Pääosissa: Ben Schwartz, Jim Carrey, Idris Elba, Colleen O'Shaughnessey, Keanu Reeves, James Marsden, Tika Sumpter, Krysten Ritter, Tom Butler, Shemar Moore, Natasha Rothwell, Lee Madjoub, Alyla Browne ja Adam Pally
Genre: seikkailu, toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 7
Segan hittipeleihin perustuva elokuva Sonic the Movie (Sonic the Hedgehog - 2020) oli fanien kehuma taloudellinen hitti, joten jatkoa oli luvassa.Sonic the Movie 2 (Sonic the Hedgehog 2 - 2022) oli vielä isompi menestys, joten kolmannen elokuvan teko käynnistyi heti. Kuvaukset alkoivat heinäkuussa 2023 ja nyt Sonic the Hedgehog 3 saapuu elokuvateattereihin. Omasta mielestäni kaksi ensimmäistä elokuvaa olivat kelvollisia, mutta en voinut sietää tässä välissä ilmestynyttä Knuckles-televisiosarjaa (2024). Odotukseni kolmatta elokuvaa kohtaan eivät olleet korkeat, mutta kävin silti ihan positiivisin mielin katsomassa Sonic the Hedgehog 3:n sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.
Sonicin, Tailsin ja Knucklesin täytyy tehdä yhteistyötä entisen vihamiehensä Eggmanin kanssa, pysäyttääkseen 50 vuoden horroksestaan heränneen, kostoa janoavan Shadow'n.
Aiemmista Sonic-elokuvista tutut hahmot tekevät paluun, lähtien tietty itse sinisestä vauhtisiili Sonicista (äänenä Ben Schwartz), joka tasapainottelee jälleen hauskan ja ärsyttävän välillä. Jatkuvasti vitsailevasta Sonicista saadaan onneksi leffan loppua kohti kaivettua hieman syvyyttäkin. Sonicin ei tarvitse toimia enää yksin, vaan hänen rinnallaan kulkevat toistamiseen lentävä tekniikkavelho Tails (Colleen O'Shaughnessey), sekä tällä kertaa myös äksy ja nyrkkejään heilutteleva Knuckles (Idris Elba), eikä pidä toki unohtaa ihmishahmoja, James Marsdenin näyttelemää Tomia ja Tika Sumpterin esittämää Maddieta, jotka toimivat kummallisten olioiden huoltajina. Myös Jim Carrey saatiin takaisin rooliinsa tohtori Ivo "Eggman" Robotnikiksi, siitäkin huolimatta, että Carrey ilmaisi kakkosleffan jälkeen jäävän eläkkeelle näyttelemisestä. Tällä kertaa Carrey nähdään tuplaroolissa, sillä hän esittää myös Eggmanin isoisää, Gerald Robotnikia, joka on vähintään yhtä mielipuolinen tiedemies kuin lapsenlapsensa. Aiemmin hupaisa Carrey lipsahtaa harmillisesti tällä kertaa ärsyttävyyden ja myötähäpeän puolelle, mitä ei auta, että hän näyttelee kahta hyvin samankaltaista hahmoa.
Vastaansa hahmot saavat mustan, kaaosenergialla ladatun siilin Shadow'n (Keanu Reeves), kuten kakkosleffan lopputekstien aikana vihjailtiinkin. Shadow on kirkkaasti parasta elokuvassa ja on hienoa, että leffa ei väännä myös tätä hahmoa puhtaaksi vitsiksi. Hahmon taustatarina on onnistuneen traaginen ja katsoja voi ymmärtää raivon, mikä puskee Shadow'ta eteenpäin. Reeves on nappivalinta hahmon ääneksi.
Sonic the Hedgehog 3 jatkaa mallikkaasti kahden ensimmäisen elokuvan kelpo linjalla, saaden antamaan anteeksi pöyristyttävän surkean Knuckles-sarjan. Jos pidit edellisistä leffoista, pidät takuulla tästäkin, mutta jos et välittänyt aiemmista, ei tämä elokuva voita sinua puolelleen. Eipä tämäkään Sonic-leffa erityisen ihmeellinen elokuvana ole, mutta epätasaisenakin paketti viihdyttää pääasiassa mukavasti. Etenkin Sonicin ja Shadow'n kohtaamiset ovat mainiot, kuten trailereissakin mainostettu takaa-ajokohtaus Tokiossa, Akira-animea (アキラ - 1988) mukailevien moottoripyöräotosten kera. Shadow'n menneisyyteen pureutuvat takaumat ovat myös kiinnostavaa seurattavaa. Tapa, jolla hahmoa käsitellään, tuskin tuottaa faneille pettymystä.
Siinä, missä toimintakohtaukset toimivat ja Shadow'n takaumat olivat jopa hitusen liikuttavia, pakollinen ja överiksi vedetty huumoripuoli jätti kuitenkin minut pääasiassa kylmäksi ja useat vitsit aiheuttivat lähinnä myötähäpeää naurujen sijaan. Parit ihan hauskat heitot mahtuu sekaan, mutta etenkin Carreyn koheltaminen oli mielestäni todella vaivaannuttavaa. Useat kohtaukset rakentuvat täysin kahden tohtori Robotnikin välille ja jossain kohtaa jopa toivoin, että olisin voinut kelata vaikkapa kiusallisen tanssinumeron yli ja siirtyä takaisin Sonicin, Shadow'n ja muiden pariin.
Jeff Fowler jatkaa edelleen ohjaajan penkillä. Fowler työskenteli parikymmentä vuotta sitten Shadow the Hedgehog -videopelin (2005) parissa, mikä selittää sen, miksi hän on hoitanut kaiken Shadow'iin liittyvän niin onnistuneesti. Fowler kuitenkin kokee vaikeuksia tasapainotella vakavien ja hupsujen juttujen välillä, jolloin katsojaa heitellään välillä varsin armottomasti tunnetilasta toiseen. Sonic the Hedgehog 3 on kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat oivat, puvustus menevää ja Robotnikien maskeeraukset veikeät. Tietokonetehosteet näyttävät pääasiassa hyviltä ja äänimaailmakin on onnistuneesti rakennettu Tom Holkenborgin säveltämiä musiikkeja myöten. Musiikeista löytyy faneille bongailtavaa läpi leffan.
Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet, jatko-osaa pohjustavat kohtaukset.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.12.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Sonic the Hedgehog 3, 2024, Paramount Pictures, Sega Sammy Group, Original Film, Marza Animation Planet, Blur Studio
Pääosissa: Chris Hemsworth, Golshifteh Farahani, Adam Bessa, Tinatin Dalakishvili, Andro Japaridze, Tornike Gogrichiani, Miriam Kovziashvili, Marta Kovziashvili, Tornike Bziava, Olga Kurylenko ja Idris Elba
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 16
Ciudad-sarjakuvaan (2014) perustuva toimintaelokuva Extractionnousi todella suosituksi, kun se julkaistiin Netflixissä keväällä 2020. Elokuvalle ryhdyttiin välittömästi työstämään jatkoa ja kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2021, koronaviruspandemian viivästettyä tuotannon alkua parilla kuukaudella. Nyt Extraction 2 on saapunut Netflixin valikoimaan ja itse en pahemmin odottanut elokuvan näkemistä. Ensimmäinen osa oli mielestäni ihan pätevästi tehtyä toimintaa, jonka tarina kuitenkin unohtui aika lailla välittömästi. Katsoinkin Extraction 2:n, kun se oli jo ollut Netflixissä jonkin aikaa.
Hädin tuskin Bangladeshistä hengissä selvinnyt Tyler Rake aikoo jäädä eläkkeelle palkkasoturihommista, kun hän saa uuden työtehtävän. Hänen täytyy tunkeutua georgialaiseen vankilaan ja hakea sieltä ex-vaimonsa siskon ja tämän lapset.
Chris Hemsworth palaa rooliinsa palkkasoturi Tyler Rakeksi, joka vaikutti kuolleen ensimmäisen Extraction-elokuvan lopussa, mutta kun joku hoksasi, että tästä hommastahan saisi lypsettyä enemmän rahaa, päätettiin viime minuutille kirjoittaa kohtaus, joka vihjaili hahmon sittenkin selvinneen. Ja totta tosiaan Tyler selvisi vammoistaan kuin ihmeen kaupalla ja hän päättääkin lopettaa vaaralliset hommansa, keskittyäkseen rauhallisempaan elämään. Mutta eihän sellaisesta saisi kiinnostavaa elokuvaa aikaiseksi, joten eipä aikaakaan, kun Tyler jo hoksaa olevansa keskellä uutta tehtävää. Hemsworthista löytyy edelleen väkevää karismaa ja hän kannattelee elokuvaa taitavasti harteillaan.
Paluun ensimmäisestä elokuvasta tekevät myös Golshifteh Farahani ja Adam Bessa Tyleriä auttavina palkkasoturisisaruksina Nikinä ja Yazina, kun taas uusina hahmoina esitellään Tylerin ex-vaimon sisko Ketevan (Tinatin Dalakishvili) ja hänen lapsensa Sandro (Andro Japaridze) ja Nina (Miriam ja Marta Kovziashvili), jotka Tylerin täytyy käydä noutamassa, sekä Ketevanin mies, nagazi-rikollisryhmää veljensä Zurabin (Tornike Gogrichiani) kanssa johtava Davit (Tornike Bziava). Näyttelijät ovat vähintään kelvollisia rooleissaan, mutta eipä yhdenkään hahmo erityisemmin vakuuta. Sandro-pojalle on kirjoitettu ristiriitaa siitä, haluaako hän seurata rikollisen isänsä jalanjäljissä, vai kulkea äitinsä osoittamaa lainkuuliaista polkua. Lopputuloksena on lähinnä ärsyttävä nulikka, jonka kohtalosta ei lopulta jaksa kiinnostua.
Vastoin kaikkia odotuksiani Extraction 2 osoittautui yllättävänkin viihdyttäväksi toimintapläjäykseksi, joka peittoaa helposti ykkösosan... ainakin siltä osin, mitä ykkösleffasta enää edes muistan. Tarinaltaan jatko-osakaan ei tarjoa mitään mullistavaa ja tuskin siitä enää muistaa paljoa siinä kohtaa, kun jo ilmoitettu kolmososa saapuu Netflixiin. Tyleriä lukuun ottamatta hahmojen kohtalot ovat aika yhdentekeviä, eikä erityistä jännitettäkään pääse syntymään - ei edes Tylerin ympärille, sillä ykkösosan huijaukselta tuntuva päätös herättää fiiliksen, ettei mikään voi tätä miestä tappaa.
