Lammasetsivät (The Sheep Detectives - 2026) - elokuva-arvostelu

LAMMASETSIVÄT

THE SHEEP DETECTIVES

Ohjaus: Kyle Balda

Näyttelijät: Julia Louis-Dreyfus, Bryan Cranston, Chris O'Dowd, Nicholas Braun, Hugh Jackman, Molly Gordon, Nicholas Calitzine, Regina Hall, Patrick Stewart, Hong Chau, Bella Ramsey, Tosin Cole, Kobna Holdbrook-Smith, Conleth Hill, Brett Goldstein, Rhys Darby ja Emma Thompson

Genre: seikkailu, mysteeri

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 7

The Sheep Detectives, eli suomalaisittain Lammasetsivät perustuu Leonie Swannin kirjaan Murha laitumella: Lammasdekkari (Three Bags Full) vuodelta 2005. Tuottaja Lindsay Doran esitteli kirjan käsikirjoittaja Craig Mazinille jo kymmenen vuotta sitten. Mazin innostui lukemastaan niin paljon, että ryhtyi työstämään sen pohjalta elokuvakäsikirjoitusta jo ennen kuin kirjan filmatisointioikeuksia oli ostettu. Vasta 2020-luvulla elokuva pääsi oikeasti tuotantoon ja kuvaukset käynnistyivät kesällä 2024 työnimellä "Three Bags Full: A Sheep Detective Movie". Nyt Lammasetsivät on saapunut Suomen teattereihin ja itse olen täysin epäironisesti odottanut sen näkemistä todella innoissani. Jo leffan idea vaikutti hupaisalta ja traileri näytti lystikkäältä. Elokuvan maailmalta keräämät kehut ovat vain kasvattaneet odotuksiani ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa Lammasetsivät heti sen ensi-iltapäivänä. 

Paimen Jori Haka lukee lampailleen joka ilta murhamysteerikirjoja. Kun eräänä aamuna lampaat löytävät Jorin kuolleena, heidän täytyy hyödyntää kuulemiaan tarinoita, selvittääkseen kuka murhasi heidän rakkaan paimenensa?

Hugh Jackman näyttelee Jori Hakaa, lammaspaimenta, joka ei tiedä mitään parempaa kuin hänen lampaansa. Hän ei vain keritse ja syötä niitä, vaan lukee niille myös iltasatuja kuin omille lapsilleen. Jori rakastaa dekkareita ja murhamysteerejä ja onkin lukenut lukuisia vastaavia lampaille. Mies ei kuitenkaan tiedä, että lampaat ymmärtävät hänen satunsa, mikä onkin kätevää, kun Jori murhataan ja vain lampaat voivat selvittää rikoksen. Lampaisiin kuuluvat muun muassa nokkela Lili (Julia Louis-Dreyfus), erakkoluonne Sebastian (Bryan Cranston), kaiken muistava Mauno (Chris O'Dowd), diivamainen Pilvi (Regina Hall), iäkäs Sir Richfield (Patrick Stewart), nuori Sara (Bella Ramsey), todella villainen Villasilmä (Rhys Darby), sekä kaikkea puskevat pässit Roni ja Reiska (Brett Goldstein). Nämä lampaat muodostavat mahtavan monipersoonaisen joukon, joiden kanssa lähtee erittäin kiinnostuneena selvittämään heidän paimenensa murhaa. Jackman on hyvässä vedossa sympaattisena Jorina.

     Elokuvassa nähdään myös Nicholas Braun paikallisen Notkon pikkukaupungin poliisikonstaapeli Teerinä, Molly Gordon Jorin tyttärenä Rebekkana, Nicholas Galitzine journalisti Eerona, Tosin Cole viereistä tilaa pyörittävänä Kallena, Kobna Holdbrook-Smith pappi Hillilänä, Hong Chau hotellia pyörittävänä Bethinä, Conleth Hill teurastaja Palvina, sekä Emma Thompson - joka minulla oli suuri ilo tavata viime vuonna Sydäntalvi-elokuvan (Dead of Winter - 2025) kutsuvierastilaisuudessa - asianajaja Harbottlena. Ihmishahmotkin ovat oivallisen erilaisia toisistaan ja nopeasti käy selväksi, että itse kullakin olisi motiivit hankkiutua Jorista eroon. Näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan.

Lammasetsivät on ilahduttavin ei-animoitu koko perheen elokuva moneen vuoteen. Sen lisäksi, että elokuva sisältää mahtavan tarinan, leffa on tehty muistuttaen vanhoista hyvistä ajoista, kun lastenleffat eivät aliarvioineet katsojiaan ja malttoivat oikeasti kertoa tarinaansa, luottamatta vain hyperaktiiviseen koheltamiseen. Lisäksi elokuva on muistutus ajoista, kun lastenleffat uskalsivat käsitellä hurjempiakin aiheita, Lammasetsivien tarinan toki pyöriessä kuoleman ympärillä. Elokuva käsittelee aihetta erinomaisesti, esittämättä sitä liian pelottavasti, muttei myöskään mitenkään silkkihansikkain ja hattaraan käärittynä.

