Arvostelu: Aarreplaneetta (Treasure Planet - 2002)

AARREPLANEETTA

TREASURE PLANET

Ohjaus: Ron Clements ja John Musker
Pääosissa: Joseph Gordon-Levitt, Brian Murray, David Hyde Pierce, Emma Thompson, Martin Short, Roscoe Lee Browne, Laurie Metcalf, Michael Wincott, Dane Davis, Patrick McGoohan, Peter Cullen ja Tony Jay
Genre: animaatio, seikkailu, scifi
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

Treasure Planet, eli suomalaisittain Aarreplaneetta on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 42. osa ja se perustuu Robert Louis Stevensonin seikkailukirjaan Aarresaari (Treasure Island) vuodelta 1883. Disney-yhtiö oli tehnyt jo vuonna 1950 elokuvasovituksen kirjasta nimeltä Salainen aarresaari (Treasure Island), mutta 1980-luvulla yhtiöllä työskentelevät Ron Clements ja John Musker saivat idean tehdä kirjan pohjalta futuristisen avaruusseikkailun. Kaksikko ehdotti ideaansa Disneylle, työskennellessään yhtiön Pieni merenneito -animaation (The Little Mermaid - 1989) parissa, mutta studiota ei kiinnostanut. Pienen merenneidon osoittautuessa menestykseksi, kaksikko ehdotti ideaa toistamiseen, toivoen eri tulosta, mutta turhaan. Kun kaksikko oli tehnyt Aladdinin (1992), mikä oli vielä isompi hitti, he ehdottivat ideaa, mutta Walt Disney Studiosia johtava Jeffrey Katzenberg pysyi päätöksessään - etenkin kun studio oli parhaillaan työstämässä Muppettien aarresaarta (Muppet Treasure Island - 1996) Stevensonin kirjan pohjalta. Niinpä kaksikko asteli Walt Disneyn veljenpojan, Roy E. Disneyn luokse ja kertoi ideastaan. Disney kiinnostui ideasta ja sai lopulta neuvoteltua Katzenbergin kanssa diilin, että jos Clements ja Musker tekisivät vielä yhtiölle Herkuleksen (Hercules - 1997), he saisivat vihdoin toteuttaa haaveprojektinsa. Vihdoin vuonna 2000 alkoi elokuvan monimutkikas animointiprosessi, missä yhdisteltiin aiempaa rohkeammin käsin piirrettyä animaatiota tietokoneanimaatioon ja lopulta Aarreplaneetta sai maailmanensi-iltansa 5. marraskuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai positiiviset arvostelut kriitikoilta ja Oscar-ehdokkuuden parhaana animaatioleffana, mutta se koki murskatappiot lippuluukuilla, eivätkä tulot nousseet lähellekään korkeaa budjettia. Itse katsoin Aarreplaneetan lapsena usein VHS:ltä ja sitten DVD:ltä, mutta viime katselukerrasta on tainnut vierähtää jopa 15 vuotta. Niinpä kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin pitkästä aikaa katsoa Aarreplaneetan ja arvostella sen juhlavuotensa kunniaksi!

Montressor-planeetalla asuva Jim Hawkins on lapsesta asti ollut innoissaan piraattikapteeni Nathaniel Flintin haaliman valtavan aarteen legendasta, joten kun hän aikuisuuden kynnyksellä saa käsiinsä kartan, mikä näyttäisi johtavan galaksin halki Flintin aarteen luokse, on Jimin pakko lähteä tähtienväliseen seikkailuun.

Elokuvaa tehdessään vasta parikymppinen Joseph Gordon-Levitt ääninäyttelee Jim Hawkinsia, huimapäistä seikkailijanalkua, joka on jatkuvasti ongelmissa lainvalvojien kanssa. Lapsesta asti Jim on katsellut tähtiä ja haaveillut intergalaktisesta aarteenmetsästyksestä, mutta isänsä lähdettyä ja äitinsä (Laurie Metcalf) jäätyä taloudellisiin vaikeuksiin, Jimin on pitänyt pysyä kotona. Saatuaan kartan legendaariselle aarteelle, Jimin on kuitenkin aivan pakko lähteä seikkailuun ja niin on myös katsojan. Vaikka hahmo voisi helposti käydä ärsyttäväksi murjottamisensa vuoksi, syyt hänen käytökselleen rakennetaan oivallisesti ja hahmon kehityskaari on mainio, joten Jimiä kannustaa onnistumaan tavoitteissaan.

     Muita hahmoja leffassa ovat Jimin kanssa matkaan lähtevä astrofyysikko Delpert Doppler (David Hyde Pierce), sekä R.L.S. Innoitus -avaruuslaivan miehistö, johon kuuluvat kapteeni Amelia (Emma Thompson), yliperämies Arrow (Roscoe Lee Browne), kyborgikokki Silver (Brian Murray) ja tämän leijuva ja muuntautuva apuri Morph (Dane Davis), sekä häijy hämähäkkimäinen Scroop (Michael Wincott). Lisäksi matkan varrella Jim kohtaa myös Martin Shortin ääninäyttelemän robotin nimeltä B.E.N., jolla on suuri vaara käydä ärsyttäväksi ja pilata koko leffa. Hahmo luultavasti naurattaa lapsia, mutta voi herkästi jättää aikuiset kylmiksi. Muuten hahmogalleria on vallan mainio. Tohtori Doppler tarjoaa hilpeää huumoria, kun taas Scroop on yhä aikuisiälläkin karmiva ilmestys, enkä ihmettele yhtään, että pelkäsin hahmoa lapsena. Kokki Silver on erinomaisesti kirjoitettu hahmo, ja hänen ja Jimin välille muodostuva ystävyys luo elokuvaan hyvin omalaatuisen sydämen.

On sääli, että Aarreplaneetta floppasi taloudellisesti. En kuitenkaan usko, että heikko menestys lippuluukuilla johtui niinkään elokuvan laadusta, vaan siitä, että Pixarin Toy Story - leluelämää -filmin (Toy Story - 1995) myötä animaatio oli kovaa vauhtia siirtymässä käsin piirretystä työstä tietokoneella toteutettavaksi. Katsojat halusivat nähdä näitä uudella tekniikalla syntyviä teoksia ja niinpä käsin piirrettyjen teosten täytyi todella onnistua, jotta ne olisivat hittejä. Samana vuonna ilmestynyt Disneyn Lilo ja Stitch (Lilo & Stitch - 2002) onnistui tässä, mutta Aarreplaneetta kompuroi teattereissa. Animaatiotyylin lisäksi tähän vaikuttivat vahvasti myös se, että elokuva julkaistiin samaan aikaan megahitti Harry Potter ja salaisuuksien kammion (Harry Potter and the Chamber of Secrets - 2002), talvelle ajankohtaisemman Mutta mitä tapahtui joulupukille 2:n (The Santa Clause 2 - 2002) ja James Bond -filmi 007 - Kuolema saa odottaa (Die Another Day - 2002) kanssa, jotka kaikki pyyhkivät elokuvateattereiden lattioita Aarreplaneetalla... siis ainakin taloudellisesti. Aarreplaneetta ilmestyi väärään aikaan ja voisi jopa sanoa, että se oli tuomittu epäonnistumaan. Sääli vain, että samalla se toimi naulana käsin piirretyn animaation hauta-arkkuun.

Elokuvana se on kuitenkin vallan mainio ja oli hienoa nähdä, että viihdyin enemmän kuin passelisti sen parissa yhä aikuisiälläkin. 2000-luvun alussa Disney alkoi kokeilemaan scifipainotteisempia animaatioita. Steampunk-henkinen Atlantis - kadonnut kaupunki (Atlantis: The Lost Empire - 2001) tarjosi teknologiaa, jollaista meillä ei vielä ole, kun taas Lilo ja Stitch kertoi ihmistytön ja avaruusolennon ystävyydestä Havaijilla. Aarreplaneetta vie tämän scifikokeiluajan kaikista pisimmälle ja lennättää niin hahmonsa kuin katsojankin avaruuden halki. Oli erittäin veikeä idea Ron Clementsiltä ja John Muskerilta muovata yksi seikkailusatujen suurimmista klassikoista scifitarinan muotoon. Elokuvan tulevaisuudenkuva on lumoava, paikkojen, vaatteiden ja alusten ollessa hyvin vanhanaikaisia, mutta silti täysin futuristisia. R.L.S. Innoitus todella on ulkonäöllisesti laiva, mutta meren sijaan se seilaa avaruuden tyhjyydessä.

Leffasta löytyy ilahduttava seikkailuhenki, mikä nappaa mukaansa heti alussa ja pitää mukanaan loppuun saakka. Matkan varrelta löytyy hilpeää huumoria, vaikka B.E.N. käykin hieman hermoille, sekä jännittäviä vaaratilanteita, kuten lähistöllä olevan tähden tuhoutuminen ja muuttuminen mustaksi aukoksi. Pientä romantiikkaakin on mukana, muttei tosin päähenkilön puolesta. Jimin läheisimmäksi suhteeksi muodostuu kokki Silver, josta tulee kuin isä hänelle matkan aikana. Kaksikon välit onkin elokuvan suurin rikkaus.

Visuaalisesti Aarreplaneetta on todella näyttävä teos, jossa Disney on päättänyt päästää luovuutensa valloilleen eri tekniikoiden kanssa. Hahmot ovat toki tuttua Disney-tyyliä ja kehuinkin jo elokuvan veikeää tyyliä yhdistellä vanhaa aikaa futuristisuuteen ja avaruusmaisemiin. Erityiskehut kuitenkin ansaitsee leffan vaikuttava yhdistelmä käsin piirrettyä ja tietokoneella toteutettua animaatiota. Clements ja Musker tiesivät jo tuotannon alkuvaiheissa, ettei käsin piirtämällä saisi loihdittua sellaista kuvastoa, mitä he toivoivat, vaan heidän täytyisi turvautua myös digitekniikkaan. Suuri osa taustoista onkin tehty tietokoneella ja vaikka niistä näkyy digitaalisuus, se jotenkin jopa sopii avaruusseikkailuun. Erityisen hienoa on, että kokki Silverin mekaaninen käsi ja jalka toteutettiin tietokoneella ja muut osat hahmosta piirrettiin käsin. Silverissä piirrosjälki ja digitaalisuus yhdistyvät täydellisen saumattomasti. Vahvoja visuaalisuuksia tukee oiva äänimaailma, sekä James Newton Howardin seikkailulliset musiikit. John Rzeznikin tekemät parit laulut tuntuvat kuitenkin päälleliimatuilta ja leffa pärjäisi ilman niitä.