Mutta ai että, kun tämänkertainen operaatio alkaa ja homma pääsee valloilleen, niin onpahan meno komeaa! Kun Tyler saapuu vankilaan ja ottaa perheen sellistä mukaansa, pako esitetään hengästyttävän huikealla, yli kahdenkymmenen minuutin mittaisella yhdeksi pitkäksi otokseksi huijatulla kuvalla. Kamera kiertää "yhtäjaksoisesti" hahmojen ympärillä, kun nämä taistelevat tietään ulos vankilasta, mihin kuuluu niin kipittämistä pitkin tunneleita, tylyjä turpaanvetoja, suurta joukkotaistelua pihalla, autotakaa-ajoa, junataistelua ja helikopterien ammuskelua. Toimintaelokuvien saralla tämä vuosi on tarjonnut parempia kokonaisuuksia esimerkiksi kotimaisen Sisun(2022) muodossa, mutta yksittäisenä toimintakohtauksena Extraction 2 jää odottamaan haastajaa. Koska tämä pitkä osio nähdään jo ensimmäisen kolmanneksen aikana, pelkäsin leffan ampuneen parhaat kutinsa liian aikaisin, mutta onneksi elokuva jaksaa viihdyttää loppuun asti. Taistelut eivät liikaa kierrätä itseään ja niissä keksitään jatkuvasti luovia keinoja pistää porukkaa hengiltä. Jos toimintakohtaukset eivät olisi näin pirun tyylikkäästi toteutettuja, Extraction 2:sta ei paljoa jäisi käteen.
Elokuvan ohjauksesta vastaa ykkösosan tapaan Sam Hargrave, jolle ensimmäinen Extraction tuntuu tässä kohtaa lähinnä harjoitustyöltä. Samalla lailla kuin John Wick -leffoissa (2014-) huomaa ohjaaja Chad Stahelsekin stunt-taustan, myös Hargraven kohdalla aiemmat stunt-kokemukset pääsevät esille. Hargraven ohjauksessa toiminta on näyttävää ja oivan rujoa, eikä veressä säästellä. Joe Russon käsikirjoitus on aika mitäänsanomaton, mutta se antaa hyvät raamit Hargravelle toteuttaa lahjojaan. Extraction 2 on myös todella hyvin kuvattu ja taitavasti leikattu. Oikeastaan vain harjaantuneet katsojat bongaavat piiloleikkaukset pitkän vankilataistelun keskeltä ja silloinkin homma vie niin mukanaan, ettei niitä edes halua etsimällä etsiä. Lavasteet ovat mainiot, asut toimivat ja maskeeraukset äityvät yhä vain rajummiksi. Erikoistehosteiden taso kuitenkin ailahtelee ja jotkut digiräjähdykset pistävät silmään viimeistelemättömyydellään muuten päheän menon keskellä. Äänimaailma jytisee väkevästi ja Henry Jackmanin ja Alex Belcherin musiikit säestävät menoa kelvollisesti, joskin melodiat ja jumputukset eivät jää mitenkään mieleen.
Yhteenveto: Extraction 2 on yllättäen edeltäjäänsä parempi ja viihdyttävämpi toimintaelokuva. Tarina on tälläkin kertaa varsin yhdentekevä, eivätkä hahmojen kohtalot jaksa pahemmin kiinnostaa. Edes päähenkilö Tyler Raken ympärille ei muodostu erityistä jännitettä, edellisleffan huijauslopun viestiessä, ettei tätä miestä voi saada hengiltä. Käsikirjoitus antaa kuitenkin tekijöille kelpo raamit tarjota todella päräyttäviä toimintakohtauksia. 20-minuuttinen, yhdeksi pitkäksi otokseksi naamioitu vankilapako on ällistyttävän hengästyttävää seurattavaa, esitellen toinen toistaan hurjempaa menoa. Vaikka osio onkin elokuvan parasta antia, filmi jaksaa viihdyttää loppuun asti, antaen katsojalle pari muutakin tyylikkään onnistunutta mähinää. Stunt-taustainen Sam Hargrave esittelee lahjojaan genren saralla. Chris Hemsworth on toistamiseen hyvässä iskussa pääroolissa ja muutkin näyttelijät ovat vähintään ihan hyviä rooleissaan. Jos pidit ensimmäisestä Extractionista ja fanitat ylipäätään toimintaleffoja, kannattaa Extraction 2 ehdottomasti katsoa. Kolmososasta ilmoitettiin heti kakkosen ilmestyttyä ja elokuva jättääkin homman hieman jännään paikkaan, joten odotan ihan positiivisin mielin, mitä seuraavaksi onkaan luvassa...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.6.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ohjaus: Juan Carlos Fresnadillo Pääosissa: Robert Carlyle, Rose Byrne, Jeremy Renner, Imogen Poots, Mackintosh Muggleton, Harold Perrineau, Catherine McCormack ja Idris Elba Genre: kauhu Kesto: 1 tunti 40 minuuttia Ikäraja: 18
Danny Boylen kauhuelokuva 28 päivää myöhemmin(28 Days Later - 2002) oli kriitikoiden ja genrefanien kehuma menestys, joten Boyle alkoi pian suunnittelemaan sille jatkoa. Vuonna 2005 Boyle päätti kuitenkin luopua ohjaajan hommasta, tehdäkseen scifielokuvan Sunshine (2007) ja hänet korvattiin Juan Carlos Fresnadillolla. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2006 ja 28 viikkoa myöhemmin sai ensi-iltansa toukokuussa 2007. Elokuva menestyi hyvin ja kriitikot pitivät siitä, vaikkei se saanut yhtä lämmintä vastaanottoa kuin edeltäjänsä. Itse en ollut aiemmin nähnyt 28 viikkoa myöhemmin, ainoastaan ensimmäisen elokuvan joitain vuosia sitten. Kun 28 päivää myöhemmin täytti viime syksynä 20 vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla leffan uudestaan ja arvostelemalla sen. Samalla päätin tehdä saman myös jatko-osalle ja nyt kun on kulunut 28 viikkoa ensimmäisen osan arvostelusta, on aika ottaa käsittelyyn 28 viikkoa myöhemmin.
On kulunut 28 viikkoa siitä, kun kaamea virus muutti suuren osan Ison-Britannian asukkaista verenhimoisiksi raivohulluiksi. Ensimmäiset ihmiset muuttavat takaisin Lontooseen, kun armeija on saanut tapettua kaikki viruksen kantajat... tai niin he luulevat ja pian on taas helvetti irti.
28 viikkoa myöhemmin ei kerro enää ensimmäisen elokuvan selviytyjähahmoista, Jimistä (Cillian Murphy), Selenasta (Naomie Harris) ja Hannahista (Megan Burns), vaan leffassa pistetään uusi joukko ihmisiä kohtaamaan nämä zombimaiset ihmishirviöt. Robert Carlyle näyttelee Donia, joka on onnistunut pysymään piilossa ja elossa viruksen levitessä, ja joka pääsee vihdoin lastensa Tammyn (Imogen Poots) ja Andyn (Mackintosh Muggleton) luokse, kun nämä saapuvat ensimmäisten joukossa Lontooseen. Jeremy Renner taas esittää tarkka-ampuja Doylea, joka yhdessä helikopterilentäjä Flynnin (Harold Perrineau) kanssa yrittää valvoa, että Lontoo pysyy turvassa. Rose Byrne nähdään sairaanhoitaja Scarletina, Idris Elban näytellessä armeijan kenraali Stonea. Näyttelijäkaarti tekee hyvää työtä rooleissaan, joskin karismaattinen Elba valuu täysin hukkaan muutaman minuutin ruutuajallaan. Carlyle on pätevä perheenisänä ja Poots ja Muggleton sopivat sisaruksiksi, joiden haluaa nähdä selviävän, kun virus lähtee leviämään uudestaan. Renner, Perrineau ja Byrne ovat myös mainiot osissaan. Etenkin Renner istuu erinomaisesti soturiksi, jolla on erittäin hyvä sihti - onhan hän parhaiten tunnettu Marvelin elokuvauniversumin Hawkeye-jousiampujasankarina.
Pelkäsin etukäteen, että todella mainion 28 päivää myöhemmin -elokuvan jälkeen28 viikkoa myöhemmin vajoaisi perinteiseen kauhujatko-osien tapaan huomattavasti heikompaan päätyyn, mutta elokuva osoittautui positiiviseksi yllätykseksi. Ei leffa tavoita ensimmäisen elokuvan vaikuttavuuksia, mutta se toimii silti varsin pätevänä jatkokertomuksena. Näin korona-ajan jälkeen elokuvan alkupäässä häiritsee lähinnä, kuinka kaikki ovat jo parinkymmenen viikon jälkeen varmoja, että virus on saatu täysin kuriin - etenkin kun kyse on vielä tällaisista ihmislihaa janoavista monstereista. Siitä huolimatta jatko-osa nappaa oivallisesti mukaansa.
Alkupää elokuvasta kulutetaan lähinnä sen odotteluun, milloin virus lähtee taas tosissaan liikkeelle, mutta kun se vihdoin tapahtuu, on loppuleffa onnistuneen jännittävää kyytiä. Tunnelma tiivistyy kaiken aikaa ja pimeässä metrotunnelissa tapahtuvasta loppuhuipennuksesta on saatu aikaiseksi hyvinkin intensiivinen. Pitkin elokuvaa jännitettä rakennetaan eri keinoin ja alkuperäisestä filmistä tuttu pakokauhun ja kaoottisuuden tunne on saatu luotua uudestaan ja nostettua monta astetta korkeammaksi. Budjettia on selvästi ollut enemmän, mikä johtaa paikoin näyttävämpiin lopputuloksiin, mutta samalla ensimmäisen leffan pienimuotoisuutta ja todellista rosoisuutta jää kaipaamaan. Jos jotain elokuva onnistuu kuitenkin tarjoamaan, niin yhden siisteimmistä zombitapoista, jonka olen koskaan nähnyt!
Danny Boyle päätti tosiaan siirtyä muihin ohjausprojekteihin, joten hänen sijaan 28 viikkoa myöhemmin ohjauksesta vastaa espanjalainen Juan Carlos Fresnadillo. Fresnadillo kopioi paljon Boylen tyyliä edellisestä leffasta, saadakseen jatko-osan tuntumaan selkeästi yhtenäiseltä jatkumolta. Vaikka kopiointi onkin taidokasta ja Fresnadillo hyödyntää oivallisesti samanlaisia kikkailuja muun muassa suttuisten hidastusten kautta, on se silti lopulta liiankin selvää kopioimista ja jäin kaipaamaan todellisen Boylen kädenjälkeä. Siitä huolimatta Fresnadillo suoriutuu hommastaan sujuvasti. Tyylittelevän kuvauksen lisäksi leffa on myös pätevästi leikattu. Mukana on niin hyvää valaisua kuin lavasteita, asuja ja rajuja maskeerauksia. Äänimaailma vain lisää karmivuutta, oli kyse sitten hiljaisista tai kovista äänitehosteista tai John Murphyn tunnelmoivista musiikeista.
