Arvostelu: Aarreplaneetta (Treasure Planet - 2002)

AARREPLANEETTA

TREASURE PLANET

Ohjaus: Ron Clements ja John Musker
Pääosissa: Joseph Gordon-Levitt, Brian Murray, David Hyde Pierce, Emma Thompson, Martin Short, Roscoe Lee Browne, Laurie Metcalf, Michael Wincott, Dane Davis, Patrick McGoohan, Peter Cullen ja Tony Jay
Genre: animaatio, seikkailu, scifi
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

Treasure Planet, eli suomalaisittain Aarreplaneetta on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 42. osa ja se perustuu Robert Louis Stevensonin seikkailukirjaan Aarresaari (Treasure Island) vuodelta 1883. Disney-yhtiö oli tehnyt jo vuonna 1950 elokuvasovituksen kirjasta nimeltä Salainen aarresaari (Treasure Island), mutta 1980-luvulla yhtiöllä työskentelevät Ron Clements ja John Musker saivat idean tehdä kirjan pohjalta futuristisen avaruusseikkailun. Kaksikko ehdotti ideaansa Disneylle, työskennellessään yhtiön Pieni merenneito -animaation (The Little Mermaid - 1989) parissa, mutta studiota ei kiinnostanut. Pienen merenneidon osoittautuessa menestykseksi, kaksikko ehdotti ideaa toistamiseen, toivoen eri tulosta, mutta turhaan. Kun kaksikko oli tehnyt Aladdinin (1992), mikä oli vielä isompi hitti, he ehdottivat ideaa, mutta Walt Disney Studiosia johtava Jeffrey Katzenberg pysyi päätöksessään - etenkin kun studio oli parhaillaan työstämässä Muppettien aarresaarta (Muppet Treasure Island - 1996) Stevensonin kirjan pohjalta. Niinpä kaksikko asteli Walt Disneyn veljenpojan, Roy E. Disneyn luokse ja kertoi ideastaan. Disney kiinnostui ideasta ja sai lopulta neuvoteltua Katzenbergin kanssa diilin, että jos Clements ja Musker tekisivät vielä yhtiölle Herkuleksen (Hercules - 1997), he saisivat vihdoin toteuttaa haaveprojektinsa. Vihdoin vuonna 2000 alkoi elokuvan monimutkikas animointiprosessi, missä yhdisteltiin aiempaa rohkeammin käsin piirrettyä animaatiota tietokoneanimaatioon ja lopulta Aarreplaneetta sai maailmanensi-iltansa 5. marraskuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai positiiviset arvostelut kriitikoilta ja Oscar-ehdokkuuden parhaana animaatioleffana, mutta se koki murskatappiot lippuluukuilla, eivätkä tulot nousseet lähellekään korkeaa budjettia. Itse katsoin Aarreplaneetan lapsena usein VHS:ltä ja sitten DVD:ltä, mutta viime katselukerrasta on tainnut vierähtää jopa 15 vuotta. Niinpä kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin pitkästä aikaa katsoa Aarreplaneetan ja arvostella sen juhlavuotensa kunniaksi!

Montressor-planeetalla asuva Jim Hawkins on lapsesta asti ollut innoissaan piraattikapteeni Nathaniel Flintin haaliman valtavan aarteen legendasta, joten kun hän aikuisuuden kynnyksellä saa käsiinsä kartan, mikä näyttäisi johtavan galaksin halki Flintin aarteen luokse, on Jimin pakko lähteä tähtienväliseen seikkailuun.

Elokuvaa tehdessään vasta parikymppinen Joseph Gordon-Levitt ääninäyttelee Jim Hawkinsia, huimapäistä seikkailijanalkua, joka on jatkuvasti ongelmissa lainvalvojien kanssa. Lapsesta asti Jim on katsellut tähtiä ja haaveillut intergalaktisesta aarteenmetsästyksestä, mutta isänsä lähdettyä ja äitinsä (Laurie Metcalf) jäätyä taloudellisiin vaikeuksiin, Jimin on pitänyt pysyä kotona. Saatuaan kartan legendaariselle aarteelle, Jimin on kuitenkin aivan pakko lähteä seikkailuun ja niin on myös katsojan. Vaikka hahmo voisi helposti käydä ärsyttäväksi murjottamisensa vuoksi, syyt hänen käytökselleen rakennetaan oivallisesti ja hahmon kehityskaari on mainio, joten Jimiä kannustaa onnistumaan tavoitteissaan.

     Muita hahmoja leffassa ovat Jimin kanssa matkaan lähtevä astrofyysikko Delpert Doppler (David Hyde Pierce), sekä R.L.S. Innoitus -avaruuslaivan miehistö, johon kuuluvat kapteeni Amelia (Emma Thompson), yliperämies Arrow (Roscoe Lee Browne), kyborgikokki Silver (Brian Murray) ja tämän leijuva ja muuntautuva apuri Morph (Dane Davis), sekä häijy hämähäkkimäinen Scroop (Michael Wincott). Lisäksi matkan varrella Jim kohtaa myös Martin Shortin ääninäyttelemän robotin nimeltä B.E.N., jolla on suuri vaara käydä ärsyttäväksi ja pilata koko leffa. Hahmo luultavasti naurattaa lapsia, mutta voi herkästi jättää aikuiset kylmiksi. Muuten hahmogalleria on vallan mainio. Tohtori Doppler tarjoaa hilpeää huumoria, kun taas Scroop on yhä aikuisiälläkin karmiva ilmestys, enkä ihmettele yhtään, että pelkäsin hahmoa lapsena. Kokki Silver on erinomaisesti kirjoitettu hahmo, ja hänen ja Jimin välille muodostuva ystävyys luo elokuvaan hyvin omalaatuisen sydämen.

On sääli, että Aarreplaneetta floppasi taloudellisesti. En kuitenkaan usko, että heikko menestys lippuluukuilla johtui niinkään elokuvan laadusta, vaan siitä, että Pixarin Toy Story - leluelämää -filmin (Toy Story - 1995) myötä animaatio oli kovaa vauhtia siirtymässä käsin piirretystä työstä tietokoneella toteutettavaksi. Katsojat halusivat nähdä näitä uudella tekniikalla syntyviä teoksia ja niinpä käsin piirrettyjen teosten täytyi todella onnistua, jotta ne olisivat hittejä. Samana vuonna ilmestynyt Disneyn Lilo ja Stitch (Lilo & Stitch - 2002) onnistui tässä, mutta Aarreplaneetta kompuroi teattereissa. Animaatiotyylin lisäksi tähän vaikuttivat vahvasti myös se, että elokuva julkaistiin samaan aikaan megahitti Harry Potter ja salaisuuksien kammion (Harry Potter and the Chamber of Secrets - 2002), talvelle ajankohtaisemman Mutta mitä tapahtui joulupukille 2:n (The Santa Clause 2 - 2002) ja James Bond -filmi 007 - Kuolema saa odottaa (Die Another Day - 2002) kanssa, jotka kaikki pyyhkivät elokuvateattereiden lattioita Aarreplaneetalla... siis ainakin taloudellisesti. Aarreplaneetta ilmestyi väärään aikaan ja voisi jopa sanoa, että se oli tuomittu epäonnistumaan. Sääli vain, että samalla se toimi naulana käsin piirretyn animaation hauta-arkkuun.

Elokuvana se on kuitenkin vallan mainio ja oli hienoa nähdä, että viihdyin enemmän kuin passelisti sen parissa yhä aikuisiälläkin. 2000-luvun alussa Disney alkoi kokeilemaan scifipainotteisempia animaatioita. Steampunk-henkinen Atlantis - kadonnut kaupunki (Atlantis: The Lost Empire - 2001) tarjosi teknologiaa, jollaista meillä ei vielä ole, kun taas Lilo ja Stitch kertoi ihmistytön ja avaruusolennon ystävyydestä Havaijilla. Aarreplaneetta vie tämän scifikokeiluajan kaikista pisimmälle ja lennättää niin hahmonsa kuin katsojankin avaruuden halki. Oli erittäin veikeä idea Ron Clementsiltä ja John Muskerilta muovata yksi seikkailusatujen suurimmista klassikoista scifitarinan muotoon. Elokuvan tulevaisuudenkuva on lumoava, paikkojen, vaatteiden ja alusten ollessa hyvin vanhanaikaisia, mutta silti täysin futuristisia. R.L.S. Innoitus todella on ulkonäöllisesti laiva, mutta meren sijaan se seilaa avaruuden tyhjyydessä.

Leffasta löytyy ilahduttava seikkailuhenki, mikä nappaa mukaansa heti alussa ja pitää mukanaan loppuun saakka. Matkan varrelta löytyy hilpeää huumoria, vaikka B.E.N. käykin hieman hermoille, sekä jännittäviä vaaratilanteita, kuten lähistöllä olevan tähden tuhoutuminen ja muuttuminen mustaksi aukoksi. Pientä romantiikkaakin on mukana, muttei tosin päähenkilön puolesta. Jimin läheisimmäksi suhteeksi muodostuu kokki Silver, josta tulee kuin isä hänelle matkan aikana. Kaksikon välit onkin elokuvan suurin rikkaus.

