Aivan villit (The Wild - 2006) - elokuva-arvostelu

AIVAN VILLIT

THE WILD

Ohjaus: Steve "Spaz" Williams

Näyttelijät: Kiefer Sutherland, Jim Belushi, Eddie Izzard, Janeane Garofalo, Richard Kind, Greg Cipes, William Shatner, Miles Marsico, Jack DeSena, Don Cherry, Lenny Venito, Joseph Siravo, Patrick Warburton ja Kevin Michael Richardson

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 22 minuuttia

Ikäraja: 7

The Wild, eli suomalaisittain Aivan villit on Walt Disneyn animaatioelokuva. Koska Disneyn ja tietokoneanimaatioiden pioneeriyhtiö Pixarin sopimus oli 2000-luvun alussa raukeamassa, Disney päätti solmia diilin sanfranciscolaisen C.O.R.E.-yhtiön kanssa, tehdäkseen omia tietokoneanimaatioitaan. Vuonna 2004 Disney ilmoitti elokuvan olevan tekeillä. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja lopulta Aivan villit sai maailmanensi-iltansa 6. huhtikuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen pettymys, joka sai negatiivisen vastaanoton niin kriitikoilta kuin katsojilta, sekä huonoimman animaatioelokuvan Stinkers Bad Movie Awards -ehdokkuuden. Kävin katsomassa Aivan villit äitini kanssa, kun elokuva saapui Suomen teattereihin, enkä edes lapsena pitänyt näkemästäni. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin antaa sille vuosien jälkeen uuden mahdollisuuden ja samalla arvostella sen.

Leijona Simson Villi ja hänen ystävänsä karkaavat New Yorkin keskuspuiston eläintarhasta etsiäkseen Simsonin pojan, joka on päätynyt konttiin, joka ollaan lähettämässä Afrikkaan.

New Yorkin keskuspuiston eläintarhassa asustavat Alex-leijona, Melman-kirahvi, Marty-seepra ja Gloria-virtahepo karkaavat ja matkaavat Afri... Hetkinen, oho, väärä elokuva! 

Simba on leijonanpoika, joka näkee isänsä Mufasan suurena sankarina, mutta joka ei osaa karjua kunnolla ja päättää todistaa kykynsä uhmaamalla isänsä käskyjä ja lähtemällä turvalliselta Jylhäka... Äh, taas väärä elokuva! Pahoittelut. 

Niin, siis Roni (äänenä Greg Cipes) on leijonanpoika, joka näkee isänsä Simson Villin (Kiefer Sutherland) suurena sankarina, mutta joka ei osaa karjua kunnolla ja päättää todistaa kykynsä uhmaamalla isänsä käskyjä lähtemällä turvallisesta New Yorkin keskuspuiston eläintarhasta. Kun Simson huomaa poikansa katoamisen, hän kokoaa uskolliset eläinystävänsä Veeti-oravan (Jim Belushi), Niilo-koalan (Eddie Izzard), Pirkko-kirahvin (Janeane Garofalo) ja Late-käärmeen (Richard Kind), joiden kanssa hän karkaa eläintarhasta ja lähtee uskaliaalle matkalle kohti Afrikkaa, pelastaakseen Ronin. Simson ja Roni ajavat asiansa isä-poika-kaksikkona, joiden tulehtuneita välejä yritetään korjata. Roni kokee olevansa suuria saavuttaneen isänsä varjossa, mutta eivätpä isukin tarinat urotöistä Afrikan savanneilla välttämättä täyttä totta olleet. Valitettavasti mukaan tarttuvat muut eläimet, Veeti, Niilo, Pirkko ja Late jättävät hieman kylmäksi. Veeti ja Niilo yrittävät liikaa olla hauskoja, kun taas Pirkko ja Late jäävät aika tylsiksi tyypeiksi.

Ilmestymisestään asti Aivan villejä on kutsuttu "Disneyn Madagascariksi". Elokuva nimittäin tuo todella vahvasti mieleen vuotta aiemmin ilmestyneen DreamWorksin animaatioelokuvan, Madagascarin (2005), joka kertoo myös New Yorkin keskuspuiston eläintarhasta karkaavista eläimistä, joihin kuuluu muun muassa leijona ja kirahvi. Toki hahmojen motiivi on eri ja todellisuudessa Aivan villit oli kehitteillä jo hieman ennen kuin DreamWorks aloitti Madagascarin työstön, mutta elokuva ei koskaan päässyt pakoon tätä statustaan. Jopa omissa silmissäni Aivan villit on alusta asti ollut "se heikompi Madagascar", eikä uudelleenkatselu 20 vuotta myöhemmin muuttanut asiaa.

On täysin ookoo, että kaksi yhtiötä sattuvat tekemään hyvin samanlaisen konseptin ympärillä liikkuvan elokuvan. Ongelma vain on se, että Aivan villit ei oikeastaan tee mitään paremmin tai yhtä hyvin kuin Madagascar. Se ei ole yhtä mukaansatempaava, hauska, jännittävä, oivaltava tai edes yhtä muistettava. Hahmot ovat heikompia, eikä Aivan villien gnu-laulu Really Nice Day millään päihitä Madagascarin ikonista korvamatoa I Like to Move It. Oikeastaan vain pahisten virkaa toimittava gnulahko, jotka ovat päättäneet syrjäyttää leijonat savannien suurpetona, päihittää jossain määrin Madagascarin, jossa vastuksina toimineet fossat jäivät hieman latteiksi. Mutta sitten taas isä- ja pentuleijonan välinen hankala suhde oli jo paremmin tehty Disneyn Leijonakuninkaassa (The Lion King - 1994) ja tarina poikaansa epätoivoisesti etsivästä isästä oli jo nähty koukuttavammin Nemoa etsimässä -leffassa (Finding Nemo - 2003). Aivan villit tuntuu vain laiskalta yhdistelmältä muista, huomattavasti paremmista animaatioelokuvista. Leffasta puuttuu kaikki se tuttu Disney-taika ja se on vuotta aiemmin ilmestyneen Pikku Kanasen (Chicken Little - 2005) kanssa muistutus ajasta, kun tietokoneanimaatio syrjäytti käsin piirretyn animaation ja sormi suussa oleva Disney ei tuntunut tietävän mitä tehdä pitääkseen valta-asemansa.

Animaatiojäljeltäkään Aivan villit ei ole kaksinen teos. Siinä, missä Madagascar pyrki olemaan visuaalisesti hyvin piirrosmainen ja eksentrinen, Aivan villit on kumma yritys tehdä jokseenkin fotorealistisia eläimiä, piirrosmaisine piirteineen. En pahemmin välittänyt siitä, miltä eläimet näyttävät, mutta sentään taustat ovat ihan hyvännäköisiä ja tarpeeksi yksityiskohtaisia. Leffa on myös kivan värikäs. Äänimaailma äityy paikoitellen liialliseksi koheltamiseksi, eivätkä yleensä mainion Alan Silvestrin säveltämät musiikit ole kaksiset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Wild, Yhdysvallat, Kanada, 2006, Walt Disney Pictures, C.O.R.E. Feature Animation, Contrafilm, Freewill Entertainment, Hoytyboy Pictures, Nigel Productions, Sir Zip Studios

Arvostelu: Zootropolis - eläinten kaupunki 2 (Zootopia 2 - 2025)

ZOOTROPOLIS - ELÄINTEN KAUPUNKI 2

ZOOTOPIA 2

Ohjaus: Jared Bush ja Byron Howard

Pääosissa: Ginnifer Goodwin, Jason Bateman, Ke Huy Quan, Fortune Feimster, Andy Samberg, David Strathairn, Idris Elba, Patrick Warburton, Quinta Brunson, Nate Torrence, Shakira, Bonnie Hunt, Don Lake, Macaulay Culkin, Brenda Song, Maurice LaMarche, Leah Latham, Raymond S. Persi, Tommy Lister Jr., Danny Trejo, Jean Reno, John Leguizamo, Stephanie Beatriz, Wilmer Valderrama, Jenny Slate, Alan Tudyk, Josh Gad, Michael J. Fox, Auli'i Cravalho ja Dwayne Johnson

Genre: animaatio, seikkailu, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 7

Disneyn animaatioelokuva Zootropolis - eläinten kaupunki (Zootopia - 2016) oli jättimenestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Disney+ -palvelussa ilmestyneen lyhyen animaatiosarja Zootropolis+:n (Zootopia+ - 2022) lisäksi yhtiö ilmoitti vuonna 2023 varsinaisen jatko-osaelokuvan olevan työn alla. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Zootropolis - eläinten kaupunki 2 saapuu elokuvateattereihin. Itse pidän valtavasti ensimmäisestä Zootropolis-elokuvasta - se on jopa mielestäni Disneyn paras oma elokuva viimeiseltä kymmeneltä vuodelta. Olen odottanut jatko-osaa jännityksellä, toivoen sen olevan onnistunut, mutta peläten sen olevan väkisin rahan takia väännetty. Kävin katsomassa Zootropolis - eläinten kaupunki 2:n sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Poliisipari Judy Hopps ja Nick Wilde päätyvät uuden tutkimuksen äärelle, mihin liittyy koko Zootropoliksen historiaa mullistava salajuoni.

Pupu Judy Hopps (äänenä Ginnifer Goodwin) ja kettu Nick Wilde (Jason Bateman) tekevät paluun ja nyt kaksikko työskentelee yhdessä Zootropoliksen poliisivoimissa työparina. Paljastettuaan apulaispormestari Bellwetherin ilkikuriset aikomukset ja palautettuaan rauhan lihansyöjien ja kasvissyöjien välille, Judyä ja Nickiä juhlitaan sankareina. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun he päätyvät uuden tapauksen äärelle, millä on shokeeraavia vaikutuksia koko kaupunkiin. Judy ja Nick ovat toistamiseen erittäin mainiot hahmot ja näiden kahden hyvin erilaisen persoonan yhteistyötä - tai ainakin siihen pyrkimistä - on jälleen ilo seurata.

