Arvostelu: A Complete Unknown (2024)

A COMPLETE UNKNOWN

Ohjaus: James Mangold

Pääosissa: Timothée Chalamet, Edward Norton, Elle Fanning, Monica Barbaro, Dan Fogler, Boyd Holbrook, Norbert Leo Butz, Eriko Hatsune, Scoot McNairy, Will Harrison, Big Bill Morganfield ja P. J. Byrne

Genre: draama, musiikki

Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia

Ikäraja: 7

A Complete Unknown perustuu Elijah Waldin kirjaan Dylan Goes Electric! vuodelta 2015, joka puolestaan perustuu artisti Bob Dylanin elämään ja uraan. Vuonna 2020 James Mangold ilmoitti ohjaavansa ja käsikirjoittavansa elämäkertaelokuvan Dylanista, joka kulki aluksi työnimellä "Going Electric". Koronaviruspandemia kuitenkin esti alkuperäiset suunnitelmat kuvaamisesta, mutta se antoi päätähti Timothée Chalametille reippaasti aikaa tutkia Dylania ja opetella kitaran ja huuliharpun soittoa. Kuvauksia viivästytti lisää vuoden 2023 näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakko, jolloin elokuvaan kiinnitetty Benedict Cumberbatch joutui jättämään projektin ja hänet korvattiin Edward Nortonilla. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin maaliskuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa A Complete Unknown sai saman vuoden joulukuussa. Nyt elokuva on saapunut Suomenkin teattereihin, elokuvan saatua kahdeksan Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa, sovitettu käsikirjoitus, puvustus ja äänitys). Minun on pakko tunnustaa, että Bob Dylan ei ollut itselleni juuri yhtään tuttu tapaus - tiesin häneltä ainoastaan The Times They Are a-Changin' -kappaleen ja senkin vain, koska se soi Watchmen-elokuvan (2009) alkuteksteissä. Kävin kuitenkin uteliaana katsomassa A Complete Unknownin heti ensi-iltapäivänä.

Vuonna 1961 nuori Bob Dylan matkustaa New Yorkiin ja nousee pian suursuosituksi artistiksi, joka kohtaa kuitenkin hurjan vastareaktion, kun hän haluaa ravistella folk-musiikin rajoja.

Hollywoodin tämän hetken ehkä jopa kuumin nimi Timothée Chalamet nähdään Bob Dylanina, joka nuorena poikana matkustaa pelkän kitaransa ja haaveidensa kanssa New Yorkiin kokeilemaan onneaan ja vakuuttaakin nopeasti juuri oikeat ihmiset kyvyillään, lähtien varsinaiseen kiitoon suosiossaan. Chalamet on tehnyt jo useita väkeviä roolisuorituksia, eikä Bob Dylanin esittäminen ole poikkeus. Elokuvassa on hetkiä, jolloin Chalamet tuntuu vain näyttelevän, mutta myös runsaasti kohtauksia, joissa hän katoaa täysin roolihahmokseen. Chalamet käytti tosiaan korona-ajan Dylanin maneerien ja äänen matkimisen, sekä kitaran ja huuliharpun soittamisen opetteluun ja tämä kyllä kannatti. Chalamet esittää laulut itse ja lopputulos kuulostaa häkellyttävän paljon Dylanilta, josta kuitenkin kuulee Chalametin, kun tarkkaan käyttää korviaan.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Edward Norton folk-laulaja Pete Seegerinä, joka ensimmäisenä hoksaa Dylanin kyvyt ja auttaa nuorukaista saamaan jalkansa musiikkialan oven väliin, Elle Fanning Dylanin tyttöystävä Sylvienä, Monica Barbaro folk-laulaja Joan Baezina, Dan Fogler Dylanin manageri Albert Grossmanina, sekä Boyd Holbrook laulaja Johnny Cashina. Sivunäyttelijätkin tekevät vakuuttavaa työtä, eivätkä edes täysin jää Chalametin varjoon. Holbrook katoaa onnistuneesti Johnny Cashiksi, joskin olisi ollut hauskaa, jos rooliin olisi saatu taivuteltua Joaquin Phoenix, joka esitti Cashia A Complete Unknownin ohjanneen James Mangoldin elokuvassa Walk the Line (2005) parikymmentä vuotta sitten.

A Complete Unknown osoittautui oikein mainioksi ja lahjakkaasti näytellyksi filmiksi uraauurtavasta muusikosta, joka olisi voinut kuitenkin pureutua hieman syvemmälle keskiössä olevaan Bob Dylaniin. Toisaalta on veikeää, ettei miehen taustoista selviä ihan kauheasti, vaan hän jää elokuvan nimen mukaisesti "täydeksi tuntemattomuudeksi", jonka tarinoille nuoruudesta sirkuksessa kohottelevat kulmiaan niin katsojat kuin naiset, joihin Dylan yrittää tehdä vaikutusta. Välillä pelkät Chalametin silmät kertovat paljon, mutta sitten taas olisi kiva, jos elokuva olisi saanut paremmin ymmärtämään Dylania siinä, miksi hän toimii kuten hän toimii. Hänet esitetään usein negatiivisessakin valossa, esimerkiksi pettämässä tyttöystäväänsä, kokematta siitä sen kummempia omantunnontuskia, mutta tämän puolen käsittely jää hieman puolitiehen. Lisäksi Dylanin ongelmat alkoholin ja huumeiden kanssa jäävät täysin pintaraapaisuksi.

Mutta vaikka elokuva onkin toisinaan hieman pintapuoleinen, siinä on myös vahvat onnistumisensa. Vaikka Dylan on välillä suoranainen mulkku - mikä vain pahenee, kun hänestä tulee suosittu - hänen haluaa nähdä onnistuvan tavoitteissaan. Dylanin ura lähti liikkeelle folk-artistina, mutta miestä ei todellakaan kiinnostanut jämähtää yhteen juttuun ja hän päättikin kokeilla rajojaan, mikä herätti monenlaisia tuntemuksia niin hänen taustatiimissään kuin faneissaan. Onkin huvittavaa, että kun Dylan laulaa Newportin folkfestivaaleilla The Times They Are A-Changin'in, kappale otetaan vastaan innokkaasti laulaen mukana, mutta kun ne muutoksen tuulet sitten oikeasti puhaltavat seuraavalla esiintymisellä samoilla festivaaleilla, Dylan saakin osakseen buuausta. Tällaiset vastareaktiot eivät ole hälvenneet mihinkään musiikkialalla ja suunnilleen aina kun joku artisti tai yhtye haluaa kokeilla jotain uutta, näitä muutoksia katsotaan nenänvartta pitkin. Dylan ei halunnut miellyttää ketään ja vaikka välillä tämä tekeekin hänestä ihmisenä epämiellyttävän, on tämä itsepäisyys taiteilijasielussa myös valtavan ihailtavaa.

James Mangold on useasti näytellyt lahjojaan ohjaajana, eikä A Complete Unknown ole poikkeus. Hänen rakentamansa ilmapiiri on mainio ja etenkin konserttikohtauksiin hän saa aikaan vangitsevuutta. Mangoldin ja Jay Cocksin käsikirjoitus on kuitenkin hitusen ailahteleva ja kaipaisi hieman syväluotaavampaa lähestymistä. Tekniseltä toteutukseltaan leffa on vakuuttava ja 1960-luvun ajankuva on upeasti loihdittu lavastein ja asuin. Kameratyöskentelykin on oivaa ja äänimaisema pätevästi rakennettu laulut mukaan lukien.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Complete Unknown, 2024, Searchlight Pictures, Veritas Entertainment, The Picture Company, Range Media Partners, Big Indie Pictures, TSG Entertainment

Arvostelu: Gone Girl (2014)

GONE GIRL

Ohjaus: David Fincher

Pääosissa: Ben Affleck, Rosamund Pike, Carrie Coon, Kim Dickens, Tyler Perry, Missi Pyle, Neil Patrick Harris, Emily Ratajkowski, Casey Wilson, Lola Kirke, Boyd Holbrook, Lisa Banes, David Clennon ja Scoot McNairy

Genre: trilleri, draama

Kesto: 2 tuntia 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Gone Girl perustuu Gillian Flynnin kirjaan Kiltti tyttö (Gone Girl) vuodelta 2012. Elokuvatuottaja Leslie Dixon sai kirjan käsiinsä jo ennen sen julkaisua vuonna 2011 ja innostui siitä niin paljon, että halusi tehdä siitä elokuvan. Hän vei tekstin Reese Witherspoonille, jota hän ajatteli täydelliseksi naispäärooliin ja yhdessä he saivat 20th Century Foxin hankkimaan kirjan elokuvaoikeudet. Flynn itse kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja ohjaajaksi palkattiin David Fincher. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2013 ja lopulta Gone Girl sai maailmanensi-iltansa 26. syyskuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kehuttu jättimenestys, joka sai parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden ja parhaan ohjauksen, naispääosan, käsikirjoituksen ja musiikin Golden Globe -ehdokkuudet. Itse katsoin elokuvan vasta, kun se saapui vuokralle ja pidin siitä. Olen muistaakseni kerran katsonut sen uudelleen ja nyt kun huomasin Gone Girlin täyttävän kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen jälleen ja samalla arvostella sen.