Yhteenveto:28 viikkoa myöhemmin on oivallinen jatko-osa erittäin mainiolle kauhuelokuvalle. Se käynnistelee menoaan hiljalleen, mutta kun se pääsee vauhtiin, on loppuleffa tehokkaan jännittävä ja parhaimmillaan jopa hyvinkin intensiivinen. Mukana on useita karmivia kohtaamisia tartunnan saaneiden kanssa ja zombifaneille elokuva tarjoaakin pätevää viihdettä. Elokuvaa on selvästi tehty isommalla rahalla ja vaikka meno onkin toisaalta komeampaa kuin viimeksi, ykkösleffan tiettyä pienimuotoisuutta jää kaipaamaan. Ohjaaja Juan Carlos Fresnadillo kopioi parhaansa mukaan edeltäjäänsä Danny Boylea, mutta lopputulos tuntuu ajoittain liikaakin kopioimiselta, eikä Fresnadillo oikein löydä omaa tyyliään. Näyttelijät suoriutuvat osistaan hyvin. Jos pidit 28 päivää myöhemmin -elokuvasta, kannattaa 28 viikkoa myöhemminkin katsoa. Danny Boyle ja Cillian Murphy ovat viime aikoina vihjailleet jälleen, että vuosien ajan huhuttu kolmas osa voisi vihdoin ja viimein olla tulossa ja itse ainakin ottaisin sen ilomielin vastaan - joskin tässä kohtaa "28 kuukautta myöhemmin" sijaan kolmatta elokuvaa voisi melkeinpä jo kutsua nimellä "28 vuotta myöhemmin".
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.11.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
28 Weeks Later, 2007, Fox Atomic, DNA Films, UK Film Council, Figment Films, Sogecine, Koan Films
Pääosissa: Tilda Swinton, Idris Elba, Aamito Lagum, Nicolas Mouawad, Ece Yüksel, Matteo Bocelli, Lachy Hulme, Megan Gale, Ogulcan Arman Uslu, Jack Braddy, Anna Adams, Burcu Gölgedar ja David Collins
Genre: fantasia, draama, romantiikka
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 12
Three Thousand Years of Longing, eli suomalaisittain Kolmen tuhannen vuoden kaipuu perustuu A. S. Byattin novelliin The Djinn in the Nightingale's Eye vuodelta 1994. George Miller kiinnostui Byattin tekstistä ja päätti tehdä siitä elokuvasovituksen. Kuvausten oli tarkoitus alkaa alkuvuodesta 2020, mutta koronaviruspandemian takia niitä jouduttiin siirtämään. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin saman vuoden marraskuussa ja nyt Kolmen tuhannen vuoden kaipuu saapuu Suomenkin elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Millerin tekevän uutta elokuvaa ja kun näin leffan erikoiselta vaikuttavan trailerin. Kävin positiivisin mielin katsomassa Kolmen tuhannen vuoden kaipuun sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.
Tutkija Alithea Binnie on luentomatkalla Istanbulissa, Turkissa, kun hän löytää pienestä puodista tyylikkään lampun. Hotellihuoneessaan hän vapauttaa lampun sisältä hengen, jinnin, joka suo vapauttajalleen kolme toivomusta.
Tilda Swinton näyttelee Alithea Binnietä, tutkijaa, joka ei usko satujen ja myyttien olevan tosijuttuja, vaan ainoastaan ihmisten yritystä selittää asioita, joita he eivät aikoinaan ennen tiedettä ymmärtäneet. Alithea on luennoimassa asian tiimoilta Istanbulissa, kun hän löytää kauniin lampun, jonka hän päättää ostaa. Hotellissa hän kuitenkin huomaa, että hänen matkamuistonsa pitää sisällään ehdan lampunhengen, jinnin, jota näyttelee Idris Elba. Tuttuun tapaan lampunhenki suo vapauttajalleen kolme toivomusta, mutta niitä ennen jinni päättää kertoa kolmen vuosituhannen vankeudestaan ja kaipuustaan, sekä aiemmista löytäjistään, jotta Alithea ymmärtäisi toivomustensa merkityksen ja vakavuuden. Swinton ja Elba ovat kummatkin tuttuun tapaansa erinomaisia rooleissaan. Swinton tulkitsee hyvin skeptistä tutkijaa, jonka uskomuksia koetellaan, kun hän kohtaa jinnin. Elba vakuuttaa ikiaikaisena olentona, joka on seurannut ihmiskunnan toimia alkuajoista lähtien.
Jinnin kertomuksissa vuosituhansien varrelta nähdään mm. Aamito Lagum Saban kuningattarena ja Nicolas Mouawad kuningas Salomonina, Ece Yüksel Gultenina, joka on rakastunut Matteo Bocellin esittämään prinssi Mustafaan, Ogulcan Arman Uslu ja Jack Braddy prinssiveljeksinä Muradina ja Ibrahimina, sekä Burcu Gölgedar hyväksikäytettynä Zefirinä, joka rakastui jinniin. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan hyvin. Erityisesti Uslu omaa hyvän presenssin, tarjoamalla paljon pelkillä tuimilla katseillaan valloittajaprinssi Muradina.
En ihmettele, että Kolmen tuhannen vuoden kaipuu on saanut todella ristiriitaisen vastaanoton, eikä se ole löytänyt yleisöä, osoittauduttuaan todella ikäväksi taloudelliseksi flopiksi. Tällaista aikuisten satutuokiota ei ole erityisen helppoa myydä massayleisölle, eikä kummallisesti rakennettu, monikerroksinen ja metaforinen leffa iske moniin. Itse pidin Kolmen tuhannen vuoden kaipuusta, paikoitellen aika paljonkin, vaikka kokonaisuutena elokuva onkin hitusen epätasainen. Filmin lopetus tuntuu hieman itseään hakevalta, aivan kuin George Miller ei olisi tiennyt, kuinka viedä elokuvansa päätökseen. Jos sinulla on ongelma Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluun(The Lord of the Rings: The Return of the King - 2003) "monen lopetuksen" kanssa, luultavasti turhaudut tämän elokuvan jatkuvaan tunteeseen, että nyt leffa päättyy... vaan eipäs päätykään!
Hieman kömpelöä finaalia lukuun ottamatta Kolmen tuhannen vuoden kaipuu on parhaimmillaan vangitseva ja kiehtova, jopa kauniskin teos. Jinnin erilaisiin kertomuksiin uppoutuu täysin ja vajaan parin tunnin ajan katsojasta tuntuu kuin hänet todella kuljetettaisiin erilaisiin maailmoihin ja aikoihin. Tästä lampunhengen satutuokiosta on saatu onnistuneen lumoava ja mystinen, ja jinnin tarinoita voisi helposti jäädä kuuntelemaan pidemmäksikin aikaa. Kunnon satujen tapaan jokainen tarina sisältää tietty opetuksia ja pohdintoja. Leffan alussa nähdyn Alithean luennon jälkeen katsoja pohtii, voivatko hengen jutut olla tosia, vai ovatko ne hänellekin pelkkiä satuja, jotka käsittelevät todellisia juttuja fantasiamaisin vertauskuvin? Elokuvassa myös pohdiskellaan ihmisten tarvetta tarinointiin. Jääkö meistä mitään, jos emme kerro tarinoita ja kirjoita niitä ylös? Onko ihmiselämällä merkitystä, jos siitä ei jää jälkeä uusille sukupolville? Tulemmeko mekin nyt elossa olevat joskus olemaan kaukaisessa tulevaisuudessa pelkkää satua ihmisille?
George Miller on kyllä erikoinen elokuvantekijä. Hänen filmografiastaan löytyy tunnetusti toimintatykitykset Mad Maxit (1979-), mutta myös lastenleffoja, kuten Babe suurkaupungissa (Babe: Pig in the City - 1998) ja Happy Feet (2006). Kolmen tuhannen vuoden kaipuussa Miller tekee kenties vaikeimman elokuvansa ja hoitaa hommansa hyvin niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana, yhdessä Augusta Coren kanssa, vaikkei kaksikko saakaan vietyä tarinaa toivotun tyylikkäästi maaliinsa. Elokuva on kuvattu erittäin hyvin ja siitä löytyy upeita lavasteita, hienoja asuja ja oivia maskeerauksia. Harmillisesti leffan erikoistehosteet eivät ihan vakuuta ja joistakin otoksista paistaa liikaa läpi digitaalisuus. Äänimaailma on kuitenkin mainiosti rakennettu Tom Holkenborgin tunnelmoivia musiikkeja myöten.
Yhteenveto:Kolmen tuhannen vuoden kaipuu on oikein mainio aikuisille suunnattu satuelokuva, jota on kuitenkin vaikea suositella kenellekään. Voinkin oikeastaan vain suositella rohkeasti kokeilemaan, josko tämä tarinatuokio iskee. Jinnin kertomukset ovat onnistuneen koukuttavia ja kiehtovia. Niistä löytyy mystisyyttä ja kauneutta kuin kauheuksiakin ja toki myös opetuksia. Tarinoiden kautta leffa tarjoaa oivaa pohdintaa tarinoiden merkityksestä ja ihmisten tarpeesta satuilla. Tilda Swinton ja Idris Elba loistavat pääosissa ja George Millerin ohjaus on taidokasta. Keskinkertaisia digiefektejä lukuun ottamatta filmi myös näyttää hyvältä. Leffan kompastuskiveksi koituu sen hieman takkuileva lopetus. Muuten tyylikäs teos ansaitsisi vahvemman finaalin. Kolmen tuhannen vuoden kaipuu ei todellakaan sovi kaikille, enkä ihmettele sen ailahtelevaa vastaanottoa. Itse pidin siitä ja toivon, ettei leffan taloudellinen takaisku lippuluukuilla johda siihen, että Hollywood jatkaa vetäytymistään omaperäisten ja uusien tarinoiden kertomisesta, suosiessaan jatko-osia ja uudelleenfilmatisointeja.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.9.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Three Thousand Years of Longing, 2022, Metro-Goldwyn-Mayer, FilmNation Entertainment, Elevate Production Finance, Kennedy Miller Mitchell, Kennedy Miller Productions, CAA Media Finance
Pääosissa: Idris Elba, Iyana Halley, Leah Sava Jeffries, Sharlto Copley ja Tafara Nyatsanza
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 16
Beast on Idris Elban tähdittämä jännityselokuva. Leffa lähti liikkeelle Jaime Primak-Sullivanin ideasta, josta Universal Pictures kiinnostui. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2021 ja nyt Beast saa ensi-iltansa. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin Elban tähdittävän selviytymistaistelutrilleriä, jossa leijona hyökkää Elban esittämän perheen kimppuun Afrikan savanneilla. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Beastin sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.