Elokuvan tarina vie täysillä mukanaan. On niin viihdyttävää kuin koukuttavaa seurata lampaiden yritystä selvittää paimenensa murhaa. Hahmokattaus on tosiaan erittäin mainio ja täynnä epäilyttäviä tyyppejä. Kyseessä on myös paras murhamysteeri sitten ensimmäisen Veitset esiin -leffan (Knives Out - 2019), jättäen aikuiskatsojatkin arvailemaan loppuun asti, kuka olikaan kaiken takana. Kuten hyvät murhamysteerit, myös Lammasetsivät tarjoaa käänteitä, joilla sekoitetaan pakkaa, sekä tietty jännittäviä tilanteita. Elokuva sisältää myös runsaasti hyvää huumoria, naurattaen makeasti useaan otteeseen. Muutenkin leffa tarjoaa aikamoista tunteiden vuoristorataa ja varoitan jo nyt, että kuivin silmin tätä elokuvaa voi olla hyvin vaikeaa saada katsottua loppuun asti. Lammasetsivät oli vielä parempi teos kuin olin odottanut ja se osui juuri oikealla tavalla nostalgiahermooni, joka on haikaillut vuosikymmenten taakse, kun puhuvia eläimiä ja oikeita ihmisiä sekoittavia elokuvia, kuten iki-ihana Babe - urhea possu (Babe - 1995) vielä tehtiin.

Elokuvan on ohjannut Kyle Balda, jonka aiempiin töihin kuuluvat muun muassa Kätyrit-animaatiot (Minions - 2015-2022). Lammasetsivät on selvästi Baldan paras elokuva ja vilkkaan sekoilun sijaan Balda on tehnyt aidosti ihastuttavan ja ennen kaikkea sydämellisen filmin, jossa on aineksia nousta lajityyppinsä moderniksi klassikoksi. Tähän vaikuttaa erityisesti esimerkiksi Chernobyl-minisarjasta (2019) ja The Last of Us -videopeliadaptaatiosta (2023-) vastuussa olleen Craig Mazinin loistokas käsikirjoitus. Mazin on näyttänyt taitojaan komedian, kauhun ja historiallisen draaman saralla ja osoittaa nyt taitavansa myös koko perheen leffat. Kaiken tämän päälle Lammasetsivät on myös taitavasti kuvattu ja sulavasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat oivalliset, puvustus mainiota ja tietokonetehostein toteutetut lampaat ovat niin hienoja, että unohdin saman tien, etteivät ruudulla nähtävät eläimet ole aitoja. Erityinen onnistumisen merkki on, kun nämä lampaat ovat tekemisissä ihmisten kanssa ja illuusio tosissaan täydellistyy. Äänimaailmakin on taitavasti rakennettu ja Christophe Beck säestää tätä mysteeriä pätevästi musiikeillaan. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.5.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Sheep Detectives, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2026, Amazon MGM Studios, Lord Miller, Three Strange Angels, Working Title Films

Arvostelu: Kätyrit: Grun tarina (Minions: The Rise of Gru - 2022)

KÄTYRIT: GRUN TARINA

MINIONS: THE RISE OF GRU

Ohjaus: Kyle Balda

Pääosissa: Steve Carell, Pierre Coffin, Taraji P. Henson, Alan Arkin, Jean-Claude Van Damme, Lucy Lawless, Dolph Lundgren, Danny Trejo, Michelle Yeoh, RZA, Russell Brand ja Julie Andrews

Genre: animaatio, komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 27 minuuttia

Ikäraja: 7

Illumination Entertainmentin animaatiokomedia Itse ilkimys (Despicable Me - 2010) oli suuri hitti, jolle tehtiin tietty jatkoa. Itse ilkimys 2 (Despicable Me 2 - 2013) ja Itse ilkimys 3 (Despicable Me 3 - 2017) olivat edeltäjiään isompia hittejä ja vielä menestyksekkäämpi lippuluukuilla oli päähenkilön keltaisista apureista tehty lisäosaleffa Kätyrit (Minions - 2015). Pian lisäosaelokuvan ilmestymisen jälkeen alkoi jatko-osan suunnittelu. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointi alkoi loppuvuodesta 2019 ja elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo kesällä 2020, mutta koronaviruspandemian takia sitä on siirretty useaan otteeseen. Nyt Minions: The Rise of Gru, eli suomalaisittain Kätyrit: Grun tarina on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ollut elokuvasta erityisen innoissani. Mielestäni ensimmäinen Itse ilkimys -leffa on varsin kelpo raina, mutten piitannut sen jatko-osista. Ensimmäinen Kätyrit-elokuva oli kuitenkin mielestäni ihan menevä, joten toivoin, että jatko-osa olisi edes hieman sen tasoa. Meninkin vähän skeptisin odotuksin katsomaan Kätyrit: Grun tarinaa sen ensi-iltapäivän aamuna.

1970-luvulla 12-vuotias Gru haaveilee superrikollisen urasta, osana pelättyä Konnakuusikkoa. Kun yksi kuusikosta sieppaa pojan, Grun hölmöjen keltaisten kätyreiden on lähdettävä pelastusretkelle.

Tohelot ja pöljät keltaiset kätyriolennot (tai kuten varmaan kaikki oikeasti kutsuvat niitä Suomessa, "minionit") tekevät pitkään odotetun paluunsa valkokankaille, Pierre Coffinin toimiessa niiden kaikkien ääninäyttelijänä - jopa suomidubbauksessa. Ensimmäisestä Kätyrit-elokuvasta tuttu kolmikko Kevin, Stuart ja Bob toimii tämänkin leffan päätriona, joskin myös vielä hölmömpi Otto saa paljon ruutuaikaa omassa sivuseikkailussaan. Kolmikko toimii ihan lystikkäästi edelleen, hahmojen ollessa onnistuneesti hieman erilaisia toisistaan.