     Monet muutkin tutut hahmot, kuten poliisipäällikkö Bogo (Idris Elba), Flash-laiskiainen (Raymond S. Persi), laulajatähti Gazelle (Shakira) ja gangsteri Big (Maurice LaMarche) tekevät paluun - osa hieman tarpeettomasti - ja uusina hahmoina jatko-osassa esitellään muun muassa Zootropoliksen neljä vyöhykettä suunnitelleen Lynxleyn ilvessuvun jäsenet, isä Milton (David Strathairn) ja lapset Pawbert (Andy Samberg), Cattrick (Macaulay Culkin) ja Kitty (Brenda Song), Zootropoliksen uusi pormestari Brian Winddancer (Patrick Warburton), salaliittoteoreetikko Nibbles Maplestick (Fortune Feimster) ja käärme Gary (Ke Huy Quan). Uudet hahmot ovat kiinnostavia tyyppejä, etenkin Gary, jonka ympärille uusi tutkimustapaus muodostuu. Nibbles taas on uusista hahmoista hupaisin.

Etukäteen vain yhdeltä Disneyn eläinanimaatiolta muiden joukossa vaikuttanut Zootropolis - eläinten kaupunki oli ällistyttävä ja yllättävänkin syvällinen tarina ennakkoluuloista, rasismista, seksismistä ja korruptiosta. Elokuva tuntui enemmän Pixarin työltä; niin vakuuttava se oli siinä kohtaa Disneyn muihin aikalaisiin tuotantoihin verrattuna. Paineet jatko-osaa kohtaan olivat siis korkeat ja vaikkei Zootropolis - eläinten kaupunki 2 olekaan edeltäjänsä veroinen napakymppi, on se loistokas uusi seikkailu tässä mielikuvituksellisessa eläinmaailmassa. Jo ykkösosassa eri ilmastovyöhykkeistä koostuva Zootropolis kiehtoi ja se on selvästi huomattu, sillä eri alueita esitellään enemmän ja ne liittyvät tarinaan huomattavasti merkittävämmin. Voisi jopa sanoa, että jos ensimmäinen elokuva kertoi tavallaan Zootropoliksen kansalaisista, jatko-osa kertoo nimenomaan itse kaupungista.

Kyseessä on tälläkin kertaa erittäin mukaansatempaava ja viihdyttävä leffa, jonka aikana pääsee nauramaan useasti, jännittämäänkin hieman ja kenties jopa pyyhkimään kyyneliä silmäkulmista. Varttia vaille parin tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, sillä nämä hahmot, sekä tämä maailma ja kertomus ovat niin oivalliset. Ykkösosan tapaan leffassa myös riittää valtavasti bongailtavaa ja se on täynnä viittauksia niin muihin Disneyn animaatioihin kuin pariin todella yllättäväänkin elokuvaan. Nämä tuovat lisäherkkua erityisesti aikuiskatsojille, mitä tekevät myös elokuvan teemat. Ihan ykkösosan syvällisyyksiin ei päästä, mutta aihepiirit erilaisuudesta ja siihen liittyvistä ennakkoluuloista, sekä niistä yli pääsemisestä ovat läsnä ja aina yhtä tärkeitä ja ajankohtaisia.

Visuaalisesti Zootropolis - eläinten kaupunki 2 on puhdasta silmäkarkkia. Disneyn animaattorit tuntuvat joka vuosi ylittävän itsensä - niin häikäisevän yksityiskohtaisesti tämä eläinmaailma on loihdittu. Kaikki paikat ovat täynnä elämää ja taustoille on taatusti piiloteltu niin paljon lisävitsejä, että monet niistä hoksaa vasta useamman katselukerran jälkeen. Hahmot liikkuvat sulavasti ja elokuva on myös ihastuttavan värikäs. Äänimaailma on kanssa taitavasti rakennettu Michael Giacchinon leikkisiä musiikkeja myöten.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä mahdollista kolmatta elokuvaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Zootopia 2, 2025, Walt Disney Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Pikku Kananen (Chicken Little - 2005)

PIKKU KANANEN

CHICKEN LITTLE

Ohjaus: Mark Dindal

Pääosissa: Zach Braff, Joan Cusack, Dan Molina, Steve Zahn, Garry Marshall, Amy Sedaris, Mark Walton, Don Knotts, Sean Elmore, Fred Willard, Catherine O'Hara, Patrick Stewart, Wallace Shawn, Patrick Warburton, Harry Shearer ja Adam West

Genre: animaatio, komedia, scifi, jännitys

Kesto: 1 tunti 21 minuuttia

Ikäraja: 7

Chicken Little, eli suomalaisittain Pikku Kananen on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 45. osa ja se perustuu eurooppalaiseen kansantaruun Tipu Tip (Henny Penny), jonka pohjalta Disney oli jo vuonna 1943 tehnyt sotapropagandapiirretyn Pikku Kananen (Chicken Little). Vuonna 2001 Mark Dindal kehitteli idean elokuvaan, joka oli kuitenkin tarinaltaan hyvin erilainen. Siinä tyttökana hoksasi kesäleirillä leirijohtajan suunnittelevan katalia paikalliselle kaupungille, mutta Disney torjui tarinan sellaisenaan. Dindal ryhtyi työstämään tarinaa uusiksi ja sai lopulta studion hyväksynnän. Disneyn käsin piirrettyjen animaatioiden oltua taloudellisia epäonnistumisia toistensa perään, yhtiö päätti muuttaa tuotantoaan modernimmaksi ja päätti tehdä tästä elokuvasta ensimmäisen kokonaan tietokoneanimoidun leffansa. Yhtiölle uudenlainen animaatioprosessi käynnistyi ja lopulta Pikku Kananen sai maailmanensi-iltansa 30. lokakuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta se sai aika negatiivisen vastaanoton kriitikoilta ja jopa huonoimman animaatioelokuvan Stinkers Bad Movie Awards -ehdokkuuden. Itse kävin katsomassa Pikku Kanasen äitini kanssa, kun elokuva saapui Suomen teattereihin ja tuolloin tykkäsin näkemästäni. Kuitenkin kun katsoin vuosien jälkeen leffan uudestaan osana 24 tunnin elokuvamaratonia, en voinut kuin yhtyä elokuvan saamiin haukkuihin. Kun huomasin Pikku Kanasen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen jälleen ja samalla arvostella elokuvan.

Nuori Pikku Kananen joutuu koko Tammelan kaupungin pilkan kohteeksi, aiheutettuaan turhan paniikin luullessaan, että taivas putoaa niskaan. Kun Tammelaa uhkaa todellinen vaara, täytyy Pikku Kanasen voittaa asukkaiden luottamus pelastaakseen kaikki.

Elokuvan päähenkilö on sen nimikkohahmo Pikku Kananen (äänenä Zach Braff), nimensä mukaisesti pieni kanapoika, joka aiheutti varsinaisen kaaoksen luullessaan, että taivas olisi putoamassa. Selkkauksen myötä Pikku Kananen joutui koko kaupungin häpeän kohteeksi ja joutuu kantamaan varsinaista kylähullun leimaa. Nuorta hahmoa käy hieman sääliksi ja hänen haluaisi pystyvän todistamaan kykynsä ja epäilijät vääriksi, mutta samalla elokuva ei oikein onnistu tekemään Pikku Kanasesta järin pidettävää tyyppiä.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Pikku Kanasen yksinhuoltajaisä Kieku (Garry Marshall), Pikku Kanasen ainoat kaverit, järjen äänenä toimiva Sini Sorsa (Joan Cusack), pulska Possu Ponneton (Steve Zahn) ja jatkuvasti hassutteleva Kala Kuivamaa (Dan Molina), Pikku Kanasta kiusaava kettutyttö Ringa Repo (Amy Sedaris), opettaja Puolivilla (Patrick Stewart), koulun rehtori (Wallace Shawn), sekä Tammelan kaupungin pormestari (Don Knotts). Kala Kuivamaa nousee helposti suosikkihahmoksi leffasta, mutta on Sini Sorsakin ihan sympaattinen. Sen sijaan Possu Ponnetonta käy lähinnä sääliksi - siis koska hahmolle ei ole keksitty kirjoittaa mitään muuta kuin vitsejä hahmon lihavuudesta ja siihen liittyvistä stereotypioista, kuten jatkuvasta nälästä ja kömpelyydestä.

Hyvän elokuvan sijaan Pikku Kananen on lähinnä kiinnostava osa Walt Disneyn historiaa. Kun vuonna 1995 Pixar esitteli maailmalle uraauurtavan tietokoneanimaatiotekniikan Toy Story - leluelämää -elokuvan (Toy Story - 1995) myötä, yleisöjen kiinnostus perinteistä käsityöanimaatiota kohtaan lopahti. Herkules (Hercules - 1997), Mulan (1998), Tarzan (1999) ja Lilo ja Stitch (Lilo & Stitch - 2002) olivat vielä hittejä, mutta Keisarin uudet kuviot (The Emperor's New Groove - 2000), Atlantis - kadonnut kaupunki (Atlantis: The Lost Empire - 2001), Aarreplaneetta (Treasure Planet - 2002) ja Lehmäjengi (Home on the Range - 2004) ottivat lippuluukuilla turpiinsa. Muutos tietokoneanimaatioon oli tehtävä ja Pikku Kananen sai toimia hyppynä moderniin aikaan.

Elokuva teki vähän turhankin villin loikan modernimpaan suuntaan, yrittäen vedota MTV-ajalla kasvaviin lapsiin ja lopputulos muistuttaakin päheetä lasta leikkivää aikuista. Sanat "kiusallinen" ja "vaivaannuttava" nousevat mieleen Pikku Kanasta katsoessa. Meininki koostuu lähinnä vauhdikkaasta ja äänekkäästä koheltamisesta, jota yritetään säestää musiikkivideomaisesti radiohiteillä, kuten C+C Music Factoryn Gonna Make You Sweat (Everybody Dance Now), Bee Geesin Stayin' Alive, Spice Girlsin Wannabe ja Queenin We Are the Champions. Elokuva on myös pullollaan tönkköjä populaarikulttuuriviittauksia, jotka tuntuvat täysin irrallisilta, sekä huumoria, joka saa lähinnä pudistelemaan päätään.

Tämä kaikki on suuri sääli, sillä jostain Pikku Kanasen syövereistä löytyisi todella potentiaalinen elokuva. Pohjimmiltaan leffan juoni on toimiva, varsinkin kun todellinen uhka Tammelalle paljastuu. Elokuva on kuitenkin malliesimerkki siitä, kuinka hyvät ideatkaan eivät kanna pitkälle, jos väärät ihmiset ovat puikoissa viemässä niitä toteutukseen. Paikoitellen tuntuu jopa siltä, etteivät ne tyypit tulleet Disneyltä lainkaan, sillä Pikku Kananen on niin hämmentävän epädisneymäinen tekele.

