Masters of the Universe (2026) - elokuva-arvostelu

MASTERS OF THE UNIVERSE

Ohjaus: Travis Knight

Näyttelijät: Nicholas Galitzine, Camila Mendes, Jared Leto, Idris Elba, Alison Brie, Kristen Wiig, James Purefoy, Charlotte Riley, Morena Baccarin, Jóhannes Haukur Jóhannesson, Christian Vunipola, Sasheer Zamata, Gary Martin, James Wilkinson, Hafþór Júlíus Björnsson, Kojo Attah, Tom Wilton, Jon Xue Zhang, Sam C. Wilson, Hung Dante Dong ja James Apps

Genre: fantasia, toiminta, seikkailu, scifi, komedia

Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 12

Masters of the Universe perustuu Mattelin leluihin ja niiden pohjalta tehtyyn piirrossarjaan He-Maniin (He-Man and the Masters of the Universe - 1983-1984). Lelujen pohjalta oli jo tehty animaatioelokuva The Secret of the Sword (1985), sekä näytelty elokuva Masters of the Universe (1987), mutta kun jälkimmäinen oli paha taloudellinen epäonnistuminen, koko brändi koki ikävän kolauksen. Vuonna 2007 John Woo yritti tehdä elokuvan aiheesta, mutta projekti ei edennyt. Vuonna 2009 Sony hankki elokuvaoikeudet Warner Brosilta, joka ei ollut saanut aikaiseksi leffaa. Käsikirjoitusta kävi työstämässä useampi henkilö ja ohjausvastuu siirtyili John Stevensonilta Jon M. Chulle, Jeff Wadlow'lle, McG:lle, David S. Goyerille ja Aaron ja Adam Neelle. Keväällä 2019 päärooliin He-Maniksi valittiin Noah Centineo, mutta hän jätti elokuvan kaksi vuotta myöhemmin. Vuonna 2022 Netflix hankki franchisen oikeudet ja ryhtyi työstämään näyteltyä leffaa parin animaatiosarjansa ohelle. Kyle Allen roolitettiin He-Maniksi ja hän ehti aloittaa tiukan treenin, ennen kuin Netflix perui elokuvan kesällä 2023. Alkuvuodesta 2024 Amazon MGM Studios ilmoitti hankkineensa oikeudet ja ryhtyneensä työstämään elokuvaa. Chris Butler viimeisteli lopullisen käsikirjoituksen, Travis Knight palkattiin ohjaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin tammikuussa 2025. Nyt Masters of the Universe on vihdoin saapunut elokuvateattereihin, sen jälkeen kun moni fani ehti jo ajatella, ettei leffa tulisi ikinä näkemään päivänvaloa. Itse katsoin joitain jaksoja He-Manista lapsena, mutten ollut koskaan erityisen innoissani franchisesta ja Dolph Lundgrenin tähdittämän kasarielokuvankin näin vasta tänä vuonna. Odotukseni uutta Masters of the Universea kohtaan eivät ole olleet korkeat, mutta kävin silti uteliaana katsomassa leffan heti sen ensi-iltapäivänä.

Kun prinssi Adam oli lapsi, hän joutui pakenemaan Maahan, universumin mahtavimmat voimat sisältävän miekan kanssa, pahan Skeletorin valloitettua hänen kotiplaneettansa Eternian. Aikuisena Adamin on saatava kadottamansa miekka takaisin, päästäkseen takaisin kotiinsa ja pelastaakseen Eternian Skeletorin kynsistä.

Usean mutkan kautta päärooliin Eternian prinssi Adamiksi, eli sankari He-Maniksi valittiin vastikään Lammasetsivissä (The Sheep Detectives - 2026) nähty Nicholas Galitzine. Kun Adam oli vielä lapsi, hänen kotiplaneettansa joutui häikäilemättömän julman Skeletorin (Jared Leto) ja tämän armeijan hyökkäyksen kohteeksi, minkä takia Adam lähetettiin piiloon Maa-planeetalle Skeletorin tavoitteleman voimamiekan kanssa. Galitzine tulkitsee hyvin hahmonsa kaksijakoisuutta, Adamin vartuttua kahden eri maailman poikana ja kun hänestä on tullut aikuinen mies, on hänen otettava itseään niskasta kiinni, pelastaakseen Eternian Skeletorilta. Adamin kasvutarina on kelvollisesti rakennettu ja Galitzine onnistuu olemaan uskottava niin aluksi pelokkaana Adamina kuin hissuksiin rohkaistuvana ja voimamiekan myötä suureksi sankariksi nousevana lihaksikkaana He-Manina. Oivallinen on myös Jared Leto, joka onnistuu tekemään Skeletorista niin päheän pahiksen kuin yllättävän koomisenkin hahmon, pitämällä silti tietyn kierouden koko ajan mukana.

     Elokuvassa nähdään myös James Purefoy ja Charlotte Riley Adamin vanhempina, eli Eternian kuningas Randorina ja kuningatar Marlenana, Idris Elba kuninkaankaartin päällikkönä Duncanina ja Camila Mendes hänen tyttärenään Teelana, Morena Baccarin pyhää Harmaakallon linnaa suojelevana Velhottarena, sekä Alison Brie Skeletoria uskollisesti seuraavana Evil-Lyninä. Lisäksi menossa ovat mukana monet muutkin tutut Masters of the Universe -hahmot, kuten taistelurobotti Roboto (äänenä Kristen Wiig) ja Adamin uskollinen tiikeriratsu Battle Cat (Tom Wilton), jotka jäivät Lundgrenin leffasta pois budjettisyistä. Sivunäyttelijätkin ovat pääasiassa vähintään kelvollisia rooleissaan, Elban ollessa vähemmän yllättäen näyttelijäkaartin karismaattisin esiintyjä Asemiehenä.