Kun Nick Dunnen vaimo Amy katoaa pariskunnan hääpäivänä, mies joutuu järkytyksekseen itse tutkinnan alle ja päättää selvittää, mistä onkaan todellisuudessa kyse?

Ben Affleck näyttelee opettaja Nick Dunnea, jonka vaimo Amy (parhaan naispääosan Oscar- ja Golden Globe -ehdokas Rosamund Pike, joka korvasi Witherspoonin tuotantovaiheessa) mysteerisesti katoaa heidän hääpäivänään. Affleck tekee loistotyötä roolissaan, kun kummallinen tapaus alkaa muuttua vielä kummallisemmaksi tapahtumavyöryksi, jossa Nickin elämää ryhdytään riepottelemaan toden teolla. Affleck on itse ollut tosielämässä mediakohujen kohteena, joten hänellä on jonkinlaista ymmärrystä, millaista on jäädä niiden keskelle, tuoden sen puolen hyvin filmiin. Katsoja ryhtyy yhdessä Nickin kanssa selvittämään, mistä on todellisuudessa kyse? Onko Amy siepattu vai jopa murhattu ja kenen toimesta?

     Elokuvassa nähdään myös Carrie Coon Nickin siskona Margona, Kim Dickens ja Patrick Fugit tapausta selvittävinä etsivinä, Boneynä ja Gilpininä, Missi Pyle tapaukseen tarttuvana televisiojuontaja Ellen Abbottina, Tyler Perry asianajaja Tanner Boltina, Neil Patrick Harris Amyn ex-poikaystävä Desinä, Casey Wilson tunkeilevana naapuri Noellenä, Emily Ratajkowski Nickin oppilaana Andiena, sekä Lisa Banes ja David Clennon Amyn kauhistuneina vanhempina. Sivunäyttelijätkin ovat pääasiassa hyviä rooleissaan - erityisesti Coon siskona ja Dickens etsivänä. Ensisilmäyksellä-komediasarjasta (How I Met Your Mother - 2005-2014) tuttu Neil Patrick Harris ei kuitenkaan ihan vakuuta osassaan, mutta sen sijaan Madeana tunnettu Tyler Perry pääsee yllättämään oikein tosissaan lakimiehenä, joka saapuu puolustamaan Nickiä, kun media ryhtyy maalailemaan hänestä sieppaajaa ja pahimmillaan jopa murhaajaa.

Harva jännäri tai murhamysteeri onnistuu yllättämään minut käänteillään, mutta muistan sen, kun katsoin Gone Girlin ensi kertaa ja kuinka ällikällä leffa minut löi edetessään. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että elokuva pitää sisällään yhden parhaista juonenkäänteistä, mitä on moniin vuosiin nähty. Mukana on muitakin todella tehokkaita koukkuja ja mutkia, eikä lopputulosta ole mitenkään helppo ennustaa. Kahden ja puolen tunnin kesto kulkeekin pääasiassa kuin hujauksessa, sillä elokuva saa katsojan vangittua niin tehokkaasti penkin reunalle tapahtumia tapittamaan. Onko se toisaalta ihme, kun kirjailija itse on saanut käsikirjoittaa elokuva-adaptaation ja kun puikoissa vielä häärää David Fincherin kaltainen trilleritaituri?

Gone Girl nappaa mukaansa välittömästi ja vain tiukentaa otettaan edetessään. Mysteeri rakentuu erinomaisesti ja on kiehtovaa seurata, kuinka tapahtumat etenevät. Asioita käännetään kerran jos toisenkin päälaelleen ja katsojana huomaa epäilevänsä aika lailla jokaista hahmoa Amyn katoamisesta - jopa Nickiä. Tapausta seurataan monista eri vinkkeleistä ja elokuva kommentoi onnistuneesti, kuinka media vaikuttaa tällaisiin tapauksiin runsaasti. Kuinka mediat kertovat omia versioitaan tapahtumista, tarttuen eri näkökulmiin ja maalailemalla pahiksia, jotta saisivat kerättyä klikkejä ja sitä kautta rahaa. Kansaa samanaikaisesti inhottavat, että kiehtovat tällaiset tapaukset ja media saa ohjailtua hyvin, mihin suuntaan he haluavat vihaisen joukon purkavan inhoaan. Erityisesti viime vuosina tällainen joukkolynkkaus on ollut suorastaan muodikasta, vaikka tuskin kukaan meistä tietää totuuksia. Gone Girl ei kuitenkaan maalaile kenestäkään puhtoista, vaan tuo varjopuolia esille itse kustakin.

Elokuva ei kuitenkaan ole kokonaisuutena ihan niin täydellinen kuin mihin sillä olisi rahkeita. Jo elokuvan ensimmäiseltä tunnilta löytyy hetki, jolloin hahmo tekee valinnan, jolla hän voisi joko pelastaa nahkansa tai jäädä vellomaan kohun kouriin ja jostain syystä hän päätyy jälkimmäiseen. Tämän voi katsoa vielä sormien läpi, mutta viimeisen puolen tunnin aikana nähtävät koukerot muuttuvat osittain niin epärealistisiksi, että katsojan on vaikea uskoa asioiden tapahtuvan niin kuin ne tapahtuvat. Ensimmäiset kaksi tuntia ovat pääasiassa niin tarkkaan hiottuja, että on harmi, kuinka ihan loppumetreillä meno löystyy hieman. Silti heikkouksiensakin kanssa Gone Girl on mahtava jännäri, joka kiskoo tehokkaasti mattoa katsojan jalkojen alta kerta toisensa perään.

David Fincher rakentaa tiivistä ja koukuttavaa tunnelmaa erinomaisesti, osoittaen lahjojaan jälleen kerran. Gillian Flynn siirtää kirjansa tyylikkäästi elokuvamuotoon, joskin loppupäähän olisi voitu panostaa yhtä paljon kuin kaikkeen muuhunkin. Teknisiltä ansioiltaan Gone Girl on myös pätevä filmi. Se on taitavasti kuvattu ja todella sulavasti leikattu. Kahden ja puolen tunnin kestoon ei oikeastaan tylsää hetkeä löydy - ei, vaikka elokuvan olisikin jo nähnyt pariin otteeseen. Lavasteet ovat oivat, asut mainiot, valaisu tyylikästä ja maskeeraukset rujot. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Gone Girl, 2014, Twentieth Century Fox, New Regency Productions, TSG Entertainment, Pacific Standard

Arvostelu: The Bikeriders (2023)

THE BIKERIDERS

Ohjaus: Jeff Nichols

Pääosissa: Jodie Comer, Austin Butler, Tom Hardy, Michael Shannon, Mike Faist, Boyd Holbrook, Damon Herriman, Beau Knapp, Emory Cohen, Karl Clusman, Toby Wallace, Norman Reedus, Happy Anderson ja Paul Sparks

Genre: rikos, draama

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

The Bikeriders perustuu Danny Lyonin samannimiseen kuvakirjaan Outlaws-moottoripyöräjengistä 1960-luvulla. Ohjaaja Jeff Nichols luki kirjan ensimmäisen kerran vuonna 2003 ja innostui siitä. Hän pyöritteli pitkään päässään ideaa elokuvasovituksesta, mistä hän puhui vähän väliä luottonäyttelijälleen Michael Shannonille. Koronaviruspandemian aikaan Nichols päätti vihdoin työstää ideansa pohjalta elokuvakäsikirjoituksen ja sai New Regency -yhtiön rahoittamaan filmin. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 ja The Bikeriders sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla elokuussa 2023. Alun perin Disneyn ja 20th Century Studiosin oli tarkoitus levittää leffa maailmalle, mutta viime kesän Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakon takia alkuperäinen teatteriensi-ilta peruttiin ja lopulta Disney jättäytyi projektista. Universal Pictures nappasi leffan itselleen ja nyt The Bikeriders on vihdoin saapunut elokuvateattereihin. Itselleni kyseessä on ollut yksi eniten odottamistani elokuvista tältä vuodelta, jo ihan vain sen näyttelijäkaartin takia. Kävinkin katsomassa The Bikeridersin heti sen ensi-iltapäivänä.

1960-luvulla Kathy Bauer kertoo haastatteluissa elämästään chicagolaisen Vandals-moottoripyöräjengin parissa.

Kuten jo tuli sanottua, odotin The Bikeridersia paljon jo sen näyttelijäkaartin vuoksi. Killing Eve -sarjassa (2018-2022) häikäissyt ja siitä palkintoja voittanut Jodie Comer näyttelee Kathy Baueria, joka ajautuu chicagolaisen moottoripyöräjengin kyytiin, kun hän rakastuu ensisilmäyksellä Elvis-leffasta (2022) tutun Austin Butlerin näyttelemään vähäsanaiseen oman tiensä kulkijaan Bennyyn. Vandals-jengin johtajana Johnnynä taas nähdään aina karismaattinen ja väkevä Tom Hardy. Jo paperilla kolmikko kuulostaa hyvältä ja ruudulla he toimivat vielä odotettua paremmin. Vaikka keskiössä onkin äijien moottoripyöräpoppoo ja Butler ja Hardy ovat tuttuun tapaansa erinomaisia osissaan, vekkulilla aksentilla varustettu Comer vakuuttaa parhaiten, enkä ihmettele, jos hän nappaa leffasta parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden.

     Elokuvassa nähdään myös Michael Shannon, Boyd Holbrook, Beau Knapp, Emory Cohen ja The Walking Dead -sarjassakin (2010-2022) prätkällä päristellyt Norman Reedus muina moottoripyöräjengiläisinä, Toby Wallace Vandalsiksi pyrkivänä nuorukaisena, sekä Mike Faist alkuperäisen The Bikeriders -kuvakirjan tekijänä Danny Lyonina, joka haastattelee Kathya kirjaansa varten. Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa ja suunnilleen jokainen värikkään persoonallisesta jengistä saa ainakin yhden kohtauksen verran loistaa.

The Bikeriders ei onneksi tuottanut pettymystä. Kyseessä on todella väkevä draamaelokuva, joka imaisee katsojansa täysin mukaansa 1960-luvun Chicagoon, missä yhteiskunnasta syrjään jääneet miehet löytävät toisensa ja yhteisen intohimon kohteen. Moottoripyöräily ei ole näille miehille vain harrastus, vaan koko elämä. Elokuva kuvaa hyvin sitä huumaa ja vapauden tunnetta, jonka nämä miehet kokevat pyöriensä selässä, ajellen ympäri maanteitä. Samalla leffa myös näyttää, kuinka toisaalta kornia ja koomista tämä överimacho puuha on, kun hahmot viettävät päivänsä baareissa kaljaa litkien ja sitten äänekkäitä kulkuneuvojaan päristellen.

Monin tavoin elokuva tuntuu vanhemmalta kuin se onkaan ja sanon tämän vain ja ainoastaan hyvässä mielessä. Se ei kulje päivänselvän ja simppelin juonen varassa, jossa tapahtuu kaiken aikaa jotain, vaan se kertoo rauhassa tarinaansa tämän jengin synnystä, noususta ja tuhosta. Jengin sisäiset konfliktit rakentuvat onnistuneesti ja eri tyyppien kuviot viedään oivallisesti, paikoin jännittävästi päätökseensä. Toteutus tuntuu ajoittain jopa hieman dokumentaariselta ja näistä ihmisistä kaivetaan kaiken aikaa kiinnostavia puolia. Karskien kuorien alta paljastuu varsin herkkiäkin tarinoita ja rikosten ja väkivallan keskellä tässä jengissä on yhteisöllisyydessään jotain erikoisen kaunista. Hahmojen väliset kanssakäymiset ovat myös usein hersyvän hauskoja. Toisaalta näiden hahmojen parissa voisi viettää kauemminkin aikaa, mutta toisaalta vajaan parin tunnin kesto on sopivan napakka mitta The Bikeridersille.

Pohdittuaan, pähkäiltyään ja pyöriteltyään ideaa mielessään Jeff Nichols teki vihdoin 20 vuoden jälkeen intohimoprojektinsa ja se intohimo myös näkyy. The Bikeriders on kaikin puolin vahva suoritus, etenkin käsikirjoituksensa puolesta. Nicholsin rakentama tarina pohjautuu todellisiin haastatteluihin, mutta se on silti fiktiivinen. Hänen tekstinsä on erinomaista, varsinkin dialogi on ensiluokkaista. Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan vakuuttava. Se on tyylikkäästi kuvattu ja hyvin leikattu kasaan. 1960-luku on herätetty hienosti takaisin eloon upealla lavastuksella ja puvustuksella. Äänimaailma jylisee jämäkästi menemään ja rock-painotteiset kappalevalinnat säestävät menoa mainiosti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Bikeriders, 2023, Focus Features, Regency Enterprises, New Regency Productions, Tri-State Pictures, 20th Century Studios

Arvostelu: Indiana Jones and the Dial of Destiny (2023)

INDIANA JONES AND THE DIAL OF DESTINY

Ohjaus: James Mangold

Pääosissa: Harrison Ford, Phoebe Waller-Bridge, Mads Mikkelsen, Boyd Holbrook, Ethann Isidore, Antonio Banderas, Toby Jones, Olivier Richters, Shaunette Renée Wilson, Thomas Kretschmann, John Rhys-Davies ja Karen Allen

Genre: seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 34 minuuttia

Ikäraja: 12

Steven Spielbergin ohjaama, George Lucasin ideoima ja Harrison Fordin tähdittämä seikkailuelokuva Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark - 1981) oli ylistetty suurmenestys, joka oli jopa ehdolla parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta. Kakkososa Indiana Jones ja tuomion temppeli (Indiana Jones and the Temple of Doom - 1984) ei saanut yhtä hyvää vastaanottoa, mutta kolmatta elokuvaa, Indiana Jones ja viimeistä ristiretkeä (Indiana Jones and the Last Crusade - 1989) kehuttiin jälleen kovasti. Pitkään näytti siltä, että elokuvasarja jäisi pelkäksi trilogiaksi, kunnes vuonna 2008 ilmestyikin Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta (Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skull), joka sai todella ristiriitaisen vastaanoton. George Lucas suunnitteli viidettä elokuvaa parisen vuotta, mutta myytyään Lucasfilm-yrityksensä Indiana Jones -sarjan kera Disneylle vuonna 2012, suunnitelmat muuttuivat. Vuonna 2015 Disney ilmoitti uuden Indiana Jones -elokuvan olevan tekeillä. Spielberg ja edelliselokuvan kirjoittanut David Koepp laativat leffan tarinan ja leffan oli tarkoitus ilmestyä vuonna 2020. Kuitenkin kun Spielbergistä tuli kiireinen Ready Player One -elokuvan (2018) parissa, tuotanto viivästyi. Samalla Jonathan Kasdan pestattiin työstämään käsikirjoitus uudestaan, mutta kun hän poistui projektista, Koepp palasi kirjoittamaan ja tarjosi Lucasfilmille ja Disneylle kahta eri tarinaa, jotka molemmat hylättiin. Helmikuussa 2020 Spielberg ilmoitti, ettei aiokaan ohjata elokuvaa ja hänen tilalle pestattiin Fordin toiveesta James Mangold, joka ryhtyi myös kirjoittamaan leffaa uusiksi. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2021 ja nyt Indiana Jones and the Dial of Destiny on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen lapsesta asti pitänyt Indiana Jones -elokuvista, Kadonneen aarteen metsästäjien ja Viimeisen ristiretken kuuluessa suosikkileffojeni joukkoon. Tuomion temppeliin olen vuosien varrella suhtautunut monin eri tavoin, kun taas paljon parjattu Kristallikallon valtakunta on aina ollut mielestäni ihan katsottava raina. Odotukseni viidettä elokuvaa kohtaan ovat olleet pelonsekaiset, nelososan osoittauduttua pettymykseksi vuosien jälkeen. Trailerit eivät tehneet minuun vaikutusta ja ristiriitainen vastaanotto Cannesin elokuvajuhlilla latisti odotuksiani entisestään. Meninkin skeptisenä, joskin silti uteliaana katsomaan Indiana Jones and the Dial of Destinyn heti sen ensi-iltapäivänä.

Indiana Jones ajautuu uuteen seikkailuun, kun hänen kummityttönsä Helena Shaw pyytää hänen apuaan löytääkseen myyttisen Antikytheran koneen, jolla huhutaan olevan voima muuttaa historian kulkua.

Harrison Ford palaa viidentoista vuoden tauon jälkeen tunnetuimmaksi arkeologiseikkailijaksi, Henry "Indiana" Jonesiksi ja ainakin omien sanojensa mukaan viimeistä kertaa. Nyt jo 80-vuotias Ford ei onneksi tee iäkkäästä Indystä mitään kärttyisää pappaa, vaan hän palaa rooliinsa innokkaasti. Fordista huokuu aito lapsenmielisyys Indiana Jonesia esittäessään, tämän päätyessä jälleen uuteen seikkailuun historiallisen artefaktin perässä. Indyn silmistä palaa intohimo potentiaalista löytöä kohtaan ja väittäisin, että oli katsojana kuinka skeptinen elokuvasta tahansa, ei tämän elokuvaikonin pyynnöstä lähteä uuteen aarrejahtiin voi kieltäytyä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Toby Jones Indianan entisenä ystävänä Basil Shaw'na ja Phoebe Waller-Bridge tämän lapsena, Indyn kummityttönä Helenana, joka saapuu pyytämään Indianan apua, Ethann Isidore Helenaa auttavana nuorena Teddynä, sekä Antonio Banderas Indyn tuttuna, kapteeni Renaldona. Pahisosastoa edustaa Mads Mikkelsenin näyttelemä entinen natsitutkija Jürgen "Schmidt" Voller ja tämän oikeana kätenä toimiva Klaber (Boyd Holbrook). Vanhoista tutuista Indiana Jones -hahmoista Kadonneen aarteen metsästäjissä ja Viimeisessä ristiretkessä nähty John Rhys-Davies palaa hetkeksi rooliinsa Indyn ystävänä Sallahina. Sivunäyttelijät suoriutuvat rooleistaan vaihtelevasti. Parasta antia on vähemmän yllättäen Mikkelsen tämänkertaisena vihollisena. Ennen elokuvan ilmestymistä kohistiin paljon Waller-Bridgen mukanaolosta ja millainen tämän hahmosta olisi tehty, mutta lopputulos ei onneksi ole läheskään niin paha kuin ennakkopöhinä antoi ymmärtää. Helena on ajoittain ärsyttävä, mutta hänen hahmonsa toimii passelisti. Sen sijaan häntä auttava Teddy tuntuu turhalta ja pelkältä laiskalta kopiolta Tuomion temppelissä nähdystä Short Roundista (Ke Huy Quan), hahmon taustatarinaa myöten.

Kuten alussa kerroin, olin etukäteen todella varautunut Indiana Jones and the Dial of Destinyn suhteen. Mikään näkemäni ei vakuuttanut minua ja Cannesista lähtien kantautuneet, leffaa parhaimmillaan keskinkertaiseksi kutsuneet arviot eivät antaneet paljoa toivoa. Kenties juuri niiden alhaisten odotusten takia vastassani olikin positiivinen yllätys. Ei uutuus millään pärjää alkuperäistrilogialle, mutta päihittää se Kristallikallon valtakunnan helposti - vaikka se sortuukin joihinkin samoihin ongelmiin. Aitojen, hurjien stunttien sijaan toimintakohtaukset luottavat liikaa digitehosteisiin ja hieman vaivaannuttavia fanipalveluksia on ripoteltu pitkin leffaa. Odotan kyllä kovasti, kuinka katsojat tulevat reagoimaan elokuvan loppuhuipennukseen. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että jos mielsit Kristallikallon valtakunnan finaalin interdimensionaalien avaruusolentojen ja pyramidin alta nousevan ufon kanssa yliampuvaksi, voi Indiana Jones and the Dial of Destinyn huipennus pahimmillaan jopa pilata koko elokuvan.

Ennen kaikkea elokuvassa pidin siitä, että se on rehti seikkailuelokuva alkuperäistrilogian hengessä. Aidon historiallisen, mutta elokuvassa toki mystiikalla väritellyn esineen jahti nappaa tehokkaasti mukaansa ja tarina pitää kiinnostuksen hyvin yllä, vaikka kahden ja puolen tunnin kesto tuntuukin ajoittain liialliselta. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja kun hahmot päätyvät Indy-leffoista tutulla tavalla ansojen, ötököiden ja luurankojen täyttämään luolastoon, sydän hakkaa lujempaa, kun odottaa innolla, mitä hahmot löytävätkään. Toimintakohtaukset eivät ole toivotun verisiä, mutta niistä ei vauhtia ja luovuutta puutu. Oli kyse sitten hevosella ratsastamisesta metrotunnelissa, kolmipyöräisten kötteröiden takaa-ajosta Marokossa tai alun junakohtauksesta, leffassa on panostettu kaikkiin näihin kohtauksiin. Huumoripuolella elokuva kuitenkin ontuu, eikä seasta löydy kuin pari heittoa, jotka tarjosivat lähinnä huvittuneen hymähdyksen. Draamaosasto sen sijaan on ihan onnistunutta. Indyn elämää painavat vaikeat ihmissuhteet, joita avaavat kohtaukset ovat tarpeeksi tunteikkaat.

Kyseessä on tosiaan ensimmäinen Indiana Jones -elokuva, jota Steven Spielberg ei ohjannut. Hänen tilalla ohjaksia pitelee James Mangold, joka on aiemmin tehnyt muun muassa Johnny Cash -elämäkertaleffan Walk the Line (2005), supersankarifilmin Logan (2017) ja autourheiluelokuvan Le Mans 66 - täydellä teholla (Ford v Ferrari - 2019). Vaikka Mangold onkin osoittanut lahjansa useasti, olin silti skeptinen, että kuinka homma hoituisi ilman Spielbergiä? Mangold suoriutuu kuitenkin työstään tyylikkäästi. Hänen, Koeppin ja Butterworthin veljesten kynäilemä käsikirjoitus kaipaisi pientä viilausta, tiivistämistä ja turhien fanikosiskelujen karsimista, mutta muuten teksti pelittää hyvin. Indiana Jones and the Dial of Destiny on myös mainiosti kuvattu. Lavasteet ovat hienot ja asut erinomaiset. Erikoistehosteiden taso kuitenkin heittelee. Suuri osa efekteistä toimii, mutta tietyt Indyn kasvojenmuokkaukset eivät pelitä. Alkupäässä nähdään digitaalisesti nuorennettu Indiana Jones, joka on kuin jostain videopelistä repäisty häiritsevä ilmestys. Lisäksi erityisesti paraatikohtauksessa on ajoittain selvää, että hevosella ratsastavalle stunt-näyttelijälle on jälkikäteen digitaalisesti muovattu Harrison Fordin naamataulu. Äänimaailma sen sijaan on hyvin rakennettu ja John Williams tunnelmoi tietty oivallisesti musiikeillaan. Hän ei saa aikaiseksi mitään muistettavaa uutta sävelmää, mutta onhan se hienoa, että Williams palasi vielä, luultavasti viimeistä kertaa sarjan pariin. Ja eihän siinä voi fanina muuta kuin hymyillä muikeasti, kun fantastinen tunnusmusiikki pärähtää soimaan.

Yhteenveto: Indiana Jones and the Dial of Destiny on heikkouksistaan huolimatta erittäin hyvä seikkailuelokuva, joka peittoaa sarjan neljännen osan, mutta jää auttamattomasti alkuperäisen trilogian jalkoihin. Uusi historiallisen artefaktin jahti nappaa heti mukaansa ja pitää pääasiassa hyvin otteessaan läpi hieman liian pitkän keston. Matka tarjoaa monenlaista vaaraa ja toimintakohtausta, jotka ovat luovia, joskin toisinaan turhan paljon tietokonetehosteisiin luottavia. Huumoripuoli ontuu, mutta draamaosasto on sen sijaan varsin passelia. Jännitettä kasvatellaan ajoittain tehokkaasti ja loppuhuipennus on rohkea niin hyvässä kuin pahassa. Harrison Ford on tietty erinomainen Indiana Jonesina ja Mads Mikkelsen hoitaa pahistontin tyylillä. Phoebe Waller-Bridge toimii yllättävän menevästi mukaan tarttuvana Helenana, mutta tämän apupoika Teddy tuntuu turhalta ja tylsältä Short Round -kopiolta. Tällaisia kömpelöitä fanikosiskeluja on luvassa muitakin. Pääasiassa elokuva näyttää hyvältä kuvausta ja lavasteita myöten, mutta erikoistehosteiden taso ailahtelee näyttävistä efekteistä häiritsevään, videopelihahmoa muistuttavaan diginuorennettuun Indyyn. Ohjaaja James Mangold suoriutuu työstään yllättävänkin hyvin ja John Williams tunnelmoi oivallisesti musiikeillaan. Williamsin luoma tunnusmelodia on edelleen yksi elokuvahistorian parhaista sävellyksistä. Indiana Jones and the Dial of Destiny jää kauas alkuperäistrilogian maagisuudesta ja loistosta, mutta se on silti yllättävänkin toimiva seikkailuleffa, jota voi hyvillä mielin suositella ikonisen arkeologin faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.6.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Indiana Jones and the Dial of Destiny, 2023, Walt Disney Pictures, Lucasfilm, Paramount Pictures

Arvostelu: The Predator (2018)

THE PREDATOR

Ohjaus: Shane Black
Pääosissa: Boyd Holbrook, Olivia Munn, Jacob Tremblay, Trevante Rhodes, Sterling K. Brown, Keegan-Michael Key, Thomas Jane, Alfie Allen, Augusto Aguilera ja Yvonne Strahovski
Genre: toiminta, jännitys, scifi
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16

Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä scifitoimintaelokuva Predator - saalistaja (Predator - 1987) oli suuri menestys, joten jatkoa päätettiin tietenkin tehdä. Predator 2 - Saalistaja (Predator 2 - 1990) ei kuitenkaan tuottanut läheskään yhtä paljon kuin edeltäjänsä, joten sarja jäi siltä erää siihen. 2000-luvun alussa predator-olennon suosiota yritettiin nostaa yhdistämällä se Alien-elokuvista (1978-) tuttuun avaruushirviöön leffoissa AVP: Alien vs. Predator (2004) ja Aliens vs. Predator 2 (Aliens vs. Predator: Requiem - 2007), mutta nekin saivat kehnon vastaanoton. Vasta vuonna 2010 ilmestynyt Predators (2010) otettiin tarpeeksi lämpimästi vastaan, jotta voitiin sanoa, että olennolla olisi vielä tulevaisuus. Hahmon oikeudet omistava 20th Century Fox -yhtiö alkoikin välittömästi suunnittelemaan uutta leffaa ja vuonna 2014 ilmoitettiin, että alkuperäisessä Predatorissa näytellyt Shane Black ohjaisi uuden elokuvan. Kuvaukset lähtivät viimein käyntiin helmikuussa 2017 ja nyt The Predator on vihdoin saamassa ensi-iltansa. Itse tutustuin predator-olentoon jo lapsena, kun näin ensimmäisen Alien vs. Predator -leffan. Innostuin olennosta välittömästi ja olen odottanut vuosia näkeväni predatorin omin silmin valkokankaalla. Kun kuulin The Predatorista, innostuin suuresti, enkä malttanut odottaa leffan näkemistä. Filmin trailerit alkoivat kuitenkin laskea odotuksiani, sillä ne eivät näyttäneet kovin kummoisilta, mutta toivoin silti itse elokuvan tekevän vaikutuksen. Meninkin katsomaan The Predatorin mahdollisimman avoimin mielin sen lehdistönäytökseen. Valitettavasti ensimmäistä näytöstä ei saatu toimimaan, joten näin elokuvan vasta päivää ennen ensi-iltaa, mutta toisaalta lisäodotus sai minut innostumaan filmin näkemistä hieman enemmän.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää pieniä SPOILEREITA koskien sarjan ensimmäistä osaa Predator - saalistaja!

Hömelöt sotilaat ja biologi joutuvat taistelemaan avaruuden muukalaisia vastaan, jotka ovat ihmisten harmiksi päivittäneet aseistustaan.

Elokuva keskittyy suurimmaksi osaksi kuuden kummallisen ja hölmön, mutta tehokkaan sotilaan porukkaan. Tarinan keskiössä on tarkka-ampuja Quinn McKenna, jota näyttelee yllättävän hyvin osaansa sopiva Boyd Holbrook. Holbrook on aiemmin jättänyt minut kylmäksi roolitöidensä kanssa, mutta tässä leffassa hän on nappivalinta vaaralliseksi ampujaksi, sekä vitsiniekaksi ja rakastavaksi isäksi. Hän tekee Quinnista pidettävän hahmon heti alussa ja vie katsojan mukaansa seikkailulle. Holbrook ei ole kuitenkaan ainoa yllättävän osuva valinta, mitä roolittajat ovat tehneet. Trevante Rhodes on erittäin cool ja pidettävä Nebraska-nimisenä sotilaana, joka katsoo muiden ryhmäläisten perään. Moonlightissa (2016) hieman puisevan roolityön tehnyt Rhodes vakuutti minut vihdoin lahjoillaan ja toivon näkeväni häntä tulevaisuudessa. Jokseenkin unohdettu Thomas Jane on hulvaton stressihäiriöstä kärsivänä ja rivouksia puhuvana Baxleyna ja vielä hauskempi on Keegan-Michael Key hassuttelevana Coylena. Pääasiassa komedioista tunnetun Keyn roolitusta kritisoitiin paljon etukäteen, mutta hän suoriutuukin osastaan hienosti, eikä outoa kyllä käy kertaakaan ärsyttäväksi. Hieman pienempään osaan sotilaista jäävät uskovainen Nettles (Augusto Aguilera) ja lippispäinen Lynch (Alfie Allen). Tovereidensa rinnalla kaksikko jää aika unohdettavaksi, vaikka tarjoaakin muutamat hyvät naurut.
     Sotilaiden mukaan lähtee Olivia Munnin näyttelemä biologi Casey Bracket, joka on odottanut koko elämänsä tapaavansa avaruusolion. Vaikka Casey jää hahmona hieman tylsäksi, on hienoa, että hän lähtee jatkuvasti taistoon mukaan, eikä suostu jäämään sotilaiden varjoon. Munn on oiva valinta rooliinsa ja on suuri sääli, mitä hänelle on tapahtunut tämän elokuvan teon seurauksena. Munn nimittäin sai selville, että yksi sivuosanäyttelijöistä on tuomittu seksirikollinen ja ilmoitettuaan tästä Foxille, yhtiö pakotti ohjaaja Blackin poistamaan näyttelijän leffasta. Jostain syystä tämä johti siihen, että työryhmä alkoi syrjimään Munnia, joka on sanonut harkitsevansa näyttelemisen lopettamista, jos meininki Hollywoodissa jatkuu tällaisena.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Sterling K. Brown predatoreja jahtaavana agentti Traegerina, Jacob Tremblay Quinnin poikana Roryna ja Yvonne Strahovski tämän äitinä. Strahovskin osuus jää pieneksi, mutta Tremblay osoittaa jälleen kerran olevansa mitä mainioin lapsinäyttelijä, jolla on kirkas tulevaisuus edessään, kunhan hän ei vain pilaa uraansa päihteillä tai antamalla pissan nousta päähänsä. Brown taas jättää aika ristiriitaiset tunteet, sillä tavallaan hän sopii erittäin hyvin osaansa, eikä hänen suorituksessaan ole sinänsä mitään vikaa, mutta hänen hahmonsa jättää paljon toivomisen varaa.

The Predator jättää muutenkin toivomisen varaa, jos elokuvaa katsoo toivoen jotain erityislaatuista tarinaa. Kyseessä on hyvinkin simppeli leffa, missä pohjustetaan hahmot alussa tarpeeksi hyvin, jotta loppufilmi voidaan lähinnä rymistellä erilaisten toimintakohtausten parissa. Elokuvasta löytyy selkeää epäloogisuutta tarinassa, jos sitä alkaa tosissaan pohtimaan. Kerronta on myös paikoitellen hieman kummallista, sillä muutamissa kohtauksissa tuntuu siltä kuin niistä olisi leikattu pois kuvia, joiden pitäisi olla tietyissä väleissä, jotta kohtaukset olisivat kokonaisia. Tämä johtuu varmasti studion pakottamista uusintakuvauksista kehnon testiyleisöreaktion jälkeen. Voi nimittäin olla, ettei kuvia leikattu pois, vaan niitä ei koskaan kuvattukaan ja lisätyt kohdat eivät vain yhdisty muuhun leffaan erityisen hyvin. Mukana on selkeitä pöhköyksiä ja hölmöyksiä, mistä jotkut katsojat eivät varmasti pidä. Hahmoja kehitetään vain juuri ja juuri, eikä erityistä syvällisyyttä leffasta löydy. Mutta toisaalta kun miettii, niin alkuperäistä Predator - saalistajaahan kritisoitiin aikoinaan siitä, että se on vain urpo toimintaelokuva ja nykyään sitä pidetään kasariklassikkona. En todellakaan sano, että The Predator jäisi elämään yhtä ikimuistoisena, mutta sen sanon, ettei sotilaiden ja avaruushirviön taistelusta kannattakaan odottaa mitään spesiaalia tarinapuolella. Filmi ei onneksi tuhlaa aikaansa luodakseen uudestaan alkuperäisen osan mystisyyttä, vaan tietää, että on turhaa piilotella predatoria, sillä toisin kuin vuonna 1987, tänä päivänä kaikki katsojat tietävät, mikä sotilailla on vastassa.

Tarinapuoleltaan kyseessä ei siis ole mikään mullistava teos, mutta puhtaana viihteenä The Predator tarjoaa aivan mieletöntä hupia! Tällaista vuoristoratakyytiä olen odottanut aika lailla koko kesän. Shane Black on täysin tietoinen siitä, kuinka pöhkö leffan idea on ja pistää vain täysillä haisemaan. Elokuva sisältää aivan hulvatonta ja (mikä parasta) todella törkeää huumoria, useita toimintakohtauksia, missä ei todellakaan pihtailla raakuuksien kanssa, sekä erinomaista tunnelmaa, mikä syntyy sotilasjengin upeasti luodusta ryhmähengestä. Menin katsomaan The Predatoria predatorien takia, mutta uppouduinkin siihen mahtavasti kirjoitetun porukan takia. Sotilaat ovat kuin humalaisia parhaita kavereita viettämässä kesäistä mökki-iltaa ja heidän puuhiaan on suuri ilo seurata. Hahmot ovat ihanan törkyturpaisia ja heittävät todella epäkorrektia läppää. Tähän vielä päälle avaruuden vaarallisimpia saalistajia, niin ei voi muuta kuin nauttia! Ennen leffan näkemistä pelkäsin, että liiallinen huumori pilaisi elokuvan, mutta se yhdistyykin täydellisesti ääriväkivaltaiseen toimintaan. Veri roiskuu, ihmisiä revitään palasiksi, suolet valuvat ulos ja jotkut jopa räjähtävät niin, että heidän sisälmyksensä lentelevät ympäriinsä. Elokuva tarjoaa hengähdystaukoja vain sen verran kuin välttämättömästi tarvitsee ja muuten se painelee kunnolla menemään. Ennen kuin huomaakaan, leffa on jo päättynyt, enkä itse ainakaan malta odottaa, että pääsen kokemaan The Predatorin uudestaan. Näin hauskaa minulla ei ole ollut elokuvateatterissa pitkään aikaan! Pystyin jollain tapaa antamaan anteeksi juonen hölmöydet ja uusintakuvausten aiheuttamat kummallisuudet, sillä ryhmädynamiikka, tunnelma, raakuus ja huumori toimivat niin käsittämättömän hyvin. Ainoastaan ihan viimeisen kohtauksen ennen lopputekstejä olisin itse poistanut, sillä siinä mennään sellaisen typeryyden puolelle, etten ole varma, haluanko nähdä kohtauksen lupailemaa jatkoa.

Vaikka kyseessä on ison studion kassamagneettileffa, on hienoa, kuinka paljon omaa tyyliään ohjaaja Shane Black on saanut tuoda mukaan leffaan. Black on selvästi lähtenyt tekemään omannäköistä elokuvaansa, eikä onneksi kopioi edellisten filmien juonikuvioita. Hän laajentaa sarjan maailmaa hienosti, mutta on myös upeaa, että hän jättää tietyt asiat kertomatta ja antaa katsojan tehdä omia tulkintojaan, mitä vuosien varrella on tapahtunut. Black on selvästi koetellut rajojaan huumorin kanssa, mikä on mahtavaa nykypäivän maailmassa, missä pieninkin vitsi koetaan hirveänä. Black olisi toki voinut käsikirjoitusvaiheessa oikoa tiettyä aukkoa tarinassaan, mutta korjailee sitä onneksi taidokkaalla ohjauksellaan. Hän on myös kirjoittanut mukaan useita viittauksia aiempiin Predator-leffoihin, sekä yllättäen myös Alien vs. Predatoriin. Leikkaus filmissä tosiaan kärsii paikoitellen, mutta kuvauspuoli on kuitenkin kunnossa. Mukana on useita tyylikkäitä otoksia, jotka on valaistu mestarillisesti. On hienoa, että vaikka elokuva tapahtuu pääasiassa yöaikaan, leffa ei ole Aliens vs. Predator 2:n tavoin täysin pimeä, vaan tapahtumat näkee selkeästi. Puvustuksella ja maskeerauksella toteutettu predator näyttää aivan täydelliseltä, ja onkin sääli, että filmin muut olennot ovat tietokoneella toteutettuja, sillä ne eivät näytä läheskään yhtä hyvältä. Ääniefektit ovat kuitenkin loistavat ja on mahtavaa päästä kuuntelemaan tuttuja predator-ääniä. Säveltäjä Henry Jackman ei ole valitettavasti onnistunut tekemään mitään uutta ja mielenkiintoista musiikkien puolella, mutta kierrättää juuri oikeissa kohtauksissa alkuperäisen Predatorin melodioita.

Yhteenveto: The Predator on tarinaongelmistaan huolimatta niin mukaansatempaavan viihdyttävä, hulvattoman hauska ja ihanan raaka pläjäys, että siitä voi hyvällä omallatunnolla nauttia täysillä. Elokuva on onneksi täysin itsetietoinen hölmöydestään, eikä koskaan ota itseään liian vakavasti. Ohjaaja Shane Black yhdistelee taidokkaasti törkyhuumoria verisiin toimintakohtauksiin, minkä lisäksi hän on saanut luotua erinomaista henkeä sotilasporukan välille. Näyttelijät tekevät todella hyvää työtä rooleissaan ja saavat urpot hahmonsa niin pidettäviksi, ettei elokuva edes tarvitsisi avaruushirviöitä, jotta se saa katsojan viihtymään. Onneksi avaruusmöröt ovat kuitenkin mukana ja klassinen predator näyttää yhä tänäkin päivänä tajuttoman siistiltä. Harmi vain, että muiden hirviöiden digitaalisuus suorastaan paistaa läpi. Leikkauksessa leffasta huomaa, että siitä puuttuu joitain oleellisia kuvia, jotta kohtaukset tuntuisivat kokonaisilta, minkä lisäksi tarinassa on selkeä aukko, mitä Black olisi voinut miettiä hieman tarkemmin. Ohjaajan luoma tunnelma on kuitenkin niin mainio, että tietyt virheet voi katsoa sormien läpi. Loistava ryhmädynamiikka, hysteerisen hauskat läpät ja veriset toimintakohtaukset olivat tarpeeksi minulle, jotta voin kutsua The Predatoria erittäin oivalliseksi viihteeksi. Suosittelenkin elokuvaa kaikille, jotka tiedostavat alkuperäisen Predator - saalistajan hölmöyden ja fanittavat Shane Blackin leffoja. Merkityksellistä tarinaa kaipaaville elokuva tuottaa pettymyksen, minkä lisäksi olen varma, että epäkorrekti huumori tulee tänä päivänä raivostuttamaan monet katsojat.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Predator, 2018, Twentieth Century Fox, Davis Entertainment, TSG Entertainment, Canada Film Capital, Dark Castle Entertainment

Arvostelu: Logan (2017)

LOGAN (2017)

Ohjaus: James Mangold
Pääosissa: Hugh Jackman, Patrick Stewart, Dafne Keen, Stephen Merchant, Boyd Holbrook, Elizabeth Rodriguez ja Richard E. Grant
Genre: toiminta, draama
Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia
Ikäraja: 16

Marvelin sarjakuvahahmo Wolverine, eli Logan, eli James Howlett, esiintyi ensimmäisen kerran vuonna 1974 "The Incredible Hulk" -sarjakuvan numerossa 180. Tämän jälkeen hän on esiintynyt yhä vain useammin ja hänestä tehtiin mutanttiryhmä X-Menin jäsen. Wolverine on yksi suosituimmista ja rakastetuimmista Marvel-hahmoista. Hahmo on esiintynyt sarjakuvien lisäksi myös peleissä, televisiosarjoissa, animaatioissa ja elokuvissa. Vuonna 2000 ilmestyi ensimmäinen näytelty X-Men -elokuva, jossa rooliin valittiin Hugh Jackman. Vuoteen 2017 mennessä Jackman oli esittänyt hahmoa kahdeksan kertaa. Ennen X-Men: Apocalypsen (2016) ilmestymistä Jackman ilmoitti palaavansa rooliin vielä yhden sooloseikkailun verran ja sitten hänen päivänsä Wolverinena olisivat ohi. Huomenna ensi-iltansa saava Logan tulee siis olemaan viimeinen kerta, kun Jackman nähdään kyseisessä roolissa. Itse tutustuin "X-Men" -maailmaan näkemällä X-Men 2:n (2003) joskus kuusi- tai seitsemänvuotiaana. Wolverine oli tietysti mielestäni koko leffan kovin ja paras hahmo. X-Men 2 oli yksi ensimmäisistä supersankarielokuvista, jotka näin, Spider-Manin (2002), Batman Foreverin (1995) ja Batman & Robinin (1997) ohella. Olen tietysti myöhemmin katsonut kaikki sarjan elokuvat, kuten myös arvostellut ne viime vuonna. X-Men Origins: Wolverine (2009) oli ensimmäinen Marvel-sarjakuviin perustuva elokuva, jonka kävin katsomassa leffateatterissa. Vaikka se oli huono, eikä hahmon toinen sooloseikkailu The Wolverine (2013) ollut kovin ihmeellinen, minulla oli silti isot odotukset Logania kohtaan. Elokuva tulisi olemaan tasan tarkkaan Hugh Jackmanin ja ohjaaja James Mangoldin teos, minkä lisäksi se tulisi olemaan verinen, kuten "Wolverine"-sarjakuvatkin ovat. En kuitenkaan erityisemmin miettinyt sitä, että tämä olisi Jackmanin viimeinen kerta Wolverinena, kunnes olin jo näytöksessä ja elokuvaa oli mennyt yli puoli tuntia. Pakko sanoa, että leffan aikana tuli tippa linssiin, kun tajusin, että jätän jäähyväiset yhdelle lapsuuteni sankareista.

Hidasta kuolemaa tekevät Logan ja Xavier päättävät auttaa Laura-tyttöä pääsemään turvapaikkaan nimeltä Eeden. Laura on ensimmäinen mutantti kahteenkymmeneen viiteen vuoteen ja Loganin täytyy suojella häntä pahoilta voimilta, jotka haluavat hyödyntää häntä.

Hugh Jackman vetää selkeästi parhaimman Wolverine-suorituksensa. Hän on tuonut erityisen paljoa sielua ja tunnetta hahmoon, mikä on hienoa. Jackman ei ole kertaakaan heikko ja hänestä näkee, että hän on päättänyt nauttia kunnolla viimeisestä kerrastaan hahmona. Loganin parantumiskyky ei toimi samalla tavalla kuin aiemmin, joten hänen on pakko olla varovaisempi taistellessaan. Kun hahmo on melkein kuolevainen, on hän paljon mielenkiintoisempi ja elokuvassa on useasti se vaara, että hänelle voi käydä pahasti. Koko elokuvan läpi Loganista paistaa se kipu, mitä hän kokee kaiken aikaa. Ei ole enää helppoa työntää adamantium-kynsiä esiin rystysten välistä, vaan se oikeasti sattuu. Toimivana yksityiskohtana on myös, että hän tarvitsee nykyään lukulaseja, sillä näkökin on alkanut heikentyä. Logan ryyppää paljon, minkä takia hänen on vielä vaikeampi pysyä pystyssä. Hänen kiinnostuksensa maailmaa kohtaan on vähentynyt. Hänestä on tullut todella vanha mies ja sen hän myös tietää. Logan ei ole sairas, mutta hän näyttää siltä, että hänen täytyy taistella pysyäkseen elossa.
     Patrick Stewartin näyttelemällä Charles Xavierillakaan ei mene erityisen hyvin. Hänellä on aivosairaus, mikä aiheuttaa hänelle kohtauksia, jotka vaikuttavat myös hänen lähellään oleviin vakavasti. Tämän takia hänet on eristetty maailmalta. Xavier ei ole enää mutanttikoulun perustaja professori X, vaan rappioitunut vanha mies, joka haluaisi joko palata aiempaan elämäänsä tai kuolla. Paikoitellen Xavier tuntuu olevan hieman psykoottinen, eikä välttämättä täysin tajua, missä hän on. Kohteliaisuudet ovat kadonneet häneltä lähes kokonaan ja hän haukkuukin usein Logania, sekä kiroilee paljon. Stewart on erinomainen roolissa ja Jackmanin tavoin hänkin pistää kaikkensa mukaan.
     Yksitoistavuotiasta Laura-tyttöä esittää Dafne Keen, joka oli tätä ennen esiintynyt vain televisiosarjassa The Refugees (2014-). Keen on todella mainio roolissaan, etenkin kun hän ei erityisemmin puhu, vaan näyttää tunteensa ilmeissään ja eleissään. Kovin monia ilmeitä ei hahmo näytä, minkä takia hänen roolisuorituksensa on vieläkin parempi. Laura on elänyt koko elämänsä laitoksessa, minkä takia ulkomaailman tavat eivät ole hänelle tuttuja. Elokuvassa tuodaan nopeasti esille, ettei Lauralle kannata ryttyillä, mikä tulee viimeistään selväksi, kun Lauran rystysten välistä tulee esille adamantium-kynnet, kuten Loganilla - tosin vain kaksi kynttä per käsi - ja hän alkaa silpomaan ihmisiä. Keen on todella hyvä myös toimintakohdissa ja sopii raa'an tappajan rooliin.
     Loganin kanssa Xavieria yrittää hoitaa mutantti nimeltä Caliban (Stephen Merchant), joka kykenee jäljittämään mielessään muita mutantteja. Hänen huonompi mutanttivoimansa on, ettei hänen ihonsa kestä auringonvaloa ja hän joutuu elämään pimennetyssä talossa. Caliban esiintyi viime vuoden X-Men: Apocalypsessa, mutta erilaisena ja siinä häntä näytteli Tómas Lemarquis. Hahmo on mielenkiintoinen ja hän tuntuu olevan hieman järkevämpi kuin kaksi päähenkilöä. Kovin iso rooli hänellä ei kuitenkaan ole, mutta toimiva hahmo on kyseessä.
     Kun aiemmin mainitut näyttelijät ovat olleet hyviä - jopa mahtavia - on sääli, ettei elokuvan pahis, eikä hänen näyttelijänsä ole kovin kummoisia. Boyd Holbrook näyttelee Piercea, joka jahtaa Lauraa. Hän haluaisi käyttää tyttöä erilaisiin kokeisiin, eikä hänelle ole mitään väliä, elääkö vai kuoleeko Laura. Hahmo on aika unohdettava, eikä Holbrookin suoritus ole kovinkaan erityinen. Ainoa mielenkiintoinen asia Piercessa on, että hänellä on kyborgikäsi. Tämäkin erikoisuus tosin katoaa, kun huomaa, että hänen kätyreilläänkin on samanlaiset kädet. Toisaalta heikko pahis ei erityisemmin häiritse, sillä päähenkilöt joutuvat kohtaamaan useasti sisäiset demoninsa. Elokuvassa nähdään myös Elizabeth Rodriguezin esittämä Gabriela, joka yrittää saada Loganin auttamaan Lauraa, sekä Richard E. Grantin näyttelemä tohtori Rice, joka haluaa tehdä kokeita tytöllä.