Visuaalisesti Aarreplaneetta on todella näyttävä teos, jossa Disney on päättänyt päästää luovuutensa valloilleen eri tekniikoiden kanssa. Hahmot ovat toki tuttua Disney-tyyliä ja kehuinkin jo elokuvan veikeää tyyliä yhdistellä vanhaa aikaa futuristisuuteen ja avaruusmaisemiin. Erityiskehut kuitenkin ansaitsee leffan vaikuttava yhdistelmä käsin piirrettyä ja tietokoneella toteutettua animaatiota. Clements ja Musker tiesivät jo tuotannon alkuvaiheissa, ettei käsin piirtämällä saisi loihdittua sellaista kuvastoa, mitä he toivoivat, vaan heidän täytyisi turvautua myös digitekniikkaan. Suuri osa taustoista onkin tehty tietokoneella ja vaikka niistä näkyy digitaalisuus, se jotenkin jopa sopii avaruusseikkailuun. Erityisen hienoa on, että kokki Silverin mekaaninen käsi ja jalka toteutettiin tietokoneella ja muut osat hahmosta piirrettiin käsin. Silverissä piirrosjälki ja digitaalisuus yhdistyvät täydellisen saumattomasti. Vahvoja visuaalisuuksia tukee oiva äänimaailma, sekä James Newton Howardin seikkailulliset musiikit. John Rzeznikin tekemät parit laulut tuntuvat kuitenkin päälleliimatuilta ja leffa pärjäisi ilman niitä.

Ja kun kyseessä on Disneyn animaatio, on mukana tietty "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin jne. Heti alussa lapsi-Jimin huoneesta voi bongata Stitch-pehmolelun. Loppupäässä elokuvaa B.E.N. hyräilee Yo-Ho! (A Pirate's Life For Me) -kappaletta, vihjauksena seuraavana vuonna ilmestyvään seikkailuleffaan Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003). Lisäksi yksi hahmoista toteaa, että he tulevat tarvitsemaan isomman veneen, viittauksena Steven Spielbergin kauhuklassikkoon Tappajahai (Jaws - 1975).

Yhteenveto: Aarreplaneetta on erittäin mainio animaatioseikkailu, jossa vanhanaikaisuus yhdistyy tyylikkäästi futuristisuuden kanssa monin tavoin. Paikoista, aluksista ja vaatetuksista löytyy paljon vanhanaikaisuutta, mutta niihin on tuotu kekseliästä scifitwistiä. Samoin elokuvan visuaalisessa toteutuksessa yhdistellään onnistuneesti perinteistä käsin piirrettyä animaatiota ja tuohon aikaan vielä täysin uutta tietokoneanimointia. Erityisesti kyborgikokki Silverin kohdalla tekniikoita yhdistelevä toteutus on upean saumaton. Tarina on oivallisen mukaansatempaava ja elokuvasta löytyy ehtaa seikkailun henkeä. Mukaan mahtuu niin vaaratilanteita kuin huumoria, sekä ripaus romantiikkaakin. Hahmot ovat mainioita, joskin B.E.N. -robotti voi herkästi käydä hermoille. Jimin ja Silverin välinen ystävyys tuo filmiin sydäntä, etenkin saadessaan käänteitä elokuvan edetessä. Aarreplaneetta on harmillisen vähälle huomiolle jäänyt animaatioelokuva, jota suosittelen todella paljon koko perheen yhteiseen leffailtaan. Monella elokuvan lapsena nähneenä on varmaan nyt omia lapsia ja olisikin kiva, jos filmi voisi kerätä uutta arvostusta uusien sukupolvien myötä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Treasure Planet, 2002, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: Prinsessa ja sammakko (The Princess and the Frog - 2009)

PRINSESSA JA SAMMAKKO

THE PRINCESS AND THE FROG

Ohjaus: Ron Clements ja John Musker
Pääosissa: Anika Noni Rose, Bruno Campos, Michael-Leon Wooley, Jim Cummings, Keith David, Jennifer Cody, Peter Bartlett, Jenifer Lewis, John Goodman, Oprah Winfrey, Ritchie Montgomery, Don Hall, Paul Briggs ja Terrence Howard
Genre: animaatio, romantiikka, seikkailu
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 7

The Princess and the Frog, eli suomalaisittain Prinsessa ja sammakko on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 49. osa. Elokuva perustuu E. D. Bakerin lastenkirjaan "The Frog Princess" (2002), joka puolestaan pohjautuu Grimmin veljesten satuun "Sammakkoprinssi" ("Der Froschkönig oder der eiserne Heinrich"). Sekä Walt Disney -yhtiö, että sen omistuksessa oleva Pixar-yhtiö suunnittelivat samaan aikaan tekevänsä elokuvan sadun pohjalta ja yhtiöt päättivät yhdistää leffat yhdeksi animaatiofilmiksi. Vuoden 2004 Lehmäjengin (Home on the Range) jälkeen Disney ilmoitti, että se jäisi yhtiön viimeiseksi käsin piirretyksi elokuvaksi, mutta kun 2006 Disneyn johtoon nousivat Ed Catmull ja John Lasseter, he päättivät unohtaa tämän päätöksen ja tehdä lisää piirrettyjä. Kaksikko päätti palkata uutta leffaa varten useita animaattoreita, jotka olivat jättäneet työnsä 2004 ja jotka palasivat innoissaan takaisin hommiin. Lopulta Prinsessa ja sammakko sai maailmanensi-iltansa 25. marraskuuta 2009 - tasan 10 vuotta sitten! Suomeen leffa tosin saapui vasta alkuvuodesta 2010. Elokuva oli pidetty niin kriitikoiden kuin Disney-fanien keskuudessa, mutta sen tuotot eivät olleet kovin kummoiset. Leffa oli ehdolla useista palkinnoista (kuten mm. kolmesta Oscarista), muttei voittanut kuin muutaman ehdokkuuksistaan. Elokuva aiheutti myös hieman erikoista käyttäytymistä, sillä jotkut lapsikatsojista päättivät pussailla sammakoita ja saivat salmonellan. Itse en käynyt katsomassa Prinsessa ja sammakkoa, kun se ilmestyi teattereihin, vaan näin leffan vasta syksyllä 2014, kun vihdoin vuokrasin sen. Pidin elokuvasta ja ostin sen Blu-rayna hyllyyni, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin nyt, kun leffa täyttää 10 vuotta, tiesin, että oli aika katsoa elokuva toistamiseen ja arvostella se samalla.

1920-luvulla New Orleansissa oman ravintolan avaamisesta haaveileva Tiana kohtaa eräänä iltana sammakon, joka väittää olevansa oikeasti kirottu prinssi ja että suudelmalla hän voisi muuttua takaisin ihmiseksi. Tiana suutelee sammakkoa, mutta muuttuukin itse sammakoksi!

Elokuvan nimi Prinsessa ja sammakko on siinä mielessä harhaanjohtava, ettei leffan päähenkilö Tiana (Anika Noni Rose) ole mikään prinsessa. Tämä itse asiassa aiheuttaakin pääkaksikon dilemman, sillä vain prinsessan suudelma muuttaa kirotun sammakkoprinssin takaisin ihmiseksi. Tavallisen ihmisen suudelma vain lisää kirousta ja Tiana on aivan tavallinen ihminen. Hän on tarjoilija kahdessa eri kuppilassa, yrittäen kerätä rahaa avatakseen oman ravintolansa. Tiana on päättäväinen ja sinnikäs nainen, joka pakottaa itsensä takaisin jaloilleen aina, kun este saa hänet kompastumaan maahan. Hahmo onkin kiinnostava ja pidettävä alusta lähtien, ja katsoja kannustaa häntä leffan läpi, jotta tämä saisi toteutettua haaveensa. Oman ravintolan avaaminen on itse asiassa jo tarpeeksi mielenkiintoinen juonikuvio itsessään ja aluksi saattaa tuntua siltä, ettei leffa edes tarvitsisi mitään sammakkohärdelliä ollakseen veikeä kertomus.
     Leffan nimen toinen osapuoli, eli sammakko kyllä löytyy ja se on tosiaan Maldonian prinssi Naveen (Bruno Campos). Toisin kuin Tiana, katsoja ei ole heti varma, mitä ajatella prinssi Naveenista. Prinssi on aikamoinen tuhlaajapoika, joka vähät välittää vastuustaan, vaan haluaa vain juhlia. Silti hahmo on myös pidettävä, tuodessaan iloa monien elämään ja heittäytyessään hauskanpitoon mukaan. Elokuvan aikana prinssiä syvennetään taidokkaasti ja hahmon todellinen luonne alkaa nousta esiin. Prinssi Naveen ja Tiana ovatkin erinomaiset päähenkilöt ja poikkeavat vahvasti perinteisistä Disneyn kuninkaallisiin liittyvistä hahmoista. Elokuvan nimi Prinsessa ja sammakko herättää katsojassa heti tietyt ennakko-odotukset ja on hauska, että leffa tarjoaakin jotain aivan muuta.

Tarinan pahis on prinssi Naveenin kironnut voodoo-tohtori Facilier (Keith David), joka on myös todella mainio tapaus. Hahmolle on onnistuttu saamaan veikeän kiero luonne ja läpi leffan on hauska seurata, kuinka hän hyödyntää voodoo-taikojaan. Itse pidän etenkin siitä, kuinka tohtori Facilierin varjo elää omaa elämäänsä kuten Peter Panin varjo. Tähänkin hahmoon tuodaan tiettyä lisäsyvyyttä elokuvan aikana, mikä tekee hänestä entistäkin kiinnostavamman.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Tianan pinnallinen ja itserakas ystävä Charlotte La Bouff (Jennifer Cody), hänen rikas isänsä Eli (John Goodman), Tianan lempeä äiti Eudora (Oprah Winfrey), prinssi Naveenin kömpelö avustaja Lawrence (Peter Bartlett) ja outo taikaeukko Mama Odie (Jenifer Lewis), sekä eläinhahmot Louis-alligaattori (Michael-Leon Wooley) ja Ray-tulikärpänen (Jim Cummings). Alligaattori Louis on mahtava tapaus, rakastaessaan jazzia ja unelmoidessaan sen soittamisesta isojen yleisöjen edessä. Ongelmana vain on, että kaikki juoksevat aina pakoon Louisin nähdessään. Ray taas on hieman höpsähtänyt heppu, jolla on kuitenkin pienestä koostaan huolimatta isompi sydän kuin leffan muilla hahmoilla. Mama Odie on myös hupsu hahmo ja tarjoaa muutamat hyvät naurut lyhyen ruutuaikansa aikana.
     Hupia tuo myös sammakoita metsästävä kolmikko Reggie (Ritchie Montgomery), Darnell (Don Hall) ja Kaksnäppi (Paul Briggs), jotka olisivat voineet esiintyä elokuvassa hieman kauemminkin.