Edes elokuvan visuaalinen ilme ei juuri kehuja ansaitse. Taustalle on alkupäässä lisätty muutama ihan hupsu lisävitsi tietyille eläimille ominaiseen käytökseen liittyen ja joku on saanut ihan vekkulin älynväläyksen tehdä eläinhahmojen kodeista eläimille tyypillisten pitopaikkojen kaltaisia. Esimerkiksi Pikku Kanasen talon ikkunoissa on kanaverkkoa lasiruutujen tilalla. Nämäkään parit oivallukset eivät pelasta visuaalista ilmettä, kun animaatiojälki on näin pahasti vanhentunut. Pikku Kananen on ajoittain suorastaan ruman näköinen leffa ja monet kuvat näyttävät täysin keskeneräisiltä. On käsittämätöntä, että Disneyn kokoinen firma ei saisi tämän parempaa jälkeä aikaiseksi, etenkin kun Disneyn omistama Pixar teki tuossa kohtaa todella näyttäviä temppuja digianimaation parissa. Jopa Disneyn aiempi tietokoneanimaatiokokeilu, digidinosauruksia ja oikeita ympäristöjä yhdistellyt Dinosaurus (Dinosaur - 2000) näyttää paremmalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Chicken Little, 2005, Walt Disney Pictures, Walt Disney Feature Animation

Arvostelu: Lehmäjengi (Home on the Range - 2004)

LEHMÄJENGI

HOME ON THE RANGE

Ohjaus: Will Finn ja John Sanford

Pääosissa: Roseanne Barr, Judi Dench, Jennifer Tilly, Cuba Gooding Jr., Randy Quaid, Carole Cook, Charles Dennis, Charles Haid, Joe Flaherty, Richard Riehle, Sam J. Levine, Patrick Warburton, Lance LeGault, G. W. Bailey, Dennis Weaver ja Steve Buscemi

Genre: animaatio, komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 16 minuuttia

Ikäraja: S

Home on the Range, eli suomalaisittain Lehmäjengi on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 44. osa. 1990-luvun alussa ohjaaja Mike Gabriel ehdotti Disneylle ideoitaan villiin länteen sijoittuvasta seikkailuelokuvasta, mutta yhtiö tarttui mieluummin hänen toiseen ideaansa, josta muodostui historiaan pohjautuva Pocahontas (1995). Kun elokuva saatiin valmiiksi, Gabriel palasi studiopomojen luokse vanhojen ideoidensa kanssa ja sai johtohommissa työskennelleen Peter Schneiderin kiinnostumaan projektista, joka kulki aluksi nimellä "Seating Bullets". Elokuvan tarina muovautui kuitenkin villisti kehittelyvaiheessa - yhdessä kohtaa se kertoi jopa kummituskaupunkiin päätyneestä cowboysta. Vuonna 1999 piirtäjä Michael LaBash ehdotti ideaa karjavarasta jahtaavista lehmistä ja tämän pohjalta Will Finn ja John Sanford työstivät käsikirjoituksen. Kaksikko myös korvasi Mike Gabrielin ohjaajina, kun animointiprosessi käynnistyi. Lopulta Lehmäjengi sai maailmanensi-iltansa 21. maaliskuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaista palautetta kriitikoilta, eikä se menestynyt lippuluukuilla. Juuri tämän leffan huonot tulot johtivat Disneyn siirtymiseen käsin piirretyistä animaatioista tietokoneanimaatioihin. Itse kävin katsomassa Lehmäjengin tätini kanssa elokuvateatterissa, kun se saapui Suomeen syksyllä 2004. Pidin leffasta lapsena, mutta en ole tainnut katsoa sitä lapsuuden jälkeen kertaakaan uudestaan. Kun huomasin Lehmäjengin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen vuosien tauon jälkeen ja samalla arvostella sen.

Kolme lehmää päättävät pelastaa tilansa, heidän omistajansa jouduttua pahoihin velkoihin pankin kanssa. Lehmät aikovat napata kiinni hävyttömän karjavarkaan, Alameda Slimin ja käyttää tästä saadut palkkiorahat velkojen kuittaamiseen.

Kuten elokuvan suomalainen nimi vihjaakin, tämän lännenleffan päähahmoina nähdään lehmiä. On entinen show-lehmä Maggie (äänenä stand-up-koomikko Roseanne Barr), tiukka rouva Calloway (Judi Dench), sekä muiden päätöksiin myöntyvä ja mukana kulkeva Grace (Jennifer Tilly). Melkeinpä parasta elokuvassa onkin tämä kolmikko. Sen lisäksi, että hahmot tuovat erilaista ja kaivattua naisenergiaa Disney-animaatioihin, on veikeä idea tehdä lehmistä, yleensä hitaina ja vähä-älyisinä mielletyistä eläimistä, seikkailun sankareita.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat lehmien asustaman Poutapilvi-farmin omistaja Pearl (Carole Cook), farmin muut eläimet, kuten äksy Jeb-vuohi (Joe Flaherty) ja Audrey-kana (Estelle Harris), paikallinen sheriffi Sam (Richard Riehle), tämän innokas hevonen Buck (Cuba Gooding Jr.), Buckin ihailema palkkionmetsästäjä Rico (Charles Dennis), sekä pahiksen virkaa toimittava karjavaras Alameda Slim (Randy Quaid), jolla on varsin hupaisa keino napata lehmiä ja muita maatilojen eläimiä. Sivuhahmot ovat ihan vekkuleita tapauksia, mutta he eivät ole erityisen muistettavia tapauksia. Alameda Slim on kelpo vihollinen, mutta hän kaipaisi pientä lisäpotkua herkullisen häijyyden suhteen.

Elokuvien suhteen yksi omista suosikkijutuistani aikuisiällä on huomata, kuinka monet lapsuuden suosikit toimivat edelleen. Oli kyse sitten nostalgiasta tai ihan vain aidosti hienoista filmeistä, esimerkiksi Leijonakuningas (The Lion King - 1994), Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995), Shrek (2001) ja Ihmeperhe (The Incredibles - 2004) ovat mielestäni kaikki aivan mahtavia filmejä, joiden teho ei ole hiipunut minnekään. Ehkä jopa päinvastoin ja pidän joistain niistä enemmän nykyään. Ja sitten on niitä, jotka viihdyttivät lapsena hyvin, mutta joista ei enää aikuisena irtoa juuri mitään. Lehmäjengi on harmillisesti tätä jälkimmäistä kastia. Lapsille se tarjoaa passelin seikkailun villin lännen maisemissa hassujen eläinhahmojen kanssa, mikä viihdyttää takuulla läpi tunnin ja vartin keston. On paljon menoa ja meininkiä, ja pääasiassa koheltamiseen liittyvä huumori naurattaa varmasti perheen pienempiä katsojia.

En kuitenkaan yhtään ihmettele, miksi Lehmäjengi sai niin lattean vastaanoton sekä kriitikoilta, että myös taloudellisesti. Samaan aikaan ilmestyneet Pixarin työstämät animaatioelokuvat olivat visuaalisesti jotain uutta digitoteutuksellaan, mutta samalla nämä leffat puhuttelivat lasten lisäksi myös aikuisia. Esimerkiksi vuotta aiemmin ilmestynyt Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003) herkisti vanhempia tehokkaammin kuin lapsia. Lehmäjengi on täydellisen keskinkertainen ja unohdettava leffa, jolla ei ole paljoa tarjottavanaan. Sen tarina tilaansa pelastavista farmieläimistä tuntuu aivan liian nähdyltä ja sen huumori jättää vanhemmat kylmäksi. Ei leffa sinänsä huono ole, se on vain todella yhdentekevä kertakäyttöraina, jota ei muista enää pari päivää myöhemmin.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastasivat lopulta Will Finn ja John Sanford, joiden kynäilemä teksti on aika ponneton, ihan kelvollisista lähtökohdistaan huolimatta. Kaksikko jättää leffan todella pintapuoleiseksi, eikä siitä löydy sellaisia syvyyksiä kuin mitä Disneyn animaatioilta voisi odottaa, jos sitä vertaa vaikkapa edellisvuonna ilmestyneeseen Karhuveljeni Kodaan (Brother Bear - 2003), jossa karhuksi muuttunut päähenkilö joutuu moraaliseen dilemmaan, ryhtyessään suojelemaan pientä karhupentua, tapettuaan aiemmin ihmisenä tämän emon. On myös paikoin turhauttavaa, kuinka tekijät eivät selvästi luota lasten älykkyyteen. Kohtaus, jossa Alameda Slim selittää kätyreilleen ilkikurista juontaan, on todella tyhmentävästi kirjoitettu, aivan kuin tekijät asettaisivat katsojan Slimin umpitollojen kätyreiden asemaan. Visuaalisesti Lehmäjengi on kuitenkin mainio. Animaattorit tekevät taidokasta työtä hupsujen eläin- ja ihmishahmojen kanssa ja heidän piirtämänsä maisemat ovat parhaimmillaan komeita näkyjä. Leffa on myös mukavan värikäs. Äänitehosteet muuttuvat kuitenkin toisinaan turhaksi melskaamiseksi. Alan Menkenin säveltämistä musiikeista löytyy oivaa länkkärihenkeä, mutta elokuvassa kuullut laulut jäävät todella mitäänsanomattomiksi rallatuksiksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Home on the Range, 2004, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: Lentsikat 2: Pelastajat (Planes: Fire & Rescue - 2014)

LENTSIKAT 2: PELASTAJAT

PLANES: FIRE & RESCUE

Ohjaus: Bobs Gannaway

Pääosissa: Dane Cook, Julie Bowen, Ed Harris, Wes Studi, Stacy Keach, Brad Garrett, Teri Hatcher, Danny Mann, Regina King, Dale Dye, John Michael Higgins, Curtis Armstrong, Fred Willard, Hal Holbrook, Patrick Warburton, Cedric the Entertainer ja John Ratzenberger

Genre: animaatio, seikkailu, jännitys

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 7

Pixar-animaatioyhtiön Autot-elokuvasarjalle (Cars - 2006-2017) lisäosana toiminut Lentsikat (Planes - 2013) oli taloudellinen menestys, joten sille oli luvassa jatkoa. Kakkosleffan teko oli jo käynnistynyt, ennen kuin ensimmäistäkään oli vielä julkaistu ja jatko-osa Lentsikat 2: Pelastajat julkaistiinkin jo alle vuosi ykköselokuvan ensi-illasta, heinäkuussa 2014. Elokuva sai edeltäjäänsä parempaa palautetta kriitikoilta, muttei menestynyt lippuluukuilla yhtä hyvin. Itse katsoin Lentsikat 2: Pelastajat vasta pari vuotta myöhemmin, kun molemmat elokuvat löytyivät Netflixin valikoimasta. En pitänyt kumpaakaan kovin kummoisena, enkä ole katsonut niitä uudestaan. Kuitenkin kun huomasin ensimmäisen Lentsikat-leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille ja jatko-osalle uuden mahdollisuuden. Katsoin Lentsikat 2: Pelastajat noin kuukautta ykköselokuvan jälkeen.

