Arvostelu: Magic Mike (2012)

MAGIC MIKE

Ohjaus: Steven Soderbergh
Pääosissa: Channing Tatum, Alex Pettyfer, Cody Horn, Matthew McConaughey, Olivia Munn, Joe Manganiello, Matt Bomer, Gabriel Iglesias, Adam Rodriguez, Kevin Nash, Mircea Monroe ja Betsy Brandt
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 12

Magic Mike perustuu löyhästi elokuvan päätähti Channing Tatumin kokemuksiin miesstripparina Tampassa, Floridassa, kun Tatum oli vasta 18-vuotias. Tatum oli pitkään halunnut kertoa kokemuksistaan elokuvan muodossa ja Reid Carolin ryhtyi työstämään käsikirjoitusta. Aluksi Tatum halusi ohjaajaksi Nicolas Winding Refnin, jonka Bronson-elokuva (2008) oli vakuuttanut Tatumin. Alun perin Refn suostui, mutta projekti ei edennyt tarpeeksi nopeasti ja hän jätti elokuvan. Tehdessään elokuvaa Haywire (2011), Tatum innostui elokuvan ohjaajasta Steven Soderberghistä ja tarjosi ideaansa hänelle. Soderbergh kiinnostui projektista ja kuvaukset käynnistyivät lopulta syyskuussa 2011. Magic Mike ilmestyi elokuvateattereihin kesäkuussa 2012. Elokuva oli suuri menestys, joka voitti kriitikotkin puolelleen. Itse en ole koskaan aiemmin katsonut Magic Mikea, eikä leffa ole minua ikinä pahemmin kiinnostanut. Kuitenkin nyt kun elokuvasarja on saamassa jo kolmannen osan, Magic Mike's Last Dance (2023), päätin vihdoin antaa leffoille mahdollisuuden. Hieman ennen joulua katsoinkin ensimmäisen Magic Miken.

Michael Lanella on unelmana tehdä mittatilaushuonekaluja rannoilta löytämistään esineistä, mutta bisnesidea ei tuota tulosta ja niinpä hän maksaa laskujaan esiintymällä miesstripparina, Magic Mikena floridalaisklubilla. Mike kohtaa nuoren Adamin, joka innostuu tämän ammatista ja Mikesta muodostuu Adamin stripparimentori.

Ennen näyttelijänuraansa Channing Tatum teki tosiaan töitä miesstripparina floridalaisessa yökerhossa ja Hollywoodiin päästyään hän paloi halusta kertoa tarinaansa tuolta ajalta. Tatum nähdäänkin elokuvan pääroolissa Michael Lanena, eli miesstrippari Magic Mikena. Strippaaminen ei kuitenkaan ole Mikelle mikään suuri elämäntehtävä ja intohimo, vaan pikemminkin omanlaisensa tapa maksaa laskut, samalla kun hän yrittää saada rakennettua omaa yritystään rannoilta keräämiensä tavaroiden muovaamisesta mittatilaushuonekaluiksi. Tatum istuu hyvin rooliinsa ja pääsee esittelemään niin kelpo näyttelijäntaitojaan draaman saralla kuin yhä takaraivoon iskostuneita tanssilahjojaan lavaesiintymisissä.

     Miken ohessa merkittävässä roolissa on myös Adam, jota näyttelee Alex Pettyfer ja joka kiinnostuu stripparihommista. Pettyfer suoriutuu mainiosti roolistaan aluksi epävarmana nuorena miehenä, joka kerää rohkeutta ja intoa lavaesiintymisillään. Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Adamin sisko Brooke (Cody Hern), Miken on-off -rakastaja Joanna (Olivia Munn), sekä strippiklubilla työskentelevät omistaja Dallas (Matthew McConaughey), DJ Tobias (Gabriel Iglesias), sekä tanssijat Big Dick Richie (Joe Manganiello), Ken (Matt Bomer), Tito (Adam Rodriguez) ja Tarzan (Kevin Nash). Myös sivunäyttelijät suoriutuvat passelisti osistaan, karismaattisen McConaugheyn tarjotessa elokuvan parhaan roolityön. Veijarimainen näyttelijä varastaa show'n aina ollessaan ruudulla ja jättää muut selvästi varjoonsa. Roolityöstä saa myös hyvän juomapelin aikaiseksi, missä täytyy ottaa huikka aina, kun McConaughey alkaa toistella sanaa "Alright".

Alright, alright, alright, mistäs sitä sitten lähtisi purkamaan Magic Mikea... Lähdetään vaikka siitä liikkeelle, että olin erittäin yllättynyt, että kyseessä onkin enemmänkin indiedraamaa muistuttava filmi kuin puhdas lihaksikkaita miesvartaloita esittävä musiikkivideomainen räpellys. Toki, kun minulle selvisi, että kameran takana häärää Steven Soderbergh, mm. Ocean's -trilogian (2001-2007) ohjaaja, arvelin, ettei mies olisi lähtenyt mukaan projektiin, jos se olisi ollut täysin sisällötön tekstiltään. Ilokseni olin tässä oikeassa. Siis älkää käsittäkö väärin, kyllä Magic Mike tarjoaa kosolti paljasta miespintaa kaikille sen tapittamista haluaville, mutta elokuva on paljon enemmänkin kuin pelkkiä tanssinumeroita vähäpukeisten esiintyjien kera.