Prinsessa ja sammakko ottaa klassisen sadun ja tuo siihen hauskan twistin. Vaikkei se olekaan Disneyn keksintö, että prinsessa muuttuukin sammakoksi, ei moni välttämättä ole lukenut Bakerin "The Frog Princessiä", jolloin idea tuntuu tuoreelta. Elokuvaan tuo raikkautta myös muutkin asiat. Mukana on vanhaa satumaisuutta, minkä Disney todella taitaa, mutta samalla leffasta löytyy modernimpaakin otetta. 1910-luvun New Orleans on mahtava tapahtumapaikka ja se luo hienosti oman henkensä mukaan filmiin. Elokuva nappaa heti mukaansa ja pitää hyvin otteessaan koko seikkailun ajan, tarjoten vähän väliä jotain uutta mukaan.

Huumoria elokuvasta löytyy kaikenikäisille ja mukana on niin veikeää fyysistä pöhköilyä kuin ovelaa sanailua. Hahmot kohtaavat välillä jonkinlaisia vaaroja, jotka tuovat mukaan hyvää jännitettä. Perheen pienimmille tohtori Facilierin voodootaiat ja -hirviöt saattavat olla hieman liiankin hurjia, mutta ala-asteikäisille niiden tuoma jännitys luultavasti vain lisää leffan kiehtovuutta. Romantiikkaa Prinsessa ja sammakosta löytyy tietysti, onhan kyseessä rakkaustarina. On kuitenkin hyvä, ettei Tianan ja prinssi Naveenin suhde ole mitään rakkautta ensisilmäyksellä, vaan hahmot eivät aluksi edes pidä toisistaan, Tianan syyttäessä Naveenia tilanteestaan. Koskettavuuttakin on mukana ja herkimmille katsojille parikin kohtausta nostavat kyyneleet pintaan. Kaiken kaikkiaan kyseessä on siis erittäin mainio lisäys Disneyn animaatioelokuvien sarjaan.

Monen muun Disney-leffan tavoin Prinsessa ja sammakkokin on tietty musikaali. Laulut poikkeavat kuitenkin tyyliltään muista Disneyn filmeistä, sillä säveltäjä Randy Newman on halunnut mukaan jazzia ja bluesia. Elokuva alkaa kappaleella "Down in New Orleans", joka antaa katsojalle hyvän käsityksen loppuleffan hengestä. "Almost There" on Tianan haaveilulaulu ravintolastaan, kun taas "Friends on the Other Side" toimii esittelynä tohtori Facilierin voodookyvyistä. "When We're Humanin" aikana alligaattori Louis kuvailee, mitä tekisi, jos olisi ihminen, mihin yhtyvät myös Tiana ja Naveen. "Gonna Take You There" on Rayn reipas rallatus, kun taas "Ma Belle Evangeline" on saman hahmon haikea laulu rakkaansa perään. Mama Odie taas pistää tanssijalalla koreaksi "Dig a Little Deeperin" aikana. Lopputekstien aikana kuultava Ne-Yon kappale "Never Knew I Needed" ei tyyliltään sovi elokuvaan lainkaan ja onkin aika kehno lopetuslaulu. Vaikka kappaleet ovat suurimmaksi osaksi mainioita ja sopivat hyvin mukaan, tulee lauluja yhdessä kohtaa vähän turhankin tiuhaan tahtiin. Lisäksi täytyy myös valitettavasti todeta, että "Friends on the Other Sideä" lukuunottamatta laulut eivät jää itselläni soimaan päässä millään tavalla.

Visuaalisesti Prinsessa ja sammakko on tietysti todella näyttävä teos. Piirrosjälki on upeaa ja kaunista, minkä lisäksi taustoihin käytetyt tietokone-efektit sulautuvat hyvin mukaan. Hahmoissa on selvää Disney-tyyliä ja filmi on yllättävänkin täynnä yksityiskohtia. Tohtori Facilierin voodootemppujen aikana animaattorit pääsevät tosissaan leikkimään erikoisilla visuaalisuuksilla. Elokuvan ohjauksesta vastaavat Ron Clements ja John Musker, jotka ovat aiemmin tehneet Disney-klassikot Mestarietsivä Basil Hiiri (The Great Mouse Detective - 1986), Pieni merenneito (The Little Mermaid - 1989), Aladdin (1992), Herkules (Hercules - 1997) ja Aarreplaneetta (Treasure Planet - 2002). Kaksikko on siis aikamoinen Disney-parivaljakko ja he ovat tehneet erittäin mainiota työtä myös tämän elokuvan parissa. Clements ja Musker ovat myös käsikirjoittaneet filmin yhdessä Rob Edwardsin kanssa ja kolmikko on keksinyt hauskoja ideoita ja käänteitä, joilla pitää katsoja kiinnostuneena alusta loppuun.

Ja kun kyseessä on Disney-animaatio, mukana on tietty "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, sarjoihin, jne. Elokuvan alkupäässä laajassa katukuvassa voi nähdä Aladdinin taikamaton eräällä parvekkeella ja lopun isossa juhlassa on Pienen merenneidon kuningas Tritonia esittävä patsas. Tianan ja prinssi Naveenin sammakkotappelun aikana he ohittavat kirjahyllyn, jossa on Pieni merenneito -kirja, sekä kirja Tähkäpäästä, viittauksena Disneyn seuraavaan elokuvaan Kaksin karkuteillä (Tangled - 2010). Lisäksi mukana on tietty numerosarja A113, mikä viittaa California Institute of the Arts -koulun animaatioluokkaan, missä monet Disneyn animaattorit ovat opiskelleet. A113 koristaa raitiovaunun keulaa. Elokuvassa myös keskustellaan tähdistä samaan henkeen kuin Leijonakuninkaassa (The Lion King - 1994).

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on neljä poistettua kohtausta, taidegalleria, "What Do You See: Princess Portraits" -peli, sekä elokuvan teosta kertovat pätkät "Magic in the Bayou: The Making of a Princess", "Bringing Life to Animation" ja "The Return to Hand Drawn Animation", filmin hahmoista kertovat "Disney's Newest Princess", "The Princess and the Animator" ja "Conjuring the Villain", sekä musiikeista kertova pätkä "A Return to the Animated Musical". Yhteensä lisäkatsottavaa on noin tunniksi.

Yhteenveto: Prinsessa ja sammakko on veikeän erilainen versio klassikkosadusta ja samalla myös osoitus siitä, että Disneyn pitäisi aina välillä tehdä käsin piirrettyjä animaatioita. Kun piirrokseen on tuotu digiefektejä mukaan, vastaa visuaalinen tyyli hienosti elokuvan tyyliä yhdistellä klassikkosatua hieman modernimpaan otteeseen. New Orleans on kiehtova tapahtumapaikka ja jo se nappaa katsojan hyvin mukaansa. Tiana ja prinssi Naveen ovat kiinnostavat päähenkilöt ja heidän seikkailuunsa lähtee mielellään. Romantiikka on oivasti toteutettu, eikä se muutu ällöimeläksi koskaan. Tohtori Facilier on mainio pahis ja tarjoaa mukavaa jännitettä, kun taas eläinhahmot Louis ja Ray lisäävät hyvää huumoria. Jazzin ja bluesin lisäys musiikkeihin tekee jo itsessään elokuvasta erottuvan Disney-animaatioiden joukosta, mutta harmillisesti laulut eivät ole parhaasta päästä. Kyseessä on kuitenkin erittäin hyvä piirrosseikkailu, mistä koko perhe voi nauttia. Suosittelenkin Prinsessa ja sammakkoa perheen yhteiseen leffahetkeen, sekä kaikille niille, jotka toivovat, että yhtiöt vaihtaisivat tietokoneanimaatiot takaisin käsin piirrettyihin elokuviin. Vaikka itse pidänkin kovasti digianimaatiosta, toivoisin, että Disney älyäisi edes kerran kymmenessä vuodessa julkaista käsin piirretyn animaation. Harmi vain, ettei Prinsessa ja sammakko ollut toivottu hitti, joten saattaa kestää vielä pitkään, ennen kuin yhtiö uskaltaa koittaa onneaan jälleen...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Princess and the Frog, 2009, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: Pieni merenneito (The Little Mermaid - 1989)

PIENI MERENNEITO

THE LITTLE MERMAID

Ohjaus: Ron Clements ja John Musker
Pääosissa: Jodi Benson, Samuel E. Wright, Jason Marin, Kenneth Mars, Christopher Daniel Barnes, Pat Carroll ja Buddy Hackett
Genre: animaatio, musikaali, seikkailu
Kesto: 1 tunti 23 minuuttia
Ikäraja: 7

The Little Mermaid, eli suomalaisittain Pieni merenneito on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 28. osa. Elokuva perustuu H.C. Andersenin samannimiseen satuun vuodelta 1837. Ilmestyessään vuonna 1989 leffa oli iso menestys ja se kuuluu joidenkin suosikkipiirrettyjen joukkoon. Suomeen elokuva saapui vuoden jäljessä. Itselläni ei ole muistikuvaa, että olisin lapsena nähnyt Pienen merenneidon - ainakaan kokonaan. Kuitenkin vuonna 2015 tehdessämme teatteriprojektia, johon tarina liittyi, katsoimme tämän Disneyn animaatioelokuvan, jolloin näin sen vihdoin kokonaisuudessaan. Pieni merenneito oli mielestäni ihan hyvä, muttei kuulunut Disneyn parhaimmistoon. Ostin sen seuraavana vuonna Blu-raylle, mutta katsoin sen vasta vuoden 2017 alussa, kun päätin, että kirjoitan vuoden 2018 ensimmäiselle puolikkaalle lähes jokaisen Disney-klassikon arvostelut.