     Ensimmäisen Kätyrit-elokuvan lopuksi keltaiset oliot hyppäsivät pahiksen ammatista haaveilevan Gru-pojan (Steve Carell) mukaan ja nyt palvelevat tätä tulevaisuuden superrikollista. Tässä elokuvassa Gru on vasta 12-vuotias lapsi, mutta sitäkin innokkaampi roistoudesta. Vaikka lapsi-Gru onkin oiva idea, hahmo tuntuu varastavan tarinallista valokeilaa liikaa itseensä elokuvan nimikkohahmoilta.

Muita hahmoja leffassa ovat Grun ihailemaan Konnakuusikkoon kuuluvat Disco Donna (Taraji P. Henson), Willi Koukku (Alan Arkin), Mahtikoura (Danny Trejo), Nunnachaku (Lucy Lawless), Svedunaattori (Dolph Lundgren) ja Saksi-Jean (Jean-Claude Van Damme), Grun äkäinen äiti (Julie Andrews), akupunktioita suorittava Chow (Michelle Yeoh), Oton kohtaama moottoripyöräilijä (RZA), sekä Itse ilkimys -leffoista tuttu nuori tohtori Nefario (Russell Brand). Vaikuttavasta ääninäyttelijäjoukosta huolimatta sivuhahmot eivät pahemmin vakuuta. Konnakuusikon jäsenet eivät herätä erityistä mielenkiintoa, eivätkä myöskään tarjoa uhkaa tai naurujakaan.

Harmillisesti Kätyrit: Grun tarina ei onnistunut voittamaan minua puolelleen. Siitä löytyy ajoittain ihan hassuja ja viihdyttäviä hetkiä (parhaana kenties trailerissa lähes kokonaan näytetty lentokoneosio) ja myönnän naurahtaneeni ääneen muutaman kerran, mutta muuten kyseessä on hieman turruttava melukohellus. Erityisesti lopputaistelun aikana aloin jo toivoa, että äänenvoimakkuutta laskettaisiin, sillä jatkuva huutaminen alkoi käydä ikävästi korviin. Näytökseni yleisön nuorempaa väkeä seuratessa tuli sentään huomattua, että kohderyhmään elokuva tehoaa varmasti hyvin. Siinä tapahtuu ihan koko ajan jotain ja jokainen rauhallisempikin hetki on jossain kohtaa pakko keskeyttää älämölöllä ja/tai jollain villillä jutulla sinkoilemassa ympäri kuvaa. Voisi luulla, että kaikessa vauhdissaan elokuva kulkisi nopeasti, mutta ei. Tämä puolitoistatuntinen tuntuu yllättävänkin pitkältä.

Isoin ongelmani elokuvassa on kuitenkin se, että se tuntuu olevan yllättävän vähän kiinnostunut itse Kätyreistä. Kuten leffan suomenkielinen nimi sanookin, tämä on Grun tarina. Varmaan ainoa syy, miksei elokuvaa nimetty Itse ilkimykseksi on, että ensimmäinen Kätyrit-leffa tuotti enemmän rahaa kuin yksikään Itse ilkimyksistä. Minulla on ollut varsin ristiriitainen suhtautuminen näihin keltaisen sekopäihin ja olen välillä kokenut ne todella ärsyttäviksi. Tätä elokuvaa katsoessani minua kuitenkin jopa harmitti, kuinka vähän ruutuaikaa kätyrit saavat. Kestää yli puoli tuntia, kunnes Kevin, Bob ja Stuart nousevat esiin Grun varjosta. Kolmikon kommellus nostaa leffan tasoa aika ajoin ja jotkut jutut olisivat toimineet paremmin irrallisina lyhytelokuvina. Kokonaisuus jää kuitenkin erittäin keskinkertaiseksi.

Elokuvan animaatiojälkeä ei kuitenkaan voi kuin kehua. Visuaalisesti Kätyrit: Grun tarina on todella taidokkaasti tehty ja oivallisen värikäs. Hahmot ovat vekkulimaisen näköisiä ja taustat ovat pullollaan yksityiskohtia. Varsinkin 1970-luvun San Francisco on hienosti luotu animaatiomuodossaan. Usein jopa toivoo, että tekijät uskaltaisivat rauhoittua enemmän näyttääkseen animaattoreiden hienoja luomuksia. Matthew Fogelin käsikirjoitus ja Kyle Baldan ohjaus kuitenkin paahtavat siihen tahtiin eteenpäin, ettei aikaa oikein jää sellaiselle. Meuhkaava äänimaailma käy tosiaan välillä raskaaksi. Heitor Pereiran säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan hyvin taustalla, mutta jäävät tunnettujen hittibiisien varjoon, mitä läpi leffan hyödynnetään.