On oiva ratkaisu, että elokuva kertoo samanaikaisesti Mikesta, joka pyrkii jättämään strippausbisneksen ja Adamista, joka taas päätyy mukaan alalle. Työtä tutkiskellaan toimivasti eri vinkkeleistä läpi leffan ja pohditaan myös kuinka erilainen "scene" miesstrippaaminen on naisstrippaamiseen verrattuna, jo lähtien yleisön erilaisesta mukanaolosta ja taustalla hyörivistä rahantakojista. Oman lisäyksensä tuo Adamin sisko Brooke, joka ei innostu veljensä uudesta ammatinvalinnasta. Elokuva onkin enemmän henkilökuvausta ja draamaa, ripauksella huumoriakin. Pääosin draamapuoli toimii, mutta mihinkään erityisen syvälle ei päästä kaivelemaan ja osittain elokuva tuntuu jäävän hieman pinnalliseksi. Kun kyse on Tatumin henkilökohtaisten taustojen kuvaamisesta, leffan voisi odottaa olevan intiimimpi. Tarina kantaa tarpeeksi hyvin läpi vajaan parin tunnin keston, mutta lopputekstien lähtiessä rullaamaan, päällimmäinen ajatukseni oli "täh, tuohonko tuo nyt jo loppui?"

Soderberghin ohjaus on herralle tuttuun tapaan oivallista, mutta erityistä säväytystä hän ei tällä kertaa tarjoa. Soderbergh toimii ominaiseen tapaansa myös kuvaajana ja leikkaajana, hoitaen ne tontit tällä kertaa paremmin. Rauhallinen kameratyöskentely toimii ja on hienoa, kuinka jotkut kohtaukset on saatu purkkiin yhdellä pitkällä otoksella. Tanssikohtauksissa villi meno syntyy yleisöä esittävistä naisista ja hyvistä koreografioista, eikä hektisestä kameraoperoinnista tai silppuleikkauksesta. Lavasteet ovat oivalliset ja strippaajien asut veikeät. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja tanssinumeroista jämähtää herkästi yksi jos toinenkin kappale jumputtamaan päässä leffan päätyttyä.

Yhteenveto: Magic Mike on kelpo draamaelokuva miesstrippauksella höystettynä. Lihaksikkaita miesvartaloita odottavat katsojat saavat kyllä, mitä tilaavat, mutta on hienoa, ettei leffa ole pelkkää paljasta pintaa ja siinä on ihan oikea tarinakin taustalla. Miesstrippausmaailmaa pohdiskellaan kiinnostavasti eri kanteilta, yhden hahmon pyrkiessä pois alalta ja toisen taas löydettyä koko bisneksen. Elokuvassa myös vertaillaan mies- ja naisstrippareiden alojen erilaisuuksia. Ihmisdraama on oivallisesti rakennettua, mutta homma jää lopulta hieman liian pinnalliseksi, kun ottaa huomioon, kuinka henkilökohtainen teos tämä on päätähti Channing Tatumille. Tanssikoreografiat ovat taidokkaasti toteutettuja ja niiden aikana soivista biiseistä jää luultavasti yksi jos toinenkin jumputtamaan päässä. Steven Soderberghin ohjaus on pätevää, muttei erityisen säväyttävää. Soderbergh suoriutuukin paremmin kuvaajana ja filmi on visuaalisesti tyylikkäästi tehty. Vaikka Magic Mike jäi loppupeleissä aika pinnalliseksi, elokuva onnistui yllättämään minut positiivisesti. Se on oikein kelpo leffa ja nyt odotan ihan mielenkiinnolla, onnistuuko jatko-osa Magic Mike XXL (2015) pitämään tasoa yllä...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.12.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Magic Mike, 2012, Iron Horse Entertainment, Extension 765, St. Petersburg Clearwater Film Commission

Arvostelu: The Predator (2018)

THE PREDATOR

Ohjaus: Shane Black
Pääosissa: Boyd Holbrook, Olivia Munn, Jacob Tremblay, Trevante Rhodes, Sterling K. Brown, Keegan-Michael Key, Thomas Jane, Alfie Allen, Augusto Aguilera ja Yvonne Strahovski
Genre: toiminta, jännitys, scifi
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16

Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä scifitoimintaelokuva Predator - saalistaja (Predator - 1987) oli suuri menestys, joten jatkoa päätettiin tietenkin tehdä. Predator 2 - Saalistaja (Predator 2 - 1990) ei kuitenkaan tuottanut läheskään yhtä paljon kuin edeltäjänsä, joten sarja jäi siltä erää siihen. 2000-luvun alussa predator-olennon suosiota yritettiin nostaa yhdistämällä se Alien-elokuvista (1978-) tuttuun avaruushirviöön leffoissa AVP: Alien vs. Predator (2004) ja Aliens vs. Predator 2 (Aliens vs. Predator: Requiem - 2007), mutta nekin saivat kehnon vastaanoton. Vasta vuonna 2010 ilmestynyt Predators (2010) otettiin tarpeeksi lämpimästi vastaan, jotta voitiin sanoa, että olennolla olisi vielä tulevaisuus. Hahmon oikeudet omistava 20th Century Fox -yhtiö alkoikin välittömästi suunnittelemaan uutta leffaa ja vuonna 2014 ilmoitettiin, että alkuperäisessä Predatorissa näytellyt Shane Black ohjaisi uuden elokuvan. Kuvaukset lähtivät viimein käyntiin helmikuussa 2017 ja nyt The Predator on vihdoin saamassa ensi-iltansa. Itse tutustuin predator-olentoon jo lapsena, kun näin ensimmäisen Alien vs. Predator -leffan. Innostuin olennosta välittömästi ja olen odottanut vuosia näkeväni predatorin omin silmin valkokankaalla. Kun kuulin The Predatorista, innostuin suuresti, enkä malttanut odottaa leffan näkemistä. Filmin trailerit alkoivat kuitenkin laskea odotuksiani, sillä ne eivät näyttäneet kovin kummoisilta, mutta toivoin silti itse elokuvan tekevän vaikutuksen. Meninkin katsomaan The Predatorin mahdollisimman avoimin mielin sen lehdistönäytökseen. Valitettavasti ensimmäistä näytöstä ei saatu toimimaan, joten näin elokuvan vasta päivää ennen ensi-iltaa, mutta toisaalta lisäodotus sai minut innostumaan filmin näkemistä hieman enemmän.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää pieniä SPOILEREITA koskien sarjan ensimmäistä osaa Predator - saalistaja!

