Arvostelu: Kuolema Niilillä (Death on the Nile - 2022)

KUOLEMA NIILILLÄ

DEATH ON THE NILE

Ohjaus: Kenneth Branagh
Pääosissa: Kenneth Branagh, Tom Bateman, Gal Gadot, Armie Hammer, Emma Mackey, Annette Bening, Letitia Wright, Sophie Okonedo, Jennifer Saunders, Dawn French, Russell Brand, Ali Fazal ja Rose Leslie
Genre: rikos, jännitys
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 12

Death on the Nile, eli suomalaisittain Kuolema Niilillä perustuu Agatha Christien samannimiseen Hercule Poirot -kirjaan vuodelta 1937 ja se on jatko-osa vuoden 2017 elokuvalle Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express). Pian Idän pikajunan arvoituksen ilmestymisen jälkeen ilmoitettiin, että ohjaaja-näyttelijä Kenneth Branagh on alkanut työstämään toista filmatisointia Christien kirjojen pohjalta. Alun perin elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo joulukuussa 2019, mutta koska Disneyn Fox-kauppojen takia kuvaukset saatiin aloitettua vasta saman vuoden syyskuussa, ensi-iltaa jouduttiin siirtämään lokakuulle 2020. Koronaviruspandemian ja yhteen elokuvan näyttelijöistä, Armie Hammeriin kohdistuneiden ahdistelusyytösten takia leffaa on jouduttu siirtämään parikin kertaa lisää, mutta nyt Kuolema Niilillä saa vihdoin ensi-iltansa. Itse en ollut lainkaan innoissani elokuvasta, sillä en piitannut Idän pikajunan arvoituksesta. Parin viime vuoden aikana olen ehtinyt useasti unohtaa filmin olemassaolon ja kävinkin katsomassa sen aika skeptisin ennakko-odotuksin muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Yksityisetsivä Hercule Poirot nauttii lomapäivistään Egyptissä, kun hänet yhtäkkiä vedetään selvittelemään kolmiodraamaa ja tutkimaan murhaa jokilaivalla Niilillä.

Kenneth Branagh palaa legendaarisen etsivä Hercule Poirotin rooliin, eikä vieläkään ihan vakuuta. Branagh on jälleen tahattomankin koominen monikerroksisten viiksiensä ja ylikorostetun aksenttinsa kanssa. Silti joko hän on tässä hieman hillitympi kuin Idän pikajunan arvoituksessa tai sitten olin ehtinyt tottua hänen Poirot-tulkintaansa, sillä Branagh ei häirinnyt samalla lailla kuin viimeksi. Hänen kyseenalaisesti toteutetut viiksensä sen sijaan häiritsivät minua edelleen ja Poirotin ollessa ruudulla, huomasin vähän väliä tuijottavani vain hänen viiksiään. Viiksiin kohdistunut internet-pilkka ei ole jäänyt tekijöiltä huomaamatta ja elokuva käyttääkin ensimmäiset kymmenen minuuttiaan lähinnä perustelemaan Poirotin naamakarvoitusta.

     Branaghin lisäksi myös Tom Batemanin esittämä Bouc tekee paluun Idän pikajunan arvoituksesta, mutta muuten näyttelijäkaarti on pistetty vaihtoon. Annette Bening nähdään Boucin tiukkapipoisena äitinä Euphemiana. Gal "Wonder Woman" Gadot ja negatiiviseen huomioon joutunut Armie Hammer näyttelevät vastanainutta pariskuntaa Linnet Ridgewayta ja Simon Doylea, kun taas Sex Education -sarjasta (2019-) tuttu Emma Mackey näyttelee Simoniin palavasti rakastunutta Jacqueline de Bellefortia. Jennifer Saunders esittää Linnetin kummitäti Marie Van Schuyleriä ja Dawn French tämän assistenttia, rouva Bowersia. Ali Fazal näyttelee Linnetin serkkua, asianajaja Andrew Katchadouriania, Game of Thrones -sarjan (2011-2019) alkukausilla nähdyn Rose Leslien esittäessä Linnetin apulaista Louisea. Sophie Okonedo nähdään kuuluisana jazz-laulajana Salome Otterbournena ja Black Pantherista (2018) tuttu Letitia Wright tämän sukulaistyttö Rosaliena. Koomikko Russell Brand tekee yllättävänkin vakavan roolin lääkäri Linus Windleshamina. Näyttelijät hoitavat hommansa pätevästi ja lähes jokaisesta saadaan jotain irti elokuvan aikana, kun itse kukin päätyy Poirotin epäillyksi.

Huolimatta alun kymmenminuuttisesta mustavalkoisesta prologista diginuorennetun Branaghin ja hömelöiden viiksien selityksen kera, yllätyin siitä, että Kuolema Niilillä onkin ihan pätevä murhamysteerielokuva ja huomattava parannus heikon Idän pikajunan arvoituksen jälkeen. Tästäkin leffasta löytyy omat ongelmansa, kuten turhan pitkä kesto. Varsinkin filmin alkupäässä on reippaasti tiivistämisen varaa. On toisaalta hyvä, että elokuva käyttää aikansa esitelläkseen hahmot kunnolla ennen kuin murha tapahtuu, jotta katsojalla on heti käsitys erilaisista mahdollisista motiiveista tekoon, mutta samalla leffa voisi hypätä nopeammin murhaan, sillä vasta siinä kohtaa elokuva tuntuu oikeasti lähtevän liikkeelle. Filmin toinen puolikas on selvästi parempi kuin ensimmäinen ja sen aikana huomasin epäileväni jatkuvasti eri tyyppiä syylliseksi ennen varsinaista paljastusta.

En ole lukenut Christien kirjaa, enkä ollut tainnut katsoa edes elokuvan traileria, sillä minulle tuli yllätyksenä jopa se, kuka tarinassa murhataan. Tämä loikin omaan katselukokemukseeni miellyttävän jännitteen alkupäästä lähtien, sillä ennen kuin ryhdyin pohtimaan, kuka on murhan takana, minun piti ensin hoksata, kuka tulisi olemaan uhri. Elokuvasta löytyy joitain ihan onnistuneen tiivistunnelmaisia kohtauksia ja varsinkin loppuhuipennus paljastusten kera on mainion jännittävästi rakennettu. Kokonaisuutena Kuolema Niilillä on hieman ontuva paketti, mutta aloin vihdoin nähdä potentiaalia Branaghin yrityksessä luoda Hercule Poirotin ympärille omaa elokuvasarjaansa.

Branaghin ohjaus on taidokkaampaa tällä kertaa, mutta silti toivon, että joku muu ottaisi ohjakset, jos filmille päätetään tehdä jatkoa. Michael Greenin käsikirjoitus toimii, joskin ensimmäistä tuntia olisi voinut tiivistää jo kirjoitusvaiheessa. Teknisiltä ansioiltaan Kuolema Niilillä on myös ailahteleva teos. Elokuva on ihan hyvin kuvattu, joskin ihmettelin kaiken aikaa päätöstä kuvata Poirotia yläkulmasta. Lisäksi leffaa katsoessa on kiusallisenkin selvää, milloin sitä on kuvattu paikan päällä ja milloin studiossa. Luonnossa kuvatut otokset ovat näyttäviä ja kauniita, mutta kun siirrytään studioon, taustakankaat ja liian kirkkaat spottivalot tekevät elokuvasta välillä jopa visuaalisesti ruman. Asiaa eivät auta leffan heikot, viimeistelemättömiltä näyttävät erikoistehosteet. Lavasteet ja asut ovat kuitenkin hienot ja aikaan sopivat. Äänimaailma toimii muuten, mutta leffaan on jostain syystä päätetty lisätä muutamia täysin tarpeettomia äkkisäikäytyksiä eri eläinten kautta. Patrick Doylen säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti, lisäten seikkailun, mysteerin ja muinaisen Egyptin henkeä.

Yhteenveto: Kuolema Niilillä on kelpo murhamysteerielokuva ja selvä parannus laimean Idän pikajunan arvoituksen jälkeen. Kenneth Branagh ei vieläkään ihan vakuuta outojen viiksiensä kanssa Hercule Poirotina - ei, vaikka viiksiä yritetään kuinka perustella filmin alussa. Branagh ajaa kuitenkin asiansa paremmin tällä kertaa ja varsinkin loppupäässä hoitaa tonttinsa niin näyttelijänä kuin ohjaajana kelvollisesti. Muu näyttelijäkaarti suoriutuu hyvin osistaan. Toteutukseltaan elokuva on aika ailahteleva. Sen rytmityksessä on ongelmia ja filmillä kestää turhan kauan aikaa oikeasti käynnistyä. Lisäksi leffan visuaalinen ilme heittelee, riippuen siitä, mikä kaikki on kuvattu studiossa vihreää kangasta vasten ja heikkojen erikoistehosteiden kera. Leffasta löytyy kuitenkin tarpeeksi onnistumisia, liittyen katsojan epäilysten ovelaan ohjailuun ja tiettyihin jännittäviin hetkiin, jotta se pääsee plussan puolelle. Ei Kuolema Niilillä kovin ihmeellinen teos ole, mutta Idän pikajunan arvoituksen jälkeen koin sen varsin miellyttäväksi yllätykseksi ja tällä kertaa sanonkin, että katson ihan mielelläni jatkoa, jos sellaista tehdään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.2.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Death on the Nile, 2022, Scott Free Productions, The Estate of Agatha Christie, Twentieth Century Fox

Arvostelu: Shrek 2 (2004)

SHREK 2

Ohjaus: Andrew Adamson, Kelly Asbury ja Conrad Vernon
Pääosissa: Mike Myers, Eddie Murphy, Cameron Diaz, John Cleese, Julie Andrews, Antonio Banderas, Jennifer Saunders, Rupert Everett, Larry King, Aron Warner, Cody Cameron, Conrad Vernon ja Chris Miller
Genre: animaatio, seikkailu, komedia, fantasia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 7

William Steigin lastenkirjaan Shrek! perustuva animaatioelokuva Shrek (2001) oli kriitikoiden ylistämä jättimenestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Ensimmäisen elokuvan käsikirjoittaneet Terry Rossio ja Ted Elliott eivät kuitenkaan olleet samaa mieltä jatko-osan tarinasta kuin studio, joten he jättivät sarjan. Niinpä ensimmäisen osan ohjaaja Andrew Adamson otti vastuulleen myös kirjoittamisen tällä kertaa. Päänäyttelijät Mike Myers, Eddie Murphy ja Cameron Diaz palasivat rooleihinsa, neuvoteltuaan itselleen huiman palkan korotuksen 350 tuhannesta dollarista kymmeneen miljoonaan dollariin. Shrek 2 sai ensi-iltansa keväällä 2004 Cannesin elokuvajuhlilla, missä se oli ehdolla pääpalkinnosta, Kultaisesta palmusta. Elokuva sai paljon kehuja kriitikoilta, minkä lisäksi se oli valtava hitti lippuluukuilla, tienaten lähes miljardi dollaria, eli tuplasti sen, mitä ensimmäinen Shrek-elokuva tuotti. Kyseessä oli ilmestymisvuotensa isoin menestys, ohittaen jopa megahitit Harry Potter ja Azkabanin vangin (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban - 2004) ja Spider-Man 2 - Hämähäkkimies 2:n (Spider-Man 2 - 2004). En valitettavasti muista, näinkö Shrek 2:n elokuvateatterissa, kun se ilmestyi, vai vasta myöhemmin vuokralta. Sen kuitenkin voin varmuudella sanoa, että katsoin tätä ja ensimmäistä osaa monen monta kertaa niiden ilmestyttyä. Viimeisten vuosien aikana olen katsonut leffat pari kertaa uudestaan ja kun huomasin ensimmäisen Shrekin täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla ja arvostelemalla sen. En kuitenkaan halunnut lopettaa siihen ja katsoinkin pian myös Shrek 2:n.

Shrek ja Fiona ovat vasta palanneet häämatkaltaan, kun Fionan vanhemmat, kuningas Harold ja kuningatar Lillian kutsuvat heidät Kaukaiseen maahan juhlistamaan häitä. He eivät kuitenkaan tiedä Shrekin ja Fionan jättiydestä...

Tuttu pääkolmikko ensimmäisestä elokuvasta tekee tietty paluun. Shrek (Mike Myers) on aika lailla sama jääräpää kuin viimeksi, mutta tällä kertaa hän näyttää enemmän herkempää puolta, rakkaansa prinsessa Fionan (Cameron Diaz) vuoksi. Fiona osoittaa toistamiseen, että prinsessakin voi vetää turpaan, mutta harmillisesti muuten hahmo saa aika vähän tekemistä. Yllättävän onnistuneesti tehty moottoriturpa Aasi (Eddie Murphy) huomattiin varmasti studiolla suosituksi, joten hahmo pääsee jatkuvasti valokeilaan. Aasi ei vieläkään ärsytä, vaan naurattaa vähän väliä hölmöillä jutuillaan.
     Myös monet tutut satuhahmot palaavat jatko-osaan. Iso mutta-ei-kovin-paha susi (Aron Warner), kolme pientä possua (Cody Cameron), Pinocchio (Cameron) ja piparkakku-ukko (yksi ohjaajista, Conrad Vernon) hauskuuttavat jälleen. Hahmoista ja heidän saduistaan tehdään onnistuneesti pilkkaa. Uusina tulokkaina satuhahmojen joukkoon saapuvat mm. Hyvä Haltijatar (Jennifer Saunders), prinssi Uljas (Rupert Everett), sekä oma henkilökohtainen suosikkini, Saapasjalkakissa (Antonio Banderas). Olen selvästi enemmän kissaihminen kuin koiraihminen ja mielestäni kissat eivät pääse läheskään yhtä hyvin esille elokuvissa kuin koirat. Saapasjalkakissa onkin yksi parhaista kissahahmoista elokuvahistoriassa. Hän on äärimmäisen suloinen, mutta myös mitä etevin ja hurjin taistelija. Lisähienouden hahmoon tuo tietty meta-taso, sillä sen lisäksi, että hahmo on selvä parodia Zorrosta, hänen ääninäyttelijänsä Bandoras näytteli Zorroa elokuvissa Zorron naamio (The Mask of Zorro - 1998) ja Zorron legenda (The Legend of Zorro - 2005).
     Pidän kyllä todella paljon myös Hyvästä Haltijattaresta ja prinssi Uljaasta, joiden osuus elokuvassa on hauskasti ja muutenkin erinomaisesti kirjoitettu. Fionan vanhemmat, kuningas Harold (John Cleese) ja kuningatar Lillian (Julie Andrews) ovat vallan mainio lisäys. On samalla niin huvittavaa kuin jopa surullistakin, kuinka he suhtautuvat tyttärensä uuteen olomuotoon, sekä tämän mieheen Shrekiin.

Minulle tuottaa edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen vaikeuksia sanoa, pidänkö enemmän ensimmäisestä vai toisesta Shrek-elokuvasta. Molemmat ovat mielestäni aivan mahtavia. Shrek 2 onnistuu joissain jutuissa paremmin kuin edeltäjissä, muttei toisissa asioissa taas yllä samalle tasolle. Silti kyseessä on hämmentävän hyvä jatko-osa, minkä onnistumisella oli varmasti suuret paineet. Ensimmäinen Shrek oli fantastinen teos, leikitellessään satujen kliseillä ja tuoden twistejä mukaan vähän joka suunnasta, silti onnistuen pitämään lumoavan satuhengen. Prinsessaa ei pelastanutkaan komea prinssi, eikä prinsessa ole pelkkä avuton neito hädässä. Yksi hienoimmista asioista oli viesti sisäisestä kauneudesta, mikä erotti leffan monista pinnallisista klassikkokertomuksista. Elokuva oli todella nokkela, eikä ole helppo homma toistaa näitä menestyksen aineksia ja pitää juttua raikkaana vielä jatko-osassakin. Kuin ihmeen kaupalla Shrek 2 onnistuu tavoitteissaan ja tarjoaa loistokkaan seikkailun, mistä löytyy paljon samaa, mutta paljon myös uusia oivalluksia.

Jo ensimmäinen osa kikkaili sillä, että se yhdisteli nykypäivän asioita keskiaikaisiin kuvioihin. Shrek 2 vie tämän idean huomattavasti pidemmälle. Kaukaisesta maasta löytyy upeaa linnaa ja vanhanaikaisia taloja, mutta samalla siinä on jotain modernia - aivan kuin se olisi oman aikansa suurkaupunki, kuten Los Angeles (mihin viittaa jo Hollywood-kylttiä muistuttava Far Far Away -kyltti läheisellä kukkulalla). Matkansa varrella Shrek, Fiona ja Aasi kulkevat Beverly Hillsiä muistuttavan alueen läpi, missä asuvat isoimmat julkimot, kuten Tähkäpää ja Tuhkimo. Näitä modernisointeja viljellään pitkin leffaa, välillä isosti ja välillä huomaamattomammin. Yksi suosikeistani on se, että ritarit käyttävät pippurimyllyjä sumuttimien sijaan. Huumoria on siis tälläkin kertaa jokaiseen makuun ja kaikenikäisille. On pieruvitsiä, Aasin toilailua, nokkelaa sanailua, sekä rivoja juttuja, joiden aikana vanhempien täytyy taistella nauramista vastaan, jottei tarvitse selittää jälkikasvulle, mikä oli niin hilpeää. Lapsen kasvaessa elokuvan hienous vain lisääntyy, sillä joka katselukerralla siitä huomaa uusia puolia, joita ei ymmärtänyt aiemmin.

Huumorin lisäksi elokuvasta löytyy vahva seikkailun henki. Se nappaa heti mukaansa satukirja-aloituksella, eikä suostu päästämään irti ennen kuin lopputekstit rullaavat. On vauhdikkaita toimintakohtauksia, hempeää romantiikkaa ja jopa sujuvaa jännitystä. Loppuhuipennuksessa elokuva päättää tosissaan nostaa tasoa edelliseen osaan verrattuna. Kaiken keskellä on toinen erittäin hyvä tarina. Elliottin ja Rossion puuttumisesta huolimatta käsikirjoitustiimi on tehnyt todella taitavaa työtä kuljettaessaan kertomusta, hyödyntäessään hahmoja ja tuomalla mukaan valtavan määrän hulvattomia vitsejä. Kun hahmoista välittää tässä kohtaa paljon, on jatko-osaan saatu jopa kunnon koskettavuutta.

Ensimmäisen ja toisen osan välissä ehti vierähtää kolme vuotta, joten on selvää, että animaatioteknologia on kehittynyt näiden vuosien varrella huimasti eteenpäin. Shrek 2 näyttääkin monin tavoin paremmalta kuin edeltäjänsä (vaikka sekin näyttää yhä todella hyvältä). Taustoista löytyy paljon enemmän yksityiskohtia ja muutenkin filmi tarjoaa vaikuttavampia otoksia, joissa on paljon meneillään. Ihmishahmot näyttävät hieman luontevammilta ja eläinten turkit ovat hämmästyttävän hienoja. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu kaikin puolin. Harry Gregson-Williamsin tutut sävelmät ovat mukana, minkä lisäksi elokuvassa kuullaan paljon vanhempia, jo olemassa olevia kappaleita, kuten Bonnie Tylerin Holding Out For a Hero, Lipps Inc. -yhtyeen Funkytown ja Ricky Martinin Livin' La Vida Loca.

Yhteenveto: Shrek 2 on loistokas jatko-osa, joka yltää vaikuttavasti ensimmäisen elokuvan tasolle, pistäen joitain juttuja jopa paremmaksi. Tämäkin modernisointeja ja vekkulimaisia käänteitä hyödyntävä satu nappaa välittömästi mukaansa ja tarjoaa valtavasti riemua kaikenikäisille. Huumoria löytyy jokaiseen makuun ja filmiä seuraa suurella ilolla. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja filmi tarjoaa kaikenlaista, mitä kunnon satu kaipaakin - ja vielä enemmän! Tutut hahmot jatkavat hauskuuttamista ja uudet lisäykset hahmokaartiin toimivat kaikki hienosti, Saapasjalkakissan noustessa ehdottomasti omaksi suosikikseni. Animaatiojälki on parantunut edelliseen osaan verrattuna ja filmi on täynnä valloittavaa musiikkia. Kaiken kaikkiaan Shrek 2 on jopa hämmentävän laadukas jatko-osa, jota katsoessa en vieläkään osaa päättää, pidänkö enemmän ensimmäisestä vai toisesta osasta. Molemmat ovat loistoleffoja ja jos et vielä ole kumpaakaan nähnyt, tee itsellesi palvelus ja pistä ne katsontaan!

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Shrek 2, 2004, DreamWorks, DreamWorks Animation, Pacific Data Images

Arvostelu: Coraline ja toinen todellisuus (Coraline - 2009)

CORALINE JA TOINEN TODELLISUUS

CORALINE

Ohjaus: Henry Selick
Pääosissa: Dakota Fanning, Teri Hatcher, Robert Bailey Jr., John Hodgman, Keith David, Jennifer Saunders, Dawn French ja Ian McShane
Genre: animaatio, fantasia, jännitys
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 12

Coraline, eli suomalaisittain Coraline ja toinen todellisuus perustuu Neil Gaimanin samannimiseen kirjaan vuodelta 2002. Elokuvan työstäminen lähti liikkeelle jo ennen kirjan julkaisua, kun Gaiman tapasi ohjaaja Henry Selickin. Selick kiinnostui kirjasta ja koska Gaiman fanitti Selickin aiempaa elokuvaa, Painajainen ennen joulua (The Nightmare Before Christmas - 1993), hän suostui heti Selickin pyyntöön tehdä kirjasta filmatisointi. Painajainen ennen joulua -leffan tavoin Selick halusi toteuttaa myös Coralinen nukkeanimaationa. Elokuvaa varten rakennettiin jättimäisiä lavasteita ja sitä työstettiin usean vuoden ajan. Lopulta helmikuun 5. päivä 2009, tasan kymmenen vuotta sitten, filmi sai ensi-iltansa Portlandin elokuvajuhlilla, minkä jälkeen se alkoi leviämään ympäri maailman. Elokuva oli pienimuotoinen menestys, mistä myös kriitikot innostuivat kovasti. Leffa voitti useita palkintoja ja oli ehdolla mm. parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnosta. Vuosien varrella filmistä on tullut jonkin sortin moderni klassikko animaatiointoilijoiden keskuudessa. Itse en kuitenkaan käynyt katsomassa Coralinea, kun se ilmestyi Suomeen. Kiinnostukseni sitä kohtaan heräsi vasta, kun kuulin koulussa monilta, että kyseessä on yksi pelottavimmista animaatioista ikinä. Vasta vuonna 2014, kun animaatiokurssin aikana meille näytettiin pari pätkää elokuvasta ja sen teosta, kiinnostuin siitä todella ja kävin samana päivänä vuokraamassa sen. Pidin leffasta todella paljon, joten ostin sen Blu-rayna ja olen katsonut sen muutaman kerran uudestaan. Kun kesällä 2018 huomasin, että Coraline ja toinen todellisuus täyttäisi helmikuussa 2009 kymmenen vuotta, päätin katsoa leffan uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi! Hyvää syntymäpäivää Coraline!

Ankean tylsää elämää puutarhurivanhempiensa kanssa viettävä nuori Coraline-tyttö löytää asunnostaan oven, joka johtaa rinnakkaismaailmaan, jossa kaikki vaikuttaisi olevan paremmin - vanhemmatkin ovat siellä iloisia! Aluksi paikka tuntuu kuin unelmalta Coralinelle, mutta pikkuhiljaa hän huomaa, että siellä on jotain pahasti vialla...

Pääroolissa Coraline Jonesina kuullaan nuori Dakota Fanning, joka on erinomainen valinta rooliin, sillä hän tuo hienosti esille Coralinen tunteet pelkällä äänellään - oli hahmo sitten innokas, turhautunut tai surullinen. Aluksi hahmo saattaa vaikuttaa hieman ilkeältä, sillä hän puhuu välillä aika inhottavaan sävyyn. Tähän kuitenkin löytyy täysin ymmärrettäviä syitä, sillä Coralinen vanhemmilla ei ole aikaa tyttärelleen, eikä heitä tunnu kiinnostavan tytön asiat lainkaan, minkä lisäksi kukaan ei sano Coralinen nimeä oikein. Hapan puhetapa on hahmon suojautumiskeino, mutta hän ei ole kuitenkaan pelkästään tympeä muille. Elokuvan aikana Coraline osoittaa useasti olevan lämpöä ja rakkautta kaipaava seikkailunhaluinen persoona ja pidän todella paljon siitä, kuinka hahmo kehittyy läpi leffan. Coraline on erinomaisesti kirjoitettu päähenkilö ja hyvin uskottava nuori naisenalku.
     Coralinen vanhemmat eivät todellakaan ole yhtä mielenkiintoisia hahmoja kuin tyttärensä, mutta heidän on tarkoituskin olla tylsiä. Sarkastisen töykeästi puhuva äiti (Teri Hatcher) ja selkeästi pahasta unenpuutteesta kärsivä isä (John Hodgman) työskentelevät puutarhakataloginsa kanssa, eikä kumpikaan jaksa kuunnella, mitä Coralinella on sanottavanaan. Jo yhden kohtauksen jälkeen voi hyvin ymmärtää, miksi Coraline näkee vaihtoehtotodellisuuden paljon ihanampana kotina.
     Coralinella ja hänen vanhemmillaan on hyvin eriskummallisia naapureita. Alakerrassa asuu iäkäs ex-näyttelijäduo April (Jennifer Saunders) ja Miriam (Dawn French), jotka ovat erittäin hauskoja tapauksia. Heidän outo luonteensa ja heidän suhteensa koiriinsa tarjoavat useat naurut, joita vahvistaa hulvaton äänityö Saundersilta ja Frenchiltä, jotka ovat todella päässeet leikkimään hahmojensa kanssa. Yläkerrassa taas asustelee sirkustaiteilija Bobinsky (mainio Ian McShane), joka ei ole niinkään hauska, mutta sitäkin oudompi sekä ulkonäöltään että tavoiltaan. Lähistöllä asuu myös nuori poika Wybie (Robert Bailey Jr.), joka luotiin vasta elokuvaa varten. Wybien on tarkoitus luoda jonkinlaista seuraa Coralinelle, vaikkei hänkään mikään kummoinen ystävä ole, sillä Wybiekaan ei kuuntele yhtään Coralinen puheita, mikä johtaa hyvin turhauttavaan tunteeseen. Wybiella on kissa (äänenä Keith David), josta on saatu hienosti oma hahmonsa. Coralinea ja kissaa lukuunottamatta rinnakkaistodellisuudessa jokaisesta hahmosta on olemassa toinen versio, jotka ovat myös hyvin kiehtovia tapauksia - etenkin Coralinen vanhemmat ovat paljon mielenkiintoisemmat kuin tylsät oikeat versiot...

Kuten jo nopeasti sanoin, Coraline ja toinen todellisuus -elokuva nauttii kaikkien aikojen pelottavimman lastenleffan maineesta, eikä mikään ihme. Kyseessä nimittäin on hyvinkin jännittävä filmi, joka lainailee paljon kuvastoa klassisista kauhuelokuvista ja hyödyntää niitä upeasti läpi filmin. Perheen pienimmille elokuva ei todellakaan sovi ja leffan K7-ikäraja on hieman kummallinen päätös, sillä elokuva saa jopa aikuiskatsojan jännittämään tosissaan. Filmiin on hienosti luotu goottimaista kauhumaailmaa, joka on samaan aikaan hyvin lumoavan maaginen, mutta myös luotaantyöntävän karmiva. Elokuva jopa tarjoaa pari kunnon säikäytystä, jotka saivat ainakin minut säpsähtämään. En yleensä välitä äkkisäikäytyksistä ja pidän niitä lähinnä halpana kauhukikkana, mutta jos lastenleffa onnistuu tosissaan säikäyttämään, tekijät ovat onnistuneet todella hyvin tunnelmassaan. Erinomaisena vastapainona kauhuhengelle mukana on myös oivallista huumoria, mitä esimerkiksi April ja Miriam tarjoavat. Huumori on rytmitetty mestarillisesti, jolloin sitä tarjoillaan juuri oikeissa kohtauksissa, eivätkä kauhu ja komedia vie toisiltaan pois tunnelmaa. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä läpi leffan ja se vie mahtavasti mukanaan.

Myös itse tarina on hyvin mukaansatempaava. Katsojana lyöttäytyy Coralinen puolelle heti alussa, kun ensimmäisestä kohtauksesta alkaen voi huomata, kuinka pitkästyttävän ikävää hänen elämänsä on. Tästä syystä kun Coraline löytää salaisen oven ja käytävän rinnakkaismaailmaan, katsojana haluaa lähteä tytön mukaan tutkimaan paikkaa. Tekijät ovat huikeasti saaneet aikaiseksi taianomaisen maailman, jonne itsekin voisi jäädä asustelemaan... kunnes alkaa huomata kaikenlaisia pieniä outouksia, jotka viestivät, että nyt ei ole kaikki kunnossa. Elokuva rakentaa loistavasti tunnelmaansa ja lumoaa katsojansa yhä vain paremmin. Näin jännittävät kohtaukset tehoavat entistäkin voimakkaammin, sillä mahtavan maailmanrakentamisen ja tarinankertomisen ansiosta katsoja on imaistu syvälle seikkailuun mukaan. Filmi pitää tunnelmansa hienosti kasassa aina loppuun saakka. Huipennuksesta minulta tosin löytyy pientä negatiivista sanottavaa. Se nimittäin kiirehtii hieman liikaa ja jotkut tapahtumat tuntuvat ratkeavan liian helposti. Coralinen täytyy löytää erilaisia esineitä, eikä hänen valitettavasti tunnu tarvitsevan nähdä vaivaa onnistuakseen siinä. Onneksi kamppailu tarinan kammottavaa pahuutta vastaan on kuitenkin paljon paremmin rytmitetty ja siihen on saatu todellista epätoivon tunnetta. Leffan pahiksesta puheenollen, kun todella alkaa miettiä, mitä hahmo on puuhaillut jo ties kuinka kauan, muuttuu tarina entistäkin pelottavammaksi.

Coraline ja toinen todellisuus on myös aivan mielettömän upeasti animoitu. Elokuva on tosiaan toteutettu nukkeanimaationa, eikä voi muuta kuin ihailla kaikkea sitä kovaa työtä, mikä leffan tekoon on käytetty. Muutamia pieniä liikkeessä tapahtuvia nykimisiä lukuunottamatta elokuva on visuaalisesti täydellinen. Filmiin rakennetut pienoismallilavasteet ovat täynnä mitä näyttävimpiä yksityiskohtia. Esimerkiksi talo, missä Coraline asuu vanhempiensa kanssa, on pienillä tavoilla saatu näyttämään hyvinkin todelliselta. Eräässä teatterikohtauksessa jättimäinen sali on vaikuttava näky, minkä lisäksi vauhdikkaammissa kohtauksissa, joissa esiintyy kymmeniä kipittäviä hiiriä, täytyy vain kunnioittaa tekijöiden panosta, sillä niiden kohtausten teko on varmasti ollut aivan järjettömän vaativa urakka. Hahmojen ulkoasu on karikatyyrimäinen, mutta sopii täysin leffan henkeen. Värimaailmalla on hienosti korostettu tylsää todellista maailmaa harmaan eri sävyin, kun taas rinnakkaistodellisuus on täynnä värejä. Elokuva on myös mestarillisesti leikattu. Etenkin alkupäässä muutamien kohtauksien välissä tapahtuu todella kekseliäitä siirtymiä. Äänimaailmakin on fantastisesti rakennettu. Ääniefekteihin on tuotu kauhuelementtejä mukaan ja Bruno Coulaisin melankoliset ja jännittävät sävellykset tuovat oman lumoavan lisäyksensä elokuvan tunnelmaan. Ohjaaja-käsikirjoittaja Henry Selick on onnistunut Coralinen kanssa mahtavasti. Selick on työstänyt kiehtovan käsikirjoituksen ja luonut siihen mitä parhaimman tunnelman, minkä ansiosta leffa toimii vielä monien katselukertojen jälkeen ihan yhtä hienosti.

Yhteenveto: Coraline ja toinen todellisuus on fantastinen kauhuseikkailu, mistä kaikki voivat nauttia. Heikkohermoisille ja perheen pienimmille leffa voi tosin olla liiankin karmiva, mutta muuten sen upea tunnelma lähinnä lumoaa. Elokuva rakentaa tarinaansa ja päähenkilöään erinomaisesti, ja katsojana lähtee kiehtoutuneena tutkimaan erikoista maailmaa Coralinen kanssa. Mukana on useita hauskoja tilanteita, sekä hyvinkin jännittäviä hetkiä. Leffa ei onneksi päästä katsojaansa helpolla, vaan pelottelee hienosti loppuun saakka. Lopusta minun täytyy kuitenkin sanoa, että huipennus kiirehtii hieman liikaa, jolloin Coraline tuntuu selviävän joistain tilanteista turhankin helposti. Tästä huolimatta kyseessä on aivan mahtava elokuva, mikä on myös animoitu huikean taidokkaasti. Filmi häikäisee vähän väliä upealla tyylillään ja näyttävällä kuvastollaan. Suosittelen Coralinea erittäin lämpimästi kaikille animaatioelokuvien, sekä hauskojen että jännittävien seikkailujen ystäville. Jos lapsenne alkavat kiinnostua kauhuleffoista, mutta heillä ei ole vielä ikää mihinkään kunnon kauhuteoksiin, on Coraline ja toinen todellisuus täydellinen tapa aloittaa heidän kauhuleffamatkansa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Coraline, 2009, Laika Entertainment, Focus Features, Pandemonium

Arvostelu: Minions / Kätyrit (2015)

MINIONS (2015)

KÄTYRIT

Ohjaus: Kyle Balda ja Pierre Coffin
Pääosissa: Pierre Coffin, Sandra Bullock, Jon Hamm, Michael Keaton, Allison Janney, Jennifer Saunders, Steve Coogan, Michael Beattie, Katy Mixon, Steve Carell ja Geoffrey Rush
Genre: animaatio, seikkailu, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 7

Illumination Entertainmentin ensimmäinen elokuva, Despicable Me (Itse ilkimys - 2010) esitteli maailmalle pienet keltaiset olennot, jotka pukeutuivat kakkuloihin ja haalareihin, puhuivat outoa kieltä ja joilla oli vaihtelevasti yksi tai kaksi silmää. Nämä minionit - eli suomeksi "kätyrit" - nousivat erittäin suureen suosioon ja yhtäkkiä monen vanhemman lompakot tyhjenivät minionlelujen ja muiden oheistuotteiden takia. Hahmojen suosio huomattiin ja Despicable Me 2:ssa (Itse ilkimys 2 - 2013) heidän rooliaan kasvatettiin. Tämä ei kuitenkaan riittänyt ja jo ennen sarjan toisen osan ilmestymistä ilmoitettiin, että minioneista tehtäisiin oma elokuva. Leffan teko alkoi vuonna 2012 ja sen piti ilmestyä jo loppuvuodesta 2014, mutta se päätettiin siirtää seuraavalle kesälle, jotta oheistuotteet myisivät varmasti paremmin. Minions sai ensi-iltansa kesällä 2015 ja se nousi suureksi hitiksi. Niinkin suureksi, että kyseessä on tällä hetkellä kaikkien aikojen kolmanneksitoista menestynein elokuva, yli miljardin dollarin lipputuloillaan! Itse kävin myös katsomassa leffan, vaikken erityisesti minioneista pitänytkään. Olin kuitenkin positiivisesti yllättynyt ja pidin elokuvaa ihan mainiona. Ostin Minionsin Anttilan konkurssimyynnistä parilla eurolla, mutta katsoin leffan vasta vähän alle vuotta myöhemmin uudestaan, sillä sarja on saamassa jatkoa elokuvalla Despicable Me 3 (2017) ja siihen täytyi tietenkin valmistautua katsomalla ja arvostelemalla sarjan aiemmat osat.

Minionit ovat miljoonia vuosia palvelleet kaikkein pahimpia pahiksia, mutta eräänä päivänä ne huomaavat, että heillä ei ole enää ketään palveltavaa. Tämän takia kolme urheaa minionia lähtevät seikkailulle etsimään uutta rikollisneroa, jotta olennoilla olisi jälleen tarkoitus.

Kolme rohkeaa minionia ovat nimeltään Kevin, Stuart ja Bob, ja heidän ääninään kuullaan (kuten muidenkin minionien) elokuvan toinen ohjaaja, Pierre Coffin. Vaikka yleisesti minionit ovat aika lailla samanlaisia, on kolmikolle luotu toimivasti erilaiset persoonat, jolloin heidät erottaa selvästi leffan aikana. Kevin on porukan pisin ja kolmikon johtaja, joka kokee olevansa muita kahta viisaampi, eikä hölmöile ihan yhtä paljoa. Stuart on yksisilmäinen kitaransoittaja, joka toivoo tapaavansa miniontytön... jos sellaisia edes on. Pelottaa ajatus siitä, että nämä oliot lisääntyisivät. Bob on kolmikon lyhyin ja selkeästi myös lapsellisin, sillä hän innostuu kaikesta kahta toveriaan enemmän ja hän kantaa kaiken aikaa ruskeaa pehmonallea kainalossaan. Bobin älykkyysosamäärä vaikuttaa olevan tiimin pienin, mutta eivät Stuart ja Kevinkään ole mitään järjenjättiläisiä. Jokaiselle kolmikosta on saatu lähes yhtä paljon tehtävää, jolloin kukaan ei tunnu vain roikkuvan mukana. Tarkkaavaisimmat katsojat ja sarjan fanit saattavat huomata, että Kevin ja Stuart ovat esiintyneet jo aiemmissa Itse ilkimyksissä.
     Sandra Bullock ääninäyttelee Scarlet Overkillia, joka uskoo olevansa kaikkein suurin pahis. Scarlet on ylimielinen hahmo, jolla on selkeät maailmanvalloitussuunnitelmat. Hahmo on muiden rikollisten idoli ja nauttii suosiostaan. Alussa hänelle annetaan hieman taustatarinaa, mutta vain todella pikaisesti. Leffan alkupäässä hahmo on ihan hauska, mutta mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä ärsyttävämmäksi hän muuttuu.
     Matkallaan minion-kolmikko tapaa mm. Nelsonin rikollisperheen, johon kuuluvat Walter-isä (Michael Keaton), Madge-äiti (Allison Janney), Walter Jr. -poika (Michael Beattie), Tina-tytär (Katy Mixon) ja Tutti-vauva. Rikollisperhe on hauska idea ja on harmi, että he esiintyvät ensimmäisen puolen tunnin jälkeen vain pariin otteeseen taustoilla. Perheessä on jotain todella outoa ja katsojana kiehtoo tietää, miten heistä on tullut sellainen rosvotiimi.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Scarletin mies Herb Overkill (Jon Hamm), joka suunnittelee rikollisvempaimia ja Ison-Britannian kuningatar (Jennifer Saunders). Leffassa kuullaan myös koomikko Steve Coogan parissa ääniroolissa professorina ja vartijana, sekä Geoffrey Rush kertojaäänenä.

Varoitan heti, että jos minionit ovat mielestänne ärsyttäviä, teidän ei kannata katsoa tätä elokuvaa. Minions keskittyy täysillä nimikkohahmoihinsa ja pääkolmikko on lähes kaiken aikaa ruudulla. Jo heti elokuvan alussa, kun Universalin logo ilmestyy ruutuun, tuttu tunnusmusiikki kuullaan minionien hoilaamana. Hahmojen ääneen ja outoon puhetapaan - joka kuulostaa ihme höpönlöpöltä, mutta josta löytää eri kielien sanoja - kannattaa tottua, sillä sitä on luvassa paljon. Kahdessa Itse ilkimyksessä minionit olivat usein mielestäni rasittavia, etenkin toisessa osassa, jossa heidän urpoilullaan ei ollut oikein mitään syytä kuin lapsien hauskuuttaminen. Yllättävää kyllä, tässä elokuvassa hahmot toimivat! ...ainakin suurimman osan ajasta. Tällä kertaa minionien esiintymiselle on hyvä syy, sillä he ovat tarinan keskiössä ja näin hölmöilyt voivat jopa viedä tarinaa eteenpäin. Kolmikolle käykin kaikenlaista jännää, joista suurin osa on tarkoitettu vitseiksi. Leffan aikana saa naureskella moneen kertaan, mutta mukaan on tungettu myös tarpeettomia kohtia, joiden toivoisi lähinnä loppuvan, kun ne ovat kestäneet vasta viisi sekuntia. Yksi näistä hetkistä on täysin turha tanssikohtaus minionien ja vartijoiden kesken, joka vain kestää ja kestää. Leffassa nähdään myös todella tarpeettomasti paljas minionin pylly, jotta lapsikatsojat pääsisivät kikattamaan hieman lisää.

Kahden Itse ilkimyksen tapaan myös Minionsissa on ajateltu lähinnä lapsiyleisöä, eikä elokuva ole kunnolla koko perheelle tarkoitettu, kuten monet nykypäivän Disney- ja Pixar-seikkailut. Tällä kertaa tosin tarina on ihan mukaansatempaava, jolloin aikuiskatsojakin saattaa jämähtää ruudun ääreen, kun muksu haluaa katsoa elokuvan. Vanhemmille on ujutettu mukaan vitsejä ja viittauksia liittyen esimerkiksi Beatlesiin ja Nixoniin, joita lapsi ei luultavasti tajua. Kaiken kohelluksen seassa ehkä hauskin juttu mielestäni koko leffassa oli kuitenkin se, kuinka stereotypisesti englantilaiset esitetään elokuvassa: suurin osa lontoolaisista tuntuu juovan teetä kaiken aikaa. Tavallaan pidän sarjan lisäosa-Minionsia parempana kuin sarjan oikeita osia, joiden juonet eivät oikein innostaneet - etenkään toisen osan. Tässä on kunnon seikkailuhenkeä, joka on tosin paikoitellen pilattu tyhmillä vitseillä ja korvia kiduttavalla älämölöllä. Onneksi elokuva ei kuitenkaan ole täysin tarpeeton rahastuslisäosa, vaan se toimii esiosana Itse ilkimys -sarjalle. Monet varmasti ihmettelivät alkuperäistä teosta katsoessaan, että mitä ihmettä nuo keltaiset heput oikein ovat? Tässä elokuvassa siihen saadaan heti ensiminuuteilla vastaus, mikä voi jopa yllättää jotkut. Monet luulivat, että Itse ilkimyksen päähenkilö Gru (Steve Carell) oli luonut minionit apureikseen, mutta totuus onkin, että nämä oliot ovat astelleet maan päällä kauemmin kuin yksikään ihminen!

Minionsin animointi on todella hyvää ja taustoilla nähdään paljon yksityiskohtia. Elokuva on ihanan kirkas ja sitä on erittäin miellyttävää katsoa. Hahmot ovat sarjalle tutun karikatyyrimaisia, mikä toimii. Elokuvan ohjauksesta vastaavat Itse ilkimykset ohjannut Pierre Coffin ja Illuminationin toisen elokuvan, The Loraxin (2012) ohjannut Kyle Balda. Kaksikko on hoitanut hommansa ihan hyvin ja saanut näyttelijöistä kunnolla energiaa irti. Coffin on päässyt loistamaan myös pääosassa, mitä hän tuntuu rakastavan esittävänsä. Käsikirjoittaja Brian Lynch on luonut hauskan tarinan, mutta joitain kohtia olisi voinut hieman tiivistää, sillä ne tuntuivat jokseenkin venytetyiltä. Ääniefektit ovat mainioita, kuten myös leffaan sävelletty musiikki. Elokuvassa kuullaan myös kappaleita, kuten The Turtlesin "Happy Together" ja The Spencer Davis Groupin "I'm a Man".

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on kolme lyhytelokuvaa; interaktiivinen kartta, josta löytyy leffan teosta kertovia pätkiä, kuvia ja tietoiskuja; elokuvan tekoprosessista kertova "Behind the Goggles - The Illumination Story of the Minions", joka sisältää useita lyhyitä videoita; sekä minioneiden laulama "Jingle Bells".

Yhteenveto: Minions on ihan viihdyttävä pätkä, joka sisältää paljon hölmöilyä ja äänekkyyttä. Yllättävää kyllä, itse minionit eivät ole yhtä ärsyttäviä kuin Itse ilkimyksissä, vaikka välillä toivoisikin, että he olisivat hiljaa. Pääkolmikolle - Kevinille, Bobille ja Stuartille - on luotu toimivasti erilaiset persoonat, jolloin heidät erottaa toisistaan koko leffan ajan. Elokuvan tarina on ihan mielenkiintoinen ja siinä on useita hauskoja kohtia. Valitettavasti jotkut jutut ovat todella typeriä ja muutamat vitsit tuntuvat vain täytteeltä ilman oikeaa syytä, minkä lisäksi jotkut kohdat kestävät liian kauan. Visuaalisesti Minions on todella tyylikäs ja kirkas, jolloin sitä katsoo mielellään. Lapsille tämä toimii varmasti ja heille se onkin tarkoitettu. Muunkin ikäiset minionfanit kokevat tästä luultavasti riemua, minkä lisäksi vanhemmat voivat ihan sujuvasti katsoa tämän lapsiensa kanssa. Minions on hieman parempi kuin ensimmäinen Itse ilkimys ja selvästi parempi kuin Itse ilkimys 2, mutta ei sille jää silti jatkoa kaipaamaan. Mutta kun leffa tuotti tolkuttoman summan rahaa ja lapset rakastavat hahmoja, niin jossain kohtaa on jatko varmasti odotettavissa. Kyllähän sen käy katsomassa, mutta tällä hetkellä pärjään vain yhdellä leffalla. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt musiikkiesitys, joten ei kannata pistää elokuvaa pois ennen sitä.

Kirjoittanut: Joonatan, 6.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Minions, 2015, Illumination Entertainment, Universal Pictures

Arvostelu: Sing (2016)

SING (2016)

Ohjaus: Garth Jennings ja Christophe Lourdelet
Pääosissa: Matthew McConaughey, Reese Witherspoon, Scarlett Johansson, Taron Egerton, Tori Kelly, Seth MacFarlane, Nick Kroll, John C. Reilly, Garth Jennings, Peter Serafinowicz ja Jennifer Saunders
Genre: animaatio, draama, komedia
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 7

Vielä viime vuonna en olisi mitenkään voinut pistää Illumination Entertainmentia animaatioelokuvien tekijänä samalle tasolle kuin DreamWorksin, puhumattakaan korkeasta tasosta, jolla Walt Disney ja Pixar ovat. Ensimmäinen Despicable Me (2010) oli mielestäni ihan kiva, mutta sen jatko-osa, Despicable Me 2 (2013) oli lähinnä säälittävä tapaus. Hopia (2011) en ole nähnyt, eikä Dr. Seuss' The Lorax (2012) erityisemmin vakuuttanut. Vasta Minions -elokuva (2015) näytti, että yhtiöllä olisi toivoa tehdä toimiviakin animaatioseikkailuja, vaikka aiemmin olinkin inhonnut elokuvan keltaisia nimikkohahmoja. Minions ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna The Secret Life of Petsiin (2016), joka oli mielestäni todella hyvä elokuva, vaikka Kevin Hartin näyttelemä pupupahis ärsyttikin. Sen jälkeen ajattelin, että Illuminationilla oikeasti olisi toivoa ja kiinnostuinkin, kun kuulin, että jo tänä vuonna tulisi yhtiön seuraava elokuva nimeltään Sing. Trailer ei erityisemmin vakuuttanut, mutta toivoin silti, että kyseessä olisi animaatioleffa, joka olisi tasoltaan lähempänä The Secret Life of Petsia kuin Despicable Me -elokuvia...

Huonosti tuottavan Moon-teatterin johtaja, Buster Moon päättää järjestää laulukilpailun, saadakseen teatterinsa suosion takaisin. Kilpailusta tulee saman tien todella suosittu, mutta siksi, että palkinnoksi ilmoitettiin vahingossa satatuhatta dollaria pelkän tonnin sijaan. Busterille iskee paniikki, sillä teatterilla ei todellakaan ole antaa sellaista summaa. Kilpailu järjestetään silti.

Pääosassa Buster Moonin äänenä kuullaan Matthew McConaughey, joka on vasta tänä vuonna siirtynyt ääninäyttelemisen puolelle. Aiemmin hänet on kuultu elokuvassa Kubo and the Two Strings (2016). McConaugheyn ääni on tunnistettava ja sitä jaksaa kuunnella, joten hän toimiikin pääroolissa mainiosti. Buster Moon on koala, joka ihastui pienenä teatteriin ja onkin saavuttanut unelmansa johtamalla sellaista. Teatterilla ei kuitenkaan mene hyvin ja velkoja riittää. Silti Buster puskee eteenpäin, jotta hänen haluamansa menee läpi, eikä hän usein ehdi jäädä miettimään muiden tunteita.
     Reese Witherspoon ääninäyttelee Rosita-porsasta, kahdenkymmenenviiden lapsen äitiä. Rosita joutuu tekemään kaiken kotona, sillä hänen miehensä Norman (Nick Offerman) on kaiken aikaa töissä. Rosita on nuorempana haaveillut artistin urasta, mutta se haave on kadonnut, kun lapset ilmestyivät hänen elämäänsä. Kilpailu on tapa Rositalle toteuttaa vihdoin unelmansa. Hahmo on mielenkiintoinen, vaikka aluksi stereotypinen asetelma hieman ihmetyttikin ja Witherspoonin ääni toimii hyvin.
     Scarlett Johansson esittää Ashia, punk/rock-musiikista innostuvaa piikkisikaa. Ashille tarjoutuu mahdollisuus olla mukana kilpailussa, toisin kuin hänen poikaystävälleen Lancelle (Beck Bennett), jonka kanssa Ash on soittanut jo kauan. Lance on mustasukkainen, mutta Ash haluaa silti toteuttaa unelmansa. Ashin hahmo alkoi kiinnostamaan vasta, kun elokuvaa oli jo mennyt hetken aikaa. Hämmästelen yhä, miten en tunnistanut Johanssonia hahmon ääneksi.
     Kingsman: The Secret Service (2015) -tähti Taron Egerton kuullaan Johnny-gorillan äänenä. Johnnyn isä Marcus (Peter Serafinowicz) on rikollinen ja Johnny joutuukin auttamaan isäänsä ja tämän jengiä ryöstökeikoilla. Johnny ei ole innostunut elämäntavasta ja hänestä löytyykin herkkä laulajasielu, jonka hän haluaisi tuoda kansan kuultavaksi. Johnny oli hahmoista mielestäni ehkä jopa mielenkiintoisin. Egerton vakuutti minut saman tien Kingsmanissa lahjoistaan ja osoittaa tässä, että jo hänen äänensä yksinään toimii. Jos Egerton siten haluaa, niin hänellä on hieno ura edessään. Hauskana yksityiskohtana on, että Marcus-isä ja hänen jenginsä käyttävät valkoisia pupunaamareita, jotka muistuttavat selvästi tuttua hahmoa aiemmasta Illuminationin elokuvasta...
     Laulaja Tori Kelly esittää Meenaa, ujoa teinityttöelefanttia, joka unelmoi olevansa laulaja, mutta häneltä ei vain löydy uskallusta, eikä uskoa itseensä. Meena on kiinnostava, sillä hänen tapansa olla mukana kilpailussa poikkeaa selvästi muista. Kellyn ääni sopii hyvin hahmolle ja kyllähän Kelly osaa laulaa. Meenan hieman höperönä isoisänä kuullaan Jay Pharoah ja innokkaana äitinä Leslie Jones.
     Family Guy -sarjan (1999-) luoja Seth MacFarlane ääninäyttelee Mikea, rahanahnetta katusoittajahiirtä, joka osallistuu kilpailuun rahanhimonsa takia. Mike vaikuttaa usein ärsyttävältä, mutta hahmossa on silti jotain, jonka takia hänestäkin pitää. Miken ylimielisyys aiheuttaa hahmolle tietty ongelmia. Vaikka MacFarlane osaakin tuottaa paljon erilaisia ääniä, niin Miken tunnistaa silti häneksi, jos on katsonut Family Guyta tarpeeksi. Hänellä on selkeästi paljon kokemusta ääninäyttelemisestä ja suoriutuukin roolistaan mallikkaasti.
     Vähiten esillä oleva kilpailija on Gunter-porsas, jonka äänenä kuullaan Nick Kroll. Hahmolla on saksalaiskorostus ja hän on täynnä energiaa, joka purkautuu lavalla intohimoisena tanssina. Hahmo on toimiva, joten hieman ihmettelin, miksei hän esiinny elokuvassa enempää. Krollin luoma aksentti hahmolle on hauska.
     Moon-teatterilla työskentelee neiti Crawly -niminen ikääntynyt lisko, jonka toinen silmä on tehty lasista. Neiti Crawly on erittäin hauska hahmo ja hänen kohtiaan on viihdyttävää seurata. Hahmon äänenä kuullaan elokuvan ohjaaja Garth Jennings. Elokuvassa kuullaan myös John C. Reilly Busterin lammasystävä Eddiena, Jennifer Saunders laulajalegenda Nanana, sekä Rhea Perlman pankkivirkailija Judithina. Mukana on myös kettuja, jotka tuntuivat olevan todella stereotypisiä versioita japanilaisista naisista. Mielestäni oli hyvä ratkaisu, että kun The Secret Life of Petsissa eläinhahmot olivat lemmikkejä kuten koiria, kissoja ja hamstereita, niin tästä elokuvasta löytyy hieman eksoottisempia elukoita.

Sanon suoraan, että taso ei vain pysynyt samalla tasolla kuin The Secret Life of Petsissa, vaan Sing jopa ylittää sen tason! Elokuva sisältää paljon tunteita ja siinä on alusta asti sydäntä mukana, jolloin katsojana ei edes jää haittaamaan, että pääjuonen voi helposti arvata etukäteen. Ja kun kyseessä on lastenelokuva, niin ennalta-arvattava juoni kuuluu yleensä asiaan. Lapsille tämä menee kuitenkin varmasti ihan täysillä. Silti tämä ei kuitenkaan täysin ole lastenelokuva. Singissa on selvästi otettu huomioon myös aikuiskatsojat ja siitä on pyritty tekemään elokuva, jonka aikana koko perhe voi oikeasti viihtyä. Huumoria riittää ja se kyllä naurattaa. Hahmojen kohellusta on hauska katsoa ja vitsit toimivat. Ainoastaan yhden kohtauksen piereskely tuntui olevan mukana vain, jotta perheen pienimmät voisivat kikattaa kovaan ääneen.

Draamaa on paljon mukana, sillä lähes jokaisella hahmolla on oma tarinansa, jotka kulkevat elokuvan läpi jonkinlaisiin lopputuloksiin. Singin alkupuolella hieman pelotti, miten elokuva osaisi keskittyä niin moneen tarinaan samanaikaisesti, mutta jännitin turhaan, sillä useat tarinat toimivat erinomaisesti yhdessä ja tekevät kokonaisuudesta todella rikkaan. Lapsikatsojille voi tuottaa vaikeuksia seurata erittäin monen hahmon tarinoita, mutta varttuneemmille katsojille tarinat rakentavat yhdessä hienon elokuvan. Busterilla on rahaongelmia, eikä hän halua totuuden palkinnosta paljastuvan, Rositalla on ongelmia lastensa ja miehensä kanssa, Ash kärsii mustasukkaisesta poikaystävästä, joka on hänen unelmansa tiellä, Mike on rahanahneudessaan joutunut ongelmiin väärien henkilöiden kanssa, Johnnylla on vaikeuksia isänsä kanssa ja Meenan pitäisi päästä esiintymiskammostaan eroon. Tarinat naurattavat, mutta pääasiassa koskettavat ja kulkevat mainiosti yhdessä kohti loppuhuipennusta.

Kun päätarina kertoo laulukilpailusta, niin kappaleita kuullaan tietysti paljon. Elokuvaan ei varsinaisesti olla tehty uusia biisejä, vaan kaikki tuntuvat olevan jo olemassa olevia kipaleita eri henkilöiden esittäminä. Singissa kuullaan mm. Lady Gagan "Bad Romance", Katy Perryn "Firework", Nicki Minajin "Anaconda", Leonard Cohenin "Hallelujah", John Legendin "All of Me", sekä Van Halenin "Jump". Ja jos olette miettineet, miltä Carly Rae Jepsenin "Call Me Maybe" kuulostaa Matthew McConaugheyn laulamana, niin tässä elokuvassa on mahdollista kuulla sellainen ihme. Mielestäni kappaleiden käyttö oli toimivaa, mutta lajityyppejä olisi voinut olla monipuolisemmin.

Visuaalisesti elokuva on pelkkää silmäkarkkia. Animointi on aivan huikean loistavaa ja jo pelkästään sen takia suosittelen katsomaan elokuvan. Elokuva on jatkuvasti täynnä pieniä yksityiskohtia ja laajoja kuvia katsoo hämmästellen, sillä ne ovat niin taidokkaasti toteutettuja. Etenkin lavashow't ovat täydellisen näköisiä. 3D-tehoste toimi yllättävän mainiosti. Singin käsikirjoituksesta ja ohjauksesta vastaa Garth Jennings ja hänen ohjausapunaan on toiminut Christophe Lourdelet. Garthin edellisestä elokuvaohjauksesta on kulunut lähes kymmenen vuotta, mutta taito on selvästi tallella. Äänitehosteilla on tuotu maailmaan lisäystä hienosti. Vaikka Joby Talbot on säveltänyt elokuvaan erikseen musiikkia, sävellykset jäävät täysin valmiiden kappaleiden varjoon.

Yhteenveto: Sing on aivan loistava animaatioelokuva, joka hämmästyttää läpi kestonsa. Elokuvan läpi kulkee useiden hahmojen tarinat, jotka sopivat hienosti yhteen. Kyseessä on yllättävän koskettava elokuva, mutta tietty myös hauska. Ääninäytteleminen toimii ja hahmot ovat mielenkiintoisia. Itseäni häiritsivät lähinnä stereotypiset japanilaiset ketut. Animointi on todella upeaa ja yksityiskohtia on huikea määrä. Tuttuja kappaleita kuullaan paljon ja uskoisin, että jokin niistä jää loppupäiväksi soimaan päässä. Suosittelen viemään lapsenne katsomaan Singin, sillä voitte itsekin nauttia siitä. Sing on mielestäni erinomainen elokuva täynnä sydäntä ja aion todellakin ostaa sen jonain päivänä ja katsoa sen vielä useaan otteeseen elämäni aikana. Tämän ja The Secret Life of Petsin perusteella Illumination Entertainment lähtee kovaan nousuun, kunhan yhtiö vain jättäisi Despicable Me -elokuvat kokonaan pois. Tämäkin toimi paljon paremmin ilman joitain keltaisia miniukkoja hölöttämässä kaiken aikaa.

Kirjoittanut: Joonatan, 1.12.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Sing, 2016, Universal Pictures, Illumination Entertainment, Hammer & Tongs