Merenneito Ariel haaveilee ihmisten maailmasta ja eräänä päivänä hän törmääkin laivaan täynnä prinssi Ericin miehiä. Ariel ihastuu Ericiin, mutta hänen isänsä, merenalainen kuningas Triton ei hyväksy ihmisiä, joten ihastus jää haaveeksi. Arielin onneksi eräs Ursula haluaa auttaa häntä saamaan Ericin sydämen ja muuttumaan ihmiseksi. Valitettavasti Ursulalla ei ole hyvät mielessään ja hän havitteleekin kruunua...

Ariel, eli Pieni merenneito on mielenkiintoinen hahmo, sillä hän ei halua elää, kuten hänen isänsä määrää, vaan haluaa olla sellainen kuin itse haluaa. Elokuva kertookin siitä, kun Ariel etsii itseään ja yrittää saada selville, mitä hän oikeasti haluaa. Hahmon uhmatessa isänsä tahtoa ja tutkiessa uteliaana ihmisten esineitä, Arielille on luotu toimiva persoona ja häntä on henkisesti helppo lähestyä. Vaikka kyseessä on prinsessa, Ariel ei ole täysin perinteinen Disney-prinsessa, sillä hän haluaisi enemmänkin olla tavallinen. Tämä tekee hänestä myös tykättävämmän. Arielin äänenä kuullaan Jodi Benson.
     Arielin ystäviä ovat Pärsky-kala (Jason Marin) ja Joonas-lokki (Buddy Hackett). Pärsky on pelokas tapaus, joka ei ymmärrä, miksi Arielin täytyy aina päästä tutkimaan paikkoja. Joonas taas on hömelö, joka selittää muka-tietävänä, mitä eri Arielin löytämät esineet ovat nimeltään ja mitkä niiden käyttötarkoitukset ovat. Joonas on lystikäs lisä tarinassa ja häntä katsoisi mielellään enemmänkin.
     Merenalaista kuningas Tritonia ääninäyttelee Kenneth Mars. Hahmosta on tehty mahtavan näköinen ja hän pullisteleekin lihaksiaan kaiken aikaa, vaikkei teekään sitä tarkoituksella. Kuningas Triton ei pidä ihmisistä, eikä siitä että hänen tyttärensä on kiinnostunut merenpäällisestä elämästä. Hahmo tuntuu pääosin aika yksiulotteiselta.
     Kuningas Triton laittaa hovisäveltäjänsä Horatio Felonious Ignacious Crustaceous Sebastian -ravun vahtimaan Arielia. Sebastian pyrkii olemaan lojaali palvelija kuninkaalle, mutta häntäkin alkaa hieman kiehtoa ihmisten maailma, kuten myös mahdollisuus saada Ariel kokemaan rakkautta. Sebastian on välillä ärsyttävä ollessaan Arielia vastaan, mutta yleisesti koominen ja mainio hahmo. Hänen äänenään kuullaan Samuel E. Wright.
     Arielin rakkauden kohteena, prinssi Ericina kuullaan Christopher Daniel Barnes. Hahmo ei ole mielestäni kovin erityinen. Ariel ja Eric kohtaavat nopeasti leffan alkupuolella, minkä takia Eric unelmoi jatkuvasti mystisestä tytöstä, jonka lauluääni on erittäin kaunis. Hahmo tuntuu olevan vain ja ainoastaan Arielin ihastus, eikä mitään sen enempää.
     Pahiksena elokuvassa on Pat Carrollin ääninäyttelemä Ursula, joka on puoliksi ihminen ja puoliksi mustekala. Hahmo on häijy ja ihastuttavan inhottava pahis. Hän haluaa olla merenalaisen valtakunnan kuningatar ja on laatinut juonen saadakseen kruunun. Hahmolla on taikavoimia ja häntä kutsutaankin noidaksi. Ursulalla on apuna kaksi ankeriasta nimeltään Kiero ja Liero.

Ensimmäiseksi selvitys merenneidoista, eli jos joku ei tiennyt, niin merenneito tarkoittaa naista, jonka ylävartalo on ihmisen ja alavartalo kalan. Samanlaisista miehistä käytetään mm. nimitystä "vetehinen". Elokuvan alussa esitellään hyvin päähahmot ja näytetään heti, millaisia he ovat. Katsojille välittyy hienosti Arielin uteliaisuus ja hahmon tapa näkeä ihmisten maailma tuodaan toimivasti esille. Katsojana tietysti haluaa nähdä, että Ariel pääsisi vapaasti tutustumaan merenpäälliseen maailmaan ja että Arielista ja Ericista syntyisi pariskunta. Valitettavasti sellainen vaatii pahaa noita-akkaa. Jännitystä luodaankin sillä, että Arielin täytyy saada Eric rakastumaan häneen kolmen päivän sisällä tai muuten Ariel muuttuu kuihtuneeksi olennoksi Ursulan "sielujen puutarhaan". Hän on myös joutunut menettämään äänensä, jolloin tehtävä on entistäkin vaikeampi. Vaikeustasoa nostaa myös se, ettei Eric tunnista Arielia ja muistaa tapaamansa tytön erilaiseksi.

Pieni merenneito kulkee aika nopealla temmolla eteenpäin, muttei kuitenkaan kiirehdi, jolloin katsojan on helppo pysyä mukana koko ajan. Elokuvan lyhyt kesto on myös hyvä asia pienemmille lapsille, jotka eivät välttämättä jaksa istua paikoillaan kovin kauaa. Ihan perheen pienimmille tämä voi olla paikoitellen hieman liian jännittävä Ursulan takia, mutta kyllä tämän voi helposti katsoa jo ennen ala-asteen aloittamista. Elokuva sisältää seikkailua ja huumoria, joka koostuu sekä visuaalisesta hölmöilystä, että sanoin kerrotuista vitseistä. Aikuisten vitsejä tämä ei valitettavasti sisällä, joten elokuva sopii lähinnä juurikin lapsille. Silti siitä voi nauttia vanhempanakin. Kokonaisuus on ihana satuleffa, mikä on kestänyt erittäin hyvin aikaa ja kuuluu yhä Disneyn piirrettyjen parhaimmistoon.

Monien Disney-elokuvien tapaan myös Pieni merenneito on musikaali. Erityisen muistettavista lauluista ei ole kysymys, mutta onneksi mukana on "Under the Sean" kaltainen helmi, jota kuuntelee mielellään useaan otteeseen jälkikäteenkin (kappale myös jää jumiin päähän). Ursulan laulama "Poor Unfortunate Souls" on ihan kiva ja stereotyyppisen ranskalaiskokki Louisin (René Auberjonois) hoilaama "Les Poissons" on hauska. "Kiss the Girl" on elokuvan rakkauskappale.

Piirrosjälki on hyvin toteutettu, mutta erityistä "hei vau" -kokemusta ei animointi tarjoa. Visuaalisesti tyylikkäin kohtaus on, kun Ericin laiva joutuu kohtaamaan myrskyn. Merenalainen maailma on kivan näköinen ja hahmot ovat mainiosti animoituja. Elokuvan ohjauksesta vastaavat Ron Clements ja John Musker, jotka olivat tätä ennen olleet ohjaamassa ja käsikirjoittamassa Disney-klassikko 26:a, eli Mestarietsivä Basil Hiirtä (The Great Mouse Detective - 1986). Kaksikko toimii käsikirjoittajina myös tässä.

Tämäkin Disney-elokuva sisältää niin sanottuja "easter eggeja", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. Esimerkiksi elokuvan alussa voi bongata Mikki Hiiren, Aku Ankan ja Hessu Hopon yleisön joukosta, kun kuningas Triton saapuu paikalle. Kohtauksessa voi nähdä myös The Muppet Show'sta (1976-) tutun Kermit-sammakon. Tuhkimosta (Cinderella - 1950) tutut kuninkaan ja lakeijan voi nähdä nopeasti loppupuolella.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on "laula mukana" -version lisäksi poistettuja kohtauksia, Carly Rae Jepsenin versio "Part of Your World" -kappaleesta, esittely poistetulle hahmolle Harold the Merman, digitaalinen huvipuistolaite "Under the Sea Adventure" ja kappaleiden säveltäjä Howard Ashmanin luento musiikista. Mukana ovat myös pätkät "Part of Her World: Jodi Benson's Voyage to New Fantasyland", jossa Arielin ääninäyttelijä kertoo Disney Worldin uudesta turistikohteesta, "@DisneyAnimation", jossa tekijät kertovat itsestään ja "Under the Scene: The Art of Live-Action Reference", jossa kerrotaan, kuinka näyttelijöistä kuvattua materiaalia hyödynnetään piirroselokuvien teossa. "Backstage Disneysta" löytyy viisiosainen "making of", jossa kerrotaan elokuvan teosta ja "The Little Matchgirl" -lyhytelokuva, sekä pätkiä joissa kerrotaan mm. leffan tehosteista ja tarinan alkuperästä. Näiden lisäksi on vielä muutama muukin pätkä ja elokuvan kappaleet voi kuunnella erikseen "Music & More" -osiosta.