Vastikään leskeksi jäänyt tohtori Nate Samuels vie tyttärensä Etelä-Afrikan savanneille lomamatkalle. Siellä perheen kimppuun hyökkää leijona ja alkaa hurja selviytymistaistelu.
Idris Elba näyttelee tohtori Nate Samuelsia, jonka vaimo on vastikään menehtynyt syöpään. Yrittäessään saada muun perheen jälleen toimimaan, Nate vie tyttärensä Maren (Iyana Halley) ja Norahin (Leah Sava Jeffries) Etelä-Afrikkaan Krugerin luonnonpuistoon ihailemaan maisemia ja kunnioittamaan perheen äidin muistoa vierailemalla tämän lapsuudenalueella. Ei kestä kuitenkaan kauaa, kun lomamatka muuttuu todelliseksi jännitysnäytelmäksi ja isän täytyy tehdä kaikkensa suojellakseen tyttäriään verenhimoiselta leijonalta. Elba uhkuu tuttuun tapaansa karismaa pääroolissa, näyttäen hyvin varovaisen isän kasvavan rohkeuden, kun tämän suojeluvaisto herää. Halley ja Jeffries ovat kelpo valinnat tyttärien rooliin, mutta harmillisesti kyseessä on taas niitä lapsihahmoja, jotka tekevät vähän väliä tyhmiä ratkaisuja. Etenkin vanhemman tyttären, Maren päähänpistot saavat katsojan pyörittelemään silmiään.
Lisäksi elokuvassa nähdään myös Sharlto Copley Samuelsien perhetuttuna, Martinina, joka työskentelee Krugerin luonnonpuistossa, yrittäen pitää eläimet turvassa ahneilta salametsästäjiltä. Copley on myös mainio osassaan ja uskottava miehenä, joka tuntee alueen kuin omat taskunsa, eikä pelkää kohtaa vaarallisempiakin petoja.
Beast on aika lailla juuri sitä, mitä voikin odottaa elokuvalta, jossa Idris Elban näyttelemä mies yrittää suojella tyttäriään savannilla vaanivalta leijonalta. Se on onnistuneen karmiva "hirviö"-kauhuleffa, joka tarjoaa useita jännittäviä hetkiä, kun niin hahmot kuin katsojat stressaavat, mistä puskasta leijona tällä kertaa valmistautuu hyökkäämään. Elokuvassa onkin ihan hyvin ymmärretty, että isoin jännite muodostuu siitä, kun tappajaeläintä ei näe - hieman Tappajahain(Jaws - 1975) malliin. Oivaa lisäjännitettä luodaan sillä, että lähimpään asutukseen on kilometrien matka, radio hädin tuskin pelittää ja kiväärin nukutusnuolia löytyy vain muutama. Hahmot eivät varmasti pysty juoksemaan leijonaa pakoon, mutta eipä reistailevaan autoonkaan voi ikuisiksi ajoiksi jäädä, kun ruokaa ja juomaa on varattu vain pientä turistikierrosta varten.
Vaikka elokuva onkin toisaalta laadukkaampi kuin sen edes tarvitsisi olla, löytyy siitä vikoja, jotka estävät sitä nousemasta täyteen potentiaaliinsa. Sen lisäksi, että hahmot tekevät aika ajoin pöljiä ratkaisuja, katsoja kohottelee kulmiaan sille, kuinka päähenkilöitä tuntuu suojaavan ns. "juonihaarniska". Leijona kyllä tappaa muut suunnilleen pienestä hipaisusta (tappojen raakuudet miellyttävät luultavasti kauhufaneja), mutta päähahmoja voi retuutella mielin määrin ja he vain tokaisevat, että saivat pelkän pintanaarmun. Ryan Englen työstämä käsikirjoitus sisältää myös pari keskustelua, joista selviää katsojalle oleellista tietoa perheen sisäisistä konflikteista ja kuinka jokainen suhtautui äidin kuolemaan, mutta dialogi vaatisi viilaamista, sillä tällaisenaan se kuulostaa väkinäisen puiselta, suorastaan luonnottomalta.
Elokuvan on ohjannut Baltasar Kormákur, joka tykkää selvästi heittää hahmojaan mahdollisiin vaaratilanteisiin, sillä Beastia ennen ohjaaja on tehnyt mm. Everestin (2015) ja Adriftin(2018). Kormákur rakentaa jännittävää tunnelmaa tehokkaasti, mihin vaikuttaa voimakkaasti Philippe Rousselotin upea kuvaus. Beast tuskin on monilla listoilla vuoden parhaiden elokuvien joukossa, mutta leffa kyllä ansaitsisi parhaan kuvauksen ehdokkuuden kaikissa gaaloissa. Elokuva on täynnä pitkiä otoksia, joissa kamera kulkee sulavasti hahmojen ympärillä jopa muutamien minuuttien ajan. Koska uusia kuvasommitteluja syntyy kesken otoksen, katsoja ei välttämättä edes huomaa katsovansa yhä samaa kuvaa. Näyttelijät joutuvat tästä syystä myös antamaan vielä enemmän ja kuvaustyyli herättää katsojassa tunteen siitä kuin olisi itse menossa mukana. Rousselot on myös ikuistanut savannien komeuden näyttävillä maisemakuvilla. Leikkaus on tehokasta ja leffa on älytty pitää napakassa puolentoista tunnin mitassa. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja tietokoneella tehty leijona on tarpeeksi vakuuttava ilmestys. Äänimaailma luottaa paikoitellen liikaa kovaäänisiin pelotteluihin, mutta Steven Pricen säveltämät musiikit tehostavat muuten hyvin jännitettä.
Yhteenveto:Beast on yllättävänkin kelpo selviytymistaistelujännäri, jonka tietyt turhauttavat viat estävät sitä nousemasta täyteen potentiaaliinsa. Hahmot tekevät välillä rasittavan tyhmiä ratkaisuja, jotkut keskustelut ovat kiusallisen luonnottomia ja on huvittavaa, kuinka paljon osumaa päähenkilöt voivat ottaa vastaan ja painella yhä menemään, samalla kun nimettömiksi jäävät sivuhahmot tuntuvat kuolevan heti pienimmästä raapaisusta. Muuten elokuva toimii varsin mainiosti. Se on onnistuneen jännittävä ja niin hahmojen kuin katsojien sydämet hakkaavat lujempaa, kun stressaa, missä leijona oikein vaanii. Jännittävää ilmapiiriä tehostaa leffan upea, palkintoja ansaitseva kuvaus. Useammankin minuutin mittaiset, sulavasti toteutetut ja komeat kuvat herättävät voimakkaan tunteen siitä kuin olisi itsekin menossa mukana. Näyttelijät hoitavat myös tonttinsa osaavasti. Kokonaisuutena Beast on epätasainen teos, mutta heikkouksineenkin se on laadukkaampi kuin ennakkoon voisi olettaa ja suosittelen sitä kaikille, jotka innostuvat tarinoista, joissa hahmot yrittävät selviytyä vaanivalta saalistajalta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.8.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Beast, 2022, Universal Pictures, RVK Studios, Will Packer Productions
Pääosissa: Ben Schwartz, Jim Carrey, James Marsden, Tika Sumpter, Colleen O'Shaughnessey, Idris Elba, Natasha Rothwell, Shemar Moore, Adam Pally, Lee Majdoub ja Tom Butler
Genre: seikkailu, komedia, toiminta
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 7
Segan hittivideopeleihin perustuva elokuva Sonic the Movie(Sonic the Hedgehog - 2020) onnistui olemaan taloudellinen hitti siitä huolimatta, että se julkaistiin juuri koronaviruspandemian alussa, joten jatkoa oli tietty luvassa. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2021 ja nyt Sonic the Movie 2 saa ensi-iltansa. Itse pidin ensimmäistä Sonic-leffaa yhtenä parhaista videopeleihin perustuvista elokuvista ja odotin positiivisin mielin jatko-osan näkemistä. Kävinkin katsomassa Sonic the Movie 2:n yhdessä Episodi-lehteen kirjoittavan ystäväni kanssa heti ensi-iltapäivän aamuna.
Vauhdikas Sonic-siili jatkaa elämäänsä Wachowskien kanssa Maassa, käyttäen yönsä supersankaria leikkien. Samaan aikaan tohtori Robotnik lyöttäytyy yhteen echidna-olento Knucklesin kanssa, kostaakseen Sonicille.
Ensimmäisestä Sonic the Moviesta tutut hahmot tekevät paluun jatko-osassa. Sonic (äänenä Ben Schwartz) elää nyt Green Hillsin seriffi Tom Wachowskin (James Marsden) ja tämän vaimon Maddien (Tika Sumpter) kanssa, käyttäytyen päivät kuin lapsi ja yöt kuin ihmisiä suojeleva supersankari. Sonic toimii toistamiseen mainiosti elokuvamuodossa ja alkuperäinen, aivan kaamea hahmon ulkoasu leffoja varten on jäänyt unholaan. Paikoitellen hahmon ylienerginen käytös ja aika kehnot vitsit käyvät hermoille, mutta muuten Sonicin uuteen seikkailuun lähtee mielellään mukaan. Wachowskien osuus tässä elokuvassa sen sijaan jää tylsemmäksi, parin lähtiessä Havaijille Maddien siskon (Natasha Rothwell) häihin.
Päänvaivaa Sonicille aiheuttaa edelleen Jim Carreyn näyttelemä tohtori Robotnik eli Eggman, joka pääsee karkuun sieniplaneetalta, minne Sonic sai hänet siirrettyä ensimmäisen elokuvan päätteeksi. Siellä tohtori Robotnik kohtaa punaisen ja voimakkaan Knucklesin (äänenä Idris Elba), joka kantaa myös kaunaa Sonicille ja niinpä kaksikko päättää liittoutua kostoretkeä varten. Knucklesin lisäksi uutena hahmona mukaan tuodaan ykkösleffan lopputekstikohtauksessa esiintynyt keltainen ja fiksu Tails (äänenä peleistä tuttu Colleen O'Shaughnessey). Carrey on yhä varsin hilpeä osassaan, vaikka jotkut hänen naamanvääntelyistään ja kehon nytkimisistään aiheuttavat enemmän kulmien kohottelua kuin nauruhermojen hivelyä. Elban jylhä ääni sopii täydellisesti Knucklesille ja O'Shaughnessey tuo lapsenomaista riemua Tailsiin, joka ryhtyy auttamaan Sonicia.