Hömelöt sotilaat ja biologi joutuvat taistelemaan avaruuden muukalaisia vastaan, jotka ovat ihmisten harmiksi päivittäneet aseistustaan.

Elokuva keskittyy suurimmaksi osaksi kuuden kummallisen ja hölmön, mutta tehokkaan sotilaan porukkaan. Tarinan keskiössä on tarkka-ampuja Quinn McKenna, jota näyttelee yllättävän hyvin osaansa sopiva Boyd Holbrook. Holbrook on aiemmin jättänyt minut kylmäksi roolitöidensä kanssa, mutta tässä leffassa hän on nappivalinta vaaralliseksi ampujaksi, sekä vitsiniekaksi ja rakastavaksi isäksi. Hän tekee Quinnista pidettävän hahmon heti alussa ja vie katsojan mukaansa seikkailulle. Holbrook ei ole kuitenkaan ainoa yllättävän osuva valinta, mitä roolittajat ovat tehneet. Trevante Rhodes on erittäin cool ja pidettävä Nebraska-nimisenä sotilaana, joka katsoo muiden ryhmäläisten perään. Moonlightissa (2016) hieman puisevan roolityön tehnyt Rhodes vakuutti minut vihdoin lahjoillaan ja toivon näkeväni häntä tulevaisuudessa. Jokseenkin unohdettu Thomas Jane on hulvaton stressihäiriöstä kärsivänä ja rivouksia puhuvana Baxleyna ja vielä hauskempi on Keegan-Michael Key hassuttelevana Coylena. Pääasiassa komedioista tunnetun Keyn roolitusta kritisoitiin paljon etukäteen, mutta hän suoriutuukin osastaan hienosti, eikä outoa kyllä käy kertaakaan ärsyttäväksi. Hieman pienempään osaan sotilaista jäävät uskovainen Nettles (Augusto Aguilera) ja lippispäinen Lynch (Alfie Allen). Tovereidensa rinnalla kaksikko jää aika unohdettavaksi, vaikka tarjoaakin muutamat hyvät naurut.
     Sotilaiden mukaan lähtee Olivia Munnin näyttelemä biologi Casey Bracket, joka on odottanut koko elämänsä tapaavansa avaruusolion. Vaikka Casey jää hahmona hieman tylsäksi, on hienoa, että hän lähtee jatkuvasti taistoon mukaan, eikä suostu jäämään sotilaiden varjoon. Munn on oiva valinta rooliinsa ja on suuri sääli, mitä hänelle on tapahtunut tämän elokuvan teon seurauksena. Munn nimittäin sai selville, että yksi sivuosanäyttelijöistä on tuomittu seksirikollinen ja ilmoitettuaan tästä Foxille, yhtiö pakotti ohjaaja Blackin poistamaan näyttelijän leffasta. Jostain syystä tämä johti siihen, että työryhmä alkoi syrjimään Munnia, joka on sanonut harkitsevansa näyttelemisen lopettamista, jos meininki Hollywoodissa jatkuu tällaisena.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Sterling K. Brown predatoreja jahtaavana agentti Traegerina, Jacob Tremblay Quinnin poikana Roryna ja Yvonne Strahovski tämän äitinä. Strahovskin osuus jää pieneksi, mutta Tremblay osoittaa jälleen kerran olevansa mitä mainioin lapsinäyttelijä, jolla on kirkas tulevaisuus edessään, kunhan hän ei vain pilaa uraansa päihteillä tai antamalla pissan nousta päähänsä. Brown taas jättää aika ristiriitaiset tunteet, sillä tavallaan hän sopii erittäin hyvin osaansa, eikä hänen suorituksessaan ole sinänsä mitään vikaa, mutta hänen hahmonsa jättää paljon toivomisen varaa.

The Predator jättää muutenkin toivomisen varaa, jos elokuvaa katsoo toivoen jotain erityislaatuista tarinaa. Kyseessä on hyvinkin simppeli leffa, missä pohjustetaan hahmot alussa tarpeeksi hyvin, jotta loppufilmi voidaan lähinnä rymistellä erilaisten toimintakohtausten parissa. Elokuvasta löytyy selkeää epäloogisuutta tarinassa, jos sitä alkaa tosissaan pohtimaan. Kerronta on myös paikoitellen hieman kummallista, sillä muutamissa kohtauksissa tuntuu siltä kuin niistä olisi leikattu pois kuvia, joiden pitäisi olla tietyissä väleissä, jotta kohtaukset olisivat kokonaisia. Tämä johtuu varmasti studion pakottamista uusintakuvauksista kehnon testiyleisöreaktion jälkeen. Voi nimittäin olla, ettei kuvia leikattu pois, vaan niitä ei koskaan kuvattukaan ja lisätyt kohdat eivät vain yhdisty muuhun leffaan erityisen hyvin. Mukana on selkeitä pöhköyksiä ja hölmöyksiä, mistä jotkut katsojat eivät varmasti pidä. Hahmoja kehitetään vain juuri ja juuri, eikä erityistä syvällisyyttä leffasta löydy. Mutta toisaalta kun miettii, niin alkuperäistä Predator - saalistajaahan kritisoitiin aikoinaan siitä, että se on vain urpo toimintaelokuva ja nykyään sitä pidetään kasariklassikkona. En todellakaan sano, että The Predator jäisi elämään yhtä ikimuistoisena, mutta sen sanon, ettei sotilaiden ja avaruushirviön taistelusta kannattakaan odottaa mitään spesiaalia tarinapuolella. Filmi ei onneksi tuhlaa aikaansa luodakseen uudestaan alkuperäisen osan mystisyyttä, vaan tietää, että on turhaa piilotella predatoria, sillä toisin kuin vuonna 1987, tänä päivänä kaikki katsojat tietävät, mikä sotilailla on vastassa.

