini -leffa täyttää muuten ensi viikon sunnuntaina 30 vuotta... sitähän voisi juhlistaa vaikkapa arvostelulla...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pet Sematary, 2019, Paramount Pictures, Alphaville Films

Arvostelu: Ensimmäisenä Kuussa (First Man - 2018)

ENSIMMÄISENÄ KUUSSA

FIRST MAN

Ohjaus: Damien Chazelle
Pääosissa: Ryan Gosling, Claire Foy, Jason Clarke, Kyle Chandler, Corey Stoll, Ciarán Hinds, Olivia Hamilton ja Lukas Haas
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 12

"Tämä on pieni askel ihmiselle, mutta suuri harppaus ihmiskunnalle."

First Man, eli suomalaisittain Ensimmäisenä Kuussa perustuu James R. Hansenin kirjaan "First Man: The Life of Neil A. Armstrong" (2005), mikä taas pohjautuu tositapahtumiin. Jo kaksi vuotta ennen kirjan ilmestymistä näyttelijä-ohjaaja Clint Eastwood osti kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi suunnittelemaan filmiä. Projekti ei kuitenkaan edennyt toivotulla tavalla, jolloin se päätyi Universal-yhtiön käsiin muutama vuosi sitten. Universal käynnisti leffan työstämisen tosissaan ja palkkasi kehutun Damien Chazellen ohjaamaan elokuvan. Kuvaukset lähtivät vihdoin käyntiin ja lopulta Ensimmäisenä Kuussa sai ensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla elokuussa, ja nyt se on saapumassa myös Suomeen. Itse innostuin välittömästi, kun kuulin filmistä. Ensinnäkin sen tarina on äärimmäisen kiehtova, minkä lisäksi innostuin myös elokuvan tekijöistä. Chazelle on todella lahjakas nuori tekijä ja olin varma, että hän tekisi huikeaa työtä myös tämän projektin kanssa. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan elokuvan sen lehdistönäytökseen.

1960-luvulla NASA pistää kaikkensa peliin saadakseen ihmisen kävelemään Kuun pinnalla. Astronautti Neil Armstrong pyrkii projektiin mukaan, samalla kun hän yrittää pitää perhe-elämäänsä kasassa.

Pääroolissa astronautti Neil Armstrongina nähdään Ryan Gosling, joka tekee jälleen kerran upean roolisuorituksen. Gosling pystyy näyttämään huiman määrän tunteita pelkillä silmillään, mikä on tärkeä taito, kun kyseessä on hahmo, joka ei kykene puhumaan tunteistaan. Heti leffan alussa käy selväksi, että ennen Kuussa käymistä Armstrongin elämä oli erittäin raskasta ja jopa traagista, minkä takia Goslingin lahja tulee tarpeeseen. Armstrongista alkaa välittämään filmin alusta alkaen ja katsoja pääsee täydellisesti hahmon pään sisälle.
     Armstrongin vaimoa, Janetia näyttelee Claire Foy, joka on myös aivan huikea roolissaan. Janet näyttää tunteitaan paljon voimakkaammin, mutta yrittää pitää niitä sisällään. Kyseessä on kannustava vaimo, mutta kun hänen miehensä ei vaikuta olevan kiinnostunut perheestään, vaan tähyilee kaiken aikaa avaruuteen, Janet kyllä huomauttaa Neilin toimivan väärin. Foy pääsee useaan otteeseen näyttämään lahjansa ja pitämään pari aivan uskomattoman hienosti näyteltyä puhetta.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. astronautti Ed White (mainio Jason Clarke) ja tämän vaimo Patricia (Olivia Hamilton), Armstrongin kanssa Kuuhun lähtevä Buzz Aldrin (harmillisen unohdettava Corey Stoll), sekä NASA:n avaruusohjelmaa johtavat herra Slayton (Kyle Chandler) ja herra Gilruth (Ciarán Hinds). Sivunäyttelijät eivät tee läheskään yhtä isoa vaikutusta kuin pääpari, eikä heille edes anneta samalla lailla tekemistä. Jokainen kuitenkin suoriutuu menevästi osastaan.

Viime kuukauden aikana Ensimmäisenä Kuussa on saanut paljon kritiikkiä siitä, ettei siinä ole mukana kuvaa, missä Neil Armstrong ja Buzz Aldrin pystyttävät Yhdysvaltain lipun Kuun kamaralle. Tämä on mennyt jopa siihen pisteeseen asti, että Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump totesi elokuvan loukkaavan tätä amerikkalaista saavutusta, eikä hän aio tämän takia katsoa leffaa. Ja tämähän on täysin naurettavaa. Ensinnäkin, jos kritisoijat oikeasti katsoisivat elokuvan, he ymmärtäisivät, ettei se kerro niinkään Kuussa käymisestä, vaan Neil Armstrongin elämästä. Kuussa käynti on toki iso osa leffaa, mutta se on kuvattu Armstrongin näkökulmasta. Toiseksi, elokuvalle kannattaa antaa mahdollisuus jo ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että se on aidosti todella hieno teos. Ohjaaja Damien Chazellen voittoputki jatkuu ja viimeistään tässä vaiheessa hän todistaa olevansa lahjakkuus, jonka jokainen tuleva leffa on tapaus, mikä täytyy kokea. Chazelle on saanut aikaiseksi hyvin vaikuttavan kokonaisuuden ja sanon jo nyt, että on kumma, jos filmille ei laskeudu useita palkintoehdokkuuksia ja voittoja.

Yksi tärkeimmistä asioista, minkä Chazelle on saavuttanut, on tosiaan se, kuinka nerokkaasti elokuva kerrotaan Armstrongin näkökulmasta. Isoimpana esimerkkinä on avaruuslennot, mitkä kuvataan pääasiassa alusten sisäpuolelta, eikä perinteiseen tapaan ulkopuolelta. Tietty mukana on näyttäviä kuvia avaruudesta käsin, missä alus nähdään pienenä täplänä maailmankaikkeuden keskellä, mutta pääasiassa avaruutta joutuu kurkkimaan Armstrongin kanssa aluksen ikkunasta. Tämä on mielettömän nerokas päätös, sillä tämän ansiosta katsojana todella kokee olevansa mukana avaruuslennoilla. Niissä pääse ihastelemaan avaruuden mahtavuutta, mutta samalla ne myös osoittavat, kuinka epämiellyttävä ja ahdistava matkustustapa on kyseessä. Avaruusaluksia ei ole koolla pilattu ja katsojaa puistattaa pelkkä ajatuskin siitä, että sellaiseen metallipurkkiin pitäisi ahtautua päiviksi.