Yhteenveto: Kätyrit: Grun tarina on keskinkertainen, joskin paikoitellen ihan viihdyttävä animaatiokohellus, joka luultavasti iskee lujaa lapsiin. Elokuvan iso ongelma on, että se tuntuu enemmän Itse ilkimys -leffalta kuin Kätyreiden omalta filmiltä. Grun tarina on osuva lisänimi, leffan keskittyessä lähinnä Gruhun. Kestää liian kauan, ennen kuin kätyrikolmikko Kevin, Bob ja Stuart päästetään vauhtiin ja silloinkin he saavat liian vähän ruutuaikaa. Trion kohtaukset ovat parhaimmillaan todella lystikkäitä. Muu siinä ympärillä ei oikein vakuuta. Pahisjengi Konnakuusikko sisältää tylsiä tyyppejä, joita edes vahva näyttelijäkaarti ei pelasta. Animaatiojälki on erittäin mainiota, mutta äänimaailma muun hektisen menon kanssa muuttuvat aika ajoin rasittaviksi. Kätyrit: Grun tarina toimii takuuvarmasti Itse ilkimys -leffojen ja kätyreiden faneille. Jos sarjan aiemmat elokuvat eivät ole vakuuttaneet, tämä tuskin muuttaa mieltä positiivisempaan suuntaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Minions: The Rise of Gru, 2022, Universal Pictures, Illumination Entertainment, DreamWorks Animation

Arvostelu: Despicable Me 3 / Itse ilkimys 3 (2017)

DESPICABLE ME 3 (2017)

ITSE ILKIMYS 3

Ohjaus: Kyle Balda, Pierre Coffin ja Eric Guillon
Pääosissa: Steve Carell, Kristen Wiig, Miranda Cosgrove, Dana Gaier, Nev Scharrel, Trey Parker, Pierre Coffin, Julie Andrews, Steve Coogan ja Jenny Slate
Genre: animaatio, seikkailu, toiminta
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 7

Illumination Entertainmentin esikoisanimaatio Despicable Me (2010), eli suomalaisittain Itse ilkimys oli suuri hitti ja nosti keltaiset älämölöttäjä-minionit valtavaan suosioon. Elokuva sai tietty jatkoa ja muutama vuosi myöhemmin ilmestyi Despicable Me 2 (2013). Minionien suosio kasvoi jälleen, kuten myös heidän ruutuaikansa, jolloin seuraavaksi ilmestyi niiden oma elokuva Minions (2015). Tietysti myös kolmas osa Itse ilkimyksestä oli tiedossa ja sellainen ilmoitettiinkin heti toisen osan ilmestymisen jälkeen. Itse en odottanut elokuvaa kovin paljon. Sarjan aloitusosa oli ihan kiva, mutta Itse ilkimys 2 oli mielestäni todella heikko pätkä. Minions oli yllättävän toimiva teos, vaikkei sekään kovin hyvä ollut, joten en odottanut oikein mitään sarjan kolmannelta osalta. Toivoin kuitenkin, että kun viime vuoden Illumination-leffat The Secret Life of Pets (2016) ja Sing (2016) olivat todella hyviä, niin ehkä myös tämä yllättäisi positiivisesti. Ristiriitaisin tuntein lähdin katsomaan Despicable Me 3:a, eli suomeksi Itse ilkimys 3:a, toivoen, että tämä olisi edes huomattavasti parempi kuin sarjan toinen elokuva.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Itse ilkimys ja Itse ilkimys 2!

Gru ja Lucy erotetaan Antivoroliigasta, sillä he eivät ole saaneet pelastettua maailman suurinta timanttia, Dumontia katalan Balthazar Brattin kynsistä. Ongelmia Grulle tuottavat myös se, että uskolliset minionit hylkäävät hänet ja hän saa kuulla, että hänellä on kaksoisveli, josta hän ei ollut koskaan tietoinen!

Gru (Steve Carell) on lopettanut rikollisen uransa täysin, vaikka hänelle selvästi tuottaakin vaikeuksia vastustella houkutuksia rikollisten maailmasta. Elokuvassa keskitytäänkin usein siihen, kun Gru yrittää miettiä, millaista elämää hän oikeasti haluaa? Hahmo pääsee jälleen sankarihommiin pariin otteeseen, mutta vaikka hän on todella usein ruudulla, on hänen kaksoisveljensä Dru (myös Carell) enemmän esillä. Dru on innoissaan rikollisesta maailmasta ja yrittää houkutella veljensä palaamaan pois kaidalta polulta. Hahmo on ihan kiva lisä sarjaan, mutta paikoitellen hänen innostuneisuutensa käy ärsyttäväksi, etenkin kun hän ei tunnu osaavan mitään.
     Grun vaimo Lucy (Kristen Wiig) ei onneksi ole yhtä rasittava kuin edellisessä osassa. Ärsyttäviä hetkiä kyllä löytyy, mutta Lucysta on tehty pidettävämpi, eikä hän ole yhtä ylienerginen kuin aiemmin. Silti hahmo on jokseenkin tylsä, vaikka hänelle luodaan omaa tarinaa, kun hän yrittää uutena äitinä tutustua Grun tyttäriin. Lucykin pääsee sankaripuuhiin, mutta katsojana ei jaksa erityisemmin kannustaa häntä onnistumaan.
     Grun tyttäret ovat tietty mukana, mutta heillä ei ole kovin paljoa tekemistä. Vanhin, eli Margo (Miranda Cosgrove) on yhä kolmikon fiksuin ja hänelle on edellisen osan tapaan luotu tähänkin juttua erään pojan kanssa, vaikka tällä kertaa hommat eivät suju samalla lailla. Keskimmäinen, eli Edith (Dana Gaier) näkee kaikessa kivassa tylsyyttä ja kaikessa ikävässä hauskuutta, minkä lisäksi hän pääsee pariin otteeseen keppostelemaan. Nuorin, eli Agnes (näyttelijä vaihtunut Elsie Fisheristä Nev Scharreliin) on edelleen aivan täpinöissään yksisarvisista ja hänelle on luoto pieni sivujuoni, jossa hän yrittää löytää yksisarvista eräästä metsästä.
     Elokuvan pahiksena nähdään Balthazar Bratt (Trey Parker), joka oli aikoinaan suositun "Paha penska" -televisiosarjan päähahmo, mutta kun sarja lopetettiin, Balthazar ryhtyi oikeaksi superroistoksi ja janosi kostoa kaikille, jotka kohtelivat häntä väärin - eli hänen mukaan aivan kaikille. Syy hahmon pahuuteen olisi muuten ihan hauska, mutta hahmon pitää muistuttaa siitä lähes joka kerta, kun hän esiintyy ruudulla, jolloin vitsi katoaa nopeasti. Hän on itsensä suurin fani ja katsookin vanhaa sarjaansa jatkuvasti, valittaen, miksei kukaan muu ymmärrä sen neroutta. Itse ilkimys -sarjan pahikset eivät yleisesti ole olleet kovin ihmeellisiä, eikä Bratt ole poikkeus. Hän sopii tarinaan, muttei jää erityisemmin mieleen.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Grun tympeä äiti (Julie "Maija Poppanen" Andrews), Antivoroliigan johtaja Siilas Bebander (Steve Coogan), ilkeä AVL:n johtohahmo Valerie de Vinci (Jenny Slate), sekä tietysti ne minionit (eli Suomessa myös kätyrit), joita ääninäyttelee leffan toinen ohjaaja Pierre Coffin. Yllättävää kyllä, paria juttua lukuunottamatta minionit eivät ärsyttäneet minua yhtään! Hahmoille on itse asiassa luotu ihan hauska oma seikkailunsa, jota olisi katsonut mieluusti lisääkin. Toinen yllättävä juttu oli, että minionit esiintyvät aika vähän aikaa leffassa (mikä toisaalta oli ehkä suurin syy siihen, miksi he toimivat tällä kertaa niin hyvin).