Sonic the Movie 2 ei ihan onnistu tavoittamaan ensimmäisen elokuvan oivallisuutta, mutta se on silti ihan viihdyttävää jatkoa ja ihailen, että tekijät saivat filmin näinkin nopeasti tehtyä korona-aikana. Leffan ongelmiin kuuluu ehdottomasti liian pitkä kesto. Siinä, missä ensimmäinen Sonic the Movie kesti vain vähän päälle puolitoista tuntia, jatko-osa on venytetty hieman yli kahteen tuntiin. Kestoa saisi helposti tiivistettyä ja varsinkin Rachel-siskon hääkuvio tuntuu aika ylimääräiseltä (vaikka tarjoaakin lopulta muutamat hyvät naurut). Osa kestosta syntyy perinteisestä jatko-osan tekemisen virheajattelusta, että isompi ja enempi tarkoittaisi parempaa. Ensimmäinen elokuva jopa hyötyi tietystä pienimuotoisuudestaan, sillä jatko-osassa syntyy ähky loppupäässä, kun mekastus äityy turhan massiivisiin mittoihin. Siihen mennessä on nähty niin paljon vauhtia ja vaaratilanteita, että suuri taisto tohtori Robotnikia vastaan ei enää innosta.
Kaikki elokuvan vitseistä eivät todellakaan osu napakymppiin, eikä osa osu edes maalitaulun lähelle, mutta filmi tarjoaa silti passelisti hupia ja positiivisia hymähdyksiä, että sen parissa jaksaa viihtyä loppuun asti. Muutaman kerran nauroin jopa ääneen. On hyvä, että mukaan saatiin tuotua Knuckles lisävastukseksi, sillä Carreyn Robotnik ei jaksa toista kertaa naurattaa samalla lailla. Tails taas tuo hyvän lisäyksen Sonicin puolelle, sillä eipä Wachowskeistakaan ole tällä kertaa paljoa iloa. Olentokolmikon näkeminen ruudulla nostaa varmasti monen pelisarjan fanin huulille leveän hymyn ja vaikken itse ole paljoa Sonicia pelannut, riemastuin itsekin, kun Sonic, Tails ja Knuckles olivat yhtä aikaa kohtauksessa mukana.
Jeff Fowler toimii tälläkin kertaa ohjaajana ja hän onnistuu pitämään reippaan tunnelman yllä. Pat Casey ja Josh Miller jatkavat käsikirjoittajina, yhdessä John Whittingtonin kanssa. Kolmikon kynäilemä teksti lähtee paikoitellen keulimaan liikaa ja pitää sisällään turhan monta kuviota. Päätarina vihreän voimasmaragdin jahtaamisesta toimii kuitenkin hyvänä pohjana seikkailulle. Elokuva on kelvollisesti kuvattu, valaistu ja lavastettu. Tohtori Robotnikin asusta tehdään kaiken aikaa peleille uskollisempi. Sonicin lisäksi myös Tails ja Knuckles ovat hyvin toteutetut. Erikoistehosteet eivät ole mitään huippuluokkaa ja osa efekteistä näyttää viimeistelemättömiltä, mutta ne ajavat kuitenkin asiansa. Ääniefektit rymistelevät mukavasti ja Tom Holkenborgin säveltämät musiikit tehostavat tunnelmaa. Onkin harmi, että Holkenborgin työtä pyritään jatkuvasti peittämään hieman kömpelösti mukaan ujutetuilla kappalevalinnoilla.
Yhteenveto:Sonic the Movie 2 on ihan viihdyttävää jatkoa mainiolle videopelielokuvalle. Leffa sortuu harmillisesti monien jatko-osien kompastuskiveen, yrittäessään ylittää edellisen osan kaikin tavoin. Kaikkea on hieman liikaa ja niinpä leffasta löytyy tiivistämisen varaa. Kahden tunnin kesto alkaa loppupäässä tuntua, kun mekastus nousee turhan isoihin mittoihin. Sitä ennen on kuitenkin luvassa muutamakin varsin mainio vauhtikohtaus, jotka viihdyttävät passelisti. Osa vitseistä ei iske ollenkaan, mutta mukaan mahtuu kyllä hilpeitä lausahduksia ja hetkiä. Sonic toimii edelleen erittäin hyvin ja Tails on oiva lisäys hänen puolelleen. Jim Carrey ampuu paikoitellen liikaa yli tohtori Robotnikina ja onkin hyvä, että hänen seuraansa on otettu Knuckles, jonka rooliin Idris Elba on nappivalinta. Visuaalisesti filmi näyttää menevältä, vaikka osasta efektejä huokuu liiallinen digitaalisuus. Sonic the Movie 2 ei tavoita ensimmäisen osan aitoa ilahduttavuutta, mutta on se silti ihan toimivaa jatkoa. Paramount on selvästi huomannut elokuvien potentiaalin, sillä kolmatta filmiä tehdään jo nyt ja myös Knuckles on saamassa oman televisiosarjansa Paramount+ -palveluun.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.4.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Sonic the Hedgehog 2, 2022, Paramount Pictures, Sega Sammy Group, Original Film, Marza Animation Planet, Blur Studio
Pääosissa: Idris Elba, Margot Robbie, John Cena, Daniela Melchior, Joel Kinnaman, David Dastmalchian, Viola Davis, Sylvester Stallone, Peter Capaldi, Michael Rooker, Juan Diego Botto, Joaquín Cosío, Jai Courtney, Pete Davidson, Nathan Fillion, Flura Borg, Mayling Ng, Alice Braga, Storm Reid, Sean Gunn ja Taika Waititi
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 16
The Suicide Squad: Suicide Mission perustuu DC Comicsin Suicide Squad -sarjakuviin. Vuonna 2016 sarjakuvien pohjalta tehtiin elokuvasovitus Suicide Squad, mutta se sai todella kehnon vastaanoton niin sarjakuvien faneilta kuin kriitikoilta. Alun perin sen ohjaajan, David Ayerin oli tarkoitus tehdä jatko-osa, mutta negatiivisen palautteen jälkeen Warner Bros. päätti lähteä työstämään jatkoa uudesta vinkkelistä. Ohjaajaksi pohdittiin mm. Mel Gibsonia, Ruben Fleischeriä, David S. Goyeria ja Gavin O'Connoria, kunnes Disneyn erottama Guardians of the Galaxy -ohjaaja James Gunn palkattiin ohjaamaan, sekä käsikirjoittamaan leffa. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2019 ja nyt The Suicide Squad: Suicide Mission saa ensi-iltansa. Itse en pitänyt edellisestä Suicide Squad -elokuvasta lähes yhtään, enkä siis kiinnostunut, kun ilmoitettiin, että se olisi saamassa jatkoa. Kuitenkin parin viime viikon aikana elokuvasta on alkanut kantautua lähinnä pelkkiä kehuja, mikä sai minut lopulta antamaan leffalle reilun mahdollisuuden. Meninkin toiveikkain mielin katsomaan The Suicide Squad: Suicide Missionia sen lehdistönäytökseen, mikä järjestettiin Finnkinon upeassa IMAX-salissa.
Amanda Waller kokoaa superroistojen iskuryhmän, Suicide Squadin matkaamaan Corto Maltesen saarelle ja tuhoamaan siellä salaisen laboratorion ja sieltä löytyvän Projekti Meritähden.
Margot Robbie, Viola Davis, Joel Kinnaman ja Jai Courtney palaavat rooleihinsa edellisestä Suicide Squad -elokuvasta tutuiksi sekopäiseksi Harley Quinniksi, Suicide Squad -ryhmän kasaavaksi Amanda Walleriksi, ryhmää johtavaksi Rick Flagiksi ja virnuilevaksi kapteeni Bumerangiksi. Robbie näyttelee tässä kohtaa Harley Quinnia jo kolmatta kertaa, esiinnyttyään hahmona viimeksi Birds of Prey (And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn) -leffassa (2020). Tässä kohtaa Robbie osaisi esittää tätä hullua vaikka unissaan ja tekeekin jälleen ilahduttavaa työtä roolissa. Davis on onnistuneella tavalla alati tympeä Wallerina, jota ei kiinnosta iskuryhmänsä selviytyminen, kunhan homma tulee hoidettua. Kinnaman on viime kertaa parempi Rick Flagin roolissa, mutta hänen hahmonsa jää jälleen yhdeksi porukan tylsimmistä. Courtney on yhä lystikäs kapteeni Bumerangina.
Tuttujen hahmojen lisäksi elokuva esittelee myös hurjan määrän uusia hahmoja, jotka lähetetään vaaralliselle tehtävälle. Idris Elba näyttelee Bloodsportia, vaarallista tappajaa, jolla selvästi korvataan Will Smithin Deadshot-hahmo viime filmistä, Smithin oltua kiireinen muiden projektien kanssa. Bloodsportista löytyy paljon samaa kyvyistä vaikeaan suhteeseen tyttärensä (Storm Reid) kanssa. John Cena nähdään Peacemakerina, rauhaa niin paljon rakastavana sotilaana, että hän on valmis tappamaan vaikka tuhansia saavuttaakseen rauhan. Hahmo on mainio ja odotan ihan mielenkiinnolla ensi vuonna ilmestyvää Peacemaker-televisiosarjaa (2022-). Toimintastara Sylvester Stallone kuullaan King Sharkina, puoliksi ihmisenä ja puoliksi haina, joka on aikamoinen peto, muttei kovinkaan fiksu. Haikammostani huolimatta huomasin King Sharkin nousevan nopeasti suosikkihahmokseni tiimistä, sillä ystävää kaipaavaa haimies on kaikessa ihmislihan himossaan sympaattinen. Sympaattinen on myös Daniela Melchiorin esittämä Ratcatcher 2, joka osaa laitteen avulla käskeä rottia toteuttamaan tahtonsa. David Dastmalchianin esittämä Polka-Dot Man nousi kanssa yhdeksi lemppareistani, sillä hahmon pöljistä voimista on saatu yllättävänkin syvällistä sisältöä aikaiseksi. Muita hahmoja tiimissä ovat mm. tarkka tappaja Savant (Michael Rooker), sotilas Blackguard (Pete Davidson), raajansa irrottava T.D.K. (Nathan Fillion), avaruusolento Mongal (Mayling Ng), keihästävä Javelin (Flula Borg), sekä vesikauhuiselta, sottaisalta ja nollaälykkyysosamääräiseltä näyttävä Weasel (Sean Gunn), joka on porukan hilpeintä antia. Vaikka ryhmään kuuluu useita hahmoja, eikä osa taaskaan saa paljoa ruutuaikaa, leffa onnistuu silti syventämään suurta osaa tiimiläisistä yllättävänkin hyvin ja katsoja jopa haluaa nähdä hahmojen selviytyvän - toisin kuin edellistä Suicide Squadia katsoessa.
