Näyttelijät: Walker Scobell, Leah Sava Jeffries, Daniel Diemer, Dior Goodjohn, Charlie Bushnell, Aryan Simhadri, Virginia Kull, Jason Mantzoukas, Timothy Simons, Glynn Turman, Tamara Smart, Lin-Manuel Miranda, Aleks Paunovic, Toby Stephens, Kristen Schaal, Margaret Cho, Sandra Bernhard, Andra Day, Rosemarie DeWitt, Andrew Kavadas, Courtney B. Vance ja Nick Boraine
Genre: fantasia, seikkailu
Jaksomäärä: 8
Jakson kesto: 35 minuuttia - 48 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 30 minuuttia
Ikäraja: 12
Rick Riordanin kirjoihin perustuva fantasiasarja Percy Jackson ja olymposlaiset nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä Disney+ -palvelussa joulukuussa 2023, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2024 ja nyt Percy Jackson ja olymposlaisten toinen tuotantokausi on julkaistu Disney+:ssa. Itse olin lapsena innokas Percy Jackson -fani, mutta suhtauduin ristiriitaisesti kirjoista aiemmin tehtyihin elokuviin. Pidin uuden sarjan avauskaudesta, vaikka koinkin sen hieman kiirehtivän tarinaansa läpi. Olen odottanut jatkoa positiivisin mielin ja katsoinkin uudet jaksot heti niiden julkaisupäivinä.
Kun Grover-satyyri katoaa etsiessään taianomaista Kultaista taljaa, Percy Jackson ja Annabeth lähtevät etsimään ystäväänsä vaaralliselta Hirviöidenmereltä.
Sarjan tutut puolijumalat ja kumppanit tekevät paluun, lähtien tietty nimikkosankarista Percy Jacksonista (Walker Scobell), joka sai sarjan avauskaudella tietää olevansa kreikkalaisen merijumala Poseidonin (Toby Stephens) poika ja joka onnistui välttämään suuren konfliktin löytämällä ja palauttamalla setänsä Zeuksen (näyttelijä vaihtunut Courtney B. Vanceen, Lance Reddickin menehdyttyä) mestarisalaman Olympokseen. Nyt Percy kiskaistaan taas uuteen seikkailuun, kun hänen paras kaverinsa Grover (Aryan Simhadri) katoaa etsintäretkellään Hirviöidenmerellä. Scobell osoittaa toistamiseen olevansa oikea valinta rooliinsa. Kun alkuihmetys on poissa, Scobell pääsee tuomaan Percystä muitakin puolia, tämän ymmärtäessä oman asemansa puolijumalten maailmassa.
Myös Annabeth (Leah Sava Jeffries), petturi Luke (Charlie Bushnell), Percyä nenänvarttaan pitkin katsova Clarisse (Dior Goodjohn), sekä puoliveristen leiriä pyörittävät Chiron (Glynn Turman) ja Dionysos (Jason Mantzoukas) ovat menossa mukana ja uusina tuttavuuksina kakkoskaudella esitellään muun muassa nuori kyklooppi Tyson (Daniel Diemer), ikuiseen nälkään kirottu Tantalus (Timothy Simons), Circe-noita (Rosemarie DeWitt), sekä Hirviöidenmerellä asusta suuri kyklooppi Polyfemos (Aleks Paunovic). Jeffrieskin jatkaa hyvää työtään Annabethina, Diemerin hypätessä onnistuneesti menoon mukaan sympaattisena Tysonina. Bushnell ei valitettavasti vieläkään vakuuta pahoja puolijumalia johtavana Lukena ja suorastaan myötähäpeällisen kehno on Simons Tantaluksena, joka on saapunut pitämään jöötä puoliveristen leirissä. Asiaa ei auta hahmon vaivaannuttavan halvannäköinen toteutus.
Percy Jackson ja olymposlaiset -sarjan toinen tuotantokausi jatkaa avauskauden viitoittamalla linjalla. Sarja pysyy ilahduttavasti uskollisempana lähdemateriaalilleen kuin aiemmat elokuvayritykset, mutta täysin vaivattomasti Rick Riordanin teokset eivät vieläkään siirry ruuduille. Ykköskautta vaivannut kiirehtiminen on onneksi korjattu kakkoskaudella. Jaksot eivät tunnu vain juoksevan kirjoista tuttuja kohtauksia läpi kuin rasteja ruutuun merkiten, vaan kakkoskaudella tarinankerronta hengittää enemmän ja kohtausten annetaan liikkua omalla painollaan eteenpäin. Harmillisesti kakkoskauden ongelmaksi muodostuu omalla kohdallani se, että mielestäni kakkoskirja Hirviöidenmeri ei ole ikinä ollut tarinansa puolesta yhtä hyvä kuin sarjan avausosa Salamavaras.
Toinen tuotantokausi jää kyllä plussan puolelle, mutta sarja ei vieläkään mielestäni pääse sellaiseen vauhtiin kuin siltä toivoisi ja mihin Percy Jacksonin saagassa olisi potentiaalia. Kaudella on selkeitä huippuhetkiä, joista iso osa syntyy Percyn ja Tysonin välille muodostuvasta siteestä. Osa Hirviöidenmerellä tapahtuvista tilanteista ovat selvästi kiinnostavampia kuin toiset. Toisinaan kausi nappaa mukaansa, toisinaan siitä taas uupuu tarvittava seikkailufiilis ja jännite. Loppuhuipennus ajaa asiansa, vaikka samalla sitä vaivaakin tietty halpuus. Kolmas, Titaanien kirous -kirjaan perustuva kausi on jo kuvattu ja sen on ilmoitettu alkavan myöhemmin tänä vuonna. Vaikka Percy Jackson ja olymposlaiset onkin jättänyt minut pienesti kylmäksi, odotan tulevaa silti positiivisin mielin, koska tästä se todellinen konflikti vasta käynnistyy. Sekä jo ihan vain sen takia, että myöhempiä kirjoja ei ole vielä sovitettu näyteltyyn muotoon aiemmin.
Tuotantokauden ohjaajien työ on ailahtelevaa, eivätkä he välillä vaikuta osaavan päättää, kuinka nuorille tai vanhoille katsojille sarja olisi tarkoitettu. Lapsellisuuksien ja synkistelyn yhteentörmäys on paikoin kummastuttava. Teknisesti Percy Jackson ja olymposlaisten kakkoskausi on myös ailahteleva. Kausi on kelvollisesti kuvattu ja leikattu kasaan. Osa lavasteista ovat hienoja ja onneksi Polyfemos-kyklooppi on vakuuttavasti luotu asua ja maskeerausta sekä tietokonetehosteita yhdistelemällä. Muuten digiefektien taso vaihtelee näyttävästä keskeneräiseen. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Bear McCrearyn ja Sparks & Shadowsin säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.1.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.impawards.com
Percy Jackson and the Olympians, Yhdysvallat, 2023-, Walt Disney Studios, 20th Century Fox Television, 20th Television, Co-Lab 21, Gotham Group, Moorish Dignity Productions, Quaker Moving Pictures
Pääosissa: Maia Kealoha, Chris Sanders, Sydney Elizebeth Agudong, Zach Galifianakis, Billy Magnussen, Kaipo Dudoit, Amy Hill, Courtney B. Vance, Hannah Waddingham ja Tia Carrere
Genre: seikkailu, komedia, scifi
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 7
Lilo & Stitch on näytelty uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn animaatioelokuvasta Lilo ja Stitch(Lilo & Stitch) vuodelta 2002. Vuonna 2018 Disney-yhtiö ilmoitti työstävänsä animaatiosta näyteltyä versiota. Aluksi Mike Van Waes kirjoitti käsikirjoituksen ja Jon M. Chu valittiin ohjaajaksi, mutta molemmat jättivät projektin. Chris Kekaniokalani Bright ryhtyi muokkaamaan Van Waesin tekstiä ja Dean Fleischer Camp korvasi Chun ohjaajana. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä huhtikuussa 2023, mutta kun asuja sisältänyt vaunu poltettiin, tuotantoa täytyi viivästyttää kuukaudella. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa, mutta heinäkuussa ne keskeytettiin Hollywoodin näyttelijöiden lakon takia. Alun perin elokuva oli tarkoitus julkaista suoraan Disney+ -palvelussa, mutta leffa päätettiinkin siirtää teattereihin. Nyt Lilo & Stitch on saanut ensi-iltansa ja itse en pahemmin odottanut sen näkemistä. Olen kyllästynyt Disneyn uudelleenfilmatisointivillitykseen, minkä lisäksi koin, että Lilo ja Stitch oli liian tuore elokuva, eikä kaivannut uutta versiota. Epäilystäni huolimatta kävin katsomassa uuden Lilo & Stitchin heti ensi-iltapäivänä.
Pienellä Havaijin saarella asustavan Lilo-tytön elämä mullistuu, kun hänen uusi koiransa Stitch paljastuu avaruusolennoksi, jota jahtaa Galaktinen Federaatio.
Lukuisat tytöt hakivat Lilon rooliin, kunnes pestin nappasi alle kouluikäinen Maia Kealoha. Kealoha onkin nappivalinta rooliin. Hän tulkitsee hyvin hahmonsa rasavilliä luonnetta, mutta samalla myös tiettyä ulkopuolisuuden tunnetta, kun Lilon ikätoverit katsovat häntä nenänvartta pitkin. Kealoha tekee Lilosta sympaattisen, minkä lisäksi on ihailtavaa, kuinka luontevasti hän esiintyy, ottaen huomioon että kyseessä on hänen debyyttiroolinsa ja että pitkät pätkät hänen vastanäyttelijänään on ollut nukke tai muu vastaava, mikä on jälkikäteen korvattu tietokoneanimoidulla Stitchillä. Stitch on karkuteillä oleva avaruusolento, joka on suunniteltu tuhoamaan kaiken tieltään. Stitchin äänenä kuullaan alkuperäisleffan tapaan Chris Sanders, jonka luoma ääni onkin jo varsin ikoninen, puhumattakaan Stitchin pahantahtoisesta naurusta.