Ja kun kyseessä on Disneyn animaatio, on mukana tietty "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin jne. Heti alussa lapsi-Jimin huoneesta voi bongata Stitch-pehmolelun. Loppupäässä elokuvaa B.E.N. hyräilee Yo-Ho! (A Pirate's Life For Me) -kappaletta, vihjauksena seuraavana vuonna ilmestyvään seikkailuleffaan Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003). Lisäksi yksi hahmoista toteaa, että he tulevat tarvitsemaan isomman veneen, viittauksena Steven Spielbergin kauhuklassikkoon Tappajahai (Jaws - 1975).

Yhteenveto: Aarreplaneetta on erittäin mainio animaatioseikkailu, jossa vanhanaikaisuus yhdistyy tyylikkäästi futuristisuuden kanssa monin tavoin. Paikoista, aluksista ja vaatetuksista löytyy paljon vanhanaikaisuutta, mutta niihin on tuotu kekseliästä scifitwistiä. Samoin elokuvan visuaalisessa toteutuksessa yhdistellään onnistuneesti perinteistä käsin piirrettyä animaatiota ja tuohon aikaan vielä täysin uutta tietokoneanimointia. Erityisesti kyborgikokki Silverin kohdalla tekniikoita yhdistelevä toteutus on upean saumaton. Tarina on oivallisen mukaansatempaava ja elokuvasta löytyy ehtaa seikkailun henkeä. Mukaan mahtuu niin vaaratilanteita kuin huumoria, sekä ripaus romantiikkaakin. Hahmot ovat mainioita, joskin B.E.N. -robotti voi herkästi käydä hermoille. Jimin ja Silverin välinen ystävyys tuo filmiin sydäntä, etenkin saadessaan käänteitä elokuvan edetessä. Aarreplaneetta on harmillisen vähälle huomiolle jäänyt animaatioelokuva, jota suosittelen todella paljon koko perheen yhteiseen leffailtaan. Monella elokuvan lapsena nähneenä on varmaan nyt omia lapsia ja olisikin kiva, jos filmi voisi kerätä uutta arvostusta uusien sukupolvien myötä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Treasure Planet, 2002, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: Lilo ja Stitch (Lilo & Stitch - 2002)

LILO JA STITCH

LILO & STITCH

Ohjaus: Chris Sanders ja Dean DeBlois
Pääosissa: Daveigh Chase, Chris Sanders, Tia Carrere, David Ogden Stiers, Kevin McDonald, Ving Rhames, Jason Scott Lee, Zoe Caldwell ja Kevin Michael Richardson
Genre: animaatio, scifi, komedia
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 7

"O'hana means family. Family means nobody gets left behind - or forgotten."

Lilo ja Stitch on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 41. osa. Elokuvan idea on lähtöisin sen ohjaajalta Chris Sandersilta, joka oli jo vuonna 1985 kehitellyt Stitch-nimisen olennon lastenkirjan hahmoksi, mikä ei kuitenkaan johtanut silloin mihinkään. 1990-luvun lopulla Disney halusi tehdä mahdollisimman kokeilunhaluisen ja erilaisen piirroselokuvan ja yhtiö kääntyikin Sandersin idean puoleen. Alun perin elokuvan oli tarkoitus tapahtua Kansasissa, Yhdysvalloissa, mutta Sandersia alkoi kiehtomaan eksoottisemmat Havaijin saaret. Animointi alkoi ja lopulta Lilo ja Stitch sai maailmanensi-iltansa 16. kesäkuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Kriitikot kehuivat elokuvaa ja se oli suuri menestys, jonka ansiosta siitä päätettiin tehdä kokonainen franchise. Itselleni Lilo ja Stitch oli tärkeä elokuva lapsena ja katsoin sen monen monta kertaa. Lisäksi katsoin myös usein suoraan VHS:llä ja DVD:llä julkaistua lisäosaleffaa Stitch! Avaruuskoe 626 (Stitch! The Movie - 2003), sekä Lilo & Stitch -animaatiosarjaa (Lilo & Stitch: The Series - 2003-2006). Viimeisen vuosikymmenen aikana olen katsonut elokuvan pariin otteeseen ja pidän siitä edelleen. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin tietty heti katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi!

Kuusivuotias havaijilaistyttö Lilo löytää erikoisen koiran, jonka hän nimeää Stitchiksi. Stitch ei kuitenkaan ole mikään koira, vaan karkuteillä oleva avaruusolento, jota Galaksien liitto jahtaa.

Elokuvan päähenkilöt ovat tietty sen nimikkohahmot Lilo ja Stitch. Lilo (äänenä Daveigh Chase) on kuusivuotias tyttö, joka asuu kahdestaan isosiskonsa Nanin (Tia Carrere), heidän vanhempiensa menehdyttyä. Orvoksi jääminen ja monimutkikas suhde siskoon ovat tehneet Lilosta hankalan tapauksen, joka on jatkuvasti ongelmissa. Stitch (äänenä hahmon luoja ja elokuvan ohjaaja Chris Sanders) taas on hullun avaruustiedemiehen, Jumban (David Ogden Stiers) luoma avaruuskoe, jonka tarkoituksena on aiheuttaa mahdollisimman paljon tuhoa ja kaaosta. Kun Stitch karkaa vankeudestaan ja päätyy pienelle havaijilaissaarelle, Kaua'ille, on hänen vaikea löytää mitään tuhottavaa. Yhdessä äkkipikaisten Lilon ja Stitchin täytyy löytää itsestään kyky hillitä itseään ja olla mukavia muille.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Jumban kanssa Stitchiä etsimään lähtevä Maa-tutkija Pleakley (Kevin McDonald), Galaksien liiton johtaja (Zoe Caldwell), tämän oikea käsi, järkälemäinen kapteeni Gantu (Kevin Michael Richardson), Naniin ihastunut David (Jason Scott Lee) ja sosiaalityöntekijä Cobra Bubbles (Ving Rhames), joka saapuu arvioimaan, voiko Lilo asua siskonsa luona. Kaikin puolin hahmogalleria on aivan mahtava ja lystikäs. Ääninäyttelijät tekevät kaikki loistotyötä rooleissaan ja hahmojen väliset suhteet ovat yllättävänkin laadukkaasti rakennetut alle puolentoista tunnin leffaksi.

Lilon ja Stitchin taika ei ole vieläkään haihtunut, vaikka sen ilmestymisestä on kulunut jo parikymmentä vuotta ja olen kasvanut huomattavasti siitä, kun näin sen ensimmäisen kerran. Ensinnäkin scifielokuvana se on todella erilainen animaatio verrattuna Disneyn aiempaan tuotantoon. Leffa siis loistaa edukseen prinsessasatujen ja puhuvien eläinten keskellä. Jo vuotta aiemmin Disney oli kokeillut omaa tieteistarinaa Atlantis - kadonneen kaupungin (Atlantis: The Lost Empire - 2001) muodossa, mutta silti se oli perinteisempi seikkailukertomus Liloon ja Stitchiin verrattuna, jonka ensimmäiset kymmenen minuuttia vietetään ulkoavaruudessa, ennen kuin päädytään Havaijille. Lilo ja Stitch onnistuu lyhyessä kestossaankin olemaan erittäin monisävyinen ja -kerroksinen tarina, mistä voi nauttia kuka tahansa vauvasta vaariin.

Tarina kahden todella erilaisen tyypin välille muodostuvasta ystävyydestä on jo kiinnostava ja siitä tekee vielä paremman se, kuinka loistavat hahmot Lilo ja Stitch ovat. Molemmista löytyy paljon enemmän kuin nopealta vilkaisulta voisi luulla ja on erityisen hienoa, kuinka nämä kaksi hankalaksi tuomittua hahmoa löytävät toisistaan hyvät puolet ja tekevät toisistaan parempia niin muille kuin itselleen. Erikoinen ystävyys tarjoaa paljon hauskoja hetkiä, Lilon esitellessä Stitchille havaijilaiselämää (sekä idolinsa Elviksen) ja Stitchin yrittäessä epätoivoisesti löytää edes jotain tuhottavaa pikkukylästä. Muutenkin leffa on erittäin lystikäs ja sen monipuolinen huumorintaju takaa sen, että jokainen pääsee nauramaan elokuvaa katsoessaan.

Riemun ja hauskuuden lisäksi elokuva tarjoaa myös vauhdikkaita lasertaisteluita ja jännitettä, kun muut avaruuden muukalaiset saapuvat etsimään Stitchiä. Kun perheen pienemmät katsojat jännittävät, saavatko oliot napattua Stitchin ja joutuuko Lilo jättämään hyvästit uudelle ystävälleen, aikuiset voivat huomata jännittävänsä toisesta syystä. Elokuvaan on erittäin hienosti kirjoitettu juonikuvio, missä sosiaalityöntekijä Cobra Bubbles saapuu Lilon ja Nanin kotiin selvittämään, voiko Nani toimia Lilon huoltajana, vai pitäisikö Lilo viedä lastenkotiin? Varttuneempana katsojana voi huomata arvostavansa erityisesti Nania ja tämän yrityksiä osoittaa olevansa hyvä huoltaja rakkaalle pikkusiskolleen. Juonikuvio tarjoaa aitoa liikuttavuutta ja täytyy myöntää, että silmäni kostuivat, kun Nani joutuu kertomaan Lilolle mahdollisuudesta, etteivät he välttämättä voi enää asua yhdessä. 

Ohjaaja-käsikirjoittajakaksikko Chris Sanders ja Dean DeBlois ovat siis keksineet veikeän intergalaktisen scifijuonen ja täyttäneet sen suurella sydämellä, hyvillä teemoilla eksyksissä olemisesta ja sitten löytämisestä tavalla tai toisella, sekä perheen merkityksestä, oli perhe sitten tyypillinen tai rikkinäinen. Tekstinsä pohjalta he ovat ohjanneet mukaansatempaavan leffan, mikä on mielestäni yhä yksi Disneyn parhaista. Animaatiopuoli on tietty myös onnistunutta. Visuaalisesti elokuva on ihastuttavan värikäs ja niin scifilokaatiot kuin Havaiji tarjoavat lumoavia maisemia. Hahmot ovat erityisen hyvin animoituja. Sen lisäksi, että Stitch on ulkonäöltään niin suloinen kuin jo ikoninenkin, ihmishahmoista löytyy tiettyä pyöreyttä, mikä on hyvin erilainen ja siten kiinnostava lähestymistapa, kun hahmoja vertaa Disneyn moniin laihoihin ja tikkumaisiin ihmisiin. Äänimaailmakin on oivallinen ja niin Alan Silvestrin seikkailulliset sekä liikuttavat musiikit kuin Elvis Presleyn legendaariset rallatukset luovat ison osan tunnelmasta.