Tarinapuoleltaan kyseessä ei siis ole mikään mullistava teos, mutta puhtaana viihteenä The Predator tarjoaa aivan mieletöntä hupia! Tällaista vuoristoratakyytiä olen odottanut aika lailla koko kesän. Shane Black on täysin tietoinen siitä, kuinka pöhkö leffan idea on ja pistää vain täysillä haisemaan. Elokuva sisältää aivan hulvatonta ja (mikä parasta) todella törkeää huumoria, useita toimintakohtauksia, missä ei todellakaan pihtailla raakuuksien kanssa, sekä erinomaista tunnelmaa, mikä syntyy sotilasjengin upeasti luodusta ryhmähengestä. Menin katsomaan The Predatoria predatorien takia, mutta uppouduinkin siihen mahtavasti kirjoitetun porukan takia. Sotilaat ovat kuin humalaisia parhaita kavereita viettämässä kesäistä mökki-iltaa ja heidän puuhiaan on suuri ilo seurata. Hahmot ovat ihanan törkyturpaisia ja heittävät todella epäkorrektia läppää. Tähän vielä päälle avaruuden vaarallisimpia saalistajia, niin ei voi muuta kuin nauttia! Ennen leffan näkemistä pelkäsin, että liiallinen huumori pilaisi elokuvan, mutta se yhdistyykin täydellisesti ääriväkivaltaiseen toimintaan. Veri roiskuu, ihmisiä revitään palasiksi, suolet valuvat ulos ja jotkut jopa räjähtävät niin, että heidän sisälmyksensä lentelevät ympäriinsä. Elokuva tarjoaa hengähdystaukoja vain sen verran kuin välttämättömästi tarvitsee ja muuten se painelee kunnolla menemään. Ennen kuin huomaakaan, leffa on jo päättynyt, enkä itse ainakaan malta odottaa, että pääsen kokemaan The Predatorin uudestaan. Näin hauskaa minulla ei ole ollut elokuvateatterissa pitkään aikaan! Pystyin jollain tapaa antamaan anteeksi juonen hölmöydet ja uusintakuvausten aiheuttamat kummallisuudet, sillä ryhmädynamiikka, tunnelma, raakuus ja huumori toimivat niin käsittämättömän hyvin. Ainoastaan ihan viimeisen kohtauksen ennen lopputekstejä olisin itse poistanut, sillä siinä mennään sellaisen typeryyden puolelle, etten ole varma, haluanko nähdä kohtauksen lupailemaa jatkoa.

Vaikka kyseessä on ison studion kassamagneettileffa, on hienoa, kuinka paljon omaa tyyliään ohjaaja Shane Black on saanut tuoda mukaan leffaan. Black on selvästi lähtenyt tekemään omannäköistä elokuvaansa, eikä onneksi kopioi edellisten filmien juonikuvioita. Hän laajentaa sarjan maailmaa hienosti, mutta on myös upeaa, että hän jättää tietyt asiat kertomatta ja antaa katsojan tehdä omia tulkintojaan, mitä vuosien varrella on tapahtunut. Black on selvästi koetellut rajojaan huumorin kanssa, mikä on mahtavaa nykypäivän maailmassa, missä pieninkin vitsi koetaan hirveänä. Black olisi toki voinut käsikirjoitusvaiheessa oikoa tiettyä aukkoa tarinassaan, mutta korjailee sitä onneksi taidokkaalla ohjauksellaan. Hän on myös kirjoittanut mukaan useita viittauksia aiempiin Predator-leffoihin, sekä yllättäen myös Alien vs. Predatoriin. Leikkaus filmissä tosiaan kärsii paikoitellen, mutta kuvauspuoli on kuitenkin kunnossa. Mukana on useita tyylikkäitä otoksia, jotka on valaistu mestarillisesti. On hienoa, että vaikka elokuva tapahtuu pääasiassa yöaikaan, leffa ei ole Aliens vs. Predator 2:n tavoin täysin pimeä, vaan tapahtumat näkee selkeästi. Puvustuksella ja maskeerauksella toteutettu predator näyttää aivan täydelliseltä, ja onkin sääli, että filmin muut olennot ovat tietokoneella toteutettuja, sillä ne eivät näytä läheskään yhtä hyvältä. Ääniefektit ovat kuitenkin loistavat ja on mahtavaa päästä kuuntelemaan tuttuja predator-ääniä. Säveltäjä Henry Jackman ei ole valitettavasti onnistunut tekemään mitään uutta ja mielenkiintoista musiikkien puolella, mutta kierrättää juuri oikeissa kohtauksissa alkuperäisen Predatorin melodioita.

Yhteenveto: The Predator on tarinaongelmistaan huolimatta niin mukaansatempaavan viihdyttävä, hulvattoman hauska ja ihanan raaka pläjäys, että siitä voi hyvällä omallatunnolla nauttia täysillä. Elokuva on onneksi täysin itsetietoinen hölmöydestään, eikä koskaan ota itseään liian vakavasti. Ohjaaja Shane Black yhdistelee taidokkaasti törkyhuumoria verisiin toimintakohtauksiin, minkä lisäksi hän on saanut luotua erinomaista henkeä sotilasporukan välille. Näyttelijät tekevät todella hyvää työtä rooleissaan ja saavat urpot hahmonsa niin pidettäviksi, ettei elokuva edes tarvitsisi avaruushirviöitä, jotta se saa katsojan viihtymään. Onneksi avaruusmöröt ovat kuitenkin mukana ja klassinen predator näyttää yhä tänäkin päivänä tajuttoman siistiltä. Harmi vain, että muiden hirviöiden digitaalisuus suorastaan paistaa läpi. Leikkauksessa leffasta huomaa, että siitä puuttuu joitain oleellisia kuvia, jotta kohtaukset tuntuisivat kokonaisilta, minkä lisäksi tarinassa on selkeä aukko, mitä Black olisi voinut miettiä hieman tarkemmin. Ohjaajan luoma tunnelma on kuitenkin niin mainio, että tietyt virheet voi katsoa sormien läpi. Loistava ryhmädynamiikka, hysteerisen hauskat läpät ja veriset toimintakohtaukset olivat tarpeeksi minulle, jotta voin kutsua The Predatoria erittäin oivalliseksi viihteeksi. Suosittelenkin elokuvaa kaikille, jotka tiedostavat alkuperäisen Predator - saalistajan hölmöyden ja fanittavat Shane Blackin leffoja. Merkityksellistä tarinaa kaipaaville elokuva tuottaa pettymyksen, minkä lisäksi olen varma, että epäkorrekti huumori tulee tänä päivänä raivostuttamaan monet katsojat.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Predator, 2018, Twentieth Century Fox, Davis Entertainment, TSG Entertainment, Canada Film Capital, Dark Castle Entertainment