Muita hahmoja elokuvassa ovat Lilon isosisko Nani (Sydney Elizebeth Agudong), joka on huolehtinut Lilosta heidän vanhempiensa menehdyttyä, heidän naapurinsa David (Kaipo Dudoit) ja tämän isoäiti Tūtū (Amy Hill), avaruusolioihin erikoistunut CIA-agentti Cobra Bubbles (Courtney B. Vance), sosiaalityöntekijä Kekoa (alkuperäisleffassa Nania ääninäytellyt Tia Carrere), sekä Galaktisen Federaation johtaja (Hannah Waddingham), sekä Stitchin luoja Jumba (Zach Galifianakis) ja tieteilijä Pleakley (Billy Magnussen), jotka lähtevät jahtaamaan Stitchiä. Kealohan tapaan myös Agudong on hyvä valinta osaansa ja he muodostavat oivan siskoskaksikon. Cobra Bubblesin jakaminen kahdeksi hahmoksi on ihan toimiva veto, mutta sen sijaan on harmi, että alkuperäisleffan pahis, Stitchiä jahtaava kapteeni Gantu on jätetty pois ja hänen häijyt piirteensä on siirretty Jumballe, joka oli alkuperäisessä vain vinksahtanut tiedemies. Nanin ja Davidin välisestä romanssista on lähes täysin luovuttu, mikä pistääkin paikoin pohtimaan, mikä virka nuorella miehellä edes on leffassa?
Uusi näytelty Lilo & Stitch -elokuva sisältää joitain muutoksia alkuperäiseen elokuvaan nähden, osa toimivia, toiset taas turhauttavia. En pitänyt siitä, että Jumbasta on tehty pahis, minkä lisäksi minua harmitti, että sen sijaan, että Jumba ja Pleakley olisivat yrittäneet soluttautua ihmisten joukkoon naurettavan kehnoilla valeasuilla, he muuttavatkin itsensä ihmisiksi. Paras muutos on se, kuinka Nani saa enemmän sisältöä ja elokuvassa näytetään, mitä unelmia Nani on joutunut uhraamaan, kun hänestä tuli yhtäkkiä Lilon huoltaja. Lilon ja Nanin sisaruussuhde, sekä Lilon ja Stitchin välille muodostuva ystävyys ovat elokuvan kantava voima, jolloin lopputulos ei tunnu vain laiskalta rahastukselta. Lähinnä minua jäi harmittamaan, että kun Disneyllä selvästi osataan kertoa tarinaa näistä siskoista ja heidän "koirastaan" kunnon sydämellä, miksei studio olisi voinut rohkaistua kertoa kokonaan uutta tarinaa heistä? Lilossa ja Stitchissä kun olisi potentiaalia monenlaisiin seikkailuihin.
Siinä, missä parin kuukauden takainen Lumikki-uudelleenfilmatisointi (Snow White - 2025) aiheutti lähinnä silmienpyörittelyä vaivaannuttavilla ratkaisuillaan, muutoksillaan ja korjausliikeyrityksillään, Lilo & Stitch on varsin harmiton ja kelvollinen uusi versio elokuvasta, joka ei olisi uutta versiota kaivannut. Alkuperäinen elokuva on edelleen yhtä riemastuttava, ihana, hauska ja jopa hiukan jännittävä, eikä sen ilmestymisestä ole vierähtänyt vielä kuin parisenkymmentä vuotta. Tosin jos tämä uudelleenfilmatisointi tuntuu tulevan turhan pian alkuperäisen jälkeen, niin seuraavaksi Disneyllä on luvassa näytelty versio Vaianasta(Moana - 2016). Jep, animaatiosta, jonka ilmestymisestä tulee kuluneeksi vasta yhdeksän vuotta ja joka viime vuonna osoitti, että senkin elokuvan hahmoissa on potentiaalia uusiin seikkailuihin, eikä vain saman tarinan kierrättämiseen.
Chris Sandersin sijaan uuden Lilo & Stitchin on ohjannut Dean Fleischer Camp, joka onnistuu tärkeimmässä, eli päähenkilöiden tunnesiteen muodostamisessa niin, että myös katsoja tykästyy näihin versioihin Lilosta, Stitchistä ja Nanista. Campista myös näkyy selvä ilo tehdä leffaa, eikä homma tunnu vain tuttujen kohtausten sieluttomalta läpikäynniltä. Chris Kekaniokalani Brightin ja Mike Van Waesin työstämä käsikirjoitus ontuu hieman tarpeettomien muutosten takia. Teknisiltä ansioiltaan uusi Lilo & Stitch on kelvollinen. Se on ihan hyvin kuvattu, lavasteet ovat oivat, puvustus mainiota ja äänimaailma hyvin työstetty. Dan Romerin säveltämät musiikit mukailevat Alan Silvestrin työtä alkuperäisleffan parissa ja mahtuupa mukaan muutamat Elviksen biisit. Tietokonetehosteiden taso ailahtelee. Itse Stitch näyttää hyvältä, mutta etenkin ihmisten vierellä Jumba ja Pleakley eivät vakuuta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.5.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Lilo & Stitch, 2025, Walt Disney Pictures, Rideback
Ohjaus: Ariel Schulman ja Henry Joost Pääosissa: Jamie Foxx, Dominique Fishback, Joseph Gordon-Levitt, Rodrigo Santoro, Amy Landecker, Colson Baker, Kyanna Simone Simpson ja Courtney B. Vance Genre: toiminta, scifi Kesto: 1 tunti 51 minuuttia Ikäraja: 16
Project Power on Netflixin suoratoistopalvelun uusi supersankarielokuva. Se lähti liikkeelle Mattson Tomlinin käsikirjoituksesta nimeltä "Power", mistä useampi studio taisteli vuonna 2017. Lopulta Netflix nappasi käsikirjoituksen itselleen ja alkoi työstämään sen pohjalta filmatisointia. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2018 ja nyt Project Power on julkaistu Netflixissä. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin sen ideasta ja aloin jopa odottamaan sen näkemistä. Katsoinkin Project Powerin heti sinä päivänä, kun se ilmestyi Netflixin valikoimaan.
Yhdysvalloissa alkaa leviämään uusi huumausaine, mikä antaa käyttäjälleen supervoimat viideksi minuutiksi. Ex-sotilas Art uskoo aineen tehtailijoiden siepanneen hänen tyttärensä ja etsii tätä yhdessä huumediilerin ja poliisin kanssa.
Jamie Foxx näyttelee entistä sotilasta, Artia, jonka tytär on siepattu ja jota hän nyt vimmaisesti etsii. Taustastaan huolimatta Art ei pysyttele enää kaidalla polulla etsintäretkellään ja hänelle ei tuota vaikeuksia pistää hengiltä kaikkia, jotka saattavat olla tekemisissä sieppauksen kanssa. Foxx on erittäin hyvä roolissa ja tuo oikeaa intensiivisyyttä mukaan.
Etsintöihin mukaan Art saa yhteistyötä tekevän poliisi Frankin (Joseph Gordon-Levitt) ja nuoren huumediileri Robinin (Dominique Fishback). Molemmat hahmot alustetaan kiinnostavasti: Robin myy supervoimia antavaa ainetta eteenpäin, koska hänen äitinsä on pahasti sairas ja hän yrittää saada sairaalalaskut maksettua. Frank taas yrittää saada uuden aineen pois kaduilta, mutta hyödyntää ainetta itse saadakseen hommansa hoidettua, mikä luo hyvän konfliktin. Jossain kohtaa kuitenkin tuntuu siltä, ettei käsikirjoittajaa ole kiinnostanut kuljettaa heidän kehityskaariaan loppuun saakka ja he jäävät jopa ärsyttävän alikehitetyiksi. Fishback ja Gordon-Levitt ovat kuitenkin mainiot rooleissaan. On muuten erittäin mukava nähdä Gordon-Levittiä pitkästä aikaa. Hän nousi staraksi kymmenisen vuotta sitten Inceptionin(2010), Yön ritarin paluun(The Dark Knight Rises - 2012) ja Looperin (2012) kautta, mutta sitten hän tuntui suorastaan katoavan. Toivottavasti hän tekee nyt kunnon paluuta elokuvien pariin.
Project Power sisältää yhden vuoden kiehtovimmista konsepteista: pilleri, mikä antaa sinulle supervoimat, mutta vain viideksi minuutiksi, etkä tiedä minkä kyvyn saat, ennen kuin kokeilet. Yksi saa käyttöönsä tulivoimat, toisen iho muuttuu luodinkestäväksi ja kolmannelta kasvaa esiin luiset piikit - joku taas saattaa räjähtää välittömästi. En malttanut odottaa näkeväni, mitä kaikkea tällä idealla tehdään elokuvassa. Valitettavasti vastaus on, että eipä paljoa. Leffa on harmillisen vaisu raina, mikä hukkaa mahtavan potentiaalinsa keskittymällä kaiken aikaa vääriin asioihin... kuten räppäämiseen. Tässä leffassa räpätään hämmentävän, jopa kiusallisen paljon. Sillä kai haetaan ajatusta siitä, että supervoima voi olla muutakin kuin lasersilmät tai yli-inhimillinen vahvuus, mutta juonikuvio on lopulta todella kömpelösti käsitelty, kuten on moni muukin asia elokuvassa. Leffa tuntuu lähinnä pintaraapaisulta kaikesta, mikä herättikin itsessäni ajatuksen, miksei tästä tehty Netflix-sarjaa elokuvan sijaan?
Sen sijaan, että elokuva kertoisi siitä, mitä vaikutuksia tällaisella aineella todellisuudessa olisi maailmaan, se käyttää aikansa lähinnä pohtimaan, mistä tällainen aine on peräisin. Noh, mitä geneerisimmiltä ja tylsimmiltä pahiksilta, se on ainakin varmaa. Elokuvan roistot ovat kuluneen leffavuoden heikoimpia, niin surkeita, ettei heistä jää yhtään mitään käteen. He eivät luo minkäänlaista jännitettä tai uhkaa ja etenkin loppuhuipennus lässähtää täysin heidän takia. On hämmentävää, että Mattson Tomlinin käsikirjoitus oli pitkään työstämisen alla ja suuren kilpailun kourissa, mutta silti siitä on saatu aikaiseksi näin keskinkertainen raina. Lisäksi leffa kuvattiin lähes kaksi vuotta sitten, eli se on ollut jälkituotannossa pitkän aikaa, eikä epätasaisuudelle ole tehty mitään. Toimintakaan ei sen kummemmin vakuuta erilaisista syistä, kuten kehnoista tappelukoreografioista, heikoista tehosteista ja muuten vain laimeasta menosta. Elokuva yrittää olla raju, mutta se ei oikein uskalla olla sitäkään.