Ja mitä olisikaan Disney-piirretty ilman viittauksia mm. muihin yhtiön elokuviin? Nanin huoneesta voi helposti bongata Mulanin (1998) julisteen, jonka parissa Sanders ja DeBlois työskentelivät ennen Liloa ja Stitchiä. Elokuvaan viitataan myös ravintola Mulan Wokilla, jonka ohi hahmot kävelevät kaupungilla. Lilolla taas on huoneessaan Dumbon (1941) nimikkohahmo pehmoleluna, sekä valokuva Mikki Hiirestä. Stitch puhuu omaa kieltään lähes koko leffan, mutta kun hän saapuu Maahan, voi tarkkaavaisin katsoja kuulla hänen huudahtavan "Chewbacca", mikä on tietty viittaus samannimiseen karvaturriin Tähtien sota -saagasta (Star Wars - 1977-). Stitchin tutkiessa Lilon ja Nanin taloa ensi kertaa, hän kulkee Pixarin leffoissa usein nähdyn punatähtisen keltaisen pallon ohi. On myös hauska silmänisku, kun avaruusolennot viittaavat Maahan pikaisesti "alue 51:nä". Lisäksi niin Stitchin rakentamasta pienoiskaupungista kuin bensiinirekasta ja paloautosta löytyy rekisterikilpi A113, mikä viittaa California Institute of the Artsin animaatioluokkahuoneeseen, missä monet Disneyn animaattoreista opiskelivat.

Yhteenveto: Lilo ja Stitch on mahtava animaatioseikkailu kaikenikäisille. Sen teemat ystävyydestä ja perheestä ovat aidon sydämellisiä ja koskettavia, minkä lisäksi elokuva tarjoaa runsaasti hupia ja vauhdikkaita vaaratilanteita. Elokuvan aikana pääsee vähän väliä naureskelemaan niin hahmojen sanomisille kuin myös hilpeälle fyysiselle komedialle. Jännittäviä hetkiä on myös luvassa, muiden avaruusolentojen jahdatessa Stitchiä ja Nani-siskon yrittäessä keksiä keinon voidakseen pitää Lilon poissa sosiaalityöntekijöiden kynsistä. Vajaan puolentoista tunnin kesto kulkee vauhdilla, mutta siinäkin ajassa tekijät onnistuvat kertomaan vahvan tarinan ja täyttämään sen monipuolisilla tunteilla. Animaatiojälki on todella taidokasta, joten kaikin puolin Liloa ja Stitchiä on suuri ilo katsoa. Elokuva toimii hienosti yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen ja itse pidän sitä edelleen yhtenä Disneyn parhaista filmeistä!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Lilo & Stitch, 2002, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios, Walt Disney Feature Animation Florida

Arvostelu: Encanto (2021)

ENCANTO

Ohjaus: Byron Howard ja Jared Bush

Pääosissa: Stephanie Beatriz, María Cecilia Botero, Jessica Darrow, Diane Guerrero, Angie Cepeda, Wilmer Valderrama, Carolina Caitán, Mauro Castillo, Adassa, Rhenzy Feliz, Ravi-Cabot Conyers, Maluma, John Leguizamo ja Alan Tudyk

Genre: animaatio, musikaali, komedia

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 7

Encanto on Disneyn uusi animaatioelokuva. Vuonna 2016 Disneyä johtanut John Lasseter pyysi Lin-Manuel Mirandaa tekemään lauluja uuteen animaatioon, jonka teko paljastettiin muutamaa vuotta myöhemmin. Näyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointi lähti käyntiin ja nyt Encanto saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Disneyn työstävän uutta animaatioleffaa, joka ei olisi jatko-osa jollekin studion aiemmista projekteista. Mitä vähemmän aikaa elokuvan ilmestymiseen oli, sitä enemmän aloin odottaa sen näkemistä. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan Encantoa sen lehdistönäytökseen pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Kolumbian vuoristossa elää Madrigalien perhe, jossa jokainen perheenjäsen on saanut yli-inhimillisen kyvyn taianomaiselta kynttilältä - jokainen paitsi Mirabel-tytär. Kun jokin uhkaa perheen taikuutta, Mirabelin täytyy yrittää pelastaa voimansa hiljalleen menettävän perheensä.

Elokuvan keskiössä nähdään nuori naisenalku Mirabel (äänenä Stephanie Beatriz), joka on elänyt lapsesta asti kateellisena perheenjäsenilleen, jotka omaavat jokainen jonkinlaisen taikavoiman. Mirabel pyrkii päivästä toiseen peittämään nämä tunteet, muttei ymmärrettävästi pysty siihen aina, kun kaikki kylän asukitkin ihastelevat hänen siskojensa, serkkujensa, äitinsä ja tätinsä lahjoja. Mirabel saa nopeasti katsojan sympatiat puolelleen ja hän onkin varsin pidettävä päähenkilö, jonka matkaa ryhtyy seuraamaan mielellään, kun jokin uhkaa hänen perheensä taikuutta ja hän päättää ottaa asioista selvää.

     Mirabelin perheeseen, Madrigaleihin kuuluvat matriarkka-abuela, eli Mirabelin isoäiti (María Cecilia Botero), Mirabelin parantavia kykyjä omaava äiti (Angie Cepeda) ja mehiläisille allerginen isä (Wilmer Valderrama), väkivahva sisko Luisa (Jessica Darrow) ja kukkia tyhjästä kasvattava sisko Isabela (Diane Guerrero), Mirabelin säätä hallitseva täti (Carolina Gaitán) ja tämän virnuileva mies (Mauro Castillo), heidän lapsensa, kaiken kuuleva Dolores (Adassa), muotoaan muuttava Camilo (Rhenzy Feliz) ja Antonio (Ravi-Cabot Conyers), sekä Mirabelin kadoksissa oleva, näkyjä näkevä setä Bruno (John Leguizamo). Sivuhahmotkin ovat varsin mainioita ja osaa heistä syvennetään erityisen onnistuneesti elokuvan kulkiessa eteenpäin.

Jos jostain Encantossa ei voi löytää mitään pahaa sanottavaa, niin sen animoinnista. Elokuva näyttää aivan mielettömän upealta. Se tarjoaa henkeäsalpaavaa silmäkarkkia kuvasta toiseen. Animaattorit voivat hyvillä mielin taputella itseään olkapäille, sillä yksikään ei ole hoitanut hommaansa puolivillaisesti vähän siihen suuntaan. Hahmojen ja kaikki muutkin liikkeet ovat sulavia, ja taustat ovat pullollaan yksityiskohtia, oli kyse sitten fantastisesta talosta, jossa perhe asuu tai sitä ympäröivästä metsästä - tai ihan vain siitä, että tarkasti katsova voi nähdä kaikki yksittäiset hiussuortuvat ja jopa heijastukset hahmojen silmistä. Leffa on ihanan värikäs ja siinä hyödynnetään valoja ja varjoja vaikuttavasti.

Vahvoja visuaalisuuksia on tukemassa voimakas äänimaailma. Näyttelijöiden äänityöskentely on jo oivallista, minkä lisäksi tehostepuoli on kunnossa. Pixarin Coco-animaatioon (2017) musiikkeja tehnyt Germaine Franco vastaa Encanton musiikeista ja jatkaa hyvällä linjallaan energisten ja riemastuttavien latino-melodioiden kanssa. Disneylle tuttuun tapaan kyseessä on musikaali ja lauluista vastaa itse Lin-Manuel Miranda, joka taitaa olla musikaalialan kuumin nimi tällä hetkellä. Eikä ihme. Miranda vakuutti minut viimeistään tänä kesänä mahtavalla In the Heights -elokuvalla (2021) ja jatkaa yllättämistä nyt Encantossa. Mirandan kappaleet ovat toinen toistaan ilahduttavampia rallatuksia, jotka vievät mukanaan ja pistävät tanssijalan vipattamaan.

Tunnelmaltaan elokuva on myös varsin onnistunut. Encantosta löytyy aitoa taianomaisuutta, kuten kuuluukin, mikä auttaa katsojaa uppoutumaan tämän maagisen seikkailun vietäväksi. Leffasta löytyy paljon hersyvää huumoria ja pitkin elokuvaa pääseekin naureskelemaan niin hyville vitseille kuin fyysiselle kommellukselle. Perheen pienimmille filmi voi osoittautua jopa hieman pelottavaksi, mukana ollessa muutama synkempi kohtaus. Herkistymiseltäkään ei voida välttyä ja osalle katsojista voi heittää itkuvaroituksen.

Siksi onkin sääli, että elokuvan käsikirjoitus ei millään yllä monien muiden asioiden tasolle. Encantolla olisi todella hyvät lähtökohdat ja potentiaalia erittäin hienoon teokseen, mutta kirjoittajakaksikko Jared Bush ja Charise Castro Smith taisivat kiirehtiä leffan tuotantoon ja niinpä teksti on jäänyt aika alikehitetyksi. Siitä löytyy omat onnistumisensa liittyen hahmoihin ja heidän välisiin keskusteluihinsa, mutta tarinan kuljetus on hieman jopa latteaa. Kun Mirabel aloittaa selvittämään, mikä uhkaa taikuutta, katsoja alkaa odottamaan kunnon seikkailun lähtevän liikkeelle, mutta elokuva tuntuukin jarruttelevan paljon, kun se voisi kiitää. Konfliktit hoidetaan turhan lepsusti pois alta ja moni asia tapahtuu liian suoraviivaisesti. Minkäänlaista käännettä ei oikein löydy ja siinä kohtaa, kun odotin elokuvan lähtevän vihdoin uusille kierroksille, se kiirehditäänkin loppuun. Tiesin Encantosta etukäteen vain sen, että siinä on tyttö, joka elää maagisen perheen kanssa, mutta silti onnistuin hyvin nopeasti arvaamaan, miten elokuva tulee kulkemaan, eikä mitään yllätyksiä valitettavasti tullut. Elokuva pelaa korttinsa aivan liian turvallisesti. Osaa katsojista tämä ei häiritse, mutta itse jäin kaipaamaan leffan käsikirjoitukselta jotain selvästi enemmän.