Pakko sanoa suoraan, että valitettavasti Itse ilkimys 3 ei ole kuin hieman edeltäjäänsä parempi. Jo heti alussa, kun Gru ja Lucy syöksyvät James Bond -laitteidensa kanssa taistelemaan Balthazaria vastaan, huomaa, että jokin on vialla... tai että nyt ei ihan toimi. Kaikki näyttää todella hyvältä, mutta jokin ei vain saa yhtään imaistua mukaan elokuvaan. Tätä ei myöskään auta se, että kun vasta vihitty pariskunta saa potkut ja he päätyvät kyläilemään Drun luokse, elokuva tuntuu muuttuvan aika tylsäksi. Ja tässä kohtaa teos on kestänyt vasta alle puoli tuntia. Leffa ei saa katsojaa tuntemaan oikein mitään hahmoja kohtaan. Kaksikon erottaminen ei oikein liikuta, sillä koko Antivoroliiga tuntui hieman hölmöltä edellisessä leffassa, eikä minionien häipyminen tunnu pahalta, sillä Minionsin nähneenä tietää, että lajina heidän tehtävänsä on palvella kaikista häijyintä pahista, mitä maa päällään kantaa ja Gru ei selvästi vastaa enää kriteerejä. On siis täysin loogista, että keltaiset hölöttäjät lähtevät pois ja alkavat etsiä itselleen uutta tarkoitusta. Tähän vielä päälle se, että Grun ja Drun veljeys ei vain jotenkin toimi, niin tarinaa ei jaksa katsoa. Minionien seikkailu on paljon mielenkiintoisempaa ja harmittaakin, että sitä näytetään todella vähän. Jopa Agnesin yksisarvisenmetsästys on kiinnostavampaa kuin veljesten kohtaaminen.

Elokuvan syvällisyydet ovat samaa kuin edellisessä osassa, eli Grun täytyy tosiaan pohdiskella, haluaako hän mieluummin rikollisen vai hyvätapaisen elämän? Hyvätapainen elämä selvästi tarjoaa hänelle paljon enemmän, joten katsojana toivoo, että hän valitsisi sen - ihan myös sen takia, että siten sarja joskus päättyisi. Mutta kun elokuvan nimi on yhä Itse ILKIMYS, niin ei ole vaikea arvata, mihin suuntaan Grun ajatukset pääasiassa kääntyvät... Onneksi elokuva on sentään koomisempi kuin edeltäjänsä ja mukaan on saatu onnistuneesti hauskoja juttuja. Muutamissa kohdissa naurahdin jopa ääneen, etenkin minionien ottaessa erään vankilan haltuunsa. Kaikki vitsit eivät kuitenkaan toimi kaikille, sillä jotkut ovat enemmän lasten ja toiset taas vanhempien makuun. Kuitenkin aina kun tarina palaa siihen, että veljekset yrittävät tehdä asioita yhdessä tai tapahtuu jotain Balthazariin liittyvää, elokuva tylsenee jälleen. Loppuhuipennuksesta on tehty suuri ja siihen on saatu hieman jännitettä mukaan, mikä varmasti toimii lapsille paremmin, mutta silti siitäkin jäi tyhjä olo ja lähinnä vain pohdin, kauanko elokuva kestää vielä? Valitettavasti en voinut katsoa puhelimestani kelloa, sillä ne täytyi sammuttaa näytöksen ajaksi. Teatterista poistuessani minulle jäi aika mitäänsanomaton tunne leffasta. Itse ilkimys 3 on todella keskinkertainen pätkä, joka ei edes oikein viihdytä ja alkaa todella toivoa, että Illumination lopettaisi sarjan jatkamisen ja keskittyisi muihin projekteihin, etenkin kun ne muut ovat olleet huomattavasti parempia.