Käsikirjoittaja Mattson Tomlin ei ollut tätä ennen työstänyt ainuttakaan tekstiä, mistä olisi tehty elokuva ja paikoitellen sen kyllä huomaa selkeästi. Tomlin on keksinyt nerokkaan idean, mutta ei lopulta oikein tiedä, mitä tehdä sen kanssa. Asiaa eivät auta ohjaajakaksikko Ariel Schulman ja Henry Joost, joiden aiempiin filmeihin kuuluu Paranormal Activity 3 (2011) ja Paranormal Activity 4 (2012). Project Powerilla he jatkavat ihan katsottavien, mutta lopulta tyhjänpäiväisten ja keskinkertaisten elokuvien linjaansa. Tekninenkään toteutus ei ole päätähuimaava. Toimintakohtauksissa kamera heiluu ja erilaisten supervoimien toteutus digiefektein ei ole välillä kovinkaan uskottavaa. Mukaan mahtuu kyllä tyylikästäkin kuvausta, mutta ne ovat lopulta vain yksittäisiä taidokkaita kamerakikkailuja kaiken seassa. Äänimaailma on sentään oivallisesti rakennettu, vaikkakin musiikkipuolella mieleen jää oikeastaan vain Robinin räppäämiset.
Yhteenveto:Project Power hukkaa suuren potentiaalinsa keskinkertaisen toteutuksen takia. Leffalla olisi mahdollisuus olla erittäin raikas tuulahdus supersankarigenressä, mutta lopulta se jää vain vaisuksi rainaksi. Elokuva keskittyy jatkuvasti vääriin asioihin, eikä hyödynnä loistavia ideoitaan tarpeeksi. Lisäksi sen pahikset ovat jopa ala-arvoisen surkeita, eikä heihin ole panostettu lainkaan. Käsikirjoitus on kömpelö, eikä ohjauskaan huimaa päätä. Erikoistehosteiden ja kuvauksen taso heittelee, eikä oikein mihinkään ole keskitytty täysillä. Näyttelijäkolmikko Jamie Foxx, Joseph Gordon-Levitt ja Dominique Fishback ovat kuitenkin erittäin hyviä rooleissaan. On vain harmillista, kuinka tönkösti kahden jälkimmäisen hahmoja käsitellään. Project Power on valitettava pettymys, joka jättää vain toivomaan, että pintaa raapaisevan elokuvan sijaan olisimme saaneet samasta ideasta kunnon Netflix-sarjan. Netflix on kuitenkin huomattavasti parempi sarjojen kuin leffojen kanssa, mistä Project Power on jälleen yksi osoitus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Project Power, 2020, Netflix, Screen Arcade, Supermarché
Ohjaus: Steven Quale Pääosissa: Nicholas D'Agosto, Emma Bell, Miles Fisher, Ellen Wroe, P. J. Byrne, Jacqueline MacInnes Wood, David Koechner, Arlen Escarpeta, Courtney B. Vance ja Tony Todd Genre: kauhu Kesto: 1 tunti 32 minuuttia Ikäraja: 18
Jeffrey Reddickin ideoima kauhuelokuva Final Destination - viimeinen määränpää(Final Destination - 2000) oli tylyistä arvioistaan huolimatta menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa.Final Destination - viimeinen määränpää 2(Final Destination 2 - 2003) ja Final Destination - viimeinen määränpää 3(Final Destination 3 - 2006) menestyivät myös hyvin, mutta sarjan neljäs osa, The Final Destination (2009) oli selvästi sarjan isoin hitti lähes 200 miljoonan dollarin tuotoillaan. Neljännen osan oli tarkoitus olla viimeinen, mutta sen suuren menestyksen vuoksi tekijät päättivät tehdä vielä viidennenkin leffan. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2010 ja lopulta Final Destination 5 sai ensi-iltansa elokuussa 2011. Tämäkin leffa oli iso hitti ja jopa kriitikot kirjoittivat siitä aiempia osia positiivisempaan sävyyn. Itse en ollut aiemmin nähnyt ainuttakaan sarjan elokuvaa, mutta olin ollut tietoinen niistä jo vuosia. Kun huomasin sarjan avauselokuvan täyttävän 20 vuotta, päätin vihdoin "sivistää" itseäni ja aloin katsomaan sarjaa alusta alkaen. En pitänyt yhdestäkään filmistä ja The Final Destination oli mielestäni täyttä kuraa. Halusin kuitenkin saada sarjan vihdoin katsottua, joten katsoinkin Final Destination 5:n heti seuraavana päivänä edellisen osan jälkeen.
Sam Lawton ja hänen työkaverinsa ylittävät siltaa, kun Sam saa näyn, missä sillan rakenteet pettävät ja kaikki kuolevat hirvittävässä onnettomuudessa... Äh. Kyllä te tiedätte, mitä näissä elokuvissa tapahtuu. Päähenkilö pelastaa osan ihmisistä, onnettomuus tapahtuu, Kuolema jahtaa henkiinjääneitä jne.
Nicholas D'Agosto näyttelee tämänkertaisen kauhuskenaarion päähenkilöä Sam Lawtonia ja suoriutuu osastaan tarpeeksi hyvin. D'Agostolta löytyy heikommat hetkensä, kun esimerkiksi kauhun tunne ei täysin välity, mutta joissain kohdissa hän on vakuuttavampi kuin sarjan aiemmat päänäyttelijät. Hänen hahmonsa Sam on kuitenkin täysin yhdentekevä, jonka kohtalo ei jaksa kiinnostaa katsojaa. Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Samin tyttöystävä Molly (Emma Bell), Samin kaveri Peter (Miles Fisher) ja tämän tyttöystävä Candice (Ellen Wroe), itseään naistenmieheksi kuvitteleva Isaac (P. J. Byrne), tylsä Olivia (Jacqueline MacInnes Wood), myös mitäänsanomaton Nathan (Arlen Escarpeta), pomo Dennis (David Koechner), sekä mystisiä kuolemia tutkiva agentti Block (Courtney B. Vance). Vance onkin oiva valinta agenttihahmoksi, minkä lisäksi Koechner sopii oikein passelisti hieman typerähkön johtajan rooliin. Fisher pääsee paikoitellen herkuttelemaan hahmollaan, jota viedään yllättävän mielenkiintoiseen suuntaan, mutta muuten näyttelijät eivät erityisemmin vakuuta.
Final Destination 5 ei onneksi jatka sarjan aiempien osien linjaa, missä jokainen uusi osa on aina edellisiä huonompi. Olisikin ollut kumma, jos tämä olisi onnistunut olemaan surkeampi kuin The Final Destination. Ei tämäkään filmi hyvä ole - ehei, kaukana siitä - mutta on tämä parempi kuin muutama aiempi osa ja suunnilleen samalla kehnouden tasolla ensimmäisen osan kanssa. Elokuva onnistuu paremmin tasapainottamaan sarjan oudon vakavuuden ja huvittavan hullunkurisen konseptin. Kyseessä ei ole yhtä ylidramaattinen teos, vaan filmi tajuaa hieman aiempia paremmin, kuinka hölmö sarja Final Destination on ja herkutteleekin useassa kohtaa tällä hölmöydellä. Monet kuolemat ovat täysin kieli poskessa tehtyjä. Leffa onnistuu siis itsekin naureskelemaan urpoille jutuilleen, eikä tarjoa urpoja juttuja totisin ilmein ja ihmettele sitten, miksi katsoja nauraa. Kuolemiin oman kivan lisänsä tuo se, että elokuva onnistuu paikoitellen johtamaan harhaan siinä, miten hahmo tulee kuolemaan. Mukana on muutama hetki, joissa katsoja odottaa kuoleman tapahtuvan tietyllä tavalla, mutta elokuva yllättää täysin erilaisella ratkaisulla. Todellinen harhaanjohtaminen ja yllätys saadaan kuitenkin vasta ihan lopussa...
Monet muut sarjan ongelmista ovat kuitenkin yhä vahvasti läsnä. Hahmoista ei välitä tippaakaan ja kömpelö draamapuoli on pitkäveteistä. Kuoleman häijy suunnitelma on edelleen täysin pöhkö, eikä tämäkään filmi onnistu pelottamaan. Sentään yhteen kohtaan saadaan toimivaa jännitettä ja mukana on pari todella epämiellyttävää hetkeä, mutta muuten katsoja vain tuijottaa tapahtumia - välillä kyllästyneenä, välillä nauraen ja välillä pyöritellen silmiään. Tarina kulkee täysin samalla kaavalla kuin aiemmissakin osissa ja etenkin nyt, kun katsoin kolme sarjan osaa peräkkäin, alkoi kaavamaisuus todella turhauttamaan. Lisäksi itseäni oikein ärsytti, kuinka usein kuolemat johtuvat siitä, että näissä leffoissa kaikki laitteet tuntuvat aina olevan rikki. Ruuveja ei ole väännetty kunnolla, sähköpiuhat ovat vahingoittuneita jne. Kuoleman on helppo napsia ihmisiä, kun he ovat niin tyhmiä. Hahmojen tyhmyys on raivostuttanut läpi leffasarjan, eikä Final Destination 5 ole poikkeus.
Elokuvan on ohjannut Steven Quale, joka oli aiemmin ohjannut pari pienelle huomiolle jäänyttä filmiä, sekä toiminut toisen yksikön ohjaajana James Cameronin jättifilmeissä Titanic(1997) ja Avatar(2009). Quale ei häikäise lahjoillaan sen enempää kuin sarjan aiemmat ohjaajat James Wong ja David R. Ellis, mutta ymmärtää sarjan hölmöyden paremmin kuin he. Käsikirjoittaja Eric Heisserer kierrättää paljon aiemmista osista, mutta tuo jotain mielenkiintoista mukaan loppupäässä. Final Destination 5 on kelvollisesti kuvattu ja tarpeeksi toimivasti leikattu. Digiefektit ovat hieman parantuneet The Final Destinationin videopelimäisyydestä, mutta eivät ne enää näytä kummoisilta. Parissa kohtaa käytetyt digi-ihmiset ovat aika järkyttävä näky. Tämäkin filmi tehtiin 3D:ksi ja kikkaa hyödynnetään useissa tappokohtauksissa. 3D:nä katsottuna nämä saattoivat olla veikeitä hetkiä, mutta 2D:nä katsottuna ne lähinnä huvittavat kaikessa kökköydessään. Maskeeraustiimi tekee parissa kohtaa oivaa työtä ja ääniefektit ovat hyvin rakennetut. Brian Tylerin säveltämät musiikit yrittävät rakentaa tunnelmaa, mutta ovat usein vain kovaa taustamelua.