Vaikka avaruusmatkailu on äärimmäisen kiehtovaa ja avaruuskohtauksia jaksaisi katsoa paljon kauemminkin, on hienoa, että leffa keskittyy myös täysillä Neilin ja Janetin suhteeseen. Heidän väliset kohtauksensa eivät onneksi käy tylsiksi, vaan pitävät kiinnostuksen jatkuvasti yllä - pääasiassa tietysti erinomaisten roolitöiden ansiosta. Yksi pysäyttävimmistä hetkistä on, kun Janet pakottaa Neilin kertomaan lapsilleen sen faktan, ettei hän välttämättä palaa takaisin kotiin. Kohtaus koskettaa aidosti ja luo hyvää jännitystä operaation onnistumisesta. Toki kaikkien kuuluisi tietää, että kuulento onnistuu - onhan kyseessä yksi ihmiskunnan suurimmista saavutuksista - mutta silti katsojana jännittää, pääsevätkö hahmot ehjin nahoin takaisin. Ja se itse Kuussa käynti... voi pojat, kuinka uskomattoman hienosti se onkaan toteutettu! Kuu-osio on henkeäsalpaavan vaikuttava ja koskettava, sekä kenties ennen kaikkea, häkellyttävän todellisen tuntuinen. Kohtaus tuntuu siltä kuin hahmot ihan oikeasti olisivat Kuussa. Se ei tunnu ja näytä lavasteelta tai studiolta, vaan ihan oikealta paikalta. Kuinka niin eloton paikka voikaan olla niin mielettömän kaunis näky? Kohtaus nostattaa helposti tunteet pintaan jo pelkän vaikuttavuutensa ansiosta. Aivan uskomaton suoritus tekijätiimiltä!

Vielä on kuitenkin pakko todeta, ettei Ensimmäisenä Kuussa mikään ongelmaton elokuva ole, vaikka se onkin suurimmaksi osaksi erinomainen teos ja yksi vuoden parhaista elokuvista. Filmillä on kestoa lähes kaksi ja puoli tuntia, ja vaikka avaruusosioissa ja pääparin suhteen näyttämisessä pitkäkestoiset kohtaukset ovat mukaansatempaavaa katseltavaa, ovat jotkut tieteeseen painottuvat hetket ja Kuuhun haikailut hieman pitkäveteisempää seurattavaa. Niihin käytettyä aikaa olisi ihan hyvin voinut siirtää avaruuskohtauksiin ja vaikkapa lisätä sen Yhdysvaltain lipun pystyttämisen Kuuhun, jotta presidentti Trumpkin voi hyvillä mielin katsoa leffan. Elokuvasta saisi pilkottua pieniä pätkiä sieltä täältä ja typistää kestoa noin kymmenellä minuutilla. Siten kyseessä olisi entistäkin paremmin otteessaan pitävä kokemus.

Ensimmäisenä Kuussa poikkeaa tyylillisesti todella vahvasti ohjaaja Chazellen aiemmista töistä, Whiplashista (2014) ja La La Landista (2016). Siinä, missä ne pohjautuvat hyvin paljon musiikkiin, tässä on pitkiä pätkiä, joissa ei kuulla melodian melodiaa. Justin Hurwitzin sävellyksiä käytetään erittäin maltillisesti, jolloin kun musiikit pärähtävät käyntiin, ne lisäävät vaikutuksen tuntua. Chazelle tekee loistotyötä tunnelman kanssa ja kyseessä on myös teknisesti upea teos. Elokuva on kuvattu uskomattoman hyvin - etenkin Kuussa tapahtuvan kohtauksen kuvaus on ällistyttävää. Valastuskin on äärimmäisen taidokkaasti toteutettu. Lavasteilla ja puvustuksella on hienosti tuotu esille 1960-luvun ajankuvaa, minkä lisäksi molemmat tiimit ovat onnistuneet avaruusalusten ja -asujen kanssa. Visuaaliset tehosteet ovat erinomaisesti toteutetut, enkä osaa yhtään sanoa, ovatko avaruudessa lentävät alukset pienoismalleja, vai digiefekti. Äänimaailma on myös mahtava ja rakettien noustessa ilmaan teatterin penkit tärisevät ja tuottavat kylmiä väreitä.

Yhteenveto: Ensimmäisenä Kuussa on erinomainen elokuva, mikä osoittaa Damien Chazellen olevan oikeasti lahjakas tekijä. Chazelle on pyrkinyt tekemään täysin erilaisen filmin kuin pari aiempaa teostaan ja onkin saanut aikaiseksi häkellyttävän hienon leffan, mikä tulee varmasti keräämään useita palkintoehdokkuuksia. Chazelle vie katsojan täydellisesti Neil Armstrongin pään sisään, mitä vain vahvistaa Ryan Goslingin huikea roolisuoritus. Avaruuslennot ovat aivan mahtavasti toteutetut ja katsojana tuntuu siltä kuin olisi aluksessa mukana Armstrongin kanssa. Itse Kuussa käynti on myös aivan uskomattomasti luotu ja loi minuun suuren vaikutuksen kauneudellaan. Goslingin lisäksi myös Claire Foy tarjoaa loistokkaan roolityön ja on ihme, jos pari ei saa mies- ja naispääosa-ehdokkuuksia. Muutamassa tiedehöpötyskohtauksessa leffa käy hieman pitkäveteiseksi, mutta muuten yli kahden tunnin kesto ei haittaa, sillä mukana on niin vangitsevia kohtauksia. Ensimmäisenä Kuussa todella on yksi vuoden parhaista elokuvista ja suosittelen kaikkia katsomaan sen. Joidenkin mielestä se saattaa olla tylsä erittäin rauhallisen temponsa takia, mutta kun siihen keskittyy, leffa vie oikein kunnolla mukanaan. Tämän perään on muuten hauska katsoa Apollo 13 (1995), joka alkaa aika lailla siitä, mihin Ensimmäisenä Kuussa päättyy. Tiedän, koska kokeilin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
First Man, 2018, Universal Pictures, Amblin Entertainment, DreamWorks, Perfect World Pictures, Temple Hill Entertainment

Arvostelu: Mudbound (2017)

MUDBOUND

Ohjaus: Dee Rees
Pääosissa: Carey Mulligan, Jason Mitchell, Garrett Hedlund, Jason Clarke, Mary J. Blige, Rob Morgan, Jonathan Banks ja Kennedy Derosin
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 16

Mudbound perustuu Hillary Jordanin samannimiseen kirjaan vuodelta 2008. Kirjan filmatisoinnista ilmoitettiin alkuvuodesta 2016, kun sitä alettiin tosissaan toteuttamaan. Samana kesänä kuvaukset alkoivat ja lopulta Mudbound sai ensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2017. Sen jälkeen filmiä on esitetty erilaisissa elokuvatapahtumissa, kunnes se julkaistiin kaikkien saataville Netflixin suoratoistopalveluun. Itseltäni leffa meni täysin ohi, kun se ilmestyi ja kuulinkin siitä vasta tänä vuonna, kun se sai neljä Oscar-ehdokkuutta (paras naissivuosa, paras sovitettu käsikirjoitus, paras alkuperäislaulu ja paras kuvaus). Aloin heti tutkimaan, milloin leffa saapuisi Suomeen ja yllätyinkin iloisesti, kun sain tietää, että se on ollut nähtävissä Netflixissä jo useamman kuukauden ajan. Vaikken yleensä arvostele suoraan Netflixissä julkaistuja teoksia, päätin tämän kohdalla tehdä poikkeuksen sen Oscar-ehdokkuuksien takia. Katsoin Mudboundin viikkoa ennen Oscar-gaalaa, mikä teki siitä 32. ehdokasleffan, jonka tämän vuoden ehdokkaista olen nähnyt.

Tarina kahdesta perheestä; tummaihoisista Jacksoneista ja valkoihoisista McAllaneista, jotka asuvat vierekkäisillä maatiloilla, ja perheiden nuorista miehistä, jotka palaavat kotiinsa toisesta maailmansodasta ja totuttelevat rasismin täyteiseen elämään samalla, kun he yrittävät toipua sodan aiheuttamista traumoista.