Yhteenveto: Pieni merenneito on mahtava seikkailuelokuva, joka tarjoaa romantiikkaa, jännitystä ja huumoria. Se kulkee nopealla temmolla eteenpäin, muttei kiirehdi. Leffan päähenkilö Ariel on mielenkiintoinen, kuten ovat myös hänen ystävänsä. Ursula-pahis on täydellisen häijy, mutta prinssi Eric tuntuu aika tyhjältä. Kappaleet ovat ihan hyviä, mutta hauskan "Under the Sean" lisäksi muut biisit eivät erityisemmin jää mieleen. Elokuvassa on kohtauksia, jotka voivat olla liian jännittäviä perheen pienimmille, mutta Pienen merenneidon voi helposti katsoa jo ennen koulun aloittamista. Leffa on lähinnä lapsille tehty, mutta myös vanhemmatkin voivat pitää sitä. Elokuvalle on tehty jatkoa leffoilla Pieni merenneito II - Atlantiksen salaisuus (The Little Mermaid II: Return to the Sea - 2000) ja Pieni merenneito - Arielin tarina (The Little Mermaid: Ariel's Beginning - 2008), mutta en usko, että tulen katsomaan niitä vielä vähään aikaan, sillä yleensä Disney-klassikoiden jatko-osat eivät toimi ollenkaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.2.2017 - Muokattu 23.8.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.disney.wikia.com
The Little Mermaid, 1989, Walt Disney Pictures, Silver Screen Partners IV, Walt Disney Feature Animation

Arvostelu: Mestarietsivä Basil Hiiri (The Great Mouse Detective - 1986)

MESTARIETSIVÄ BASIL HIIRI

THE GREAT MOUSE DETECTIVE

Ohjaus: Ron Clements, Burny Mattinson, David Michener ja John Musker
Pääosissa: Barrie Ingham, Val Bettin, Susanne Pollatschek, Vincent Price, Candy Candido, Alan Young, Diana Chesney ja Eve Brenner
Genre: animaatio, seikkailu, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 14 minuuttia
Ikäraja: 7

The Great Mouse Detective, eli suomalaisittain Mestarietsivä Basil Hiiri on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 26. osa. Elokuva perustuu Eve Tituksen kirjasarjan "Basil of Baker Street" (1958-1982) hahmoihin, mutta tarina on luotu elokuvaa varten. Epäonnistuneen Hiidenpadan (The Black Cauldron - 1985) jälkeen Disneylla epäiltiin animaatioelokuvien teon kannattavuutta. Silti Mestarietsivä Basil Hiiri sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin ja onneksi niin, sillä leffa oli menestys ja näytti, että animaatioille on yhä kysyntää. Itse muistelisin nähneeni Mestarietsivä Basil Hiiren joskus ennen ala-asteen aloittamista. En usko, että olisin nähnyt sitä useammin kuin kerran tai kaksi, ennen kuin katsoin sen uudestaan loppuvuodesta 2015. Pidin siitä, minkä takia olikin harmi, ettei leffaa saa Suomessa Blu-ray -julkaisuna. Kun ostin suurimman osan Disney-klassikoista Blu-rayna, jäi Mestarietsivä Basil Hiiri -DVD kaupan hyllylle. Kuitenkin kun alkuvuodesta 2017 päätin arvostella lähes kaikki Disneyn klassikkosarjan elokuvat, päätin käydä ostamassa leffan, vaikka se olisikin kuvanlaadultaan heikompi. Katsoin sen uudestaan heti seuraavana päivänä Hiidenpadan jälkeen, mikä olikin hauska sattuma, sillä ilmestymisjärjestyksessään leffat ovat peräkkäiset.

Olivia-hiiritytön isä siepataan, jolloin tyttö etsii tunnetun salapoliisi Basil Hiiren tutkimaan tapausta. Basil saa selville, että koko jutun takana on hänen arkkivihollisensa professori Ratigan. Yhdessä Olivia-tytön ja tohtori David Q. Dawsonin kanssa Basil yrittää etsiä Olivian isän ja selvittää, mihin Ratigan häntä tarvitsee.

Basil Hiiri on mestarietsivä, joka on hieman kummallinen tapaus. Hän kykenee nopeasti päättelemään pienistä yksityiskohdista laajempia kokonaisuuksia, minkä takia hän onkin niin hyvä työssään. Hahmo on innoissaan ratkaistessaan tapauksia, mutta kun mitään tekemistä ei ole, Basil vaipuu lähestulkoon masennukseen. Kummallisuuksia löytyy käyttäytymisen lisäksi esimerkiksi hahmon käyttämistä valepuvuista. Basilin suurina näkyvät tunteet ovat mainioita ja hahmo toimiikin todella hyvin. Basilin äänenä kuullaan Barrie Ingham.
     Olivia-tyttö (Susanne Pollatschek) tuntuu paikoitellen ärsyttävältä, mutta onneksi häntä jaksaa katsoa koko elokuvan läpi. Hahmo saa Basilin tutkimaan tapausta, mutta loppuleffan ajan hän lähinnä vain roikkuu mukana tai on pelastettavana. Olivian isä rakentaa hienoja leluja ammatikseen, sekä iloksi tyttärelleen. Isän rakkaus Oliviaa kohtaan on tuotu esille selvästi, jolloin katsojana toivoo, että isä ja tytär näkevät vielä toisensa. Isää ääninäyttelee Alan Young.
     Olivia löytää Basilin luokse tohtori David Q. Dawsonin avulla, joka on juuri saapunut takaisin Lontooseen Afganistanista. Erityisemmin ei selitellä, mitä Dawson aikoi tehdä Lontoossa, mutta tällaista seikkailua hän ei varmasti osannut odottaa. Aluksi Dawson vain ihmettelee Basilin päättelykykyä ja kulkee mukana "auttamassa" tapauksen selvittämistä. Dawson ei kovin paljoa pääse tekemään, mutta on hauskaa ja kiinnostavaa, että Basilin mukana liikkuu joku tavallinen. Tohtori Dawsonia esittää Val Bettin ja hän on myös hiiri.
     Elokuvan pahis, eli Basilin arkkivihollinen on Vincent Pricen ääninäyttelemä professori Ratigan, joka on oikeasti aika luihu tyyppi. Ratigan on rotta, mutta haluaa, että hänestä puhutaan hiirenä. Jos joku - edes hänen alamaisensa - kutsuu häntä rotaksi tai tekee jotain, mistä hän ei pidä, hän syöttää tämän Felicia-kissalle. En edes muistanut tällaista asiaa ja mielestäni onkin hienoa, että leffan tekijöillä on ollut pokkaa tappaa hahmoja syöttämällä heidät elävinä isommalle olennolle. Ratigan on erinomainen pahishahmo ja elokuvasta välittyykin hienosti Basilin ja Ratiganin viha toisiaan kohtaan. Hahmolla on tietysti ilkeä suunnitelma, jonka toteuttamista varten hän kiristää Olivian isää rakentamaan jotain...
     Ratiganin ykkösalamainen on lepakko Liuhu, jolla on rikkinäinen siipi ja puujalka. Liuhu on erittäin hömelö ja hänen tarkoituksenaan onkin selkeästi naurattaa lapsia. Pahiksen hassu kätyri -juttu oli käytössä jo esimerkiksi Hiidenpadassa. Liuhu ei tunnu muistavan tehtäviään ja hän puhuu oudosti, jolloin häntä on tosiaan viihdyttävää seurata. Liuhua esittää Candy Candido.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat rouva Judson (Diana Chesney), joka hoitaa Basilin kotia ja hiirien kuningatar (Eve Brenner).

Jos ette tienneet tai osanneet vielä päätellä, Mestarietsivä Basil Hiiressä on paljon vaikutteita Arthur Conan Doylen kirjoittamista "Sherlock Holmes" -kirjoista (1887-1927). Basil on tietty Holmes, tohtori Dawson on Watson, rouva Judson on rouva Hudson ja professori Ratigan on Moriarty. Tämän lisäksi Basil Hiiri jopa asuu osoitteessa 221B Baker Street, Sherlock Holmesin kellarissa (Holmesin siluetti näkyy talon ikkunassa pariin otteeseen). Holmesin tavoin Basil soittaa viulua, polttaa piippua ja käyttää deerstalker-hattua. Alkupuolella elokuvaa viittaukset ovat erittäin selkeitä ja riemastuttavat vanhempia katsojia varmasti enemmän kuin lapsia, sillä he eivät välttämättä tiedä mitään Holmesista. Basil jopa sanoo yhdessä kohtaa "Elementary, my dear Dawson", joka on lainattu Holmesin tunnetuimmasta lausahduksesta. Basilin nimi on annettu kunnianosoituksena Basil Rathbonelle, joka esitti Holmesia neljässätoista elokuvassa aikavälillä 1939-1946.