Yhteenveto:Final Destination 5 onnistuu yllättämään, nostamalla tasoa muutaman edellisen osan jälkeen, mutta on se silti aika kehno kauhuraina. Paikoitellen elokuva onnistuu johdattamaan katsojaa harhaan sillä, miten hahmot tulevat kuolemaan ja lopuksi filmi tarjoaa mukavan käänteen. Lisäksi elokuva onnistuu aiempia osia paremmin tasapainottamaan typeryyden ja vakavuuden, eikä ota itseään liian tosissaan. Monet sarjan huonoista puolista ovat kuitenkin yhä vahvasti läsnä. Hahmoista ei välitä tippaakaan ja katsoja lähinnä vain odottaa, että he kuolevat. Jotkut jutut ärsyttävät tyhmyydellään, toiset taas mielikuvituksettomuudellaan. Kauhun tunnetta ei synny, mutta onnistuu leffa parissa kohtaa hieman viihdyttämään. Tehosteet ovat paremmat kuin edellisissä osissa, mutteivät silti sen kummemmin vakuuta. Jos pidit aiemmista osista, on Final Destination 5:kin varma osuma. Jos et ole pitänyt sarjan edellisistä elokuvista, on turha vaivautua tämänkään kanssa. Vaikka kaikki pitkään jatkuneet kauhuleffasarjat ovat kokeneet ala- ja ylämäkiä (yleensä voimakkaita alamäkiä alkuperäisen elokuvan jälkeen), Final Destination on siitä erityinen sarja, että se aloitti pohjalta ja pyöri pohjalla sinne sun tänne viiden elokuvan ajan. Rahaa nämä teokset ovat kuitenkin tehneet, eikä olekaan siis ihme, että uutta Final Destinationia suunnitellaan jo...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Final Destination 5, 2011, New Line Cinema, Parallel Pictures, Parallel Zide, Jellystone Films
Ohjaus: John McTiernan Pääosissa: Sean Connery, Alec Baldwin, Scott Glenn, Sam Neill, James Earl Jones, Courtney B. Vance, Richard Jones, Tim Curry, Stellan Skarsgård, Joss Ackland, Boris Lee Krutonog ja Tomas Arana Genre: trilleri Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia Ikäraja: 12
The Hunt for Red October, eli suomalaisittain Punaisen lokakuun metsästys perustuu Tom Clancyn samannimiseen kirjaan vuodelta 1984, mikä aloitti Clancyn huippusuositun "Jack Ryan" -kirjasarjan (1984-). Vaikka kirjasta tuli nopeasti iso menestys, elokuvayhtiöt eivät kiinnostuneet sen sovittamisesta elokuvaksi. Tuottaja Mace Neufeld kuitenkin ihastui kirjaan ja yritti saada tarjottua sitä eri yhtiöille jopa puolentoista vuoden ajan, kunnes Paramount suostui tekemään elokuvan. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 1989 ja lopulta Punaisen lokakuun metsästys sai maailmanensi-iltansa 2. maaliskuuta 1990 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys ja se sai paljon kehuja kriitikoilta. Leffa voitti Oscar-palkinnon äänitehosteistaan, minkä lisäksi se oli ehdolla myös parhaan leikkauksen ja äänityksen palkinnoista. Itse olen ollut tietoinen filmistä jo vuosia ja jo lapsena sen punamusta juliste on kiehtonut minua. En ollut kuitenkaan aiemmin katsonut leffaa, mutta kun huomasin sen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin sivistää itseäni katsomalla ja arvostelemalla Punaisen lokakuun metsästyksen.
Marraskuussa 1984 Yhdysvaltoja lähestyy Neuvostoliiton uudenlainen sukellusvene nimeltään Punainen lokakuu. Analyytikko Jack Ryan lähetetään selvittämään, onko sukellusveneen komentaja, Marko Ramius aikeissa hyökätä vai loikata Yhdysvaltoihin?
Alec Baldwin pääsee olemaan ensimmäinen näyttelijä, joka herättää Tom Clancyn Jack Ryan -hahmon eloon valkokankailla. Jack ei ole mikään toimintasankari, joka lähtee taisteluun aseet laulaen. Hän uskoo sanojen ja järkeilyn voimaan, ja yrittääkin selvitä tilanteista älynsä ja puhelahjojensa avulla. Jack on huomattavasti samaistuttavampi ja inhimillisempi kuin monet tällaisten filmien päähahmot ja Baldwin suoriutuu roolistaan taidokkaasti. Hän on uskottava CIA:n analyytikkona ja katsojana on välittömästi hänen puolellaan, kun tämä ryhtyy selvityspuuhiin.
Vaikka Jack Ryan onkin yleensä Clancyn tarinoissa päähenkilö, Punaisen lokakuun metsästyksen päähenkilö on oikeastaan neuvostoliittolainen sukellusveneen komentaja Marko Ramius, jota näyttelee entinen James Bond -tähti Sean Connery. Skottiaksentillaan puhuva Connery ei kertaakaan huijaa katsojaa luulemaan, että hän olisi venäläinen, mutta Connery korvaa tämän upealla karismallaan. Hän onnistuu vangitsemaan kohtauksensa ja hänen puhuessa niin katsoja kuin hahmotkin haluavat kuulla kaiken, mitä hänellä on sanottavanaan. Komentaja Ramius on myös kiinnostava persoona ja on kiehtovaa seurata, millä aikomuksilla hän lähestyy Yhdysvaltoja. Elokuvassa nähdään myös mm. Scott Glenn lentotukialus USS Dallasin komentajana, James Earl Jones amiraali Greerinä, Courtney B. Vance USS Dallasin ääniluotaimen käyttäjänä Jonesina, Sam Neill Punaisen lokakuun kapteeni Vasilina, Tim Curry tohtori Petrovina, sekä Stellan Skarsgård V.K. Konovalov -sukellusveneen komentajana Tupolevina. Kaikki näyttelijät suoriutuvat osistaan mallikkaasti. Glenn, Earl Jones, Neill ja Skarsgård omaavat tiettyä lujuutta, mitä johtajuus vaatii ja jokainen onnistuu näyttämään lahjansa leffan aikana.
Odotin ja toivoin Punaisen lokakuun metsästyksen kolahtavan itsellenikin, mutten uskonut, että pitäisin siitä näin paljon. Kyseessä on aivan mahtava trilleri, missä jännitys vain tiivistyy tiivistymistään. Elokuva nappaa nopeasti mukaansa ja sen tunnelma on alusta asti erinomaisesti rakennettu. Leffaan on saatu jotain todella koukuttavaa, ja Punaisen lokakuun mahdollinen uhka pistää katsojan heti jännittämään, miten tässä tulee käymään. Elokuvassa tuodaan esimerkillisesti esille, kuinka aika alkaa loppua ja siten myös jännitettä nostetaan kohti huippuaan. Tilanteesta tekee erityisen jännittävän se, kuinka Jack on ainoa, jonka takaraivossa jyskyttää ajatus siitä, että mitä jos komentaja Ramiuksen aikomus ei olekaan aloittaa kolmatta maailmansotaa ampumalla ydinohjuksia Yhdysvaltoihin. Muut tapahtumaa selvittävät ovat valmiita ampumaan Punaisen lokakuun torpedoilla merenpohjaan, mutta Jackin ajatus kasvaa yhä vain suuremmaksi ja hän kokee, että hänen täytyy selvittää asioiden todellinen laita.
Elokuvan rytmitys on myös fantastista. Leffa kulkee rauhassa eteenpäin ja siinä on paljon pitkiä kohtauksia, joissa lähinnä keskustellaan. Filmi kuitenkin lumoaa niin hyvin, että aika menee todella nopeasti. Jännite ei kertaakaan hellitä, vaan elokuva kiristää otettaan katsojasta yhä vain tiukemmaksi. Leffa myös tarjoaa katsojalle tunteen siitä kuin olisi itsekin jumissa metalliputkilossa veden alla. Sukellusveneestä tehdään ahdistava paikka ja se vain tuo oman hienon lisänsä tunnelmaan. Pidän myös paljon siitä, kuinka Jackille ja komentaja Ramiukselle rakennetaan jonkinlaiset välit, vaikka he kohtaavatkin vasta filmin loppupäässä, eivätkä sitä ennen puhu toisilleen sanaakaan. Toimintaa ei juurikaan ole mukana, mikä on toisaalta hyvä, sillä tummansinistä taustaa vasten torpedoja väistelevien metallipötköjen seuraaminen voisi helposti käydä tylsäksi. Elokuvan vähäiset toimintakohtaukset ovat tarkkaan harkittuja ja siksi niin tehokkaita.
Elokuvan on ohjannut John McTiernan, joka oli noussut tätä ennen isoksi tekijäksi ohjattuaan kaksi toimintaklassikkoa Predator - saalistajan(Predator - 1987) ja Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard - 1988). McTiernan jatkaa Punaisen lokakuun metsästyksellä voittokulkuaan ja osoittaa jälleen kykynsä rakentaa jännitystä monin eri tavoin. Larry Fergusonin ja Donald E. Stewartin työstämä käsikirjoitus on myös erinomainen ja se pitää katsojaa hyvin otteessaan. Elokuva on myös taidokkaasti kuvattu ja loistavasti leikattu. Valaisua hyödynnetään hienosti sukellusveneen sisällä, minkä lavasteet ovat myös vaikuttavat. Puvustustiimi on myös tehnyt hyvää työtä. Jotkut efekteistä ovat hieman nähneet parhaat päivänsä, kuten veden alla kiitävät torpedot, mutta eivät liikaa, jotta kohtaukset menettäisivät jännitteensä. Äänimaailmakin on oivallisesti rakennettu äänitehosteista Basil Poledourisin säveltämiin musiikkeihin. Kuoroilla mukaan saadaan eeppisyyttä, mikä nostaakin herkästi ihon kananlihalle.