Carey Mulligan näyttelee Laura McAllania, joka ainakin ensimmäisen tunnin ajan vaikuttaisi olevan tarinan päähenkilö. Aluksi hän nimittäin kertoo elämästään ja kuinka päätyi yhteen Henry McAllanin (Jason Clarke) kanssa. Pariskunta sai lapsia (Elizabeth Windley ja Piper Blair) ja he muuttivat maatilalle asumaan. Mulligan näyttelee erinomaisesti kaupunkielämään tottunutta naista, joka rakastuneena kulkee miehensä perässä siihen asti, että tajuaa, ettei hänen elämänsä mennytkään niin kuin hän ajatteli, vaan hän on joutunut umpikujaan. Clarke taas suoriutuu oivallisesti Henryn roolista, joka ei vaikuta ajattelevan erityisemmin muita ihmisiä, mikä tekee hänen vaimostaan onnettomamman. Koska Henry ei kykene huomaamaan Lauran surua, katsojana on vaikea välittää hänestä lainkaan. Lauran ja Henryn mukana maatilalle muuttaa myös Henryn leskeksi jäänyt isä (Jonathan Banks), joka on ihan kauhea rasisti. Banks hoitaa homman täydellisesti, jolloin katsojana suorastaan vihaa isähahmoa. On aivan kauheaa nähdä, miten hän katsoo Jacksonien perhettä ja kuinka hän puhuu heistä.
     Jacksonin perheeseen taas kuuluvat mukava isä Hap (Rob Morgan), huolehtiva äiti Florence (Oscar-ehdokkuuden roolityöstään saanut Mary J. Blige), pojat Ruel (Joshua J. Williams) ja Marlon (Frankie Smith), sekä tytär Lilly May (Kennedy Derosin), joka haaveilee tekevänsä aikuisena jotain isoa. Lilly May saa selvästi enemmän persoonallisuutta kuin Ruel ja Marlon, joista ei oikeastaan kerrota mitään. Hap sen sijaan on esillä paljon ja Morgan on erittäin mainio näytellessään rehtiä miestä, joka tekee mitä vain perheensä eteen, vaikka se tarkoittaisikin työskentelyä rasisteille. Blige on myös hyvä osassaan ja katsojana pystyy hyvin nopeasti tuntemaan paljon Jacksonin perhettä kohtaan.
     Vaikka aluksi leffan päähenkilö vaikuttaa olevan Laura, noin puolessa välissä se tuntuukin kertovan Hapin ja Florencen vanhimmasta pojasta Ronsel Jacksonista (Jason Mitchell) ja Henryn veljestä Jamie McAllanista (Garrett Hedlund), jotka palaavat kotiin toisesta maailmansodasta. On erittäin mielenkiintoista seurata, kuinka sota on vaikuttanut molempiin hahmoihin ja millaista heidän kotielämään totuttelu on. Mitchell on hyvä valinta Ronseliksi ja hän tekee hahmosta helposti pidettävän. Hedlund taas tuo surua Jamie-hahmoonsa ja katsojana voi ymmärtää täysin, miksi Jamiesta on tullut sellainen kuin on. Kun sodasta palanneet persoonat ovat näin kiehtovia, on suuri harmi, ettei heidän sota-ajastaan näytetä ensimmäisen puoliskon aikana kuin todella lyhyitä pätkiä.

Mudbound ei ole hilpeä filmi, ei sitten millään. Pari iloisempaa kohtaa nostivat hymyn huulilleni ja pari vitsinheittoa naurattivat pienesti, mutta muuten kyseessä on erittäin karu elokuva. Joillekin voi tuottaa vaikeuksia katsoa leffa loppuun, mutta omasta mielestäni Mudbound on jopa vangitseva teos, vaikka ensimmäisen tunnin aikana olinkin hieman hämilläni, mikä leffan juoni oikein on? Elokuvan ensimmäinen tunti nimittäin esittelee McAllanin ja Jacksonin perheet, ja näyttää, miten perheiden elämät linkittyvät toisiinsa. Mutta siinä ei tunnu olevan tarinaa. Ensimmäisen puoliskon aikana en kyennyt sanomaan filmille muuta juonta kuin että se näyttää näiden hahmojen elämää. No mutta tottakai se näyttää näiden hahmojen elämää, sitähän elokuvat yleensä tekevät! Harry Potteritkin kertovat Harry Potterin ja kumppaneiden elämästä, mutta jokaisesta sen leffasarjan osasta voi helposti kertoa selkeämmänkin juonen. Mudboundin juoni tuntuu alkavan vasta puolessa välissä elokuvaa, kun Ronsel ja Jamie palaavat sodasta. Vasta siinä kohtaa filmi tuntuu kertovan jotain selkeää tarinaa, eikä näytä vain kahden perheen elämää.

Toinen puolisko onkin siinä mielessä kiinnostavampi kuin ensimmäinen, eikä se vaihda kertojaansa vähän väliä. Ensimmäisen tunnin ongelmana on nimittäin myös se, että se ei vaikuta tietävän, kuka sen päähenkilö on; kenestä se kertoo? Siinä pohjustetaan Ronselin ja Jamien perheitä, jotta katsoja tietää tasan tarkkaan, millaisiin oloihin miehet palaavat. Mutta kun he palaavat, leffa unohtaa usein muut perheenjäsenet ja keskittyy lähinnä kaksikkoon. Ja vaikka katsojana seuraa kiinnostuneena kaksikkoa, on tosiaan harmi, ettei ensimmäisen puoliskon aikana nähdä lähes lainkaan, kun he ovat sodassa, mikä auttaisi katsojaa ymmärtämään entistä paremmin, millaisia kauheuksia he ovat joutuneet kokemaan. Tarinankerronta on siis hyvin epätasapainoista läpi leffan ja paikoitellen tuntuu siltä, että Mudbound olisi saavuttanut potentiaalinsa paremmin televisiosarjana, jossa on enemmän aikaa näyttää useampia hahmoja. Silti, jostain kumman syystä, hahmosta toiseen oudosti hyppivä kerronta ei häirinnyt minua niin paljon kuin voisi luulla. Pidin Mudboundia itse asiassa todella hyvänä elokuvana!

Heikkouksistaan huolimatta elokuvan tunnelma on erinomaisesti luotu ja katsojana pääsee hyvin filmin maailmaan mukaan. Ensimmäisen tunnin "juonettomuus" tavallaan auttaa katsojaa tutustumaan hahmoihin hyvin. Alkupuoliskon parasta antia onkin nähdä, kuinka kaksi hyvin erilaista perhettä ovat niin linkitettyjä toisiinsa. On erikoisen vangitsevaa seurata, miten karut oltavat Jacksoneilla on ja miten McAllanit käyttävät heitä. Pidän erittäin paljon siitä, kuinka ahdistava henki leffaan on luotu ja kuinka se ei päästä katsojaansa helpolla. Mudbound on hyvin raskas teos, mutta silti se tuntuu olevan nopeasti ohi. Ennen leffaa pelkäsin yli kaksituntisen draamaleffan käyvän pitkäveteiseksi, mutten kertaakaan tylsistynyt sen aikana. Sen lisäksi elokuva onnistuu loppupäässä yllättämään niin vaikuttavasti, että leffan päätyttyä kesti kyllä hetki, ennen kuin sain sen nostaman raskauden pois mielestäni. Elokuvan erinomainen lopetus yhdistää hienosti sen epätasapainoisen aloituksen ja sai minut antamaan hieman anteeksi kummalliselle tarinankerronnalle, vaikkakin täytyy sanoa, että olisihan tämä parempi teos selkeämmän käsikirjoituksen kanssa.