Ottaen huomioon, että elokuva kestää vain tunnin ja vartin, se ehtii kertoa rauhassa ja hyvin koko tarinansa alusta loppuun. Leffa ei koskaan kiirehdi ja sen pituus on käytetty hienosti hyödyksi. Kovin paljoa ei ylimääräiseen kuitenkaan käytetä aikaa, vaan tapauksen selvittämistä viedään eteenpäin koko ajan. Mielestäni Mestarietsivä Basil Hiiri on jopa todella mainio elokuva! Siitä löytyy hyviä hahmoja, seikkailua, huumoria ja jännitystä, jolloin koko perhe voi nauttia siitä. Lapset näkevät elokuvassa hassuja hiirihahmoja etsivinä, kun taas aikuiset huomaavat yhtäläisyydet "Sherlock Holmesiin". Vaikka viittauksia onkin useita, leffa ei tunnu Holmes-parodialta, vaan kunnon Disney-seikkailulta, jonka katsoo mielellään monta kertaa uudestaan. Läpi elokuvan kulkee mainio tunnelma, joka ei katkea kertaakaan leffan aikana, mikä tuo lisäarvoa. Itselleni tunne on yksi tärkeimmistä asioista elokuvissa ja jos se ei toimi tai se katkeilee liikaa, elokuvan taso putoaa. Tässä tunnelma toimii, mikä on hienoa.

Mestarietsivä Basil Hiiri tapahtuu vuonna 1897 Lontoossa ja ajankuva on hyvin toteutettu. Piirrosjälki on myös hyvin toteutettu. Kaikki hahmot ovat selvästi Disneyn tyylille tuttuja. Elokuva sisältää pääasiassa hiirihahmoja, mutta Liuhu-lepakon ja Felicia-kissan lisäksi mukana on myös koira nimeltä Toby, joka on Basilin ystävä, vaikkei sano lausettakaan leffan aikana. Ihmisiä ei oikeastaan näy, vaikka elokuvan hiirimaailma sijoittuukin tavalliseen ihmisten maailmaan. Sateisen Lontoon taustat ovat tyylikkäitä ja Big Benissa tapahtuva kohtaus on hieno. Ohjauksesta vastaavat Ron Clements, Burny Mattinson, David Michener ja John Musker, jotka ovat kirjoittaneet tarinan yhdessä kuuden muun henkilön kanssa. Vaikka käsikirjoittajia on monta, ei tarina onneksi kärsi. Mestarietsivä Basil Hiiri ei ole musikaali, mutta siinä esiintyy kaksi kappaletta: baarissa kuultava "Let Me Be Good to You" ja Ratiganin laulama "The World's Greatest Criminal Mind", joka jää soimaan päässä. Henry Mancinin säveltämä tunnusmusiikki on myös mainio.

Elokuvassa nähdään muutamia "easter eggeja", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. Sherlock Holmes -viittauksien lisäksi tarkkasilmäisimmät voivat bongata Mikki Hiiren pään siluettia muistuttavia kuvioita elokuvan aikana useita ja lelukauppakohtauksessa näkyy Dumbo-leffan (1941) nimikkohahmo leluna.

Yhteenveto: Mestarietsivä Basil Hiiri löytää parin heikommin menneen Disney-leffan jälkeen vihdoin oikean suunnan ja palauttaa Disneyn toimivuuden. Lyhyestä kestostaan huolimatta elokuva ehtii kertoa todella viihdyttävän salapoliisikertomuksensa rauhassa, eikä kertaakaan tunnu kiirehtivän. Vaikka mukana on paljon viittauksia "Sherlock Holmesiin", ei elokuva ole parodia "Holmesista", vaan tuntuu omalta seikkailultaan. Basil on mainio päähenkilö ja Ratigan on todella hyvä pahis. Tohtori Dawson ja Olivia tuntuvat välillä olevan mukana ilman syytä, mutta heilläkin on hyviä hetkiä. Piirrosjälki on hyvin toteutettua ja 1800-luvun lopun Lontoo on tyylikkäästi tehty. Elokuva sisältää jännitystä ja huumoria koko perheelle, joten perheen yhteiseen elokuvahetkeen tämä sopii erittäin hyvin. Mestarietsivä Basil Hiiri on parempi leffa kuin muistin ja edustaakin Disney-elokuvien parempaa puolta. Suosittelen katsomaan tämän ja on ihme, jos "The World's Greatest Criminal Mind" ei jää soimaan päässä leffan jälkeen. Jos hahmojen seikkailuja haluaisi lisää, niin Disneyn Jumbo-sarjakuvakirjoissa on yleensä ainakin yksi "Basil Hiiri" -seikkailu per pokkari.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.twentytwowords.com
The Great Mouse Detective, 1986, Walt Disney Pictures, Silver Screen Partners II

Arvostelu: Moana / Vaiana (2016)

MOANA (2016)

VAIANA

Ohjaus: Ron Clements, Don Hall, John Musker ja Chris Williams
Pääosissa: Auli'i Cravalho, Dwayne Johnson, Temuera Morrison, Rachel House, Nicole Scherzinger, Alan Tudyk ja Jemaine Clement
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 7

Walt Disneyn edellinen animaatio Zootopia (2016) - eli suomalaisittain Zootropolis: Eläinten kaupunki - oli mielestäni täydellisyyttä hipova ja nokkela teos sekä lapsille että aikuisille. Olin siis tietty innoissani, että samana vuonna ilmestyisi toinenkin Disney-elokuva. Zootopiaa edeltäneet Frozen (2013) ja Big Hero 6 (2014) olivat todella hyviä, joten odotukseni olivat korkealla. Kuten arvata saattoi, Moana ilmoitettiin saapuvaksi vasta pari kuukautta myöhässä Suomeen, kuten useimmille Disneyn animaatioille käy. Ihmetys nousi, kun elokuvan nimi vaihdettiin Euroopan levitykseen Vaianaksi, jottei hahmoa sekoitettaisi italialaiseen aikuisviihdetähti Moana Pozziin. Mielestäni syy on lähinnä huvittava, mutta mikäs siinä. Itse puhun yleensä Moanasta, mutta kirjoitan loppuarvostelun ajan kuitenkin Vaiana, jottei tule sekaannusta. Odotukseni nousivat, kun kuulin, että kyseessä olisi todella hyvä elokuva ja innokkaana menin katsomaan elokuvan yhdessä tyttöystäväni kanssa. Valitettavasti suurten odotusten takia Vaiana tuotti pettymyksen...

Vaiana -nimisen nuoren naisen täytyy lähteä huimalle seikkailulle maailman pelastamiseksi. Hänen täytyy löytää tuulen ja veden puolijumala Maui ja saada hänet palauttamaan Te Fitin sydämen, jota ilman maailma joutuu pimeyden valtaan.

Auli'i Cravalho ääninäyttelee nimikkohahmo Vaianaa, joka on koko elämänsä haaveillut lähtevänsä kotisaareltaan Motunuilta tutkimaan maailmaa. Hänen isänsä, kylän päällikkö Tui (Temuera Morrison) kuitenkin kieltää riutalta kauemmaksi lähtemisen, joten Vaianan kohtalona olisi asua koko elämänsä saarella. Kuitenkin itse valtameri valitsee Vaianan pelastustehtävään, joten hänen on uhmattava isäänsä ja lähdettävä vaaralliselle matkalle. Vaiana on mainio ja päättäväinen hahmo. Hänestä tekee mielenkiintoisen esimerkiksi se, että hän ei osaa merenkäyntiä kunnolla, mutta hän yrittää silti kaikkensa onnistuakseen, vaikka mikään ei tuntuisi sujuvan täysin. Vaianaa voisi tavallaan pitää Disneyn prinsessahahmona, vaikka hän ei sitä kuitenkaan ole.
     Toisin kuin Vaianan isä, hänen mummunsa (Rachel House) rohkaisee Vaianaa etsimään Mauia sekä todellista itseään. Mummu on tavallaan huvittava tapaus. Hänen ja Vaianan sukulaissuhdetta olisi voinut syventää vielä hieman lisää. Vaianan äiti (Nicole Scherzinger) jää täysin taka-alalle, eikä oikeastaan tee mitään elokuvan aikana.
     Puolijumala Mauin äänenä kuullaan Dwayne "The Rock" Johnson, joka on tunnettu lähinnä toimintarooleistaan. Olikin hauska kuulla hänet ääniroolissa - sekä laulamassa. Maui kykenee isolla ongenkoukullaan muuttamaan muotoaan eri eläimiksi. Hahmo on aikamoinen egopullistelija, joka rehentelee urotöillään, muttei tee vaikutusta Vaianaan. Aluksi Maui ei halua lähteä Vaianan mukaan, mutta loppujen lopuksi hänen on kuitenkin pakko ja elokuvan aikana hänestä alkaa kehkeytyä oikea sankari. Mauilla on useita tatuointeja kehossaan ja hän saa niitä joka kerrasta, kun hän suorittaa uroteon. Yhtenä tatuointina on liikkuva kuva Mauista itsestään, jolle Maui välillä juttelee. Hahmo perustuu polynesialaiseen mytologiseen jumalhahmoon Māuiin.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Heihei-kukko, joka on aika tyhmä tapaus. Heihei tuntuu olevan usein täysin pihalla siitä, missä hän on, eikä hän esimerkiksi edes noki ruokiaan oikeasta paikasta, vaan nokkii maata tai puuta ruoan vierestä. Heihei voi helposti muodostua suosikkihahmoksi ja hän tuokin paljon huumoria mukaan. Heihein äänenä kuullaan Alan Tudyk, mutta ottaen huomioon, ettei Heihei puhu, niin on vaikea sanoa, mitkä äänet Tudyk tekee itse. Heihei päätyy vahingossa Vaianan mukaan ja aiheuttaakin välillä ongelmia päähenkilöille. Jemaine Clement esiintyy jättimäisenä Tamatoa-rapuna, joka on tarinan välivastus ennen pääpahista, eli maan ja tulen demonia Te Kā'ta. Tamatoa tuntuu aluksi uhkaavalta, mutta hän onkin oikeasti aika hömelö tapaus. Te Kā näyttää hieman karmivalta, muttei hänkään ole kovin ihmeellinen paha.