Masters of the Universe vuosimallia 2026 oli hitusen ristiriitainen elokuva, jonka parissa viihdyin kuitenkin suurimmaksi osaksi ajasta oikein hyvin, vaikka leffa onkin lähes kahden ja puolen tunnin kestossaan liian pitkäksi venytetty. Isoin ristiriitaisuuden aihe itselleni on elokuvan huumori. Leffa nojaa vahvasti komediaan, mutta vitsien taso heittelee villisti ääneen naurattavista hetkistä silmien pyörittelyä aiheuttaviin juttuihin. Välillä komediaosasto menee sieltä, mistä aita on matalin ja leffassa on etenkin ensimmäisen puoliskonsa aikana turhan paljon kompurointia ja naamalleen lässähdyksiä, sekä hetkiä, joissa katsojana ehtii luulla näkevänsä jotain vakavampaa tai eeppistä, mutta kohtaus muutetaankin vitsiksi. Osa vitseistä myös toistuu aivan liian monta kertaa, kuten läppä siitä, miksi Eternian hahmot ovat saaneet veikeät nimensä, kuten "Fisto", "Mekaneck" ja "Ram-Man".

Jos jostain kuitenkin pidin todella paljon, niin siitä, kuinka avoimesti ja lämpimästi elokuva syleilee Masters of the Universe -franchisea sen höpsömpienkin puolten kanssa. Olemme selvästi päässeet yli ajasta, jolloin sarjakuvien ja piirrossarjojen elokuva-adaptaatioiden piti olla mahdollisimman synkkiä ja totisia. Uusi leffa uskaltaa olla värikkyyttä pursuava seikkailuleffa, jonka hahmot näyttävät eläviltä leluilta ja joka tiedostaa, kuinka hupsuja juttuja brändi sisältää. Hymy nousee vähän väliä huulille ja veikkaisin monien kasarilasten pyyhkivän onnen kyyneliä teatterissa, kun pääsee vihdoin ja viimein näkemään (pääasiassa) lähdemateriaalilleen uskollista leffaa.

Elokuva pyrkii olemaan kuin lauantain lastenohjelmat näytellyssä muodossa ja siinä se onnistuu suurimmaksi osaksi oivallisesti. Vioistaan huolimatta Masters of the Universe on viihdyttävä paketti, joka tarjoaa parhaimmillaan hauskoja juttuja, mainion vauhdikasta toimintaa, sekä toisella puoliskollaan myös onneksi hieman painavampiakin hetkiä, kun leffa malttaa olla vääntämättä kaikkea vitsiksi. Kohtaus, jossa Adam muuttuu ensi kertaa He-Maniksi, nostattaa taatusti ihon kananlihalle monilla katsojilla, mutta mukana on myös hetki, jonka aikana saattaa huomata pyyhkivänsä kyyneltä poskeltaan. Seikkailun ohesta löytyy myös kelpo teemoja esimerkiksi maskuliinisuudesta ja sen monista eri puolista, Adamin pohtiessa, millaista miestä hänestä on odotettu koko hänen ikänsä.

Leffan ohjausvastuun sai lopulta Travis Knight, jolle leluihin ja piirrossarjoihin perustuvat elokuvat eivät ole mikään uusi juttu - olihan hän ohjannut aiemmin erittäin hyvän Transformers-leffa Bumblebeen (2018). Knightin työ Masters of the Universen parissa on epätasaisempaa, mutta lopputuloksesta näkyy aito palo ja into projektia kohtaan. Monen käsikirjoittajan työstä lopulta muovautunut teksti kaipaisi viilausta ja tiivistystä, mutta se tarjoaa tarpeeksi hyvät raamit lystikkäälle fantasiaseikkailulle, jolle näkisi ihan mielellään jatkoakin. En tosin tiedä, onko Masters of the Universelle sen vertaa kysyntää enää vuonna 2026, jotta elokuva voisi tienata tarpeeksi, että jatko-osalle näytettäisiin vihreää valoa - leffa kun vieläpä maksoi jopa noin 200 miljoonaa dollaria! Käytetyt taalat näkyvät kyllä leffasta ja Eternia tarjotaan visuaalisesti pääasiassa näyttävänä maailmana. Toisinaan on selvää, että näyttelijät patsastelevat pelkän taustakankaan edessä, mutta mukana on myös hienoja lavasteita ja vanhanaikaisesti asuin ja maskeerauksin toteutettuja hirviöitä. Leffa on myös osaavasti kuvattu, äänimaailma rymisee hyvin ja leffan parasta antia taitavat olla Daniel Pembertonin mukaansatempaavat musiikit, jotka jäävät nykypäivälle poikkeuksellisesti jopa päähän soimaan.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä mahdollista jatkoa pohjustavat kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Masters of the Universe, Yhdysvallat, 2026, Amazon MGM Studios, Escape Artists, Mattel Studios, Metro-Goldwyn-Mayer

Hijack, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

HIJACK - KAUSI 2

Luojat: George Kay ja Jim Field Smith

Näyttelijät: Idris Elba, Christian Näthe, Lisa Vicari, Clare-Hope Ashitey, Christiane Paul, Toby Jones, Albrecht Schuch, Dejan Bućin, Karima McAdams, Jasmine Bayes, Christine Adams, Ian Burfield, Christian Berkel, Asher Ali, Thomas Kitsche, Neil Maskell, Langston Uibel, Ellie McKay, Paddy Holland, Isobel Imade, Gretchen Mae Bean, Martin Oelbermann, Herbert Forthuber ja Jessica Hardwick

Genre: trilleri

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 42 minuuttia - 59 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 33 minuuttia

Ikäraja: 16

George Kayn ja Jim Field Smithin luoma jännärisarja Hijack nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä Apple TV:ssä kesäkuussa 2023, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2024 ja nyt Hijackin toinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun. Itse pidin sarjan avauskaudesta aika paljonkin ja olen positiivisin mielin odotellut sarjan jatkumista. Katsoinkin Hijackin uudet jaksot heti niiden julkaisupäivinä. 

Sam Nelson on matkalla Saksan pääkaupungissa Berliinissä, kun hänen metronsa kaapataan. Tämänkertaisessa kaappauksessa piilee kuitenkin jotain enemmän kuin aluksi voisi luulla...

Idris Elba palaa rooliinsa Sam Nelsoniksi, bisnesneuvottelijaksi, joka sai ykköskaudella pysäytettyä terroristit, jotka olivat vallanneet lentokoneen. Siinä, missä tosielämässä vastaavaan tilanteeseen tuskin päätyy toiste, Sam huomaa toki olevansa taas kerran rikollisten nappaamassa kulkuneuvossa, tällä kertaa kyse on tosin lentokoneen sijaan metrosta Saksassa. Elba on edelleen karismaattinen roolissaan, mutta Samin kohdalla on tehty tällä kaudella tönkköjä ratkaisuja, joille en oikein lämmennyt missään vaiheessa. 