Yhteenveto: Encanto on erittäin mainio koko perheen animaatioelokuva, vaikka sen käsikirjoitus jättääkin paljon toivomisen varaa. Teksti on harmillisen yllätyksetön ja menee kertomuksensa puolesta turhan usein siitä, mistä aita on matalin. Homma ei lähde käyntiin niin iskevästi kuin haluaisi ja tarina kiirehditään loppuunsa. Tekstistä löytyy kuitenkin onnistumisensa, liittyen erittäin hyviin hahmoihin ja heidän välisiin hilpeisiin keskusteluihin. Nauraa saa ja perheen pienemmille katsojille mukana on myös hieman jännitystä. Herkkyydeltä ei voi välttyä. Pääosin elokuvan tunnelma on todellisen taianomainen ja lumoava, ja filmin vietäväksi uppoutuu heti. Animaatiojälki on ällistyttävän upeaa ja musikaalinumerot mukaansatempaavia. Jos elokuvan käsikirjoitus olisi vahvempi, Encantossa voisi olla aineksia uudeksi moderniksi Disney-klassikoksi, mutta nyt se jää hieman vaisuksi siitä, mihin sillä olisi potentiaalia. Heikkouksistaan huolimatta suosittelen lämpimästi elokuvan katsomista - jo ihan vain siksi, että jos leffa menestyy hyvin, studio panostaisi jatkossakin uusien tarinoiden tarjoamiseen ja pienentäisi turhien jatko-osiensa ja uudelleenfilmatisointiensa tulvaa.

Ennen Encantoa elokuvateattereissa esitetään Disneyn uusi sympaattinen lyhytleffa Far From the Tree.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.11.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Encanto, 2021, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: Atlantis - kadonnut kaupunki (Atlantis: The Lost Empire - 2001)

ATLANTIS - KADONNUT KAUPUNKI

ATLANTIS: THE LOST EMPIRE

Ohjaus: Gary Trousdale ja Kirk Wise
Pääosissa: Michael J. Fox, James Garner, Cree Summer, Don Novello, Phil Morris, Jacqueline Obradors, Corey Burton, Claudia Christian, Florence Stanley, Jim Varney, Leonard Nimoy ja John Mahoney
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

Atlantis: The Lost Empire, eli suomalaisittain Atlantis - kadonnut kaupunki on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 40. osa. Idea elokuvaan syntyi vuonna 1996, kun elokuvan ohjaajat Gary Trousdale ja Kirk Wise, sekä tuottaja Don Hahn ja käsikirjoittaja Tab Murphy lounastivat saatuaan Notre Damen kellonsoittaja -elokuvan (The Hunchback of Notre Dame - 1996) valmiiksi. Nelikko pyöritteli ideoita ja he halusivat tehdä kunnon seikkailuleffan Jules Vernen klassikkotarinan Matka maan keskipisteeseen (Voyage au centre de la Terre - 1864) jalanjäljissä. He eivät halunneet tehdä jälleen yhtä musikaalia Disneylle, vaan lauluttoman etsintäretken ja työryhmä pitikin elokuvan työstön ajan päällään paitoja, joissa luki suomennettuna "Atlantis - vähemmän lauluja, enemmän räjähdyksiä". Hittisarja Star Trekiin (1966-) klingonien kielen luonut Marc Okrand palkattiin kehittelemään kieli atlantislaisille. Lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja Atlantis - kadonnut kaupunki sai maailmanensi-iltansa 2. kesäkuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Harmillisesti elokuva ei saanut kummoista palautetta kriitikoilta, eikä se ollut toivottu hitti, jäätyään lippuluukuilla pahasti DreamWorksin Shrek-animaation (2001) jalkoihin. Itse näin Atlantis - kadonneen kaupungin hyvin pian sen jälkeen, kun se oli julkaistu VHS:lle ja katsoin sen useasti lapsena. Kului vuosia, kunnes katsoin sen jälleen noin viisi vuotta sitten ja olen ostanut sen Blu-rayna hyllyyni. Nyt kun Atlantis - kadonnut kaupunki täyttää 20 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla elokuvan pitkästä aikaa ja arvostelemalla sen.

Vuonna 1914 ryhmä tutkimusmatkailijoita lähtee etsimään myyttistä Atlantiksen kaupunkia, jonka kerrotaan uponneen meren alle tuhansia vuosia sitten ja pitävän sisällään suuren voiman.

Atlantista etsimään lähtee erikoisten heppujen joukko. Heihin kuuluvat mm. sosiaalisesti kömpelö kielitaitaja Milo Thatch (äänenä Michael J. Fox), joka on ollut kiinnostunut kadonneesta kaupungista koko elämänsä, karski kapteeni Rourke (James Garner), räjähde-ekspertti Vincenzo Santorini (Don Novello, joka luki käsikirjoituksen vain kerran ja improvisoi kaikki repliikkinsä), lempeä lääkintäupseeri Joshua Sweet (Phil Morris), sekopäinen kaivaja Gaetan "Myyrä" Molière (Corey Burton), tiukka luutnantti Helga Sinclair (Claudia Christian), moottoreista kaiken tietävä Audrey (Jacqueline Obradors), radio-operaattori rouva Packard (Florence Stanley), sekä kokki Farnsworth (Jim Varney), jonka keitokset näyttävät siltä kuin ne olisi jo kerran syöty. Katsojana innostuu Atlantiksen löytämisestä energisen Milon ansiosta. Hahmolle on saatu tarpeeksi sujuva kehityskaari, mutta harmillisesti muut hahmot jäävät hyvin yksiulotteisiksi. Kun kyseessä on vain puolentoista tunnin teos ja hahmoja on näin paljon, on selvää, että suuri osa jää täysin sivuun. Jokaisella on kuitenkin sentään yksi tähtihetkensä ja vaikka hahmot ovat yksiulotteisia, ovat heidän persoonansa tavallaan niin mahtipontiset, että he jäävät hyvin mieleen.
     Muita hahmoja leffassa ovat tutkimusmatkan rahoittava miljonääri Whitmore (John Mahoney), joka on niin veikeä tapaus, että on suuri sääli, ettei hän lähde mukaan matkalle, sekä Atlantiksessa tutkimusmatkailijoiden kohtaamat kuningas Kashekim Nedakh (Leonard "Spock" Nimoy) ja tämän tytär, Kida (Cree Summer). Kida on merkittävä hahmo, mutta häntä käsitellään hieman kömpelösti. Hän on tärkeässä roolissa, mutta saa vain pari kunnon kohtausta, joissa hänen taustoihinsa panostetaan.

Atlantis - kadonneesta kaupungista kyllä huomaa vaikutteet Jules Vernen kirjoituksista. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja katsojakin on valmis pakkaamaan reppunsa tutkimusmatkaa varten. Lisäkiehtovuutta matkaan tuo se, kuinka siinä kuljetaan monin eri konstein ja nähdään monenlaisia lokaatioita - joskin joitain turhan lyhyenkin aikaa. Itseäni on lapsesta asti harmittanut, kuinka vähän aikaa hahmot hyödyntävät valtavaa sukellusalusta, joka on ulkoasultaan mielestäni huikean upea! Alus nähdään kyllä vauhdikkaassa taistossa Atlantista vartioivaa Leviatan-merihirviötä vastaan, mutta silti jään joka katselulla harmittelemaan, ettei alusta nähdä sen enempää. Elokuva tekee alussa monin tavoin hyvää työtä pohjustaessaan tutkimusmatkaa (mm. esittelemällä aluksen käynnistysprosessia eri vinkkeleistä), mutta itse matka jää hieman pintaraapaisuksi siitä, mitä se voisi olla. Jälleen leffan puolentoista tunnin kesto saa elokuvan kompastelemaan, sillä suuren hahmogalleriansa lisäksi mukaan on yritetty mahduttaa paljon tapahtumiakin. Rytmitys ei ole täysin sujuvaa ja se syö potentiaalista mahtavuutta.

Kyseessä onkin niitä filmejä, jotka kaipaisivat huomattavasti lisäpituutta, jotta sen monet puolet pääsisivät osoittamaan hienoutensa. Puolen tunnin lisäyksellä Atlantis - kadonnut kaupunki voisi lisätä seikkailun tuntua ja esitellä paikkoja paremmin, tarjoten niin hahmoille kuin katsojillekin oikeasti jotain ihmeteltävää. Itse Atlantis on mielenkiintoinen paikka, mutta elokuvan päätyttyäkin tuntuu, ettei siitä päässyt näkemään oikein mitään. Onneksi puolentoista tunnin kestossaankin filmi tarjoaa hyvää seikkailua, jännittäviä vaaratilanteita, hauskaa huumoria niin lapsille kuin aikuisille, sekä oivaa viestiä ihmisten vaarallisen ja kohtalokkaan itsekkäästä käytöksestä. Loppuhuipennus on näyttävä, vaikka siinäkin on puolia, joita olisi voinut avata vielä enemmän.

Visuaalisesti kyseessä on todella tyylikäs elokuva. Hahmot ovat mainiosti toteutetut ja heidän ulkonäkönsä ovat suurimmaksi osaksi hauskoja. Taustat ovat vaikuttavat ja pidän äärimmäisen paljon steampunk-henkisistä kulkuneuvoista ja laitteista, joita hahmot käyttävät. Animoinnissa on taidokkaasti yhdistelty käsin piirrettyä ja tietokoneella toteutettua animointia. Digipuoli on selvä, muttei puske häiritsevästi päälle, vaan toimii onnistuneena tehokeinona. Ohjaajakaksikko Trousdale ja Wise rakentavat tunnelmaa sujuvasti, mutta käsikirjoittaja Murphy ei onnistu täysin tasapainottelemaan useiden hahmojen kanssa ja tiivistämään useita tapahtumia lyhyeen leffaan. Äänimaailma on erittäin hyvin luotu erilaisista äänitehosteista James Newton Howardin säveltämiin musiikkeihin, jotka käyvät välillä eeppisissäkin mitoissa.