Elokuvan on ohjannut Dee Rees, joka on tehnyt erinomaista työtä tunnelman luomisessa ja hän on myös saanut näyttelijöistä irti parhaat roolisuoritukset. Onkin siis harmi, että hänen ja Virgil Williamsin työstämä käsikirjoitus on hieman epätasapainoinen. Keskustelukohtaukset he ovat kuitenkin osanneet kirjoittaa kiinnostaviksi. Ja vaikka leffan kertoja vaihtuu jatkuvasti, on jokaiselle kertojalle kirjoitettu upeita puheita, mitkä avaavat enemmän tarinaa ja hahmoja. Visuaalisesti Mudbound on todella tyylikkään näköinen. Ajankuva on mahtavasti luotu läpi leffan mestarillisen lavastuksen, puvustuksen ja maskeerauksen ansiosta. Karu maailma on saatu usein näyttämään lumoavalta, mistä voi kiittää myös Rachel Morrisonin taidokasta kuvausta. Morrison pitää muutenkin nostaa esille, sillä hän on ENSIMMÄINEN naiskuvaaja, joka on saanut Oscar-ehdokkuuden kuvauksesta. Hän on siis tehnyt historiaa, vaikken uskokaan hänen voittavan, kun vastassa ovat häkellyttävästi kuvatut teokset Dunkirk (2017) ja Blade Runner 2049 (2017). Ja vaikka kritisoinkin tarinankerrontaa, on vika mielestäni käsikirjoituksessa eikä leikkauksessa, sillä mielestäni leikkaus on todella sujuvaa. Valaistusta täytyy kuitenkin hieman kritisoida, sillä joistain yökohtauksista on vaikea saada selvää. Äänet tosin kuulostavat hyviltä ja Tamar-kalin säveltämät musiikit säestävät mainiosti tunnelmaa.

Yhteenveto: Mudbound on erittäin mainio, vaikkakin hyvin raskas teos. Ensimmäisen tunnin ajan elokuvassa ei tunnu olevan selkeää juonta, mutta filmi esittelee ja näyttää hahmojaan niin taidokkaasti, ettei se oikeastaan haittaa. Toisen tunnin aikana on kiehtovaa seurata Ronselia ja Jamieta, kun he yrittävät sopeutua elämäänsä sodan jälkeen. Silti, vaikka molemmat puoliskot tavallaan toimivat hyvin, olisin kaivannut ensimmäiseen tuntiin enemmän kohtauksia sodasta, jolloin kaksikosta välittäisi enemmän toisen puoliskon aikana. Ja toisen tunnin aikana olisi voinut näyttää enemmän muita perheenjäseniä, jotka vaikuttavat jäävän unholaan. Loppuhuipennus kuitenkin veti maton jalkojeni alta niin hienosti ja läpi leffan tunnelma oli niin taidokkaasti luotu, että olin lähinnä vaikuttunut näkemästäni. Näyttelijät tekevät erittäin mainiota työtä, minkä lisäksi ajankuva on erinomaisesti toteutettu. Yli kahden tunnin elokuvaksi Mudbound tuntui olevan hetkessä ohi, sillä sitä oli niin koukuttavaa katsoa. Silti olen täysin varma, ettei leffa tule voittamaan ainuttakaan ehdokkuuttaan seuraavan yön gaalassa. En usko, että akatemia välittäisi tarpeeksi Netflixin alkuperäistuotannosta, vaikka se olisikin parempi kuin jotkut parhaan elokuvan ehdokkaat. Suosittelen kuitenkin katsomaan Mudboundin, jos Netflix löytyy ja jos olette kiinnostuneet historiallisista elokuvista, eikä teille tuota suuria vaikeuksia katsoa rankkojakin teoksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Mudbound, 2017, Armory Films, ArtImage Entertainment, Black Bear Pictures, Elevated Films, MACRO, MMC Joule Films, Zeal Media

Arvostelu: Terminator Genisys (2015)

TERMINATOR GENISYS

Ohjaus: Alan Taylor
Pääosissa: Jai Courtney, Emilia Clarke, Arnold Schwarzenegger, Jason Clarke, J. K. Simmons, Dayo Okeniyi, Matt Smith, Byung-hun Lee ja Courtney B. Vance
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 12

James Cameronin tekemä Terminator - tuhoaja (The Terminator - 1984) oli iso hitti, joten sarjaa jatkettiin. Terminator 2: Tuomion päivä (Terminator 2: Judgment Day - 1991) oli vielä isompi menestys, joten jatkoa seurasi jälleen. Cameron kuitenkin poistui projektista ja uudeksi ohjaajaksi valittiin Jonathan Mostow. Kolmas osa Terminator 3: Koneiden kapina (Terminator 3: Rise of the Machines - 2003) ei saanut yhtä hyvää vastaanottoa, mutta se tuotti niin paljon rahaa, että sarjaa päätettiin jatkaa vielä lisää. Ohjaaja vaihtui jälleen ja uudeksi ohjaajaksi valittiin McG, jolla oli suunnitelmia kokonaisen uuden Terminator-trilogian varalle. Terminator - Pelastus (Terminator Salvation - 2009) oli taas yksi kassamagneetti, mutta koska se ei saanut kovin positiivista palautetta, eivät jatkosuunnitelmat käyneet toteen. Viidennen osan teko osoittautui myös hankalaksi sen takia, että sarjan oikeudet lähtivät jälleen kiertelemään yhtiöltä toiselle, kunnes lopulta ne päätyivät Annapurna Picturesille vuonna 2012. Uuden leffan suunnittelu alkoi hyvin nopeasti ja kuvaukset lähtivät käyntiin kaksi vuotta myöhemmin. Lopulta Terminator Genisys sai ensi-iltansa kesällä 2015. Elokuva menestyi hyvin, muttei tarpeeksi jotta sitä olisi voinut pitää suurhittinä. Kriitikot eivät elokuvasta pitäneet ja monet fanit olivat myös pettyneitä. Itse taas pidin leffaa viihdyttävänä, kun kävin katsomassa sen elokuvateatterissa. Vaikka ostin sen Blu-rayna, en ollut kuitenkaan katsonut sitä uudestaan, kunnes vuoden alussa pidin äänestyksen, jossa lukijat saivat päättää yhden elokuvasarjan arvostelut kesälle 2017. Terminator-sarja voitti, jolloin oli jälleen aika katsoa filmit läpi ja arvostella ne.

Tulevaisuudessa pahaa Skynetiä ja sen tuhoajakoneita vastaan taistelevan ihmisvastarinnan johtaja John Connor lähettää uskollisen sotilaansa Kyle Reesen ajassa taaksepäin vuoteen 1984, suojelemaan Johnin äitiä, Sarahia, tuhoajalta joka on lähetetty tappamaan Sarah. Asiat ovat kuitenkin muuttuneet paljon, eikä menneisyys ole samanlainen, millaisena John sen kuvaili Kylelle.