Kuten jo elokuvan markkinointi sanoo, ei näihin hahmoihin kannata kuitenkaan kiintyä liikaa, sillä superpahiksia pistetään lihoiksi yllättävänkin armottomasti. Heti prologi tekee hyvin selväksi, millaisesta leffasta on kyse, kun hahmoja ryhdytään listimään puolin jos toisin ja vieläpä yllättävän rankoilla tavoilla. The Suicide Squad: Suicide Mission ei todellakaan ole mikään lasten sarjakuvaelokuva, vaan se on K16-ikärajaleimansa ansainnut. Sen väkivalta on brutaalia. Veri roiskuu läpi leffan, ihmisiltä katkotaan raajoja ja päitä irti ja King Shark syö ihmisiä elävältä. Kirosanoja viljellään ja elokuva onnistuu vähän väliä yllättämään sillä, kuinka pitkälle James Gunn on uskaltanut menemään. Gunn on sanonut Warner Brosin antaneen hänelle vapaat kädet filmin kanssa ja hän on selvästi päättänyt kokeilla rajojaan.
Raakuudestaan huolimatta elokuva ei kuitenkaan ole mitään synkkyydessä murjottamista, mitä monissa DC:n elokuvissa on totuttu näkemään, vaan The Suicide Squad: Suicide Mission on vallan viihdyttävä ja hauskakin leffa. Tämän ei tosin pitäisi tulla yllätyksenä, kun puikoissa pyörii Marvelin erittäin mainioiden Guardians of the Galaxy -elokuvien (2014-) ohjaaja. James Gunn on pitänyt hauskaa filmin kanssa ja onneksi sama ilo tarttuu myös katsojaan. Siinä, missä edellistä Suicide Squad -elokuvaa katsoessa lähinnä turhautti ja ärsytti, tätä on aidosti riemukasta seurata. Elokuva on juuri oikealla tavalla pöljä, mutta samalla tarpeeksi vakavasti otettava, ettei kyseessä ole pelkkää hassuttelua. Suurten taisteluiden välissä tapahtuvat pienemmät hahmohetket ovat elokuvan parasta antia. Gunn on ymmärtänyt, että hyvin vähällä voi saada aikaiseksi paljon ja yhdellä lauseella voi jo kertoa valtavasti. Lisäksi Gunn osaa ovelasti pyöritellä pakettia pitkin filmiä ja aina kun katsoja uskoo arvaavansa, minne homma on menossa, Gunn näpäyttää nokkelasti takaisin, kääntäen homman päälaelleen. Väärissä käsissä (kuten David Ayerilla) tällainen monen pahishahmon räjähtävä seikkailu voisi hajota täysin, mutta Gunnilta löytyy ammattitaitoa ja tyylitajua, jotta kaikki hulluttelukin pysyy loppuun asti visusti kasassa.
Kaiken kaikkiaan kyseessä on jopa loistokas viihdepläjäys, mikä on ainakin sata kertaa parempi kuin se epäonnistunut elokuvanraakile vuodelta 2016. Jos huomasitte, en kutsunut sitä filmiä kertaakaan "ensimmäiseksi Suicide Squadiksi", enkä tätä liiemmin sen jatko-osaksi. Muutamasta samasta hahmosta huolimatta The Suicide Squad: Suicide Mission esittäytyy kuin mitään aiempaa Suicide Squad -elokuvaa ei olisi olemassakaan. Edellinen raina on selvästi studionkin mielestä häpeäpilkku katalogissaan, eikä ihme, että uusi elokuva nimessään kantaa etuliitettä "THE Suicide Squad", aivan kuin jo nimi sanoisi, että unohtakaa se edellinen, tämä on se elokuva, mitä olisi alun perinkin pitänyt tehdä. Omalla tavallaan filmi tuntuukin maaliskuussa ilmestyneen Zack Snyder's Justice Leaguen (2021) ohella vuoden jo toiselta DC:n ja Warner Brosin anteeksipyynnöltä aiemmasta epäonnistumisestaan.
Myös teknisiltä ansioiltaan The Suicide Squad: Suicide Mission on onnistunut. Se on tyylikkäästi kuvattu (etenkin eräs Peacemakerin kypärän heijastusta hyödyntävä otos on näyttävä), mitä tukee oiva valaisu ja pääasiassa sujuva leikkaus. Parista kohtaa filmiä voisi hieman typistää, eikä sen tarvitsisi kestää ihan kahta tuntia ja varttia. Lavasteet ovat hienot ja puvustus oivallista. On hauskaa, kuinka tiimiläisten asujen laadukkuus vaihtelee kunnon huippuluokan sotisovista kotikutoisiin pukuihin. Maskeerauksessa ei tekoverta säästellä. Erikoistehosteet ovat pääosin vakuuttavat ja erityisesti King Shark on huikeasti loihdittu tietokone-efekteillä. Hömelön digihain silmiin on saatu yllättävän paljon sydämellisyyttä ja tunnetta mukaan. Äänimaailma on myös hyvin kasattu. John Murphyn säveltämät musiikit tosin hukkuvat useiden jo olemassa olleiden kappaleiden alle, joita filmissä käytetään vähän väliä.
Yhteenveto: The Suicide Squad: Suicide Mission on yllättävänkin mahtava aikuisille suunnattu sarjakuvaelokuva, joka viihdyttää täysillä läpi kestonsa. Lapsilta kielletty meno sopii filmin luonteeseen täydellisesti ja aikuiskatsojat voivat varmasti ilahtua, kun elokuvassa pistetään tosissaan haisemaan. Sen lisäksi, että toimintakohtaukset ovat brutaaleja, ovat ne myös hilpeitä. Elokuva tarjoaa monet naurut niin hauskojen tapahtumiensa kuin veikeiden repliikkiensä ansiosta. Tämänkertainen iskuryhmä on erittäin hyvin rakennettu ja näistä toisilleen naljailevista superroistoista huomaa pian pitävänsä. Näyttelijät tekevät oivaa työtä ja erityisesti Sylvester Stallone jaksaa naurattaa hölmönä King Sharkina. Hahmoihin ei kannata kuitenkaan liikaa kiintyä, sillä James Gunn ei ole halunnut säästellä niin heitä kuin katsojaakaan. Gunnin ohjaus on napakkaa ja hallittua, vaikka samalla filmi levittyykin sinne sun tänne. Hänen käsikirjoituksensa on nokkela ja hän onnistuu hyvin välttämään ennalta-arvattavuuksia sekoittamalla pakkaa vähän väliä entisestään. Kaikin puolin The Suicide Squad: Suicide Mission on riemastuttava lisäys DC:n elokuvauniversumiin, nousten ainakin omissa kirjoissani tämän leffauniversumin parhaaksi tekeleeksi. Se on erittäin yllättävää, sillä mielestäni vuoden 2016 Suicide Squad on varmistanut paikkansa universumin huonoimpana elokuvana. Tämän jälkeen se kammotus on kuitenkin enää kaukainen muisto vain!
Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Suicide Squad, 2021, Warner Bros., DC Comics, DC Entertainment, Atlas Entertainment
Pääosissa: Caleb McLaughlin, Idris Elba, Jharrel Jerome, Jamil "Mil" Prattis, Lorraine Toussaint, Ivannah-Mercedes, Byron Bowers, Clifford "Method Man" Smith, Devenie Young ja Michael Tabon
Genre: draama, western
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 13
Concrete Cowboy perustuu Greg Nerin kirjaan Ghetto Cowboy (2011), mikä taas pohjautuu pohjois-Philadelphian Fletcher Streetin ratsastusjengiin. Ricky Staub kiinnostui ratsastajista ja sitä kautta kirjasta. Hän työsti elokuvan käsikirjoituksen yhdessä Dan Waslerin kanssa ja päätti leffan toimivan hänen esikoisohjauksenaan. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla 2020, mutta kun tapahtuma peruttiin koronapandemian vuoksi, se esitettiinkin Toronton elokuvajuhlilla. Siellä Netflix nappasi elokuvan levitysoikeudet ja nyt Concrete Cowboy on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun kuulin Idris Elban ja Stranger Things -sarjasta (2016-) tutun Caleb McLaughlinin tähdittävän isä-poika-draamaa. Katsoinkin Concrete Cowboyn heti, kun se oli julkaistu Netflixissä.
Jatkuvasti ongelmiin joutuva teini-ikäinen Cole erotetaan koulusta ja hänen epätoivoinen äitinsä päättää viedä hänet Philadelphiaan Colen isän luokse, joka pyörittää hevostallia. Colea kuitenkin kiinnostaa enemmän hänen vanhan kaverinsa Smushin huumebisnekset.
Pääroolissa nuorena Colena nähdään Caleb McLaughlin, joka oli erityisesti isoin koukkuni elokuvan katsomiseen, sillä halusin nähdä, mihin hän pystyy Stranger Thingsin ulkopuolella. McLaughlin pärjää onneksi erittäin hyvin pääosassa, kanavoiden vakuuttavasti hahmonsa vaikeita tunteita. Katsojana hyppääkin nopeasti satulaan Colen matkaan, sillä heti ensiminuuteilla voi ymmärtää, miksi hän oikuttelee niin paljon, etsiessään suuntaa elämälleen. Cole tulee hyvin hankalasta ja rikkinäisestä perheestä, jota katsoessa ei kestä kauaa, kun tekisi mieli jo soittaa lastensuojeluun. Äiti (Liz Priestley) pakkaa poikansa vaatteet pariin jätesäkkiin ja ajaa poikansa kaupungista toiseen, jättäen tämän toisen vanhemman kotikadulle. Isä (Idris Elba) taas kohauttaa olkiaan, kun Cole ilmoittaa, ettei aio jäädä isänsä luokse. McLaughlinin tavoin myös Elba on todella hyvä roolissaan - voiko Elbalta edes odottaa muuta? Colen ja hänen isänsä välinen vaikea suhde on onnistuneesti kirjoitettu ja sitäkin paremmin näytelty.