Yhteenveto:Punaisen lokakuun metsästys on erinomainen jännityselokuva, mikä vain kasvattaa tunnelmaansa, mitä pidemmälle se etenee. John McTiernan osoittaa lahjakkuutensa jälleen kerran tunnelman kanssa, tehden filmistä paikoitellen jopa piinaavan. Elokuva antaa hädintuskin hengähdystaukoa, vaikka se kulkeekin rauhallisesti eteenpäin. Tarinan mukaansatempaavuus ja koukuttavuus ovat kuitenkin niin korkeat, ettei aika todellakaan käy pitkäksi. Toimintakohtaukset ovat tarkkaan harkittuja ja vaikka ne ovatkin eläneet parhaat päivänsä visuaalisesti, ovat nekin edelleen jännittävää seurattavaa. Basil Poledourisin säveltämät musiikit vielä tuovat mahtipontisen lisäyksensä filmin henkeen. Alec Baldwin on nappivalinta Jack Ryaniksi, joka on tyylikkäällä tavalla hieman erilainen sankarihahmo. Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Sean Connery, joka uhkuu karismaa komentaja Marko Ramiuksena. Suosittelenkin Punaisen lokakuun metsästystä kaikille hitaasti tarinaa kehittävien ja tunnelmaa rakentavien trillereiden ystäville. Kyseessä on upea teos, minkä hankin heti Blu-rayna hyllyyni!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Hunt for Red October, 1990, Paramount Pictures, Mace Neufeld Productions, Nina Saxon Film Design
Ohjaus: Alan Taylor Pääosissa: Jai Courtney, Emilia Clarke, Arnold Schwarzenegger, Jason Clarke, J. K. Simmons, Dayo Okeniyi, Matt Smith, Byung-hun Lee ja Courtney B. Vance Genre: scifi, toiminta Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia Ikäraja: 12 James Cameronin tekemä Terminator - tuhoaja (The Terminator - 1984) oli iso hitti, joten sarjaa jatkettiin. Terminator 2: Tuomion päivä (Terminator 2: Judgment Day - 1991) oli vielä isompi menestys, joten jatkoa seurasi jälleen. Cameron kuitenkin poistui projektista ja uudeksi ohjaajaksi valittiin Jonathan Mostow. Kolmas osa Terminator 3: Koneiden kapina (Terminator 3: Rise of the Machines - 2003) ei saanut yhtä hyvää vastaanottoa, mutta se tuotti niin paljon rahaa, että sarjaa päätettiin jatkaa vielä lisää. Ohjaaja vaihtui jälleen ja uudeksi ohjaajaksi valittiin McG, jolla oli suunnitelmia kokonaisen uuden Terminator-trilogian varalle. Terminator - Pelastus (Terminator Salvation - 2009) oli taas yksi kassamagneetti, mutta koska se ei saanut kovin positiivista palautetta, eivät jatkosuunnitelmat käyneet toteen. Viidennen osan teko osoittautui myös hankalaksi sen takia, että sarjan oikeudet lähtivät jälleen kiertelemään yhtiöltä toiselle, kunnes lopulta ne päätyivät Annapurna Picturesille vuonna 2012. Uuden leffan suunnittelu alkoi hyvin nopeasti ja kuvaukset lähtivät käyntiin kaksi vuotta myöhemmin. Lopulta Terminator Genisys sai ensi-iltansa kesällä 2015. Elokuva menestyi hyvin, muttei tarpeeksi jotta sitä olisi voinut pitää suurhittinä. Kriitikot eivät elokuvasta pitäneet ja monet fanit olivat myös pettyneitä. Itse taas pidin leffaa viihdyttävänä, kun kävin katsomassa sen elokuvateatterissa. Vaikka ostin sen Blu-rayna, en ollut kuitenkaan katsonut sitä uudestaan, kunnes vuoden alussa pidin äänestyksen, jossa lukijat saivat päättää yhden elokuvasarjan arvostelut kesälle 2017. Terminator-sarja voitti, jolloin oli jälleen aika katsoa filmit läpi ja arvostella ne.
Tulevaisuudessa pahaa Skynetiä ja sen tuhoajakoneita vastaan taistelevan ihmisvastarinnan johtaja John Connor lähettää uskollisen sotilaansa Kyle Reesen ajassa taaksepäin vuoteen 1984, suojelemaan Johnin äitiä, Sarahia, tuhoajalta joka on lähetetty tappamaan Sarah. Asiat ovat kuitenkin muuttuneet paljon, eikä menneisyys ole samanlainen, millaisena John sen kuvaili Kylelle.
Kyle Reeseä näyttelee Jai Courtney, joka ei täysin toimi roolissa. Kyle on nuori sotilas, joka ei tiedä muuta elämää kuin taistelun Skynetiä vastaan. Hän on uskollinen John Connorille ja on heti valmis taistelemaan tämän äidin puolesta, kun John niin pyytää. Läpi elokuvan Kylen taistelutaidot pääsevät esille, mutta valitettavasti näyttelijätaidot eivät, sillä Courtney ei ole kovin kummoinen näyttelijä. Tämän huomaa varsinkin kohtauksissa, joissa hänellä ei ole muuta tehtävää kuin puhuminen. Silloin hän ei kykene tuomaan tarvittavaa uskottavuutta esille. Sarah Connorina nähdään Game of Thrones -sarjan (2011-) tähti Emilia Clarke, jonka tiedän osaavan näytellä. Tässä Clarke ei kuitenkaan onnistu, sillä hän ei sovi rooliin lähes yhtään. Hän näyttää aivan liian nuorelta, eikä hän ole kaikkein uskottavin toimintakohtauksissa pistoolien ja kiväärien kanssa. Vaikka leffassa Sarah onkin samanikäinen kuin alkuperäisessä The Terminatorissa, on hahmo täysin erilainen. Sarah tietää tulevaisuudesta ja hän onkin valmistautunut sitä varten kouluttamalla itseään taistelemaan ja selviytymään.
Arnold Schwarzenegger tekee paluun sarjaan kahdentoista vuoden tauon jälkeen. Herra nähdään tietty tutussa roolissaan tuhoajana, eli Terminaattorina. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan saavu tulevaisuudesta leffan alussa ja heilu tunteettomana siihen asti, että häntä opetetaan ihmisten tavoille, vaan hän on kulkenut jo vuosia Sarahin mukana, joka on nimennyt hänet Papaksi. Papasta onkin muodostunut isähahmo Sarahille, jonka tehtävänä on suojella Sarahia siihen asti, että itse tuhoutuu. Papa on kiehtova ja erilainen Terminaattorihahmo, sillä hän on paljon vanhempi kuin tuhoajat yleensä ja hänessä on enemmän inhimmillisiä piirteitä. On upeaa nähdä Schwarzenegger jälleen ikonisessa roolissaan, mutta harmillisen usein elokuvan aikana hän näyttää siltä, ettei häntä oikein kiinnosta enää. John Connorina nähdään tällä kertaa Apinoiden planeetan vallankumouksesta (Dawn of the Planet of the Apes - 2014) tuttu Jason Clarke, joka on kahden päänäyttelijän tavoin väärä valinta rooliin. Clarke ei ole uskottava suurena johtajana ja hän vetää osansa muutenkin aika laiskasti. Tämä ei ole kuitenkaan ainoa ongelma, sillä Johnin hahmo on kirjoitettu todella typerästi. Hänet on suoraan sanottuna pilattu ihan totaalisesti. Elokuvassa nähdään myös loistava (mutta tässä leffassa pahasti alikäytetty) J. K. Simmons etsivä O'Brienina, joka tietää tuhoajista menneisyydessä ja yrittää selvittää, mistä ne tulevat; Byung-hun Lee tuhoajamalli T-1000:na, joka kykenee muotoutumaan erilaisin tavoin, sillä se on tehty nestemäisestä metallista; Dayo Okeniyi Danny Dysonina, joka on luonut Genisys-ohjelman, jota ihmiset odottavat innolla; Courtney B. Vance Dannyn isänä, Miles Dysonina, joka on tuttu hahmo Terminator 2:sta; sekä uudessa Doctor Who -sarjassa (2005-) pääosaa kolmen kauden ajan esittänyt Matt Smith, joka nähdään pienessä, mutta tarinan kannalta tärkeässä roolissa.
Vaikka Terminator Genisystä pidetään sarjan viidentenä osana, ei se sitä kuitenkaan ole - ainakaan täysin. Teos on kyllä viidentenä ilmestynyt elokuva sarjassa, mutta heti alussa huomaa, ettei siinä huomioida edellisiä osia. Ensimmäisten viiden minuutin aikana Terminator 2: Tuomion päivä,Terminator 3: Koneiden kapina ja Terminator - Pelastus kirjoitetaan ulos jatkumosta, kertomalla tuomion päivän ajankohdaksi täysin eri vuosi kuin milloin se sarjassa oikeasti tapahtui ja näyttämällä Johnin ja Kylen ensikohtaaminen täysin erilaisella tavalla kuin edellisessä elokuvassa. Filmillä on selvästi yritetty aloittaa sarjaa alusta, siinä toivossa, että se nousisi yhtä suosituksi kuin esimerkiksi supersankarielokuvat, mutta siinä ei ole onnistuttu yhtään. Niissä supersankaripätkissä on nimittäin yksi asia, mitä tämä todella kaipaa: selkeä tarina.
Tuntuu siltä kuin käsikirjoittajat eivät olisi edes yrittäneet. Jos edellisissä osissa oli outouksia aikamatkustushommissa, tässä ne muuttuvat ihan käsittämättömiksi. Heti alussa tulee ensimmäinen virhe siinä, että jos kerran 1980-lukua on menty muokkaamaan, niin sen olisi pitänyt vaikuttaa tulevaisuuteenkin, eikä Kylelle pitäisi olla mikään yllätys, että Sarah olikin toimintasankari jo vuonna 1984. Juonikin poukkoilee sinne sun tänne. Yhdessä kohtaa pääkolmikko päättää matkustaa ajassa eteenpäin vuoteen 2017, ihan vain koska Kyle näki pari kertaa unta, että silloin tapahtuisi jotain jännää. Ja sitten mukaan tulee elokuvan pahis, joka on todella typerryttävän laiska ratkaisu. Elokuva on täynnä huonoja päätöksiä aina juonikuvioista roolituksiin, jolloin siitä on aika vaikea nauttia. Jo pelkästään se, että sarjaa ei keksitä jatkaa mitenkään muuten kuin kierrättämällä ensimmäisen osan juttuja uudestaan, on äärimmäisen laiska ratkaisu.