     Tämän kauden sivuhahmoja ovat muun muassa metronkuljettaja Otto (Christian Näthe), muut matkustajat, kuten Mei (Jasmine Bayes), kestävän kehityksen konsultti Freddie (Albrecht Schuch), hoitaja Jess (Karima McAdams), vauvansa kanssa kulkeva Timo (Thomas Kitsche), opettaja Colin (Langston Uibel), tämän oppilaat George (Paddy Holland), Rebecca (Isobel Imade) ja Tania (Gretchen Mae Bean), sekä metroliikennettä valvova Clara (Lisa Vicari), Ison-Britannian tiedustelupalveluun kuuluva Faber (Toby Jones) ja Saksan liittovaltion poliisin, Bundespolizein päällikkö Winter (Christiane Paul). Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa vähintään passelisti, etenkin matkustajien esittäjät, jotka pääsevät tuomaan esille eri persoonia, jotka reagoivat hurjaan tilanteeseensa eri tavoin. Osa panikoi, osa onnistuu pysymään rauhallisena, osa tuo turvaa ja jotkut yrittävät leikkiä sankaria.

Mielsin Hijackin avauskauden oikein mainioksi jännitysnäytelmäksi. Mutta kuten usein käy jatko-osille, joissa sama hahmo ajautuu vastaavaan skenaarioon, ei Hijackin toinen tuotantokausi millään yltänyt edeltäjänsä tasolle. On kiva, että kyseessä ei ole tälläkin kertaa lentokone, vaan metro, mutta tämä tuo tavallaan oman mutkansa matkaan. Toisin kuin lentokone, joka on yläilmoissa, eristäen niin matkustajat, henkilökunnan kuin sieppaajat korkeuksiin, minne ei noin vain päästä, metron kohdalla sama homma ei ole mahdollista. Metro ei voi Berliinissä loputtomiin kaahata eteen- tai taaksepäin, kun joko edellä oleva tai perässä tuleva metro tulevat vastaan. Lisäksi metron kulku on helpompi estää kuin lentokoneen. Niinpä kausi joutuu keksimään aika väkinäisiä tapoja pitääkseen tilannetta käynnissä ja ennen kaikkea pitääkseen menon kiinnostavana. 

Siinä, missä avauskausi piti tehokkaasti otteessaan alusta loppuun, kakkoskaudella jännite alkaa rakoilla jo avausjakson jälkeen. Tekijät ovat yrittäneet tuoda omat koukkunsa tarinaan, mikä käy jo ilmi ykkösjakson lopusta, joka sen enempää spoilaamatta nykäisee varsin reippaasti mattoa katsojan jalkojen alta. Mutta minkään oikeasti shokeeraavan vedon sijaan tämä kikka tuntuu turhan epätoivoiselta "hähää, etpäs osannutkaan odottaa tätä!" -yritykseltä. Tämä toisaalta herättää kiinnostuksen nähdä, mihin suuntaan tarina tämän paljastuksen jälkeen etenee, mutta kuten jo totesin, tekijät eivät onnistu pitämään intensiteettiä yllä ja loppupeleissä mielsin Hijackin kakkoskauden aika yhdentekeväksi. Sääli, sillä ykköskausi oli niin toimiva paketti. Eipä minua siis juuri haittaisi, jos sarja päätetään lopettaa tähän.

Tuotantokauden ohjaajakaksikko Shaun James Grant ja ykköskaudelta palaava Jim Field Smith eivät saa pidettyä tiivistä tunnelmaa yllä yhtä onnistuneesti, mihin vaikuttaa voimakkaasti käsikirjoitustiimin heppoisempi työ. Teknisesti Hijackin kakkoskausi on kuitenkin pätevä, vaikka mukaan mahtuu joitain liian päivänselviä tietokonetehosteita, jotka eivät täysin vakuuta. Kausi on osaavasti kuvattu ja valaistu, lavasteet ovat hienot ja puvustus on oivallista. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Anne Nikitin säveltämät musiikit tunnelmoivat kelvollisesti taustalla. Pidin myös Shawn Lee's Ping Pong Orchestran Kiss the Sky -kappaleesta, joka soi kauden alkutekstien aikana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.3.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Hijack, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2023-, 60Forty Films, Green Door Pictures, Idiotlamp Productions

Arvostelu: Zootropolis - eläinten kaupunki 2 (Zootopia 2 - 2025)

ZOOTROPOLIS - ELÄINTEN KAUPUNKI 2

ZOOTOPIA 2

Ohjaus: Jared Bush ja Byron Howard

Pääosissa: Ginnifer Goodwin, Jason Bateman, Ke Huy Quan, Fortune Feimster, Andy Samberg, David Strathairn, Idris Elba, Patrick Warburton, Quinta Brunson, Nate Torrence, Shakira, Bonnie Hunt, Don Lake, Macaulay Culkin, Brenda Song, Maurice LaMarche, Leah Latham, Raymond S. Persi, Tommy Lister Jr., Danny Trejo, Jean Reno, John Leguizamo, Stephanie Beatriz, Wilmer Valderrama, Jenny Slate, Alan Tudyk, Josh Gad, Michael J. Fox, Auli'i Cravalho ja Dwayne Johnson

Genre: animaatio, seikkailu, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 7

Disneyn animaatioelokuva Zootropolis - eläinten kaupunki (Zootopia - 2016) oli jättimenestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Disney+ -palvelussa ilmestyneen lyhyen animaatiosarja Zootropolis+:n (Zootopia+ - 2022) lisäksi yhtiö ilmoitti vuonna 2023 varsinaisen jatko-osaelokuvan olevan työn alla. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Zootropolis - eläinten kaupunki 2 saapuu elokuvateattereihin. Itse pidän valtavasti ensimmäisestä Zootropolis-elokuvasta - se on jopa mielestäni Disneyn paras oma elokuva viimeiseltä kymmeneltä vuodelta. Olen odottanut jatko-osaa jännityksellä, toivoen sen olevan onnistunut, mutta peläten sen olevan väkisin rahan takia väännetty. Kävin katsomassa Zootropolis - eläinten kaupunki 2:n sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Poliisipari Judy Hopps ja Nick Wilde päätyvät uuden tutkimuksen äärelle, mihin liittyy koko Zootropoliksen historiaa mullistava salajuoni.

Pupu Judy Hopps (äänenä Ginnifer Goodwin) ja kettu Nick Wilde (Jason Bateman) tekevät paluun ja nyt kaksikko työskentelee yhdessä Zootropoliksen poliisivoimissa työparina. Paljastettuaan apulaispormestari Bellwetherin ilkikuriset aikomukset ja palautettuaan rauhan lihansyöjien ja kasvissyöjien välille, Judyä ja Nickiä juhlitaan sankareina. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun he päätyvät uuden tapauksen äärelle, millä on shokeeraavia vaikutuksia koko kaupunkiin. Judy ja Nick ovat toistamiseen erittäin mainiot hahmot ja näiden kahden hyvin erilaisen persoonan yhteistyötä - tai ainakin siihen pyrkimistä - on jälleen ilo seurata.

     Monet muutkin tutut hahmot, kuten poliisipäällikkö Bogo (Idris Elba), Flash-laiskiainen (Raymond S. Persi), laulajatähti Gazelle (Shakira) ja gangsteri Big (Maurice LaMarche) tekevät paluun - osa hieman tarpeettomasti - ja uusina hahmoina jatko-osassa esitellään muun muassa Zootropoliksen neljä vyöhykettä suunnitelleen Lynxleyn ilvessuvun jäsenet, isä Milton (David Strathairn) ja lapset Pawbert (Andy Samberg), Cattrick (Macaulay Culkin) ja Kitty (Brenda Song), Zootropoliksen uusi pormestari Brian Winddancer (Patrick Warburton), salaliittoteoreetikko Nibbles Maplestick (Fortune Feimster) ja käärme Gary (Ke Huy Quan). Uudet hahmot ovat kiinnostavia tyyppejä, etenkin Gary, jonka ympärille uusi tutkimustapaus muodostuu. Nibbles taas on uusista hahmoista hupaisin.

Etukäteen vain yhdeltä Disneyn eläinanimaatiolta muiden joukossa vaikuttanut Zootropolis - eläinten kaupunki oli ällistyttävä ja yllättävänkin syvällinen tarina ennakkoluuloista, rasismista, seksismistä ja korruptiosta. Elokuva tuntui enemmän Pixarin työltä; niin vakuuttava se oli siinä kohtaa Disneyn muihin aikalaisiin tuotantoihin verrattuna. Paineet jatko-osaa kohtaan olivat siis korkeat ja vaikkei Zootropolis - eläinten kaupunki 2 olekaan edeltäjänsä veroinen napakymppi, on se loistokas uusi seikkailu tässä mielikuvituksellisessa eläinmaailmassa. Jo ykkösosassa eri ilmastovyöhykkeistä koostuva Zootropolis kiehtoi ja se on selvästi huomattu, sillä eri alueita esitellään enemmän ja ne liittyvät tarinaan huomattavasti merkittävämmin. Voisi jopa sanoa, että jos ensimmäinen elokuva kertoi tavallaan Zootropoliksen kansalaisista, jatko-osa kertoo nimenomaan itse kaupungista.

Kyseessä on tälläkin kertaa erittäin mukaansatempaava ja viihdyttävä leffa, jonka aikana pääsee nauramaan useasti, jännittämäänkin hieman ja kenties jopa pyyhkimään kyyneliä silmäkulmista. Varttia vaille parin tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, sillä nämä hahmot, sekä tämä maailma ja kertomus ovat niin oivalliset. Ykkösosan tapaan leffassa myös riittää valtavasti bongailtavaa ja se on täynnä viittauksia niin muihin Disneyn animaatioihin kuin pariin todella yllättäväänkin elokuvaan. Nämä tuovat lisäherkkua erityisesti aikuiskatsojille, mitä tekevät myös elokuvan teemat. Ihan ykkösosan syvällisyyksiin ei päästä, mutta aihepiirit erilaisuudesta ja siihen liittyvistä ennakkoluuloista, sekä niistä yli pääsemisestä ovat läsnä ja aina yhtä tärkeitä ja ajankohtaisia.

Visuaalisesti Zootropolis - eläinten kaupunki 2 on puhdasta silmäkarkkia. Disneyn animaattorit tuntuvat joka vuosi ylittävän itsensä - niin häikäisevän yksityiskohtaisesti tämä eläinmaailma on loihdittu. Kaikki paikat ovat täynnä elämää ja taustoille on taatusti piiloteltu niin paljon lisävitsejä, että monet niistä hoksaa vasta useamman katselukerran jälkeen. Hahmot liikkuvat sulavasti ja elokuva on myös ihastuttavan värikäs. Äänimaailma on kanssa taitavasti rakennettu Michael Giacchinon leikkisiä musiikkeja myöten.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä mahdollista kolmatta elokuvaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Zootopia 2, 2025, Walt Disney Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Sonic the Hedgehog 3 (2024)

SONIC THE HEDGEHOG 3

Ohjaus: Jeff Fowler

Pääosissa: Ben Schwartz, Jim Carrey, Idris Elba, Colleen O'Shaughnessey, Keanu Reeves, James Marsden, Tika Sumpter, Krysten Ritter, Tom Butler, Shemar Moore, Natasha Rothwell, Lee Madjoub, Alyla Browne ja Adam Pally

Genre: seikkailu, toiminta, komedia

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 7

Segan hittipeleihin perustuva elokuva Sonic the Movie (Sonic the Hedgehog - 2020) oli fanien kehuma taloudellinen hitti, joten jatkoa oli luvassa. Sonic the Movie 2 (Sonic the Hedgehog 2 - 2022) oli vielä isompi menestys, joten kolmannen elokuvan teko käynnistyi heti. Kuvaukset alkoivat heinäkuussa 2023 ja nyt Sonic the Hedgehog 3 saapuu elokuvateattereihin. Omasta mielestäni kaksi ensimmäistä elokuvaa olivat kelvollisia, mutta en voinut sietää tässä välissä ilmestynyttä Knuckles-televisiosarjaa (2024). Odotukseni kolmatta elokuvaa kohtaan eivät olleet korkeat, mutta kävin silti ihan positiivisin mielin katsomassa Sonic the Hedgehog 3:n sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Sonicin, Tailsin ja Knucklesin täytyy tehdä yhteistyötä entisen vihamiehensä Eggmanin kanssa, pysäyttääkseen 50 vuoden horroksestaan heränneen, kostoa janoavan Shadow'n.

Aiemmista Sonic-elokuvista tutut hahmot tekevät paluun, lähtien tietty itse sinisestä vauhtisiili Sonicista (äänenä Ben Schwartz), joka tasapainottelee jälleen hauskan ja ärsyttävän välillä. Jatkuvasti vitsailevasta Sonicista saadaan onneksi leffan loppua kohti kaivettua hieman syvyyttäkin. Sonicin ei tarvitse toimia enää yksin, vaan hänen rinnallaan kulkevat toistamiseen lentävä tekniikkavelho Tails (Colleen O'Shaughnessey), sekä tällä kertaa myös äksy ja nyrkkejään heilutteleva Knuckles (Idris Elba), eikä pidä toki unohtaa ihmishahmoja, James Marsdenin näyttelemää Tomia ja Tika Sumpterin esittämää Maddieta, jotka toimivat kummallisten olioiden huoltajina. Myös Jim Carrey saatiin takaisin rooliinsa tohtori Ivo "Eggman" Robotnikiksi, siitäkin huolimatta, että Carrey ilmaisi kakkosleffan jälkeen jäävän eläkkeelle näyttelemisestä. Tällä kertaa Carrey nähdään tuplaroolissa, sillä hän esittää myös Eggmanin isoisää, Gerald Robotnikia, joka on vähintään yhtä mielipuolinen tiedemies kuin lapsenlapsensa. Aiemmin hupaisa Carrey lipsahtaa harmillisesti tällä kertaa ärsyttävyyden ja myötähäpeän puolelle, mitä ei auta, että hän näyttelee kahta hyvin samankaltaista hahmoa.

     Vastaansa hahmot saavat mustan, kaaosenergialla ladatun siilin Shadow'n (Keanu Reeves), kuten kakkosleffan lopputekstien aikana vihjailtiinkin. Shadow on kirkkaasti parasta elokuvassa ja on hienoa, että leffa ei väännä myös tätä hahmoa puhtaaksi vitsiksi. Hahmon taustatarina on onnistuneen traaginen ja katsoja voi ymmärtää raivon, mikä puskee Shadow'ta eteenpäin. Reeves on nappivalinta hahmon ääneksi.

Sonic the Hedgehog 3 jatkaa mallikkaasti kahden ensimmäisen elokuvan kelpo linjalla, saaden antamaan anteeksi pöyristyttävän surkean Knuckles-sarjan. Jos pidit edellisistä leffoista, pidät takuulla tästäkin, mutta jos et välittänyt aiemmista, ei tämä elokuva voita sinua puolelleen. Eipä tämäkään Sonic-leffa erityisen ihmeellinen elokuvana ole, mutta epätasaisenakin paketti viihdyttää pääasiassa mukavasti. Etenkin Sonicin ja Shadow'n kohtaamiset ovat mainiot, kuten trailereissakin mainostettu takaa-ajokohtaus Tokiossa, Akira-animea (アキラ - 1988) mukailevien moottoripyöräotosten kera. Shadow'n menneisyyteen pureutuvat takaumat ovat myös kiinnostavaa seurattavaa. Tapa, jolla hahmoa käsitellään, tuskin tuottaa faneille pettymystä.

Siinä, missä toimintakohtaukset toimivat ja Shadow'n takaumat olivat jopa hitusen liikuttavia, pakollinen ja överiksi vedetty huumoripuoli jätti kuitenkin minut pääasiassa kylmäksi ja useat vitsit aiheuttivat lähinnä myötähäpeää naurujen sijaan. Parit ihan hauskat heitot mahtuu sekaan, mutta etenkin Carreyn koheltaminen oli mielestäni todella vaivaannuttavaa. Useat kohtaukset rakentuvat täysin kahden tohtori Robotnikin välille ja jossain kohtaa jopa toivoin, että olisin voinut kelata vaikkapa kiusallisen tanssinumeron yli ja siirtyä takaisin Sonicin, Shadow'n ja muiden pariin.

Jeff Fowler jatkaa edelleen ohjaajan penkillä. Fowler työskenteli parikymmentä vuotta sitten Shadow the Hedgehog -videopelin (2005) parissa, mikä selittää sen, miksi hän on hoitanut kaiken Shadow'iin liittyvän niin onnistuneesti. Fowler kuitenkin kokee vaikeuksia tasapainotella vakavien ja hupsujen juttujen välillä, jolloin katsojaa heitellään välillä varsin armottomasti tunnetilasta toiseen. Sonic the Hedgehog 3 on kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat oivat, puvustus menevää ja Robotnikien maskeeraukset veikeät. Tietokonetehosteet näyttävät pääasiassa hyviltä ja äänimaailmakin on onnistuneesti rakennettu Tom Holkenborgin säveltämiä musiikkeja myöten. Musiikeista löytyy faneille bongailtavaa läpi leffan.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet, jatko-osaa pohjustavat kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sonic the Hedgehog 3, 2024, Paramount Pictures, Sega Sammy Group, Original Film, Marza Animation Planet, Blur Studio

Arvostelu: Extraction 2 (2023)

EXTRACTION 2

Ohjaus: Sam Hargrave

Pääosissa: Chris Hemsworth, Golshifteh Farahani, Adam Bessa, Tinatin Dalakishvili, Andro Japaridze, Tornike Gogrichiani, Miriam Kovziashvili, Marta Kovziashvili, Tornike Bziava, Olga Kurylenko ja Idris Elba

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia

Ikäraja: 16

Ciudad-sarjakuvaan (2014) perustuva toimintaelokuva Extraction nousi todella suosituksi, kun se julkaistiin Netflixissä keväällä 2020. Elokuvalle ryhdyttiin välittömästi työstämään jatkoa ja kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2021, koronaviruspandemian viivästettyä tuotannon alkua parilla kuukaudella. Nyt Extraction 2 on saapunut Netflixin valikoimaan ja itse en pahemmin odottanut elokuvan näkemistä. Ensimmäinen osa oli mielestäni ihan pätevästi tehtyä toimintaa, jonka tarina kuitenkin unohtui aika lailla välittömästi. Katsoinkin Extraction 2:n, kun se oli jo ollut Netflixissä jonkin aikaa.

Hädin tuskin Bangladeshistä hengissä selvinnyt Tyler Rake aikoo jäädä eläkkeelle palkkasoturihommista, kun hän saa uuden työtehtävän. Hänen täytyy tunkeutua georgialaiseen vankilaan ja hakea sieltä ex-vaimonsa siskon ja tämän lapset.

Chris Hemsworth palaa rooliinsa palkkasoturi Tyler Rakeksi, joka vaikutti kuolleen ensimmäisen Extraction-elokuvan lopussa, mutta kun joku hoksasi, että tästä hommastahan saisi lypsettyä enemmän rahaa, päätettiin viime minuutille kirjoittaa kohtaus, joka vihjaili hahmon sittenkin selvinneen. Ja totta tosiaan Tyler selvisi vammoistaan kuin ihmeen kaupalla ja hän päättääkin lopettaa vaaralliset hommansa, keskittyäkseen rauhallisempaan elämään. Mutta eihän sellaisesta saisi kiinnostavaa elokuvaa aikaiseksi, joten eipä aikaakaan, kun Tyler jo hoksaa olevansa keskellä uutta tehtävää. Hemsworthista löytyy edelleen väkevää karismaa ja hän kannattelee elokuvaa taitavasti harteillaan.

     Paluun ensimmäisestä elokuvasta tekevät myös Golshifteh Farahani ja Adam Bessa Tyleriä auttavina palkkasoturisisaruksina Nikinä ja Yazina, kun taas uusina hahmoina esitellään Tylerin ex-vaimon sisko Ketevan (Tinatin Dalakishvili) ja hänen lapsensa Sandro (Andro Japaridze) ja Nina (Miriam ja Marta Kovziashvili), jotka Tylerin täytyy käydä noutamassa, sekä Ketevanin mies, nagazi-rikollisryhmää veljensä Zurabin (Tornike Gogrichiani) kanssa johtava Davit (Tornike Bziava). Näyttelijät ovat vähintään kelvollisia rooleissaan, mutta eipä yhdenkään hahmo erityisemmin vakuuta. Sandro-pojalle on kirjoitettu ristiriitaa siitä, haluaako hän seurata rikollisen isänsä jalanjäljissä, vai kulkea äitinsä osoittamaa lainkuuliaista polkua. Lopputuloksena on lähinnä ärsyttävä nulikka, jonka kohtalosta ei lopulta jaksa kiinnostua.

Vastoin kaikkia odotuksiani Extraction 2 osoittautui yllättävänkin viihdyttäväksi toimintapläjäykseksi, joka peittoaa helposti ykkösosan... ainakin siltä osin, mitä ykkösleffasta enää edes muistan. Tarinaltaan jatko-osakaan ei tarjoa mitään mullistavaa ja tuskin siitä enää muistaa paljoa siinä kohtaa, kun jo ilmoitettu kolmososa saapuu Netflixiin. Tyleriä lukuun ottamatta hahmojen kohtalot ovat aika yhdentekeviä, eikä erityistä jännitettäkään pääse syntymään - ei edes Tylerin ympärille, sillä ykkösosan huijaukselta tuntuva päätös herättää fiiliksen, ettei mikään voi tätä miestä tappaa.

Mutta ai että, kun tämänkertainen operaatio alkaa ja homma pääsee valloilleen, niin onpahan meno komeaa! Kun Tyler saapuu vankilaan ja ottaa perheen sellistä mukaansa, pako esitetään hengästyttävän huikealla, yli kahdenkymmenen minuutin mittaisella yhdeksi pitkäksi otokseksi huijatulla kuvalla. Kamera kiertää "yhtäjaksoisesti" hahmojen ympärillä, kun nämä taistelevat tietään ulos vankilasta, mihin kuuluu niin kipittämistä pitkin tunneleita, tylyjä turpaanvetoja, suurta joukkotaistelua pihalla, autotakaa-ajoa, junataistelua ja helikopterien ammuskelua. Toimintaelokuvien saralla tämä vuosi on tarjonnut parempia kokonaisuuksia esimerkiksi kotimaisen Sisun (2022) muodossa, mutta yksittäisenä toimintakohtauksena Extraction 2 jää odottamaan haastajaa. Koska tämä pitkä osio nähdään jo ensimmäisen kolmanneksen aikana, pelkäsin leffan ampuneen parhaat kutinsa liian aikaisin, mutta onneksi elokuva jaksaa viihdyttää loppuun asti. Taistelut eivät liikaa kierrätä itseään ja niissä keksitään jatkuvasti luovia keinoja pistää porukkaa hengiltä. Jos toimintakohtaukset eivät olisi näin pirun tyylikkäästi toteutettuja, Extraction 2:sta ei paljoa jäisi käteen.

Elokuvan ohjauksesta vastaa ykkösosan tapaan Sam Hargrave, jolle ensimmäinen Extraction tuntuu tässä kohtaa lähinnä harjoitustyöltä. Samalla lailla kuin John Wick -leffoissa (2014-) huomaa ohjaaja Chad Stahelsekin stunt-taustan, myös Hargraven kohdalla aiemmat stunt-kokemukset pääsevät esille. Hargraven ohjauksessa toiminta on näyttävää ja oivan rujoa, eikä veressä säästellä. Joe Russon käsikirjoitus on aika mitäänsanomaton, mutta se antaa hyvät raamit Hargravelle toteuttaa lahjojaan. Extraction 2 on myös todella hyvin kuvattu ja taitavasti leikattu. Oikeastaan vain harjaantuneet katsojat bongaavat piiloleikkaukset pitkän vankilataistelun keskeltä ja silloinkin homma vie niin mukanaan, ettei niitä edes halua etsimällä etsiä. Lavasteet ovat mainiot, asut toimivat ja maskeeraukset äityvät yhä vain rajummiksi. Erikoistehosteiden taso kuitenkin ailahtelee ja jotkut digiräjähdykset pistävät silmään viimeistelemättömyydellään muuten päheän menon keskellä. Äänimaailma jytisee väkevästi ja Henry Jackmanin ja Alex Belcherin musiikit säestävät menoa kelvollisesti, joskin melodiat ja jumputukset eivät jää mitenkään mieleen.

Yhteenveto: Extraction 2 on yllättäen edeltäjäänsä parempi ja viihdyttävämpi toimintaelokuva. Tarina on tälläkin kertaa varsin yhdentekevä, eivätkä hahmojen kohtalot jaksa pahemmin kiinnostaa. Edes päähenkilö Tyler Raken ympärille ei muodostu erityistä jännitettä, edellisleffan huijauslopun viestiessä, ettei tätä miestä voi saada hengiltä. Käsikirjoitus antaa kuitenkin tekijöille kelpo raamit tarjota todella päräyttäviä toimintakohtauksia. 20-minuuttinen, yhdeksi pitkäksi otokseksi naamioitu vankilapako on ällistyttävän hengästyttävää seurattavaa, esitellen toinen toistaan hurjempaa menoa. Vaikka osio onkin elokuvan parasta antia, filmi jaksaa viihdyttää loppuun asti, antaen katsojalle pari muutakin tyylikkään onnistunutta mähinää. Stunt-taustainen Sam Hargrave esittelee lahjojaan genren saralla. Chris Hemsworth on toistamiseen hyvässä iskussa pääroolissa ja muutkin näyttelijät ovat vähintään ihan hyviä rooleissaan. Jos pidit ensimmäisestä Extractionista ja fanitat ylipäätään toimintaleffoja, kannattaa Extraction 2 ehdottomasti katsoa. Kolmososasta ilmoitettiin heti kakkosen ilmestyttyä ja elokuva jättääkin homman hieman jännään paikkaan, joten odotan ihan positiivisin mielin, mitä seuraavaksi onkaan luvassa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.6.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Extraction 2, 2023, Netflix, AGBO, Filmhaus Films, Stillking Films, Wild State, T.G.I.M. Films

Arvostelu: 28 viikkoa myöhemmin (28 Weeks Later - 2007)

28 VIIKKOA MYÖHEMMIN

28 WEEKS LATER

Ohjaus: Juan Carlos Fresnadillo
Pääosissa: Robert Carlyle, Rose Byrne, Jeremy Renner, Imogen Poots, Mackintosh Muggleton, Harold Perrineau, Catherine McCormack ja Idris Elba
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 18

Danny Boylen kauhuelokuva 28 päivää myöhemmin (28 Days Later - 2002) oli kriitikoiden ja genrefanien kehuma menestys, joten Boyle alkoi pian suunnittelemaan sille jatkoa. Vuonna 2005 Boyle päätti kuitenkin luopua ohjaajan hommasta, tehdäkseen scifielokuvan Sunshine (2007) ja hänet korvattiin Juan Carlos Fresnadillolla. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2006 ja 28 viikkoa myöhemmin sai ensi-iltansa toukokuussa 2007. Elokuva menestyi hyvin ja kriitikot pitivät siitä, vaikkei se saanut yhtä lämmintä vastaanottoa kuin edeltäjänsä. Itse en ollut aiemmin nähnyt 28 viikkoa myöhemmin, ainoastaan ensimmäisen elokuvan joitain vuosia sitten. Kun 28 päivää myöhemmin täytti viime syksynä 20 vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla leffan uudestaan ja arvostelemalla sen. Samalla päätin tehdä saman myös jatko-osalle ja nyt kun on kulunut 28 viikkoa ensimmäisen osan arvostelusta, on aika ottaa käsittelyyn 28 viikkoa myöhemmin.

On kulunut 28 viikkoa siitä, kun kaamea virus muutti suuren osan Ison-Britannian asukkaista verenhimoisiksi raivohulluiksi. Ensimmäiset ihmiset muuttavat takaisin Lontooseen, kun armeija on saanut tapettua kaikki viruksen kantajat... tai niin he luulevat ja pian on taas helvetti irti.

28 viikkoa myöhemmin ei kerro enää ensimmäisen elokuvan selviytyjähahmoista, Jimistä (Cillian Murphy), Selenasta (Naomie Harris) ja Hannahista (Megan Burns), vaan leffassa pistetään uusi joukko ihmisiä kohtaamaan nämä zombimaiset ihmishirviöt. Robert Carlyle näyttelee Donia, joka on onnistunut pysymään piilossa ja elossa viruksen levitessä, ja joka pääsee vihdoin lastensa Tammyn (Imogen Poots) ja Andyn (Mackintosh Muggleton) luokse, kun nämä saapuvat ensimmäisten joukossa Lontooseen. Jeremy Renner taas esittää tarkka-ampuja Doylea, joka yhdessä helikopterilentäjä Flynnin (Harold Perrineau) kanssa yrittää valvoa, että Lontoo pysyy turvassa. Rose Byrne nähdään sairaanhoitaja Scarletina, Idris Elban näytellessä armeijan kenraali Stonea. Näyttelijäkaarti tekee hyvää työtä rooleissaan, joskin karismaattinen Elba valuu täysin hukkaan muutaman minuutin ruutuajallaan. Carlyle on pätevä perheenisänä ja Poots ja Muggleton sopivat sisaruksiksi, joiden haluaa nähdä selviävän, kun virus lähtee leviämään uudestaan. Renner, Perrineau ja Byrne ovat myös mainiot osissaan. Etenkin Renner istuu erinomaisesti soturiksi, jolla on erittäin hyvä sihti - onhan hän parhaiten tunnettu Marvelin elokuvauniversumin Hawkeye-jousiampujasankarina.

Pelkäsin etukäteen, että todella mainion 28 päivää myöhemmin -elokuvan jälkeen 28 viikkoa myöhemmin vajoaisi perinteiseen kauhujatko-osien tapaan huomattavasti heikompaan päätyyn, mutta elokuva osoittautui positiiviseksi yllätykseksi. Ei leffa tavoita ensimmäisen elokuvan vaikuttavuuksia, mutta se toimii silti varsin pätevänä jatkokertomuksena. Näin korona-ajan jälkeen elokuvan alkupäässä häiritsee lähinnä, kuinka kaikki ovat jo parinkymmenen viikon jälkeen varmoja, että virus on saatu täysin kuriin - etenkin kun kyse on vielä tällaisista ihmislihaa janoavista monstereista. Siitä huolimatta jatko-osa nappaa oivallisesti mukaansa.

