Arvostelu: Wendell & Wild (2022)

WENDELL & WILD

Ohjaus: Henry Selick

Pääosissa: Lyric Ross, Keegan-Michael Key, Jordan Peele, Angela Bassett, James Hong, Ving Rhames, Sam Zelaya, Tamara Smart, Seema Virdi, Ramona Young, Maxine Peake, David Harewood, Gary Gatewood ja Gabrielle Dennis

Genre: animaatio, fantasia, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 13

Wendell & Wild on stop motion -animaatiot Painajainen ennen joulua (The Nightmare Before Christmas - 1993) ja Coraline ja toinen todellisuus (Coraline - 2009) ohjanneen Henry Selickin uusi elokuva. Selick laati leffan tarinan ja ryhtyi sitten kirjoittamaan siitä elokuvakäsikirjoitusta yhdessä koomikkona ja myöhemmin elokuvien Get Out (2017) ja Us (2019) ohjaajana tunnetun Jordan Peelen kanssa. Vuonna 2018 kaksikko sai Netflixin kiinnostumaan leffasta ja animointiprosessi käynnistyi. Vuonna 2020 koronaviruspandemian alettua elokuvan tuotanto vaikeutui, kun sitä jouduttiin työstämään eri tavoin etänä, mutta lopulta filmi saatiin valmiiksi ja lopulta Wendell & Wild saapui Netflixiin lokakuussa 2022. Itse innostuin heti, kun kuulin Selickin työstävän uutta stop motion -animaatiota ja innostukseni kasvoi, kun kuulin Peelen olevan mukana projektissa. Katsoin Wendell & Wildin heti julkaisupäivänä halloweenjuhlissa, yhdessä Episodi-lehteen kirjoittavan tyttöystäväni, Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni ja cosplayta harrastavan kaverini kanssa.

Omasta huvipuistostaan haaveilevat demoniveljekset Wendell ja Wild yrittävät huijata auto-onnettomuuden takia orvoksi jäänyttä tyttöä, Kat Elliotia, päästäkseen elävien maailmaan. Kat on kuitenkin löytänyt itsestään voimia, joihin demonit eivät ole varautuneet.

Koomikkokaksikko Keegan-Michael Key ja Jordan Peele (joka toimii myös leffan toisena käsikirjoittajana ja tuottajana) kuullaan elokuvan nimikkodemoneina, Wendellinä ja Wildinä. Demoniveljekset raatavat päivät pitkät huvipuistoa pyörittävän jättimäisen isänsä Buffalo Belzerin (Ving Rhymes) päässä, kasvattaen tälle lisää hiuksia. Yksitoikkoista duunia tehdessään Wendell ja Wild saavat neronleimauksen perustaa oman huvipuistonsa ja sitä varten he tarvitsevat apua elävältä ihmiseltä, joka sattuu olemaan vanhempansa auto-onnettomuudessa menettänyt tyttö Kat Elliot (Lyric Ross), joka on elokuvan todellinen päähenkilö. Lapsuuden trauma on asettanut Katin rikolliselle polulle ja hänet on lopulta passitettu paikalliseen tyttökouluun nunnien valvovan silmän alle. Kat on ihan kiinnostava tapaus, kun hän löytää itsestään voimia, joilla hän päättää käyttää demoneita omiin hyötyihinsä. Silti tyttö jää hilpeiden demoniveljien varjoon.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa tyttökoulua pyörittävä isä Bests (James Hong), koulussa opettava sisar Helley (Angela Bassett), sekä siellä opiskelevat Raúl (Sam Zelaya), Sloane (Seema Virdi), Sweetie (Ramona Young) ja Siobhan (Tamara Smart), jonka vanhemmat, Lane ja Irmgard Klaxon (David Harewood ja Maxine Peake) periaatteessa omistavat elokuvan tapahtumapaikkana toimivan Rust Bankin kaupungin. Sivuhahmot ovat hieman ailahtelevampia tapauksia, eivätkä he säväytä samalla lailla kuin nimikkoduo. Erityisesti pahisvirkaa ajavat Klaxonit ovat tylsiä tapauksia.