Kyle Reeseä näyttelee Jai Courtney, joka ei täysin toimi roolissa. Kyle on nuori sotilas, joka ei tiedä muuta elämää kuin taistelun Skynetiä vastaan. Hän on uskollinen John Connorille ja on heti valmis taistelemaan tämän äidin puolesta, kun John niin pyytää. Läpi elokuvan Kylen taistelutaidot pääsevät esille, mutta valitettavasti näyttelijätaidot eivät, sillä Courtney ei ole kovin kummoinen näyttelijä. Tämän huomaa varsinkin kohtauksissa, joissa hänellä ei ole muuta tehtävää kuin puhuminen. Silloin hän ei kykene tuomaan tarvittavaa uskottavuutta esille.
     Sarah Connorina nähdään Game of Thrones -sarjan (2011-) tähti Emilia Clarke, jonka tiedän osaavan näytellä. Tässä Clarke ei kuitenkaan onnistu, sillä hän ei sovi rooliin lähes yhtään. Hän näyttää aivan liian nuorelta, eikä hän ole kaikkein uskottavin toimintakohtauksissa pistoolien ja kiväärien kanssa. Vaikka leffassa Sarah onkin samanikäinen kuin alkuperäisessä The Terminatorissa, on hahmo täysin erilainen. Sarah tietää tulevaisuudesta ja hän onkin valmistautunut sitä varten kouluttamalla itseään taistelemaan ja selviytymään.

Arnold Schwarzenegger tekee paluun sarjaan kahdentoista vuoden tauon jälkeen. Herra nähdään tietty tutussa roolissaan tuhoajana, eli Terminaattorina. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan saavu tulevaisuudesta leffan alussa ja heilu tunteettomana siihen asti, että häntä opetetaan ihmisten tavoille, vaan hän on kulkenut jo vuosia Sarahin mukana, joka on nimennyt hänet Papaksi. Papasta onkin muodostunut isähahmo Sarahille, jonka tehtävänä on suojella Sarahia siihen asti, että itse tuhoutuu. Papa on kiehtova ja erilainen Terminaattorihahmo, sillä hän on paljon vanhempi kuin tuhoajat yleensä ja hänessä on enemmän inhimmillisiä piirteitä. On upeaa nähdä Schwarzenegger jälleen ikonisessa roolissaan, mutta harmillisen usein elokuvan aikana hän näyttää siltä, ettei häntä oikein kiinnosta enää.
     John Connorina nähdään tällä kertaa Apinoiden planeetan vallankumouksesta (Dawn of the Planet of the Apes - 2014) tuttu Jason Clarke, joka on kahden päänäyttelijän tavoin väärä valinta rooliin. Clarke ei ole uskottava suurena johtajana ja hän vetää osansa muutenkin aika laiskasti. Tämä ei ole kuitenkaan ainoa ongelma, sillä Johnin hahmo on kirjoitettu todella typerästi. Hänet on suoraan sanottuna pilattu ihan totaalisesti.
     Elokuvassa nähdään myös loistava (mutta tässä leffassa pahasti alikäytetty) J. K. Simmons etsivä O'Brienina, joka tietää tuhoajista menneisyydessä ja yrittää selvittää, mistä ne tulevat; Byung-hun Lee tuhoajamalli T-1000:na, joka kykenee muotoutumaan erilaisin tavoin, sillä se on tehty nestemäisestä metallista; Dayo Okeniyi Danny Dysonina, joka on luonut Genisys-ohjelman, jota ihmiset odottavat innolla; Courtney B. Vance Dannyn isänä, Miles Dysonina, joka on tuttu hahmo Terminator 2:sta; sekä uudessa Doctor Who -sarjassa (2005-) pääosaa kolmen kauden ajan esittänyt Matt Smith, joka nähdään pienessä, mutta tarinan kannalta tärkeässä roolissa.

Vaikka Terminator Genisystä pidetään sarjan viidentenä osana, ei se sitä kuitenkaan ole - ainakaan täysin. Teos on kyllä viidentenä ilmestynyt elokuva sarjassa, mutta heti alussa huomaa, ettei siinä huomioida edellisiä osia. Ensimmäisten viiden minuutin aikana Terminator 2: Tuomion päivä, Terminator 3: Koneiden kapina ja Terminator - Pelastus kirjoitetaan ulos jatkumosta, kertomalla tuomion päivän ajankohdaksi täysin eri vuosi kuin milloin se sarjassa oikeasti tapahtui ja näyttämällä Johnin ja Kylen ensikohtaaminen täysin erilaisella tavalla kuin edellisessä elokuvassa. Filmillä on selvästi yritetty aloittaa sarjaa alusta, siinä toivossa, että se nousisi yhtä suosituksi kuin esimerkiksi supersankarielokuvat, mutta siinä ei ole onnistuttu yhtään. Niissä supersankaripätkissä on nimittäin yksi asia, mitä tämä todella kaipaa: selkeä tarina.

Tuntuu siltä kuin käsikirjoittajat eivät olisi edes yrittäneet. Jos edellisissä osissa oli outouksia aikamatkustushommissa, tässä ne muuttuvat ihan käsittämättömiksi. Heti alussa tulee ensimmäinen virhe siinä, että jos kerran 1980-lukua on menty muokkaamaan, niin sen olisi pitänyt vaikuttaa tulevaisuuteenkin, eikä Kylelle pitäisi olla mikään yllätys, että Sarah olikin toimintasankari jo vuonna 1984. Juonikin poukkoilee sinne sun tänne. Yhdessä kohtaa pääkolmikko päättää matkustaa ajassa eteenpäin vuoteen 2017, ihan vain koska Kyle näki pari kertaa unta, että silloin tapahtuisi jotain jännää. Ja sitten mukaan tulee elokuvan pahis, joka on todella typerryttävän laiska ratkaisu. Elokuva on täynnä huonoja päätöksiä aina juonikuvioista roolituksiin, jolloin siitä on aika vaikea nauttia. Jo pelkästään se, että sarjaa ei keksitä jatkaa mitenkään muuten kuin kierrättämällä ensimmäisen osan juttuja uudestaan, on äärimmäisen laiska ratkaisu.

Se on kuitenkin pakko sanoa, että leffan alkupäässä nähdään erinomainen kohtaus. Siinä on nimittäin kopioitu alkuperäistä Terminator - tuhoajaa lähes kuva kuvalta, kun digitaalisesti nuorennettu Arskanaattori saapuu menneisyyteen ja käy kolmen punkkarin kimppuun. Tämä kuitenkin keskeytyy, kun paikalle ilmestyy vanha Papa, joka käy taistoon nuorempaa kyborgia vastaan. Se on selvästi koko teoksen paras kohtaus, mikä on sinänsä surullista, että mikään leffan ikioma hetki ei yllä lähellekään sen tasoa. Joitain viihdyttäviä toimintakohtauksia on kyllä mukana; esimerkiksi taistelu Golden Gate -sillalla koulubussissa on oikein mainiota hömppää. Valitettavasti mukana ei ole ainuttakaan kovin ihmeellistä toimintapätkää. Lopputaistelu on myös liian pitkä, jolloin jopa sen pieni viihdyttävyysarvokin laskee. Jännitystäkään ei ole saatu luotua mihinkään kohtaan, varsinkaan kun kenenkään kohtalo ei kiinnosta. Siinä missä kahdessa ensimmäisessä osassa jännitti, milloin ja mistä pahis seuraavaksi hyökkää, tässä vain odottaa, että vastus vaivautuisi ilmestymään paikalle, jotta jotain vähänkin mielenkiintoista tapahtuisi.