Arvostelu: Lego Ninjago Elokuva (The LEGO Ninjago Movie - 2017)

LEGO NINJAGO ELOKUVA

THE LEGO NINJAGO MOVIE

Ohjaus: Charlie Bean, Paul Fisher ja Bob Logan
Pääosissa: Dave Franco, Justin Theroux, Michael Peña, Kumail Nanjiani, Abbi Jacobson, Zach Woods, Fred Armisen, Jackie Chan, Olivia Munn ja Kaan Guldur
Genre: animaatio, seikkailu, toiminta
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 7

The LEGO Ninjago Movie, eli suomalaisittain Lego Ninjago elokuva pohjautuu Legon "Ninjago"-lelusarjaan, jonka tuotteita alkoi ilmestyä kauppoihin vuonna 2011. Lelujen pohjalta tehtiin televisiosarja samana vuonna, jotta lelut saisivat lisää huomiota. "Ninjago"-legot ovatkin nousseet suureen suosioon lasten keskuudessa ympäri maailman. Harmillisesti suosio ei ole yhtä suuri aikuisten keskuudessa, joten kun vuonna 2013 ilmoitettiin, että Lego Ninjago Elokuva oli tekeillä, ei se herättänyt suuria tunteita. Toisaalta siinä kohtaa ensimmäinen Lego-filmi, eli Lego Elokuva (The LEGO Movie - 2014) ei ollut vielä ilmestynyt, joten monet suhtautuivat muutenkin todella epäilevästi leffaan. Suosio ei kuitenkaan noussut vuonna 2014, vaikka Lego Elokuvaa ylistettiin, sillä seuraavana oli tiedossa Lego Batman Elokuva (The LEGO Batman Movie - 2017), jonka päähenkilö oli paaaljon tunnetumpi kuin jokin "Ninjago". Itse olen aina ollut suuri Lego-fani ja omistan todella paljon erilaisia tuotesarjoja, mutta "Ninjago"-tuotteita minulla ei ole lainkaan, sillä se ei ole koskaan kiinnostanut minua. Televisiosarjasta olen nähnyt pätkiä, mutta ne eivät tehneet minuun vaikutusta. Odotin tältä vuodelta huomattavasti enemmän Lego Batman Elokuvaa ja olisin toivonut seuraavan leffan olevan "Lego Star Wars Elokuva" tai jotain. Vasta viikkoa ennen lehdistönäytöstä aloin oikeasti löytää mielenkiintoa Lego Ninjago Elokuvaa kohtaan, sillä ajattelin, että koska en tiedä koko hommasta mitään, se voisi yllättää minut olemalla todella hyvä, minkä lisäksi se olisi varmasti visuaalisesti upea. Positiivisin tuntein lähdin siis katsomaan elokuvaa, vaikken odottanutkaan samanlaista nerokkaan erinomaista teosta kuin kaksi edellistä Lego-elokuvaa.

Paha Garmadon hyökkää jatkuvasti armeijansa kanssa Ninjagon kaupunkiin, jota suojelee ninjatiimi. Vihreä ninja on Garmadonin suurin vihollinen, mutta Garmadon ei tiedäkään, että Vihreä ninja on oikeasti hänen teini-ikäinen poikansa Lloyd.

Vihreää ninjaa (varmaan ikuisesti laiskan kuuloinen Dave Franco), eli Lloyd Garmadonia kiusataan kaiken aikaa siitä, että hän on pahiksen poika. Vaikka Garmadon ei sitä tiedä, niin koko kaupunki tuntuu tietävän totuuden. Kaikki syyttävät Lloydia hyökkäyksistä ja monet pelkäävätkin häntä, mutta kun Lloyd naamioituu ninjavermeisiinsä, on hän koko kaupungin suosikki, sillä se on salaisuus, jonka vain muut ninjat tietävät. Läpi leffan onkin hauska seurata, miten Lloyd suhtautuu kaupunkilaisiin, jotka sekä inhoavat että rakastavat häntä. Hahmo on mielenkiintoinen, vaikka alkupäässä hän lähinnä kiukuttelee ärsyttävästi.
     Muita ninjoja ovat punainen Tulininja, eli Kai (Michael Peña), sininen Salamaninja, eli Jay (Kumail Nanjiani), harmaa Vesininja, eli Nya (Abbi Jacobson), valkoinen Jääninja, eli Zane (Zach Woods) ja musta Maaninja, eli Cole (Fred Armisen). Jokaiselle viidestä on luotu pientä sisältöä: Kai on porukan siistein; Nya on hänen voimakas siskonsa; Jay on pelokas; Cole kuuntelee musiikkia ja ottaa rennosti; ja Zane on todellisuudessa robotti, vaikka yrittääkin esittää tavallista teiniä. Harmillisesti alun jälkeen nämä ninjahahmot muuttuvat aika lailla statisteiksi, vaikka kulkevatkin koko ajan Lloydin mukana. Hahmoja ei pääse kunnolla tuntemaan, jolloin heistä ei oikeastaan jaksa välittää.
     Garmadon (Justin Theroux) on mustiin pukeutuva nelikätinen pahis, joka muistuttaa hieman Tähtien sodan (1977-) Darth Vaderia, etenkin kun hänellä on päässään musta kypärä. Leffasta tulee muutenkin mieleen Tähtien sota nuoren sankarin ja tummiin pukeutuneen pahiksen isä-poika-suhteen takia. Garmadon ei ole kuitenkaan yhtä julma kuin Vader, vaan hänen mielestään Ninjagon valloittaminen on vain hauskaa hupia. Vaikka jotkut hänen tekonsa ovat kauheita, on ne käsitelty lapsiystävälliseen tapaan huumorin kautta.
     Muita hahmoja leffassa ovat ninjojen johtaja, eli mestari Wu (Jackie Chan), joka on stereotyyppisesti vanha valkoparta, joka osaa kuitenkin taistella erittäin nopeasti, ja Lloydin äiti Koko (Olivia Munn), joka ei tiedä poikansa ninjapuuhista. Jackie Chan nähdään myös näyttelemässä ääniroolin lisäksi, minkä lisäksi toisena aitona ihmisenä nähdään pientä innokasta poikaa esittävä Kaan Guldur.