Painajainen ennen joulua ja Coraline ja toinen todellisuus kuuluvat suosikkianimaatioideni joukkoon, erityisesti kun ne koettelevat rajoja, kuinka karmivia juttuja lapsille voi näyttää, joten olin erittäin innoissani, kun kuulin niiden ohjaajan Henry Selickin tarjoavan kolmentoista vuoden tauon jälkeen uuden animaatioelokuvan. Vielä enemmän innostuin siitä, että mahtavien Get Outin ja Nopen ohjaaja ja hauska koomikko Jordan Peele on mukana tuottajana ja käsikirjoittajana. Siksi onkin sääli todeta, että Wendell & Wild on harmillisen keskinkertainen tekele ja itselleni yksi ilmestymisvuotensa isoimmista pettymyksistä. Tämä johtuu nimenomaan Selickin ja Peelen käsikirjoituksesta, sekä sen pohjalta Selickin ohjauksesta.

Elokuvan nimikkohahmot ovat lystikkäät veijarit ja heidän velmua suunnitelmaansa lähtee seuraamaan ihan mielellään. Samoin orvoksi jääneen Katin matka kiinnostaa ja näiden kolmen hahmon kohtaamista odottaa, etenkin kun hahmot haluavat hyödyntää toisiaan eri tavoin. Tässä on hyvä premissi oivalle animaatioleffalle, joka sopisi täydellisesti koko perheen yhteiseen halloween-ajan elokuvailtaan. Selick ja Peele ovat kuitenkin täyttäneet elokuvan liian monilla kuvioilla, jotka eivät jaksa innostaa ja jotka tekevät potentiaalisesti tehokkaan simppelistä tarinasta turhan monimutkikkaan. Elokuva menettää tehoaan jo ensimmäisen puoliskonsa aikana. Siitä ei löydy kunnon potkua, vaan elokuva etenee jopa hieman pitkäveteisesti. Kaikki jää jotenkin alikehitetyksi ja niinpä loppupään käänteet ja suuri huipennus eivät tee mitään vaikutusta. Tämän sopan keskeltä löytyy mahdollisesti erittäin hyvä tuotos, mutta tällaisena saatu filmi jätti minut kylmäksi.

Visuaalisesti kyseessä on kuitenkin mainio elokuva. Stop motionina toteutettu nukkeanimaatio on pääasiassa näyttävää ja vaikkei käsikirjoitus vakuutakaan, elokuvaa kelpaa katsella sen tyylikkään toteutuksen ansiosta. En voi muuta kuin ihailla animaattoreiden huolellista, kärsivällistä ja siistiä kädenjälkeä. Hahmot liikkuvat sulavasti ja veikeät taustat ovat pullollaan yksityiskohtia. Filmi on myös miellyttävän värikäs. Visuaalisella puolella minua häiritsi vain Selickin päätös jättää hahmojen kasvoissa näkyviin palasten väleihin jäävät raot. Selick koki stop motion -animaation kehittyneen niin pitkälle ja sulavaksi, että se on alkanut jo näyttämään tietokonetyöltä. Niinpä hän päätti tarkoituksellisesti tehdä mukaan "virheitä", korostaakseen käsityötä. Äänimaailmakin on oivasti rakennettu ja Bruno Coulaisin säveltämä musiikki tunnelmoi kelvollisesti.

Yhteenveto: Wendell & Wild on erittäin hyvistä lähtökohdistaan huolimatta harmillisen keskinkertainen animaatioelokuva, joka kaipaisi mojovaa lisäpotkua. Ihan kiinnostavasti käynnistyvä elokuva menettää nopeasti tehoaan ja muuttuu vähitellen jopa aika raskassoutuiseksi. Periaatteessa simppeli tarina on kiemurreltu turhan monimutkikkaaksi. Huumori jää aika latteaksi, eikä leffa ole niin karmiva kuin ohjaaja Henry Selickin aiempien animaatioelokuvien perusteella voisi toivoa. Hahmot ovat kelvollisia, joskin pahisosasto jättää aika kylmäksi. Animaatiojälki on pääasiassa komeaa, mutta itse en piitannut siitä, että tietyt virheet on tarkoituksella haluttu jättää kuvaan. Wendell & Wild oli minulle siis aikamoinen pettymys, minkä takia kestikin puoli vuotta elokuvan julkaisemisesta, että edes halusin pistää siitä arviota ulos. Veikkaisin monen innostuvan katsomaan sen Selickin aiempien töiden perusteella, mutta varoitan, ettei hän onnistu läheskään niin hyvin kuin aiemmin. Wendell & Wild sopii kuitenkin tarpeeksi passelisti koko perheen yhteiseen halloween-leffailtaan, kun lapset haluaisivat katsoa jotain jännittävämpää, mutta heillä ei ole vielä ikää edes haaveilla kunnon kauhuelokuvien katselusta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wendell & Wild, 2022, Netflix, Netflix Animation, Monkeypaw Productions, Artists First, Gotham Group, SIF 309 Film Music