Elokuvassa nähdään myös Jharrel Jerome Colen lapsuudenkaverina Smushina, joka on ajautunut vääriin piireihin ja hommiin, houkutellen Colen liittymään hänen puuhiinsa, sekä ihka oikeita Philadelphian Fletcher Streetin tallin cowboyta, kuten Jamil "Mil" Prattis leffan tallin ratsastajina. Prattis on erinomainen Parisina, joka ryhtyy ohjeistamaan Colea tallilla, kun taas Jerome on oiva valinta Smushiksi, joka uhkaa viedä Colea väärään suuntaan elämän polulla. Myös Lorraine Toussaint ja Ivannah-Mercedes esittävät tallin ratsastajia, kun taas Clifford "Method Man" Smith näyttelee entistä ratsastajaa, nykyistä poliisia Leroyta.
Concrete Cowboy onnistui yllättämään minut positiivisesti sillä, kuinka vangitseva teos se on kaikessa rauhallisuudessaan ja ennalta-arvattavuudessaan. Elokuvan juonikuviot ovat hyvin tuttuja, oli kyse sitten hankalasta nuoren kasvutarinasta, nuorten rikollisista puuhista tai etenkin tallipuolesta. Tuntuu, ettei hevostallitarinoista osata keksiä muita tarinoita kuin että kaupungin nuori saapuu tallille, missä hän onnistuu rauhoittamaan hevosen, joka on villi kaikille muille tai että talli tai sen ympäröimä maa on vaarassa joutua kaupungin kynsiin ja päähenkilöiden täytyy keksiä keino saada rakas tallinsa takaisin. Molemmat juonikuviot löytyy leffasta. Kun Cole ryhtyy asettumaan Philadelphiaan ja juonikuviot lähtevät käyntiin, katsoja voi helposti arvata, kuinka hommassa käy. Elokuva on kuitenkin erittäin hyvä esimerkki siitä, että ennalta-arvattava tarina tai kliseet eivät haittaa, jos toteutus toimii.
Elokuvan toimivuus ei synny niinkään käsikirjoituksesta (vaikka sekin sisältää paljon hyvää, kuten erittäin mainiota dialogia), vaan näyttelijöiden voimasta ja yllättävänkin hyvästä ohjauksesta ensikertalaiseksi. Ricky Staub tekee erittäin oivallista työtä kasatessaan pakettia. Hän yhdistelee monesti nähtyjä juonikuvioita omanlaiseksi kokonaisuudekseen ja luo mukaan vahvan tunnelman. Elokuva ei ole vain draamaleffa, vaan siinä on tietynlainen länkkärihenki, mikä sopii hämmentävän hyvin urbaaniin asetelmaan. Elokuva myös esittelee aika kiehtovan kulttuurin tällä philadelphialaisella mustien cowboyden asuttamalla ghettoalueella. On mielenkiintoista, kuinka nämä hahmot toimivat ja kuinka he toisaalta ovat toistensa tukena, mutta samalla myös jättävät oman onnensa nojaan. Vaikka Concrete Cowboy kulkeekin hitaalla temmolla eteenpäin kaikessa rauhassa, Staubin tyylikäs ohjaus, hyvät hahmot ja mielenkiintoinen asetelma pitivät minut mukanaan niin sujuvasti, etten tylsistynyt kertaakaan filmin aikana.
Lisäksi elokuva on visuaalisesti aika komea teos. Taidokkaan valaisun ja tyylitellyn kuvasommittelun kanssa kuvaus on erittäin onnistunutta. Kamera jää jatkuvasti seurailemaan niin Philadelphian katuja, sen asuttamia ihmisiä kuin myös hevosia pidemmäksikin aikaa ja kuvauksessa on jotain lumoavaa. Kuvausta tukee myös hyvä leikkaus. Lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat kaikki ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu. Säveltäjä Kevin Matley tunnelmoi miellyttävästi musiikeillaan, yhdistellen monenlaisia elokuvien lajityyppejä hyviksi melodioiksi.
Yhteenveto:Concrete Cowboy on ennalta-arvattavista juonikuvioistaan huolimatta oikein mainio filmi, mikä yhdistelee oivasti westernhenkeä urbaaniin ghetto-asetelmaan. Ohjaaja Ricky Staub rakentaa erittäin hyvää tunnelmaa läpi filmin ja hänen tiukka otteensa leffasta tekee hommasta koukuttavan, vaikka tarina kulkeekin aika hitaasti eteenpäin. Elokuva on visuaalisesti hieno ja jo kuvaus lumoaa. Elokuvan esittelemä kulttuuri ja sitä pyörittävät hahmot ovat myös mielenkiintoisia. Caleb McLaughlin ja Idris Elba ovat nappivalinnat pojaksi ja isäksi, joiden välit ovat kehnot. Draamapuoli on onnistunut ja pientä tunteikkuuttakin on luvassa. Eri juonikuviot ovat kuitenkin hyvin ennalta-arvattavat, eikä leffa onnistu yllättämään käsikirjoituksensa puolesta. Silti Concrete Cowboy on oikein hyvä elokuva - muttei todellakaan jokaiseen makuun ja sitä voi suositella melkeinpä vain, jos aihe kiinnostaa ja rauhalliset draamat uppoavat.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.4.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Concrete Cowboy, 2020, Green Door Pictures, Lee Daniels Entertainment, Neighborhood Film Co., Tucker Tooley Entertainment, Waxylu Films
Ohjaus: Tom Hooper Pääosissa: Francesca Hayward, Laurie Davidson, James Corden, Rebel Wilson, Judi Dench, Idris Elba, Jason Deluro, Ian McKellen, Taylor Swift, Robbie Fairchild, Jennifer Hudson, Danny Collins, Naoimh Morgan ja Ray Winstone Genre: musikaali, animaatio Kesto: 1 tunti 50 minuuttia Ikäraja: 7
Cats perustuu Andrew Lloyd Webberin samannimiseen musikaaliin, mikä taas pohjautuu T. S. Eliotin runokokoelmaan "Old Possum's Book of Practical Cats" vuodelta 1939. Webberin musikaaliesitys on nauttinut suuresta suosiosta ilmestymisvuodestaan 1981 asti ja sitä on esitetty suurilla näyttämöillä ympäri maailman. Jo 1990-luvulla Amblimation-yhtiö suunnitteli tekevänsä elokuvaa musikaalin pohjalta, mutta kun yhtiö suljettiin, projekti jäi tekemättä. Universal Pictures osti musikaalin elokuvaoikeudet ja vuonna 2013 alkoi vihjailu siitä, että studio oli tekemässä leffaa. Lopulta elokuvan teko vahvistettiin ja kuvaukset alkoivat joulukuussa 2018. Catsin traileri julkaistiin vihdoin viime kesänä ja siitä lähtien leffa on joutunut suuren pilkan kohteeksi. Filmin visuaalista ilmettä on haukuttu ja sen on sanottu olevan jopa karmiva. Trailereilla on YouTubessa enemmän peukkuja alaspäin kuin ylöspäin ja kun kriitikoiden arvioita alkoi ilmestyä internetiin, olivat ne lähinnä negatiivisia. Catsin mainetta ei ole yhtään parantanut se, että kun se ilmestyi jo ennen joulua Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa, oli se suuri floppi lippuluukuilla, minkä lisäksi noin viikkoa myöhemmin Universal ilmoitti lähettävänsä teattereihin uuden kopion elokuvasta, minkä tehosteita on muuteltu. Yhtiö oli myös aluksi lisännyt elokuvan Oscar-akatemian katseltavaksi palkintojenjakoa varten, mutta ihan vuoden lopulla yhtiö oli poistanut elokuvan Akatemialta. Elokuvaa on siis pidetty yhtenä vuosikymmenen pahimpana fiaskona jo ennen kuin se edes saapuu Suomen teattereihin. Itse olin järkyttynyt, kun näin Catsin trailerin ja olen viimeisen puolen vuoden aikana vain pelännyt pahinta. Kuitenkin mitä enemmän olen elokuvasta lukenut juttuja, sitä enemmän olen halunnut nähdä lopputuloksen omin silmin. Meninkin katsomaan Catsin uudenvuodenaattona sen lehdistönäytökseen Finnkinon upeassa ISENSE-salissa, missä elokuvan kammottavuus pääsi oikein tosissaan korostumaan. Kuvasimme Filmikela-sivua kirjoittavan ystäväni ja YouTubessa Vernus-kanavaa pyörittävän kaverini kanssa Catsista arviovideon, minkä linkkaan tähän, kunhan se on valmis.
Öisessä Lontoossa kissa nimeltä Victoria hylätään kujalle. Siellä Victoria kohtaa erilaisia katteja ja kolleja, jotka valmistautuvat jokavuotiseen jellikki-kilpailuun, minkä voittaja pääsee kissojen taivaaseen ja jolle annetaan uusi elämä.
Elokuvan pääosassa Victoria-kissana nähdään balettitanssija Francesca Hayward, joka tekee tässä ensimmäisen elokuvaroolinsa. Haywardista paistaa kyllä into tehdä tämä elokuva ja hän lähtee tanssin pyörteeseen taidokkaasti, mutta hänen hahmonsa jää todella latteaksi. Victoria on hylätty kissa, joka erään laulunsa mukaan etsii paikkaansa maailmassa. Tämä juonikuvio on kuitenkin kömpelösti toteutettu ja lähinnä Victoria vain katsoo sivusta, kun leffa esittelee muita kissoja. Muita kissahahmoja leffassa ovat mm. James Cordenin esittämä Bustopher Jones, Rebel Wilsonin esittämä Jennyanydots, Jason Derulon näyttelemä Rum Tum Tugger, Jennifer Hudsonin esittämä hylätty Grizabella, Idris Elban näyttelemä paha Macavity, tätä auttava Taylor Swiftin esittämä Bombalurina, sekä kunnon näyttelijäkonkarit Ian McKellen teatterikissa Gusina, sekä Judi Dench jellikkejä johtavana Deuteronomyna. Omaa ohjelmaansa juontava Corden ei ole kummoinen näyttelijä, vaan hän lähinnä ärsyttää Bustopherina. Ailahtelevaisia roolitöitä tekevä Wilson on myös rasittava. Derulon tungettelee turhankin lähelle kameraa, kun taas Hudson joutuu itkemään läpi leffan niin, että räkä valuu nenästä suuhun. Enkä edes vitsaile. Elba on aina hyvä vaihtoehto pahikseksi, mutta hänen hahmonsa Macavity on lopulta todella mitäänsanomaton tyyppi. Swift osaa laulaa ja siihen hänen osuutensa jääkin. McKelleniä ja Denchiä taas lähinnä säälin heidän jokaisessa kohtauksessaan. McKellenin alkaessa laulamaan, voivottelin mielessäni, että "reppana, olet tätä parempi, älä tee näin". Dench taas näyttää lopun myötähäpeällisessä monologissaan siltä kuin hän vain pyörittelisi palkkashekkiä päässään, jotta pystyy puhumaan kamalat repliikkinsä läpi.
Jos joku ei vielä tiennyt, Cats-elokuvan kissat on toteutettu niin, että ihmiset ovat näytelleet koko elokuvan ja heidät on digitaalisesti muokattu näyttämään kissamaisilta. Kaikilla on turkit, suipot korvat, hännät ja viikset. Ja toteutus on aivan järkyttävä. Jo leffan ensimmäinen traileri shokeerasi maailmaa sillä, kuinka kammottavilta nämä kissat näyttävät. Nämä katit ovat kuin pahimmista painajaisista. Ja vaikka efektejä on tekijöiden mukaan päivitelty pariinkin otteeseen, ovat kissat edelleen hirvittävä ilmestys. Animoinnissa on jotain vialla ja hahmojen turkit ovat usein suttuisasti toteutetut. Ihmiskasvot näyttävät välillä leijuvan kissapäässä todella friikinnäköisesti - aivan kuin Snapchat-filtterit.
Eikä pelkkä animointi ole ongelma, vaan se, miten näyttelijät näitä kissoja esittävät. Tarkoitus on kai saada hahmot tuntumaan eläimellisiltä, mutta heidän liikkeensä ja tapansa tulla toisten lähelle keskustelujen ja laulujen aikana aiheuttaa lähinnä erittäin epämukavan olon katsojalle. Minua ihan oikeasti ahdisti välillä katsoa tätä. Olin myös todella hämmentynyt siitä, kuinka himokkaasti kissat katselevat toisiaan. He tanssivat toistensa luokse viettelevästi ja käyttäytyvät kuin pahimman kiima-ajan keskellä. Kissojen välillä on vahvaa seksuaalista jännitettä, enkä tiedä, oliko tämä tarkoituksellista vai ei. Olen kuitenkin pohtinut teorian, että elokuvan tanssinumerot ovat todellisuudessa vain vertauskuva kissojen orgiajuhlille.
Ja niin, tämän on kai tarkoitus olla koko perheen elokuva.
Andrew Lloyd Webberin musikaaliesityksen tavoin myös Cats-elokuva on tietty musikaali. Leffan nähtyäni olen hieman hämmentynyt, mihin musikaalin suuri suosio perustuu, sillä mielestäni yksikään kappaleista ei ollut kovinkaan erityinen. Laulajat kyllä osaavat pääasiassa hommansa (paitsi Dench ja McKellen, joiden lauluhetket saavat pyörimään penkissä kiusaantuneena), mutta laulut itsessään ovat aika tylsiä. Pääasiassa laulujen kautta vain esitellään eri kissat. Hahmoille ei vaivauduta luomaan kunnon sisältöä, vaan jokaisen laulussa esitellään jokaiselle jokin tietty piirre, mikä määrittää heidät täysin. Cordenin hahmon kohdalla lauletaan, kuinka Bustopher Jones on lihava kissa, koska hän syö aina. Ja siinä on kaikki, mitä hahmolla on tarjottavana. Wilsonin kohdalla lauletaan, kuinka Jennyanydots on kömpelö kissa. Grizabella on surullinen kissa. Gus on teatterikissa. Ja nämä kissat ovat jotain, mitä kutsutaan "jellikiksi" - mitä ikinä se sitten tarkoittaa. Ensimmäisen vartin aikana tuota sanaa hoetaan raivostuttavuuteen asti. Ei siis kestänyt kauaa, kun jo tajusin, ettei itse leffa tulisi olemaan yhtään sen parempi kuin surkeat trailerit.
Voin kuvitella, että live-esityksenä katseltuna Cats voi olla tyylikäs show. On varmasti vaikuttavaa nähdä nämä jättimäiset lavasteet ja oivalliset tanssikoreografiat suoraan silmien edessä, eikä näyttämöllä kissoiksi puetut ihmiset edes erityisemmin häiritse. Teatterielämyksenä Cats voi siis olla mainio, mutta elokuvaksi se ei käänny sitten millään. Kun filmin tarjoama show on lähinnä traumatisoiva pelottavien ja kiimaisten kissojensa vuoksi ja ruma kökköjen tehosteidensa takia, jää elokuvan onnistuminen sen varaan, että sen tarina toimisi. Mutta Catsista hädintuskin löytyy tarinaa! Kissojen "jellikki"-kisa ja jonkinsortin taivaaseen pääsy on todella löyhä kertomus, mutta lähinnä elokuva on vain sitä, että uusia hahmoja esitellään liian pitkiksi venytettyjen musikaalinumeroiden kautta, minkä jälkeen hahmoille ei keksitäkään enää mitään käyttöä. Sitten taas uusi hahmo ja uusi laulu jne. jne. jne. Kun ensimmäisen tunnin aikana pääsee yli kissojen järkyttävästä ulkonäöstä, tulee huomattua, kuinka tylsä elokuva on kyseessä. Mukaan pakotetut vitsit ovat vielä toinen toistaan surkeampia ja niiden taso on tyyliä "veikö kissa kielesi?" ja "nostetaan kissa pöydälle". Ainoan kerran naurahdin, kun Jennyanydots pohtii, onko yksi mieskissoista leikattu, kun tämä laulaa niin korkealta.
Catsia katsoessa en voinut olla ihmettelemättä, miten tällainen on voinut päästä läpi ja saanut teatterilevityksen? Eivätkö tekijät ole missään kohtaa ajatelleet, että tämä voisi olla suuri virhe? Eikö kukaan työryhmästä sanonut, että kissat näyttävät karmivilta ja oudoilta, eikä kukaan luultavasti pidä filmin visuaalisesta ilmeestä? Tai että perheleffaksi tämä sisältää liian vahvaa seksuaalista virettä? Luottiko studio niin täysillä musikaalin suosioon, että uskoivat leffaversion vetävän katsojia ihan vain sen ansiosta? Jos ei tässä kohtaa käynyt jo selväksi, minä inhosin tätä elokuvaa ja sen katsomista. En ole pitkään aikaan hävennyt ja tuskastunut leffateatterissa näin paljon kuin Catsia katsoessa.
Lisäksi ihmettelen kovasti, miten noin kymmenen vuotta sitten parhaan elokuvan ja parhaan ohjauksen Oscar-palkinnot upealla Kuninkaan puheella(The King's Speech - 2010) voittanut Tom Hooper on päätynyt tekemään jotain tällaista ja vielä näin huonosti. Hooperin ohjaus on kömpelöä läpi leffan, eikä hän tunnu tietävän, kuinka käsitellä musikaalia täynnä tanssimista ja laulua. Hooper ei tavoita lainkaan mitään maagisuutta, mitä tähän on varmasti toivottu, eikä muutenkaan tee kummoista työtä tunnelman kanssa. Hänen ja Lee Hallin käsikirjoitus vasta kehno onkin. Koska en ole musikaaliesitystä nähnyt, en osaa sanoa, ovatko hahmot siinäkin näin yksiulotteisen tylsiä ja onko esitys yhtä tarinaton. Sentään Cats on tarpeeksi kelvollisesti kuvattu ja musikaalinumeroiden aikana löytyy tempoon istuvaa leikkausta. Lavastajat ovat tehneet oivaa työtä rakentaessaan jättikokoisia esineitä, jotta ihmisten tavarat olisivat kissojen silmissä valtavia. Ja sitten efektitiimi on tullut paikalle ja pilannut ne vähätkin hyvät puolet.
Yhteenveto:Cats on kammottava ja painajaismainen musikaalifiasko. Elokuvaa katsoessa ei voi muuta kuin miettiä, mitä ihmettä tekijät oikein tuumasivat leffaa tehdessään ja hävetä aika lailla kaikkea, mitä kuvassa tapahtuu. Leffa on äärimmäisen kiusallinen surkean toteutuksensa takia. Ihmisten ja kissojen sekoitukset ovat hirvittävät ilmestykset ja niistä paistaa kömpelö digitaalisuus. Ihmiskasvot eivät ole täysin lukittuneita kissapäihin, vaan ihmispiirteet välillä leijuvat hieman pään edessä. Tämän lisäksi kissat aiheuttavat katsojalle todella epämiellyttävän tunteen liikehdinnällään ja katseillaan, jotka ovat hämmentävän himokkaita ja vietteleviä. Aivan kuin kaikilla hahmoilla olisi paha kiima-aika meneillään. Ja tämän pitäisi olla koko perheen leffa! Tanssikoreografiat ovat sentään tyylikkäät, mutta laulut eivät ole kaksisia ja ne jäävät nopeasti unholaan. Lähinnä ylipitkissä lauluissa vain esitellään hahmoja, joita ei lopulta käytetä mihinkään. Hahmot ovat läpikotaisin tylsiä ja yksiulotteisia, eivätkä heidän näyttelijänsäkään vakuuta. Judi Dench ja Ian McKellen saavat lähinnä nolostumaan, Idris Elba ei pääse hyödyntämään taitojaan laimean pahiksen osassa, ja James Corden ja Rebel Wilson lähinnä ärsyttävät. Uusi tulokas Francesca Hayward näyttää intoa projektia kohtaan, mutta hänen hahmonsa jää mitäänsanomattomaksi sivustakatsojaksi, jonka kehityskaari on kehnosti toteutettu. Tarinaa on tuskin lainkaan, eikä löyhä juonikuvio jellikki-kilpailusta jaksa kiinnostaa. On aivan käsittämätöntä, että kymmenen vuotta sitten todella hienon Kuninkaan puheen ohjaaja on lähtenyt näin hurjaan alamäkeen tasossa. Cats on ruma, kiusallinen, pitkästyttävä ja kaikin puolin erittäin kökkö raina. Suosittelen kaikkia pysymään tästä kaukana, mutta samalla olen sitä mieltä, että kaikkien pitäisi kokea tämä hirvitys. Mielenkiinnolla odotan, muodostuuko Catsille kulttimaine niin kamalana roskana, että jotkut rakastavat sitä juuri siksi. Kylläpä lähti tämä elokuvavuosi hyvin käyntiin...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Cats, 2019, Working Title Films, Amblin Entertainment, Perfect World Pictures, The Really Useful Group, Monumental Pictures