Lego Ninjago Elokuva alkaakin hölmöllä kohtauksella, jossa Guldurin esittämä poika astuu sisään liikkeeseen, joka myy ikivanhoja tavaroita. Jackie Chan on liikkeen myyjä, joka päättää kertoa pojalle Ninjagon legendasta, koska pölystä päätellen asiakkaita ei ole, joten mitä muutakaan sitä tekisi? Onneksi kiusallisen aloituksen jälkeen seikkailu lähtee käyntiin vauhdikkaasti. Nopean esittelyn jälkeen alkaa ensimmäinen nopeatempoinen taistelu Garmadonia vastaan. Elokuva itsessään tuntuu kulkevan todella nopeasti kohtauksesta toiseen, eikä mukana ole kunnon hengähdystaukoja. Harmillisesti kun leffa vihdoin rauhoittuu ja alkaa vaikuttaa siltä, että tarina kertookin oikeasti oudosta isä-poika-suhteesta, elokuvaa muuttuu hieman laahaavaksi. Vaikka erikoinen perhetarina onkin mielenkiintoinen, ei siihen ole saatu mukaan sydäntä, jotta siitä jaksaisi missään kohtaa välittää. Kokonaisuutena Lego Ninjago Elokuva onkin aika ontto, vaikka se viihdyttää lähes koko kestonsa ajan. Sekavan rytmityksen takia filmi tuntuu välillä kulkevan nopeutettuna ja välillä hidastettuna, eikä siitä jää kovin paljoa käteen loppujen lopuksi. Elokuvan jälkeen ihmettelinkin, miten muutaman vuoden takainen Lego Elokuva sai kerrottua paljon monimutkikkaamman ja moniulotteisemman tarinan samassa ajassa, ilman, että se oli yhtä sekava?

Leffasta puuttuu lähes kokonaan Lego Elokuvan kekseliäisyys, itseironia ja syvällisyys. Se oli paljon selkeämmin koko perheen teos, kun taas tämä on lähes kokonaan pelkkää viihdettä lapsille. Aikuisetkin voivat kyllä löytää siitä riemua, etenkin koko elokuvan kekseliäimmästä asiasta, eli ultimaattisesta aseesta ja sen vaikutuksista, mutta muuta ihmeellistä ei ole luvassa. Lapsille siinä on paljon seikkailua, toimintaa ja hassuja hetkiä, mutta suuria nauruja se ei kuitenkaan tarjoa. Elokuva ei osaa nauraa itselleen samalla tavalla kuin edelliset Lego-leffat, mikä voi johtua siitä, että tekijöiden on pitänyt pelata varman päälle, sillä "Ninjago" ei ole erityisen tunnettu juttu vielä. Olisikin ollut parempi, jos tätä ennen olisi tehty tunnetuista leffasarjoista, kuten Tähtien sodasta, Indiana Jonesista (1981-) ja Harry Potterista (2001-2011) Lego-elokuvat ja sitten vasta olisi kokeiltu toimiiko tällainen filmi? Hyviä hetkiä on kyllä mukana ja leffa onnistuu pitämään kiinnostuksen yllä, jolloin kyseessä on ihan menevä pätkä, mutta Lego Ninjago Elokuva on silti todella selvä tasonpudotus kahden edellisen elokuvan jälkeen.

Leffa on kuitenkin animoitu pääasiassa tyylikkäästi. Ninjago-kaupunki on erinomaisesti toteutettu ja sitä on hienoa katsella, mutta on harmi, että Lego Batman Elokuvan tavoin vesi on vettä, eikä se koostu sinisistä palikoista, kuten Lego Elokuvassa. Hommaa on viety tässä vieläkin pidemmälle, sillä Garmadonin tukikohtatulivuorikaan ei ole legoista koottu, eikä myöskään ole metsä, jossa seikkaillaan leffan aikana paljon. Vaikka niihin onkin yhdistetty palikoita, olisi ollut paljon näyttävämpää, jos kaikki taustat koostuisivat legoista. Onneksi realistinen metsä on kuitenkin oikeassa koossa hahmoihin verrattuna, jolloin tavallinen kasvikin vaikuttaa isolta puulta. Äänimaailmassa parasta on kaikkien aikojen tunnetuimman elokuvahuudon, eli "Wilhelm screamin" käyttö useaan otteeseen peräkkäin. Harmillisesti Mark Mothersbaughin säveltämät musiikit ovat todella mitäänsanomattomat. Ohjauksesta vastaavat Charlie Bean, Paul Fisher ja Bob Logan, jotka ovat toimineet pääasiassa animaattoreina aiemmin ja vain Bean on ollut ohjaajan hommissa. Harmillisesti sen myös huomaa ja olen varma, että elokuva olisi paljon parempi, jos ohjaajina olisivat toimineet Lego Elokuvan ohjaajakaksikko Phil Lord ja Christopher Miller.