Blu-rayn kuvanlaatu on tietty mahtava. Lisämateriaalina elokuvan Blu-ray -julkaisulla on vaihtoehtoinen alku, poistettuja kohtauksia, nopea esittely atlantislaisten kielestä, sekä pätkä kivijättiläisistä. Yhteensä lisäkatsottavaa on noin 20 minuutiksi.

Yhteenveto: Atlantis - kadonnut kaupunki on mainio, joskin liian lyhyt ja täyteen ahdettu seikkailuanimaatio. Puolentoista tunnin keston vuoksi niin hahmoista kuin tapahtumapaikoista tunnutaan saavan vain pintaraapaisu suuresta potentiaalista. Kahden tunnin kestolla leffa voisi uppoutua syvemmin tutkimaan henkilöitä ja lokaatioita, sekä tietty itse Atlantiksen mytologiaa. Siinä mielessä kyseessä onkin niitä ani harvoja Disneyn animaatioita, joille näytelty uudelleenfilmatisointi voisi tehdä hyvää. Vaikka hahmot jäävätkin aika yksiulotteisiksi, ovat retkelle lähtevät tyypit silti monin tavoin veikeitä niissä tietyissä persoonissaankin. Lisäksi vaikka lähes kaikkia paikkoja toivoisi näkevänsä enemmän ja paremmin, jo tällaisenaan filmi saa herätettyä kiehtoneisuutta, sekä ennen kaikkea sitä tärkeää seikkailun henkeä. Huumoria riittää ja jännitystäkin löytyy lapsikatsojille. Leffa pitää hyvin mukanaan läpi kestonsa heikkouksistaan huolimatta. Piirrosjälki on erittäin tyylikästä ja kaikin puolin filmiä on miellyttävä katsoa. Siinä on myös lisäsyy, miksi elokuvaa haluaisi katsoa vielä sen puoli tuntia pidempään. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Atlantis: The Lost Empire, 2001, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: Keisarin uudet kuviot (The Emperor's New Groove - 2000)

KEISARIN UUDET KUVIOT

THE EMPEROR'S NEW GROOVE

Ohjaus: Mark Dindal
Pääosissa: David Spade, John Goodman, Eartha Kitt, Patrick Warburton, Wendie Malick, John Fiedler, Kellyann Kelso ja Eli Russell Linnetz
Genre: animaatio, komedia
Kesto: 1 tunti 18 minuuttia
Ikäraja: 7

The Emperor's New Groove, eli suomalaisittain Keisarin uudet kuviot on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 39. osa. Elokuvan idea lähti liikkeelle vuonna 1994, kun Matthew Jacobs ja Roger Allers alkoivat kehittelemään Inkojen aikaan sijoittuvaa musikaalia. Allersin ohjaama Leijonakuningas (The Lion King - 1994) oli juuri julkaistu ja se oli niin jättimäinen menestys, että Disney suostui heti Allersin uuteen ideaan, joka kulki aluksi nimellä "Kingdom of the Sun". Tekijät matkasivat Peruun tutkimaan inkakulttuurin jäännöksiä ja samalla Allers työsti tarinan, missä oli paljon vaikutteita Mark Twainin kirjasta Prinssi ja kerjäläispoika (The Prince and the Pauper - 1881). Kun Disneyn seuraavat elokuvat Pocahontas (1995) ja Notre Damen kellonsoittaja (The Hunchback of Notre Dame - 1996) menestyivät odotettua kehnommin, Disneyllä ajateltiin, että Allersin suunnittelema filmi olisi liian vakava. Testiyleisötkään eivät lämmenneet leffalle, jolloin mukaan projektiin tuotiin Mark Dindal, jonka tehtävänä oli keventää leffan tunnelmaa. Elokuvalle oli sovittu julkaisuajankohdaksi vuoden 2000 kesä ja näytti kovasti siltä, ettei elokuva tulisi ilmestymään silloin. Allers yritti saada Disneyn johtoa antamaan hänelle lisää aikaa, mutta kun hänelle kieltäydyttiin, Allers poistui leffasta kokonaan. Tästä syystä johto antoi elokuvan tuottajalle Randy Fullmerille kaksi viikkoa aikaa saada elokuvan teko rullaamaan tai koko projekti lopetettaisiin. Jäljelle jääneet tekijät heittelivät ideoita, kunnes saivat aikaiseksi uuden, huomattavasti komediallisemman tarinan, jonka Disney hyväksyi. Animointi lähti käyntiin ja lopulta elokuva saatiin valmiiksi. Keisarin uudet kuviot sai maailmanensi-iltansa 10. joulukuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten - mutta vaikka se saikin pääasiassa kehuja kriitikoilta, ei leffa ollut toivottu menestys. Itse näin elokuvan lapsena useaan otteeseen ja pidin siitä todella paljon. Vuosia myöhemmin katsoin sen uudestaan ja koska se toimi edelleen mahtavasti, ostin sen itselleni Blu-rayna. Kun huomasin, että Keisarin uudet kuviot täyttää nyt 20 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla leffan uudestaan ja arvostelemalla sen.

Ylimielisen keisari Kuzcon erotettua neuvonantajansa Yzman, tämä päättää kostaa keisarille myrkyttämällä tämän ja nousemalla itse hallitsijaksi. Yritys kuitenkin epäonnistuu ja kuolemisen sijaan Kuzco muuttuukin laamaksi.

Tarinan päähenkilö, keisari Kuzco (äänenä David Spade) on siinä mielessä ristiriitainen tapaus, että kaikessa itsekeskeisyydessään ja ylimielisyydessään hänestä on vaikea pitää, mutta samalla hän on silti oudon pidettävä ja hauska heppu. Kuzco vähät välittää alamaisistaan ja on valmis vaikka tuhoamaan kokonaisen kylän, jos keksii rakentaa sen tilalle jotain itselleen. Hän on siis mahdollisimman vihattava persoona, mutta tekijät ovat jollain ihmeen tavalla muuttaneet tämän päälaelleen. On hauska seurata, kuinka Kuzcon elämä muuttuu täysin, kun hän muuttuu laamaksi ja kuinka hän yrittää selvitä uuden kehonsa kanssa. Kenties hän oppiikin jotain siinä seikkailunsa varrella.

Kun päähenkilö on tällainen narsisti, ei ole ihme, että hänen neuvonantajansa, katala Yzma (Eartha Kitt) haluaa saada tämän hengiltä. Muuten Yzmaa saattaisi jopa kannustaa, jos katsoja ei huomaisi heti, että Yzma olisi vielä häijympi hallitsija. Kyseessä on fantastinen pahishahmo, joka ei välttämättä ole erityisen uhkaava, mutta sitäkin koomisempi. Etenkin leffan alkupäässä on veikeä kuunnella hänen erilaisia juoniaan Kuzcon tappamiseksi ja vaikka hän onkin hauska, Yzma suorastaan huokuu pahuutta. Samaa ei kuitenkaan voi sanoa Yzman apurista, hömelöstä Kronkista (Patrick Warburton), joka on aikamoinen idiootti. Kronk on hulvaton tapaus kaikessa pöhköydessään ja täydellinen pari Yzmalle.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat pienen kylän päällikkö Pacha (John Goodman), jonka luokse Kuzco laamana päätyy, sekä tämän perhe, Chicha-vaimo (Wendie Malick) ja lapset Chaca (Kellyann Kelso) ja Tipo (Eli Russell Linnetz). Pachan voi oikeastaan mieltää tarinan sankariksi, sillä hän joutuu jatkuvasti pelastamaan laama-Kuzcon pulasta, minkä lisäksi hän on ainoa tärkeä hahmo, jolla on oikeasti hyvä sydän. Yzman ja Kronkin ollessa täydellinen pahispari, Kuzco ja Pacha ovat täydellinen kaksikko hyvältä puolelta, vaikka eivät tulekaan lähes lainkaan toimeen keskenään.

Vaikka Disneyn animaatiot ovat aina sisältäneet huumoria - jotkut enemmän ja toiset vähemmän - eivät vitsit ole olleet leffojen pääjuttu. Keisarin uudet kuviot on kuitenkin poikkeus: tämä elokuva on puhdas komedia. Ja vieläpä aivan törkeän hauska sellainen! Katsoja nauraa leffan alusta loppuun ja huumori on saatu toimimaan kaikenikäisille. On hulvatonta fyysistä koheltamista, kuten Kuzcon kohtaaminen panttereiden kanssa tai aika lailla kaikki mitä Kronk tekee, sekä huikean nokkelaa sanailua, mikä saa paikoitellen jopa ulvomaan naurusta. Kyseessä on ehdottomasti Disneyn animaatioiden klassikkosarjan hauskin teos! Lisäksi kyseessä on myös todella itsetietoinen teos. Vaikkei kertojaääni ole mikään uusi juttu Disneyn leffoissa, ei yksikään aiemmista mene samalle tasolle kuin Kuzcon selitykset. Kuzco ei vain avaa tarinan lähtökohtia ja palaa parissa kohtaa kertomaan lisää, vaan hän jatkaa selittämistä läpi leffan hyvin kuzcomaisella tavalla, kommentoiden ja kritisoiden muita hahmoja ja ylistämällä itseään. Filmi menee jopa niin pitkälle, että kertoja-Kuzco vaikuttaa tiedostavan olevansa elokuvassa ja yhdessä kohtaa jopa pysäyttää leffan, piirtääkseen ruudulle pointteja, missä hänen mielestään leffa on väärässä. Koomista on myös se, että vaikka leffa tapahtuu 1400-luvulla, on siinä yllättävän modernejakin juttuja mukana.

Pelkkä jatkuva vitsailu ei kuitenkaan vielä riitä nostamaan Keisarin uusia kuvioita kokonaisuudessaan loistavaksi elokuvaksi. Sen homman hoitaa mukaansatempaava tarina, erinomaiset hahmot ja tietyt rauhallisemmat hetket, joissa Kuzco saadaan pohtimaan tekojaan. Elokuva sisältää tietty tärkeitä opetuksia lapsille, kuten kunnon piirretyssä kuuluukin. Toisaalta nykypäivän töykeässä ja itsekeskeisessä internetkulttuurissa opetukset ovat ihan hyviä myös aikuisillekin. Tylsäksi leffa ei todellakaan käy kertaakaan, vaan se pitää tiukasti mukanaan, viihdyttäen vauhdikkaalla temmollaan hienosti alusta loppuun. Keisarin uudet kuviot on hyvin omalaatuinen pala Disneyn animaatiohistoriaa, mikä sopii mitä parhaiten koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen.