Huumoria on sentään mukana ja jotkut jutut jopa hieman naurattavat - pääasiassa Papan hymyilyhetket. Romantiikkaa löytyy tietty Sarahin ja Kylen väliltä samaan tapaan kuin ensimmäisessä osassa, mutta sitä ei pohjusteta tarpeeksi hyvin, jotta ensisuudelma liikuttaisi katsojaa mitenkään. Loppuhuipennus on hieman antiklimaattinen ja kun filmi on ohi, ei katsojaa jaksaisi enää kiinnostaa koko sarja. Voi mikseivät tekijät vain tehneet kunnon jatko-osaa Terminator Salvationille? Alussa nähdään tyylikästä tulevaisuussotaa koneita vastaan laserpyssyjen kanssa ja sitä olisi voinut koko leffa olla täynnä. Filmin olisi pitänyt seurata Johnin ja Kylen ystävyyttä, kun he yrittävät päihittää Skynetin, ei mitään tällaista sekamelskaa.

Elokuvan epäonnistumisesta ei voi syyttää ohjaaja Alan Tayloria, joka on aiemmin tehnyt mm. Thor: The Dark Worldin (2013). On nimittäin aika vaikeaa työskennellä surkean käsikirjoituksen kanssa ja yrittää saada siitä hyvä kokonaisuus. Kirjoittajakaksikko Laeta Kalogridis ja Patrick Lussier ovat epäonnistuneet sekä tarinassa että dialogissa, joka kuulostaa välillä tosi kehnolta. Visuaalisesti Terminator Genisys näyttää kuitenkin pääasiassa hyvältä. Muutamat kohdat näyttävät liian digitaalisilta, kuten lopun helikopteriosio, mutta alun tulevaisuussotimiset ovat tyylikkäitä, minkä lisäksi tietokoneella nuorennettu Schwarzenegger näyttää oivalliselta - jopa paremmalta kuin vuosi myöhemmin ilmestyneen Rogue One: A Star Wars Storyn (2016) digi-Tarkin ja digi-Leia. Kuvaus on myös hyvää ja tasaista. Leikkauksessa on tehty suunnilleen parasta jälkeä, mitä kuvatusta materiaalista edes saisi aikaan. Ääniefektit ovat mainiot ja säveltäjä Lorne Balfe on onnistunut musiikeissa. Tuttu teemamusiikki on mukana ja sen rummut paukkuvat mahtipontisemmin kuin koskaan ennen!

Blu-rayn kuvanlaatu on upea. Lisämateriaalina Blu-raylla on näyttelijöistä ja hahmoista kertova "Family Dynamics", kuvauksista kertova "Infiltration and Termination", sekä efekteistä kertova "Upgrades: VFX of Terminator Genisys". Katsottavaa on yhteensä lähes tunniksi.

Yhteenveto: Terminator Genisys on heikko yritys jatkaa todella hyvin alkanutta sarjaa ja vielä heikompi yritys aloittaa se jollain tapaa alusta. Leffan tarinassa kuljetaan erittäin laiskoja ja tylsiä reittejä, minkä lisäksi filmi on paikoitellen jopa yllättävänkin sekava, etenkin kun käsikirjoittajat eivät ole miettineet aikamatkustusta ollenkaan loppuun asti. Teoksen pahis on äärimmäisen kehno ratkaisu. Mukana ei ole minkäänlaista jännitystä, ei edes toimintakohtauksissa, vaikka ne suurimmaksi osaksi viihdyttävätkin - varsinkin alun tulevaisuustaistot, joita toivoisi elokuvan olevan täynnä. On upeaa nähdä Arnold Schwarzenegger taas tuhoajana, mutta hän näyttää usein olevansa kyllästynyt rooliinsa. Jai Courtney, Emilia Clarke ja Jason Clarke eivät taas sovi osiinsa, minkä lisäksi harmittaa, että mahtava J. K. Simmons on todella alikäytetty. Visuaaliset tehosteet ovat pääasiassa toimivat, mutta mukana on myös heikkoja efektejä. Säveltäjä Lorne Balfe on saanut tehtyä tutusta Terminator-tunnusmusiikista entistäkin rautaisemman. Jos pidit edellisistä sarjan osista, niin voihan Terminator Genisyksenkin vilkaista. Jos taas olet kahden ensimmäisen osan suuri fani, muttet ole pitänyt niiden jälkeisistä osista, tämä luultavasti aiheuttaa pettymyksen. Kun filmi ei ota huomioon kahta edellistä osaa (eikä Terminator 2:n loppua), niin edellisten osien näkeminen ei ole välttämättömyys. Tämä ei kuitenkaan toimi tarpeeksi hyvin yksinään, jotta tästä voisi aloittaa sarjan katselun, vaikka tarkoitus olikin tehdä tästä sarjan uudelleenkäynnistys. Ainakin alkuperäinen Terminator - tuhoaja pitää katsoa ennen tätä. Toivon, että sarja saisi vielä jatkoa, mutta toivon, että se mietitään kunnolla loppuun, ennen kuin kameraa pistetään kertaakaan päälle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.theterminatorfans.com
Terminator Genisys, 2015, Paramount Pictures, Skydance Media

Arvostelu: Apinoiden planeetan vallankumous (Dawn of the Planet of the Apes - 2014)

APINOIDEN PLANEETAN VALLANKUMOUS

DAWN OF THE PLANET OF THE APES

Ohjaus: Matt Reeves
Pääosissa: Andy Serkis, Jason Clarke, Keri Russell, Kodi Smit-McPhee, Gary Oldman, Toby Kebbell, Kirk Acevedo, Nick Thurston, Karin Konoval, Terry Notary, Doc Shaw ja Judy Greer
Genre: draama, toiminta
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 12

Pierre Boullen kirjaan La Planète des Singes (1963) perustuva elokuva Apinoiden planeetta (Planet of the Apes - 1968) oli menestys ja kriitikoiden ylistämä teos. Suosion takia leffa sai jopa neljä jatko-osaa, sekä televisiosarjan ja vieläpä animaatiosarjan. Aihe kuitenkin hiipui suosiosta ja sarjan teosta tuli vaikeaa. Vihdoin vuonna 2001 ilmestyi Tim Burtonin ohjaama Apinoiden planeetta (Planet of the Apes), joka oli menestys, mutta josta kansa ei erityisemmin välittänyt. Kesti muutama vuosi, kunnes Rick Jaffan idean pohjalta alkoi uuden Apinoiden planeetta -tarinan kehittely, joka kertoisi siitä, miten kaikki alkoi. Apinoiden planeetan synty (Rise of the Planet of the Apes) ilmestyi kesällä 2011 ja se oli iso hitti, minkä lisäksi myös kriitikot pitivät siitä, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Loppuvuodesta 2011 ilmoitettiin, että leffalle ollaan tekemässä toista osaa, joka veisi tarinaa ja maailmaa lähemmäs sitä, millaisena monet tietävät sen alkuperäisessä sarjassa. Kuvaukset alkoivat keväällä 2013 ja Apinoiden planeetan vallankumous sai ensi-iltansa kesällä 2014. Kriitikot ylistivät filmiä ja se oli iso kassamagneetti - jopa koko Apinoiden planeetta -saagan menestynein leffa. Itse näin Apinoiden planeetan vallankumouksen ensimmäisen osan tapaan isäni kanssa leffateatterissa - en tosin ensi-iltaviikolla, sillä tulin silloin pahasti kipeäksi - ja olin erittäin häkeltynyt näkemästäni. Kyseessä oli mielestäni yksi vuoden parhaista teoksista ja olen katsonut sen pariin otteeseen uudestaan, viimeksi vähän alle vuosi sitten. Nyt kun sarja on saamassa jatkoa elokuvalla Sota apinoiden planeetasta (War for the Planet of the Apes - 2017) oli aika katsoa edelliset kaksi osaa uudestaan ja arvostella ne. Katsoin Apinoiden planeetan vallankumouksen päivää Apinoiden planeetan synnyn jälkeen.

Kymmenen vuotta viruksen leviämisen jälkeen ihmiskunnasta on suurin osa menehtynyt ja apinat ovat perustaneet yhteiskunnan metsäänsä. Kun ihmisiltä loppuu sähkö, muutaman hengen joukko lähtee metsään Caesarin johtaman apinasivilisaation luokse pyytämään apua. Vaikka rauha voisi olla mahdollinen, on kummallakin osapuolella niitä, jotka eivät voi nähdä kahta lajia ystävinä.

Caesaria näyttelee edellisen osan tapaan Andy Serkis, joka on esittänyt hahmon kaikki liikkeet ja ilmeet, eikä toiminut vain ääninäyttelijänä. Serkis osoittaa jälleen olevansa täydellinen sellaisessa esiintymisessä ja on jopa parempi kuin Apinoiden planeetan synnyssä! Caesarista on tosiaan tullut apinoiden johtaja ja sen myös huomaa. Aina kun hahmo saapuu ruudulle, hänestä huokuu niin paljon voimaa, että hänet todella uskoo suureksi johtajaksi. Tämä voima syntyy juurikin Serkisin huikean upeasta roolityöstä, jota on lumoavaa, sekä hieman myös pelottavaa katsottavaa. Hän pystyy välittämään paljon tunteita, vaikka lopputulos onkin tietokoneella toteutettu apina. Joka ikinen kerta, kun Caesar avaa suunsa, hän häikäisee katsojat auktoriteetillaan. Jokainen sana tuntuu tarkkaan mietityltä ja voimaa täynnä olevalta. Caesar ei kuitenkaan nimensä tapaisesti ole mikään hirmuvaltainen diktaattori, vaan hänellä on hyvä sydän ja hän välittää lajitovereistaan suuresti. Hahmo yrittää toimia aina sen mukaan, mikä on parasta muille apinoille ja ajattelee vasta sitten itseään.
     Sarjan uusi ihmissankari on Jason Clarken näyttelemä Malcolm, hyväsydäminen mies, joka miettii sekä ihmiskunnan että tietysti oman perheensä parasta. Malcolm johtaa joukkoa, joka yrittää löytää metsästä vanhaa patoa, jonka he uskovat tarjoavan sähköä kaupungille. Hahmo uskoo ihmisten ja apinoiden välisen rauhan olevan mahdollista ja pyrkiikin saavuttamaan sen. Malcolm on pidettävä tyyppi ja Clarkesta löytyy oikeaa henkeä hahmolle.

     Malcolmilla on poika nimeltä Alexander (Kodi Smit-McPhee) ja naisystävä nimeltä Ellie (Keri Russell). Alexander on aika hiljainen nuori, joka pitää piirtämisestä. Ellie taas on entinen lääkäri ja hän ihastuu apinoiden luomaan kulttuuriin. Vaikka hahmot ovat kiva lisä tarinaan ja tarjoavat toimivia motiiveja Malcolmille, minkä lisäksi Smit-McPhee ja Russell ovat hyviä rooleissaan, eivät he silti oikein tunnu erityisemmin miltään. Kaksikko jää aika vaisuksi, eikä heitä muista kovin hyvin leffan päätyttyä. Pariskunnan ja Alexanderin lisäksi metsään lähtee myös Carver (Kirk Acevedo), joka ei kovin usein toimi viisaasti.

San Franciscon ihmisten johtajaksi on noussut Gary Oldmanin esittämä Dreyfus, joka uskoo, että apinat aiheuttivat sairauden, joka tappoi lähes kaikki ihmiset ja sen takia hän ei pidä niistä lainkaan. Alexanderin ja Ellien tapaan myös Dreyfus on hyvä lisä tarinaan, mutta jotain jää silti uupumaan. Onneksi yhdessä kohtauksessa hahmolle näytetään hieman taustatarinaa, mikä luo mainion lisän ja katsoja ymmärtää paremmin, miksi Dreyfus ei apinoista välitä. Oldman on tuttuun tapaansa oivallinen roolissaan ja uskottava ihmisten johtohahmona.

     Edellisestä elokuvasta tuttu Koba-apina tekee paluun, mutta tällä kertaa häntä esittää Christopher Gordonin sijaan Toby Kebbell. Jo Apinoiden planeetan synnyssä näki, että Koban ilkeys tulee vielä joskus kasvamaan ja niinhän hänelle tapahtuu. Koba oli viettänyt suuren osan elämästään vankeudessa ihmisten koe-eläimenä, joten hänellä on todella hyvä syy suorastaan vihata ihmisiä. Hahmo ei todellakaan hyväksy minkäänlaista rauhaa kahden lajin välille ja siitä alkaa seurata ongelmia.
     Koban lisäksi muutama muukin tuttu apinahahmo palaa. Oranki Maurice (Karin Konoval) on sama sympaattinen heppu kuin aiemminkin. Rocket (Terry Notary) on muuttunut kiltimmäksi ja hänellä on lapsi nimeltä Ash (Doc Shaw). Viimeksi vain nopeasti esitellystä Corneliasta (Judy Greer) on tullut Caesarin sielunkumppani ja heillä on kaksi lasta: Blue Eyes (Nick Thurston) ja pienokainen, joka syntyy heti leffan alussa. Blue Eyes ihailee Kobaa ja on omaksunut tämän ajatusmallin ihmisistä. Edellisessä osassa esiintyviä ihmisiä ei tässä nähdä ollenkaan, jos yhtä valokuvaa ja videoklippiä James Francon näyttelemästä Will Rodmanista ei lasketa mukaan.