Elokuvan alussa kerrotaan tarina siitä, kuinka aikojen alussa äitisaari Te Fiti nousi meren keskelle ja loi elämää maailmaan. Useat yrittivät varastaa Te Fitin sydämen (hehkuvan vihreän kiven, jonka keskellä on spiraali), uskoen, että voisivat itsekin luoda elämää. Ainoa joka varastamisessa onnistuu, on Maui, minkä takia Te Kā kuitenkin nousee merestä ja alkaa levittämään pimeyttä ympäri maailmaa. Te Kā päihittää Mauin, joka menettää ongenkoukkunsa ja sydämen. Tästä päästään Vaianan elämään, joka saa käsiinsä sydämen ja lähtee matkalleen. Matkalla vastaan tulee hurjia myrskyjä, hirviöiden valtakunta Lalotai, sekä pieniä kakamora-olentoja, jotka pukeutuvat kookospähkinöihin ja haluavat sydämen itselleen. Lapsille elokuvassa riittää paljon seikkailua ja jännitystä, sekä hauskoja hetkiä, kun pääsee katsomaan Heihein toilailuja. Aikuiset taas näkevät teemoja itsensä löytämisestä ja huomaavat hieman varttuneempaan makuun suunnatut vitsit. Yhdessä kohtauksessa on tosin todella lapsellinen vitsi, jolle aikuiset kuitenkin nauravat varmasti enemmän kuin lapset. Mukana on myös hieman uskonnollista viittausta, sillä veden väistyessä Vaianan tieltä, voi tulla helposti mieleen Mooses, kun meri siirtyy hänen ja israelilaisten tieltä.

Alku tuntuu kestävän hieman liian kauan, kunnes päästään matkaan. Alussa ehditään useaan kertaan miettiä, että pitäisikö sitä lähteä merelle vai ei? Ja kun katsojat tietävät, miten käy, niin ylimääräinen pohdiskelu tuntuu hieman pitkäveteiseltä. Onneksi matkan alkaessa elokuvaan tulee toimivaa tunnetta ja se tuntuu menevän hyvällä temmolla eteenpäin. Valitettavasti oman itsensä löytämistä painotetaan hieman liikaakin, eivätkä toimintakohtaukset täysin toimi. Kakamora-kohtaus on vielä mainio, mutta Lalotain osuus muuttuu hieman tylsäksi ja hölmöksi. Välillä Vaiana tuntuu kestävän hieman liian kauan ja siitä saisi helposti poistettua pieniä hetkiä sieltä täältä, jolloin kokonaiskesto olisi tunnin ja 40 minuuttia. Loppupuoli ratkeaa turhan helposti, ottaen huomioon, millainen matka on tehty. Elokuva myös selittää joitain kohtia katsojille sen sijaan, että se uskaltaisi luottaa siihen, että katsojat ymmärtävät asiat helposti. Paikoitellen elokuva tuntuu kokevan olevansa fiksumpi kuin onkaan, eikä se itsensä löytäminen ole enää kovin uusi juttu Disney-tarinalle. Onneksi leffassa saa nauraa paljon, eikä siinä ole erityisemmin heikkoja vitsejä. Vaianan ja Mauin tutustuminen rakennetaan mainiosti ja lopputuloksena on hyvä Disney-seikkailu, josta kuitenkin puuttuu ihmeellisyys, jota oli esimerkiksi Frozenissa ja nokkeluus mitä Zootopiasta löytyi. Voi myös olla, että odotukseni olivat liian korkeat (mikä on varmasti totta) ja toisella katsomiskerralla Vaiana voisi toimia paremmin.

Vaiana on monen Disney-elokuvan tapaan musikaali. Ensimmäinen kunnon musikaalikohtaus, jossa näytetään, kuinka Vaiana kasvaa kylässään on muuten toimiva, mutta sen aikana soiva kappale "Where You Are" ei jää erityisemmin mieleen. Vaianan haaveilukappale "How Far I'll Go" on todella mainio ja se onneksi kuullaan uudestaankin, eikä mikään ihme, että se on Oscar-ehdokkaana parhaana alkuperäiskappaleena. Suosikikseni nousi kuitenkin Mauin laulama "You're Welcome", jossa tunnelma oli erinomainen, minkä lisäksi kappaleen kertosäe jää varmasti soimaan päähän. Tamatoan laulama "Shiny" on ihan kiva, muttei kovin ihmeellinen kipale. "I Am Vaiana" on jälleen mainio ja siihen on otettu melodiaa "How Far I'll Go" -kappaleesta.

Asia, mistä ei voi valittaa ollenkaan Vaianassa, on sen animointi. Elokuva näyttää nimittäin aivan mielettömän upealta. Metsäympäristöt ovat hienosti toteutettuja, kuten myös vesikohtaukset. Hahmot näyttävät tutuilta Disney-tyypeiltä, kuten kuuluukin. Visuaalisesti Vaiana on kaunis teos ja pelkästään sen visuaalisuuden takia se kannattaa katsoa. Yllättävää kyllä, sen 3D-tehoste toimi aina välillä. Elokuvalla on neljä ohjaajaa. Ron Clements ja John Musker ovat ohjanneet yhdessä mm. Disney-leffat The Little Mermaid (1989), Aladdin (1992) ja Hercules (1997), joten heillä on selkeästi kokemusta animaatioiden teosta. Don Hall ja Chris Williams taas työskentelivät yhdessä Big Hero 6:n parissa, joten heiltä löytyy kokemusta tietokoneanimaatioista. Onkin hienoa, että vanhat konkarit ja uudet tekijät ovat yhdistäneet voimansa. Totuus on tosin se, että tarinasta löytyi aukkoja, eivätkä Clements ja Musker kiireiltään ehtineet paikata niitä, jolloin Hall ja Williams tulivat mukaan projektiin. Käsikirjoituksesta vastaa Zootopian toinen kirjoittaja Jared Bush. Äänitehosteet ovat mainioita ja Mark Mancinan säveltämä musiikki on todella hyvää.

Elokuva sisältää tietenkin "easter eggeja", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. Tarkkasilmäisimmät voivat bongata Vaianasta viittauksia Disneyn aiempiin elokuviin, kuten The Little Mermaid, Aladdin, Wreck-It Ralph (2012), Frozen ja Big Hero 6. Tämän lisäksi hirviöiden valtakunta Lalotaissa taustalla nähdään erään hirviön selkä, joka muistuttaa vahvasti Godzillaa.

Ennen Vaianaa elokuvateattereissa näytetään lyhytelokuva "Inner Workings". Kyseessä on todella hauska, mutta samalla myös hieman surullinen pätkä. Siinä näytetään miehen matka töihinsä ja miten hänen aivonsa ja sydämensä ohjailevat paikasta toiseen. Katsojaa naurattaa, esimerkiksi kun sydän haluaisi surffaamaan, mutta aivot näkevät vain, kuinka aalloista ilmestyvä hai kuitenkin söisi miehen ja yhtäkkiä oltaisiinkin jo haudassa.

Yhteenveto: Vaiana on hyvä elokuva, mutta olin silti pettynyt, sillä odotin paljon enemmän Zootopian jälkeen. Vaiana itsessään on mainio päähenkilö, minkä lisäksi Maui on hyvä itserakkaana puolijumalana. Voiton hahmoista vie kuitenkin hömelö Heihei-kukko, jonka toilailuja jaksaisi katsoa lisääkin. Pääpahis Te Kā näyttää uhkaavalta, muttei sitä täysin valitettavasti olekaan. Alku tuntuu hieman liian pitkältä ja jotkut kohdat kestävät pienesti liian kauan. Joitain asioita selitellään turhaan katsojille. Seikkailun tuntu on kuitenkin pääasiassa toimiva ja huumoria on paljon. Musikaalikohtaukset eivät ole muuten kovin erityisiä, mutta Oscar-ehdokaskappale "How Far I'll Go" on todella hyvä ja Mauin laulama "You're Welcome" on loistava. Lopputuloksena on hyvä elokuva, joka ei kuitenkaan ole erityisen nokkela tai erityinen. Animointi on huikean upeaa, mutta tarinasta löytyy heikkoja hetkiä. Kannattaa viedä lapset katsomaan Vaianaa ja saatatte itsekin nauttia siitä. Perheen pienimmille jotkut kohdat voivat olla hieman liian jänniä, mutta jo ala-asteikäisille Vaiana kannattaa näyttää. Elokuvaa ennen näytettävä "Inner Workings" on todella hyvä. Jännityksellä jään odottamaan, millä nimellä seuraava Disney-animaatio saapuu Eurooppaan... Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus, joten ei kannata lähteä salista ennen kuin elokuva on päättynyt kokonaan.

Kirjoittanut: Joonatan, 19.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Moana, 2016, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: Aladdin (1992)

ALADDIN

Ohjaus: Ron Clements ja John Musker

Pääosissa: Scott Weinger, Robin Williams, Linda Larkin, Jonathan Freeman, Frank Welker, Gilbert Gottfried ja Douglas Seale

Genre: animaatio, seikkailu, lastenelokuva, musikaali

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 7

Aladdin on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 31. osa. Elokuva perustuu samannimiseen arabialaiseen satuun 1700-luvulta. Vuonna 1988 musiikin sanoittaja Howard Ashman ehdotti Disney-yhtiölle ideaa sadun työstämisestä elokuvamuotoon. Yhtiö ei kuitenkaan innostunut projektista ja hyllytti sen. Myöhemmin ohjaajat Ron Clements ja John Musker kuulivat Ashmanin ideasta ja innostuivat siitä. Leffa täytyi kirjoittaa useasti uudestaan, ennen kuin Disney vihdoin kiinnostui siitä ja sen tuotanto voitiin kunnolla aloittaa. Lopulta Aladdin ilmestyi marraskuussa 1992 ja se osoittautui jättimenestykseksi, mitä kriitikotkin ylistivät. Nykyään elokuva on jopa monien suosikki Disneyn piirretyistä. Itse olen nähnyt leffan useasti lapsena, mutta viime kerrasta on ehtinyt kulua aikaa. Sain Aladdinin kuitenkin joululahjaksi, joten päätin katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla päätin myös arvostella sen.