Yhtä asiaa leffassa ei voi kuitenkaan moittia ja se on animointi. Itse ilkimys 3 on visuaalisesti todella hienon näköinen ja se lähinnä pitikin mielenkiintoni hereillä. Yllättävää kyllä, jopa 3D-tehoste toimi upeasti ja se sai monet kohtaukset tuntumaan mukaansatempaavammilta. Hahmot ovat yhä tutunnäköisiä karikatyyreja, kuten monet muutkin jutut, mutta se toimii, etenkin kun mukana on paljon yksityiskohtia. Hauskimmat yksityiskohdat, jotka on pistetty mukaan, ovat vitsijulisteet Singistä ja Minionsista, jossa on tosin Kevinin, Stuartin ja Bobin tilalla kolme sipulia ja otsikkona lukee "Onions". Leffan ohjauksesta vastaavat koko sarjan parissa työskennellyt ja minionien äänet tekevä Pierre Coffin, sekä Minionsin ohjaaja Kyle Balda. Kaksikkoa on auttanut myös Eric Guillon, joka on toiminut aiemmin animaattorina Illuminationilla. Ken Daurion ja Cinco Paulin käsikirjoitus ei ole kovin kummoinen. Heitor Pereiran säveltämä musiikki on tosin mainiota, minkä lisäksi leffassa kuullaan vanhoja hittejä, kuten Michael Jacksonin "Bad", Olivia Newton-Johnin "Physical", A-han "Take on Me" ja Van Halenin "Jump".

Yhteenveto: Itse ilkimys 3 on hieman parempi elokuva kuin edeltäjänsä, mutta jää silti aika heikoksi teokseksi. Sen tarina ei ole erityisen mielenkiintoinen ja lopun jännitettä lukuunottamatta se ei oikein tarjoa tunteita katsojalle, jolloin siitä jää jokseenkin mitäänsanomaton olo. Gru ei ole kovin kiinnostava ja alkaa kyllästyttää, että sarjan ainoa syvällisyys syntyy vain siitä, että pitäisikö hänen olla hyvä vai paha? Leffan pahis Balthazar Bratt ei ole kovin ihmeellinen ja on ärsyttävää, miten hän toistaa juttujaan aina, kun ilmestyy ruudulle. Harmi vain, Grun tyttärillä ei ole oikein tekemistä, vaikka Agnes etsiikin yksisarvista. Grun veli Dru on ihan kiva lisä, mutta heidän veljeytensä ei täysin toimi. Minionien seikkailu on parasta leffassa ja sitä olisi halunnut nähdä enemmän. Huumori toimii usein, mutta mukana on myös kehnoja vitsejä. Visuaalisesti leffa on todella hieno ja täynnä yksityiskohtia. Musiikki on hyvää ja vanhoja hittejä oli hyödynnetty hauskasti. Lasten ja sarjan fanien kannattaa mennä katsomaan Itse ilkimys 3, mutta monille vanhemmille voi tuottaa suuria vaikeuksia katsoa se läpi. Muuten suosittelisin odottamaan vuokraamismahdollisuutta, mutta elokuva näyttää niin upealta isolta kankaalta 3D:nä, että sellaisena se pitäisikin katsoa. Elokuvan lopetus voisi hyvin päättää koko sarjan, mutta aivan varmasti tämäkin menestyy, joten Despicable Me 4 ilmestyy jossain kohtaa. Ja tietty Minions 2:kin pitäisi ilmestyä vuonna 2020, mutta sormet ristissä toivon, että Illumination alkaisi keskittyä kunnolla teoksiin, kuten The Secret Life of Pets ja Sing.

Kirjoittanut: Joonatan, 16.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.movies.universalpictures.com
Despicable Me 3, 2017, Illumination Entertainment, Universal Pictures

Arvostelu: Minions / Kätyrit (2015)

MINIONS (2015)

KÄTYRIT

Ohjaus: Kyle Balda ja Pierre Coffin
Pääosissa: Pierre Coffin, Sandra Bullock, Jon Hamm, Michael Keaton, Allison Janney, Jennifer Saunders, Steve Coogan, Michael Beattie, Katy Mixon, Steve Carell ja Geoffrey Rush
Genre: animaatio, seikkailu, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 7

Illumination Entertainmentin ensimmäinen elokuva, Despicable Me (Itse ilkimys - 2010) esitteli maailmalle pienet keltaiset olennot, jotka pukeutuivat kakkuloihin ja haalareihin, puhuivat outoa kieltä ja joilla oli vaihtelevasti yksi tai kaksi silmää. Nämä minionit - eli suomeksi "kätyrit" - nousivat erittäin suureen suosioon ja yhtäkkiä monen vanhemman lompakot tyhjenivät minionlelujen ja muiden oheistuotteiden takia. Hahmojen suosio huomattiin ja Despicable Me 2:ssa (Itse ilkimys 2 - 2013) heidän rooliaan kasvatettiin. Tämä ei kuitenkaan riittänyt ja jo ennen sarjan toisen osan ilmestymistä ilmoitettiin, että minioneista tehtäisiin oma elokuva. Leffan teko alkoi vuonna 2012 ja sen piti ilmestyä jo loppuvuodesta 2014, mutta se päätettiin siirtää seuraavalle kesälle, jotta oheistuotteet myisivät varmasti paremmin. Minions sai ensi-iltansa kesällä 2015 ja se nousi suureksi hitiksi. Niinkin suureksi, että kyseessä on tällä hetkellä kaikkien aikojen kolmanneksitoista menestynein elokuva, yli miljardin dollarin lipputuloillaan! Itse kävin myös katsomassa leffan, vaikken erityisesti minioneista pitänytkään. Olin kuitenkin positiivisesti yllättynyt ja pidin elokuvaa ihan mainiona. Ostin Minionsin Anttilan konkurssimyynnistä parilla eurolla, mutta katsoin leffan vasta vähän alle vuotta myöhemmin uudestaan, sillä sarja on saamassa jatkoa elokuvalla Despicable Me 3 (2017) ja siihen täytyi tietenkin valmistautua katsomalla ja arvostelemalla sarjan aiemmat osat.

