Näyttelijät: Yahya Abdul-Mateen II, Billie Boullet, Alice Braga, Scoot McNairy, Bobby Cannavale, Paul Ben-Victor, Thomás Aquino, Iago Xavier, Jefferson Baptista ja Revel Cabral
Genre: toiminta, jännitys
Jaksomäärä: 7
Jakson kesto: 42 minuuttia - 59 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 30 minuuttia
Ikäraja: 16
Man on Fire, eli suomalaisittain Koston liekki perustuu A. J. Quinnellin samannimiseen kirjaan vuodelta 1980. Kirjan pohjalta oli tehty jo neljä elokuva-adaptaatiota, Scott Glennin tähdittämä Man on Fire vuonna 1987, Denzel Washingtonin tähdittämä Koston liekki (Man on Fire) vuonna 2004, sekä kaksi intialaista elokuvaa, hindiksi puhuttu Ek Ajnabee ja tamiliksi puhuttu Aanai, molemmat vuonna 2005. Maaliskuussa 2023 Netflix paljasti tekevänsä ensimmäistä televisiosarjasovitusta kirjan pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2024, mutta ne jouduttiin hetkeksi keskeyttämään, päätähti Yahya Abdul-Mateen II:n loukkaannuttua stuntin aikana. Kuvaukset saatiin lopulta valmiiksi ja nyt Koston liekin ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse en ole lukenut Quinnellin kirjaa, enkä myöskään nähnyt ainuttakaan sen pohjalta tehtyä leffaa. Kiinnostuin kuitenkin sarjasta, kun näin sen mainoksen Netflixissä ja ryhdyinkin uteliaana katsomaan Koston liekkiä.
Entinen armeijan erityisjoukkojen komentaja John Creasy matkustaa Rio de Janeiroon, tehdäkseen töitä ystävälleen Paul Rayburnille. Mutta kun Poe-tytärtä lukuun ottamatta Rayburnin perhe kuolee pommi-iskussa, Creasyn täytyy suojella tyttöä tahoilta, jotka haluavat viedä työnsä päätökseen.
John Creasya on aiemmin näytellyt Denzel Washington ja nyt rooliin on valittu Aquaman-elokuvista (2018-2023) tuttu Yahya Abdul-Mateen II. Creasy on entinen Yhdysvaltojen armeijan erityisjoukkojen komentaja, joka kuitenkin jättäytyi virastaan muutamaa vuotta aiemmin pieleen menneen tehtävän takia. Tästä muodostunut trauma kummittelee Creasyn mieltä edelleen, mutta hänen on pakko skarpata, kun hän saa vastuulleen nuoren Poe-tytön (Billie Boullet), jonka muu perhe tapetaan pommi-iskussa. Abdul-Mateen II on mainio valinta päärooliin. Hänestä löytyy oikeaa uskottavuutta ja karskiutta, mitä rooli vaatii ja pidin Creasyssa erityisesti siitä, ettei hän ole tavoissaan mikään puhdas pulmunen. Jos hänen pitää saada tietää jotain, on hän valmis kiduttamaan varsin mielikuvituksellisinkin keinoin, puristaakseen tarvitsemansa tiedon ulos. Boullet on myös oiva valinta Creasyn suojelemaksi Poeksi.
Sarjassa nähdään myös muun muassa Bobby Cannavale Poen isänä Paul Rayburnina, Alice Braga tapahtumaketjuun sekoittuvana Valeriana, Paul Ben-Victor CIA:n johtajana Moncriefina, Scoot McNairy CIA:lle myös työskentelevänä Henrynä, sekä Thomás Aquino Brasilian presidentin turvamiehenä Soaresina. Sivunäyttelijätkin ovat vähintään kelvollisia osissaan.
En tosiaan ole lukenut A. J. Quinnellin alkuperäistä kirjaa tai katsonut esimerkiksi Washingtonin tähdittämää elokuvasovituksista suosituinta, mutta mitä nyt luin jälkikäteen netistä, niin monia kirjan ja leffan faneja voi turhauttaa, kuinka löyhä adaptaatio Koston liekki on. Toki nähtävästi jo Washingtonin leffa otti selkeitä irtiottoja lähdemateriaalistaan, mutta sarja kertoo jo melkein omaa tarinaansa. Mutta koska lähdemateriaali tai aiemmat adaptaatiot eivät olleet minulle tuttuja, itse pystyin viihtymään Netflixin Koston liekin parissa oikein passelisti. Ei kyseessä mikään maata järisyttävän hyvä teos ole, mutta täysin kelpuutettava toimintajännäri.
Vain seitsemästä jaksosta koostuva avauskausi nappaa sujuvasti mukaansa heti avausjaksossa, varsinkin kun jakson päätteeksi tapahtuu pommi-isku, mikä jättää Poen Creasyn vastuulle. Pian käy selväksi, että myös tyttö on kohteena ja tästä käynnistyykin oiva kissa-ja-hiiri -leikki pitkin Rio de Janeiroa. Mukaan on saatu sopivan jännittäviä tilanteita, sekä mainioita toimintakohtauksia. Kakkosjakson lentokoneosio on tuotantokauden huippuhetki. Takaa-ajosta ja räiskeestä huolimatta parasta on kuitenkin Creasyn ja Poen välille muodostuva lämmin side, mikä alkaa tietty hissuksiin parantamaan kylmää Creasya. Mielsin Netflixin Koston liekin toimivaksi tapaukseksi, enkä pistäisi vastaan, jos sarjalle päätetään tehdä jatkoa.
Tuotantokauden ohjaajat rakentavat tunnelmaa oivallisesti, sekä saavat näyttelijät irrottelemaan hyvin. Kyle Killenin käsikirjoitukset toimivat mainiosti, vaikka niiden poikkeavuus lähdemateriaalista saattaakin turhauttaa osaa katsojista. Koston liekki on myös teknisesti pääasiassa mainio, vaikka kaikki digitehosteet eivät täysin vakuutakaan. Kameratyöskentely on pätevää, lavasteet ovat hienot, puvustus on oivallista, maskeeraukset ovat sopivan rujoja ja äänimaailma jytisee mukavasti. Pidin paljon Max Arujin säveltämistä musiikeista, etenkin alkutekstien aikana soivasta melodiasta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.5.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Man on Fire, Yhdysvallat, 2026-, Chapter Eleven, Chernin Entertainment, New Regency Productions, Redrum Studios
Pääosissa: Timothée Chalamet, Edward Norton, Elle Fanning, Monica Barbaro, Dan Fogler, Boyd Holbrook, Norbert Leo Butz, Eriko Hatsune, Scoot McNairy, Will Harrison, Big Bill Morganfield ja P. J. Byrne
Genre: draama, musiikki
Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 7
A Complete Unknown perustuu Elijah Waldin kirjaan Dylan Goes Electric! vuodelta 2015, joka puolestaan perustuu artisti Bob Dylanin elämään ja uraan. Vuonna 2020 James Mangold ilmoitti ohjaavansa ja käsikirjoittavansa elämäkertaelokuvan Dylanista, joka kulki aluksi työnimellä "Going Electric". Koronaviruspandemia kuitenkin esti alkuperäiset suunnitelmat kuvaamisesta, mutta se antoi päätähti Timothée Chalametille reippaasti aikaa tutkia Dylania ja opetella kitaran ja huuliharpun soittoa. Kuvauksia viivästytti lisää vuoden 2023 näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakko, jolloin elokuvaan kiinnitetty Benedict Cumberbatch joutui jättämään projektin ja hänet korvattiin Edward Nortonilla. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin maaliskuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa A Complete Unknown sai saman vuoden joulukuussa. Nyt elokuva on saapunut Suomenkin teattereihin, elokuvan saatua kahdeksan Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa, sovitettu käsikirjoitus, puvustus ja äänitys). Minun on pakko tunnustaa, että Bob Dylan ei ollut itselleni juuri yhtään tuttu tapaus - tiesin häneltä ainoastaan The Times They Are a-Changin' -kappaleen ja senkin vain, koska se soi Watchmen-elokuvan (2009) alkuteksteissä. Kävin kuitenkin uteliaana katsomassa A Complete Unknownin heti ensi-iltapäivänä.
Vuonna 1961 nuori Bob Dylan matkustaa New Yorkiin ja nousee pian suursuosituksi artistiksi, joka kohtaa kuitenkin hurjan vastareaktion, kun hän haluaa ravistella folk-musiikin rajoja.