Dusty Crophopper on noussut lentokisojen huipulle, kun hänen moottoriinsa muodostuu vika, mikä estää häntä lentämästä nopeasti. Lannistunut Dusty löytää uuden kutsumuksen palopelastajien joukosta.

Alun perin peltoja lannoittanut ja siitä kilpalentäjäksi siirtynyt lentokone Dusty Crophopper (äänenä yhä Dane Cook) tekee paluun ja päätyy uuteen seikkailuun, kun hänen moottorinsa reistailee pahasti ja lääkärin (tai tässä maailmassa enemmänkin mekaanikon) tuomioksi muodostuu, että Dustyn kilpalentäjäpäivät ovat ohitse. Aluksi maansa myynyt Dusty löytää kuitenkin pian uuden kutsumuksen, saadessaan tietää palopelastajista. Vaikka aluksi on harmi, että jo nyt Dustyn lupaava kilpalentäjäura on ohi, on palopelastuskuvio toisaalta mielenkiintoisempi. Idea tekee hahmosta jotain muuta kuin tylsän lentokoneversion Autot-leffojen Salama McQueenista.

     Muitakin tuttuja hahmoja ykkösosasta nähdään myös kakkosleffassa. Paluun tekevät Dustyn mentori Kippari (Stacy Keach), tankkeriauto Puksu (Brad Garrett), mekaanikkoauto Tytti (Teri Hatcher) ja trukki Välkky (Danny Mann). Uusina tuttavuuksina puolestaan esitellään muun muassa palopelastushommissa työskentelevät helikopterit Pena (Ed Harris) ja Tuulentekijä (Wes Studi), lentokoneet Varpu (Julie Bowen) ja Rami (Dale Dye), sekä tulen keskelle laskuvarjohyppäävä Dynamiitti (Regina King). Vanhat tutut jäävät vähemmälle huomiolle, leffan keskittyessä enemmän palopelastustiimiin, jotka näyttävät kaikki elokuvan aikana toimivasti osaamisalaansa ja merkittävyyttään ryhmässä.

Vaikka tulenkin pitämään pisteeni samoina kuin ensimmäisellä Lentsikat-elokuvalla, mielestäni jatko-osa Lentsikat 2: Pelastajat on aavistuksen verran parempi filmi. Ykköselokuva tuntui usein liikaa Autot-leffan kopiolta. Autokisat oli vaihdettu lentokilpailuun, mutta perusidea oli turhan samanlainen ja lopputuloksena oli liiankin ennalta-arvattava, mutta silti ihan viihdyttävä animaatioelokuva. Jatko-osan kertomus palopelastushommista on oiva idea ja se laajentaa tätä Pixarin luomaa maailmaa. Elokuva myös tuntuu tavallaan jännittävämmältä, etenkin varmasti lapsille, kun jännite ei muodostu siitä, voittaako Dusty kisat, vaan kyse on lopuksi näiden hahmojen selviämisestä hengissä riehuvan metsäpalon keskellä.

Ei tämäkään Lentsikat-raina harmillisesti keskivertoa parempi ole. Kuten alussa kerroin, elokuva ilmestyi jo alle vuosi ykkösosan ilmestymisen jälkeen. Tällaisia animaatioita ei ihan niin pikavauhtia väsätä, vaan leffa oli työn alla jo ennen ensimmäisen ilmestymistä. Silti elokuvassa näkyy ja tuntuu kiirehditty tuotanto. Se vaikuttaa usein suoraan DVD:lle tehdyltä tusinaleffalta, jolla pidetään perheen pienimpiä viihdytettyinä vajaan puolentoista tunnin ajan. Lapsille elokuvan huumori uppoaa todennäköisesti, mutta itse en kokenut leffaa kovinkaan hauskaksi. Aikuisena päätyy jälleen pohtimaan erilaisia logiikkajuttuja, kuten että jos tämä maailma on täynnä eläviä lentokoneita, miksei lentokenttiä ole hurjasti enemmän? Elokuvassa myös näytetään kuvia Dustyn kojelaudasta, mikä pistää pohtimaan, että onko lentokoneiden sisällä yhä ohjaamot silminä toimivien tuulilasien takana? Ja jos on, niin kuka ohjaamossa katsoo näitä mittareita?

Bobs Gannawayn ohjaus ja hänen käsikirjoituksensa yhdessä Jeffrey M. Howardin kanssa eivät ole erityisen vahvoja, vaikka Gannaway viekin Lentsikat-sarjaa raikkaammalta tuntuvaan suuntaan. Elokuvan animaatiojälki on mainiota, joskin se ei koskaan tarjoa mitään vau-fiiliksiä. Animoituja lentokoneita on mukava seurata ja tämäkin leffa on miellyttävän värikäs. Metsäpalokohtaukset ovat pääasiassa onnistuneesti työstettyjä. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, joskin Mark Mancinan säveltämät musiikit eivät erityisemmin jää mieleen. Nostin kyllä reippaasti äänenvoimakkuutta, kun AC/DC:n erinomainen Thunderstruck-kappale pärähti soimaan.

Yhteenveto: Lentsikat 2: Pelastajat on aavistuksen verran ensimmäistä elokuvaa parempi, mutta jää silti aika keskinkertaiseksi animaatioleffaksi. Vaikka aluksi Dustyn lentokisojen päättyminen jo tähän voi harmittaa, omasta mielestäni palopelastuskuvio oli huomattavasti kiinnostavampi ja omaperäisempi, ykkösleffan Autot-elokuvaa matkivaan tarinaan verrattuna. Leffasta löytyy perheen pienimmille takuulla tehoavaa jännitettä ja huumoria, ja aikuisena elokuvan katsoo ihan sujuvasti. Filmi viihdyttää tarpeeksi passelisti, mutta ei tee mitään vaikutusta. Animaatiojälkeä myöten kaikesta huomaa, että elokuva suunniteltiin alun perin suoraan DVD:lle julkaistavaksi ja että tuotanto oli kiireellinen. Jos pidit ensimmäisestä Lentsikat-leffasta, suosittelen toki katsomaan myös jatko-osan. Hommasta suunniteltiin myös kolmatta elokuvaa, jossa lentokoneet olisivat kulkeneet avaruuteen asti, sekä muita lisäosia esimerkiksi junista ja laivoista, mutta nämä ideat kariutuivat, kun Lentsikat-elokuvat tehnyt Disneytoon Studios ja sen tuotannot lakkautettiin kesällä 2018.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt pätkä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Planes: Fire & Rescue, 2014, Walt Disney Pictures, Disneytoon Studios, Prana Studios

Arvostelu: Ted 2 (2015)

TED 2

Ohjaus: Seth MacFarlane

Pääosissa: Seth MacFarlane, Mark Wahlberg, Amanda Seyfried, Jessica Barth, Giovanni Ribisi, John Carroll Lynch, Patrick Warburton, John Slattery, Morgan Freeman, Ron Canada, Sam J. Jones, Tom Brady, Liam Neeson ja Patrick Stewart

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 16

Seth MacFarlanen ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja tähdittämä komediaelokuva Ted (2012) oli iso menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Alun perin elokuvan oli tarkoitus kertoa Tedin ja Johnin yrityksestä salakuljettaa huumeita läpi Yhdysvaltojen, mutta koska samaa ideaa hyödyntävä Millerit (We're the Millers - 2013) ilmestyi, tarina piti kirjoittaa uusiksi. Kuvaukset alkoivat heinäkuussa 2014 ja lopulta Ted 2 sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin. Elokuva sai kuitenkin ristiriitaiset arviot, eikä se ollut läheskään yhtä menestynyt taloudellisesti kuin ensimmäinen osa, jääden lipputuloissa jopa alle puoleen ensimmäisen elokuvan rahoista. Itse kävin katsomassa Ted 2:n leffateatterissa ja pidin sitä ihan hauskana jatko-osana. Kun huomasin ensimmäisen Tedin täyttävän tänä kesänä kymmenen vuotta, päätin katsoa ja arvostella molemmat leffat juhlan kunniaksi. Viikko ensimmäisen Tedin jälkeen katsoinkin Ted 2:n.

Ted-nalle ja Tami-Lynn menevät naimisiin ja alkavat miettiä lapsen adoptoimista. Jonkin aikaa asiat näyttäisivät olevan mallillaan, kunnes Ted koetaan esineeksi ja omaisuudeksi, eikä henkilöksi ja hänen avioliittonsa mitätöidään. Tedin täytyy keksiä keino osoittaa olevansa henkilö, jotta saisi vanhan elämänsä takaisin.

Seth MacFarlane palaa Ted-pehmonallen ääneksi ja Mark Wahlberg palaa John Bennettin rooliin, ja kaksikko toimii toistamiseen todella hyvin. Kaverusten kemia iskee täydellisesti yhteen ja pitääkin taas kehua sitä, että kemia on onnistuttu rakentamaan, vaikka kuvauksissa Wahlbergilla ei ollut kunnon vastanäyttelijää. Ted saa veikeän ja kiinnostavan juonikuvion itselleen, kun häneltä riistetään kaikki oikeudet ja hän syöksyy lakipyöritykseen. John sen sijaan toimii usein vain sivustakatsojana - tai enemmänkin sivustamurjottajana, sillä Mila Kunisin näyttelemä Lori on kirjoitettu tökerösti ulos leffasta ja John on masentunut eron seurauksena. Vaikka paikoitellen tämä johtaa ihan hauskaa itsesäälissä rypemiseen Wahlbergin osalta, ero tuntuu vievän paljon pois ensimmäisen elokuvan saavutuksista.