Yhteenveto: Lego Ninjago Elokuva on ihan viihdyttävä seikkailuelokuva, mutta se jää monin tavoin kahden edellisen Lego-elokuvan jalkoihin. Mukana ei ole kunnon kekseliäisyyttä yhtä hienoa juttua lukuunottamatta, eikä teos osaa nauraa itselleen, mikä oli yksi hauskimmista asioista edellisissä leffoissa. Hauskoja hetkiä on kyllä mukana, muttei filmi kovin monia nauruja tarjoa. Leffan pääteema, eli erikoinen isä-poika-suhde tuo hieman liian paljon mieleen Tähtien sodan ja on harmi, että päähenkilön lisäksi muita ninjoja ei pääse tuntemaan kunnolla. Tarina on ihan toimiva ja pitää mukanaan, mutta kokonaisuus tuntuu silti jotenkin ontolta ja sydämettömältä. Animointijälki on upeaa, vaikka onkin harmi, että vesi, metsä ja Garmadonin tulivuori eivät olekaan legopalikoista rakennetut. Lapsille Lego Ninjago Elokuva on varmasti todella hyvä toimintaseikkailu, mutta aikuiset tämä voi helposti jättää kylmäksi. Ei siis kannata odottaa kovin nerokasta teosta, vaan varautukaa näkemään kivaa hömppää.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.superherohype.com
The LEGO Ninjago Movie, 2017, Warner Bros. Pictures, Warner Bros. Animation, Warner Animation Group, LEGO System A/S, Lin Pictures, Lord Miller, RatPac-Dune Entertainment, Vertigo Entertainment

Arvostelu: Office Christmas Party / Firman pikkujoulut (2016)

OFFICE CHRISTMAS PARTY (2016)

FIRMAN PIKKUJOULUT

Ohjaus: Josh Gordon ja Will Speck
Pääosissa: Jason Bateman, Olivia Munn, T.J. Miller, Jennifer Aniston, Kate McKinnon, Courtney B. Vance, Karan Soni, Vanessa Bayer, Randall Park, Sam Richardson, Abbey Lee ja Jillian Bell
Genre: komedia, jouluelokuva
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 12

Näin Office Christmas Partyn julisteen Kinopalatsilla ja kiinnostuin heti. En itse ole biletyyppi, mutta jostain syystä juhlimisleffojen katsominen on mielestäni viihdyttävää. Kai sitä vain haluaa nauraa, kun hahmot sekoilevat humalassa ja lopputuloksena on usein täysi kaaos. Kovin paljoa en innostunut näyttelijälistasta, vaikka Jason Bateman onkin mielestäni ihan hyvä. Minulla ei oikeastaan ollut odotuksia elokuvaa kohtaan ja ne vähäisetkin odotukset vähenivät paljon, kun näin elokuvan trailerin, vieläpä juuri pari tuntia ennen kuin näin itse elokuvan. Pitää muistaa, etten enää tee niin. Jos en olisi katsonut traileria, niin olisin varmasti mennyt paljon avoimemmin mielin katsomaan elokuvaa. Toivoin vain, että itse leffa olisi parempi kuin trailer.

Zenotek-yhtiöllä menee huonosti ja johtajat keksivät ainoaksi ratkaisuksi pitää todella mahtavat pikkujoulut.

Pääosassa Joshina nähdään Jason Bateman, joka on mielestäni tosiaan ihan hyvä näyttelijä. Batemanin ongelmana on, että hän on aina täysin samanlainen rooleissaan. Office Christmas Party ei ole poikkeus ja Bateman vetää roolinsa tutulla tavallaan. Josh on vastaeronnut mies, joka on selvästi yksi henkisesti viisaimmista Zenotek-yhtiön työntekijöistä.
     X-Men: Apocalypsessa (2016) Psylocke-pahista esittänyt Olivia Munn nähdään koodari Traceyna. Munn näyttää olevan myös ihan hyvä näyttelijä ja tässä hän tuntuu olevan mukana kykyjensä, eikä ulkonäkönsä vuoksi. Tracey ei alkupuolella tunnu vielä olevan erityisemmin isossa osassa, mutta hahmon merkitys kasvaa elokuvan aikana.
     Zenotek-yhtiön Clay-pomoa näyttelee T.J. Miller. Mielestäni Miller on yleensä erittäin ärsyttävä, joten olin yllättynyt, että siedin hänen näkemistään lähes ongelmitta. Välillä hänestä huokui hänen rasittava tyylinsä, muttei onneksi liikaa. Clay on henkilö, jota ei oikeasti haluaisi yhtiön pomoksi, mutta persoonana hän on lystikäs yksilö. Clay miettii työntekijöiden parasta ja hänellä on sydän paikallaan.
     En ole koskaan ymmärtänyt, miksi monet ylistävät Jennifer Anistonia, sillä omasta mielestäni hän ei ole kovin erityinen näyttelijä. Tässä elokuvassa hän esittää Clayn tiukkapiposisko Carolia. Hahmo on yhtiön toimitusjohtaja ja hän ei pidä yhtään veljensä toiminnasta. Aniston toimii roolissa, muttei ole kovin uskottavaa, että hahmo olisi samanikäinen kuin Clay, ottaen huomioon näyttelijöiden yli kymmenen vuoden ikäeron.
     Saturday Night Livessa (1975-) esiintyvä Kate McKinnon nähdään Maryna, hieman kummallisena työntekijänä, jolle työsäännöt ovat kuin raamattu. Mielestäni McKinnon ei ole hyvä näyttelijä, eikä edes hauska, joten hänen puuhiaan on paikoitellen todella vaivalloista seurata. Ghostbustersissa (2016) hän ei ollut mielestäni kovin hyvä ja Mastermindsissa (2016) hän oli mielestäni huono. Tässä McKinnonilla on pari viihdyttävää juttua, mutta muuten hän vetää huonon ja yliampuvan roolisuorituksen. Toivon todella, ettei McKinnonia tulla vastaisuudessa näkemään lähes jokaisessa jenkkikomediassa.
     Elokuvassa nähdään paljon Zenotekin työntekijöitä, joista osalla on oudonkin suuret roolit. Työntekijähahmoja ja heidän tuomia sivujuonia on mukana jopa liikaa. Yhtiössä työskentelee mm. ärsyttävä Jeremy (Rob Corddry), kunnollisesta miehestä haaveileva Allison (Vanessa Bayer), DJ:näkin toimiva Joel (Sam Richardson), Allisonista kiinnostunut Fred (Randall Park), tyttöystävävaleita kertova Nate (Karan Soni) ja aika mitäänsanomaton Meghan (Jamie Chung). Hahmoista paras oli selkeästi Nate. Yhtiön alakerran Carla-vartijaa näyttelee Da'Vine Joy Randolph ja mielestäni häntä olisi voinut olla enemmän elokuvassa.
     Leffassa nähdään myös Courtney B. Vancen näyttelemä Walter Davis, joka voi koitua yhtiön pelastukseksi, sekä Jillian Bellin esittämä parittaja Trina ja Abbey Leen esittämä prostituoitu Savannah.