Se on kuitenkin pakko sanoa, että leffan alkupäässä nähdään erinomainen kohtaus. Siinä on nimittäin kopioitu alkuperäistä Terminator - tuhoajaa lähes kuva kuvalta, kun digitaalisesti nuorennettu Arskanaattori saapuu menneisyyteen ja käy kolmen punkkarin kimppuun. Tämä kuitenkin keskeytyy, kun paikalle ilmestyy vanha Papa, joka käy taistoon nuorempaa kyborgia vastaan. Se on selvästi koko teoksen paras kohtaus, mikä on sinänsä surullista, että mikään leffan ikioma hetki ei yllä lähellekään sen tasoa. Joitain viihdyttäviä toimintakohtauksia on kyllä mukana; esimerkiksi taistelu Golden Gate -sillalla koulubussissa on oikein mainiota hömppää. Valitettavasti mukana ei ole ainuttakaan kovin ihmeellistä toimintapätkää. Lopputaistelu on myös liian pitkä, jolloin jopa sen pieni viihdyttävyysarvokin laskee. Jännitystäkään ei ole saatu luotua mihinkään kohtaan, varsinkaan kun kenenkään kohtalo ei kiinnosta. Siinä missä kahdessa ensimmäisessä osassa jännitti, milloin ja mistä pahis seuraavaksi hyökkää, tässä vain odottaa, että vastus vaivautuisi ilmestymään paikalle, jotta jotain vähänkin mielenkiintoista tapahtuisi.
Huumoria on sentään mukana ja jotkut jutut jopa hieman naurattavat - pääasiassa Papan hymyilyhetket. Romantiikkaa löytyy tietty Sarahin ja Kylen väliltä samaan tapaan kuin ensimmäisessä osassa, mutta sitä ei pohjusteta tarpeeksi hyvin, jotta ensisuudelma liikuttaisi katsojaa mitenkään. Loppuhuipennus on hieman antiklimaattinen ja kun filmi on ohi, ei katsojaa jaksaisi enää kiinnostaa koko sarja. Voi mikseivät tekijät vain tehneet kunnon jatko-osaa Terminator Salvationille? Alussa nähdään tyylikästä tulevaisuussotaa koneita vastaan laserpyssyjen kanssa ja sitä olisi voinut koko leffa olla täynnä. Filmin olisi pitänyt seurata Johnin ja Kylen ystävyyttä, kun he yrittävät päihittää Skynetin, ei mitään tällaista sekamelskaa. Elokuvan epäonnistumisesta ei voi syyttää ohjaaja Alan Tayloria, joka on aiemmin tehnyt mm. Thor: The Dark Worldin (2013). On nimittäin aika vaikeaa työskennellä surkean käsikirjoituksen kanssa ja yrittää saada siitä hyvä kokonaisuus. Kirjoittajakaksikko Laeta Kalogridis ja Patrick Lussier ovat epäonnistuneet sekä tarinassa että dialogissa, joka kuulostaa välillä tosi kehnolta. Visuaalisesti Terminator Genisys näyttää kuitenkin pääasiassa hyvältä. Muutamat kohdat näyttävät liian digitaalisilta, kuten lopun helikopteriosio, mutta alun tulevaisuussotimiset ovat tyylikkäitä, minkä lisäksi tietokoneella nuorennettu Schwarzenegger näyttää oivalliselta - jopa paremmalta kuin vuosi myöhemmin ilmestyneen Rogue One: A Star Wars Storyn (2016) digi-Tarkin ja digi-Leia. Kuvaus on myös hyvää ja tasaista. Leikkauksessa on tehty suunnilleen parasta jälkeä, mitä kuvatusta materiaalista edes saisi aikaan. Ääniefektit ovat mainiot ja säveltäjä Lorne Balfe on onnistunut musiikeissa. Tuttu teemamusiikki on mukana ja sen rummut paukkuvat mahtipontisemmin kuin koskaan ennen!
Blu-rayn kuvanlaatu on upea. Lisämateriaalina Blu-raylla on näyttelijöistä ja hahmoista kertova "Family Dynamics", kuvauksista kertova "Infiltration and Termination", sekä efekteistä kertova "Upgrades: VFX of Terminator Genisys". Katsottavaa on yhteensä lähes tunniksi.
Yhteenveto:Terminator Genisys on heikko yritys jatkaa todella hyvin alkanutta sarjaa ja vielä heikompi yritys aloittaa se jollain tapaa alusta. Leffan tarinassa kuljetaan erittäin laiskoja ja tylsiä reittejä, minkä lisäksi filmi on paikoitellen jopa yllättävänkin sekava, etenkin kun käsikirjoittajat eivät ole miettineet aikamatkustusta ollenkaan loppuun asti. Teoksen pahis on äärimmäisen kehno ratkaisu. Mukana ei ole minkäänlaista jännitystä, ei edes toimintakohtauksissa, vaikka ne suurimmaksi osaksi viihdyttävätkin - varsinkin alun tulevaisuustaistot, joita toivoisi elokuvan olevan täynnä. On upeaa nähdä Arnold Schwarzenegger taas tuhoajana, mutta hän näyttää usein olevansa kyllästynyt rooliinsa. Jai Courtney, Emilia Clarke ja Jason Clarke eivät taas sovi osiinsa, minkä lisäksi harmittaa, että mahtava J. K. Simmons on todella alikäytetty. Visuaaliset tehosteet ovat pääasiassa toimivat, mutta mukana on myös heikkoja efektejä. Säveltäjä Lorne Balfe on saanut tehtyä tutusta Terminator-tunnusmusiikista entistäkin rautaisemman. Jos pidit edellisistä sarjan osista, niin voihan Terminator Genisyksenkin vilkaista. Jos taas olet kahden ensimmäisen osan suuri fani, muttet ole pitänyt niiden jälkeisistä osista, tämä luultavasti aiheuttaa pettymyksen. Kun filmi ei ota huomioon kahta edellistä osaa (eikä Terminator 2:n loppua), niin edellisten osien näkeminen ei ole välttämättömyys. Tämä ei kuitenkaan toimi tarpeeksi hyvin yksinään, jotta tästä voisi aloittaa sarjan katselun, vaikka tarkoitus olikin tehdä tästä sarjan uudelleenkäynnistys. Ainakin alkuperäinen Terminator - tuhoaja pitää katsoa ennen tätä. Toivon, että sarja saisi vielä jatkoa, mutta toivon, että se mietitään kunnolla loppuun, ennen kuin kameraa pistetään kertaakaan päälle.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.theterminatorfans.com
Terminator Genisys, 2015, Paramount Pictures, Skydance Media
Ohjaus: Alex Kurtzman Pääosissa: Tom Cruise, Annabelle Wallis, Sofia Boutella, Russell Crowe, Jake Johnson ja Courtney B. Vance Genre: toiminta, fantasia, jännitys Kesto: 1 tunti 50 minuuttia Ikäraja: 12
Tom Cruisen tähdittämä The Mummy perustuu löyhästi vuonna 1932 tehtyyn The Mummy -elokuvaan, josta on vuosien varrella tehty monia uusintaversioita; viimeisimpänä Brendan Fraserin tähdittämä The Mummy (1999). Sen lisäksi, että leffa on uusi versio tunnetun hirviön tarinasta, sen tehtävänä on myös aloittaa Universal Picturesin luoma hirviöelokuvasarja Dark Universe, jossa nähtäisiin myöhemmin mm. Dracula, Frankensteinin hirviö, Wolf Man ja Invisible Man. Samanlaisen sarjan oli tarkoitus alkaa jo vuonna 2014 elokuvalla Dracula Untold, johon kuvattiin lisää kohtauksia, jotta se saataisiin paremmin yhdistettyä muihin hirviöpätkiin, mutta leffan ilmestyttyä koko juttu päätettiin unohtaa - luultavasti sen takia, että siitä ei tuntunut kovin moni pitävän. Universalilla ei kuitenkaan opittu virheistä, vaan koska oikeudet hirviöihin on heillä, niin pakkohan heidän on niistä filmejä vääntää, olivat ne hyviä tai eivät. The Mummyn suunnittelu alkoi vuonna 2012, mutta vasta muutama vuosi sen jälkeen tuotanto lähti kunnolla käyntiin. Sen oli tarkoitus ilmestyä jo viime vuonna, mutta jostain syystä julkaisu siirrettiin kesälle 2017 - mitä luultavimmin paremman menestyksen toivossa. Itse en kovin paljoa ole odottanut elokuvaa. Idea uudesta Muumio-pätkästä ei vaikuttanut kovin mielenkiintoiselta, eivätkä trailerit olleet erityisen lupaavia. Olisin mieluummin katsonut jonkun vampyyri- tai ihmissusielokuvan. Kun kesällä ilmestyy isoja leffoja, kuten Wonder Woman (2017), Spider-Man: Homecoming (2017), War for the Planet of the Apes (2017) ja Dunkirk (2017), ei epämääräinen hirviösekoilu oikein innostanut. Lähinnä minua kiinnosti nähdä Tom Cruise jälleen toimintateoksessa, sillä siinä kohtaa ei ihan hirveästi voi mennä vikaan. Ristiriitaisin odotuksin lähdin katsomaan uutta The Mummya, toivoen, että se olisi edes viihdyttävä, jos se ei olisi hyvä. Parasta koko jutussa oli nähdä leffa jättikankaalta Finnkinon Scapessa.
Irakista löytyy muinaisen Egyptin prinsessa Ahmanetin kirottu muumio, joka herää henkiin ja yrittää toteuttaa suunnitelmansa vapauttaakseen kuoleman jumala Sethin.