Keisarin uudet kuviot on käsin piirretty animaatio ja kynänjälki on taattua Disney-laatua. Visuaalisesti filmi on todella hupaisan näköinen ja hahmot ovat veikeät. Pachan kylän maalaismaisemaan ja metsiin on saatu hienoja yksityiskohtia, ja kaikki liike on erittäin sulavaa läpi leffan. Kaikista tuotanto-ongelmistaan huolimatta elokuva ei ole millään lailla hätiköiden valmistettu, vaan visuaalisuuksien lisäksi myös David Reynoldsin käsikirjoitus on erinomainen. Teksti on täynnä fantastista huumoria, mutta se osaa rauhoittuakin oikeissa kohdissa. Ohjaaja Mark Dindal luo mukaan kevyen tunnelman, mikä pitää katsojan hymyn yllä loppuun saakka. Toisin kuin monet muut Disneyn animaatiot, Keisarin uudet kuviot ei ole musikaali, mutta siinä kuullaan kaksi laulua; elokuvan aloittava Perfect World ja Oscar-ehdokkuuden saanut My Funny Friend and Me. Näistä ensimmäinen on hilpeä, mutta jälkimmäinen ei jää mitenkään mieleen.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-ray -julkaisulla on poistettuja kohtauksia, My Funny Friend and Me -musiikkivideo, lyhyt esittely leffan ääninäyttelijöistä, pätkä filmin animoinnista, sekä todella lyhyt video, missä tekijät avaavat, mitä kautta lähtivät suunnittelemaan elokuvan ulkoasua. Lisäkatsottavaa löytyy noin 25:ksi minuutiksi.

Yhteenveto: Keisarin uudet kuviot on riemastuttava ja hulvaton animaatioseikkailu kaikenikäisille. Veikeä kertomus nappaa heti mukaansa ja keisari Kuzco onnistuu ilahduttamaan, vaikka onkin täysin itsekeskeinen idiootti. Pahisosasto on myös äärimmäisen hilpeä. Kyläpäällikkö Pacha taas tuo lämmintä sydäntä mukaan. Elokuvasta löytyy mahtavia vaaratilanteita, seikkailuhenkeä, sekä myös osaamista rauhoittua ja pohtia päähenkilön tekosia. Filmistä löytyy hyvää viestiä käytöksestä muita kohtaan, mitä monien aikuistenkin kannattaisi miettiä enemmän elämässään. Huumoria löytyy jokaiseen makuun ja elokuvan aikana pääsee nauramaan katselukerta toisensa perään. Animaatiojälki on mainiota, eikä kiireellä tehty tuotanto onneksi näy lopputuloksessa. Jos Keisarin uudet kuviot on yhä näkemättä tai sen katselusta on kulunut pitkä aika, on 20-vuotisjuhla hyvä syy pistää se pyörimään. Myöhemmin elokuvalle tehtiin jatko-osa Keisarin uudet kuviot 2: Kronkin uudet kuviot (Kronk's New Groove - 2005) ja piirrossarja Keisarin uusi koulu (The Emperor's New Groove - 2006-2008), mutta niihin palataan vasta joskus myöhemmin...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Emperor's New Groove, 2000, Walt Disney Pictures, Walt Disney Feature Animation

Arvostelu: Mulan (2020)

MULAN

Ohjaus: Niki Caro
Pääosissa: Yifei Liu, Yoson An, Donnie Yen, Jason Scott Lee, Gong Li, Tzi Ma, Rosalind Chao, Xana Tang, Jun Yu, Jimmy Wong, Chen Tang, Doua Moua ja Jet Li
Genre: seikkailu, toiminta
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 12

Mulan on uudelleenfilmatisointi Disneyn samannimisestä animaatioelokuvasta vuodelta 1998, mikä taas pohjautuu kiinalaiseen Hua Mulanin legendaan 400-luvulta. Uuden elokuvaversion suunnittelu alkoi jo vuonna 2010, kun Disney innostui Tim Burtonin Liisa Ihmemaassa -adaptaation (Alice in Wonderland - 2010) suosion myötä tekemään uusia, näyteltyjä versioita vanhoista animaatioistaan. Kesti kuitenkin useampi vuosi, ennen kuin filmin teko todella alkoi. Kuvaukset lähtivät käyntiin elokuussa 2018 ja alunperin leffan oli jopa tarkoitus ilmestyä saman vuoden marraskuussa, mutta sen julkaisua on siirretty useista syistä - ensin, jotta Disney pystyi julkaisemaan Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa -elokuvansa (The Nutcracker and the Four Realms - 2018) silloin ja sitten uudestaan keväällä 2020, kun elokuvateatterit suljettiin ympäri maailman riehuvan koronaviruksen takia. Leffaa siirrettiin useasti pitkin kesää, kunnes Disney päätti lopulta julkaista sen uudessa Disney+ -suoratoistopalvelussaan. Aluksi elokuvan sai katsottavaksi korkeaa lisämaksua vastaan jo syyskuussa, mutta nyt Mulan on saatavilla ilman lisämaksua kaikille, joilla on Disney+ -käyttäjä. Itse olin vielä joitain vuosia sitten sitä mieltä, että Disney voi ihan hyvin tehdä uusia versioita vanhoista elokuvistaan. Pidin todella paljon uudesta Viidakkokirjasta (The Jungle Book - 2016) ja myös uusi Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 2017) oli mainio. Kuitenkin Dumbo (2019), Aladdin (2019), Leijonakuningas (The Lion King - 2019) ja viimeisimpänä totaalisen unohdettava Kaunotar ja Kulkuri (Lady and the Tramp - 2019) ovat olleet toinen toistaan tylsempiä, mielikuvituksettomia ja laiskoja kopioita alkuperäisestä, joten kiinnostukseni uusia tulkintoja kohtaan on kadonnut täysin. Tai no, lähes. Minua nimittäin kiinnosti, mitä Mulanista saataisiin aikaiseksi, sillä tekijät ilmoittivat jo varhaisessa vaiheessa, etteivät seuraisi orjallisesti vanhaa piirrettyä. Minua jopa harmitti, kun elokuvan teatterikierros peruttiin. Kun Mulan julkaistiin vihdoin Suomenkin Disney+ -palvelussa, katsoin sen välittömästi.

Kun julmat rouranilaiset hyökkääväät Kiinaan, keisari määrää jokaisesta kiinalaisesta suvusta yhden miehen suojelemaan keisarikuntaa. Suojellakseen vanhaa isäänsä, nuori nainen Hua Mulan naamioi itsensä mieheksi nimeltä Hua Jun ja lähtee sotaan.

Pääroolissa Hua Mulanina nähdään Yifei Liu. Hahmo on hyvinkin samanlainen kuin Disneyn vanhassa piirroselokuvassa: häntä ei kiinnosta elää perinteikästä naisen elämää, jolloin hänen ainoa kohtalonsa olisi olla vaimo jollekin miehelle, vaan hän haluaa osoittaa omat kykynsä ja luoda oman kohtalonsa. Uutuutena hahmoon on tuotu se, että hän hallitsee voimakkaasti qi-energiaa, mikä tarpeen vaatiessa tarjoaa hänelle yli-inhimilliset aistit ja voimat. Vaikka hahmo on kiinnostava ja yhä yksi Disneyn parhaista naishahmoista, tässä elokuvassa Mulaniin on vaikea saada kosketuspintaa. Iso syy tähän on Liun yksi-ilmeinen roolisuoritus. Hän näyttää todella vähän tunteita ja paikoitellen hän onkin jopa aika puinen roolissa.

     Elokuvassa nähdään myös Tzi Ma ja Rosalind Chao Mulanin vanhempina, Xana Tang Mulanin siskona, Jet Li Kiinan keisarina, Donnie Yen keisarillisen armeijan viidennen pataljoonan komentajaupseeri Tungina, Yoson An Mulanista (tai siis Hua Junista) kiinnostuneena sotilaana Honghuina, Jun Yu hömelönä sotilaana Cricketinä, sekä Jimmy Wong, Chen Tang ja Doua Moua piirretystä tuttuna sotilaskolmikkona Linginä, Yaona ja Chien-Po'na. Pahisosastoa taas edustavat Jason Scott Leen näyttelemä rouran-komentaja Böri Khan (periaatteessa täysin sama hahmo kuin piirroselokuvan hunnijohtaja Shan Yu), sekä Gong Li tätä auttavana, qi-energiansa taikavoimiksi valjastava "noitana", Xianningina. Osa näyttelijöistä tekee mainiota työtä rooleissaan - Tzi Ma, Jet Li ja Donnie Yen ovat vähäisessä ruutuajassaankin oivalliset arvokkaina herroina - mutta toiset taas ovat vielä puisempia kuin Yifei Liu. Pääpahis Böri Khan on täysin tylsä tyyppi, joka ei luo minkäänlaista uhan tunnetta. Hahmoa auttava Xianning taas on kiinnostava uusi henkilö, jonka hahmokaari on kuitenkin kirjoitettu kömpelösti loppua kohti.

Ennen ilmestymistään Mulan aiheutti paljon kohua. Alkuperäisen piirroselokuvan fanit suuttuivat siitä, ettei kyseessä olisi musikaali, eikä mukana olisi tuttuja hahmoja, kuten kapteeni Li Shangia tai lohikäärme Mushua. Vaikka näyttelijöiden kiinalaisuus keräsi kehuja, lähes täysin valkoinen työryhmä kameran takana aiheutti pahennusta. Sen lisäksi päänäyttelijä aiheutti suuren boikottivetoomuksen kyseenalaisilla kommenteillaan Hong Kongin poliisista. Boikottia vaadittiin myös, kun kävi ilmi, että elokuvaa oltiin kuvattu lähellä Xinjiangin uiguuri-vankileirejä. Vaikka etenkin viimeinen kohta saakin nostelemaan kulmia Disneyä kohtaan, en kuitenkaan halua antaa tiettyjen poliittisten asioiden vaikuttaa mielipiteeseeni elokuvasta, missä nämä poliittiset puolet eivät ole osa tarinaa.