Arvostelu: Coraline ja toinen todellisuus (Coraline - 2009)

CORALINE JA TOINEN TODELLISUUS

CORALINE

Ohjaus: Henry Selick
Pääosissa: Dakota Fanning, Teri Hatcher, Robert Bailey Jr., John Hodgman, Keith David, Jennifer Saunders, Dawn French ja Ian McShane
Genre: animaatio, fantasia, jännitys
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 12

Coraline, eli suomalaisittain Coraline ja toinen todellisuus perustuu Neil Gaimanin samannimiseen kirjaan vuodelta 2002. Elokuvan työstäminen lähti liikkeelle jo ennen kirjan julkaisua, kun Gaiman tapasi ohjaaja Henry Selickin. Selick kiinnostui kirjasta ja koska Gaiman fanitti Selickin aiempaa elokuvaa, Painajainen ennen joulua (The Nightmare Before Christmas - 1993), hän suostui heti Selickin pyyntöön tehdä kirjasta filmatisointi. Painajainen ennen joulua -leffan tavoin Selick halusi toteuttaa myös Coralinen nukkeanimaationa. Elokuvaa varten rakennettiin jättimäisiä lavasteita ja sitä työstettiin usean vuoden ajan. Lopulta helmikuun 5. päivä 2009, tasan kymmenen vuotta sitten, filmi sai ensi-iltansa Portlandin elokuvajuhlilla, minkä jälkeen se alkoi leviämään ympäri maailman. Elokuva oli pienimuotoinen menestys, mistä myös kriitikot innostuivat kovasti. Leffa voitti useita palkintoja ja oli ehdolla mm. parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnosta. Vuosien varrella filmistä on tullut jonkin sortin moderni klassikko animaatiointoilijoiden keskuudessa. Itse en kuitenkaan käynyt katsomassa Coralinea, kun se ilmestyi Suomeen. Kiinnostukseni sitä kohtaan heräsi vasta, kun kuulin koulussa monilta, että kyseessä on yksi pelottavimmista animaatioista ikinä. Vasta vuonna 2014, kun animaatiokurssin aikana meille näytettiin pari pätkää elokuvasta ja sen teosta, kiinnostuin siitä todella ja kävin samana päivänä vuokraamassa sen. Pidin leffasta todella paljon, joten ostin sen Blu-rayna ja olen katsonut sen muutaman kerran uudestaan. Kun kesällä 2018 huomasin, että Coraline ja toinen todellisuus täyttäisi helmikuussa 2009 kymmenen vuotta, päätin katsoa leffan uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi! Hyvää syntymäpäivää Coraline!

Ankean tylsää elämää puutarhurivanhempiensa kanssa viettävä nuori Coraline-tyttö löytää asunnostaan oven, joka johtaa rinnakkaismaailmaan, jossa kaikki vaikuttaisi olevan paremmin - vanhemmatkin ovat siellä iloisia! Aluksi paikka tuntuu kuin unelmalta Coralinelle, mutta pikkuhiljaa hän huomaa, että siellä on jotain pahasti vialla...

Pääroolissa Coraline Jonesina kuullaan nuori Dakota Fanning, joka on erinomainen valinta rooliin, sillä hän tuo hienosti esille Coralinen tunteet pelkällä äänellään - oli hahmo sitten innokas, turhautunut tai surullinen. Aluksi hahmo saattaa vaikuttaa hieman ilkeältä, sillä hän puhuu välillä aika inhottavaan sävyyn. Tähän kuitenkin löytyy täysin ymmärrettäviä syitä, sillä Coralinen vanhemmilla ei ole aikaa tyttärelleen, eikä heitä tunnu kiinnostavan tytön asiat lainkaan, minkä lisäksi kukaan ei sano Coralinen nimeä oikein. Hapan puhetapa on hahmon suojautumiskeino, mutta hän ei ole kuitenkaan pelkästään tympeä muille. Elokuvan aikana Coraline osoittaa useasti olevan lämpöä ja rakkautta kaipaava seikkailunhaluinen persoona ja pidän todella paljon siitä, kuinka hahmo kehittyy läpi leffan. Coraline on erinomaisesti kirjoitettu päähenkilö ja hyvin uskottava nuori naisenalku.
     Coralinen vanhemmat eivät todellakaan ole yhtä mielenkiintoisia hahmoja kuin tyttärensä, mutta heidän on tarkoituskin olla tylsiä. Sarkastisen töykeästi puhuva äiti (Teri Hatcher) ja selkeästi pahasta unenpuutteesta kärsivä isä (John Hodgman) työskentelevät puutarhakataloginsa kanssa, eikä kumpikaan jaksa kuunnella, mitä Coralinella on sanottavanaan. Jo yhden kohtauksen jälkeen voi hyvin ymmärtää, miksi Coraline näkee vaihtoehtotodellisuuden paljon ihanampana kotina.
     Coralinella ja hänen vanhemmillaan on hyvin eriskummallisia naapureita. Alakerrassa asuu iäkäs ex-näyttelijäduo April (Jennifer Saunders) ja Miriam (Dawn French), jotka ovat erittäin hauskoja tapauksia. Heidän outo luonteensa ja heidän suhteensa koiriinsa tarjoavat useat naurut, joita vahvistaa hulvaton äänityö Saundersilta ja Frenchiltä, jotka ovat todella päässeet leikkimään hahmojensa kanssa. Yläkerrassa taas asustelee sirkustaiteilija Bobinsky (mainio Ian McShane), joka ei ole niinkään hauska, mutta sitäkin oudompi sekä ulkonäöltään että tavoiltaan. Lähistöllä asuu myös nuori poika Wybie (Robert Bailey Jr.), joka luotiin vasta elokuvaa varten. Wybien on tarkoitus luoda jonkinlaista seuraa Coralinelle, vaikkei hänkään mikään kummoinen ystävä ole, sillä Wybiekaan ei kuuntele yhtään Coralinen puheita, mikä johtaa hyvin turhauttavaan tunteeseen. Wybiella on kissa (äänenä Keith David), josta on saatu hienosti oma hahmonsa. Coralinea ja kissaa lukuunottamatta rinnakkaistodellisuudessa jokaisesta hahmosta on olemassa toinen versio, jotka ovat myös hyvin kiehtovia tapauksia - etenkin Coralinen vanhemmat ovat paljon mielenkiintoisemmat kuin tylsät oikeat versiot...

Kuten jo nopeasti sanoin, Coraline ja toinen todellisuus -elokuva nauttii kaikkien aikojen pelottavimman lastenleffan maineesta, eikä mikään ihme. Kyseessä nimittäin on hyvinkin jännittävä filmi, joka lainailee paljon kuvastoa klassisista kauhuelokuvista ja hyödyntää niitä upeasti läpi filmin. Perheen pienimmille elokuva ei todellakaan sovi ja leffan K7-ikäraja on hieman kummallinen päätös, sillä elokuva saa jopa aikuiskatsojan jännittämään tosissaan. Filmiin on hienosti luotu goottimaista kauhumaailmaa, joka on samaan aikaan hyvin lumoavan maaginen, mutta myös luotaantyöntävän karmiva. Elokuva jopa tarjoaa pari kunnon säikäytystä, jotka saivat ainakin minut säpsähtämään. En yleensä välitä äkkisäikäytyksistä ja pidän niitä lähinnä halpana kauhukikkana, mutta jos lastenleffa onnistuu tosissaan säikäyttämään, tekijät ovat onnistuneet todella hyvin tunnelmassaan. Erinomaisena vastapainona kauhuhengelle mukana on myös oivallista huumoria, mitä esimerkiksi April ja Miriam tarjoavat. Huumori on rytmitetty mestarillisesti, jolloin sitä tarjoillaan juuri oikeissa kohtauksissa, eivätkä kauhu ja komedia vie toisiltaan pois tunnelmaa. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä läpi leffan ja se vie mahtavasti mukanaan.

Myös itse tarina on hyvin mukaansatempaava. Katsojana lyöttäytyy Coralinen puolelle heti alussa, kun ensimmäisestä kohtauksesta alkaen voi huomata, kuinka pitkästyttävän ikävää hänen elämänsä on. Tästä syystä kun Coraline löytää salaisen oven ja käytävän rinnakkaismaailmaan, katsojana haluaa lähteä tytön mukaan tutkimaan paikkaa. Tekijät ovat huikeasti saaneet aikaiseksi taianomaisen maailman, jonne itsekin voisi jäädä asustelemaan... kunnes alkaa huomata kaikenlaisia pieniä outouksia, jotka viestivät, että nyt ei ole kaikki kunnossa. Elokuva rakentaa loistavasti tunnelmaansa ja lumoaa katsojansa yhä vain paremmin. Näin jännittävät kohtaukset tehoavat entistäkin voimakkaammin, sillä mahtavan maailmanrakentamisen ja tarinankertomisen ansiosta katsoja on imaistu syvälle seikkailuun mukaan. Filmi pitää tunnelmansa hienosti kasassa aina loppuun saakka. Huipennuksesta minulta tosin löytyy pientä negatiivista sanottavaa. Se nimittäin kiirehtii hieman liikaa ja jotkut tapahtumat tuntuvat ratkeavan liian helposti. Coralinen täytyy löytää erilaisia esineitä, eikä hänen valitettavasti tunnu tarvitsevan nähdä vaivaa onnistuakseen siinä. Onneksi kamppailu tarinan kammottavaa pahuutta vastaan on kuitenkin paljon paremmin rytmitetty ja siihen on saatu todellista epätoivon tunnetta. Leffan pahiksesta puheenollen, kun todella alkaa miettiä, mitä hahmo on puuhaillut jo ties kuinka kauan, muuttuu tarina entistäkin pelottavammaksi.

Coraline ja toinen todellisuus on myös aivan mielettömän upeasti animoitu. Elokuva on tosiaan toteutettu nukkeanimaationa, eikä voi muuta kuin ihailla kaikkea sitä kovaa työtä, mikä leffan tekoon on käytetty. Muutamia pieniä liikkeessä tapahtuvia nykimisiä lukuunottamatta elokuva on visuaalisesti täydellinen. Filmiin rakennetut pienoismallilavasteet ovat täynnä mitä näyttävimpiä yksityiskohtia. Esimerkiksi talo, missä Coraline asuu vanhempiensa kanssa, on pienillä tavoilla saatu näyttämään hyvinkin todelliselta. Eräässä teatterikohtauksessa jättimäinen sali on vaikuttava näky, minkä lisäksi vauhdikkaammissa kohtauksissa, joissa esiintyy kymmeniä kipittäviä hiiriä, täytyy vain kunnioittaa tekijöiden panosta, sillä niiden kohtausten teko on varmasti ollut aivan järjettömän vaativa urakka. Hahmojen ulkoasu on karikatyyrimäinen, mutta sopii täysin leffan henkeen. Värimaailmalla on hienosti korostettu tylsää todellista maailmaa harmaan eri sävyin, kun taas rinnakkaistodellisuus on täynnä värejä. Elokuva on myös mestarillisesti leikattu. Etenkin alkupäässä muutamien kohtauksien välissä tapahtuu todella kekseliäitä siirtymiä. Äänimaailmakin on fantastisesti rakennettu. Ääniefekteihin on tuotu kauhuelementtejä mukaan ja Bruno Coulaisin melankoliset ja jännittävät sävellykset tuovat oman lumoavan lisäyksensä elokuvan tunnelmaan. Ohjaaja-käsikirjoittaja Henry Selick on onnistunut Coralinen kanssa mahtavasti. Selick on työstänyt kiehtovan käsikirjoituksen ja luonut siihen mitä parhaimman tunnelman, minkä ansiosta leffa toimii vielä monien katselukertojen jälkeen ihan yhtä hienosti.

Yhteenveto: Coraline ja toinen todellisuus on fantastinen kauhuseikkailu, mistä kaikki voivat nauttia. Heikkohermoisille ja perheen pienimmille leffa voi tosin olla liiankin karmiva, mutta muuten sen upea tunnelma lähinnä lumoaa. Elokuva rakentaa tarinaansa ja päähenkilöään erinomaisesti, ja katsojana lähtee kiehtoutuneena tutkimaan erikoista maailmaa Coralinen kanssa. Mukana on useita hauskoja tilanteita, sekä hyvinkin jännittäviä hetkiä. Leffa ei onneksi päästä katsojaansa helpolla, vaan pelottelee hienosti loppuun saakka. Lopusta minun täytyy kuitenkin sanoa, että huipennus kiirehtii hieman liikaa, jolloin Coraline tuntuu selviävän joistain tilanteista turhankin helposti. Tästä huolimatta kyseessä on aivan mahtava elokuva, mikä on myös animoitu huikean taidokkaasti. Filmi häikäisee vähän väliä upealla tyylillään ja näyttävällä kuvastollaan. Suosittelen Coralinea erittäin lämpimästi kaikille animaatioelokuvien, sekä hauskojen että jännittävien seikkailujen ystäville. Jos lapsenne alkavat kiinnostua kauhuleffoista, mutta heillä ei ole vielä ikää mihinkään kunnon kauhuteoksiin, on Coraline ja toinen todellisuus täydellinen tapa aloittaa heidän kauhuleffamatkansa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Coraline, 2009, Laika Entertainment, Focus Features, Pandemonium

Arvostelu: Painajainen ennen joulua (The Nightmare Before Christmas - 1993)

PAINAJAINEN ENNEN JOULUA

THE NIGHTMARE BEFORE CHRISTMAS

Ohjaus: Henry Selick
Pääosissa: Chris Sarandon, Danny Elfman, Catherine O'Hara, William Hickey, Glenn Shadix, Edward Ivory ja Ken Page
Genre: jouluelokuva, animaatio, musikaali, kauhu
Kesto: 1 tunti 16 minuuttia
Ikäraja: 12

Joulu lähestyy ja näin aatonaatoksi keksin tehdä arvostelun elokuvalle, jonka nimi yksinään voisi viitata aikaan juuri ennen jouluaattoa: The Nightmare Before Christmas, eli suomalaisittain Painajainen ennen joulua. Näin elokuvan ensimmäisen kerran jo mitä luultavimmin ennen kuin edes aloitin koulun, eli yli kymmenen vuotta sitten. Painajainen ennen joulua on yksi ainoista jouluelokuvista, jotka olen katsonut lähes joka jouluna ja silti se jaksaa yhä vain riemastuttaa.

Jack-luuranko on Halloween-kaupungin isoin tähti, mutta hän on kyllästynyt jatkuvaan säikyttelyyn. Eräänä päivänä Jack eksyy Joulukaupunkiin, minkä erilaisuus kiehtoo häntä suuresti, jolloin hän päättää toteuttaa oman joulunsa karmiville kyläläisilleen.

Chris Sarandon ääninäyttelee Jack Skellingtonia, joka on elävä luuranko ja Halloweenkaupungin kuningas. Jack on kaupunkilaisten idoli ja he tekisivät vaikka mitä hänen eteensä. Joka vuosi Jack esiintyy halloweenjuhlassa kurpitsakuninkaana ja vaikka hän on suosittu, Jack kokee, että hänen elämästään puuttuu paljon. Hän ei varmasti olisi arvannut, että joulu on se, mikä tekisi hänestä kokonaisemman. Hahmo on hyvin mietitty ja onkin hienoa, että joulusta tulee niin paha pakkomielle hänelle, ettei hän yhtään mieti jonkin voivan mennä pieleen. Välillä hahmo on hauska, välillä jopa suloinen ja välillä karmiva. Jackin hihitysnauru on aivan loistava! Sarandonin ääni sopii hyvin Jackille. Kun Jack laulaa, hahmon äänenä kuullaan säveltäjä Danny Elfman. Jackilla on koira - tai no koiran haamu - nimeltä Zero.

Catherine O'Hara esittää Sallya, Frankensteinin hirviön kaltaista naista, joka on kasattu kuolleiden ruumiinosista. Sally on ihastunut Jackiin ja seuraileekin tätä usein. Hänen ongelmanaan on hänet kasannut, pyörätuolissa kulkeva, ilkeä tohtori Finkelstein (William Hickey), joka ei aio antaa Sallylle vapautta, jonka Sally haluaisi. Sally yrittää jatkuvasti myrkyttää tohtori Finkelsteinin, jotta voisi karata, mutta yritykset tuntuvat joka kerran epäonnistuvan jollain lailla. Onkin outoa, miksi tohtori Finkelstein edelleen luottaa Sallyyn. Sekä O'Hara että Hickey suoriutuvat rooleistaan mainiosti.
     Halloweenkaupungin pormestari (Glenn Shadix) on jokseenkin säälittävä tapaus, joka yrittää esittää tärkeää herraa, mutta joka ei mitenkään pärjäisi ilman Jackia. Hahmo on hyvä viittaus siihen, miten johtajahahmot yleensä tarvitsevat tuen taustalleen, sekä johtajien kaksinaamaisuuteen ja pormestarilla onkin kirjaimellisesti kaksi naamaa, joista toinen on aina vuoronperään takaraivona. Shadixin roolisuoritus on parhaimmillaan pormestarin valitellessa. Elokuvassa kuullaan myös Edward Ivory joulupukkina ja Ken Page pahana Oogie Boogiena. Halloweenkaupungissa esiintyy edellä mainittujen lisäksi vampyyreita, ihmissusia, noitia, kummituksia, luurankoja, mörköjä, sekä kaikenlaisia muitakin hirviöitä.

Yksi ensimmäisistä kysymyksistä, mikä elokuvasta tulee varmasti mieleen, on: "onko tämä halloween- vai jouluelokuva?" Painajainen ennen joulua tapahtuu pääasiassa synkässä Halloween-kaupungissa, mutta koska jouluteema on vahvasti läsnä, katsojalle voi olla vaikea yhdistää elokuvaa vain toiseen juhlista. Aiemmin mielsin tämän jouluelokuvaksi, sillä se on näytetty televisiosta useana jouluna, mutta nykyään minusta tuntuu, että se kuuluu katsoa halloweenin ja joulun välissä, kun kaiverretut kurpitsat ja hämähäkin seitit vaihdetaan joulukuuseen ja ovikranssiin. On toki myös mahdollista katsoa elokuva sekä halloweenina että jouluna! Halloween- ja jouluteema kulkevat täydellisesti käsi kädessä, eivätkä häiritse toisiaan kertaakaan elokuvan aikana. Teemojen yhdistelmä on tehty todella hienosti ja ne luovat erittäin omaperäisen ja äärimmäisen kiehtovan kertomuksen. On äärimmäisen kiinnostavaa seurata, kuinka Halloween-kaupungin monsterit, kummitukset ja noidat yrittävät luoda omaa jouluaan ja on hauska nähdä, miten he näkevät joulun. Aika vahvaa kulttuurin varastamista, sanoisin...

Painajainen ennen joulua on toteutettu nukkeanimaationa ja täytyy sanoa, että vielä kolmentoista vuodenkin jälkeen animointi näyttää upealta. Välillä pitää jopa hämmästellä, miten jotkut asiat on tehty. Vaikka kyseessä on animaatio, perheen pienimmille en tätä suosittelisi. Painajainen ennen joulua voi nimittäin olla lapsien mielestä todella karmiva, sillä jotkut kohdat näyttävät omastakin mielestäni hieman epämiellyttäviltä ja ahdistavilta, vaikka olen nähnyt paljon pahempaakin. Leffan voi tavallaan mieltää lasten kauhuelokuvaksi, joka voi olla hurja, mutta josta löytyy asioita, joista lapset voivat helposti innostua. Suosittelenkin näyttämään tämän, kun tiedätte lapsen olevan valmis hieman rankempiin elokuviin. Karmivuutta on pehmentämässä oivallisen nokkelaa huumoria, sekä kauniita hetkiä ja kuvia, ja haikeaa surullisuutta. Ihanaa joulun lämpöä löytyy joistain kohtauksista. Elokuvassa on myös hienoa pohdiskelua siitä, miten liiallinen innostus voi koitua tuhoksi ja kuinka itse voi rikkoa sen, mitä arvostaa ja rakastaa.

Painajainen ennen joulua on musikaali, joten siinä lauletaan paljon. Musikaalit eivät yleisesti kuulu suosikkeihini, mutta tässä leffassa kaikki laulut toimivat, joten valituksen aihetta ei löydy. Pari kappaletta ovat hieman heikompia, mutta ne voi katsoa sormien läpi, sillä avauskappale This is Halloween ja Joulukaupungin löytämiskipale What's This? ovat todella mainioita ja voin vannoa, että toinen niistä jää loppupäiväksi soimaan päässä. Itselläni kummatkin soivat vuorotellen vielä seuraavana päivänä. Myös Oogie Boogie's Song ja Town Meeting Song ovat todella hyviä, ja soundtrack on yleisesti erinomainen. Sävellyksistä vastaa Danny Elfman, joka on tehnyt huikeaa työtä musiikkien kanssa.

Vaikka useimmat niin luulevat ja julisteissa lukee "Tim Burtonin Painajainen ennen joulua", elokuvaa ei ole ohjannut Tim Burton vaan Henry Selick. Burton kirjoitti vuonna 1982 runon, johon elokuva perustuu, joten sen takia julisteissa lukee hänen nimensä. Burton on myös toiminut tuottajana elokuvassa. Ei ole kuitenkaan mikään ihme, että monet luulevat kyseessä olevan hänen elokuvansa, sillä Painajainen ennen joulua on niin Tim Burtonia kuin vain voi olla. Ensinnäkin elokuva on juurikin nukkeanimaatio, eikä piirretty tai tietokoneella toteutettu. Sen lisäksi Halloweenkaupungissa on samaa synkkyyttä kuin Burtonin elokuvissa yleensä, joka on tietysti taidokkaassa kontrastissa värikkään Joulukaupungin kanssa. Hahmojen ja paikkojen ulkoasut ovat kuin suoraan Burtonin käden jälkeä. Vielä kun yhdistää juttuun mukaan Danny Elfmanin musiikit, niin elokuva on kuin ehtaa Burtonia. Elokuva on kuvattu ja leikattu hyvin. Äänitehosteilla on tuotu toimivasti lisäystä mukaan.

Blu-rayn kuvanlaatu on oikein mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on kuusiosainen The Making of Tim Burton's The Nightmare Before Christmas, lyhytelokuvat Vincent ja Frankenweenie, poistettuja kohtauksia, esittelyjä elokuvan maailmoista, mainoksia, sekä Jackin Haunted Mansion Holiday Tour, jossa esitellään Disneylandissa sijaitsevaa, elokuvaan perustuvaa kauhutaloa. Mukana on myös Tim Burtonin alkuperäinen The Nightmare Before Christmas -runo legendaarisen Christopher Leen lukemana.

Yhteenveto: Painajainen ennen joulua on erinomainen elokuva halloweenin ja joulun väliselle ajalle. Sen kaksi erilaista teemaa toimivat täydellisesti yhdessä. Kaiken synkkyyden keskellä kyseessä on jopa hyvinkin kaunis elokuva. Jack Skellington on mahtavasti mietitty päähenkilö. Nukkeanimaatio on huikean upeasti toteutettu. Danny Elfmanin säveltämät musiikit ovat erittäin hyviä ja musikaaliosuudet toimivat loistavasti. Luultavasti joko This is Halloween tai What's This? tulee soimaan elokuvan jälkeen päässä. Aion ehdottomasti katsoa tämän vielä monen monta kertaa uudestaan, ehkä jopa joka vuonna ennen joulua tästä lähtien. Suosittelen kaikkia katsomaan tämän leffan. Perheen pienimmille se on luultavasti liian pelottava, joten kannattaa odottaa, että he ovat valmiita hieman karmivampaan materiaaliin. Se on samalla sekä joulu- että halloweenelokuva, jolloin se poikkeaa hyvin muista halloween- ja jouluelokuvista ja luo uniikin kokemuksen, mistä kaikki voivat nauttia. Painajainen ennen joulua kuuluu ehdottomasti joulusuosikkeihini.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.11.2016 - Muokattu 12.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.vaultcraft.net
The Nightmare Before Christmas, 1993, Touchstone Pictures, Skellington Productions Inc., Tim Burton Productions, Walt Disney Pictures