Zenotek-yhtiöllä on rahaongelmia ja useita työntekijöitä uhkaa erottaminen. Bonuksia ei ole luvassa ja pikkujouluja ei ole lupaa järjestää. Vain tekemällä sopimuksen Walter Davisin kanssa, voisi Zenotek nousta takaisin jaloilleen. Carol ei usko, että tällainen voisi tapahtua, mutta Clay, Josh ja Tracey ovat varmoja, että saavat tehtyä sopimuksen ja houkuttelevatkin Walterin luvattomiin pikkujouluihinsa. Kaikki ei tietenkään mene niin kuin on toivottu, eikä alkoholi tuo työntekijöiden parhaita puolia esille. Zenotekin tilat saavat kyytiä, kun viina virtaa.

Office Christmas Party ei ole periaatteessa muuta kuin bailaamista. Ja kuten arvata saattaa, se käy nopeasti tylsäksi. Mukaan on yritetty tunkea sivuhahmojen kautta sivujuonia, joista yksi nousee tärkeäksi tekijäksi. Kyseinen sivujuoni voisi olla toimiva, mutta toteutus ei ole kovin erikoinen. Elokuva kestää tunnin ja neljäkymmentäviisi minuuttia ja siinä on parikymmentä minuuttia liikaa. Lyhyempänä elokuvana Office Christmas Partyyn ei kyllästyisi niin helposti. Ja vielä kun elokuva olisi hauska, mutta kun ei. Muutamat naurut leffasta saa, mutta suurin osa vitseistä vain vaivaannuttaa. Joitakin vitsejä on pidennetty todella säälittävästi. Juhlissa vain meuhkataan paljon, jolloin metelitaso nousee todella kovaksi. Syy bileille on aika hölmö. Ymmärrän, että elokuvan nimessä puhutaan juhlista, mutta ne kestävät aivan liian kauan. Lopputuloksena on todella heikko esitys ja Office Christmas Party pääsee vuoden huonoimpien elokuvien joukkoon.

Elokuvan ovat ohjanneet Josh Gordon ja Will Speck, jotka ovat aiemmin ohjanneet yhdessä mm. elokuvat Blades of Glory (2007) ja The Switch (2010). Käsikirjoituksesta on vastannut yhteensä kuusi henkilöä, minkä takia onkin hieman kummallista, ettei elokuva toimi. Toisaalta usean henkilön takia tarina luultavasti poukkoileekin minne sattuu. Office Christmas Party on ihan hyvin kuvattu. Jotkut kuvat ovat oikeasti hienoja ja jotkut selkeästi heikompia. Leikkaus on ihan sujuvaa, mutta välillä liian hätäistä. Äänitehosteilla on paikoitellen päästy leikittelemään. Musiikkina on lähinnä käytetty olemassa olevia kappaleita, lähinnä jouluvetoisia. Musiikin jumputtaminen aiheutti minulle päänsäryn elokuvan aikana. Siihen vielä lisäksi välkkyvät valot ja hahmojen metelöinti päälle, niin loppuleffan katsominen oli eri kivaa...

Yhteenveto: Office Christmas Party on komedia, joka ei oikeastaan naurata ja yksi vuoden heikoimmista elokuvista. Leffa on liian pitkä ja siinä on mukana turhia sivujuonia. Jotkut vitsit toimivat, mutta suurin osa ei. Välkkyvät valot, jumputtava musiikki ja hahmojen mekastus aiheuttaa helposti päänsäryn. Näytteleminen on ihan hyvää, muttei kovin ihmeellistä. Kate McKinnon on jälleen todella rasittava. Lapsille elokuvaa ei ole suunnattu, enkä usko, että vanhemmat löytävät tästä paljoa iloa. Office Christmas Party on suunnattu esiteineille, jotka tykkäävät biletyksestä ja joille kaikki komediat toimivat. Itselleni elokuva ei toiminut, enkä suosittele menemään elokuvateatteriin katsomaan tätä.

Kirjoittanut: Joonatan, 8.12.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.movieinsider.com
Office Christmas Party, 2016, DreamWorks Pictures, DreamWorks SKG, Paramount Pictures, Bluegrass Films, FROSCH Entertainment, Reliance Entertainment