Pääosassa elokuvassa nähdään tosiaan Tom Cruise, joka näyttelee kersantti Nick Mortonia, entistä taistelijaa, josta on tullut muinaisia esineitä varasteleva heppu. Tuttuun tapaansa Cruise esittää hahmoaan leppoisana toimintasankarina, jota seuraa mielellään läpi elokuvan. Alun jälkeen Nick ei tosin ole enää samalla lailla sankarityyppiä, vaan toimii usein sivustakatselijana, kun hänelle esitellään pimeää hirviöiden maailmaa. Tietysti jossain kohtaa Nickin täytyy ottaa itseään niskasta kiinni ja yrittää uhkarohkeasti pelastaa maailma vaaralliselta Ahmanetiltä. Pääasiassa Cruise onnistuu roolissaan ja todistaa jälleen kuuluvansa pääosaan, mutta muutamissa kohdissa hän ei täysin sovi hahmoksi, kun tunnelma synkkenee. Nickin kanssa muumiota lähtee tuhoamaan Jenny Halsey, jota esittää Annabelle Wallis. Leffan alussa Jenny on todella ärsyttävä hahmo, joka tuntuu kokevan itsensä paremmaksi kuin monet muut ja määräilee kaikkia akkamaisesti, jolloin hänestä on äärimmäisen vaikea pitää. Onneksi tilanteiden vaikeutuessa hahmo alkaa muuttua mukavammaksi. Muutos tuntuu tosin tapahtuvan liian äkkinäisesti, jolloin voisi helposti ajatella koko hahmon vaihtuneen. Hahmon tapaan myös Wallis muuttuu tykättävämmäksi leffan aikana. Pariin kertaan Jenny käy itse toimintaan, mutta lähinnä hän vain roikkuu mukana. Nickiä auttaa myös Jake Johnsonin näyttelemä Vail, joka on tarkoitettu pakolliseksi huumorihahmoksi. Vail ei kuitenkaan koskaan naurata, vaan lähinnä vain ärsyttää, ollessaan kovaääninen ja valittaessaan jatkuvasti. Toisaalta hänestä löytyy myös järjen ääni, sillä hän haluaisi jättää löydetyn muumion rauhaan. Jos Vailia olisi kuunneltu, kaikki menisi luultavasti mukavammin, mutta eipä leffalla olisi enää mitään pointtia. Johnson esitti pakollista huumorihahmoa myösJurassic Worldissa (2015), mutta siinä hän onnistui toisin kuin tässä. Suurimman osan ruutuajastaan hän ei ole ollenkaan uskottava ja katsojana toivoisi, että häntä ei olisi mukana lainkaan. Russell Crowe nähdään tohtori Henry Jekyllinä, joka tietää paljon hirviöistä ja onkin koonnut ryhmän taistelemaan niitä vastaan. Crowe on mainio ja uskottava arvokkaana herrana, mutta roolista löytyy myös hölmömpikin puoli. Kuten monet tietävät, tohtori Jekyllin sisällä piileskelee paha Edward Hyde, joka vapautuessaan aiheuttaisi paljon hävitystä ja tuhoa. Tohtori käyttää jatkuvasti erikoista lääkeseerumia pitääkseen itsensä järjissään, mutta välillä Hyde tuntuu nousevan pintaan. Hahmo on selvästi tarkoitettu linkiksi Universalin uusien hirviöelokuvien välille ja sellaisena hän tuntuu tämän perusteella toimivan ihan kivasti. Itse leffan nimikkohahmona, eli muumio Ahmanetinä nähdään Sofia Boutella, josta on saatu onnistuneesti luotua paha olento. Ahmanet on alkupäässä aika karmiva tapaus, mutta tarinan kulkiessa eteenpäin, hän alkaa tuntua lähinnä yliluonnolliset voimat omaavalta pahikselta, joka haluaa tuhota maailman kuin jossain Marvelin supersankarileffassa. Boutella onnistuu hyvin roolissaan, mutta on harmi, että usein Ahmanet vain kävelee taustalla muka-uhkaavasti, eikä hän hyökkäile ihmisten kimppuun jatkuvasti ja oikeasti synnytä pelkoa katsojissa. Elokuvassa nähdään myös Courtney B. Vance eversti Greenwayna, joka ei pidä yhtään Nickin toimintatavoista.
Ennen The Mummyn näkemistä luin muutamia arvioita ja niissä lähinnä haukuttiin elokuvaa. Odotukseni eivät siis todellakaan olleet korkealla, kun menin katsomaan leffaa. Yllättävää kyllä, on pakko sanoa, ettei The Mummy olekaan hirveää kuraa, vaan aika viihdyttävä kesäelokuva. Kovin hyvä se ei ole, mutta kyllä sen katsoo sujuvasti alusta loppuun. Olin myös yllättynyt, kuinka jännittävä leffa oli joissain kohdissa, sillä mainokset saivat elokuvan näyttämään lähinnä tavalliselta tehostetoiminnalta. Sellaista on kyllä mukana, mutta moniin kohtiin on saatu onnistuneesti karmivuutta, varsinkin ensimmäisellä puoliskolla, kun Ahmanet on vielä muumioitu luuranko, joka liikkuu klonkkumaisesti neljällä raajalla ja herättää zombiearmeijaansa henkiin. Valitettavasti lähes kaikkien nykykauhuleffojen tapaan myös tämä elokuva luottaa liikaa äkkisäikäytyksiin ja etenkin ensimmäisen tunnin aikana se tarjoaa niitä vähän väliä. Kyllä ne onnistuvat säikäyttämään, mutta todellinen jännite syntyy synkistä kohdista, joista huokuu pahaenteinen henki ja jolloin odottaa jotain tapahtuvaksi. Synkemmäksi muuttuva tunnelma tosin aiheuttaa sen, että säikäytykset ovat helposti ennustettavissa. Kauhuosastolla The Mummy hyödyntääkin paljon kliseitä, jolloin kovin arvaamattomia hetkiä ei ole nähtävissä. Elokuvassa on yritetty yhdistää toimintaseikkailua ja hirviökauhua, mutta siinä ei olla täysin onnistuttu. Paikoitellen kaksi genreä tuntuvat vievän toiselta pois, eivätkä ne kulje käsi kädessä muuten kuin parissa kohtaa. Etenkin leffan alussa, kun nopeista alkuhöpinöistä siirrytään nykypäivään ja ammuskeluun, muutos on niin raju, että tuntuu kuin koko elokuva olisi vaihtunut. Välillä taas teos tuntuu junnaavan paikoillaan, jolloin toivoisi, että alkaisi tapahtua jotain toiminnallista tai jännittävää. Jotkut kohdat kestävät liian kauan, jolloin niissä ehtii hieman tylsistyä, minkä lisäksi mukaan on tungettu pari täysin turhaa hetkeä, jotka ovat loppujen lopuksi todella irrallisia - etenkin liittyen tohtori Jekylliin/herra Hydeen. Muuten hahmo tosiaan toimii ja hänen kauttaan leffaa saadaan yhdisteltyä muihin hirviöpätkiin, joita on tulossa, jos tämä elokuva menestyy. Viittaukset muihin mörköihin ovat kiehtovia ja esimerkiksi vampyyrin pääkallo saa jopa vähän innostumaan monsteriuniversumista. Näiden lisäksi elokuvasta löytyy yllättävä viittaus myös Brendan Fraserin The Mummyyn, sillä yhdessä kohtaa nähdään nopeasti Kuolleiden kirja, joka oli tärkeä esine kyseisessä Muumio-seikkailussa. Universal Pictures taitaa todella uskoa ja toivoa tämän sarjan onnistuvan, sillä heti alussa, kun Universalin logo ilmestyy ruutuun, se kääntyy ympäri ja takaa paljastuu synkkä Dark Universen logo. Loppuhuipennus ei valitettavasti ole kovin mielenkiintoinen, vaan lähinnä hölmö ja mitäänsanomaton. Koko elokuvahan on toki aika hölmö, mutta useaan otteeseen se on juurikin se syy, miksi The Mummya tekee mieli katsoa.
Ohjaajana toimii Alex Kurtzman, joka on ollut myös luomassa Dark Universen ideaa. The Mummy on Kurtzmanin toinen ohjaustyö ja hän hoitaa hommansa hyvin. Hänen kanssaan tarinaa olivat luomassa Jon Spaihts ja Jenny Lumet, minkä pohjalta David Koepp, Dylan Kussman ja Tom Cruisen tähdittämän Mission: Impossible - Rogue Nationin (2015) ohjannut Christopher McQuarrie ovat tehneet käsikirjoituksen. Kolmikko olisi voinut jotkut kohdat hioa selkeästi paremmiksi ja poistaa jotkut typerät repliikit. Visuaalisesti leffa on kuitenkin näyttävä, vaikka muutamat digieläimet eivät erityisen hienoilta näytäkään. Kaikkien isojen efektien seassa paras tehoste oli kuitenkin Ahmanetin silmät, joissa on kaksi iiristä kummassakin silmässä. The Mummy on kuvattu hyvin, mutta jotkut kuvat ovat oudon epätarkkoja. Leikkauksessa olisi voinut ymmärtää pätkiä tyhmät käsikirjoitukseen livahtaneet hetket pois. Maskeeraus on mainiosti toteutettu, etenkin Ahmanetin ja hänen zombiensa kohdalla. Ääniefektit toimivat, mutta Brian Tylerin säveltämä musiikki ei jää millään mieleen.
Yhteenveto:The Mummy on viihdyttävä ja paikoitellen hieman karmiva hirviöpätkä, jonka katsoo sujuvasti kerran, mutta jota ei välttämättä tarvitse nähdä uudestaan. Välillä elokuva ei tiedä, onko sen tarkoitus olla pelottava vai toiminnallinen, jolloin jotkut kohdat eivät tunnu kuuluvan samaan elokuvaan. Mukaan on lisätty joitain turhia kohtia ja jotkut kohtaukset kestävät liian kauan. Loppuhuipennus ei ole kovin mukaansatempaava, mutta siinä se menee muun ohella. Tom Cruise on jälleen mainio pääosassa, vaikkei välillä täysin sovi osaansa. Annabelle Wallis on alkupäässä ärsyttävä pomottelevana Jennynä, mutta vielä rasittavampi on Jake Johnsonin esittämä "huumorihahmo" Vail, joka rikkoo synkän tunnelman useasti. Sofia Boutella on todella hyvä itse muumiona, mutta häntä ei hyödynnetä tarpeeksi hyvin. Russell Crowen esittämä tohtori Jekyll on puoliksi onnistunut tapaus ja toimii hyvänä linkkinä tuleviin hirviöelokuviin. Viittaukset vampyyreihin sun muihin mörköihin ovat kiehtovia ja tavallaan jää odottamaan, mitä on tulossa. Seuraavana olisi tarkoitus ilmestyä Bride of Frankenstein (2019) ja kyllä sitä jollain tapaa odottaa, sillä se voi olla hyvinkin erilainen kuin tämä teos. The Mummy toimii ihan kivana kesän aloitusfilminä, jonka käy katsomassa sateisena päivänä, kun mikään muu pyörivä iso elokuva ei nappaa, eikä ulkona voi ottaa aurinkoa. Herkimmille tämä tarjoaa useita pelottavia hetkiä, mutta joillekin tämä voi tuottaa pettymyksen kauhupuolella. Toivon, että tämä menestyisi tarpeeksi, jotta sarja jatkuu, sillä sujuvasti katsoisin lisää Dark Universea - varsinkin kun alussa nähtävä logo tuli ruutuun niin mahtipontisesti!