Sen lisäksi en myöskään lähde kritisoimaan elokuvaa siitä, että tekijät ovat päättäneet kokeilla uusia asioita, eivätkä vain tee orjallista kuvasta kuvaan kopiota vanhasta filmistä, jollainen oli esimerkiksi viimevuotinen, sieluton Leijonakuningas-pyhäinhäväistys. Etukäteen kyllä harmittelin Mushun poissaoloa; onhan kyseessä yksi suosikeistani alkuperäisessä elokuvassa. Kuitenkin nyt uuden Mulanin nähneenä voin todeta, että vitsiniekka-lohikäärme ei olisi sopinut mukaan lainkaan. Huomattavasti vakavammalla lähestymistavalla tehdyssä filmissä Mushu olisi vain häirinnyt ja sekoittanut hommaa liikaa. Siri-sirkan puuttuminen on vain hyvä juttu, sillä piirretyssä hahmo oli täysin turha. Eikä minua loppujen lopuksi paljoa haittaa kapteeni Li Shanginkaan puuttuminen. Hahmo on jaettu kahdeksi uudeksi hahmoksi, komentajaupseeri Tungiksi ja Honghuiksi, joten he tulkitsevat yhdessä kapteenia.

Sen sijaan kritisoin sitä, millainen hukattu mahdollisuus uusi Mulan on. Tästä olisi voinut saada aikaiseksi eeppisen soturielokuvan Kiinan vaikuttavissa maisemissa ja länsimaalaisille erilaisen kulttuurin ja mytologian keskellä. Lopputulos on kuitenkin tunteellisesti tyhjä, paikoitellen aika pitkäveteinen ja keskinkertainen kierrätysrahastus. Sen ei pitäisi tulla yllätyksenä, kun on nähnyt Disneyn muut uudelleenfilmatisoinnit, mutta tekijöiden päätös kokeilla jotain uutta ja erilaista olisi voinut johtaa paljon parempaan teokseen. Nyt se tarjoaa parhaimmillaan ihan viihdyttäviä ja tyylikkäitä toimintakohtauksia veikeän kameratyöskentelyn kera, sekä pari hupaisaa keskustelua sotilaiden välillä. Vähäinen huumori on hyvin istutettu mukaan vakavamieliseen elokuvaan, toimien lähinnä hahmojen yrityksenä vähentää omaa jännitystään. Katsoja ei kuitenkaan tunne hahmojen jännitettä, sillä heistä ei oikein jaksa välittää. Toimintakohtaukset eivät saavuta potentiaaliaan, koska niissä ei ole mitään tunnetta. Etenkin lopputaistelu on todella laimea, vaikka sisältääkin yhden hulvattoman hölmön toimintapätkän.

Vaikka tekijät ovat kokeilleet uusia juttuja, tietyt vanhat ja tutut jutut on tietenkin pakko pitää mukana, jotta päähenkilön kertomus pysyisi samana. Mulan-hahmolle merkittävät hetket ovat tietysti se, kun hän päättää alussa pelastaa isänsä varmalta kuolemalta ja lähteä sotaan tämän puolesta, vaikka se tarkoittaisikin Mulanin itsensä kuolemaa, sekä se, kun hän päättää vihdoin lopettaa huijauksensa ja lakkaa esittämästä miestä. Piirretyssä nämä ovat voimakkaita, kylmiä väreitä tarjovia hetkiä, mutta tässä leffassa ne ovat kohtauksia muiden joukossa. Etenkin Mulanin päätös lähteä sotaan on todella kömpelösti toteutettu ja siitä puuttuu kaikki voimakkuus. Katsoja ei tunne yhtään mitään. Kun tekijät ovat halunneet kokeilla jotain uutta, ei heitä ole siis tainnut kiinnostaa tuttujen juttujen tekeminen kunnolla.

Mulanin ohjauksesta vastaa Niki Caro, joka ei onnistu säväyttämään oikein millään lailla. Carolla on hieman silmää tyylikkäille toimintakohtauksille, mutta samalla hän myös täyttää taistelunsa tyhjänpäiväisellä mäiskeellä, mikä käy nopeasti tylsäksi. Caro ei kuitenkaan saa aikaiseksi kunnon tunnelmaa - ei, vaikka hänen apunaan toimivatkin Harry Gregson-Williamsin säveltämät mainiot musiikit. Rick Jaffan, Amanda Silverin, Lauren Hynekin ja Elizabeth Martinin työstämä käsikirjoitus yrittää jotain erilaista, mutta jää silti aika keskinkertaiseksi. Kuvaus on sujuvaa ja mukana on näyttäviä otoksia. Lavasteet ja asutkin ovat upeat, ja äänimaailma on hyvin rakennettu. Leikkaus on kuitenkin paikoitellen tönkköä (etenkin Mulanin lähtö sotaan), eivätkä erikoistehosteetkaan täysin vakuuta.  

Yhteenveto: Uudelle Mulanille täytyy antaa pisteitä siitä, että se yrittää jotain uutta, eikä ole pelkkä sieluton kuvasta kuvaan kopio alkuperäisestä, aivan mahtavasta piirroselokuvasta. Uudet kokeilut eivät kuitenkaan paljoa pelasta, kun ne ovat mukana näin väsähtäneessä ja keskinkertaisessa toimintaseikkailussa. Elokuvassa olisi hurjasti potentiaalia olla eeppinen filmi, mutta tekijät menevät jatkuvasti aidan matalimmista kohdista. Tunnepuoli jää täysin vaisuksi ja voimakkaiksi tarkoitetut hetket eivät saa katsojassa aikaiseksi toivottuja reaktioita. Toimintakohtaukset ovat ihan viihdyttäviä, mutta niistä puuttuu jännite, kun tylsä pahis ei tarjoa uhkaa, eikä hahmojen kohtaloista jaksa välittää. Vähäinen huumori on sentään aidosti hupaisaa ja oikeisiin kohtiin ripoteltua. Osa näyttelijöistä tekee oivaa työtä, mutta Yifei Liu jää lopulta hieman puiseksi itse Mulanina. Minua ei siis häiritse se, ettei elokuva ole musikaali tai ettei siinä ole mukana Mushua. Olin täysin sen kannalla, että tekijät kokeilevat erilaista lähestymistapaa, mutta se erilaisuus ei vielä johda hyvään elokuvaan. Keskinkertaisenakin elokuvana Mulan tosin edustaa Disneyn uudelleenfilmatisointien kärkipäätä, mutta se tosin johtuu siitä, kuinka heikkoja monet näistä teoksista ovat. Jälleen ei voi muuta kuin ihmetellä, kuinka aiemmin niin mielikuvituksellinen ja ihastuttavia klassikoita kerta toisensa perään tehnyt yhtiö on vajonnut näin alas...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Mulan, 2020, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Kaksin karkuteillä (Tangled - 2010)

KAKSIN KARKUTEILLÄ

TANGLED

Ohjaus: Nathan Greno ja Byron Howard
Pääosissa: Mandy Moore, Zachary Levi, Donna Murphy, Ron Perlman, Brad Garrett, Jeffrey Tambor, Richard Kiel, Paul F. Tompkins ja M. C. Gainey
Genre: animaatio, seikkailu, romantiikka
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 7

Tangled, eli suomalaisittain Kaksin karkuteillä on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 50. osa. Elokuva perustuu Grimmin veljesten satuun Tähkäpäästä 1800-luvulta, mikä taas pohjautuu Friedrich Schultzin taruun vuodelta 1790, mikä taas pohjautuu Charlotte-Rose de Caumont de La Forcen satuun 1600-luvun lopulta, mikä taas vuorostaan perustuu italialaiseen Petrosinella-satuun 1600-luvun alusta. Disneyn animaattori Glen Keane kiinnostui tarinasta 1990-luvulla ja sai ehdotuksensa läpi Disneyn johdolla, jolloin leffaa alettiin työstämään. Alunperin elokuvaa työstettiin nimellä Rapunzel Unbraided ja sen oli tarkoitus ilmestyä jo 2007, mutta Keane ei ollut tyytyväinen elokuvan tarinaan ja se päätettiin kirjoittaa uudestaan, jolloin filmin julkaisua oli pakko viivästää. Yhdessä kohtaa pohdittiin, että elokuva tapahtuisi osittain nykypäivän San Franciscossa, mutta kun homma ei edennyt, projekti pistettiin syrjään. Kun Ed Catmull ja John Lasseter nousivat Disneyn johtoon vuonna 2006, yksi heidän ensimmäisistä päätöksistään oli tehdä Tähkäpää-leffa loppuun ja niinpä elokuvan teko jatkui taas. Lopulta Kaksin karkuteillä sai maailmanensi-iltansa 24. marraskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten - ja se oli iso hitti, mikä voitti myös kriitikot puolelleen. Yllättäen elokuva ei kuitenkaan saanut edes ehdokkuutta parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnosta, mutta oli sen sijaan ehdolla parhaan alkuperäiskappaleen pystistä. Itse näin filmin vasta pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä todella paljon. Olenkin katsonut sen pariin otteeseen uudestaan ja omistan sen myös Blu-raylla. Viime kerrasta on kuitenkin kulunut jo aikaa ja kun huomasin, että Kaksin karkuteillä täyttää 10 vuotta, päätin iloiten juhlistaa tätä katsomalla elokuvan pitkästää aikaa uudestaan.

Maagisilla hiuksilla siunattu Tähkäpää-tyttö on elänyt koko elämänsä tornissa, sillä hänen äitinsä pelkää jonkun sieppaavan hänet taikavoimien takia. Tähkäpää on kuitenkin jo vuosia haaveillut näkevänsä kerran vuodessa taivaalle ilmestyvät valot kunnolla ja kun kyseinen päivä taas lähestyy, hän yrittää keksiä tavan livahtaa tornista. Juuri silloin paikalle tupsahtaa varas nimeltä Flynn Rider.