Minionit ovat miljoonia vuosia palvelleet kaikkein pahimpia pahiksia, mutta eräänä päivänä ne huomaavat, että heillä ei ole enää ketään palveltavaa. Tämän takia kolme urheaa minionia lähtevät seikkailulle etsimään uutta rikollisneroa, jotta olennoilla olisi jälleen tarkoitus.

Kolme rohkeaa minionia ovat nimeltään Kevin, Stuart ja Bob, ja heidän ääninään kuullaan (kuten muidenkin minionien) elokuvan toinen ohjaaja, Pierre Coffin. Vaikka yleisesti minionit ovat aika lailla samanlaisia, on kolmikolle luotu toimivasti erilaiset persoonat, jolloin heidät erottaa selvästi leffan aikana. Kevin on porukan pisin ja kolmikon johtaja, joka kokee olevansa muita kahta viisaampi, eikä hölmöile ihan yhtä paljoa. Stuart on yksisilmäinen kitaransoittaja, joka toivoo tapaavansa miniontytön... jos sellaisia edes on. Pelottaa ajatus siitä, että nämä oliot lisääntyisivät. Bob on kolmikon lyhyin ja selkeästi myös lapsellisin, sillä hän innostuu kaikesta kahta toveriaan enemmän ja hän kantaa kaiken aikaa ruskeaa pehmonallea kainalossaan. Bobin älykkyysosamäärä vaikuttaa olevan tiimin pienin, mutta eivät Stuart ja Kevinkään ole mitään järjenjättiläisiä. Jokaiselle kolmikosta on saatu lähes yhtä paljon tehtävää, jolloin kukaan ei tunnu vain roikkuvan mukana. Tarkkaavaisimmat katsojat ja sarjan fanit saattavat huomata, että Kevin ja Stuart ovat esiintyneet jo aiemmissa Itse ilkimyksissä.
     Sandra Bullock ääninäyttelee Scarlet Overkillia, joka uskoo olevansa kaikkein suurin pahis. Scarlet on ylimielinen hahmo, jolla on selkeät maailmanvalloitussuunnitelmat. Hahmo on muiden rikollisten idoli ja nauttii suosiostaan. Alussa hänelle annetaan hieman taustatarinaa, mutta vain todella pikaisesti. Leffan alkupäässä hahmo on ihan hauska, mutta mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä ärsyttävämmäksi hän muuttuu.
     Matkallaan minion-kolmikko tapaa mm. Nelsonin rikollisperheen, johon kuuluvat Walter-isä (Michael Keaton), Madge-äiti (Allison Janney), Walter Jr. -poika (Michael Beattie), Tina-tytär (Katy Mixon) ja Tutti-vauva. Rikollisperhe on hauska idea ja on harmi, että he esiintyvät ensimmäisen puolen tunnin jälkeen vain pariin otteeseen taustoilla. Perheessä on jotain todella outoa ja katsojana kiehtoo tietää, miten heistä on tullut sellainen rosvotiimi.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Scarletin mies Herb Overkill (Jon Hamm), joka suunnittelee rikollisvempaimia ja Ison-Britannian kuningatar (Jennifer Saunders). Leffassa kuullaan myös koomikko Steve Coogan parissa ääniroolissa professorina ja vartijana, sekä Geoffrey Rush kertojaäänenä.

Varoitan heti, että jos minionit ovat mielestänne ärsyttäviä, teidän ei kannata katsoa tätä elokuvaa. Minions keskittyy täysillä nimikkohahmoihinsa ja pääkolmikko on lähes kaiken aikaa ruudulla. Jo heti elokuvan alussa, kun Universalin logo ilmestyy ruutuun, tuttu tunnusmusiikki kuullaan minionien hoilaamana. Hahmojen ääneen ja outoon puhetapaan - joka kuulostaa ihme höpönlöpöltä, mutta josta löytää eri kielien sanoja - kannattaa tottua, sillä sitä on luvassa paljon. Kahdessa Itse ilkimyksessä minionit olivat usein mielestäni rasittavia, etenkin toisessa osassa, jossa heidän urpoilullaan ei ollut oikein mitään syytä kuin lapsien hauskuuttaminen. Yllättävää kyllä, tässä elokuvassa hahmot toimivat! ...ainakin suurimman osan ajasta. Tällä kertaa minionien esiintymiselle on hyvä syy, sillä he ovat tarinan keskiössä ja näin hölmöilyt voivat jopa viedä tarinaa eteenpäin. Kolmikolle käykin kaikenlaista jännää, joista suurin osa on tarkoitettu vitseiksi. Leffan aikana saa naureskella moneen kertaan, mutta mukaan on tungettu myös tarpeettomia kohtia, joiden toivoisi lähinnä loppuvan, kun ne ovat kestäneet vasta viisi sekuntia. Yksi näistä hetkistä on täysin turha tanssikohtaus minionien ja vartijoiden kesken, joka vain kestää ja kestää. Leffassa nähdään myös todella tarpeettomasti paljas minionin pylly, jotta lapsikatsojat pääsisivät kikattamaan hieman lisää.

Kahden Itse ilkimyksen tapaan myös Minionsissa on ajateltu lähinnä lapsiyleisöä, eikä elokuva ole kunnolla koko perheelle tarkoitettu, kuten monet nykypäivän Disney- ja Pixar-seikkailut. Tällä kertaa tosin tarina on ihan mukaansatempaava, jolloin aikuiskatsojakin saattaa jämähtää ruudun ääreen, kun muksu haluaa katsoa elokuvan. Vanhemmille on ujutettu mukaan vitsejä ja viittauksia liittyen esimerkiksi Beatlesiin ja Nixoniin, joita lapsi ei luultavasti tajua. Kaiken kohelluksen seassa ehkä hauskin juttu mielestäni koko leffassa oli kuitenkin se, kuinka stereotypisesti englantilaiset esitetään elokuvassa: suurin osa lontoolaisista tuntuu juovan teetä kaiken aikaa. Tavallaan pidän sarjan lisäosa-Minionsia parempana kuin sarjan oikeita osia, joiden juonet eivät oikein innostaneet - etenkään toisen osan. Tässä on kunnon seikkailuhenkeä, joka on tosin paikoitellen pilattu tyhmillä vitseillä ja korvia kiduttavalla älämölöllä. Onneksi elokuva ei kuitenkaan ole täysin tarpeeton rahastuslisäosa, vaan se toimii esiosana Itse ilkimys -sarjalle. Monet varmasti ihmettelivät alkuperäistä teosta katsoessaan, että mitä ihmettä nuo keltaiset heput oikein ovat? Tässä elokuvassa siihen saadaan heti ensiminuuteilla vastaus, mikä voi jopa yllättää jotkut. Monet luulivat, että Itse ilkimyksen päähenkilö Gru (Steve Carell) oli luonut minionit apureikseen, mutta totuus onkin, että nämä oliot ovat astelleet maan päällä kauemmin kuin yksikään ihminen!

Minionsin animointi on todella hyvää ja taustoilla nähdään paljon yksityiskohtia. Elokuva on ihanan kirkas ja sitä on erittäin miellyttävää katsoa. Hahmot ovat sarjalle tutun karikatyyrimaisia, mikä toimii. Elokuvan ohjauksesta vastaavat Itse ilkimykset ohjannut Pierre Coffin ja Illuminationin toisen elokuvan, The Loraxin (2012) ohjannut Kyle Balda. Kaksikko on hoitanut hommansa ihan hyvin ja saanut näyttelijöistä kunnolla energiaa irti. Coffin on päässyt loistamaan myös pääosassa, mitä hän tuntuu rakastavan esittävänsä. Käsikirjoittaja Brian Lynch on luonut hauskan tarinan, mutta joitain kohtia olisi voinut hieman tiivistää, sillä ne tuntuivat jokseenkin venytetyiltä. Ääniefektit ovat mainioita, kuten myös leffaan sävelletty musiikki. Elokuvassa kuullaan myös kappaleita, kuten The Turtlesin "Happy Together" ja The Spencer Davis Groupin "I'm a Man".

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on kolme lyhytelokuvaa; interaktiivinen kartta, josta löytyy leffan teosta kertovia pätkiä, kuvia ja tietoiskuja; elokuvan tekoprosessista kertova "Behind the Goggles - The Illumination Story of the Minions", joka sisältää useita lyhyitä videoita; sekä minioneiden laulama "Jingle Bells".

Yhteenveto: Minions on ihan viihdyttävä pätkä, joka sisältää paljon hölmöilyä ja äänekkyyttä. Yllättävää kyllä, itse minionit eivät ole yhtä ärsyttäviä kuin Itse ilkimyksissä, vaikka välillä toivoisikin, että he olisivat hiljaa. Pääkolmikolle - Kevinille, Bobille ja Stuartille - on luotu toimivasti erilaiset persoonat, jolloin heidät erottaa toisistaan koko leffan ajan. Elokuvan tarina on ihan mielenkiintoinen ja siinä on useita hauskoja kohtia. Valitettavasti jotkut jutut ovat todella typeriä ja muutamat vitsit tuntuvat vain täytteeltä ilman oikeaa syytä, minkä lisäksi jotkut kohdat kestävät liian kauan. Visuaalisesti Minions on todella tyylikäs ja kirkas, jolloin sitä katsoo mielellään. Lapsille tämä toimii varmasti ja heille se onkin tarkoitettu. Muunkin ikäiset minionfanit kokevat tästä luultavasti riemua, minkä lisäksi vanhemmat voivat ihan sujuvasti katsoa tämän lapsiensa kanssa. Minions on hieman parempi kuin ensimmäinen Itse ilkimys ja selvästi parempi kuin Itse ilkimys 2, mutta ei sille jää silti jatkoa kaipaamaan. Mutta kun leffa tuotti tolkuttoman summan rahaa ja lapset rakastavat hahmoja, niin jossain kohtaa on jatko varmasti odotettavissa. Kyllähän sen käy katsomassa, mutta tällä hetkellä pärjään vain yhdellä leffalla. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt musiikkiesitys, joten ei kannata pistää elokuvaa pois ennen sitä.

Kirjoittanut: Joonatan, 6.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Minions, 2015, Illumination Entertainment, Universal Pictures