Kirjoittanut: Joonatan, 8.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
The Mummy, 2017, Universal Pictures, Perfect World Pictures, Sean Daniel Company, Secret Hideout
Ohjaus: Josh Gordon ja Will Speck Pääosissa: Jason Bateman, Olivia Munn, T.J. Miller, Jennifer Aniston, Kate McKinnon, Courtney B. Vance, Karan Soni, Vanessa Bayer, Randall Park, Sam Richardson, Abbey Lee ja Jillian Bell Genre: komedia, jouluelokuva Kesto: 1 tunti 45 minuuttia Ikäraja: 12
Näin Office Christmas Partyn julisteen Kinopalatsilla ja kiinnostuin heti. En itse ole biletyyppi, mutta jostain syystä juhlimisleffojen katsominen on mielestäni viihdyttävää. Kai sitä vain haluaa nauraa, kun hahmot sekoilevat humalassa ja lopputuloksena on usein täysi kaaos. Kovin paljoa en innostunut näyttelijälistasta, vaikka Jason Bateman onkin mielestäni ihan hyvä. Minulla ei oikeastaan ollut odotuksia elokuvaa kohtaan ja ne vähäisetkin odotukset vähenivät paljon, kun näin elokuvan trailerin, vieläpä juuri pari tuntia ennen kuin näin itse elokuvan. Pitää muistaa, etten enää tee niin. Jos en olisi katsonut traileria, niin olisin varmasti mennyt paljon avoimemmin mielin katsomaan elokuvaa. Toivoin vain, että itse leffa olisi parempi kuin trailer. Zenotek-yhtiöllä menee huonosti ja johtajat keksivät ainoaksi ratkaisuksi pitää todella mahtavat pikkujoulut.
Pääosassa Joshina nähdään Jason Bateman, joka on mielestäni tosiaan ihan hyvä näyttelijä. Batemanin ongelmana on, että hän on aina täysin samanlainen rooleissaan. Office Christmas Party ei ole poikkeus ja Bateman vetää roolinsa tutulla tavallaan. Josh on vastaeronnut mies, joka on selvästi yksi henkisesti viisaimmista Zenotek-yhtiön työntekijöistä. X-Men: Apocalypsessa(2016) Psylocke-pahista esittänyt Olivia Munn nähdään koodari Traceyna. Munn näyttää olevan myös ihan hyvä näyttelijä ja tässä hän tuntuu olevan mukana kykyjensä, eikä ulkonäkönsä vuoksi. Tracey ei alkupuolella tunnu vielä olevan erityisemmin isossa osassa, mutta hahmon merkitys kasvaa elokuvan aikana. Zenotek-yhtiön Clay-pomoa näyttelee T.J. Miller. Mielestäni Miller on yleensä erittäin ärsyttävä, joten olin yllättynyt, että siedin hänen näkemistään lähes ongelmitta. Välillä hänestä huokui hänen rasittava tyylinsä, muttei onneksi liikaa. Clay on henkilö, jota ei oikeasti haluaisi yhtiön pomoksi, mutta persoonana hän on lystikäs yksilö. Clay miettii työntekijöiden parasta ja hänellä on sydän paikallaan. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi monet ylistävät Jennifer Anistonia, sillä omasta mielestäni hän ei ole kovin erityinen näyttelijä. Tässä elokuvassa hän esittää Clayn tiukkapiposisko Carolia. Hahmo on yhtiön toimitusjohtaja ja hän ei pidä yhtään veljensä toiminnasta. Aniston toimii roolissa, muttei ole kovin uskottavaa, että hahmo olisi samanikäinen kuin Clay, ottaen huomioon näyttelijöiden yli kymmenen vuoden ikäeron. Saturday Night Livessa (1975-) esiintyvä Kate McKinnon nähdään Maryna, hieman kummallisena työntekijänä, jolle työsäännöt ovat kuin raamattu. Mielestäni McKinnon ei ole hyvä näyttelijä, eikä edes hauska, joten hänen puuhiaan on paikoitellen todella vaivalloista seurata. Ghostbustersissa (2016) hän ei ollut mielestäni kovin hyvä ja Mastermindsissa (2016) hän oli mielestäni huono. Tässä McKinnonilla on pari viihdyttävää juttua, mutta muuten hän vetää huonon ja yliampuvan roolisuorituksen. Toivon todella, ettei McKinnonia tulla vastaisuudessa näkemään lähes jokaisessa jenkkikomediassa. Elokuvassa nähdään paljon Zenotekin työntekijöitä, joista osalla on oudonkin suuret roolit. Työntekijähahmoja ja heidän tuomia sivujuonia on mukana jopa liikaa. Yhtiössä työskentelee mm. ärsyttävä Jeremy (Rob Corddry), kunnollisesta miehestä haaveileva Allison (Vanessa Bayer), DJ:näkin toimiva Joel (Sam Richardson), Allisonista kiinnostunut Fred (Randall Park), tyttöystävävaleita kertova Nate (Karan Soni) ja aika mitäänsanomaton Meghan (Jamie Chung). Hahmoista paras oli selkeästi Nate. Yhtiön alakerran Carla-vartijaa näyttelee Da'Vine Joy Randolph ja mielestäni häntä olisi voinut olla enemmän elokuvassa. Leffassa nähdään myös Courtney B. Vancen näyttelemä Walter Davis, joka voi koitua yhtiön pelastukseksi, sekä Jillian Bellin esittämä parittaja Trina ja Abbey Leen esittämä prostituoitu Savannah.
Zenotek-yhtiöllä on rahaongelmia ja useita työntekijöitä uhkaa erottaminen. Bonuksia ei ole luvassa ja pikkujouluja ei ole lupaa järjestää. Vain tekemällä sopimuksen Walter Davisin kanssa, voisi Zenotek nousta takaisin jaloilleen. Carol ei usko, että tällainen voisi tapahtua, mutta Clay, Josh ja Tracey ovat varmoja, että saavat tehtyä sopimuksen ja houkuttelevatkin Walterin luvattomiin pikkujouluihinsa. Kaikki ei tietenkään mene niin kuin on toivottu, eikä alkoholi tuo työntekijöiden parhaita puolia esille. Zenotekin tilat saavat kyytiä, kun viina virtaa. Office Christmas Party ei ole periaatteessa muuta kuin bailaamista. Ja kuten arvata saattaa, se käy nopeasti tylsäksi. Mukaan on yritetty tunkea sivuhahmojen kautta sivujuonia, joista yksi nousee tärkeäksi tekijäksi. Kyseinen sivujuoni voisi olla toimiva, mutta toteutus ei ole kovin erikoinen. Elokuva kestää tunnin ja neljäkymmentäviisi minuuttia ja siinä on parikymmentä minuuttia liikaa. Lyhyempänä elokuvana Office Christmas Partyyn ei kyllästyisi niin helposti. Ja vielä kun elokuva olisi hauska, mutta kun ei. Muutamat naurut leffasta saa, mutta suurin osa vitseistä vain vaivaannuttaa. Joitakin vitsejä on pidennetty todella säälittävästi. Juhlissa vain meuhkataan paljon, jolloin metelitaso nousee todella kovaksi. Syy bileille on aika hölmö. Ymmärrän, että elokuvan nimessä puhutaan juhlista, mutta ne kestävät aivan liian kauan. Lopputuloksena on todella heikko esitys ja Office Christmas Party pääsee vuoden huonoimpien elokuvien joukkoon.
Elokuvan ovat ohjanneet Josh Gordon ja Will Speck, jotka ovat aiemmin ohjanneet yhdessä mm. elokuvat Blades of Glory (2007) ja The Switch (2010). Käsikirjoituksesta on vastannut yhteensä kuusi henkilöä, minkä takia onkin hieman kummallista, ettei elokuva toimi. Toisaalta usean henkilön takia tarina luultavasti poukkoileekin minne sattuu. Office Christmas Party on ihan hyvin kuvattu. Jotkut kuvat ovat oikeasti hienoja ja jotkut selkeästi heikompia. Leikkaus on ihan sujuvaa, mutta välillä liian hätäistä. Äänitehosteilla on paikoitellen päästy leikittelemään. Musiikkina on lähinnä käytetty olemassa olevia kappaleita, lähinnä jouluvetoisia. Musiikin jumputtaminen aiheutti minulle päänsäryn elokuvan aikana. Siihen vielä lisäksi välkkyvät valot ja hahmojen metelöinti päälle, niin loppuleffan katsominen oli eri kivaa...
Yhteenveto: Office Christmas Party on komedia, joka ei oikeastaan naurata ja yksi vuoden heikoimmista elokuvista. Leffa on liian pitkä ja siinä on mukana turhia sivujuonia. Jotkut vitsit toimivat, mutta suurin osa ei. Välkkyvät valot, jumputtava musiikki ja hahmojen mekastus aiheuttaa helposti päänsäryn. Näytteleminen on ihan hyvää, muttei kovin ihmeellistä. Kate McKinnon on jälleen todella rasittava. Lapsille elokuvaa ei ole suunnattu, enkä usko, että vanhemmat löytävät tästä paljoa iloa. Office Christmas Party on suunnattu esiteineille, jotka tykkäävät biletyksestä ja joille kaikki komediat toimivat. Itselleni elokuva ei toiminut, enkä suosittele menemään elokuvateatteriin katsomaan tätä.
Kirjoittanut: Joonatan, 8.12.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.movieinsider.com
Office Christmas Party, 2016, DreamWorks Pictures, DreamWorks SKG, Paramount Pictures, Bluegrass Films, FROSCH Entertainment, Reliance Entertainment
