Little Miss Sunshine (2006) - elokuva-arvostelu

LITTLE MISS SUNSHINE

Ohjaus: Jonathan Dayton ja Valerie Faris

Näyttelijät: Greg Kinnear, Toni Collette, Abigail Breslin, Steve Carell, Paul Dano, Alan Arkin, Bryan Cranston, Beth Grant, Julio Oscar Mechoso, Dean Norris ja Matt Winston

Genre: draama, komedia

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 12

Little Miss Sunshine on muun muassa Toni Colletten, Steve Carellin ja Alan Arkinin tähdittämä draamakomedia. Michael Arndt keksi elokuvan idean ja työsti siitä ensimmäisen käsikirjoituksen jo vuonna 2000, aikeenaan alun perin ohjata leffan itse pikkubudjetilla. Hän kuitenkin esitteli tekstiään tuottajakaksikko Ron Yerxalle ja Albert Bergerille, jotka innostuivat ja pestasivat ensikertalaisohjaajat Jonathan Daytonin ja Valerie Farisin. Yhdessä he tarjosivat tekstiä eri studioille ja vasta Focus Features suostui tarttumaan projektiin. Studiolla oli kuitenkin omat vaatimuksensa tarinan suhteen, joista Arndt ei pitänyt ja mies potkittiin pihalle leffasta. Kuitenkin kun studion sisällä tapahtui henkilöstömuutoksia, Arndt pyydettiin takaisin hoitamaan homma loppuun. Esituotannon venyessä Focus Features meinasi luopua leffasta vuonna 2004, mutta tuottaja Marc Turtletaub sai puhuttua studion ympäri, maksaessaan itse suuren summan budjetista. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin kesäkuussa 2005 ja lopulta Little Miss Sunshine sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 20. tammikuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai neljä Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva ja paras naissivuosa), joista se voitti parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen ja miessivuosan palkinnot, kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras komediaelokuva ja naispääosa), sekä kuusi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus ja naissivuosa), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen ja miessivuosan palkinnot. Itse näin Little Miss Sunshinen vasta noin kymmenen vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin elokuvasta. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Perhe matkustaa halki Yhdysvaltojen viedäkseen Olive-tytön esiintymään lasten kauneuskilpailu Miss Päivänsäteessä.

Greg Kinnear ja Toni Collette näyttelevät pariskuntaa Richard ja Sheryl Hooveria, Paul Dano ja Abigail Breslin esittävät heidän lapsiaan Dwaynea ja Olivea, Alan Arkin nähdään Richardin isänä ja Steve Carell näyttelee Sherylin veljeä Frankia. Yhdessä he muodostavat aika heikosti toimivan perheen, jonka täytyy kuitenkin ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä yhteistyötä, mikäli he aikovat saada Olive-tytön toteuttamaan unelmansa ja voittamaan Miss Päivänsäde -lapsimissikisat Kaliforniassa. Homma on helpommin sanottu kuin tehty. Richard-isä on motivaatiopuhuja, joka uskoo ihmisten jakautuvan yksinkertaisesti voittajiin ja häviäjiin, ja yrittääkin saada omaa uraansa käyntiin. Pahemman luokan teinimurjotusta läpikäyvä Dwayne-poika on vannonut hiljaisuusvalan siihen asti, että hänen vanhempansa antavat hänelle luvan hakeutua armeijan lentäjäksi. Isoisä on varsinainen törkyturpa, joka kuitenkin tsemppaa Olivea tämän haaveissa. Masentunut Frank-eno taas on juuri päässyt sairaalasta, yritettyään itsemurhaa. Sheryl-äiti yrittää pitää pakkaa kasassa. Nämä hahmot ovat oikkuineen aivan mahtavia, muodostaen niin lystikkään kuin aika traagisenkin poppoon. Näyttelijäkaarti on täysin elementissään. Kinnear ja Collette vakuuttavat vanhempina, Dano on kuin kotonaan alakuloisena teininä, Arkin ansaitsi parhaan miessivuosan Oscar- ja BAFTA-palkintonsa ja yleensä hassuttelurooleja tekevä Carell yllättää itsetuhoisuuden kanssa kamppailevana miehenä. Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin nuori Abigail Breslin, joka sädehtii sellaista valovoimaa, että hänen hymynsä tarttuu väkisinkin muihin hahmoihin ja katsojaan. Ei ole ihme, että tuolloin vain kymmenvuotias Breslin sai parhaan naissivuosan Oscar-ehdokkuuden.

Little Miss Sunshine on edelleen mahtava draamakomedia, joka on myös aikamoinen hyvän mielen leffa, vaikka seassa onkin aikamoista tragediaa ja synkkien aiheiden, kuten itsemurhan käsittelyä. Elokuva tanssahtelee taiturimaisesti lystikkään ja alakuloisen välimaastossa, tarjoten hyvin omalaatuisen ilmapiirin, joka vie häkellyttävästi mukanaan. Samoin myös leffan tarina, perheen automatka New Mexicosta Kaliforniaan lapsimissikisan takia, vie täysin mukanaan ja tunnin ja kolmen vartin kesto tuntuu kulkevan kuin hujauksessa.

Tämän matkan varrelle mahtuu monenmoista tilannetta ja kommellusta. On mukava seurata, kuinka tämä kömpelösti toistensa kanssa toimeen tuleva perhe alkaa pikkuhiljaa löytämään yhteistä säveltä. Erilaisia takaiskuja on luvassa monenmoisia, mutta juuri nämä töyssyt matkalla lähentävät hahmoja. Heidän väliset keskustelut ovat hienosti kirjoitettuja ja esitettyjä. Niiden myötä hahmot kehittyvät ja kasvavat onnistuneesti. Kaikki johtaa hillittömän hauskaan finaaliin Miss Päivänsäde -kisoissa, joka samanaikaisesti myös kritisoi näiden pippaloiden järjettömyyttä, irvokkuutta ja jopa suoranaista oksettavuutta, kun vanhemmat vievät lapsiaan näytille meikattuina ja puettuina kuin nuoret aikuiset. Hooverit ovat onneksi motiiveinaan toista maata. Kovienkin ulkokuorien alla sykkii suuret sydämet ja niin sykkii myös itse elokuvassa. Tämä on niitä leffoja, jotka oikeasti sykähdyttävät kertomuksellaan ja teemoillaan ja joiden päätteeksi kokee olevansa hieman muuttunut ihmisenä.

Elokuvan ohjaajakaksikko Jonathan Dayton ja Valerie Faris pitävät mahtavaa ilmapiiriä hienosti yllä läpi leffan ja saavat näyttelijöistä kaiken irti. Michael Arndtin käsikirjoitus on todella vahva niin hahmojensa kuin dialoginsa puolesta. Little Miss Sunshine on myös hyvin kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja perheen matkustusvälineenä toimiva keltavalkoinen Volkswagen Kombi -pikkubussi on ansainnut paikkansa indie-elokuvahistorian kenties ikonisimpana autona. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja DeVotchKa'n musiikit säestävät menoa mainiosti. Yhtye työsti musiikit omien kappaleidensa pohjalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Little Miss Sunshine, 2006, Searchlight Pictures, Big Beach, Bona Fide Productions, Deep River Productions, Third Gear Productions, Major Studio Partners

Arvostelu: Mutta mitä tapahtui joulupukille 3 (The Santa Clause 3: The Escape Clause - 2006)

MUTTA MITÄ TAPAHTUI JOULUPUKILLE 3

THE SANTA CLAUSE 3: THE ESCAPE CLAUSE

Ohjaus: Michael Lembeck

Pääosissa: Tim Allen, Martin Short, Elizabeth Mitchell, Liliana Mumy, Spencer Breslin, Wendy Crewson, Judge Reinhold, Alan Arkin, Ann-Margret, Eric Lloyd, Aisha Tyler, Michael Dorn, Peter Boyle, Jay Thomas, Kevin Pollak, Art LaFleur ja Abigail Breslin

Genre: seikkailu, komedia, joulu

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: S

Tim Allenin tähdittämä joulukomedia Mutta mitä tapahtui joulupukille? (The Santa Clause - 1994) oli kehuttu menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Myös Mutta mitä tapahtui joulupukille 2 (The Santa Clause 2 - 2002) menestyi hyvin lippuluukuilla, mutta se sai ristiriitaista palautetta kriitikoilta. Jatkoa päätettiin silti tehdä lisää ja kolmososan kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2005. Kakkososan alustavan lisänimen saanut The Santa Clause 3: The Escape Clause, eli suomalaisittain Mutta mitä tapahtui joulupukille 3 ilmestyi teattereihin marraskuussa 2006 ja vaikka se menestyikin hyvin, ei se ollut edellisten elokuvien veroinen hitti. Lisäksi kriitikot haukkuivat elokuvan lyttyyn ja elokuva sai jopa viisi Razzie-ehdokkuutta (huonoin miespääosa, miessivuosa, näyttelijäkaksikko, jatko-osa ja perheviihde). Itse katsoin kahta ensimmäistä Mutta mitä tapahtui joulupukille -elokuvaa useasti nuorempana, mutta kolmososan olen tainnut nähdä vain kerran. Nyt kun elokuvasarjaa on jatkettu Disney+ -palvelun puolella televisiosarjan Mutta mitä tapahtui joulupukeille? (The Santa Clauses - 2022) muodossa, päätin katsoa trilogian uudestaan. Katsoinkin Mutta mitä tapahtui joulupukille 3:n viikko toisen osan jälkeen.

Joulupukki Scott Calvin ja joulumuori Carol odottavat perheenlisäystä, kun Carolin vanhemmat haluavat tulla vierailulle. Samalla kun Scott yrittää saada peiteltyä todellista ammattiaan, muille satuolennoille kateellinen Pakkasukko päättää kaapata vallan.

Tim Allen nähdään kolmatta kertaa Scott Calvinin, eli joulupukin roolissa. Edellisen elokuvan lopussa Scott meni naimisiin poikansa Charlien (Eric Lloyd) koulun rehtorin, Carolin (Elizabeth Mitchell) kanssa ja nyt jouluinen pariskunta odottaa ensimmäistä yhteistä lastaan. Vauvan lisäksi myös pian alkavan joulun paineet iskevät Scottiin, eikä asiaa auta, kun Carolin vanhemmat (Alan Arkin ja Ann-Margret) päättävät tupsahtaa visiitille - eikä heille saa paljastaa Scottin olevan joulupukki. Allen hoitaa jälleen ikonisen punanutun roolin sympaattisella lämmöllä ja Mitchellkin suoriutuu oivallisesti pehmeämmän joulumuorin osasta. Carol pitää yhä vanhaa ammattitaitoaan yllä, sillä hän työskentelee nyt tonttujen opettajana.

     Edellisissä elokuvissa päätonttu Bernardia esittänyt David Krumholtz ei muilta kiireiltään ehtinyt palata rooliinsa, mutta muut tutut hahmot nähdään jälleen - joskin Charlie-pojan osuus jää todella pieneksi. Isompaan rooliin nouseekin Lucy-tyttö (Liliana Mumy), Scottin ex-vaimo Lauran (Wendy Crawson) ja tämän uuden miehen Neilin (Judge Reinhold) lapsi. Bernardin poistumisen jälkeen kakkososassa esitelty keksijätonttu Curtis (Spencer Breslin) on omaksunut päätontun roolin. Myös muut satuolennot, kuten Äiti Maa (Aisha Tyler), Nukkumatti (Michael Dorn) ja Amor (Kevin Pollak) ovat menossa mukana ja elokuvassa esitellään myös Martin Shortin esittämä Pakkasukko, joka on katkera muille, sillä hän ei ole vuosisatojenkaan jälkeen saanut itselleen juhlapyhää. Pakkasukko päättääkin näpäyttää muita ja kaapata vallan joulupukin pajassa. Yleensä mainio Short ei harmillisesti vakuuta pahiksen osassa ja Pakkasukko on lähinnä aika ärsyttävä tapaus. Sivunäyttelijät eivät muutenkaan ole kovin kaksisia osissaan, joskin Arkin on oiva valinta känkkäränkkä-appiukoksi ja nuori Mumy on sympaattisen innokas osassaan.

Mutta mitä tapahtui joulupukille 3 on valitettavan laiska päätös mainiosti käynnistyneelle joululeffatrilogialle. Ei se mikään erityisen surkea tekele ole, mutta kaiken ylienergisen kohkaamisenkin kanssa tuntuu siltä, ettei oikein ketään oikeasti kiinnostanut tehdä leffaa. Tarinassa olisi potentiaalia, vaikka siinä onkin hieman liikaa liikkuvia osia hääräämässä samaan aikaan. Kateellisen Pakkasukon vallankaappaus on lähtökohtana hyvä idea, mutta toteutus tökkii. Hahmon pyrkimykset sabotoida joulua ovat jotenkin ponnettomia. Ilkikurista suunnitelmaa kypsytellään pitkään, mutta kun se pistetään kunnolla toteutukseen, hoidetaan homma turhankin vauhdikkaasti pois alta.

Sekaan mahtuu hyvätkin puolensa ja elokuvan parasta ja hauskinta antia on, kun tontut yrittävät pikavauhtia lavastaa Pohjoisnapaa Kanadaksi ja joulupukin pajaa Scottin johtamaksi lelufirmaksi. Yhtäkkiä koko mesta on täynnä kylttejä, joissa yritetään vakuutella, että "juu juu, nyt ollaan ihan aidossa oikeassa kanadalaiskaupungissa". Kun Carolin vanhemmat ihmettelevät lapsenpituisia tonttuja, heille yritetään vakuutella, että kanadalaiset ovat lyhyempää sakkia. Tätä puolta leffasta seuraakin paljon mieluummin kuin heikon pahishahmon katalia aikomuksia, jotka herättävät nopeasti mielleyhtymiä jouluklassikkoon Ihmeellinen on elämä (It's a Wonderful Life - 1946) ja scifiseikkailuun Paluu tulevaisuuteen osa 2 (Back to the Future Part II - 1989). Asiaa eivät auta käsikirjoituksen vajavuudet ja logiikkaongelmat. Loppupäässä surkutellaan, että mitä eräälle ikävälle asialle voisi tehdä, kun elokuva on juuri pitkään esitellyt taikaesinettä, joka suo pitelijänsä toiveet.

Elokuvan ohjauksesta vastaa kakkososan tavoin Michael Lembeck, joka ei tavoita viime kerran kelpo henkeä uudelleen. Lembeckin työ tuntuu laiskalta, mitä ei auta Ed Decterin ja John J. Straussin tönkkö käsikirjoitus. Kaksikon tekstissä ihan hassut ideat kompastelevat heikkoon toteutukseen. Mutta mitä tapahtui joulupukille 3 on sentään kelvollisesti kuvattu. Lavasteet ovat oivalliset, samoin jouluiset puvustukset ja satuolentojen maskeeraukset, vaikka pääsiäispupu näyttääkin todella halvalta. Erikoistehosteiden taso on jälleen parantunut, mutta eivät nämäkään efektit huimaa päätä. Äänimaailma on ihan hyvin työstetty ja George S. Clintonin säveltämät musiikit tunnelmoivat tarpeeksi menevästi taustalla.

Yhteenveto: Mutta mitä tapahtui joulupukille 3 on potentiaalisista lähtökohdistaan huolimatta laimea joulukomedia, jossa näyttelijöitä ei joko kiinnosta leffassa mukanaolo tai sitten he heittäytyvät muidenkin puolesta menoon mukaan. Tim Allen on edelleen hyvä joulupukin osassa, mutta tämänkertaista pahista, Pakkasukkoa esittävä Martin Short on kehno roolissaan. Pakkasukon katalat suunnitelmat ovat kömpelösti toteutetut. Kerronta hänen juonensa puolesta on muutenkin töksähtelevää. Paljon hauskempaa on seurata, kun tontut yrittävät lavastaa Pohjoisnapaa kanadalaiskaupungiksi. Paria hassua hetkeä lukuun ottamatta huumori jää latteaksi. Tarina tarjoaa jännitettä oikeastaan vain perheen pienimmille. Visuaalisesti elokuva on ihan toimiva, vaikka osa erikoistehosteista onkin nähnyt parhaat päivänsä. Ei Mutta mitä tapahtui joulupukille 3 ole mielestäni mikään surkea raina, mutta se on varsin heikko finaali trilogialle. Nyt aloitankin varautunein mielin katsomaan, onko uusi Mutta mitä tapahtui joulupukeille? -televisiosarja mistään kotoisin...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Santa Clause 3: The Escape Clause, 2006, Walt Disney Pictures, Boxing Cat Films, Outlaw Productions, Santa Frost Productions

Arvostelu: Argo (2012)

ARGO

Ohjaus: Ben Affleck
Pääosissa: Ben Affleck, Bryan Cranston, Alan Arkin, John Goodman, Tate Donovan, Scoot McNairy, Kerry Bishé, Clea DuVall, Christopher Denham, Rory Cochrane, Victor Garber, Kyle Chandler, Chris Messina, Richard Kind, Željko Ivanek ja Titus Welliver
Genre: draama, jännitys
Kesto: 2 tuntia - Extended Cut: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 16

"Argo fuck yourself."

Argo perustuu CIA-agentti Tony Mendezin kirjaan The Master of Disguise (1999) ja Wiredin lehtiartikkeliin The Great Escape: How the CIA Used a Fake Sci-Fi Flick to Rescue Americans from Tehran vuodelta 2007, jotka molemmat kertovat tositarinan vuoden 1980 CIA:n operaatiosta hakea amerikkalaiset lähettiläät takaisin Iranista, jonne lähettiläät jäivät jumiin maassa tapahtuneen vallankumouksen aikaan. Käsikirjoittaja Chris Terrio kiinnostui tapahtumasta ja alkoi työstämään sen pohjalta elokuvakäsikirjoitusta. Vuonna 2007 elokuvan teko lähti liikkeelle ja kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2011. Lopulta Argo sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla 31. elokuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys, joka keräsi paljon ylistystä niin katsojilta kuin kriitikoilta, vaikka jotkut myös kritisoivat leffan ottamia vapauksia tositarinasta ja iranilaisten kuvausta filmissä. Argo sai mm. seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa, äänitys, äänitehosteet ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, sovitetun käsikirjoituksen ja leikkauksen palkinnot, viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa, käsikirjoitus ja musiikki), joista se voitti parhaan draamaelokuvan ja ohjauksen palkinnot, sekä seitsemän BAFTA-ehdokkuutta (paras miespääosa, miessivuosa, käsikirjoitus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen ja leikkauksen palkinnot. Lisäksi elokuvan ohjaaja ja päänäyttelijä Ben Affleck voitti myös Razzien "Redeemer"-palkinnon, oltuaan monta vuotta haukutuissa elokuvissa ja sitten tehtyään palkintoja keränneen filmin. Itse näin Argon pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja täytyy myöntää, että en pitänyt siitä, enkä ymmärtänyt, miksi filmi voitti parhaan elokuvan palkinnon monissa gaaloissa, sillä esimerkiksi Oscar-gaalassa Argoa vastaan kilpailleet Django Unchained (2012), Lincoln (2012), Piin elämä (Life of Pi - 2012) ja Unelmien pelikirja (Silver Linings Playbook - 2012) olivat mielestäni kaikki parempia elokuvia. En olekaan katsonut leffaa uudestaan, kunnes nyt huomasin, että elokuva täyttäisi kymmenen vuotta. Juhlavuoden kunniaksi päätin antaa Argolle uuden mahdollisuuden.

Vuonna 1979 Iranissa tapahtuu vallankumous ja maan johtaja, šaahi Pahlavin hakeutuu turvaan Yhdysvaltoihin. Kansa kuitenkin vaatii šaahin palauttamista ja valtaa USA:n suurlähetystön. Kuusi lähettilästä jäävät piiloon Iraniin ja jos heidät löydetään, heidät saatetaan teloittaa vakoojina. CIA-agentti Tony Mendez keksii pähkähullun keinon saada lähettiläät takaisin Yhdysvaltoihin: hän matkustaisi Iraniin, esittäen elokuvantekijää ja takaisin tullessaan hän toisi mukanaan kuvausryhmää näyttelevät lähettiläät.

Ben Affleck näyttelee CIA:n agentti Tony Mendeziä, joka kehittelee hullunkurisen suunnitelman hakea lähettiläät takaisin Yhdysvaltoihin ja saakin operaation vastuulleen. Affleck tekee hyvää työtä tarkkaavaisena ja päättäväisenä miehenä, joka alkaa elokuvan mittaan kokemaan yhä vain suurempia paineita onnistumisesta. Hahmoa syvennetään parissa kohtaa oivallisesti, näyttämällä, kuinka etääntynyt hän on perheestään. Katsojana seuraakin kiinnostuneena Tonyn operaation etenemistä.

     Elokuvassa nähdään myös Bryan Cranston CIA-agentti Jack O'Donnellina, Alan Arkin ja John Goodman elokuvantekijöinä Lester Siegelinä ja John Chambersina (joista ensimmäinen ei ole todellinen henkilö), jotka ryhtyvät auttamaan CIA:ta operaatiossa, Victor Garber Kanadan suurlähetystön johtajana, sekä Kyle Chandler Valkoisessa talossa työskentelevänä Hamilton Jordanina. Iraniin jääneitä lähettiläitä, Joe ja Kathy Staffordia, Cora ja Mark Lijekia, Bob Andersia ja Lee Schatzia taas esittävät Scoot McNairy, Kerry Bishé, Clea DuVall, Christopher Denham, Tate Donovan ja Rory Cochrane, jotka tekevät kaikki hyvää työtä tulkitessaan hahmojensa kokemaa pelkoa hengenvaarallisessa tilanteessa. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Cranston vakuuttaa CIA:ssa käskyttävänä O'Donnellina ja Goodman hoitaa maskeeraaja-Chambersin osan kunnialla. Kenties kaikkein paras on kuitenkin Alan Arkin ilahduttavan töykeänä ja hävyttömänä Lester Siegelinä, joka puhuu Hollywoodin väkeä niin pyörälle päästään, että nämä hyväksyvät Tonyn idean.

Jokaisen ihmisen elämässä tulee ainakin kerran se hetki, jolloin täytyy myöntää oman ikääntymisen muuttaneen mielipidettä jostain. Itselläni tämä kävi Argon kohdalla. Kuten alussa kerroin, en ensimmäisellä katselukerralla pitänyt elokuvasta. Se oli mielestäni kamalan pitkäveteinen ja tylsä. Toisella katselukerralla en olisi varmaan voinut olla enempää eri mieltä. Elokuva nappasi minut koukkuunsa heti intensiivisellä avauskohtauksella, jossa iranilaiset valtaavat Yhdysvaltain suurlähetystön ja lähettiläät joutuvat piiloutumaan, jotta eivät joudu vankilaan ja pahimmassa tapauksessa teloitettaviksi. Siitä lähteekin liikkeelle erittäin tiivistunnelmainen (joskin paikoitellen myös yllättävän hupaisa) jännitysnäytelmä, jota katsoessa sydän alkaa hakkaamaan nopeammin ja kädet hikoavat yhä enemmän, mitä pidemmälle operaatio etenee ja samalla kiinnijäämisen riski kasvaa.

Kun sanoin, että elokuva on myös hupaisa, vaikka se onkin pääasiassa jännittävä trilleri, tarkoitan erityisesti sitä, kun koko elokuvantekopuoli tuodaan tarinaan mukaan. Tonyn idea siitä, että hän esittäisi tekevänsä "Argo"-nimistä tieteisseikkailua ja saapuisi Iraniin etsimään mahdollisia kuvauslokaatioita, samalla kun hän ottaa Iranista mukaansa lähettiläät, jotka ryhtyisivät esittämään muuta kuvausryhmää, on niin absurdi ja älytön, että se on suorastaan nerokas. Mutta koska kyseessä on salainen CIA-operaatio, täytyy tämä kuvitteellinen "Argo"-leffa esittää Hollywoodissa täysin todellisena filminä ja siitä seuraakin hauskoja hetkiä. Erityisen hilpeää on nähdä isot Hollywood-starat, kuten Affleck, Arkin ja Goodman tekemässä pilkkaa Hollywoodista hahmojensa kautta. Kun Tony pohtii, kuinka hän saisi yhden lähettiläistä esittämään uskottavasti elokuvaohjaajaa, Lester tokaisee, että "apinankin voisi opettaa ohjaajaksi päivässä", mitä ei voi olla miettimättä Affleckin itseironisena kommenttina siitä, kuinka hän nousi haukutusta näyttelijästä arvostetuksi ohjaajaksi 2010-luvun alkaessa.

Hupi kuitenkin loppuu, kun Tony matkaa Iraniin ja siitä jännitystasot vasta nousevatkin korkeiksi. Katsoja voi tuntea paineiden kasaantuvan ja lähettiläiden hermostuminen tarttuu herkästi kotisohvalle. Sitä voi vain pohtia, pystyisikö itse omaksumaan uuden identiteetin päivässä ja yrittää sitten hyödyntämään sitä todella tiukkojen turvatarkastusten läpi. Loppuun asti elokuva pitää tunnelman tiiviinä. Elokuva on saanut hieman kritiikkiä siitä, että loppuhuipennusta on paisuteltu tositapahtumaan verrattuna, mutta ainahan tällaisissa filmeissä lisäväritetään kohtauksia dramaturgian vuoksi. Kokonaisuutena Argo onnistuu hienosti kertomaan todella kiehtovan tositapauksen ja olen erittäin iloinen, että päätin antaa elokuvalle uuden mahdollisuuden.

Pari vuotta aiemmin Ben Affleck teki vaikutuksen The Town -rikoselokuvallaan (2010) ja vaikka aiemmin pidinkin The Townia ylivertaisena filminä, nyt täytyy todeta, että kallistun ehkä enemmän sen suuntaan, että Argo onkin Affleckin töistä parempi. Affleck onnistuu niin tehokkaasti rakentamaan jännitteen, mikä pitää otteessaan läpi kahden tunnin keston. Sen lisäksi hän saa mukaan hyvää huumoria ja saa myös visuaalisen ilmeen näyttämään siltä kuin elokuva olisi tehty 1970-luvun lopulla. Ajankuva on kaiken kaikkiaan upeasti luotu lavasteista asuihin ja maskeerauksiin ja sitä vain lisää kuvaan jälkitöissä lisätty tehoste, mikä saa kuvan näyttämään hyvällä tavalla vanhalta. Kuvaus on erinomaista ja jännitystä tehostetaan sähäköillä kamera-ajoilla, jotka liikkuvat hahmojen mukana ja heidän ympärillään. Leikkauskin on erittäin taidokasta - varsinkin kohtauksessa, jossa näemme samanaikaisesti, kun Hollywoodissa luetaan Argon käsikirjoitusta ja kun Iranissa taas luetaan julistusta amerikkalaisia vastaan. Äänimaailmakin on vaikuttava ja Alexandre Desplat tunnelmoi oivallisesti musiikeillaan.

Elokuvasta on olemassa kymmenen minuuttia pidempi versio, jossa on muutama lisätty kohtaus, jotka syventävät Tonyn hahmoa lisää. Isoin muutos on kuitenkin se, että kun teatteriversiossa Tony saa ideansa pelastusoperaatiolle katsoessaan Taistelua apinoiden planeetasta (Battle for the Planet of the Apes - 1973) poikansa kanssa, pidennetyssä versiossa he katsovatkin Taisteluplaneetta Galacticaa (Battlestar Galactica - 1978-1979). Itse katsoin elokuvasta teatteriversion.

Yhteenveto: Argo on vaikuttava ja tiivistunnelmainen jännityselokuva. Ben Affleck osoittaa uudestaan lahjansa ohjaajana, tehden kenties tähän asti parasta työtään. Hänen rakentamansa jännittävä ilmapiiri kasvaa kohtaus kohtaukselta ja elokuva muuttuukin loppupäässä äärimmäisen stressaavaksi seurattavaksi. Kohtaukset Iranissa saavat katsojan sydämen hakkaamaan ja hikipisarat valumaan. Sitä ennen leffa onnistuu kuitenkin tarjoamaan yllättävän hyvää huumoriakin. Koko feikkileffan teko ihmisten pelastusoperaation peittelynä on niin absurdi ajatus, että se täytyykin esittää osittain komedian kautta. Leffa pitää tiukasti mukanaan läpi parin tunnin kestonsa, tiukentaen vain otettaan. Näyttelijät suoriutuvat kaikki erinomaisesti rooleistaan ja teknisiltä ansioiltaan filmi on laadukas. 1970-luvun ajankuva on tyylikkäästi luotu ja leffa usein näyttää siltä kuin se olisi huomattavasti vanhempi kuin se onkaan. Uusintakatselulla Argo onnistui iskemään minuun lujaa ja suosittelenkin sitä erittäin lämpimästi, jos se on jäänyt näkemättä ja jännärit, etenkin tositapahtumiin perustuvat sellaiset, kiehtovat. Kymmenvuotisjuhla on hyvä hetki myös katsoa elokuva uudestaan, vaikka sen olisi nähnyt useasti. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Argo, 2012, Warner Bros., GK Films, Smokehouse Pictures

Arvostelu: Kätyrit: Grun tarina (Minions: The Rise of Gru - 2022)

KÄTYRIT: GRUN TARINA

MINIONS: THE RISE OF GRU

Ohjaus: Kyle Balda

Pääosissa: Steve Carell, Pierre Coffin, Taraji P. Henson, Alan Arkin, Jean-Claude Van Damme, Lucy Lawless, Dolph Lundgren, Danny Trejo, Michelle Yeoh, RZA, Russell Brand ja Julie Andrews

Genre: animaatio, komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 27 minuuttia

Ikäraja: 7

Illumination Entertainmentin animaatiokomedia Itse ilkimys (Despicable Me - 2010) oli suuri hitti, jolle tehtiin tietty jatkoa. Itse ilkimys 2 (Despicable Me 2 - 2013) ja Itse ilkimys 3 (Despicable Me 3 - 2017) olivat edeltäjiään isompia hittejä ja vielä menestyksekkäämpi lippuluukuilla oli päähenkilön keltaisista apureista tehty lisäosaleffa Kätyrit (Minions - 2015). Pian lisäosaelokuvan ilmestymisen jälkeen alkoi jatko-osan suunnittelu. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointi alkoi loppuvuodesta 2019 ja elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo kesällä 2020, mutta koronaviruspandemian takia sitä on siirretty useaan otteeseen. Nyt Minions: The Rise of Gru, eli suomalaisittain Kätyrit: Grun tarina on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ollut elokuvasta erityisen innoissani. Mielestäni ensimmäinen Itse ilkimys -leffa on varsin kelpo raina, mutten piitannut sen jatko-osista. Ensimmäinen Kätyrit-elokuva oli kuitenkin mielestäni ihan menevä, joten toivoin, että jatko-osa olisi edes hieman sen tasoa. Meninkin vähän skeptisin odotuksin katsomaan Kätyrit: Grun tarinaa sen ensi-iltapäivän aamuna.

1970-luvulla 12-vuotias Gru haaveilee superrikollisen urasta, osana pelättyä Konnakuusikkoa. Kun yksi kuusikosta sieppaa pojan, Grun hölmöjen keltaisten kätyreiden on lähdettävä pelastusretkelle.

Tohelot ja pöljät keltaiset kätyriolennot (tai kuten varmaan kaikki oikeasti kutsuvat niitä Suomessa, "minionit") tekevät pitkään odotetun paluunsa valkokankaille, Pierre Coffinin toimiessa niiden kaikkien ääninäyttelijänä - jopa suomidubbauksessa. Ensimmäisestä Kätyrit-elokuvasta tuttu kolmikko Kevin, Stuart ja Bob toimii tämänkin leffan päätriona, joskin myös vielä hölmömpi Otto saa paljon ruutuaikaa omassa sivuseikkailussaan. Kolmikko toimii ihan lystikkäästi edelleen, hahmojen ollessa onnistuneesti hieman erilaisia toisistaan.

     Ensimmäisen Kätyrit-elokuvan lopuksi keltaiset oliot hyppäsivät pahiksen ammatista haaveilevan Gru-pojan (Steve Carell) mukaan ja nyt palvelevat tätä tulevaisuuden superrikollista. Tässä elokuvassa Gru on vasta 12-vuotias lapsi, mutta sitäkin innokkaampi roistoudesta. Vaikka lapsi-Gru onkin oiva idea, hahmo tuntuu varastavan tarinallista valokeilaa liikaa itseensä elokuvan nimikkohahmoilta.

Muita hahmoja leffassa ovat Grun ihailemaan Konnakuusikkoon kuuluvat Disco Donna (Taraji P. Henson), Willi Koukku (Alan Arkin), Mahtikoura (Danny Trejo), Nunnachaku (Lucy Lawless), Svedunaattori (Dolph Lundgren) ja Saksi-Jean (Jean-Claude Van Damme), Grun äkäinen äiti (Julie Andrews), akupunktioita suorittava Chow (Michelle Yeoh), Oton kohtaama moottoripyöräilijä (RZA), sekä Itse ilkimys -leffoista tuttu nuori tohtori Nefario (Russell Brand). Vaikuttavasta ääninäyttelijäjoukosta huolimatta sivuhahmot eivät pahemmin vakuuta. Konnakuusikon jäsenet eivät herätä erityistä mielenkiintoa, eivätkä myöskään tarjoa uhkaa tai naurujakaan.

Harmillisesti Kätyrit: Grun tarina ei onnistunut voittamaan minua puolelleen. Siitä löytyy ajoittain ihan hassuja ja viihdyttäviä hetkiä (parhaana kenties trailerissa lähes kokonaan näytetty lentokoneosio) ja myönnän naurahtaneeni ääneen muutaman kerran, mutta muuten kyseessä on hieman turruttava melukohellus. Erityisesti lopputaistelun aikana aloin jo toivoa, että äänenvoimakkuutta laskettaisiin, sillä jatkuva huutaminen alkoi käydä ikävästi korviin. Näytökseni yleisön nuorempaa väkeä seuratessa tuli sentään huomattua, että kohderyhmään elokuva tehoaa varmasti hyvin. Siinä tapahtuu ihan koko ajan jotain ja jokainen rauhallisempikin hetki on jossain kohtaa pakko keskeyttää älämölöllä ja/tai jollain villillä jutulla sinkoilemassa ympäri kuvaa. Voisi luulla, että kaikessa vauhdissaan elokuva kulkisi nopeasti, mutta ei. Tämä puolitoistatuntinen tuntuu yllättävänkin pitkältä.

Isoin ongelmani elokuvassa on kuitenkin se, että se tuntuu olevan yllättävän vähän kiinnostunut itse Kätyreistä. Kuten leffan suomenkielinen nimi sanookin, tämä on Grun tarina. Varmaan ainoa syy, miksei elokuvaa nimetty Itse ilkimykseksi on, että ensimmäinen Kätyrit-leffa tuotti enemmän rahaa kuin yksikään Itse ilkimyksistä. Minulla on ollut varsin ristiriitainen suhtautuminen näihin keltaisen sekopäihin ja olen välillä kokenut ne todella ärsyttäviksi. Tätä elokuvaa katsoessani minua kuitenkin jopa harmitti, kuinka vähän ruutuaikaa kätyrit saavat. Kestää yli puoli tuntia, kunnes Kevin, Bob ja Stuart nousevat esiin Grun varjosta. Kolmikon kommellus nostaa leffan tasoa aika ajoin ja jotkut jutut olisivat toimineet paremmin irrallisina lyhytelokuvina. Kokonaisuus jää kuitenkin erittäin keskinkertaiseksi.

Elokuvan animaatiojälkeä ei kuitenkaan voi kuin kehua. Visuaalisesti Kätyrit: Grun tarina on todella taidokkaasti tehty ja oivallisen värikäs. Hahmot ovat vekkulimaisen näköisiä ja taustat ovat pullollaan yksityiskohtia. Varsinkin 1970-luvun San Francisco on hienosti luotu animaatiomuodossaan. Usein jopa toivoo, että tekijät uskaltaisivat rauhoittua enemmän näyttääkseen animaattoreiden hienoja luomuksia. Matthew Fogelin käsikirjoitus ja Kyle Baldan ohjaus kuitenkin paahtavat siihen tahtiin eteenpäin, ettei aikaa oikein jää sellaiselle. Meuhkaava äänimaailma käy tosiaan välillä raskaaksi. Heitor Pereiran säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan hyvin taustalla, mutta jäävät tunnettujen hittibiisien varjoon, mitä läpi leffan hyödynnetään.

Yhteenveto: Kätyrit: Grun tarina on keskinkertainen, joskin paikoitellen ihan viihdyttävä animaatiokohellus, joka luultavasti iskee lujaa lapsiin. Elokuvan iso ongelma on, että se tuntuu enemmän Itse ilkimys -leffalta kuin Kätyreiden omalta filmiltä. Grun tarina on osuva lisänimi, leffan keskittyessä lähinnä Gruhun. Kestää liian kauan, ennen kuin kätyrikolmikko Kevin, Bob ja Stuart päästetään vauhtiin ja silloinkin he saavat liian vähän ruutuaikaa. Trion kohtaukset ovat parhaimmillaan todella lystikkäitä. Muu siinä ympärillä ei oikein vakuuta. Pahisjengi Konnakuusikko sisältää tylsiä tyyppejä, joita edes vahva näyttelijäkaarti ei pelasta. Animaatiojälki on erittäin mainiota, mutta äänimaailma muun hektisen menon kanssa muuttuvat aika ajoin rasittaviksi. Kätyrit: Grun tarina toimii takuuvarmasti Itse ilkimys -leffojen ja kätyreiden faneille. Jos sarjan aiemmat elokuvat eivät ole vakuuttaneet, tämä tuskin muuttaa mieltä positiivisempaan suuntaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Minions: The Rise of Gru, 2022, Universal Pictures, Illumination Entertainment, DreamWorks Animation

Arvostelu: Dumbo (2019)

DUMBO

Ohjaus: Tim Burton
Pääosissa: Colin Farrell, Nico Parker, Michael Keaton, Danny DeVito, Finley Hobbins, Eva Green, DeObia Oparei, Sharon Rooney, Roshan Seth, Joseph Gatt ja Alan Arkin
Genre: fantasia, draama
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 7

Dumbo on uusi versio Helen Abersonin tarinaan perustuvasta Walt Disneyn animaatioklassikosta Dumbo vuodelta 1941. Vuonna 2010 Disney-yhtiöltä oli ilmestynyt uudelleenfilmatisointi yhtiön toisesta klassikosta, Liisa Ihmemaassa -leffasta (Alice in Wonderland - 1951), mistä nousi jättihitti. Menestyksen myötä yhtiöllä tajuttiin, että uudet, näytellyt versiot vanhoista piirrosfilmeistä voisivat tuottaa mukavia summia mammonaa ja tämän jälkeen ilmestyivät mm. Prinsessa Ruususen (Sleeping Beauty - 1959) tarinaa muutteleva Maleficent - Pahatar (Maleficent - 2014), Viidakkokirja (The Jungle Book - 2016) ja Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 2017). Uuden Dumbon suunnittelu alkoi vuonna 2014, mikä ei ollut ihme, sillä kyseessä oli aikoinaan herra Walt Disneyn lempileffa omista tuotoksistaan. Ohjaajaksi valittiin yhtiön uudelleenfilmatisointitrendin aloittaneen Liisa Ihmemaassa -elokuvan ohjaaja Tim Burton, joka yhdessä käsikirjoittaja Ehren Krugerin kanssa ei halunnut tehdä suoraa kopiota alkuperäisestä Dumbosta, vaan pikemminkin uuden näkemyksen tutusta kertomuksesta. Kuvaukset alkoivat kesällä 2017 ja nyt uusi Dumbo on saanut ensi-iltansa. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin sen teosta ja että Burton toimisi elokuvan "sirkustirehtöörinä". Trailerit eivät saaneet minua kovinkaan innostuneeksi, mutta minua kiehtoi se, että filmin tarina vaikutti todella erilaiselta kuin alkuperäisen klassikon. Kävinkin katsomassa Dumbon heti sen ensi-iltaviikonloppuna ja valmistautumisena uuteen teokseen katsoin samaisena aamuna alkuperäisen piirretyn uudelleen.

Vuonna 1919 huonosti menestyvällä Medicin veljesten sirkuksella etsitään uutta vetonaulaa keräämään yleisöä, kun sirkuksen elefantti Jumbo synnyttää norsuvauva Dumbon. Aluksi kaikki tekevät pilkkaa jättimäiset korvat omaavasta Dumbosta, mutta pilkka osuu omaan nilkkaan, kun Dumbo pystyykin lentämään korviensa ansiosta.

Elokuvan tähti on tietty sen käsittämättömän suloinen ja mielettömän ihana nimikkonorsu Dumbo. Minulta löytyy pehmeä kohta elokuvien söpöille hahmoille ja tämä elefantinpoikanen voitti paikkansa siinä kohdassa välittömästi. Vannoutuneimpienkin tietokone-efektivihaajien on vaikea nillittää, sillä tässä digitoteutus saa Dumbon tuntumaan käsinkosketeltavan todelliselta olennolta ja elokuva sisältää useammankin hetken, joina olisin vain halunnut hypätä valkokankaan läpi halaamaan pientä elefanttia. Parissa kohtaa meinasi mennä roska silmään, kun pääsi seuraamaan innokkaan Dumbon suloisuutta. Norsu on kaikin puolin täydellisesti toteutettu ja kun se vihdoin ampaisee lentoon, meni ihoni kananlihalle ja pari seuraavaakin lentoa tarjosivat kylmiä väreitä vaikuttavuutensa ansiosta.

Leffan lentävän vetonaulan kanssa ei ole siis ongelmia, mutta entäpä muut hahmot? Alkuperäisestä piirretystä tutut Timotei-hiiri, Jumbo-elefanttiäiti ja sirkustirehtööri ovat kyllä mukana, mutta Timotein innokkaat fanit kokevat luultavasti pettymyksen, sillä hiiri esiintyy vain nopeasti parissa kohtauksessa, eikä tee mitään samaa kuin klassikossa. Jumbo-äidinkin roolia on muutettu, vaikka tietyt tutut asiat ovat tallella. Tämän sirkuksen tirehtöörinä toimii Danny DeViton esittämä Max Medici, joka yrittää epätoivoisesti saada bisneksensä rullaamaan ja lentävä norsuhan on siihen mitä parhain väline. Hahmo ei kuitenkaan ole mikään häikäilemätön rahaa himoava roisto. Ei, sen homman hoitaa Michael Keatonin näyttelemä V. A. Vandevere, huvipuistonomistaja, joka kiinnostuu tietty Dumbosta ja yrittää havitella tämän omaksi tähdekseen. Hahmon ei tarvitse kauaa olla ruudulla, että nuorimmatkin katsojat tietävät, ettei hänellä ole puhtaita jauhoja pussissaan. Siinä, missä DeVito sopii passelisti hassun sirkustirehtöörin osaan, Keaton vetää roolinsa pahasti yli. Hauskaa on muuten se, että Keaton ja DeVito ovat aiemminkin esiintyneet yhdessä Tim Burtonin ohjauksessa, nimittäin supersankarileffassa Batman - paluu (Batman Returns - 1992). Lisäksi Keaton esiintyi myös Burtonin Beetlejuicessa (1988) ja ensimmäisessä Batmanissa (1989), kun taas DeVito näyttäytyi erikoisessa Mars hyökkää! -komediassa (Mars Attacks! - 1996) ja Big Fishissä (2003).
     Burtonin kanssa pari kertaa aiemminkin, elokuvissa Dark Shadows (2012) ja Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille (Miss Peregrine's Home for Peculiar Children - 2016) yhteistyötä tehnyt Eva Green esittää V. A. Vandeveren heilaa, ranskalaista trapetsitaiteilija Colette Marchantia. Valitettavasti Greenkään ei oikein vakuuta osassaan, vaan vetää ranskalaisaksenttinsa pahasti yli ja tehden vain niin paljon kuin on pakollista, eikä yhtään sen enempää. Greeniä on toisaalta vaikea syyttää tästä, sillä hänen hahmonsa Colette on todella kehnosti kirjoitettu.
     Tärkeimmät ihmishahmot elokuvassa ovat kuitenkin Farrierin perhe. Colin Farrell näyttelee Holt Farrieria, vaimonsa ja todella yllättäen kätensä sodassa menettänyttä entistä sirkustaiteilijaa, joka palaa sirkuksen pariin samoihin aikoihin, kun Dumbokin ilmestyy kuvioihin. Farrell on mainio näyttelijä, mutta häntä vaivaa sama ongelma kuin Greeniä, eli laiskasti kirjoitettu hahmo. Holt on tylsä tyyppi ja se paistaa läpi Farrellin innottomasta roolityöstä. Holtin lapsia, Millyä ja Joeta esittävät Nico Parker ja Finley Hobbins tarjoavat energiaa, mutteivät ole näyttelijöinä vielä kaksisia. Joe-pojalle ei ole keksitty mitään sisältöä, mutta Millyn ohessa hänkin innostuu tietty lentävästä norsusta. Milly noudattaa Disneyn uutta kaavaa nuorten naispäähahmojen kanssa ja on jostain syystä äärettömän kiinnostunut tieteestä ja keksinnöistä. Ja voin kyllä puhua kaavasta, kun samanlaisia naishahmoja on nyt nähty Disneyn uusissa leffoissa Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö, Pirates of the Caribbean: Salazar's Revenge (Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales - 2017), Hyppy ajassa (A Wrinkle in Time - 2018) ja Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa (The Nutcracker and the Four Realms - 2018), mitkä ovat kaikki ilmestyneet alle kolmen vuoden sisällä.
     Elokuvassa nähdään myös esimerkiksi DeObia Oparei, Sharon Rooney ja Roshan Seth sirkuksen erilaisina kummajaisina, Joseph Gatt Vandeveren kätyrinä ja Alan Arkin arvokkaana pankkiirina.

Disneyn piirrosklassikoiden uudelleenfilmatisoinnit ovat herättäneet todella ristiriitaisia tunteita, vaikka ne ovatkin lippuluukuilla tienanneet todella hyvin (uusi Kaunotar ja hirviö tuotti reippaasti yli miljardi dollaria). Leffojen tarpeellisuudesta on väitelty, ovathan alkuperäiset tosiaan kehuttuja elokuvahistorian merkkiteoksia. Itse pidin esimerkiksi uutta Viidakkokirjaa alkuperäistä parempana, mutta vaikka pidinkin uutta Kaunotar ja hirviötä mainiona fantasiasatuna, sen kohdalla oli päivänselvää, että pienistä muutoksista huolimatta elokuva oli lähes kuva kuvalta uusittu versio alkuperäisestä, muttei kuitenkaan ollut millään osa-alueella vanhaa parempi. Dumbossa odotinkin juuri sitä, että tarina on rustattu kokonaan uudestaan ja vain pohjaidea on säilytetty. Tämä ratkaisu on ymmärrettävää siinä mielessä, että alkuperäinen Dumbo kestää vain muutaman minuutin yli tunnin ja tästä piti tietty vääntää liki kahden tunnin teos... vaikka väkisin. Tavallaan elokuvan ensimmäiset kolme varttia kulkevat vanhoja tuttuja polkuja, mutta siinä missä alkuperäinen leffa huipentui siihen, kun Dumbo osoitti osaavansa lentää, tämä elokuva tuntuu vasta siinä kohtaa lähtevän liikkeelle.

Alkuperäisestä klassikosta on tietty otettu mukaan pari ikimuistoisinta kohtaa: tanssivat vaaleanpunaiset elefantit ja sydäntärikkovan surullinen "Baby Mine" -kohtaus. Pinkit norsut täytyi tällä kertaa tietty johtua jostain muusta kuin nimikkohahmon ryyppyretkestä ja tässä kohtaus on yksi filmin vaikuttavimmista. Valitettavasti samaa ei todellakaan voi sanoa "Baby Mine" -kohtauksesta. Se tuntuu siltä kuin tekijät olisivat miettineet, että "kai tämä nyt on pakko saada mukaan" ja lopputulos jättää paljon toivomisen varaan - etenkin kun kohtaus tulee liian aikaisin leffassa, jolloin katsoja ei ole vielä onnistunut luomaan tarvittavaa tunnesidettä filmiin ja hahmoihin. Dumboa itseään lukuunottamatta tunnesidettä ei synny koko loppuleffankaan aikana, ihmishahmojen ollessa niin mitäänsanomattomia ja elokuvan ollessa lopulta vain harmillisen tyhjänpäiväinen ja keskinkertainen päivitys rakastetusta klassikosta. Uutta tuodaan kyllä pöytään ja paljonkin, mutta mikään siitä ei herätä erityistä mielenkiintoa, eikä esimerkiksi suuri loppuhuipennus onnistu säväyttämään millään lailla. Dumbossa olisi ainekset erittäin mainioon, sydämelliseen, ihastuttavaan ja taianomaiseen seikkailuun, mutta nyt se on lähinnä täysin unohdettava ja itse asiassa jopa aika tylsä.

Yksi elokuvan isoimmista pettymyksen aiheista on se, että kyseessä on Tim Burtonin elokuva, eikä leffa silti onnistu säväyttämään. Burtonin omaperäisyys ei pääse esille elokuvan aikana ja kyseessä onkin yksi hänen maltillisimmista töistään. Tämä on niinkin maltillinen, että Dumbo voisi ihan hyvin olla jonkun täysin tuntemattoman tekijän tekele. Se vasta onkin surullista, kun ottaa huomioon, että Burton omaa niin vahvan tyylin, että vähänkin elokuvantekijöistä tietävä tunnistaa elokuvat, kuten aiemmin mainitut Batmanit, Beetlejuicen, sekä vaikkapa Saksikäsi Edwardin (Edward Scissorhands - 1990) jo pelkän kuvan perusteella hänen filmeikseen. Ehren Krugerin käsikirjoituksessakaan ei ole kehumista ja on outoa, että Kruger keskittyy näin paljon ihmishahmoihin, vaikkei ole selvästi kiinnostunut panostamaan näihin persooniin. Leffa kaipaisi myös tiivistämistä, noin kymmenestä minuutista varttiin, minkä olisi voinut tehdä käsikirjoitus- tai viimeistään leikkausvaiheessa. Visuaalisesti Dumbo on kuitenkin näyttävä teos - onhan kyseessä isolla rahalla tehty Disney-tuotanto. Häikäisevän fotorealistisen Dumbon lisäksi elokuva on muutenkin täynnä upeita tehosteita, taidokasta kuvausta, hienoja lavasteita, tyylikkäistä pukuja ja veikeitä maskeerauksia. Äänimaailmakin on erinomaisesti rakennettu äänitehosteista Burtonin luottosäveltäjä Danny Elfmanin säveltämiin musiikkeihin.

Yhteenveto: Dumbo on harmillisen keskinkertainen tekele, minkä olisi pitänyt olla huomattavasti parempi hienon lähdemateriaalinsa ja osaavien tekijöidensä takia. Esimerkiksi Tim Burtonin ohjaus on surullisen vaisua, eikä hän pääse koskaan vauhtiin leffan kanssa. On hienoa, ettei elokuva kopioi alkuperäistä piirrettyä kuva kuvalta, vaan lainailee vain tietyt asiat ja rakentaa uuden tarinan mukaan, mutta valitettavasti uudet jutut eivät herätä kovinkaan suurta mielenkiintoa. Yksi isoimmista ongelmista on, kuinka paljon filmi keskittyy sen todella tylsiin ihmishahmoihin. Hahmojen näyttelijätkin ovat tainneet huomata hahmojen mitäänsanomattomuuden ja se ilmenee heidän roolitöissään joko ylinäyttelemisenä tai innottomuutena koko projektia kohtaan. Tämän elokuvan "Baby Mine" -hetkessä surullisinta on lähinnä, kuinka kömpelösti se on tungettu mukaan. Itse Dumbo-norsu on ehdottomasti elokuvan parasta antia kaikessa suloisuudessaan ja ihanuudessaan. Elokuva onnistuu myös nostamaan ihon kananlihalle pariinkin otteeseen, kun elefantti ampaisee lentoon. Visuaalisesti filmi on tietty näyttävä, vaikka siitä tuntuukin puuttuvan Burtonin persoonallinen ote. Loppujen lopuksi Dumbo aiheutti itselleni ison pettymyksen ja pisti tosissaan miettimään, pitäisikö ne vanhat klassikot jättää sittenkin rauhaan? Noh, tänä vuonna ilmestyvät vielä uudet versiot Disneyn piirretyistä Aladdin (1992) ja Leijonakuningas (The Lion King - 1994). Jännityksellä jään odottamaan, miten noiden elokuvien kanssa käy - etenkin kun jälkimmäinen on ehdoton suosikkini yhtiön tuotannosta...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Dumbo, 2019, Walt Disney Pictures, Tim Burton Productions, Infinite Detective, Secret Machine Entertainment, MPC

Arvostelu: Saksikäsi Edward (Edward Scissorhands - 1990)

SAKSIKÄSI EDWARD

EDWARD SCISSORHANDS

Ohjaus: Tim Burton
Pääosissa: Johnny Depp, Winona Ryder, Dianne West, Alan Arkin, Robert Oliveri, Anthony Michael Hall, Kathy Baker, Conchata Ferrell, O-Lan Jones, Dick Anthony Williams ja Vincent Price
Genre: fantasia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 12

Kun lapsena yritin katsoa Saksikäsi Edwardin, en päässyt kymmentä minuuttia pidemmälle, sillä minua pelotti liikaa. Kestikin useampi vuosi, ennen kuin suostuin lopulta katsomaan elokuvan jouluna 2012. Pidin elokuvasta ja hieman tietenkin ärsytti, etten ollut sitä aiemmin suostunut katsomaan loppuun asti. Olin siihen aikaan nuorisoteatterissa ja päätimmekin tehdä Saksikäsi Edwardista näytelmänä. Valmistautumisena esityksen tekoon katsoimme leffan, jolloin näin sen toista kertaa. Ottaen huomioon, että teimme yli puoli vuotta elokuvaan pohjautuvaa näytelmää, leffan tarinasta tuli jollain lailla tärkeä osa elämääni. Kun olimme suoriutuneet viimeisestäkin esityksestä, sain tädiltäni (joka oli myös näytelmän ohjaaja) lahjaksi Saksikäsi Edwardin Blu-ray -muodossa. Katsoin elokuvan heti uudelleen, mitä ei olisi kannattanut tehdä, sillä vertasin sitä kaiken aikaa näytelmäämme. Kuluikin kaksi ja puoli vuotta ennen kuin halusin katsoa elokuvan jälleen. Kun mietin, mitä leffoja arvostelisin ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, Saksikäsi Edward ilmestyi nopeasti mieleeni ja katsoin sen neljännen kerran. Tämä arvostelu on omistettu tädilleni, sillä hänen kanssaan yritin katsoa elokuvaa lapsena, hänen kanssaan katsoin sen vihdoin jouluna 2012, hän ohjasi minua "Saksikäsi Edward" -näytelmässä ja häneltä sain elokuvan Blu-rayna.

Kosmetiikkatuotteita kauppaava Peg Boggs päätyy tutkimaan mäellä sijaitsevaa mystistä kartanoa. Siellä hän tapaa erikoisen miehen nimeltä Edward, jolla on sakset käsien tilalla. Peg päättää ottaa yksinäisen Edwardin kotiinsa asumaan. Erikoinen Edward herättää tietenkin paljon huomiota - jotkut ihannoivat häntä, toiset inhoavat ja jotkut pitävät häntä saatanan lähettinä.

Johnny Depp vetää yhden uransa parhaista roolisuorituksista Edwardina, keinotekoisena miehenä, joka ei ole täysin valmis, sillä hänen luonut keksijä (Vincent Price) kuoli ennen kuin sai hänet valmiiksi. Keksijän kuolemasta lähtien Edward on ollut yksin kartanossaan, jossa hän on saksillaan luonut näyttäviä pensasveistoksia. Kun Peg ottaa Edwardin mukaansa kaupunkiin, tuntuu se toteen käyvältä unelmalta. Kuitenkin kun hän on ollut lähes koko elämänsä yksinään, tuntuu pieni kaupunkikin liian isolta. Kovaääniset ihmiset ovat pelottavia ja useat ihmisten tavat tuntuvat kummallisilta Edwardille. Edwardia käytetään usein hyväksi, mitä hän ei edes täysin ymmärrä ja vaikka ymmärtäisikin, hän ei uskalla sanoa "ei" ja suostuu kiltisti kaikkeen. Elokuvan aikana käy useasti sääliksi Edwardia, joka vain haluaisi elää tavallista elämää. Depp tuo hahmoon oikeaa rauhallisuutta ja kaikki hänen elekielessään on loppuun asti mietittyä. Deppin ilmeet ovat erinomaisia ja hänen äänensä on jännän rentouttava. Depp tuo hahmoon myös hienoa koskettavuutta ja Edwardista pitääkin koko elokuvan ajan.
     Pegia näyttelee Dianne West, joka on hyvä roolissaan. Peg on todella äidillinen henkilö, jolta löytyy lämpöä, mitä Edward tarvitseekin elämäänsä. West on uskottava etenkin siinä, että haluaa auttaa poloista Edwardia. Peg ei ole kaupungin suosituin henkilö ja hänestä leviää tyhmiä juoruja. Hän työskentelee Avon-yrityksessä ja kauppaa kosmetiikkatuotteita, mutta valitettavasti huonolla tuloksella. Myös Pegiä käy sääliksi, sillä hän ei tunnu olevan erityinen kenellekään, vaikka hänellä onkin aviomies ja kaksi lasta. Alan Arkin näyttelee Bill Boggsia, joka on huvittavalla tavalla aika tyypillinen mies, joka lukee lehteä ja rakastaa urheilua. Kevin (Robert Oliveri) on perheen nuorin lapsi, joka innostuu erikoisesta Edwardista ja hehkuttaa kaikille tämän saksikäsiä.
     Winona Ryderin näyttelemä perheen tytär Kim pelästyy aluksi Edwardia, mutta alkaa pikku hiljaa lämpenemään hänelle. Edward taas ihastuu Kimiin saman tien ja heidän välilleen on luotu mainiota romanssia. Nykyään Ryder ei ole mielestäni kummoinen näyttelijä, mutta suoriutuu tässä roolistaan mainiosti ja hänellä on oikeanlaista hentoutta, minkä Kimin rooli vaatii. Kim on Pegin lisäksi ainoa, joka ei hössötä Edwardista, minkä takia Edward kokee olevansa turvassa Kimin lähellä.

Harmi vain, että Kimilla on jo poikaystävä - nimittäin Anthony Michael Hallin esittämä Jim, joka on todella itseään täynnä oleva mulkvisti. Tavallaan ymmärtää, että hän ei pidä siitä, että toinen mies tulee hänen ja Kimin väliin, mutta toisaalta taas ymmärtää, ettei Kim erityisemmin enää pidä hänestä, Edwardin saapuessa kuvioihin. Toisin kuin herkkä Edward, Jim ei tunnu välittävän muista kuin itsestään, eikä hän ole kovin mukava edes ystäviään kohtaan. Jimista on vaikea pitää ja hän tuntuu juuri sellaiselta, joka kuvittelee olevansa koulun kingi, mutta huomaa lopulta, ettei hänellä olekaan tulevaisuutta. Jos jotakuta kiinnostaa, niin näytelmässämme esitin Jimia.
     Muita hahmoja ovat naapurinaiset, jotka ovat epämiellyttäviä juoruajia ja kyttääjiä. He kiinnostuvat tietenkin heti Edwardista ja ovat kateellisia Pegille, sillä juuri hän tapasi mysteerisen saksikäsimiehen. Naisista isoimmassa roolissa on Kathy Bakerin näyttelemä Joyce, joka kokee olevansa erittäin tärkeä henkilö. Hän yrittää useaan otteeseen iskeä Edwardin, joka ei kuitenkaan tajua, mistä on kyse. Baker vetää hahmonsa juuri nappiin. Yhtä naapurinaisista esittää "Miehen puolikkaat" -sarjasta ("Two and a Half Men" - 2003-2015) tuttu Conchata Ferrell. Vaikka kyttääjänaiset ovatkin ärsyttäviä, he tuovat myös huumoria mukaan tarinaan. O-Lan Jonesin esittämä uskovainen Esmeralda pitää Edwardia saatanan lähettinä. Dick Anthony Williams näyttelee Allen-nimistä poliisia, joka pitää Edwardista, vaikka tuntuu myös toivovan, että Edward lähtisi kaupungista itsensä ja muiden hyvinvoinnin takia.

Saksikäsi Edwardin on ohjannut Tim Burton ja sen myös huomaa. Elokuva on kokonaisuudessaan hyvin selkeää Burton-henkeä. Ensinnäkin mukana on voimakas kontrasti väreissä. Kartano ja mäki jolla se sijaitsee, ovat hyvin synkkiä paikkoja, joiden puissa ei kasva lehtiä ja kaikki tuntuu todella elottomalta. Kartano on ränsistynyt ja tuntuu hajoavan palasiksi minä hetkenä hyvänsä. Itse Edward on ihonväriltään todella kalpea, kun taas hänen hiuksensa ovat pikimustat, kuten myös hänen asunsa. Paikoitellen Edward näyttää jopa mustavalkoiselta, mikä on aivan varmasti tarkoituskin. Kaupunki taas on todella värikäs. Kaikki talot ovat pastellivärisiä ja niin ärsyttävän näköisiä, etten ikinä suostuisi asumaan niissä. Talot ja koko kaupunki ovat pelkistettyjä. Ruoho on kirkkaan vihreää ja koko elokuva tuntuu tapahtuvan yhden pitkän kadun varrella. Jotkut asiat näyttävät hieman karikatyyreiltä ja esimerkiksi kartano on sisältä kuin sarjakuvasta. Burton-henkeä lisää vielä se, että musiikin on säveltänyt Danny Elfman, joka on tehnyt taidokasta työtä. Itse pidän erittäin paljon Burtonin voimakkaasta tyylistä ja tällaisilta hänen elokuviensa kuuluukin näyttää.

Elokuvan alussa isoäiti on peittelemässä lapsenlastaan nukkumaan, kun tämä haluaa kuulla, miksi ulkona sataa lunta. Isoäiti alkaa kertomaan tarinaa erikoisesta miehestä, jolla on sakset käsien tilalla. Kertojaääntä ei onneksi kuulla kovin paljoa, sillä se voisi viedä hieman makua pois kokonaisuudesta. Lopussa kuitenkin isoäiti kertoo tarinan päätöksen. Mukana tosiaan on lunta ja yhdessä kohtaa jopa vietetään joulua, joten elokuva käy hyvin myös joululeffasta. Toisin kuin monet joululeffat, sen voi silti katsoa koska tahansa. Etenkin joulukohtauksessa elokuvasta löytyy jonkinlaista taikaa - mukana vain on jotain taianomaista ja kaunista. Saksikäsi Edward on muutenkin kaunis elokuva. Vaikka mukana on karmivuutta, siitä löytyy rakkautta ja leffan voikin hyvin katsoa romanttisena treffielokuvana. Alkupuoli ei siltä vielä vaikuta, mutta odotus palkitsee, kun Edwardin ja Kimin välille syntyy lempeä.

Saksikäsi Edwardissa käsitellään hienosti erilaisuutta ja sen hyväksymistä. Jotkut pitävät häntä tosiaan luonnonoikkuna, kun taas joillekin hän on kiehtova. Kun Edward pääsee kaupunkiin ja näkee tavallista elämää, hänkin haluaisi olla normaali. Vaikka useat tulevat sanomaan hänelle, että tuntevat jonkun, joka voisi auttaa häntä, Edwardin pitää vain osata hyväksyä itsensä sellaisena kuin hän on. Hän yrittääkin luoda ammattia kampaajana. Välillä elokuvaan on onnistuttu luomaan hölmö saippuasarjatunnelma, mikä oudolla tavalla jopa toimii ja välillä leffa tuntuu hieman karmivammalta fantasiaseikkailulta. Saksikäsi Edward on todella koskettava teos ja herkimpien kannattaa pitää nenäliinat mukana. Etenkin Edwardista on saatu niin liikuttava tyyppi, että hänen kohtalostaan tulee hyvin tärkeä katsojalle. Elokuvassa on myös huumoria ja Edwardin kömpelyys tuo hymyn huulille. Mitä pidemmälle leffa kulkee, sitä enemmän katsoja haluaisi nähdä Edwardin ja Kimin yhdessä, mutta samalla ymmärtää yhä paremmin, miksi Edwardin kannattaisi vain lähteä takaisin kartanoon asumaan. Elokuvassa käsitelläänkin yhdessä kohtauksessa, mikä on oikein ja mikä väärin, ja mikä on väärin, mutta tuntuu oikealta, koska se olisi kivoin vaihtoehto. Saksikäsi Edward jättää katsojat mietiskelemään, kun elokuva on päättynyt. Leffan tunnelma on upeasti luotu. Edwardin hahmokaari on loistava ja tarinan eri vaiheet ovat nokkelia. Oli hyvä, että pidin taukoa leffan katsomisesta, sillä nyt näin elokuvan aivan mahtavana - selkeästi yhtenä Burtonin parhaista!

Burton on ohjaamisen lisäksi ollut myös suunnittelemassa tarinaa Caroline Thompsonin kanssa, joka lopulta teki käsikirjoituksen. Burton toimi myös tuottajana. Elokuva on kuvattu pääasiassa hyvin, vaikka mukana onkin hieman heikompia kuvia. Niissä kamera liikkuu tönkösti. Leikkaus toimii hyvin. Visuaaliset tehosteet ovat hyviä ja tavallaan leffaan sopii se, että siitä näkee usein, että se on kuvattu studiossa. Pariin otteeseen näkee selvästi, että laaja kuva kaupungista on oikeasti kamera liikkumassa pienoismallin yllä. Burtonin tapa tehdä elokuvaa on kuitenkin niin upea, että hän saa kaiken elokuvassa näyttämään juuri oikealta. Lavasteet ovat näyttäviä ja maskeeraus on hyvin toteutettu.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Hölmöä on, että valikkoa ei erikseen ole, vaan elokuva alkaa suoraan. Valikko täytyy siis hoitaa "popup-menu" -napista elokuvan alussa. Lisämateriaalina Blu-raylla on viisiminuuttinen "Featurette", jossa näyttelijät ja tekijät kertovat elokuvan maailmasta, sekä trailereita Saksikäsi Edwardille, kuten myös jostain syystä Night at the Museum - yö museossa -leffalle (Night at the Museum - 2006).

Yhteenveto: Saksikäsi Edward on erinomainen elokuva, joka sisältää karmivuutta, hassuttelua, romantiikkaa, jännitystä ja koskettavuutta todella hienosti. Tim Burtonin tyyli on erittäin upea. Kontrasti synkkyyden ja värikkyyden välillä on tehty juuri oikein ja Burtonin tapa tehdä elokuvia pääsee täydellisesti oikeuksiinsa. Danny Elfmanin mainio musiikki säestää kokonaisuutta mahtavasti. Johnny Depp on täydellinen valinta Edwardiksi. Hän kykenee tuomaan todella paljon tunnetta mukaan hahmoon, minkä lisäksi hänet on kirjoitettu niin hyvin, että Edwardista tulee katsojalle tärkeä. Muutkin näyttelijät ovat pääasiassa hyviä. Elokuva sisältää hyviä sanomia ja se osaa liikuttaa voimakkaasti. Suosittelenkin katsomaan sen mahdollisimman nopeasti, jos ette ole jo sitä nähneet. Vaikka joissain julkaisuissa ikärajaksi on merkitty "sallittu kaikenikäisille", niin sitä tämä ei todellakaan ole. Elokuva voi olla liian jännittävä lapsille ja etenkin perheen pienimmille tämä voi aiheuttaa painajaisia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Edward Scissorhands, 1990, Twentieth Century Fox Film Corporation