     Elokuvassa nähdään myös Jessica Barth Tedin vaimona Tami-Lynninä, Amanda Seyfried Tedin asianajaja Sam L. Jacksonina, Patrick Warburton Johnin kaverina Guyna, John Carroll Lynch Hasbron pomona Tom Jessupina, sekä Giovanni Ribisi edellisestä osasta tuttuna, Ted-pakkomielteisenä Donnyna. Patrick Stewart kuullaan jälleen kertojaäänenä ja Sam J. Jones, eli Flash Gordon käy pari kertaa kääntymässä, minkä lisäksi mukana on monia tuttuja julkisuudenhenkilöitä omana itsenään talk show -juontaja Jimmy Kimmelistä jalkapalloilija Tom Bradyyn. Barth sopii yhä hieman ärsyttäväksi Tami-Lynniksi ja Warburton tarjoaa muutamat hyvät naurut kettuilevana Guyna. Seyfried on toimiva lisä hyvin erilaisena asianajajahahmona, mutta Ribisin tuominen takaisin Donnyna on hieman laiska veto. Leffaan olisi voinut keksiä kokonaan uuden pahiksen.

Ted 2 tarjoaa jälleen monet röhönaurut hölmöillä ja rajuilla vitseillään, mutta samalla leffasta löytyy myös isoja ongelmia. Mukana on monia juttuja, jotka ovat paperilla varmasti huomattavasti vakuuttavampia kuin lopulta itse leffassa. Juonikuvio siitä, että elävä Ted-nalle joutuu oikeuteen, koska häntä ei koeta henkilöksi valtion silmissä, on ajatuksen tasolla hupaisa, mutta siitä ei ihan saada niin hyvää materiaalia irti kuin voisi toivoa. Rakenteellisesti elokuva on aika kömpelö ja sitä olisi pitänyt hioa ja viilata paljon enemmän joko käsikirjoitus- tai leikkausvaiheessa. Elokuvalla on kestoa lähes kaksi tuntia ja siihen mahtuu ainakin vartti liikaa. Leffassa on hetkensä, joissa se kaipaisi huomattavasti enemmän iskua ja parissa kohtaa se käy jopa hieman pitkäveteiseksi. Eikä se ole koskaan hyvä merkki komedialle. Myös todella tökerö mainostaminen aiheuttaa kiusallista tunnetta. Hasbro on saanut hyvät rahat leffasta, eikä firman osallistumista ole piiloteltu lainkaan. Sen lisäksi, että yksi hahmoista on Hasbron pomo, mukana on myös useita viittauksia firman omistamiin Transformers-, Monopoly- ja My Little Pony -tuotteisiin.

Vaikka elokuvassa onkin selvät vikansa, on siinä myös omat vahvuutensa. Jotkut vitsit saattavat jäädä latteiksi ja ne olisi pitänyt älytä leikata pois, mutta monet vitseistä osuvat maaliinsa ja saavat parhaimmillaan nauramaan vatsan kipeäksi. Ei leffa yhtä hulvaton ole kuin ensimmäinen Ted, mutta pössyttelevän pehmonallen tarina pysyy silti hupaisina. Ensimmäinen puolituntinen jaksaa naurattaa vähän väliä ja toiselta puoliskolta löytyy hilpeä road trip -seikkailu. Jos niiden välissä olevaa oikeusjuttua olisi tiivistetty reippaasti ja loppuhuipennukseen olisi keksitty jotain erilaista, eikä vain kierrätetty ensimmäisen osan menoa, lopputuloksena olisi heti paljon parempi ja eheämpi komedia. Jo tällaisenaan Ted 2 on hauska jatko-osa... joskin täysin ylipitkä ja paikoitellen vähän mielikuvitukseton.

Seth MacFarlane osoittaa jälleen lahjansa komedian saralla, muttei selvästi tiedä, missä kohtaa kannattaisi lopettaa. Enkä nyt tarkoita, että kuinka pitkälle hän saisi mennä huumorinsa kanssa, vaan juurikin sitä, että MacFarlanen olisi pitänyt ymmärtää, ettei leffaan tarvitse ihan kaikkia ideoita tunkea mukaan. Hänen ohjauksensa ei ole yhtä sujuvaa kuin ensimmäisessä osassa, eikä hänen käsikirjoituksensakaan ole yhtä toimiva. Tekninen puoli elokuvassa on kuitenkin kunnossa. Kuvaus on tyylikästä, lavasteet mainiot ja äänisuunnittelu toimii. Toistamiseen Ted-nalle on niin vaikuttavasti luotu tietokonetehostein, että läpi leffan unohtaa, että kyseessä on digiluomus. 

Yhteenveto: Ted 2 ei ole hillittömän hauskan ensimmäisen elokuvan veroinen komedia. Siitä löytyy omat onnistumisensa ja varsinkin leffan alkupuoli on todella hupaisaa seurattavaa, mutta mukana on myös selvät heikkoutensa, jotka vesittävät kokonaisuutta. Oikeusjuttu on ajatuksen tasolla veikeä, mutta toteutus ontuu hieman. Mukana on paljon muitakin hilpeitä ideoita - kenties jopa liiaksi asti. Kaikki on pitänyt tunkea samaan filmiin ja kesto on venynyt jopa kahteen tuntiin. Homma ei kestä niin pitkää aikaa ja leffa käy paikoitellen jopa tylsäksi. Loppuhuipennus on erityisen lattea, kierrättäessään liikaa edellisestä elokuvasta. Heikkouksiensakin kanssa elokuvasta löytyy tarpeeksi hauskoja hetkiä, jotta filmi nousee edes keskinkertaiseksi komediarainaksi. Seth MacFarlanen ja Mark Wahlbergin kaverikemia toimii yhä nasevasti. MacFarlane olisi vain voinut hieman painaa jarrua ja karsia kehnompaa materiaalia pois viimeistään leikkausvaiheessa. Jos siis pidit ensimmäisestä leffasta, kannattaa Ted 2:kin katsoa, vaikkei se olekaan yhtä hyvä.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ted 2, 2015, Universal Pictures, Media Rights Capital, Fuzzy Door Productions, Bluegrass Films, Smart Entertainment

Arvostelu: Ted (2012)

TED

Ohjaus: Seth MacFarlane

Pääosissa: Mark Wahlberg, Seth MacFarlane, Mila Kunis, Joel McHale, Giovanni Ribisi, Aedin Mincks, Patrick Warburton, Matt Walsh, Jessica Barth, Bill Smitrovich, Sam J. Jones, Ryan Reynolds, Tom Skerritt ja Patrick Stewart

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Ted on Family Guy -animaatiosarjan (1999-) luojan Seth MacFarlanen tähdittämä, ohjaama ja käsikirjoittama komediaelokuva. Alunperin MacFarlane suunnitteli elokuvan animaatiosarjaksi, joka liittyisi Family Guyhin sarjojen American Dad! (2005-) ja The Cleveland Show (2009-2013) tavoin, mutta päätti tehdä siitä oman juttunsa näytellyn elokuvan muodossa. MacFarlanen oli tarkoitus työstää elokuva Foxin kanssa, joka tuotti hänen sarjojaan, mutta Foxin kokiessa budjettivaatimukset liian korkeiksi, minkä lisäksi yhtiö ei luottanut MacFarlaneen ensikertalaisohjaajana, Fox vetäytyi projektista. Universal Pictures kuitenkin nappasi projektin ilomielin ja kuvaukset alkoivat toukokuussa 2011. Lopulta Ted sai maailmanensi-iltansa 29. kesäkuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli suurmenestys ja se oli jopa ehdolla parhaan alkuperäiskappaleen Oscar-palkinnosta, mutta herätti ristiriitaisia mietteitä niin katsojilta kuin kriitikoilta, toisten kehuessa ja toisten haukkuessa filmiä. Itse näin Tedin vasta, kun se ilmestyi vuokralle ja pidin siitä paljon. Olen katsonut leffan pari kertaa uudestaan (sekä jämähtänyt katsomaan sitä monta kertaa, kun se on tullut televisiosta) ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa Tedin uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

John Bennett saa joululahjaksi Ted-pehmonallen ja toivoo, että tämä heräisi henkiin. Toive toteutuu ja John ja Ted lupaavat olla parhaat kaverit ikuisesti. Vuosia myöhemmin John ja Ted ovat yhä parhaat kaverit, mutta kun John tapaa ihastuttavan Lorin, hänen täytyy päättää, jatkaako hölmöilyä Tedin kanssa vai aloittaako kypsemmän elämän Lorin kanssa.

Parhaina ystävyksinä, ukkoskamuina John Bennettinä ja Ted-nallena nähdään (tai Tedin tapauksessa kuullaan) Mark Wahlberg ja Seth MacFarlane, jotka onnistuvat erinomaisesti välittämään tunteen siitä, että hahmot ovat olleet parhaat ystävykset jo vuosikausia. Wahlbergin ja MacFarlanen kaverikemia pelaa täydellisesti yhdessä, mikä on erityisen vaikuttavaa, kun ottaa huomioon, että Johnin ja Tedin yhteisissä kohtauksissa Wahlbergilla ei oikeastaan ole vastanäyttelijää. Kuvauksissa Tedin tilalla oli usein pelkkä tikku, jonka päässä oli pallo, johon näyttelijöiden piti katsoa. Wahlbergin piti näytellä tämän tikun kanssa, kuvitellen sen paikalle puhuvan ja elävän pehmonallen, samalla kun MacFarlane lausuu omat repliikkinsä kameran takaa. Kun kyseessä on komedia, missä suuri osa hauskuudesta syntyy juurikin kahden päähenkilön keskeisestä vuoropuhelusta, ajoituksen ja Wahlbergin autenttisten reaktioiden täytyy osua täysin nappiin. Tässä on onnistuttu niinkin vaikuttavasti, että katsoja unohtaa välittömästi toteutustavan ja uskoo sen, että Wahlbergilla on vieressään elävä pehmolelu. Se on jopa ihailtavaa elokuvantekoa.