Agrabahissa asuva varas nimeltä Aladdin haaveilee elämästä palatsissa yhdessä Abu-apinansa kanssa. Palatsissa asuva prinsessa Jasmine taas haaveilee elämästä palatsin ulkopuolella. Samaan aikaan paha Jafar huomaa tarvitsevansa Aladdinia ilkeän juonensa toteuttamiseksi. Ongelmiin joutuessaan Aladdin saa käsiinsä mystisen taikalampun, minkä sisällä asuu lampun Henki, joka toteuttaa herransa kolme toivomusta.

Aladdin (Scott Wenger) on erinomaisesti kirjoitettu päähenkilö. Vaikka hän on varas, hänessä näytetään enemmän hyväsydämisyyttä kuin muissa hahmoissa. Tämän osoittaa hienosti kohtaus, missä hän on juuri pakoillut vartijoita ja piiloon päästyään hän alkaa syömään varastamaansa leipää, mutta huomatessaan nälkää näkevät lapset, hän antaakin ainoan ruokansa heille. Aladdinista välittää alusta alkaen ja katsoja haluaa nähdä hänen elävän parempaa elämää.
     Prinsessa Jasmine (Linda Larkin) on hieman erilainen Disney-prinsessa verrattuna muihin. Hänelle ei nimittäin tunnu kelpaavan yksikään mies, olivat he sitten kuinka rikkaita tai komeita tahansa. Hahmon turhautumisen ymmärtää täysin, sillä hän haluaisi elää vapaasti omaa elämäänsä, mutta prinsessana hänelle koituu inhottavia velvollisuuksia. Hänen sulttaani-isällään (Douglas Seale) on nimittäin valta valita hänelle sulho. Onneksi kyseessä ei ole mikään inhottava tapaus, vaan sulttaani on hassun höperö vanha mies, joka välittää suuresti tyttärestään. Elokuva ei valitettavasti selitä, mitä prinsessa Jasminen äidille on tapahtunut...

Jonathan Freemanin ääninäyttelemä Jafar on mielestäni aivan täydellinen Disney-pahis! Freemanin ääni on mahtavan kiero ja hänen ulkonäkönsä on juuri niin häijy kuin voi toivoa. Ja luonne on tietty vieläkin häijympi ja kierompi. Hahmosta on tehty kaikin puolin inhottava, mutta häneen on saatu myös hieman muutakin persoonallisuutta, jolloin hän nousee esille Disney-roistojen kirjavasta joukosta.
     Kaikkein parhaimman äänisuorituksen elokuvassa tarjoaa kuitenkin Robin Williams, joka esittää lampun Henkeä. Williamsin päästelemät äänet ovat täynnä energiaa ja paikoitellen jopa hulvattomia. Henki on outo, maaginen, hauska ja mahtava hahmo, joka varastaa show'n joka ikisessä kohtauksessaan!
     Mukana on myös eläinhahmoja, kuten Aladdinin apinakaveri Abu (Frank Welker), joka kuulostaa välillä häiritsevän paljon Aku Ankalta, Jafarin papukaija Iago (Gilbert Gottfried), joka on todella ärsyttävä tyyppi, eikä naurata ainakaan itseäni, sekä Jasminen tiikeri Rajah, joka on saatu näyttämään suloiselta, mutta paikoittain myös vaaralliselta. Seikkailunsa aikana Aladdin löytää taikamaton, jolle on saatu onnistuneesti luotua persoonaa.

Aladdin on aivan mahtava seikkailuelokuva, mihin on hienosti saatu mukaan mystisyyttä mm. arabialaisella hengellään ja kuvastollaan. Elokuva nappaa heti alussa mukaansa tällä mystisyydellä ja etenkin kohtaus, missä Aladdin lähtee etsimään taikalamppua aarteiden täyttämästä Ihmeiden onkalosta, on erittäin kiehtova. Mukaan on saatu myös onnistunutta jännitystä, mikä toimii varmasti etenkin lapsille. Huumoriakin on paljon mukana ja rasittavaa Iago-papukaijaa lukuunottamatta vitsit ovat todella hauskoja. Aladdinin ja prinsessa Jasminen välille alkaa tietty elokuvan aikana muodostumaan romanssia ja se on erinomaisesti toteutettu. Jafarista on tosiaan onnistuttu tekemään uhkaava paha, jolloin kamppailu häntä vastaan on hyvinkin mielenkiintoista ja jännittävää seurattavaa. Elokuva pitää hienosti tasonsa loppuun asti, vaikka siitä löytyy pienoinen ongelmakin... Kuten jo sanoin, lampun Henki varastaa show'n kaikissa kohtauksissaan ja kun hän saapuu mukaan tarinaan, hän on lähes kaikissa kohtauksissa, jolloin Aladdin ja muut jäävät hänen varjoonsa, eikä itse tarina pääse yhtä hyvin esille kuin Hengen hölmöilyt. Onneksi hän on kuitenkin myös tarinan kannalta tärkeä hahmo, eikä pelkkä komediallinen sivutyyppi. Henki myös tarjoaa syvällisyyttä opetuksellaan siitä, että sillä, mikä näkyy ulospäin ei ole niin paljoa merkitystä kuin sillä, mikä löytyy sisältä.

Elokuvan animaatiojälki on tietty upeaa, vaikka muutamat digitaaliset kuvat näyttävät enemmänkin vanhalta tietokonepeliltä kuin leffalta. Sulttaanin palatsi on hieno ja hahmot ovat todella hyvin toteutettuja. Aavikko on erittäin näyttävästi tehty. Tiikerin pään muotoinen sisäänkäynti Ihmeiden onkaloon näyttää paikoitellen digitaaliselta, muttei onneksi niin paljon, että se alkaisi häiritsemään. Loppua kohden tehosteita on enemmän, mutta ne ovat paremmin istutettuja mukaan kuin hurja lentokohtaus Ihmeiden onkalossa, mikä ei ole kestänyt ajan hammasta lähes lainkaan.

Tämäkin Disney-elokuva on musikaali. Elokuvan aloittaa "Arabian Nights", joka on hieno yhdistelmä mystisyyttä ja eeppisyyttä, ja saattelee katsojan loistavasti mukaan elokuvan tunnelmaan. "One Jump Ahead" esittelee Aladdinin ja on toimivan vauhdikas kappale. "Friend Like Me" on loistava ja tuo esille Hengen outouden ja hauskuuden. "Prince Ali" -rallatus ja Oscarin voittanut oikeasti ihanan romanttinen "A Whole New World" jäävät soimaan päässä elokuvan jälkeenkin. Jälkimmäisessä kappaleessa on hyvä, ettei Henki ole mukana, sillä siten leffa pystyy täysillä keskittymään rakkaustarinan kertomiseen. Elokuvassa ei ole yhtään huonoa tai tylsää biisiä. Toisin kuin monissa muissa musikaaleissa, Aladdinissa ei lauleta vähän väliä, jolloin jokainen kappale erottuu paremmin edukseen.

Tarkkaavaisimmat katsojat ja Disney-leffoja paljon nähneet huomaavat monia pieniä yksityiskohtia elokuvassa, joissa viitataan muihin Disneyn animaatioihin, eli ns. "easter eggejä". Esimerkiksi eräässä keidaskohtauksessa on viittauksia leffoihin, kuten Pinocchio (1940) ja Pieni merenneito (The Little Mermaid - 1989), ja sulttaanin pienoismallikokoelmasta löytyy Hirviö elokuvasta Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 1991).

Blu-rayn kuvanlaatu näyttää täydelliseltä. Harmi vain, että Blu-ray korostaa liikaakin digitaalisia kohtia. Lisämateriaaleissa tulee mukana Laula mukana -versio leffasta, poistettuja kohtauksia, sekä lähes tunnin ja 40 minuuttia kestävä dokumentti elokuvan teosta.

Yhteenveto: Aladdin on loistava leffa ja yksi parhaista Disney-klassikoista! Seikkailua, jännitystä, romantiikkaa, mysteerisyyttä ja hauskuutta on hienosti luvassa kaikenikäisille. Muutamat jutut saattavat mennä lapsilta ohi, mutta aikuinen pääsee nauramaan niille. Iago-papukaijaa lukuunottamatta hahmot ovat erinomaisia, etenkin Jafar-pahis ja lampun Henki, joka tosin vie liikaakin huomiota tarinasta ja muista hahmoista. Elokuvan jälkeen voi hauskasti miettiä, mitä itse toivoisi Hengeltä, jos saisi siihen tilaisuuden... Joitain kehnompia digitaalisia kohtia lukuunottamatta animaatiojälki näyttää yhä upealta ja laulut ovat kaikki mahtavia. Aladdin jaksaa viihdyttää vuodesta toiseen ja suosittelenkin sitä aivan kaikille! Elokuvalle on myös tehty kaksi jatko-osaa, Jafarin paluu (The Return of Jafar - 1994) ja Aladdin ja varkaiden ruhtinas (Aladdin and the King of Thieves - 1996), mitkä voisin myös arvostella joskus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.2.2016 - Muokattu 13.8.2018

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.collider.com

Aladdin, 1992, Walt Disney Pictures