Hollywoodin tämän hetken ehkä jopa kuumin nimi Timothée Chalamet nähdään Bob Dylanina, joka nuorena poikana matkustaa pelkän kitaransa ja haaveidensa kanssa New Yorkiin kokeilemaan onneaan ja vakuuttaakin nopeasti juuri oikeat ihmiset kyvyillään, lähtien varsinaiseen kiitoon suosiossaan. Chalamet on tehnyt jo useita väkeviä roolisuorituksia, eikä Bob Dylanin esittäminen ole poikkeus. Elokuvassa on hetkiä, jolloin Chalamet tuntuu vain näyttelevän, mutta myös runsaasti kohtauksia, joissa hän katoaa täysin roolihahmokseen. Chalamet käytti tosiaan korona-ajan Dylanin maneerien ja äänen matkimisen, sekä kitaran ja huuliharpun soittamisen opetteluun ja tämä kyllä kannatti. Chalamet esittää laulut itse ja lopputulos kuulostaa häkellyttävän paljon Dylanilta, josta kuitenkin kuulee Chalametin, kun tarkkaan käyttää korviaan.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa Edward Norton folk-laulaja Pete Seegerinä, joka ensimmäisenä hoksaa Dylanin kyvyt ja auttaa nuorukaista saamaan jalkansa musiikkialan oven väliin, Elle Fanning Dylanin tyttöystävä Sylvienä, Monica Barbaro folk-laulaja Joan Baezina, Dan Fogler Dylanin manageri Albert Grossmanina, sekä Boyd Holbrook laulaja Johnny Cashina. Sivunäyttelijätkin tekevät vakuuttavaa työtä, eivätkä edes täysin jää Chalametin varjoon. Holbrook katoaa onnistuneesti Johnny Cashiksi, joskin olisi ollut hauskaa, jos rooliin olisi saatu taivuteltua Joaquin Phoenix, joka esitti Cashia A Complete Unknownin ohjanneen James Mangoldin elokuvassa Walk the Line (2005) parikymmentä vuotta sitten.
A Complete Unknown osoittautui oikein mainioksi ja lahjakkaasti näytellyksi filmiksi uraauurtavasta muusikosta, joka olisi voinut kuitenkin pureutua hieman syvemmälle keskiössä olevaan Bob Dylaniin. Toisaalta on veikeää, ettei miehen taustoista selviä ihan kauheasti, vaan hän jää elokuvan nimen mukaisesti "täydeksi tuntemattomuudeksi", jonka tarinoille nuoruudesta sirkuksessa kohottelevat kulmiaan niin katsojat kuin naiset, joihin Dylan yrittää tehdä vaikutusta. Välillä pelkät Chalametin silmät kertovat paljon, mutta sitten taas olisi kiva, jos elokuva olisi saanut paremmin ymmärtämään Dylania siinä, miksi hän toimii kuten hän toimii. Hänet esitetään usein negatiivisessakin valossa, esimerkiksi pettämässä tyttöystäväänsä, kokematta siitä sen kummempia omantunnontuskia, mutta tämän puolen käsittely jää hieman puolitiehen. Lisäksi Dylanin ongelmat alkoholin ja huumeiden kanssa jäävät täysin pintaraapaisuksi.
Mutta vaikka elokuva onkin toisinaan hieman pintapuoleinen, siinä on myös vahvat onnistumisensa. Vaikka Dylan on välillä suoranainen mulkku - mikä vain pahenee, kun hänestä tulee suosittu - hänen haluaa nähdä onnistuvan tavoitteissaan. Dylanin ura lähti liikkeelle folk-artistina, mutta miestä ei todellakaan kiinnostanut jämähtää yhteen juttuun ja hän päättikin kokeilla rajojaan, mikä herätti monenlaisia tuntemuksia niin hänen taustatiimissään kuin faneissaan. Onkin huvittavaa, että kun Dylan laulaa Newportin folkfestivaaleilla The Times They Are A-Changin'in, kappale otetaan vastaan innokkaasti laulaen mukana, mutta kun ne muutoksen tuulet sitten oikeasti puhaltavat seuraavalla esiintymisellä samoilla festivaaleilla, Dylan saakin osakseen buuausta. Tällaiset vastareaktiot eivät ole hälvenneet mihinkään musiikkialalla ja suunnilleen aina kun joku artisti tai yhtye haluaa kokeilla jotain uutta, näitä muutoksia katsotaan nenänvartta pitkin. Dylan ei halunnut miellyttää ketään ja vaikka välillä tämä tekeekin hänestä ihmisenä epämiellyttävän, on tämä itsepäisyys taiteilijasielussa myös valtavan ihailtavaa.
James Mangold on useasti näytellyt lahjojaan ohjaajana, eikä A Complete Unknown ole poikkeus. Hänen rakentamansa ilmapiiri on mainio ja etenkin konserttikohtauksiin hän saa aikaan vangitsevuutta. Mangoldin ja Jay Cocksin käsikirjoitus on kuitenkin hitusen ailahteleva ja kaipaisi hieman syväluotaavampaa lähestymistä. Tekniseltä toteutukseltaan leffa on vakuuttava ja 1960-luvun ajankuva on upeasti loihdittu lavastein ja asuin. Kameratyöskentelykin on oivaa ja äänimaisema pätevästi rakennettu laulut mukaan lukien.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.2.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
A Complete Unknown, 2024, Searchlight Pictures, Veritas Entertainment, The Picture Company, Range Media Partners, Big Indie Pictures, TSG Entertainment
Pääosissa: Ben Affleck, Rosamund Pike, Carrie Coon, Kim Dickens, Tyler Perry, Missi Pyle, Neil Patrick Harris, Emily Ratajkowski, Casey Wilson, Lola Kirke, Boyd Holbrook, Lisa Banes, David Clennon ja Scoot McNairy
Genre: trilleri, draama
Kesto: 2 tuntia 29 minuuttia
Ikäraja: 16
Gone Girl perustuu Gillian Flynnin kirjaan Kiltti tyttö (Gone Girl) vuodelta 2012. Elokuvatuottaja Leslie Dixon sai kirjan käsiinsä jo ennen sen julkaisua vuonna 2011 ja innostui siitä niin paljon, että halusi tehdä siitä elokuvan. Hän vei tekstin Reese Witherspoonille, jota hän ajatteli täydelliseksi naispäärooliin ja yhdessä he saivat 20th Century Foxin hankkimaan kirjan elokuvaoikeudet. Flynn itse kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja ohjaajaksi palkattiin David Fincher. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2013 ja lopulta Gone Girl sai maailmanensi-iltansa 26. syyskuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kehuttu jättimenestys, joka sai parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden ja parhaan ohjauksen, naispääosan, käsikirjoituksen ja musiikin Golden Globe -ehdokkuudet. Itse katsoin elokuvan vasta, kun se saapui vuokralle ja pidin siitä. Olen muistaakseni kerran katsonut sen uudelleen ja nyt kun huomasin Gone Girlin täyttävän kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen jälleen ja samalla arvostella sen.
Kun Nick Dunnen vaimo Amy katoaa pariskunnan hääpäivänä, mies joutuu järkytyksekseen itse tutkinnan alle ja päättää selvittää, mistä onkaan todellisuudessa kyse?
Ben Affleck näyttelee opettaja Nick Dunnea, jonka vaimo Amy (parhaan naispääosan Oscar- ja Golden Globe -ehdokas Rosamund Pike, joka korvasi Witherspoonin tuotantovaiheessa) mysteerisesti katoaa heidän hääpäivänään. Affleck tekee loistotyötä roolissaan, kun kummallinen tapaus alkaa muuttua vielä kummallisemmaksi tapahtumavyöryksi, jossa Nickin elämää ryhdytään riepottelemaan toden teolla. Affleck on itse ollut tosielämässä mediakohujen kohteena, joten hänellä on jonkinlaista ymmärrystä, millaista on jäädä niiden keskelle, tuoden sen puolen hyvin filmiin. Katsoja ryhtyy yhdessä Nickin kanssa selvittämään, mistä on todellisuudessa kyse? Onko Amy siepattu vai jopa murhattu ja kenen toimesta?
Elokuvassa nähdään myös Carrie Coon Nickin siskona Margona, Kim Dickens ja Patrick Fugit tapausta selvittävinä etsivinä, Boneynä ja Gilpininä, Missi Pyle tapaukseen tarttuvana televisiojuontaja Ellen Abbottina, Tyler Perry asianajaja Tanner Boltina, Neil Patrick Harris Amyn ex-poikaystävä Desinä, Casey Wilson tunkeilevana naapuri Noellenä, Emily Ratajkowski Nickin oppilaana Andiena, sekä Lisa Banes ja David Clennon Amyn kauhistuneina vanhempina. Sivunäyttelijätkin ovat pääasiassa hyviä rooleissaan - erityisesti Coon siskona ja Dickens etsivänä. Ensisilmäyksellä-komediasarjasta (How I Met Your Mother - 2005-2014) tuttu Neil Patrick Harris ei kuitenkaan ihan vakuuta osassaan, mutta sen sijaan Madeana tunnettu Tyler Perry pääsee yllättämään oikein tosissaan lakimiehenä, joka saapuu puolustamaan Nickiä, kun media ryhtyy maalailemaan hänestä sieppaajaa ja pahimmillaan jopa murhaajaa.
Harva jännäri tai murhamysteeri onnistuu yllättämään minut käänteillään, mutta muistan sen, kun katsoin Gone Girlin ensi kertaa ja kuinka ällikällä leffa minut löi edetessään. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että elokuva pitää sisällään yhden parhaista juonenkäänteistä, mitä on moniin vuosiin nähty. Mukana on muitakin todella tehokkaita koukkuja ja mutkia, eikä lopputulosta ole mitenkään helppo ennustaa. Kahden ja puolen tunnin kesto kulkeekin pääasiassa kuin hujauksessa, sillä elokuva saa katsojan vangittua niin tehokkaasti penkin reunalle tapahtumia tapittamaan. Onko se toisaalta ihme, kun kirjailija itse on saanut käsikirjoittaa elokuva-adaptaation ja kun puikoissa vielä häärää David Fincherin kaltainen trilleritaituri?
Gone Girl nappaa mukaansa välittömästi ja vain tiukentaa otettaan edetessään. Mysteeri rakentuu erinomaisesti ja on kiehtovaa seurata, kuinka tapahtumat etenevät. Asioita käännetään kerran jos toisenkin päälaelleen ja katsojana huomaa epäilevänsä aika lailla jokaista hahmoa Amyn katoamisesta - jopa Nickiä. Tapausta seurataan monista eri vinkkeleistä ja elokuva kommentoi onnistuneesti, kuinka media vaikuttaa tällaisiin tapauksiin runsaasti. Kuinka mediat kertovat omia versioitaan tapahtumista, tarttuen eri näkökulmiin ja maalailemalla pahiksia, jotta saisivat kerättyä klikkejä ja sitä kautta rahaa. Kansaa samanaikaisesti inhottavat, että kiehtovat tällaiset tapaukset ja media saa ohjailtua hyvin, mihin suuntaan he haluavat vihaisen joukon purkavan inhoaan. Erityisesti viime vuosina tällainen joukkolynkkaus on ollut suorastaan muodikasta, vaikka tuskin kukaan meistä tietää totuuksia. Gone Girl ei kuitenkaan maalaile kenestäkään puhtoista, vaan tuo varjopuolia esille itse kustakin.
Elokuva ei kuitenkaan ole kokonaisuutena ihan niin täydellinen kuin mihin sillä olisi rahkeita. Jo elokuvan ensimmäiseltä tunnilta löytyy hetki, jolloin hahmo tekee valinnan, jolla hän voisi joko pelastaa nahkansa tai jäädä vellomaan kohun kouriin ja jostain syystä hän päätyy jälkimmäiseen. Tämän voi katsoa vielä sormien läpi, mutta viimeisen puolen tunnin aikana nähtävät koukerot muuttuvat osittain niin epärealistisiksi, että katsojan on vaikea uskoa asioiden tapahtuvan niin kuin ne tapahtuvat. Ensimmäiset kaksi tuntia ovat pääasiassa niin tarkkaan hiottuja, että on harmi, kuinka ihan loppumetreillä meno löystyy hieman. Silti heikkouksiensakin kanssa Gone Girl on mahtava jännäri, joka kiskoo tehokkaasti mattoa katsojan jalkojen alta kerta toisensa perään.
David Fincher rakentaa tiivistä ja koukuttavaa tunnelmaa erinomaisesti, osoittaen lahjojaan jälleen kerran. Gillian Flynn siirtää kirjansa tyylikkäästi elokuvamuotoon, joskin loppupäähän olisi voitu panostaa yhtä paljon kuin kaikkeen muuhunkin. Teknisiltä ansioiltaan Gone Girl on myös pätevä filmi. Se on taitavasti kuvattu ja todella sulavasti leikattu. Kahden ja puolen tunnin kestoon ei oikeastaan tylsää hetkeä löydy - ei, vaikka elokuvan olisikin jo nähnyt pariin otteeseen. Lavasteet ovat oivat, asut mainiot, valaisu tyylikästä ja maskeeraukset rujot. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.7.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Gone Girl, 2014, Twentieth Century Fox, New Regency Productions, TSG Entertainment, Pacific Standard
Pääosissa: Mackenzie Davis, Scoot McNairy, James McAvoy, Aisling Franciosi, Alix West Lefler, Dan Hough, Kris Hichen ja Motaz Mulhees
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 16
Speak No Evil on uudelleenfilmatisointi samannimisestä tanskalaiselokuvasta vuodelta 2022. Pian alkuperäiselokuvan ilmestyttyä Blumhouse-yhtiö hankki sen oikeudet, tehdäkseen siitä amerikkalaisversion. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2023 ja ne jouduttiin hetkellisesti keskeyttämään heinäkuussa Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakon takia. Marraskuussa elokuva saatiin kuvattua loppuun ja nyt Speak No Evil saapuu elokuvateattereihin, vain kaksi vuotta alkuperäisleffan jälkeen. Itse olin täysin häkeltynyt siitä, että amerikkalaisten oli pakko tehdä oma versionsa elokuvasta näin nopeasti alkuperäisen Speak No Evilin ilmestyttyä. Odotukseni uutta elokuvaa kohtaan olivat todella alhaiset, joskin leffan saamat kehut kriitikoilta herättivät uteliaisuuteni. Kävinkin katsomassa amerikkalaisen Speak No Evilin heti sen ensi-iltapäivänä.
Amerikkalaisperhe tapaa lomamatkallaan Italiassa mukavan brittiperheen, joka kutsuu amerikkalaiset viikonlopuksi kotiinsa. Miellyttävä viikonloppu muuttuu kuitenkin hetki hetkeltä ikävämmäksi, kun isäntäperheen todelliset puolet paljastuvat...
Terminator: Dark Fatesta (2019) tuttu Mackenzie Davis ja Narcos: Mexico -sarjasta (2018-2021) tuttu Scoot McNairy näyttelevät Louisea ja Beniä, amerikkalaispariskuntaa, jotka muuttivat Lontooseen Benin uuden työn perässä. Työhommat eivät ole kuitenkaan sujuneet toivotulla tavalla ja rakkaudestakin löytyy ryppyjä, joten pariskunta päättää ottaa tyttärensä Agnesin (Alex West Lefter) ja matkata Italiaan hermolomalle. Siellä he kohtaavat brittipariskunnan, X-Men -elokuvista (2011-2019) tutun James McAvoyn näyttelemän Paddyn ja pienelle huomiolle jääneestä The Nightingale -jännäristä (2018) tutun Aisling Franciosin esittämän Ciaran, sekä heidän poikansa Antin (Dan Hough). Perheet tulevat nopeasti juttuun, eikä aikaakaan, kun Paddy ja Ciara kutsuvat Louisen, Benin ja Agnesin maatilalleen viettämään viikonloppua. Davis, McNairy, Franciosi, sekä lapset suoriutuvat osistaan oikein kelvollisesti, etenkin Davisin ja McNairyn tulkitessa hahmojensa kasvavia kauhuntunteita, kun mukavalta vaikuttava viikonloppu alkaa eskaloitua varsinaiseksi painajaisnäytelmäksi. Elokuvan todellinen vetonaula on toki McAvoy, joka revittelee oikein antaumuksella. Niinkin antaumuksella, että lopulta hänen Paddy-hahmonsa muuttuu jopa vaivaannuttavaksi psykopaattikarikatyyriksi, joka enemmän huvittaa kuin pelottaa.
Alkuperäinen tanskalainen Speak No Evil -elokuva yhdisteli ansiokkaasti hiljalleen rakentuvaa kauhua ja mustalla huumorilla höystettyä satiiria keskiluokkaisten pohjoismaalaisten kohteliaisuudesta. Se luotti katsojansa osaavan yhdistää langanpätkät ja tarjosi lopuksi säälimättömän julman finaalin, joka jätti aika lailla jokaisen katsojansa sanattomaksi. Tuore amerikkalainen Speak No Evil on pintapuoleisesti sama leffa, mutta vesitettynä ja tyhmennettynä. Aito kasvavan ahdistuksen tunne on korvattu halvoilla kikoilla ja toiminnantäyteisellä loppuhuipennuksella, satiiri jää unohduksiin ja muutenkin alkuperäisleffan pointti tuntuu menneen uudelleenfilmatisoinnin tekijöiltä yli hilseen. Alkuperäisen elokuvan finaali vaati munaa, joten se on tietysti pistetty vaihtoon paljon höttöisemmän loppuratkaisun tieltä. Eli toisin sanoen uusi Speak No Evil on malliesimerkki eurooppalaiselokuvan Hollywood-versiosta.
Jos en olisi nähnyt alkuperäistä tanskalaisleffaa, saattaisin pitää uutta versiota menevänä jännärinä tiivistunnelmaisen lopetuksen kera. Alkuperäisteoksen katsoneena uusi versio jätti kuitenkin kylmäksi oikeastaan kaikin tavoin. Loppua lukuun ottamatta elokuva kulkee muuten liki identtisiä latuja kohtauksesta toiseen, mutta moni tärkeä yksityiskohta jää puuttumaan. Yksi alkuperäisleffan pääjutuista oli se, että yksi perhe oli tanskalainen, kun taas toinen oli hollantilainen. Kulttuurierojen lisäksi kielimuuri toi vahvan lisänsä. Elokuvan tapa paljastaa käänteensä katsojalle oli onnistunut, mutta uusi versio syyllistyy tyhmentävään rautalangasta vääntämiseen. Tunnelmanrakentelun sijaan uutuus luottaa lähinnä halpoihin kovaäänisiin böö-pelotteluihin. Kaikki amerikkalaisversioinnin perisynnit ovat siis periaatteessa mukana. Enää jää puuttumaan se, että uusi leffa menestyy ja Blumhouse ilmoittaa Speak No Evil -universumin käynnistymisestä. Seuraavaksi sitten "See No Evil" ja "Hear No Evil". Tai kenties esiosaleffa "Speak No Evil: Origins".
Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa James Watkins, jonka aiempiin töihin kuuluu Daniel Radcliffen tähdittämä ihan kiva kauhuilu The Woman in Black (2012). Watkinsin jälki jää tylsän vaisuksi läpi elokuvan, eikä hän tuntunut ymmärtävän alkuperäiselokuvaa. Olisi toki kiinnostavaa tietää, oliko se Watkinsin vai studion päätös, että uudelleenfilmatisoinnin loppu päätettiin muuttaa huomattavasti kesymmäksi. Sentään Speak No Evil on mainiosti kuvattu, hyvin lavastettu, puvustettu ja valaistu, maskeeraukset näyttävät oivallisilta ja tehostepuolikin on kunnossa. Amerikkalaisleffaan kuuluu toki ainakin yksi räjähdys, vaikkei sellaisista olisi ollut alkuperäisessä tietoakaan.Danny Bensin ja Saunder Jurriaansin säveltämät musiikit eivät kuitenkaan juuri hetkauta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.9.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Speak No Evil, 2024, Universal Pictures, Blumhouse Productions
Pääosissa: Winslow Fegley, Shawn Mendes, Constance Wu, Scoot McNairy, Javier Bardem, Brett Gelman, Ego Nwodim ja Lyric Hurd
Genre: komedia, musikaali
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 7
Lyle, Lyle, Crocodile, eli suomalaisittain Ystäväni krokotiili perustuu Bernard Waberin lastenkirjoihin The House on East 88th Street (1962) ja Lyle, Lyle, Crocodile (1965). Kirjojen pohjalta oli jo vuonna 1987 tehty animoitu HBO-spesiaali Lyle, Lyle, Crocodile: The Musical - The House of East 88th Street, mutta vuonna 2021 ilmoitettiin, että Sony-yhtiö työsti kunnon elokuvaa aiheesta. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden syyskuussa ja lopulta Ystäväni krokotiili sai ensi-iltansa lokakuussa 2022. Itselleni Waberin kirjat eivät ole tuttuja, mutta kiinnostuin leffasta, kun näin yllä olevan julisteen laulavasta krokotiilista kylpemässä. Minua harmittikin, kun elokuva tuotiin Suomen teattereihin pelkästään suomeksi dubattuna ja kun Ystäväni krokotiili saapui vuokrattavaksi alkuperäisellä englanninkielellä, päätin heti katsoa sen.
Primmin perhe muuttaa uuteen kotiin New Yorkissa. Talonsa ullakolta perheen lapsi Josh löytää laulavan krokotiilin nimeltä Lyle.
Constance Wu ja Scoot McNairy näyttelevät Primmin pariskuntaa Katieta ja Josephia, Winslow Fegleyn esittäessä heidän poikaansa Josh Primmiä. Perhe muuttaa New Yorkiin Joseph-isän uuden opettajatyön perässä. Katie-äiti taas on kokkikirjailija, joka määrää tarkkaan, mitä perheen ruokapöytään on soveliasta laittaa tarjolle. Josh-pojalla ei kavereita ole ja uudessa koulussakin hän on lähinnä ulkopuolinen. Kaikki muuttuu, kun eräänä yönä Josh käy perheen uuden talon ullakolla ja löytää sieltä laulavan krokotiilin, Lylen (äänenä laulajatähti Shawn Mendes), josta muodostuu Joshin paras ystävä. Nuori Fegley on mainio roolissaan alakuloisena Joshina, jonka maailma mullistuu Lylen kautta. Wu ja McNairy ovat myös hyviä pojan vanhempina, jotka suhtautuvat leffan tapahtumiin eri tavoin. Mendes esittelee laulutaitojaan Lylenä, joka voittaa välittömästi katsojien sydämet suloisuudellaan ja hupsuudellaan.
Elokuvassa nähdään myös Javier Bardem Lylen alkuperäisenä omistajana, show-mies Hector P. Valentina, sekä Brett Gelman Primmin äksynä alakerran naapurina, herra Grumpsina. Bardem ja Gelman ovat hyvässä vedossa rooleissaan. Gelman istuu täydellisesti jatkuvasti valittavaksi ja kissaansa Lorettaa hemmottelevaksi naapuriksi, Bardemin heittäytyessä valloittavasti Valentina, joka on yrittänyt tehdä Lylestä show'nsa vetonaulaa, mutta heikoin tuloksin, Lylen ramppikuumeen vuoksi.
Vaikka kiinnostuinkin Ystäväni krokotiilistä, en odottanut siltä kovinkaan paljoa, sillä yleensä tällaiset oikeita näyttelijöitä ja digianimoituja eläimiä yhdistelevät lastenelokuvat eivät ole kovin kaksisia. Olenkin erittäin ilahtunut, sillä Ystäväni krokotiili osoittautui riemastuttavan mainioksi hyvän mielen leffaksi, joka viehättää takuulla niin lapsia kuin lapsenmielisiä aikuisiakin. Tarinallisesti se ei mitään erityisiä ihmeitä tarjoa ja välillä juonikuvioiden seuraaminen vaatii katsojalta hyväksymään pieniä epäkohtia, mutta leffa on yksinkertaisesti niin miellyttävä ja suloinen, että sen mahdollisista vioista ei pahemmin edes jaksa kiinnostua.
Tunnin ja kolmen vartin kesto kulkee vauhdilla, kun kertomus laulavan krokotiilin kanssa ystävystyvästä pojasta vie mukanaan. Hymy nousee jatkuvasti huulille, välillä pääsee ihan nauramaan ääneen ja aikuisten mielestä takuulla ennalta-arvattava loppuhuipennus voi saada lapset jännittämään, että mitenköhän kaikessa käy? Kuten arvata saattaa, leffa on täynnä musikaalinumeroita, sisältäen toinen toistaan parempia rallatuksia, jotka jäävät soimaan päässä vielä pitkäksi aikaa. Mitäpä muuta voikaan odottaa duolta Benj Pasekilta ja Justin Paulilta, jotka ovat aiemmin tehneet hittilauluja muun muassa elokuviin La La Land (2016) ja The Greatest Showman (2017)? Elokuvan isoimmaksi hitiksi on noussut tunnelmaa nostattava Top of the World, mutta omiksi suosikeiksi nousivat duetot Take a Look at Us Now ja Rip Up the Recipe, jotka saavat väkisinkin tanssijalan vipattamaan.
Elokuvan ovat ohjanneet Will Speck ja Josh Gordon, jotka pitävät ilahduttavan sympaattista tunnelmaa hyvin yllä. William Daviesin käsikirjoitus on simppeli, mutta sitäkin tehokkaampi, eikä se onneksi lähde ammuskelemaan yli leffan edetessä. Ystäväni krokotiili on myös hyvin kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat tyylikkäät ja asut oivalliset. Lyle-krokotiili on hieno ja ennen kaikkea hurjan söpö digiluomus, joka toimii hyvin yhdessä oikein näyttelijöiden kanssa. Sen sijaan naapuri Grumpsin kissa Loretta on häiritsevä epäaitoudessaan. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja laulujen ohessa Matthew Margesonin säveltämä musiikki tunnelmoi miellyttävästi taustalla.
Yhteenveto:Ystäväni krokotiili on yllättävän mainio koko perheen musikaali, josta voivat nauttia niin lapset kuin aikuisetkin. Tarina ei erityisiä yllätyksiä tai säväytyksiä tarjoa, loppupää vaatii katsojalta aikamoisia uskonloikkia ja naapurinkissa on aika kehnosti animoitu, mutta muuten filmi toimii todella hyvin. Josh-pojan ja Lyle-krokotiilin ystävystymistä on ilahduttavaa seurata ja elokuva nostattaakin erittäin hyvän fiiliksen, pitäen jatkuvasti hymyä katsojan huulilla. Näyttelijät ovat hyviä rooleissaan ja musikaalinumerot tarjoavat todella tarttuvia lauluja, jotka jäävät herkästi soimaan päässä loppupäiväksi. Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan pääasiassa onnistunut ja Lyle-krokotiili on hieno digiluomus, joka valloittaa katsojan sydämet heti. Oikeita näyttelijöitä ja tietokoneella luotuja eläimiä yhdistävistä lastenleffoista Ystäväni krokotiili on ehdottomasti yksi parhaista ja suosittelenkin sitä lämpimästi perheen yhteiseen leffahetkeen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.4.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Lyle, Lyle, Crocodile, 2022, Sony Pictures Entertainment, Sony Pictures Animation, Hutch Parker Entertainment, Speck & Gordon
Pääosissa: Ana de Armas, Adrien Brody, Bobby Cannavale, Xavier Samuel, Julianne Nicholson, Toby Huss, Caspar Phillipson, Evan Williams, David Warshofsky, Sara Paxton, Michael Masini ja Scoot McNairy
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 46 minuuttia
Ikäraja: 18
Blondi perustuu Joyce Carol Oatesin samannimiseen kirjaan (Blonde - 2000), joka taas pohjautuu näyttelijä Marilyn Monroen elämään. Ohjaaja Andrew Dominik kiinnostui Oatesin kirjasta ja pyrki useiden vuosien ajan kääntämään sen elokuvamuotoon. Vuonna 2010 päärooliin palkattiin Naomi Watts ja kuvausten oli tarkoitus alkaa noin vuotta myöhemmin. Projekti ei kuitenkaan edennyt ja vuonna 2014 Jessica Chastain korvasi Wattsin. Jälleen projekti jäi paikoilleen, Dominikin epäonnistuessa hankkimaan elokuvalle rahoitusta. Vuonna 2016 Netflix kuitenkin tarttui projektiin ja vuonna 2019 Ana de Armas valittiin päärooliin, Chastainin jätettyä elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin elokuussa 2019, mutta ne jouduttiin keskeyttämään maaliskuussa 2020 alkaneen koronaviruspandemian takia. Kuvaukset saatiin valmiiksi vasta heinäkuussa 2021 ja nyt Blondi on viimein saapunut Netflixiin katsottavaksi. Itselleni Marilyn Monroen ura ja elämä eivät ole erityisen tuttuja, mutta odotin silti suurella mielenkiinnolla näkeväni elokuvan. Katsoinkin Blondin heti, kun se oli julkaistu Netflixiin.
Norma Jeane Mortensen on kuullut lapsesta asti mieleltään järkkyneeltä äidiltään, että Norman isä olisi kuuluisa Hollywood-tähti. Aikuisena hän päättää kokeilla näyttelemistä ja pian hänestä muodostuu elokuvaikoni Marilyn Monroe. Kuuluisuus ja parrasvalot eivät kuitenkaan tuota eksyksissä olevalle Norma Jeanelle sitä onnea, mitä hän kaipaa.
Viime vuosina esimerkiksi elokuvien Veitset esiin - kaikki ovat epäiltyjä(Knives Out - 2019) ja 007 No Time to Die (2021) myötä kuuluisaksi noussut Ana de Armas tekee tähän asti uransa isoimman roolityön Norma Jeane Mortensenina tai kuten hänet paremmin tunnettiin taiteilijanimellään Marilyn Monroe. Kun de Armasin roolituksesta ilmoitettiin, nousi kohu siitä, että kuubalaistaustainen näyttelijä esittää yhdysvaltalaista ikonia. Mielestäni de Armas istuu rooliin täydellisesti ja olen ihmeissäni, jos hän ei saa parhaan naispääosan ehdokkuutta kaikissa merkittävissä palkintogaaloissa. De Armas säkenöi kenties Hollywood-historian ikonisimpana naistähtenä, mutta sitäkin parempaa työtä hän tekee tulkitessaan rikkinäistä Norma Jeanea Marilyn-maskin takana. Elokuva keskittyykin enemmän Norma Jeaneen, eikä Marilyn Monroeen ja tutkiskelee tämän mielenmaisemia liian lyhyeksi jääneen elämän varrelta. Hahmoa on traagista, mutta mielenkiintoista seurata.
Elokuvassa nähdään myös mm. Julianne Nicholson Norma Jeanen mielisairaana äitinä Gladysinä, Xavier Samuel komedialegenda Charlie Chaplinin poikana Cassina ja Evan Williams näyttelijä Edward G. Robinson Jr.:na, joiden kanssa Norma Jeanella esitetään olevan kimppasuhde, Bobby Cannavale Norma Jeanen toisena aviomiehenä, Ex-Atleettina, eli Joe DiMaggiona, Adrien Brody Norma Jeanen kolmantena aviomiehenä, Käsikirjoittajana, eli Arthur Millerinä, sekä lyhyessä roolissa Caspar Phillipson kenties elokuvahistorian iljettävimpänä kuvauksena presidentti John F. Kennedystä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan taidokkaasti, etenkin Brody, mutta kaikki jäävät lopulta de Armaksen varjoon.
Kuten jo elokuvan esikuvana toimineen kirjan tehnyt Joyce Carol Oates on sanonut, Blondi ei ole puhdasta faktaa sisältävä elämäkertakuvaus Marilyn Monroesta, vaan pikemminkin fiktiivinen tutkielma naisesta Marilyn Monroen naamion takana. Elokuva toimii samoin. Kuten alussa kerroin, Monroen elämä ei ollut minulle erityisen tuttu ja tutkinkin niin leffaa katsoessani kuin sen jälkeenkin, mitä tosiasiassa oli tapahtunut. Vaikka Blondi sisältää paljon todellisia juttuja Norma Jeanen äidin mielisairaudesta tämän isän henkilöllisyyden mysteeriin, sekä uran nousuihin ja laskuihin, eri aviomiehiin ja lopulta kuolemaan, keksii se myös omia lisäyksiä mukaan, rakentuu vahvasti vuosien saatossa nousseisiin huhuihin, sekä jättää asioita pois, kuten Monroen ensimmäisen aviomiehen, James Doughertyn ja Monroen salatun siskon. Osaa nämä vapaudet tosielämästä voivat varmasti häiritä paljon. Itseäni hieman harmittaa, sillä de Armaksen upea roolityö olisi ansainnut ympärilleen tosipohjaisemman ja muutenkin paremman elokuvan.
Blondi on jo tällaisenaan kelpo leffa, mutta sitä vaivaavat tietyt ongelmat. Heti ensimmäisenä mieleen nousee elokuvan kesto. Varttia vaille kolmen tunnin kestossa Blondi on varsin vaativa paketti, etenkin kun se on sisällöltään todella raskas. Jo ensimmäisen vartin sisään on pitkä kohtaus, jossa Gladys-äiti yrittää hukuttaa Norma Jeanen lapsena kylpyammeessa. Jos tämä ei ollut vielä tarpeeksi rankkaa, on mukana useampikin raiskauskohtaus ja läpi elokuvan painotetaan, kuinka Marilyn Monroe oli pelkkä niljaisten miesten nukke, jota riepoteltiin sinne tänne. Jos sekään ei vielä riitä kääntämään katsetta poispäin ruudusta, on ihan viimeistään pakotettua aborttia vaikea katsoa, varsinkin kun toimenpide kuvataan osittain Norma Jeanen sukuelimen sisäpuolelta. Kyseessä ei missään nimessä ole hilpeä filmi, jossa Marilyn Monroen elämä ja teot kuvattaisiin pelkkänä tähtiloisteena ja ihastuttavana glamourina. Blondi syyllistyy aika ajoin kurjuudella mässäilyyn ja kun pituutta on vielä näin paljon, alkaa päähenkilön jatkuva kärsimys jossain kohtaa tuntua erittäin raskaalta.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Andrew Dominik ei ole halunnut päästää katsojaansa helpolla - eikä liiemmin de Armastakaan, joka viettää ruudulla minuuttitolkulla aikaa joko itkien tai alasti. En sano, että haluaisin hänen päästävän helpolla, mutta joskus liika on liikaa. Kurjuutta on liikaa, kestoa on liikaa ja kamerakikkailua on liikaa (päästään siihen kohta). Silloin tällöin Dominik onnistuu työssään todella tehokkaasti. Muutamissa kohtauksissa Norma Jeanen kokema ahdistus ja masennus on erittäin taidokkaasti esitetty ja epämiellyttävä tunne välittyy vahvasti katsojaan, ilman että ruudulla tarvitsee edes näyttää mitään graafista. Unenomainen kohtaus, jossa Norma Jeane nousee sängystään alasti ja veren peitossa on tavallaan hurjempi näky, mutta koin voimakkaammaksi kohtauksen, jossa tekohymyä ylläpitävä Marilyn Monroe saapuu uuden elokuvansa ensi-iltaan ja kokee väenpaljouden, valokuvaajien salamaräpsytyksen ja toimittajien huutelut inhottaviksi. Tällaisina hetkinä Blondi tuntuu hienolta, joskin toki myös sydäntäsärkevältä kuvaukselta hajoavasta naisesta, joka yrittää epätoivoisesti pysyä kasassa. Kaikki varmaan tietävät ikonisen kuvan Marilynista, joka poseeraa pitäen mekkoaan aisoissa, alta puhaltavan tuulen yrittäessä paljastaa hänen alushousunsa. Elokuvan jälkeen kuvaa ei voi enää katsoa samalla lailla, vaan mielessä kytee ajatus siitä, kuinka epämiellyttävä olo Norma Jeanelle silloin oli?
Kurjuudessa vellomiseen rakentuvan käsikirjoituksen lisäksi minulle aiheutti ristiriitaisia tunteita myös elokuvan kuvaustapa.Blondi vaihtelee jatkuvasti mustavalkoisen ja värillisen kuvan välillä, minkä lisäksi siinä myös vaihdellaan kuvasuhdetta läpi leffan. Välillä kuva on neliö, välillä se täyttää koko ruudun ja joskus se on laajakuva, mustilla palkeilla ruudun ylä- ja alalaidoissa - sekä muutamia variantteja näiden väliltä. Yritin koko elokuvan ajan löytää tästä kikkailusta jotain kerronnallista tai temaattista merkitystä, mutta aina kun luulin löytäneeni jotain, kikkaa käytettiinkin niin, ettei tulkintani sopinut. Omasta mielestäni kuvasuhteita olisi voinut hyödyntää paremmin, jos niillä kuvastettaisiin vaikka eri aikakausia. Nyt vaihteleva kuvasuhde tuo lähinnä mieleen Transformers: Viimeisen ritarin(Transformers: The Last Knight - 2017) turhauttavan pelleilyn. Ja jos Marilyn Monroe -leffa tuo mieleen Transformers-elokuvan ja niistä vieläpä sen kaikkein huonoimman, on jossain menty vikaan. Lisäksi itse olisin hyödyntänyt mustavalkoisuutta ja värejä erottamaan sen, milloin ruudulla nähdään Norma Jeane ja milloin hän on Marilyn Monroe. Norma Jeane itse kuvailee Marilyn Monroeta hänen esittämänään hahmona, joten miksei kuva olisi juuri silloin samanlainen kuin monissa Monroen tähdittämissä elokuvissa?
Mutta jos unohdetaan, millaisessa kuvasuhteessa elokuvaa esitetään ja onko kuvassa värejä vai ei, kuvausta täytyy kyllä kehua. Blondista löytyy paljon tyylikkäitä otoksia, mutta niiden yhdistely ja niillä kikkailu vaatisi paljon viilausta. Leikkauksessa olisi voinut karsia materiaalia pois vartista jopa puoleen tuntiin asti. Tällaisenaan elokuvan olisi voinut julkaista myöhemmin vaikka jonain pidennettynä ohjaajan versiona. Lavasteet ovat näyttävät, asut upeat ja maskeeraukset vakuuttavat. Puitteiltaan Blondi onkin kaikin puolin onnistunut. Äänitehosteet toimivat hyvin ja Nick Caven ja Warren Elliksen säveltämät musiikit tuovat oivan lisänsä tunnelmaan.
Yhteenveto:Blondi on harmillisen epätasainen elokuva ja fiktiivinen kuvaus Hollywood-ikoni Marilyn Monroen elämästä. Varttia vaille kolmen tunnin kestossaan elokuva on liian pitkä ja sen katsominen käy jatkuvasti raskaaksi - ei niinkään hitaan rytmityksen, vaan kurjuudessa vellomisen takia. Norma Jeanen elämän traagisuutta korostetaan liki kyllästymiseen asti. Välillä meno äityy liian pitkälle, mutta parhaimmillaan elokuva on erittäin onnistunut kuvaus ahdistuksesta ja masennuksesta. Myös elokuvan kuvasuhdekikkailu ja värien kanssa leikittely häiritsee. Kummallakaan tehokeinolla ei tunnu olevan selvää pointtia, vaan ohjaaja-käsikirjoittaja Andrew Dominik hyödyntää niitä mielensä mukaan. Väreillä olisi voitu tehokkaasti vaikkapa erottaa, milloin Norma Jeane on oma itsensä ja milloin hän esittää Marilyn Monroeta. Ana de Armas on pääroolissa fantastinen, vahvistaen paikkaansa viime vuosien kovimpien näyttelijälupausten joukossa. De Armas kannatteleekin filmistä paljon harteillaan, silloin kun Dominikin työ aiheuttaa kritisoimista. Blondi vaatisi viilausta, jotta näistä aineksista saisi kehiteltyä paremman elokuvan, mutta on leffa jo tällaisenaan ihan kelvollinen. Jos Marilyn Monroen elämä kiehtoo, kannattaahan leffa toki katsoa, mutta sillä selvällä varauksella, että mitään täysin faktapohjaista kertomusta se ei tarjoa. Itselleni Blondi onnistui kyllä herättämään palon tutustua vihdoin ihan oikeasti Monroen filmografiaan. Vähän jopa hävettää, etten ole koskaan nähnyt leffaa Piukat paikat (Some Like it Hot - 1959).
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.9.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ohjaus: Ben Affleck Pääosissa: Ben Affleck, Bryan Cranston, Alan Arkin, John Goodman, Tate Donovan, Scoot McNairy, Kerry Bishé, Clea DuVall, Christopher Denham, Rory Cochrane, Victor Garber, Kyle Chandler, Chris Messina, Richard Kind, Željko Ivanek ja Titus Welliver Genre: draama, jännitys Kesto: 2 tuntia - Extended Cut: 2 tuntia 10 minuuttia Ikäraja: 16
"Argo fuck yourself."
Argo perustuu CIA-agentti Tony Mendezin kirjaan The Master of Disguise (1999) ja Wiredin lehtiartikkeliin The Great Escape: How the CIA Used a Fake Sci-Fi Flick to Rescue Americans from Tehran vuodelta 2007, jotka molemmat kertovat tositarinan vuoden 1980 CIA:n operaatiosta hakea amerikkalaiset lähettiläät takaisin Iranista, jonne lähettiläät jäivät jumiin maassa tapahtuneen vallankumouksen aikaan. Käsikirjoittaja Chris Terrio kiinnostui tapahtumasta ja alkoi työstämään sen pohjalta elokuvakäsikirjoitusta. Vuonna 2007 elokuvan teko lähti liikkeelle ja kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2011. Lopulta Argo sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla 31. elokuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys, joka keräsi paljon ylistystä niin katsojilta kuin kriitikoilta, vaikka jotkut myös kritisoivat leffan ottamia vapauksia tositarinasta ja iranilaisten kuvausta filmissä. Argo sai mm. seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa, äänitys, äänitehosteet ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, sovitetun käsikirjoituksen ja leikkauksen palkinnot, viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa, käsikirjoitus ja musiikki), joista se voitti parhaan draamaelokuvan ja ohjauksen palkinnot, sekä seitsemän BAFTA-ehdokkuutta (paras miespääosa, miessivuosa, käsikirjoitus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen ja leikkauksen palkinnot. Lisäksi elokuvan ohjaaja ja päänäyttelijä Ben Affleck voitti myös Razzien "Redeemer"-palkinnon, oltuaan monta vuotta haukutuissa elokuvissa ja sitten tehtyään palkintoja keränneen filmin. Itse näin Argon pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja täytyy myöntää, että en pitänyt siitä, enkä ymmärtänyt, miksi filmi voitti parhaan elokuvan palkinnon monissa gaaloissa, sillä esimerkiksi Oscar-gaalassa Argoa vastaan kilpailleet Django Unchained (2012), Lincoln (2012), Piin elämä (Life of Pi - 2012) ja Unelmien pelikirja (Silver Linings Playbook - 2012) olivat mielestäni kaikki parempia elokuvia. En olekaan katsonut leffaa uudestaan, kunnes nyt huomasin, että elokuva täyttäisi kymmenen vuotta. Juhlavuoden kunniaksi päätin antaa Argolle uuden mahdollisuuden.
Vuonna 1979 Iranissa tapahtuu vallankumous ja maan johtaja, šaahi Pahlavin hakeutuu turvaan Yhdysvaltoihin. Kansa kuitenkin vaatii šaahin palauttamista ja valtaa USA:n suurlähetystön. Kuusi lähettilästä jäävät piiloon Iraniin ja jos heidät löydetään, heidät saatetaan teloittaa vakoojina. CIA-agentti Tony Mendez keksii pähkähullun keinon saada lähettiläät takaisin Yhdysvaltoihin: hän matkustaisi Iraniin, esittäen elokuvantekijää ja takaisin tullessaan hän toisi mukanaan kuvausryhmää näyttelevät lähettiläät.
Ben Affleck näyttelee CIA:n agentti Tony Mendeziä, joka kehittelee hullunkurisen suunnitelman hakea lähettiläät takaisin Yhdysvaltoihin ja saakin operaation vastuulleen. Affleck tekee hyvää työtä tarkkaavaisena ja päättäväisenä miehenä, joka alkaa elokuvan mittaan kokemaan yhä vain suurempia paineita onnistumisesta. Hahmoa syvennetään parissa kohtaa oivallisesti, näyttämällä, kuinka etääntynyt hän on perheestään. Katsojana seuraakin kiinnostuneena Tonyn operaation etenemistä.
Elokuvassa nähdään myös Bryan Cranston CIA-agentti Jack O'Donnellina, Alan Arkin ja John Goodman elokuvantekijöinä Lester Siegelinä ja John Chambersina (joista ensimmäinen ei ole todellinen henkilö), jotka ryhtyvät auttamaan CIA:ta operaatiossa, Victor Garber Kanadan suurlähetystön johtajana, sekä Kyle Chandler Valkoisessa talossa työskentelevänä Hamilton Jordanina. Iraniin jääneitä lähettiläitä, Joe ja Kathy Staffordia, Cora ja Mark Lijekia, Bob Andersia ja Lee Schatzia taas esittävät Scoot McNairy, Kerry Bishé, Clea DuVall, Christopher Denham, Tate Donovan ja Rory Cochrane, jotka tekevät kaikki hyvää työtä tulkitessaan hahmojensa kokemaa pelkoa hengenvaarallisessa tilanteessa. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Cranston vakuuttaa CIA:ssa käskyttävänä O'Donnellina ja Goodman hoitaa maskeeraaja-Chambersin osan kunnialla. Kenties kaikkein paras on kuitenkin Alan Arkin ilahduttavan töykeänä ja hävyttömänä Lester Siegelinä, joka puhuu Hollywoodin väkeä niin pyörälle päästään, että nämä hyväksyvät Tonyn idean.
Jokaisen ihmisen elämässä tulee ainakin kerran se hetki, jolloin täytyy myöntää oman ikääntymisen muuttaneen mielipidettä jostain. Itselläni tämä kävi Argon kohdalla. Kuten alussa kerroin, en ensimmäisellä katselukerralla pitänyt elokuvasta. Se oli mielestäni kamalan pitkäveteinen ja tylsä. Toisella katselukerralla en olisi varmaan voinut olla enempää eri mieltä. Elokuva nappasi minut koukkuunsa heti intensiivisellä avauskohtauksella, jossa iranilaiset valtaavat Yhdysvaltain suurlähetystön ja lähettiläät joutuvat piiloutumaan, jotta eivät joudu vankilaan ja pahimmassa tapauksessa teloitettaviksi. Siitä lähteekin liikkeelle erittäin tiivistunnelmainen (joskin paikoitellen myös yllättävän hupaisa) jännitysnäytelmä, jota katsoessa sydän alkaa hakkaamaan nopeammin ja kädet hikoavat yhä enemmän, mitä pidemmälle operaatio etenee ja samalla kiinnijäämisen riski kasvaa.
Kun sanoin, että elokuva on myös hupaisa, vaikka se onkin pääasiassa jännittävä trilleri, tarkoitan erityisesti sitä, kun koko elokuvantekopuoli tuodaan tarinaan mukaan. Tonyn idea siitä, että hän esittäisi tekevänsä "Argo"-nimistä tieteisseikkailua ja saapuisi Iraniin etsimään mahdollisia kuvauslokaatioita, samalla kun hän ottaa Iranista mukaansa lähettiläät, jotka ryhtyisivät esittämään muuta kuvausryhmää, on niin absurdi ja älytön, että se on suorastaan nerokas. Mutta koska kyseessä on salainen CIA-operaatio, täytyy tämä kuvitteellinen "Argo"-leffa esittää Hollywoodissa täysin todellisena filminä ja siitä seuraakin hauskoja hetkiä. Erityisen hilpeää on nähdä isot Hollywood-starat, kuten Affleck, Arkin ja Goodman tekemässä pilkkaa Hollywoodista hahmojensa kautta. Kun Tony pohtii, kuinka hän saisi yhden lähettiläistä esittämään uskottavasti elokuvaohjaajaa, Lester tokaisee, että "apinankin voisi opettaa ohjaajaksi päivässä", mitä ei voi olla miettimättä Affleckin itseironisena kommenttina siitä, kuinka hän nousi haukutusta näyttelijästä arvostetuksi ohjaajaksi 2010-luvun alkaessa.
Hupi kuitenkin loppuu, kun Tony matkaa Iraniin ja siitä jännitystasot vasta nousevatkin korkeiksi. Katsoja voi tuntea paineiden kasaantuvan ja lähettiläiden hermostuminen tarttuu herkästi kotisohvalle. Sitä voi vain pohtia, pystyisikö itse omaksumaan uuden identiteetin päivässä ja yrittää sitten hyödyntämään sitä todella tiukkojen turvatarkastusten läpi. Loppuun asti elokuva pitää tunnelman tiiviinä. Elokuva on saanut hieman kritiikkiä siitä, että loppuhuipennusta on paisuteltu tositapahtumaan verrattuna, mutta ainahan tällaisissa filmeissä lisäväritetään kohtauksia dramaturgian vuoksi. Kokonaisuutena Argo onnistuu hienosti kertomaan todella kiehtovan tositapauksen ja olen erittäin iloinen, että päätin antaa elokuvalle uuden mahdollisuuden.
Pari vuotta aiemmin Ben Affleck teki vaikutuksen The Town -rikoselokuvallaan (2010) ja vaikka aiemmin pidinkin The Townia ylivertaisena filminä, nyt täytyy todeta, että kallistun ehkä enemmän sen suuntaan, että Argo onkin Affleckin töistä parempi. Affleck onnistuu niin tehokkaasti rakentamaan jännitteen, mikä pitää otteessaan läpi kahden tunnin keston. Sen lisäksi hän saa mukaan hyvää huumoria ja saa myös visuaalisen ilmeen näyttämään siltä kuin elokuva olisi tehty 1970-luvun lopulla. Ajankuva on kaiken kaikkiaan upeasti luotu lavasteista asuihin ja maskeerauksiin ja sitä vain lisää kuvaan jälkitöissä lisätty tehoste, mikä saa kuvan näyttämään hyvällä tavalla vanhalta. Kuvaus on erinomaista ja jännitystä tehostetaan sähäköillä kamera-ajoilla, jotka liikkuvat hahmojen mukana ja heidän ympärillään. Leikkauskin on erittäin taidokasta - varsinkin kohtauksessa, jossa näemme samanaikaisesti, kun Hollywoodissa luetaan Argon käsikirjoitusta ja kun Iranissa taas luetaan julistusta amerikkalaisia vastaan. Äänimaailmakin on vaikuttava ja Alexandre Desplat tunnelmoi oivallisesti musiikeillaan.
Elokuvasta on olemassa kymmenen minuuttia pidempi versio, jossa on muutama lisätty kohtaus, jotka syventävät Tonyn hahmoa lisää. Isoin muutos on kuitenkin se, että kun teatteriversiossa Tony saa ideansa pelastusoperaatiolle katsoessaan Taistelua apinoiden planeetasta (Battle for the Planet of the Apes - 1973) poikansa kanssa, pidennetyssä versiossa he katsovatkin Taisteluplaneetta Galacticaa (Battlestar Galactica - 1978-1979). Itse katsoin elokuvasta teatteriversion.
Yhteenveto: Argo on vaikuttava ja tiivistunnelmainen jännityselokuva. Ben Affleck osoittaa uudestaan lahjansa ohjaajana, tehden kenties tähän asti parasta työtään. Hänen rakentamansa jännittävä ilmapiiri kasvaa kohtaus kohtaukselta ja elokuva muuttuukin loppupäässä äärimmäisen stressaavaksi seurattavaksi. Kohtaukset Iranissa saavat katsojan sydämen hakkaamaan ja hikipisarat valumaan. Sitä ennen leffa onnistuu kuitenkin tarjoamaan yllättävän hyvää huumoriakin. Koko feikkileffan teko ihmisten pelastusoperaation peittelynä on niin absurdi ajatus, että se täytyykin esittää osittain komedian kautta. Leffa pitää tiukasti mukanaan läpi parin tunnin kestonsa, tiukentaen vain otettaan. Näyttelijät suoriutuvat kaikki erinomaisesti rooleistaan ja teknisiltä ansioiltaan filmi on laadukas. 1970-luvun ajankuva on tyylikkäästi luotu ja leffa usein näyttää siltä kuin se olisi huomattavasti vanhempi kuin se onkaan. Uusintakatselulla Argo onnistui iskemään minuun lujaa ja suosittelenkin sitä erittäin lämpimästi, jos se on jäänyt näkemättä ja jännärit, etenkin tositapahtumiin perustuvat sellaiset, kiehtovat. Kymmenvuotisjuhla on hyvä hetki myös katsoa elokuva uudestaan, vaikka sen olisi nähnyt useasti.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Argo, 2012, Warner Bros., GK Films, Smokehouse Pictures
Ohjaus: Karyn Kusama Pääosissa: Nicole Kidman, Sebastian Stan, Toby Kebbell, Jade Pettyjohn, Tatiana Maslany, James Jordan, Bradley Whitford, Zach Villa, Beau Knapp ja Scoot McNairy Genre: trilleri, draama Kesto: 2 tuntia 1 minuutti Ikäraja: 16
Destroyer on Karyn Kusaman ohjaama ja Nicole Kidman tähdittämä rikosdraama. Elokuvan teko lähti liikkeelle muutama vuosi sitten Phil Hayn ja Matt Manfredin käsikirjoituksen pohjalta. Kuvaukset alkoivat joulukuussa 2017 ja Destroyer sai ensiesityksensä Telluriden elokuvajuhlilla elokuussa 2018. Sen jälkeen leffaa on näytetty muissakin filmitapahtumissa, kunnes se alkoi vähitellen saamaan teatterilevitystä ympäri maailman. Suomeen elokuva saapui vasta tämän vuoden helmikuussa. Itse kiinnostuin leffasta kovasti, kun näin sen trailerin loppuvuodesta 2018. En ole koskaan pitänyt Kidmania kovinkaan hyvänä näyttelijänä, mutta tässä hän vaikutti tekevänsä elämänsä roolityötä. Minun olikin tarkoitus käydä katsomassa elokuva, kun se ilmestyi teattereihin, mutta koska tulin kipeäksi ensi-iltaviikonloppuna, jäi se siinä kohtaa väliin ja sitten alkoi jo ilmestyä muita elokuvia, mitkä täytyi käydä katsomassa, enkä valitettavasti löytänyt aikaa ja rahaa tälle. Kuitenkin nyt kun Destroyer on saapunut myyntiin ja vuokralle, päätin vihdoin katsoa sen. Eräänä sateisena maanantai-iltana hankinkin sen leffapalvelu Blockbusterista.
Etsivä Erin Bell saa selville, että vaarallinen rikollinen Silas on tehnyt paluun. Vuosia aiemmin Silas livahti häneltä pakoon, mutta nyt Erin on valmis tekemään kaikkensa napatakseen hänet.
Kaikki Nicole Kidmanin saamat kehut tästä leffasta ovat täysin ansaittuja - hän on roolissaan aivan jäätävän upea! En ole koskaan aiemmin nähnyt Kidmanin todella uppoutuvan näin syvälle rooliinsa ja kun kyseessä on alkoholisoitunut kyttä, jonka elämä hajoaa palasiksi, olin jatkuvasti täysin äimänä siitä, kuinka vakuuttavaa työtä hän osaa tehdä. Erin Bell ei todellakaan ole sellainen ihminen, johon haluaisi tutustua, mutta hänen tarinaansa on kyllä äärimmäisen kiehtovaa seurata vierestä. Erin on täysin rikki ja paikoitellen katsojana jännittää ihan vain sitä, pysyykö hän edes pystyssä. Alkoholisoituneet poliisihahmot eivät tietenkään ole mikään uusi juttu elokuvissa, mutta pääasiassa ne ovat mieshahmoja. Onkin todella kiinnostavaa ja virkistävää nähdä, kuinka tällainen hahmo tehdään naisena ja lopputulos on erittäin pysäyttävä. Kun Kidman on vielä maskeerattu niin karun näköiseksi kelmeän ihon ja pistävien, luihin ja ytimiin tuijottavien silmiensä kanssa, hän katoaa täysin roolihahmonsa taakse, jolloin on vaikea muistaa, kuka Eriniä näyttelee. Tämä on ehdottomasti paras roolityö, minkä olen Kidmanilta nähnyt ja nyt kun tiedän, mihin hän parhaimmillaan pystyy, en malta odottaa näkeväni toisen vastaavan suorituksen häneltä. Elokuvassa nähdään myös Jade Pettyjohn Erinin tyttärenä Shelbynä, Beau Knapp Shelbyn mulkvistina poikaystävänä, Scoot McNairy Erinin ex-miehenä ja Shelbyn isänä, Bradley Whitford rikkaana DiFrancona, Toby Kebbell pankkeja ryöstävänä Silasina, sekä Tatiana Maslany, James Jordan ja Zach Villa tämän kätyreinä. Erinin kapinoiva tytär täytyy nähdä vain kerran nopeasti, jotta tietää, miksi hänestä on tullut sellainen kuin hän on. Erinin ja Shelbyn väleistä saadaankin aikaiseksi iskevää draamaa, kun Shelby ei ymmärrettävästi haluaisi olla missään tekemisissä juopuneen äitinsä kanssa, kun taas Erin yrittää korjata tilannettaan ja olla hyvä äiti lapselleen. Kebbell ei ole aiemmin erityisemmin onnistunut vakuuttamaan minua lahjoillaan ja aluksi olinkin epävarma hänen roolittamisesta vaarallisen rikollisen rooliin. Kuitenkin leffan päätyttyä pidin Kebbelliä erittäin passelina valintana. Tässä elokuvassa keskinkertaisista näyttelijöistä saadaan näköjään aikaiseksi jotain enemmän. Marvel-elokuvista tuttu Sebastian Stan nähdään takaumissa Erinin työparina Chrisinä.
Ei hemmetti, kun minua nyt kaduttaa, että jätin Destroyerin väliin, kun se pyöri teattereissa! Pidin tästä elokuvasta nimittäin todella paljon. Kyseessä on todella vangitseva jännitysdraama, mikä imaisee yhä vain syvemmälle mukaansa, mitä pidemmälle tarina kulkee. Aluksi elokuva naulitsi huomioni Kidmanin huikean roolisuorituksen ansiosta, mutta sitten aloin ihailla leffan erinomaista tarinankerrontaa. Tavalliseen etsivätarinaan on tuotu twistinsä monikerroksisella tavalla kuljettaa tarinaa, missä Erin pysähtyy jatkuvasti muistelemaan menneisyyttään, mikä näyttää vähitellen katsojalle, miksi hän on niin vimmaisesti Silaksen perässä. Nykyhetken tapauksen tutkinta ja takaumat menneisyydestä kulkevat täydellisesti käsi kädessä ja leffa osaa juuri oikeilla hetkillä vaihtaa ajasta toiseen. Kahden tunnin kesto tuntui menevän hujauksessa ohi, sillä jäin niin pahasti koukkuun.
Koukuttavuuteen vaikuttaa vahvasti leffan painostava tunnelma. Painostavuuteen taas vaikuttaa niin Erinin tutkima tapaus kuin Erin itse. Hahmolla todella on elämä täysin hajallaan ja sen seuraamista on karua katsoa. Takaumat saavat paremmin ymmärtämään, miksi Erinistä on tullut sellainen kuin on, eikä niitäkään ole helppoa seurata. Muutamaan otteeseen leffa onnistuu myös pysäyttämään katsojan hengityksen, kun Erin vain jämähtää paikoilleen ja tuijottaa tyhjin silmin eteenpäin. Erinin ja hänen tyttärensä osio taas saa hieman jopa liikuttumaan ja leffan loppua kohti olin häkeltynyt siitä, kuinka paljon aloinkaan välittämään tästä hahmosta. Lisäksi itse elokuvan loppu sai minut häkeltymään. Mitään paljastamatta kyseessä on sellainen loppu, mikä pistää katsojan näkemään koko filmin täysin uusin silmin, enkä malta odottaa, että katson sen uudestaan, nyt kun tiedän, mikä onkin koko homman juju. Destroyer nousi omissa silmissäni kevyesti vuoden parhaimpien elokuvien joukkoon ja se on jälleen todella hyvä esimerkki siitä, kuinka minun pitäisi vain käydä katsomassa kaikki itseäni vähänkin kiinnostavat teokset. Tällaiset helmet löytyvät yleensä juuri siten.
Elokuvan on ohjannut Karyn Kusama, joka on aiemmin tehnyt mm. scifitoimintaleffa Æon Fluxin (2005) ja kauhukomedian Jennifer's Body (2009), joista olen nähnyt vain jälkimmäisen, eikä se ollut mielestäni kummoinen. Tässä Kusama tekee kuitenkin ison vaikutuksen ohjaajana ja luo taidokkaasti tiivistä tunnelmaa - mitä vain vahvistaa Theodore Shapiron musiikki - ja pyörittelee tarinaa vahvasti käsissään. Käsikirjoituksen tehneet Phil Hay ja Matt Manfredi ovat saaneet aikaiseksi nokkelan tekstin, mikä avautuu upeasti vähitellen. Fantastisessa leikkauksessa käsikirjoitus vasta pääseekin oikeuksiinsa. Lisäksi Destroyer on myös hyvin kuvattu. Kuvaaja on aina tiennyt tasan tarkkaan, milloin Kidmania pitää kuvata mistäkin suunnasta. Suuret kehut ansaitsee myös maskeeraus, joka tekee kauniista Kidmanista ikävää elämää nähneen naisen, jonka silmät ovat kaivautuneet syvemmälle kallon sisälle ja jonka verisuonet alkavat näkyä kalpean ihon alta. Muutkin näyttelijät ovat nykypäivän kohtauksissa taiturimaisesti meikattuja.
Yhteenveto:Destroyer on hieno ja vangitseva jännäri, missä Nicole Kidman tekee uransa parhaan roolisuorituksen. Kidman todella uppoutuu osaansa alkoholisoituneena etsivänä ja hänen tarinaansa on todella kiehtovaa seurata. Useammalla tasolla kulkeva tarina on erinomaisesti rakennettu ja päällekäin kulkevat aikajanat leikkaantuvat mestarillisesti yhteen. Tunnelma vain tiivistyy, mitä pidemmälle leffa kulkee ja loppu saakin säväytettyä oikein kunnolla. Leffa onnistuu myös liikuttamaan sen äiti-tytär-puolen ansiosta. Kidmanin lisäksi muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä ja maskeeraustiimiä pitää kehua oikein kunnolla. Ohjaaja Karyn Kusama pitää kokonaisuutta todella taidokkaasti kasassa. Destroyer nousi omissa silmissäni vuoden parhaimpien elokuvien joukkoon ja suosittelenkin sitä kaikille, jotka nauttivat koukuttavista jännäreistä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Destroyer, 2018, 30West, Automatik