Jos Apinoiden planeetan synty ei tuntunut perinteiseltä megabudjetin tehoste-elokuvalta, vaan perustuikin enemmän draamaan, syvällisempiin pohdintoihin ja jännitykseen, niin se ei ollut vielä mitään verrattuna tähän teokseen. Heti alussa nähdään lyhyesti kertaus edellisen osan lopusta ja uutispätkiä ihmiskunnan tuhoutumisesta, joka pohjustaa upeasti tulevaa synkkää tunnelmaa. Tämän jälkeen elokuva muuttuu kuin hyvin kummalliseksi luontodokumentiksi, jossa suuresti viisaantuneet apinat metsästävät itselleen ruokaa ja näytetään, millaisen "kaupungin" he ovat rakentaneet itselleen. Nuorimmille opetetaan yhteiskunnan perussääntöjä ja viisaimmat miettivät tapoja, miten he voivat turvata olonsa täydellisesti. Elokuvan alku on rauhallinen ja jos se ei olisi jo tällä lailla poikkeava normaalista, lähes kaikki dialogi tapahtuu viittomalla. Siinä sitä sitten katsoo, kun apinat viittovat toisilleen asioista ja välillä päästävät lajille tyypillisiä murahduksia. Tylsää se ei kuitenkaan ole, ehei, vaan kaukana siitä. Kaikki Apinoiden planeetan vallankumouksen kohtaukset, joissa pelkät apinat kommunikoivat toistensa kanssa ja leffa tuntuu puhtaasti draamalta, ovat suorastaan hypnoottisen vangitsevia. Tällaiset kohdat ovat kauniita ja niiden aikana unohtaa kokonaan katsovansa tietokoneella tehtyjä apinoita, joita näyttelijät alun perin esittivät harmaissa kokovartaloasuissa. Niiden hetkien aikana elokuva tuntuu oikeasti taiteelta.

Elokuvan ensimmäiset kolme varttia ovat lähestulkoon täydellistä katseltavaa. Kuitenkin ei-niin-mielenkiintoisen patojuonikuvion noustessa suuremmin esille, teos alkaa heikentyä hieman. Ihmishahmot nousevat entistä enemmän esille, eikä leffasta löydy täysin samaa koukuttavuutta. Samalla onneksi alkaa jännittävän ilmapiirin luonti, kun syntyy juoni toisen lajin hävittämiseksi ja alkaa odottamaan, mitä tulee tapahtumaan? Konfliktit kasvavat hiljalleen elokuvan edetessä ja homma huipentuu nimen mukaiseen vallankumoukseen. Vaikka loppupää on alkua toiminnallisempi, ei meno koskaan muutu tavanomaiseksi Hollywoodin popcorn-viihteeksi, vaan elokuva pitää väkevästi otteensa loppuun saakka.

Apinoiden planeetan vallankumouksessa käsitellään paljon tunteita, etenkin apinoiden puolelta. Caesarin suuret tunteet ovat vaikuttavia ja ne koskettavat kaiken aikaa katsojaa. Apinoiden luoman yhteiskunnan tutkiminen on erittäin kiehtovaa ja sitä haluaisi nähdä vieläkin enemmän. Apinat ja ihmiset pystyisivät ihan varmasti elämään sovussa, jos tiettyjä yksilöitä ei olisi olemassa. Mutta kun kumpikaan laji ei oikein tunne toista, eivät he voi luottaa siihen, että toinen olisi yhtä ystävällinen. Näin lajien välille syntyy jännite, jonka laukeamista odottaa innolla. Todellisessakin maailmassa on tällaista voimakasta jännitettä eri maiden tai uskontojen välillä, varsinkin nykypäivänä kun kaikenlaisia hirveyksiä tapahtuu yllättäen. Elokuvaan on saatu hienosti samanlaisuutta, vaikka toinen osapuoli koostuukin puhuvista apinoista. Hyvin nopeasti leffan aikana syntyy sellainen tunne, että toinen osapuolista ei tule selviämään ja elokuvan nimen mukaisesti kyseessä todella on apinoiden planeetta ja tarina on selvästi viemässä kohti alkuperäistä Apinoiden planeettaa.

Elokuvan ohjaus on vaihtunut Rupert Wyattilta Matt Reevesille, joka tietää selvästi, millaisen maailman hän haluaa luoda, kun suurin osa ihmisistä on kuollut. Reeves on onnistunut hienosti työssään ja on erinomaista, että hän ohjaa sarjan seuraavankin osan. Käsikirjoituksesta vastaa tässäkin pariskunta Rick Jaffa ja Amanda Silver, joiden lisäksi kirjoittamisessa on ollut mukana myös Mark Bomback. Kolmikko on tehnyt upeaa työtä, vaikka he olisivat voineet syventää ihmishahmoja enemmän ja uskaltaa näyttää lisää hiljaista apinaeloa. Elokuvan visuaaliset tehosteet ovat tietenkin todella näyttävät. Apinat näyttävät uskomattoman aidoilta, jolloin unohtaa, että he ovat osittain tietokoneella toteutetut. Leffa on myös kuvattu mainiosti ja mukana on useita pitkiä otoksia, jotka ovat tyylikkäitä. Leikkaus on sujuvaa ja onneksi elokuva saa kulkea rauhassa eteenpäin. Lavasteet ovat erinomaiset, kuten myös puvustus ja maskeeraus. Ääniefektit ovat loistavia ja säveltäjä Michael Giacchino on saanut aikaiseksi koskettavaa, kaunista ja eeppistä musiikkia.

Blu-rayn kuvanlaatu on upea. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja kohtauksia, trailereita, leffan lähtökohdista kertova "Journey to Dawn", Caesarista kertova "Andy Serkis: Rediscovering Caesar", näyttelijöistä kertova "Humans and Apes: The Cast of Dawn", apinoiden teosta kertovat "Move Like an Ape: An Artist's Medium" ja "Weta and Dawn", apinoiden kulttuurista kertova "The Ape Community", leffan maailmasta kertova "The World of Dawn" ja lopputaistelusta kertova "The Fight for a New Dawn", sekä lyhyt vilkaisu Ridley Scottin elokuvaa Exodus: Gods and Kings (2014).

Yhteenveto: Apinoiden planeetan vallankumous on kaunis teos, joka poikkeaa hyvin voimakkaasti tavallisista tehoste-elokuvista. Mukana on paljon kohtauksia, joissa keskustellaan vain viittomakielellä, eikä niissä erityisemmin tapahdu mitään, mutta katsojana ei silti voi muuta kuin jäädä tuijottamaan. Elokuvan tunteet ja tunnelmat välittyvät hienosti katsojille. Andy Serkis on edelleen täydellinen Caesarina, minkä lisäksi muutkin apinat ovat niin hyvin esitettyjä, että heissä on persoonaa jopa enemmän kuin ihmisissä. Malcolm on mainio heppu ja Gary Oldman suoriutuu osastaan Dreyfusina hyvin, mutta pääasiassa ihmiset jäävät apinoiden jalkoihin kiinnostavuudessa. Visuaalisesti teos on huikean upea. Sen maailma on kiehtova ja leffan päätyttyä on pakko saada nähdä lisää. Jos pidit sarjan edellisestä osasta, niin kannattaa katsoa tämäkin teos. Sarjan fanit voivat innostua, sillä tämä on selvästi enemmän Apinoiden planeettaa kuin edeltäjänsä, vaikkei olekaan vielä siinä pisteessä, missä koko saagan alkuperäinen filmi on. Apinoiden planeetan vallankumous sopii myös niille, jotka eivät yleisesti isoista tehostepätkistä välitä. Kyseessä on hieno elokuva ja todella toivon, että taso pysyisi Sota apinoiden planeetasta -leffassa. Hieman pelottaa, että tarkoittaako nimi puhdasta efektitaistelua, vai voisiko kyseessä olla todellisen sotaelokuvan kaltainen upeus? Jännityksellä jään odottamaan, mihin sarja tästä jatkuu...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Dawn of the Planet of the Apes, 2014, Chernin Entertainment, Ingenious Media, SOHO VFX, TSG Entertainment