     MacFarlane ei suinkaan ole ainoa Family Guyn näyttelijä, joka on mukana Tedissä. Meg Griffiniä ääninäyttelevä Mila Kunis esittää Johnin tyttöystävää Loria, joka toivoisi Johnin parantavan tapansa ja käyttäytyvän kypsemmin, vaikka se tarkoittaisi Tedin poistamista kuvioista. Vaikka toisaalta hahmon voi nähdä tulevan ärsyttävästi pääkaksikon väliin, katsoja silti pystyy olemaan Lorin puolella. Family Guyssa poliisi Joeta ääninäyttelevä Patrick Warburton taas esittää Johnin työkaveria ja perheen äiti Lois Griffiniä ääninäyttelevä Alex Borstein nähdään Tedissä Johnin äitinä. Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös Joel McHale Lorin ahdistelevana pomona, Giovanni Ribisi Tediä liikaakin ihailevana Donnyna ja Aedin Mincks tämän Robert-poikana, sekä muutamat näyttelijät omana itsenään... Erään rääväsuun supersankarin esittäjä ainakin sai todella helpot rahat leffasta. Patrick Stewart taas toimii filmin satumaisena kertojaäänenä.

Ted ei todellakaan ole elokuva kaikkien makuun. Family Guyn tavoin elokuvan huumori on anteeksipyytelemättömän hävytöntä ja leffa piikittelee ihan joka suuntaan tyypillisistä valkoisista heteromiehistä eri vähemmistöihin. Aivan varmasti moni siis loukkaantuu elokuvaa katsoessaan. Itse pidän ronskimmista komedioista ja yhä kymmenen vuotta leffan ilmestymisen jälkeen nauran erittäin makeasti Tediä katsoessani. Törkeät vitsit saavat räjähtämään nauruun, vaikka samalla kokisikin pientä syyllisyyttä jutuille putoamisesta. Family Guyn tyylin huomaa myös siitä, että osa vitseistä näyttäytyy äkillisinä takaumina. Erityisen huvittava on, kun näemme Johnin ja Lorin ensikohtaamisen molempien vinkkelistä ja tilanne on hyvinkin erilainen. Mukana on myös Family Guy -henkinen pitkä tappelukohtaus, missä pidän siitä, kuinka musiikkia ei hyödynnetä lainkaan.

Elokuvan tarina on mainio, vaikkei mikään erityisen ihmeellinen. Eipä leffa mitään ihmeellistä tarvitsekaan. Se on jo ihme, kuinka hienosti Johnin ja Tedin kaveruus toimii. Hahmot ovat niin hilpeät, että heidän puuhailujaan seuraa mielellään, tekivät he oikeastaan mitä tahansa. Reippaan tahdin ja jatkuvan hauskuuttamisen ansiosta leffa ei kertaakaan käy tylsäksi. Johnin painiskelu elämänvalintojensa kanssa on onnistunut ja elokuva pohjustaa tarpeeksi sujuvasti pahiksenkin, joka toimii hyvin päähenkilöt yhdistävänä tekijänä loppupäässä. Jos leffan huumori ei iske lainkaan, eivät nämä muut puolet pelasta katselukokemusta. Jos kuitenkin elokuva saa nauramaan pitkin kestonsa, nämä muut puolet vain vahvistavat filmiä ja tekevätkin siitä erittäin oivallisen komedian.

Seth MacFarlane toimii Tedissä tosiaan myös ohjaajana ja käsikirjoittajana, tehden molemmissa hommissa sujuvaa työtä - etenkin ensikertalaiseksi, joka vieläpä esittää toista pääroolia. Tietokonetehostein toteutettu Ted on edelleen hieno taidonnäyte. Se ei koskaan näytä digiluomukselta, vaan katsoja saattaa jopa tuumia, että kyseessä on todella edistyksellisellä robotilla toteutettu nukke. Upeaa on, kuinka lapsuudessa tapahtuvan alun jälkeen Tedistä on tehty kulunut ja väriltään haaleampi ja siltä on jopa lähtenyt tekokarvaa parista kohtaa. Erinomaista digiefektiä lukuun ottamatta elokuvan tekninen puoli ei ole mitään päätähuimaavaa. Kuvaus, leikkaus, lavasteet jne. ajavat asiansa. Tappelun aikana ääniefektit pääsevät todella valloilleen ja on hilpeää, kuinka kovia kumahduksia pehmonallen lyönnit aiheuttavat. Walter Murphyn säveltämät musiikit säestävät tapahtumia veikeästi. Vaikka hänen ja MacFarlanen Everybody Needs a Best Friend -kappale onkin mainio ja saikin jopa Oscar-ehdokkuuden, kappaleista paras on Johnin ja Tedin Thunder Buddy Song, jonka aikana on uusintakatseluilla mahdotonta olla laulamatta mukana.

Yhteenveto: Ted on erittäin mainio ja ronski komedia, joka jaksaa naurattaa yhä kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen. Huumori on todella häröä ja leffassa tehdään pilkkaa aika lailla kaikesta ja kaikista. On siis varmaa, että moni tulee loukkaantumaan filmiä katsoessaan. Itse nauran lähes vatsa kipeänä joka kerta, kun katson elokuvaa. Onnistuneen huumorin ohella elokuva tarjoaa myös oivallisen tarinan erikoisesta ystävyydestä. Johnin ja Tedin ystävyys on erinomaisesti rakennettu, etenkin kun tajuaa, että kuvauksissa Mark Wahlbergin piti näytellä tikun päähän tökätyn pallon kanssa. Haastava toteutus olisi voinut johtaa fiaskoon, mutta kaikki ajoituksesta Ted-nallen visuaaliseen toteutukseen toimii täydellisesti. Loppupäässä elokuva saa hieman synkempiä sävyjä, mutta pääasiassa Ted on ilahduttava komedia, jonka jaksaa katsoa useampaankin kertaan. Kaikille se ei todellakaan sovi, mutta jos Family Guy uppoaa, niin luulisi Tedinkin toimivan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ted, 2012, Universal Pictures, Media Rights Capital, Fuzzy Door Productions, Bluegrass Films, Smart Entertainment

Arvostelu: Keisarin uudet kuviot (The Emperor's New Groove - 2000)

KEISARIN UUDET KUVIOT

THE EMPEROR'S NEW GROOVE

Ohjaus: Mark Dindal
Pääosissa: David Spade, John Goodman, Eartha Kitt, Patrick Warburton, Wendie Malick, John Fiedler, Kellyann Kelso ja Eli Russell Linnetz
Genre: animaatio, komedia
Kesto: 1 tunti 18 minuuttia
Ikäraja: 7

The Emperor's New Groove, eli suomalaisittain Keisarin uudet kuviot on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 39. osa. Elokuvan idea lähti liikkeelle vuonna 1994, kun Matthew Jacobs ja Roger Allers alkoivat kehittelemään Inkojen aikaan sijoittuvaa musikaalia. Allersin ohjaama Leijonakuningas (The Lion King - 1994) oli juuri julkaistu ja se oli niin jättimäinen menestys, että Disney suostui heti Allersin uuteen ideaan, joka kulki aluksi nimellä "Kingdom of the Sun". Tekijät matkasivat Peruun tutkimaan inkakulttuurin jäännöksiä ja samalla Allers työsti tarinan, missä oli paljon vaikutteita Mark Twainin kirjasta Prinssi ja kerjäläispoika (The Prince and the Pauper - 1881). Kun Disneyn seuraavat elokuvat Pocahontas (1995) ja Notre Damen kellonsoittaja (The Hunchback of Notre Dame - 1996) menestyivät odotettua kehnommin, Disneyllä ajateltiin, että Allersin suunnittelema filmi olisi liian vakava. Testiyleisötkään eivät lämmenneet leffalle, jolloin mukaan projektiin tuotiin Mark Dindal, jonka tehtävänä oli keventää leffan tunnelmaa. Elokuvalle oli sovittu julkaisuajankohdaksi vuoden 2000 kesä ja näytti kovasti siltä, ettei elokuva tulisi ilmestymään silloin. Allers yritti saada Disneyn johtoa antamaan hänelle lisää aikaa, mutta kun hänelle kieltäydyttiin, Allers poistui leffasta kokonaan. Tästä syystä johto antoi elokuvan tuottajalle Randy Fullmerille kaksi viikkoa aikaa saada elokuvan teko rullaamaan tai koko projekti lopetettaisiin. Jäljelle jääneet tekijät heittelivät ideoita, kunnes saivat aikaiseksi uuden, huomattavasti komediallisemman tarinan, jonka Disney hyväksyi. Animointi lähti käyntiin ja lopulta elokuva saatiin valmiiksi. Keisarin uudet kuviot sai maailmanensi-iltansa 10. joulukuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten - mutta vaikka se saikin pääasiassa kehuja kriitikoilta, ei leffa ollut toivottu menestys. Itse näin elokuvan lapsena useaan otteeseen ja pidin siitä todella paljon. Vuosia myöhemmin katsoin sen uudestaan ja koska se toimi edelleen mahtavasti, ostin sen itselleni Blu-rayna. Kun huomasin, että Keisarin uudet kuviot täyttää nyt 20 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla leffan uudestaan ja arvostelemalla sen.

Ylimielisen keisari Kuzcon erotettua neuvonantajansa Yzman, tämä päättää kostaa keisarille myrkyttämällä tämän ja nousemalla itse hallitsijaksi. Yritys kuitenkin epäonnistuu ja kuolemisen sijaan Kuzco muuttuukin laamaksi.

Tarinan päähenkilö, keisari Kuzco (äänenä David Spade) on siinä mielessä ristiriitainen tapaus, että kaikessa itsekeskeisyydessään ja ylimielisyydessään hänestä on vaikea pitää, mutta samalla hän on silti oudon pidettävä ja hauska heppu. Kuzco vähät välittää alamaisistaan ja on valmis vaikka tuhoamaan kokonaisen kylän, jos keksii rakentaa sen tilalle jotain itselleen. Hän on siis mahdollisimman vihattava persoona, mutta tekijät ovat jollain ihmeen tavalla muuttaneet tämän päälaelleen. On hauska seurata, kuinka Kuzcon elämä muuttuu täysin, kun hän muuttuu laamaksi ja kuinka hän yrittää selvitä uuden kehonsa kanssa. Kenties hän oppiikin jotain siinä seikkailunsa varrella.

Kun päähenkilö on tällainen narsisti, ei ole ihme, että hänen neuvonantajansa, katala Yzma (Eartha Kitt) haluaa saada tämän hengiltä. Muuten Yzmaa saattaisi jopa kannustaa, jos katsoja ei huomaisi heti, että Yzma olisi vielä häijympi hallitsija. Kyseessä on fantastinen pahishahmo, joka ei välttämättä ole erityisen uhkaava, mutta sitäkin koomisempi. Etenkin leffan alkupäässä on veikeä kuunnella hänen erilaisia juoniaan Kuzcon tappamiseksi ja vaikka hän onkin hauska, Yzma suorastaan huokuu pahuutta. Samaa ei kuitenkaan voi sanoa Yzman apurista, hömelöstä Kronkista (Patrick Warburton), joka on aikamoinen idiootti. Kronk on hulvaton tapaus kaikessa pöhköydessään ja täydellinen pari Yzmalle.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat pienen kylän päällikkö Pacha (John Goodman), jonka luokse Kuzco laamana päätyy, sekä tämän perhe, Chicha-vaimo (Wendie Malick) ja lapset Chaca (Kellyann Kelso) ja Tipo (Eli Russell Linnetz). Pachan voi oikeastaan mieltää tarinan sankariksi, sillä hän joutuu jatkuvasti pelastamaan laama-Kuzcon pulasta, minkä lisäksi hän on ainoa tärkeä hahmo, jolla on oikeasti hyvä sydän. Yzman ja Kronkin ollessa täydellinen pahispari, Kuzco ja Pacha ovat täydellinen kaksikko hyvältä puolelta, vaikka eivät tulekaan lähes lainkaan toimeen keskenään.

Vaikka Disneyn animaatiot ovat aina sisältäneet huumoria - jotkut enemmän ja toiset vähemmän - eivät vitsit ole olleet leffojen pääjuttu. Keisarin uudet kuviot on kuitenkin poikkeus: tämä elokuva on puhdas komedia. Ja vieläpä aivan törkeän hauska sellainen! Katsoja nauraa leffan alusta loppuun ja huumori on saatu toimimaan kaikenikäisille. On hulvatonta fyysistä koheltamista, kuten Kuzcon kohtaaminen panttereiden kanssa tai aika lailla kaikki mitä Kronk tekee, sekä huikean nokkelaa sanailua, mikä saa paikoitellen jopa ulvomaan naurusta. Kyseessä on ehdottomasti Disneyn animaatioiden klassikkosarjan hauskin teos! Lisäksi kyseessä on myös todella itsetietoinen teos. Vaikkei kertojaääni ole mikään uusi juttu Disneyn leffoissa, ei yksikään aiemmista mene samalle tasolle kuin Kuzcon selitykset. Kuzco ei vain avaa tarinan lähtökohtia ja palaa parissa kohtaa kertomaan lisää, vaan hän jatkaa selittämistä läpi leffan hyvin kuzcomaisella tavalla, kommentoiden ja kritisoiden muita hahmoja ja ylistämällä itseään. Filmi menee jopa niin pitkälle, että kertoja-Kuzco vaikuttaa tiedostavan olevansa elokuvassa ja yhdessä kohtaa jopa pysäyttää leffan, piirtääkseen ruudulle pointteja, missä hänen mielestään leffa on väärässä. Koomista on myös se, että vaikka leffa tapahtuu 1400-luvulla, on siinä yllättävän modernejakin juttuja mukana.

Pelkkä jatkuva vitsailu ei kuitenkaan vielä riitä nostamaan Keisarin uusia kuvioita kokonaisuudessaan loistavaksi elokuvaksi. Sen homman hoitaa mukaansatempaava tarina, erinomaiset hahmot ja tietyt rauhallisemmat hetket, joissa Kuzco saadaan pohtimaan tekojaan. Elokuva sisältää tietty tärkeitä opetuksia lapsille, kuten kunnon piirretyssä kuuluukin. Toisaalta nykypäivän töykeässä ja itsekeskeisessä internetkulttuurissa opetukset ovat ihan hyviä myös aikuisillekin. Tylsäksi leffa ei todellakaan käy kertaakaan, vaan se pitää tiukasti mukanaan, viihdyttäen vauhdikkaalla temmollaan hienosti alusta loppuun. Keisarin uudet kuviot on hyvin omalaatuinen pala Disneyn animaatiohistoriaa, mikä sopii mitä parhaiten koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen.

Keisarin uudet kuviot on käsin piirretty animaatio ja kynänjälki on taattua Disney-laatua. Visuaalisesti filmi on todella hupaisan näköinen ja hahmot ovat veikeät. Pachan kylän maalaismaisemaan ja metsiin on saatu hienoja yksityiskohtia, ja kaikki liike on erittäin sulavaa läpi leffan. Kaikista tuotanto-ongelmistaan huolimatta elokuva ei ole millään lailla hätiköiden valmistettu, vaan visuaalisuuksien lisäksi myös David Reynoldsin käsikirjoitus on erinomainen. Teksti on täynnä fantastista huumoria, mutta se osaa rauhoittuakin oikeissa kohdissa. Ohjaaja Mark Dindal luo mukaan kevyen tunnelman, mikä pitää katsojan hymyn yllä loppuun saakka. Toisin kuin monet muut Disneyn animaatiot, Keisarin uudet kuviot ei ole musikaali, mutta siinä kuullaan kaksi laulua; elokuvan aloittava Perfect World ja Oscar-ehdokkuuden saanut My Funny Friend and Me. Näistä ensimmäinen on hilpeä, mutta jälkimmäinen ei jää mitenkään mieleen.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-ray -julkaisulla on poistettuja kohtauksia, My Funny Friend and Me -musiikkivideo, lyhyt esittely leffan ääninäyttelijöistä, pätkä filmin animoinnista, sekä todella lyhyt video, missä tekijät avaavat, mitä kautta lähtivät suunnittelemaan elokuvan ulkoasua. Lisäkatsottavaa löytyy noin 25:ksi minuutiksi.

Yhteenveto: Keisarin uudet kuviot on riemastuttava ja hulvaton animaatioseikkailu kaikenikäisille. Veikeä kertomus nappaa heti mukaansa ja keisari Kuzco onnistuu ilahduttamaan, vaikka onkin täysin itsekeskeinen idiootti. Pahisosasto on myös äärimmäisen hilpeä. Kyläpäällikkö Pacha taas tuo lämmintä sydäntä mukaan. Elokuvasta löytyy mahtavia vaaratilanteita, seikkailuhenkeä, sekä myös osaamista rauhoittua ja pohtia päähenkilön tekosia. Filmistä löytyy hyvää viestiä käytöksestä muita kohtaan, mitä monien aikuistenkin kannattaisi miettiä enemmän elämässään. Huumoria löytyy jokaiseen makuun ja elokuvan aikana pääsee nauramaan katselukerta toisensa perään. Animaatiojälki on mainiota, eikä kiireellä tehty tuotanto onneksi näy lopputuloksessa. Jos Keisarin uudet kuviot on yhä näkemättä tai sen katselusta on kulunut pitkä aika, on 20-vuotisjuhla hyvä syy pistää se pyörimään. Myöhemmin elokuvalle tehtiin jatko-osa Keisarin uudet kuviot 2: Kronkin uudet kuviot (Kronk's New Groove - 2005) ja piirrossarja Keisarin uusi koulu (The Emperor's New Groove - 2006-2008), mutta niihin palataan vasta joskus myöhemmin...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Emperor's New Groove, 2000, Walt Disney Pictures, Walt Disney Feature Animation

Arvostelu: MIIB - Miehet mustissa 2 (Men in Black II - 2002)

MIIB - MIEHET MUSTISSA 2

MEN IN BLACK II

Ohjaus: Barry Sonnenfeld
Pääosissa: Will Smith, Tommy Lee Jones, Lara Flynn Boyle, Rosario Dawson, Johnny Knoxville, Rip Torn, Tim Blaney, Tony Shalhoub, David Cross, Colombe Jacobsen, John Alexander, Patrick Warburton ja Michael Jackson
Genre: scifi, komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 12

Parin vuoden ajan julkaistuun "The Men in Black" -sarjakuvaan (1990-1991) perustunut elokuva Men in Black - miehet mustissa (Men in Black - 1997) oli suuri hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Elokuvan menestyksen myötä tehtiin jopa animaatiosarja MiB - Men in Black (Men in Black: The Series), joka pyöri neljän kauden verran vuodesta 1997 vuoteen 2001. Jatko-osan esituotannossa koettiin ongelmia, sillä ohjaaja Barry Sonnenfeld ei ollut tyytyväinen käsikirjoitukseen, mutta studion painostuksesta hänen täytyi työstää se filmiksi ja kuvaukset alkoivat kesällä 2001. Alunperin elokuvan loppuhuipennuksessa New Yorkin World Trade Centerin tornit aukeavat ja niiden sisältä lentää ulos useita avaruusaluksia, mutta kun syyskuun 11. päivä 2001 tapahtui terroristi-isku, mikä tuhosi molemmat tornit, loppuhuipennus päätettiin tehdä kokonaan uusiksi. Lopulta MIIB - Miehet mustissa 2 sai ensi-iltansa kesällä 2002, mutta se ei valitettavasti ollut yhtä iso hitti kuin edeltäjänsä, minkä lisäksi se sai kehnon vastaanoton kriitikoilta. Elokuvan pahista näyttelevä Lara Flynn Boyle jopa sai huonoimman naissivuosan Razzie-ehdokkuuden. Itse näin leffan jo lapsena lähes heti ensimmäisen osan jälkeen, mutta se tuotti minullekin ison pettymyksen. Olen kuitenkin katsonut filmin muutamaan otteeseen uudestaan ja nyt kun sarja on saamassa jälleen jatkoa elokuvalla Men in Black: International (2019), oli aika katsoa MIIB - Miehet mustissa 2 taas kerran.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Men in Black - miehet mustissa!

Kun vaarallinen Serleena-olio saapuu Maahan etsimään mystistä Zarthanin valoa, Miehet mustissa -agentti J:n täytyy löytää Valo ensin. Ainoa Valon olinpaikan tietävä on J:n entinen työpari K, mutta ongelmana on, että hänen muistinsa on neutralisoitu.

Will Smith palaa agentti J:ksi, joka on muuttunut paljon vuosien varrella. J on noussut Miehet mustissa -järjestön kovimmaksi agentiksi, jota muut ihailevat ja jopa pelkäävät, sillä hänestä on tullut liiankin innokas neutralisoijan kanssa. Vaikka hahmo on muuttunut, on Smithin tuttu olemus yhä tallella ja vitsiä tulee kaiken aikaa. Hahmo ei ole ihan yhtä pidettävä kuin edellisessä osassa, mutta Smithin into roolia kohtaan herättää jälleen katsojan kiinnostuksen.
     Ensimmäisen Men in Black - miehet mustissa -elokuvan lopussa agentti K:ltä (Tommy Lee Jones) pyyhittiin muisti ja nyt hän työskentelee postilaitoksella. K - tai siis Kevin - on silti oma kyyninen itsensä, joka katsoo avaruusolioista höpöttävää J:tä nenänvarttaan pitkin. Jonesista ei valitettavasti löydy samaa heittäytymistä rooliinsa kuin ensimmäisessä filmissä, mutta on silti hienoa nähdä hänet ja Smith tutuissa rooleissaan.
     Tällä kertaa sankarit saavat vastaansa Serleenan, kylothialaisen lonkero-olennon, joka haluaa jostain syystä elää Maassa alusvaatemallina. Alunperin roolin oli napannut Famke Janssen, mutta hän joutui poistumaan projektista kesken kuvausten lähisukulaisensa kuoleman vuoksi. Lopulta Serleenaksi roolitettiin Lara Flynn Boyle, jonka sen aikainen miesystävä Jack Nicholson yritti saada Boylelle rooleja leffoissa. Sony-yhtiö yritti saada Nicholsonia Anger Management -komediaansa (2003) ja suostui palkkaamaan Boylen MIIB - Miehet mustissa 2:een, jos yhtiö saisi Nicholsoninkin. Boyle ei siis saanut osaa lahjojensa vuoksi ja sen kyllä huomaa. Ei ole ihme, että hän sai Razzie-ehdokkuuden huonoimpana naissivuosanäyttelijänä - hän todella on surkea tässä elokuvassa. Boyle ei onnistu luomaan minkäänlaista uhkaavuutta Serleenaan ja on lopulta todella tylsä antagonisti. Toisaalta Serleena vielä menettelee, jos häntä vertaa hänen kaksipäiseen kätyriinsä, Scradiin (Jackass-tähti Johnny Knoxville), joka on aivan saakelin ärsyttävä tapaus. Knoxville on raivostuttavan huono roolissaan, eikä onnistu naurattamaan kertaakaan.
     Edellisestä osasta tutut Miehet mustissa -johtaja Z (Rip Torn), avaruuslaitteita laittomasti kauppaava Jeebs (Tony Shalhoub) ja Frank-koira (Tim Blaney) tekevät paluun. Frank on juuri siinä rajalla, että onko rakki ärsyttävä vai ei, mutta Torn on yhä mainio johtohahmona ja Shalhoub ihan hauska Jeebsinä. Edellisessä leffassa ruumishuoneen vastaanottovirkailijaa esittänyt David Cross tekee myös paluun, mutta tällä kertaa hänen hahmonsa onkin innokas UFO-nörtti, joka etsii todisteita Miehet mustissa -järjestön olemassaolosta. Lisäksi uutena tärkeänä hahmona esitellään Rosario Dawsonin esittämä Laura, joka työskentelee pizzeriassa. Edesmennyt pop-ikoni Michael Jackson tekee cameon Miehet mustissa -järjestöön kinuavana M:nä ja leffan ohjaaja Barry Sonnenfeld nähdään nopeasti televisiota tuijottavana perheenisänä.

Harmillisesti tämä uusintakatselu ei nostanut MIIB - Miehet mustissa 2:n arvoa silmissäni millään tasolla, vaan elokuva on edelleen iso pettymys erittäin mainion ensimmäisen osan jälkeen ja ihan vain muutenkin laimea leffa. Elokuva alkaa vielä toimivasti kekseliäällä selityksellä Serleenasta ja Zarthanin valosta, mutta hyvin pian sen jälkeen voi jo huomata, että jokin ei nyt toimi. Leffa ei ole hauska, sen tarina ei nappaa mukaansa, eivätkä toimintakohtauksetkaan viihdytä. Elokuva kulkee eteenpäin, mutta siitä ei jää oikeastaan mitään käteen ja jälkikäteen on vaikea muistaa, mitä siinä edes tapahtui. Elokuvan juonikuvio siitä, että K:n muisti pitää saada palautettua, olisi toimiva, mutta sitä käsitellään valitettavan tylsästi. Hahmot toteavat aina välillä, että heillä on hirveä kiire, sillä jotain pahaa tapahtuu muutaman tunnin päästä, mutta katsoja ei kertaakaan koe minkäänlaista vaaran tunnetta tai jännitettä. Kun jatkuvasti heitetyt vitsitkään eivät iske, on elokuva paikoitellen jopa pitkäveteistä seurattavaa.

Pitkäveteisyys on todella outoa, sillä elokuva kestää vain alle puolitoista tuntia - ilman alku- ja lopputekstejä varmaankin vain tunnin ja vartin. Eipä se ensimmäinen Men in Black - miehet mustissakaan kovin pitkä teos ollut, mutta se onnistui hyödyntämään kestonsa huomattavasti paremmin. Tyhjäkäyntiä ei ollut, mutta leffa ei myöskään kiirehtinyt. MIIB - Miehet mustissa 2 syyllistyy sekä tyhjäkäyntiin että kiirehtimiseen. Lisäksi leffaa vaivaa paha TV-elokuvamaisuus. Yleensä kun ensimmäinen filmi on iso hitti, toista osaa lähdetään tekemään "isompi parempi" -periaatteella ja vaikka voisikin sanoa, että on onni, että tekijät ovat jatkaneet sarjaa aika maltillisesti, elokuva tuntuu jopa pidättelevän kaiken aikaa, eikä se koskaan lähde kunnolla käyntiin. Tällaisia jatko-osat ovat yleensä, kun ensimmäinen osa oli lähes floppi lippuluukuilla, mutta studio päättää silti rahastaa ja tekee jatko-osan huomattavasti pienemmällä budjetilla suoraan televisiossa näytettäväksi. Kun MIIB - Miehet mustissa 2:a katsoo, on välillä vaikea kuvitella, että tämä on joskus pyörinyt ihan leffateattereissa. Jokin siinä vain tuntuu todella halvalta. Kenties lähes koko budjetti kuluikin Smithin ja Jonesin palkkoihin. Kenties Sony-yhtiö pelkäsikin floppia ja siksi mukaan on tungettu naurettavan tökerö PlayStation-mainos, jonka myynneillä voisi korvata elokuvan mahdolliset tappiot...

Parhaiten elokuvan "halpuus" näkyy siinä, että sen efektit näyttävät huomattavasti kehnommilta kuin ensimmäisessä leffassa. Vaikka alkuperäisen Men in Black - miehet mustissa -leffan efektit ovatkin paikoitellen nähneet parhaat päivänsä, se on pääasiassa edelleen tyylikästä katseltavaa. MIIB - Miehet mustissa 2:sta ei voi sanoa samaa. Filmin tehosteet näyttävät välillä todella tökeröiltä, mikä vie paljon fiilistä toimintakohtauksista, kun katsoja näkee päivänselvästi, että näyttelijä on ollut vihreää taustakangasta vasten. Esimerkiksi jättiläismato Jeff on todella digitaalisen näköinen ja Scradin toinen pää liikkuu erittäin kömpelösti. Maskeerauksilla toteutetut olennot toimivat, mutta digiefektit lähinnä naurattavat kehnoudellaan. MIIB - Miehet mustissa 2 on sentään kuvattu ihan hyvin, minkä lisäksi lavasteet ovat tyylikkäät ja Danny Elfmanin säveltämät musiikit mainiot, mutta käsikirjoitus on hätäisesti väsätty, eikä Barry Sonnenfeldin ohjauksesta löydy samaa intoa kuin ensimmäistä osaa tehdessä. Kaikin puolin elokuva tuntuu laiskalta ja pakotetulta jatkumolta erittäin oivalliselle scifikomedialle.

Yhteenveto: MIIB - Miehet mustissa 2 on laimea scifikomedia, mikä sisältää edellisestä osasta tutut ja hyväksi koetut ainekset, mutta joista ei ole tällä kertaa onnistuttu leipomaan yhtä maukasta kakkua. Kyseessä ei ole erityisen hauska tai viihdyttävä leffa ja vaikka sillä onkin kestoa vain alle puolitoista tuntia, on se paikoitellen jopa pitkäveteinen. On hauska nähdä Will Smith ja Tommy Lee Jones tutuissa rooleissaan, mutta heistä ei löydy samaa intoa roolejaan kohtaan kuin edellisessä osassa. Muutenkin kaikki tuntuu olevan laiskemmin tehtyä ja Sonnenfeldin ohjauksesta huomaa, ettei hän erityisemmin pitänyt siitä, mihin tarina päätettiin viedä. Serleena-pahis on todella tylsä vihollinen, mitä ei auta yhtään, kuinka kehnon roolityön Lara Flynn Boyle tekee. Vielä surkeampi on Serleenan kätyriä esittävä Johnny Knoxville, joka on välillä raivostuttavan ärsyttävä. Hämmentävästi filmiä vaivaa ikävä TV-elokuvamaisuus, kaiken tuntuessa ja näyttäessä halvemmalta kuin edellisessä elokuvassa. Efektit eivät ole kestäneet aikaa ja monet avaruuden hirviöt paistavat digitaalisuutta. On outoa, kuinka paljon kehnommat tehosteet leffassa on sarjan ensimmäiseen osaan verrattuna. MIIB - Miehet mustissa 2:n voi katsoa jokseenkin kivuttomasti, jos piti alkuperäisestä Men in Black - miehet mustissa -leffasta, mutta mitään erityistä ei todellakaan kannata odottaa. Saa nähdä, katsonko tätä tekelettä enää pitkään aikaan uudestaan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.5.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Men in Black II, 2002, Columbia Pictures Corporation, Amblin Entertainment, Parkes+MacDonald Image Nation