Tähkäpää (Mandy Moore) on nuori naisenalku, joka on aina haaveillut paremmasta elämästä kuin pelkästä tornissa kykkimisestä. Tähkäpää kokee suurta vetoa ulkomaailmaa kohtaan ja joka vuosi nähdessään valot, hän sisimmässään tietää, että hänen täytyy päästä niiden luokse. Vuodet tornissa ovat kuitenkin tehneet Tähkäpäästä lähes täysin tietämättömän siitä, kuinka maailma toimii ja kun hän uskaltautuu lähteä seikkailuun, on hän hyvin naiivi aika lailla kaiken suhteen. Ja kuten kaikki Tähkäpään edes jotenkin tuntevat tietävät, hahmolla on aivan järjettömän pitkät hiukset. Hiusten pituus ei kuitenkaan ole mikään tyyliseikka, vaan niiden taikavoima katoaa, jos ne leikkaa. Paikoitellen tuntuu siltä kuin hiusten pituus vaihtelisi sen mukaan, mitä eri kohtaukset milloinkin vaativat. Joskus hiukset näyttävät vain muutaman metrin pituisilta ja joskus taas näyttää, etteivät ne pääty koskaan. Omaan silmääni on aina pistänyt juhlakohtaus, missä Tähkäpää on saanut aseteltua itselleen kampauksen, mikä saa hiukset näyttämään tavallisen pitkiltä, enkä voi muuta kuin ihmetellä, minne kilometrin pituisilta vaikuttavat hiukset oikein katoavat?! Muuten hahmo on erittäin mainiosti luotu ja häneen tykästyy välittömästi. Hahmon innokkuus nostaa katsojalle hymyn huulille ja kun asiat eivät mene kuten Tähkäpää toivoisi, katsoja huomaa surevansa hahmon puolesta.

Mukaansa seikkailuun Tähkäpää pakottaa omahyväisen varkaan Flynn Riderin (Zachary Levi), joka kummastelee suuresti pitkähiuksista Tähkäpäätä. Flynn vaikuttaa aluksi ärsyttävältä narsistilta, mutta hänestäkin on onnistuttu tekemään todella pidettävä tapaus kaikessa vekkulimaisuudessaan. Pidettävyys vain lisääntyy, mitä pidemmälle tarina kulkee, kun Flynnin todellista puolta aletaan kaivamaan esiin.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Tähkäpään äiti Gothel (Donna Murphy), Flynnin varaskaverit (toinen on mykkä ja toista ääninäyttelee Ron Perlman), Flynniä jahtaava kaartin kapteeni (M. C. Gainey), satumaan kuningas ja kuningatar (eivät myöskään sano sanaakaan), sekä erikoinen ja hauska rosvojen joukko, joita ovat mm. koukkukätinen pianisti (Brad Garrett), jonkinlaista juomaa nauttinut ukko (Paul F. Tompkins) ja isonenäinen rumilus (Jeffrey Tambor). Gothel on hienosti kirjoitettu hahmo, josta voi alusta asti päätellä, että hänellä on jotain kieroa meneillään. Mukana on myös pari aivan mahtavaa eläinhahmoa, Tähkäpään uskollinen kameleontti Pascal ja kapteenin hevonen Maximus, joka vainukoiraa muistuttaen jahtaa Flynniä.

Siirryttäessä 2000-luvulle Disney alkoi tekemään elokuvia pääasiassa eläinten seikkailuista ja scifitarinoita. 2009 yhtiö palasi juurilleen tekemään käsin piirretyn satuleffan Prinsessa ja sammakko (Princess and the Frog) ja vaikka kyseessä onkin oikein mainio elokuva, jäi siitä uupumaan jotain. Kaksin karkuteillä ei ole käsin piirretty animaatio, mutta jotenkin maagisesti se onnistuu pääsemään lähemmäs vanhojen klassisten Disney-satujen tunnetta kuin Prinsessa ja sammakko. Kyseessä on loistava seikkailuleffa, mikä nappaa välittömästi mukaansa ja tarjoaa hupia koko perheelle. Seikkailuhenki on mukavasti läsnä, eikä vauhtia puutu. Toiminnallisemmat kohtaukset tarjoavat jännitystä ja hauskoja hetkiä, oli kyse sitten fyysisestä koheltamisesta tai hassuista repliikeistä. Muutenkin filmi tarjoaa useat hyvät naurut. Aikuisille elokuvan jännityspuoli ei luultavasti paljoa tarjoa, mutta lapsikatsojat saattavat parissa kohtaa tosissaan jännittää päähenkilöiden puolesta. Eikä mikään ihme, sillä päähahmot ovat niin mahtava kaksikko, että heidän seikkailuaan katsoisi pidemmänkin aikaa. Hahmoja kehitetään erinomaisesti niin yhdessä kuin erikseen.

Kaksin karkuteillä ei ole kuitenkaan pelkkää vauhdikasta seikkailemista, vaan se osaa myös usein rauhoittua syventämään hahmoja ja tarinaa. Näinä hetkinä vasta huomaakin, kuinka hyvin elokuvaan on uppoutunut ja kun mukaan tuodaan draamaa, se iskee osuvasti. Koskettavat hetket aukaisevat herkästi kyynelhanat, minkä lisäksi leffa onnistuu salpaamaan hengityksen uskomattoman kauniilla kohtauksella, missä Tähkäpää näkee kauan haaveilemansa valot. Tämä kohtaus onnistuu joka kerta aiheuttamaan yhtä voimakkaan vau-efektin. Romantiikkaakin tietty löytyy ja hyvin nopeasti on selvää, että jotain säpinää Tähkäpään ja Flynnin välille syntyy. Rakkaustarina ei onneksi ole ihan tavanomaisimmasta päästä satukertomusten historiassa, eikä se koskaan äidy imelän siirappiseksi. Tähkäpään ja Flynnin välit ovat täydellisesti luodut ja hahmojen ihastumisen toisiinsa ymmärtää täysin. Vaikka kyseessä ovatkin animaatiohahmot, on heidän välille onnistuttu luomaan voimakasta kemiaa.

Disneyn tuttuun tapaan satuanimaatioiden kohdalla, myös Kaksin karkuteillä on musikaali. Harmillisesti leffan kappaleet eivät ole erityisen muistettavia, mikä on filmin ainoa kunnon miinuspuoli. Gothelin laulama Mother Knows Best on ainakin itselleni elokuvan ainoa muistettava laulu ja se onkin erittäin hyvä. Muutkin laulut toimivat kyllä, eikä leffasta löydy yhtäkään kappaletta, jonka haluaisi hypätä yli, mutta jotain iskua ne jäävät kaipaamaan. Etenkin Tähkäpään haaveilulaulu When Will My Life Begin on hieman liiankin tavanomainen ja vaikka I See The Light kuullaan elokuvan vaikuttavimman kohtauksen aikana, ei kappale itsessään tee isoa vaikutusta. Rosvojen tavernassa kuultava I've Got a Dream on kuitenkin ihan menevä rallatus. Laulujen sanoituksesta ja sävellyksestä vastaa Alan Menken, joka on aiemmin tehnyt kappaleet mm. Disneyn animaatioihin Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 1991) ja Aladdin (1992), joissa hän onnistui huomattavasti paremmin. Menkenin säveltämät musiikit toimivat kuitenkin oivallisesti läpi leffan.

Toisin kuin laulut, animaatiopuoli ei jätä lainkaan toivomisen varaan. Kaksin karkuteillä on visuaalisesti todella kaunis teos, upeiden luontomaisemiensa ja uskomattomien yksityiskohtiensa ansiosta. Animaattorit ovat selvästi katsoneet paljon vanhoja Disneyn satupiirrettyjä, sillä elokuva tuntuu siltä kuin käsin piirretty elokuva heräisi vielä astetta pidemmälle henkiin tietokoneanimaationa. Hahmojen ulkonäöt ovat hyvin disneymäisiä ja hauska fakta on, että tekijät halusivat saada Flynnistä oikeasti hurmaavan ja yhdistelivätkin hahmoon piirteitä naisten valitsemista komistuksista. Dan Fogelmanin käsikirjoitus pysyy hienon hahmovetoisena ja Fogelman keskittyy enemmän kehittämään henkilöitä ja kertomaan tarinaa kuin tarjoamaan jatkuvia viihdyttäviä toimintakohtauksia. Ohjaajakaksikko Nathan Greno ja Byron Howard onnistuvat myös hommassaan, pitäen tunnelman ja muutenkin koko elokuvan hyvin kasassa.

Kun kyseessä on Disney-animaatio, on mukana tietty "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin, jne. Kun Tähkäpää alussa laulun voimin esittää katsojalle, kuinka saa päivät kulumaan, voi taustalta bongata Prinsessa Ruususesta (Sleeping Beauty - 1959) tutun värttinän. Eräässä kohtauksessa huone on täynnä kirjoja, joista osa on nimetty Disney-leffojen mukaan, kuten Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) ja Mulan (1998), kun taas rosvojen tavernassa lojuu Pinocchio-nukke.

Blu-rayn kuvanlaatu on tietty erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja kohtauksia, elokuvan teosta kertova Untangled: The Making of a Fairy Tale, pari vaihtoehtoista alkua elokuvalle, pidennetyt versiot kappaleista When Will My Life Begin ja Mother Knows Best, Blu-ray 3D:n esittely Leijonakuninkaasta (The Lion King - 1994) tuttujen Timonin ja Pumban kanssa, sekä lyhyt esitys Disneyn kaikista 50:stä animaatioklassikosta. Yhteensä lisäkatsottavaa on noin kolmeksi vartiksi.

Yhteenveto: Kaksin karkuteillä on mahtava animaatioseikkailu, mistä todella löytyy Disneyn klassikoiden taianomaista satuhenkeä. Tähkäpään kertomukseen uppoutuu heti ensiminuuteilla ja hänen seikkailuaan lähtee seuraamaan erittäin mielellään. Elokuvan varrella nähdään ja koetaan paljon hauskoja hetkiä, kuten myös jännittäviä vaaratilanteita. Aika ei kertaakaan käy pitkäksi reippaan tahdituksen ja riemastuttavan seikkailuhengen ansiosta. Oikeilla hetkillä leffa osaa kuitenkin myös hidastella, syventyen hahmoihin entistä paremmin. Tähkäpää ja Flynn Rider osoittautuvat yllättävänkin merkittäviksi hahmoiksi ja loppupäässä filmi onnistuu jopa liikuttamaan. Hahmojen väliltä löytyy käsinkosketeltavaa kemiaa, vaikka he ovatkin animoituja. Animaatiojälki onkin häkellyttävän upeaa ja elokuvasta löytyy useita erittäin kauniita otoksia. Musikaalinumerot menevät siinä samalla, mutta suurimmaksi osaksi laulut eivät ole mielestäni kovinkaan muistettavia. Muuten Kaksin karkuteillä on loistoleffa Disneyltä... kehtaisinko jopa sanoa, että parempi teos kuin huomattavasti suurempaan suosioon noussut Frozen - huurteinen seikkailu (Frozen - 2013)...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Tangled, 2010, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios