Arvostelu: Kuolema Niilillä (Death on the Nile - 2022)

KUOLEMA NIILILLÄ

DEATH ON THE NILE

Ohjaus: Kenneth Branagh
Pääosissa: Kenneth Branagh, Tom Bateman, Gal Gadot, Armie Hammer, Emma Mackey, Annette Bening, Letitia Wright, Sophie Okonedo, Jennifer Saunders, Dawn French, Russell Brand, Ali Fazal ja Rose Leslie
Genre: rikos, jännitys
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 12

Death on the Nile, eli suomalaisittain Kuolema Niilillä perustuu Agatha Christien samannimiseen Hercule Poirot -kirjaan vuodelta 1937 ja se on jatko-osa vuoden 2017 elokuvalle Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express). Pian Idän pikajunan arvoituksen ilmestymisen jälkeen ilmoitettiin, että ohjaaja-näyttelijä Kenneth Branagh on alkanut työstämään toista filmatisointia Christien kirjojen pohjalta. Alun perin elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo joulukuussa 2019, mutta koska Disneyn Fox-kauppojen takia kuvaukset saatiin aloitettua vasta saman vuoden syyskuussa, ensi-iltaa jouduttiin siirtämään lokakuulle 2020. Koronaviruspandemian ja yhteen elokuvan näyttelijöistä, Armie Hammeriin kohdistuneiden ahdistelusyytösten takia leffaa on jouduttu siirtämään parikin kertaa lisää, mutta nyt Kuolema Niilillä saa vihdoin ensi-iltansa. Itse en ollut lainkaan innoissani elokuvasta, sillä en piitannut Idän pikajunan arvoituksesta. Parin viime vuoden aikana olen ehtinyt useasti unohtaa filmin olemassaolon ja kävinkin katsomassa sen aika skeptisin ennakko-odotuksin muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Yksityisetsivä Hercule Poirot nauttii lomapäivistään Egyptissä, kun hänet yhtäkkiä vedetään selvittelemään kolmiodraamaa ja tutkimaan murhaa jokilaivalla Niilillä.

Kenneth Branagh palaa legendaarisen etsivä Hercule Poirotin rooliin, eikä vieläkään ihan vakuuta. Branagh on jälleen tahattomankin koominen monikerroksisten viiksiensä ja ylikorostetun aksenttinsa kanssa. Silti joko hän on tässä hieman hillitympi kuin Idän pikajunan arvoituksessa tai sitten olin ehtinyt tottua hänen Poirot-tulkintaansa, sillä Branagh ei häirinnyt samalla lailla kuin viimeksi. Hänen kyseenalaisesti toteutetut viiksensä sen sijaan häiritsivät minua edelleen ja Poirotin ollessa ruudulla, huomasin vähän väliä tuijottavani vain hänen viiksiään. Viiksiin kohdistunut internet-pilkka ei ole jäänyt tekijöiltä huomaamatta ja elokuva käyttääkin ensimmäiset kymmenen minuuttiaan lähinnä perustelemaan Poirotin naamakarvoitusta.

     Branaghin lisäksi myös Tom Batemanin esittämä Bouc tekee paluun Idän pikajunan arvoituksesta, mutta muuten näyttelijäkaarti on pistetty vaihtoon. Annette Bening nähdään Boucin tiukkapipoisena äitinä Euphemiana. Gal "Wonder Woman" Gadot ja negatiiviseen huomioon joutunut Armie Hammer näyttelevät vastanainutta pariskuntaa Linnet Ridgewayta ja Simon Doylea, kun taas Sex Education -sarjasta (2019-) tuttu Emma Mackey näyttelee Simoniin palavasti rakastunutta Jacqueline de Bellefortia. Jennifer Saunders esittää Linnetin kummitäti Marie Van Schuyleriä ja Dawn French tämän assistenttia, rouva Bowersia. Ali Fazal näyttelee Linnetin serkkua, asianajaja Andrew Katchadouriania, Game of Thrones -sarjan (2011-2019) alkukausilla nähdyn Rose Leslien esittäessä Linnetin apulaista Louisea. Sophie Okonedo nähdään kuuluisana jazz-laulajana Salome Otterbournena ja Black Pantherista (2018) tuttu Letitia Wright tämän sukulaistyttö Rosaliena. Koomikko Russell Brand tekee yllättävänkin vakavan roolin lääkäri Linus Windleshamina. Näyttelijät hoitavat hommansa pätevästi ja lähes jokaisesta saadaan jotain irti elokuvan aikana, kun itse kukin päätyy Poirotin epäillyksi.

Huolimatta alun kymmenminuuttisesta mustavalkoisesta prologista diginuorennetun Branaghin ja hömelöiden viiksien selityksen kera, yllätyin siitä, että Kuolema Niilillä onkin ihan pätevä murhamysteerielokuva ja huomattava parannus heikon Idän pikajunan arvoituksen jälkeen. Tästäkin leffasta löytyy omat ongelmansa, kuten turhan pitkä kesto. Varsinkin filmin alkupäässä on reippaasti tiivistämisen varaa. On toisaalta hyvä, että elokuva käyttää aikansa esitelläkseen hahmot kunnolla ennen kuin murha tapahtuu, jotta katsojalla on heti käsitys erilaisista mahdollisista motiiveista tekoon, mutta samalla leffa voisi hypätä nopeammin murhaan, sillä vasta siinä kohtaa elokuva tuntuu oikeasti lähtevän liikkeelle. Filmin toinen puolikas on selvästi parempi kuin ensimmäinen ja sen aikana huomasin epäileväni jatkuvasti eri tyyppiä syylliseksi ennen varsinaista paljastusta.

En ole lukenut Christien kirjaa, enkä ollut tainnut katsoa edes elokuvan traileria, sillä minulle tuli yllätyksenä jopa se, kuka tarinassa murhataan. Tämä loikin omaan katselukokemukseeni miellyttävän jännitteen alkupäästä lähtien, sillä ennen kuin ryhdyin pohtimaan, kuka on murhan takana, minun piti ensin hoksata, kuka tulisi olemaan uhri. Elokuvasta löytyy joitain ihan onnistuneen tiivistunnelmaisia kohtauksia ja varsinkin loppuhuipennus paljastusten kera on mainion jännittävästi rakennettu. Kokonaisuutena Kuolema Niilillä on hieman ontuva paketti, mutta aloin vihdoin nähdä potentiaalia Branaghin yrityksessä luoda Hercule Poirotin ympärille omaa elokuvasarjaansa.

Branaghin ohjaus on taidokkaampaa tällä kertaa, mutta silti toivon, että joku muu ottaisi ohjakset, jos filmille päätetään tehdä jatkoa. Michael Greenin käsikirjoitus toimii, joskin ensimmäistä tuntia olisi voinut tiivistää jo kirjoitusvaiheessa. Teknisiltä ansioiltaan Kuolema Niilillä on myös ailahteleva teos. Elokuva on ihan hyvin kuvattu, joskin ihmettelin kaiken aikaa päätöstä kuvata Poirotia yläkulmasta. Lisäksi leffaa katsoessa on kiusallisenkin selvää, milloin sitä on kuvattu paikan päällä ja milloin studiossa. Luonnossa kuvatut otokset ovat näyttäviä ja kauniita, mutta kun siirrytään studioon, taustakankaat ja liian kirkkaat spottivalot tekevät elokuvasta välillä jopa visuaalisesti ruman. Asiaa eivät auta leffan heikot, viimeistelemättömiltä näyttävät erikoistehosteet. Lavasteet ja asut ovat kuitenkin hienot ja aikaan sopivat. Äänimaailma toimii muuten, mutta leffaan on jostain syystä päätetty lisätä muutamia täysin tarpeettomia äkkisäikäytyksiä eri eläinten kautta. Patrick Doylen säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti, lisäten seikkailun, mysteerin ja muinaisen Egyptin henkeä.

Yhteenveto: Kuolema Niilillä on kelpo murhamysteerielokuva ja selvä parannus laimean Idän pikajunan arvoituksen jälkeen. Kenneth Branagh ei vieläkään ihan vakuuta outojen viiksiensä kanssa Hercule Poirotina - ei, vaikka viiksiä yritetään kuinka perustella filmin alussa. Branagh ajaa kuitenkin asiansa paremmin tällä kertaa ja varsinkin loppupäässä hoitaa tonttinsa niin näyttelijänä kuin ohjaajana kelvollisesti. Muu näyttelijäkaarti suoriutuu hyvin osistaan. Toteutukseltaan elokuva on aika ailahteleva. Sen rytmityksessä on ongelmia ja filmillä kestää turhan kauan aikaa oikeasti käynnistyä. Lisäksi leffan visuaalinen ilme heittelee, riippuen siitä, mikä kaikki on kuvattu studiossa vihreää kangasta vasten ja heikkojen erikoistehosteiden kera. Leffasta löytyy kuitenkin tarpeeksi onnistumisia, liittyen katsojan epäilysten ovelaan ohjailuun ja tiettyihin jännittäviin hetkiin, jotta se pääsee plussan puolelle. Ei Kuolema Niilillä kovin ihmeellinen teos ole, mutta Idän pikajunan arvoituksen jälkeen koin sen varsin miellyttäväksi yllätykseksi ja tällä kertaa sanonkin, että katson ihan mielelläni jatkoa, jos sellaista tehdään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.2.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Death on the Nile, 2022, Scott Free Productions, The Estate of Agatha Christie, Twentieth Century Fox

Arvostelu: Coraline ja toinen todellisuus (Coraline - 2009)

CORALINE JA TOINEN TODELLISUUS

CORALINE

Ohjaus: Henry Selick
Pääosissa: Dakota Fanning, Teri Hatcher, Robert Bailey Jr., John Hodgman, Keith David, Jennifer Saunders, Dawn French ja Ian McShane
Genre: animaatio, fantasia, jännitys
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 12

Coraline, eli suomalaisittain Coraline ja toinen todellisuus perustuu Neil Gaimanin samannimiseen kirjaan vuodelta 2002. Elokuvan työstäminen lähti liikkeelle jo ennen kirjan julkaisua, kun Gaiman tapasi ohjaaja Henry Selickin. Selick kiinnostui kirjasta ja koska Gaiman fanitti Selickin aiempaa elokuvaa, Painajainen ennen joulua (The Nightmare Before Christmas - 1993), hän suostui heti Selickin pyyntöön tehdä kirjasta filmatisointi. Painajainen ennen joulua -leffan tavoin Selick halusi toteuttaa myös Coralinen nukkeanimaationa. Elokuvaa varten rakennettiin jättimäisiä lavasteita ja sitä työstettiin usean vuoden ajan. Lopulta helmikuun 5. päivä 2009, tasan kymmenen vuotta sitten, filmi sai ensi-iltansa Portlandin elokuvajuhlilla, minkä jälkeen se alkoi leviämään ympäri maailman. Elokuva oli pienimuotoinen menestys, mistä myös kriitikot innostuivat kovasti. Leffa voitti useita palkintoja ja oli ehdolla mm. parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnosta. Vuosien varrella filmistä on tullut jonkin sortin moderni klassikko animaatiointoilijoiden keskuudessa. Itse en kuitenkaan käynyt katsomassa Coralinea, kun se ilmestyi Suomeen. Kiinnostukseni sitä kohtaan heräsi vasta, kun kuulin koulussa monilta, että kyseessä on yksi pelottavimmista animaatioista ikinä. Vasta vuonna 2014, kun animaatiokurssin aikana meille näytettiin pari pätkää elokuvasta ja sen teosta, kiinnostuin siitä todella ja kävin samana päivänä vuokraamassa sen. Pidin leffasta todella paljon, joten ostin sen Blu-rayna ja olen katsonut sen muutaman kerran uudestaan. Kun kesällä 2018 huomasin, että Coraline ja toinen todellisuus täyttäisi helmikuussa 2009 kymmenen vuotta, päätin katsoa leffan uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi! Hyvää syntymäpäivää Coraline!

Ankean tylsää elämää puutarhurivanhempiensa kanssa viettävä nuori Coraline-tyttö löytää asunnostaan oven, joka johtaa rinnakkaismaailmaan, jossa kaikki vaikuttaisi olevan paremmin - vanhemmatkin ovat siellä iloisia! Aluksi paikka tuntuu kuin unelmalta Coralinelle, mutta pikkuhiljaa hän huomaa, että siellä on jotain pahasti vialla...

Pääroolissa Coraline Jonesina kuullaan nuori Dakota Fanning, joka on erinomainen valinta rooliin, sillä hän tuo hienosti esille Coralinen tunteet pelkällä äänellään - oli hahmo sitten innokas, turhautunut tai surullinen. Aluksi hahmo saattaa vaikuttaa hieman ilkeältä, sillä hän puhuu välillä aika inhottavaan sävyyn. Tähän kuitenkin löytyy täysin ymmärrettäviä syitä, sillä Coralinen vanhemmilla ei ole aikaa tyttärelleen, eikä heitä tunnu kiinnostavan tytön asiat lainkaan, minkä lisäksi kukaan ei sano Coralinen nimeä oikein. Hapan puhetapa on hahmon suojautumiskeino, mutta hän ei ole kuitenkaan pelkästään tympeä muille. Elokuvan aikana Coraline osoittaa useasti olevan lämpöä ja rakkautta kaipaava seikkailunhaluinen persoona ja pidän todella paljon siitä, kuinka hahmo kehittyy läpi leffan. Coraline on erinomaisesti kirjoitettu päähenkilö ja hyvin uskottava nuori naisenalku.
     Coralinen vanhemmat eivät todellakaan ole yhtä mielenkiintoisia hahmoja kuin tyttärensä, mutta heidän on tarkoituskin olla tylsiä. Sarkastisen töykeästi puhuva äiti (Teri Hatcher) ja selkeästi pahasta unenpuutteesta kärsivä isä (John Hodgman) työskentelevät puutarhakataloginsa kanssa, eikä kumpikaan jaksa kuunnella, mitä Coralinella on sanottavanaan. Jo yhden kohtauksen jälkeen voi hyvin ymmärtää, miksi Coraline näkee vaihtoehtotodellisuuden paljon ihanampana kotina.
     Coralinella ja hänen vanhemmillaan on hyvin eriskummallisia naapureita. Alakerrassa asuu iäkäs ex-näyttelijäduo April (Jennifer Saunders) ja Miriam (Dawn French), jotka ovat erittäin hauskoja tapauksia. Heidän outo luonteensa ja heidän suhteensa koiriinsa tarjoavat useat naurut, joita vahvistaa hulvaton äänityö Saundersilta ja Frenchiltä, jotka ovat todella päässeet leikkimään hahmojensa kanssa. Yläkerrassa taas asustelee sirkustaiteilija Bobinsky (mainio Ian McShane), joka ei ole niinkään hauska, mutta sitäkin oudompi sekä ulkonäöltään että tavoiltaan. Lähistöllä asuu myös nuori poika Wybie (Robert Bailey Jr.), joka luotiin vasta elokuvaa varten. Wybien on tarkoitus luoda jonkinlaista seuraa Coralinelle, vaikkei hänkään mikään kummoinen ystävä ole, sillä Wybiekaan ei kuuntele yhtään Coralinen puheita, mikä johtaa hyvin turhauttavaan tunteeseen. Wybiella on kissa (äänenä Keith David), josta on saatu hienosti oma hahmonsa. Coralinea ja kissaa lukuunottamatta rinnakkaistodellisuudessa jokaisesta hahmosta on olemassa toinen versio, jotka ovat myös hyvin kiehtovia tapauksia - etenkin Coralinen vanhemmat ovat paljon mielenkiintoisemmat kuin tylsät oikeat versiot...

Kuten jo nopeasti sanoin, Coraline ja toinen todellisuus -elokuva nauttii kaikkien aikojen pelottavimman lastenleffan maineesta, eikä mikään ihme. Kyseessä nimittäin on hyvinkin jännittävä filmi, joka lainailee paljon kuvastoa klassisista kauhuelokuvista ja hyödyntää niitä upeasti läpi filmin. Perheen pienimmille elokuva ei todellakaan sovi ja leffan K7-ikäraja on hieman kummallinen päätös, sillä elokuva saa jopa aikuiskatsojan jännittämään tosissaan. Filmiin on hienosti luotu goottimaista kauhumaailmaa, joka on samaan aikaan hyvin lumoavan maaginen, mutta myös luotaantyöntävän karmiva. Elokuva jopa tarjoaa pari kunnon säikäytystä, jotka saivat ainakin minut säpsähtämään. En yleensä välitä äkkisäikäytyksistä ja pidän niitä lähinnä halpana kauhukikkana, mutta jos lastenleffa onnistuu tosissaan säikäyttämään, tekijät ovat onnistuneet todella hyvin tunnelmassaan. Erinomaisena vastapainona kauhuhengelle mukana on myös oivallista huumoria, mitä esimerkiksi April ja Miriam tarjoavat. Huumori on rytmitetty mestarillisesti, jolloin sitä tarjoillaan juuri oikeissa kohtauksissa, eivätkä kauhu ja komedia vie toisiltaan pois tunnelmaa. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä läpi leffan ja se vie mahtavasti mukanaan.

Myös itse tarina on hyvin mukaansatempaava. Katsojana lyöttäytyy Coralinen puolelle heti alussa, kun ensimmäisestä kohtauksesta alkaen voi huomata, kuinka pitkästyttävän ikävää hänen elämänsä on. Tästä syystä kun Coraline löytää salaisen oven ja käytävän rinnakkaismaailmaan, katsojana haluaa lähteä tytön mukaan tutkimaan paikkaa. Tekijät ovat huikeasti saaneet aikaiseksi taianomaisen maailman, jonne itsekin voisi jäädä asustelemaan... kunnes alkaa huomata kaikenlaisia pieniä outouksia, jotka viestivät, että nyt ei ole kaikki kunnossa. Elokuva rakentaa loistavasti tunnelmaansa ja lumoaa katsojansa yhä vain paremmin. Näin jännittävät kohtaukset tehoavat entistäkin voimakkaammin, sillä mahtavan maailmanrakentamisen ja tarinankertomisen ansiosta katsoja on imaistu syvälle seikkailuun mukaan. Filmi pitää tunnelmansa hienosti kasassa aina loppuun saakka. Huipennuksesta minulta tosin löytyy pientä negatiivista sanottavaa. Se nimittäin kiirehtii hieman liikaa ja jotkut tapahtumat tuntuvat ratkeavan liian helposti. Coralinen täytyy löytää erilaisia esineitä, eikä hänen valitettavasti tunnu tarvitsevan nähdä vaivaa onnistuakseen siinä. Onneksi kamppailu tarinan kammottavaa pahuutta vastaan on kuitenkin paljon paremmin rytmitetty ja siihen on saatu todellista epätoivon tunnetta. Leffan pahiksesta puheenollen, kun todella alkaa miettiä, mitä hahmo on puuhaillut jo ties kuinka kauan, muuttuu tarina entistäkin pelottavammaksi.

Coraline ja toinen todellisuus on myös aivan mielettömän upeasti animoitu. Elokuva on tosiaan toteutettu nukkeanimaationa, eikä voi muuta kuin ihailla kaikkea sitä kovaa työtä, mikä leffan tekoon on käytetty. Muutamia pieniä liikkeessä tapahtuvia nykimisiä lukuunottamatta elokuva on visuaalisesti täydellinen. Filmiin rakennetut pienoismallilavasteet ovat täynnä mitä näyttävimpiä yksityiskohtia. Esimerkiksi talo, missä Coraline asuu vanhempiensa kanssa, on pienillä tavoilla saatu näyttämään hyvinkin todelliselta. Eräässä teatterikohtauksessa jättimäinen sali on vaikuttava näky, minkä lisäksi vauhdikkaammissa kohtauksissa, joissa esiintyy kymmeniä kipittäviä hiiriä, täytyy vain kunnioittaa tekijöiden panosta, sillä niiden kohtausten teko on varmasti ollut aivan järjettömän vaativa urakka. Hahmojen ulkoasu on karikatyyrimäinen, mutta sopii täysin leffan henkeen. Värimaailmalla on hienosti korostettu tylsää todellista maailmaa harmaan eri sävyin, kun taas rinnakkaistodellisuus on täynnä värejä. Elokuva on myös mestarillisesti leikattu. Etenkin alkupäässä muutamien kohtauksien välissä tapahtuu todella kekseliäitä siirtymiä. Äänimaailmakin on fantastisesti rakennettu. Ääniefekteihin on tuotu kauhuelementtejä mukaan ja Bruno Coulaisin melankoliset ja jännittävät sävellykset tuovat oman lumoavan lisäyksensä elokuvan tunnelmaan. Ohjaaja-käsikirjoittaja Henry Selick on onnistunut Coralinen kanssa mahtavasti. Selick on työstänyt kiehtovan käsikirjoituksen ja luonut siihen mitä parhaimman tunnelman, minkä ansiosta leffa toimii vielä monien katselukertojen jälkeen ihan yhtä hienosti.

Yhteenveto: Coraline ja toinen todellisuus on fantastinen kauhuseikkailu, mistä kaikki voivat nauttia. Heikkohermoisille ja perheen pienimmille leffa voi tosin olla liiankin karmiva, mutta muuten sen upea tunnelma lähinnä lumoaa. Elokuva rakentaa tarinaansa ja päähenkilöään erinomaisesti, ja katsojana lähtee kiehtoutuneena tutkimaan erikoista maailmaa Coralinen kanssa. Mukana on useita hauskoja tilanteita, sekä hyvinkin jännittäviä hetkiä. Leffa ei onneksi päästä katsojaansa helpolla, vaan pelottelee hienosti loppuun saakka. Lopusta minun täytyy kuitenkin sanoa, että huipennus kiirehtii hieman liikaa, jolloin Coraline tuntuu selviävän joistain tilanteista turhankin helposti. Tästä huolimatta kyseessä on aivan mahtava elokuva, mikä on myös animoitu huikean taidokkaasti. Filmi häikäisee vähän väliä upealla tyylillään ja näyttävällä kuvastollaan. Suosittelen Coralinea erittäin lämpimästi kaikille animaatioelokuvien, sekä hauskojen että jännittävien seikkailujen ystäville. Jos lapsenne alkavat kiinnostua kauhuleffoista, mutta heillä ei ole vielä ikää mihinkään kunnon kauhuteoksiin, on Coraline ja toinen todellisuus täydellinen tapa aloittaa heidän kauhuleffamatkansa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Coraline, 2009, Laika Entertainment, Focus Features, Pandemonium