Logan tapahtuu vuonna 2029, mutta kovin futuristiseksi ei maailma ole muuttunut. Kyborgikäsiä ja automaattiohjautuvia rekkoja on nähtävissä, mutta muuten elokuva voisi tapahtua nykypäivänäkin. Jotain pahaa on tapahtunut joitain vuosia sitten, minkä takia muut tutut mutanttihahmot ovat kadonneet tai kuolleet ja tutuista jäljellä ovat enää Logan ja Xavier. Elokuvassa annetaan hieman vinkkiä traagisista tapahtumista, mutta pidin kovasti siitä, ettei tarkkaa tietoa kerrota. On hienoa, että elokuva jättää ison kysymyksen katsojan tulkinnan varaan. Mutantit ovat muutenkin sukupuutossa, sillä uusia ei ole syntynyt kahteenkymmeneen viiteen vuoteen, minkä takia Laura vaikuttaakin ihmeeltä. Mutanteista on muodostunut enemmänkin myytti ja hahmoista on keksitty tehdä sarjakuvia, jotka eivät tosin Loganin mukaan kerro koko totuutta X-Menin seikkailuista. Huonot ajat ovat ajaneet Xavierin jonkinlaiseen hulluuteen ja Loganin ryyppäämään. Hän toimii limusiinin kuljettajana, mikä lopulta pistääkin hänet kyyditsemään Lauraa maan halki.

Elokuva tuntuu vain harvoin supersankarileffalta. Logan onkin enemmän draamaelokuva, joka kertoo kahdesta vanhasta miehestä, jotka ovat kokeneet jo tarpeeksi usean elämän edestä ja nyt he haluavat vihdoin saada rauhan. Kuitenkin kun heidän elämäänsä ilmestyy toivo mutanttilajin jatkumiselle, on heidän suojeltava sitä toivoa, vaikka he kuinka olisivatkin riutuneita. Elokuva on synkkä ja vakava, vaikka mukana onkin pari huvittavaa juttua. Logan tuntuu välillä kuuluvan samaan sarjaan muiden X-Men -leffojen kanssa, mutta useasti se tuntuu täysin irralliselta teokselta. Lisäsyvyyttä tarinaan tulee, jos sen miettii olevan samaa sarjaa, sillä silloin tuntuu siltä, että on todella nähnyt päähenkilöiden aiempia kokemuksia. Jos ei ole kyennyt vielä päättelemään, niin elokuva on koskettava. Kun ensimmäinen puolisko on kulunut, voi olla jo täysin varma, ettei erityisen onnellista loppua ole tiedossa. Päässään pyörittelee useita vaihtoehtoja, mikä lopputulos voisi olla, eikä se tuota pettymystä.

Kuten jo aiemmin hieman sanoin, Logan on raaka elokuva. Siis todella raaka. Odotin, että pääsen näkemään lähinnä hieman verta, kun Logan tökkii kynsiään pahiksista läpi, mutta meno on vielä sitäkin hurjempi. Sekä Logan että Laura nähdään katkomassa käsiä ja jalkoja, jopa päitä irti ihmisiltä. Kurkkuja revitään auki, veri roiskuu ja myös päiden sisälmyksiä nähdään pariin otteeseen. Tällaista menoa fanit ovat odottaneet pitkään. Vaikka raakuus onkin sairasta, niin sellaisia hahmon sarjakuvaseikkailut ovat. Oli oudolla tapaa todella upeaa päästä näkemään Logan sellaisena kuin kuuluukin, eli eläimellisenä tappokoneena. Tämä ei todellakaan siis ole lapsille suunnattu tehostemekastus, kuten suurin osa supersankarielokuvista. Deadpoolkaan (2016) ei tunnu erityisen raa'alta tämän jälkeen. Siinä väkivallan kontrastina olikin kepeä henki ja koomisuus. Tässä mennään todella vakavalla meiningillä. Elokuvassa myös kiroillaan todella paljon, mikä vie vielä enemmän lapsiystävällisyyttä pois. Mielenkiinnolla odotan sitä, kun joku laskee, kuinka monta "fuck"-sanaa leffan aikana kuullaan.

Vaikka mukana on paljon hienoutta, ei Logan ole mestariteos. Elokuva on hieman liian pitkä ja välillä se tuntuu hidastelevan liikaa. Joitain kohtia olisi voinut tiivistää, jolloin lopputuloksena olisi kompaktimpi paketti. Tällaisena Logan on loistava teos ja edustaa supersankarielokuvien parempaa puolta, mutta siitä puuttuu vielä se jokin, että se pääsisi muiden loistavien Marvel-elokuvien yläpuolelle. Pidän todella paljon siitä, että kyseessä on vakavampi ja aikuisempi teos kuin aiemmat X-Menit. Kun näin X-Men 2:n ensimmäistä kertaa, olin tosiaan vähän yli kymmenen vuotta nuorempi. Vaikka kyseessä ei ole mikään kovin megalomaaninen tehosteleffa, on se selkeämpi supersankarileffa kuin Logan. Hienoa siis on, että kun X-Men -sarja on kasvanut aikuiseksi, niin saman olen tehnyt myös minä - tai ainakin uskottelen niin itselleni... Pidän paljon selkeistä tehoste-elokuvista, mutta on upeaa, että aina välillä ilmestyy leffoja kuten Logan, jotka näyttävät, että genrestä saa muutakin aikaan kuin taisteluja maailmanvalloittajapahiksia vastaan.

Elokuvan ohjauksesta tosiaan vastaa James Mangold, joka ohjasi myös The Wolverinen. Vaikka se on mielestäni hyvä, niin se ei ole lähelläkään tämän tasoa. Mangold tuntuu selvästi rakastavan Wolverine-hahmoa ja tämä on osoitus siitä, miten hän näkee hahmon. Tämä on fanin näkemys, joka toimii erinomaisesti, koska se on se, mitä fanit tietysti haluavat nähdä. Mangoldin visio on vahvasti läsnä koko leffan ajan, minkä lisäksi huomaa sen, että Jackman on ollut vahvasti mukana suunnitteluprosessissa. Logan on hyvin kuvattu, vaikka joissain toimintakohtauksissa kamera heiluukin hieman liikaa ja leikkaus on paikoitellen liian nopeaa. Muuten leikkaus sujuu hyvin. Selkeitä visuaalisia efektejä ei ole erityisen paljon käytetty. Piercen ja hänen kätyriensä kyborgikädet ovat kuitenkin tyylikkäästi toteutettuja. Äänitehosteilla tuodaan hienoja lisäyksiä etenkin taistelukohtauksiin. Jokainen veriroiskahdus on korostettu äänitehosteissa, minkä lisäksi Loganin kynsien ilmestyessä kuullaan tuttu ääni. Maskeeraukset ovat hyvin toteutettuja - etenkin Loganin haavat ja arvet. Marco Beltramin säveltämät musiikit tuovat lisätunnelmaa tarinaan.

Yhteenveto: Logan on hieno elokuva, joka ei pääasiassa edes tunnu supersankarileffalta. Tarina pohjautuu henkilöihin, eikä tässä pidä pelastaa maailmaa superpahiksilta, mikä tekee tästä maanläheisemmän. Hugh Jackman vetää upean suorituksen Loganina ja tämän jälkeen hän voi hyvillä mielin antaa roolin jollekin toiselle, vaikka seitsemäntoista vuoden jälkeen voi olla vaikea kuvitella ketään muuta rooliin. Patrick Stewart on loistava rappioituneena Xavierina, joka tuntuu vaikoitellen psykoottiselta. Dafne Keen on mainio rajuna Laurana. Pahis ei tässäkään sarjakuvaleffassa erityisemmin vakuuta, mutta sen korvaa päähenkilöiden sisältä löytyvät demonit. Toimintakohtaukset ovat väkivaltaisia, eikä leffaa ole todellakaan tehty lapsille. Päitä, käsiä ja jalkoja katkotaan, kurkkuja silvotaan ja aivoja ammutaan pellolle. Tällainenhan se Wolverine-leffa pitäisi ollakin. Marvel-sarjakuvien faneille tämä on merkkiteos ja ehdottomasti suosittelen katsomaan sen. Jos maailma ei ole tuttu, niin elokuvan koskettavuus ei tule iskemään samalla lailla. Logan on erinomainen teos, vaikka siinä on hidastempoiset hetkensä. Toisin kuin suurimmassa osassa nykysupersankarileffoista, Logan ei sisällä kohtausta lopputekstien jälkeen. Tähän loppuun ei voi oikein muuta sanoa kuin että suuri kiitos Hugh Jackman! Hän esitti Wolverinea yhdeksässä elokuvassa, eikä kertaakaan tuntunut esittävän roolia rahan takia, vaan pelkästään rakkaudesta hahmoa kohtaan.

Kirjoittanut: Joonatan, 28.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.scified.com
Logan, 2017, Twentieth Century Fox Film Corporation, Marvel Entertainment, TSG Entertainment, Donner's Company, Kinberg Genre