Alkupää elokuvasta kulutetaan lähinnä sen odotteluun, milloin virus lähtee taas tosissaan liikkeelle, mutta kun se vihdoin tapahtuu, on loppuleffa onnistuneen jännittävää kyytiä. Tunnelma tiivistyy kaiken aikaa ja pimeässä metrotunnelissa tapahtuvasta loppuhuipennuksesta on saatu aikaiseksi hyvinkin intensiivinen. Pitkin elokuvaa jännitettä rakennetaan eri keinoin ja alkuperäisestä filmistä tuttu pakokauhun ja kaoottisuuden tunne on saatu luotua uudestaan ja nostettua monta astetta korkeammaksi. Budjettia on selvästi ollut enemmän, mikä johtaa paikoin näyttävämpiin lopputuloksiin, mutta samalla ensimmäisen leffan pienimuotoisuutta ja todellista rosoisuutta jää kaipaamaan. Jos jotain elokuva onnistuu kuitenkin tarjoamaan, niin yhden siisteimmistä zombitapoista, jonka olen koskaan nähnyt!

Danny Boyle päätti tosiaan siirtyä muihin ohjausprojekteihin, joten hänen sijaan 28 viikkoa myöhemmin ohjauksesta vastaa espanjalainen Juan Carlos Fresnadillo. Fresnadillo kopioi paljon Boylen tyyliä edellisestä leffasta, saadakseen jatko-osan tuntumaan selkeästi yhtenäiseltä jatkumolta. Vaikka kopiointi onkin taidokasta ja Fresnadillo hyödyntää oivallisesti samanlaisia kikkailuja muun muassa suttuisten hidastusten kautta, on se silti lopulta liiankin selvää kopioimista ja jäin kaipaamaan todellisen Boylen kädenjälkeä. Siitä huolimatta Fresnadillo suoriutuu hommastaan sujuvasti. Tyylittelevän kuvauksen lisäksi leffa on myös pätevästi leikattu. Mukana on niin hyvää valaisua kuin lavasteita, asuja ja rajuja maskeerauksia. Äänimaailma vain lisää karmivuutta, oli kyse sitten hiljaisista tai kovista äänitehosteista tai John Murphyn tunnelmoivista musiikeista.

Yhteenveto: 28 viikkoa myöhemmin on oivallinen jatko-osa erittäin mainiolle kauhuelokuvalle. Se käynnistelee menoaan hiljalleen, mutta kun se pääsee vauhtiin, on loppuleffa tehokkaan jännittävä ja parhaimmillaan jopa hyvinkin intensiivinen. Mukana on useita karmivia kohtaamisia tartunnan saaneiden kanssa ja zombifaneille elokuva tarjoaakin pätevää viihdettä. Elokuvaa on selvästi tehty isommalla rahalla ja vaikka meno onkin toisaalta komeampaa kuin viimeksi, ykkösleffan tiettyä pienimuotoisuutta jää kaipaamaan. Ohjaaja Juan Carlos Fresnadillo kopioi parhaansa mukaan edeltäjäänsä Danny Boylea, mutta lopputulos tuntuu ajoittain liikaakin kopioimiselta, eikä Fresnadillo oikein löydä omaa tyyliään. Näyttelijät suoriutuvat osistaan hyvin. Jos pidit 28 päivää myöhemmin -elokuvasta, kannattaa 28 viikkoa myöhemminkin katsoa. Danny Boyle ja Cillian Murphy ovat viime aikoina vihjailleet jälleen, että vuosien ajan huhuttu kolmas osa voisi vihdoin ja viimein olla tulossa ja itse ainakin ottaisin sen ilomielin vastaan - joskin tässä kohtaa "28 kuukautta myöhemmin" sijaan kolmatta elokuvaa voisi melkeinpä jo kutsua nimellä "28 vuotta myöhemmin".

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.11.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
28 Weeks Later, 2007, Fox Atomic, DNA Films, UK Film Council, Figment Films, Sogecine, Koan Films

Arvostelu: Kolmen tuhannen vuoden kaipuu (Three Thousand Years of Longing - 2022)

KOLMEN TUHANNEN VUODEN KAIPUU

THREE THOUSAND YEARS OF LONGING

Ohjaus: George Miller

Pääosissa: Tilda Swinton, Idris Elba, Aamito Lagum, Nicolas Mouawad, Ece Yüksel, Matteo Bocelli, Lachy Hulme, Megan Gale, Ogulcan Arman Uslu, Jack Braddy, Anna Adams, Burcu Gölgedar ja David Collins

Genre: fantasia, draama, romantiikka

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 12

Three Thousand Years of Longing, eli suomalaisittain Kolmen tuhannen vuoden kaipuu perustuu A. S. Byattin novelliin The Djinn in the Nightingale's Eye vuodelta 1994. George Miller kiinnostui Byattin tekstistä ja päätti tehdä siitä elokuvasovituksen. Kuvausten oli tarkoitus alkaa alkuvuodesta 2020, mutta koronaviruspandemian takia niitä jouduttiin siirtämään. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin saman vuoden marraskuussa ja nyt Kolmen tuhannen vuoden kaipuu saapuu Suomenkin elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Millerin tekevän uutta elokuvaa ja kun näin leffan erikoiselta vaikuttavan trailerin. Kävin positiivisin mielin katsomassa Kolmen tuhannen vuoden kaipuun sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Tutkija Alithea Binnie on luentomatkalla Istanbulissa, Turkissa, kun hän löytää pienestä puodista tyylikkään lampun. Hotellihuoneessaan hän vapauttaa lampun sisältä hengen, jinnin, joka suo vapauttajalleen kolme toivomusta.

Tilda Swinton näyttelee Alithea Binnietä, tutkijaa, joka ei usko satujen ja myyttien olevan tosijuttuja, vaan ainoastaan ihmisten yritystä selittää asioita, joita he eivät aikoinaan ennen tiedettä ymmärtäneet. Alithea on luennoimassa asian tiimoilta Istanbulissa, kun hän löytää kauniin lampun, jonka hän päättää ostaa. Hotellissa hän kuitenkin huomaa, että hänen matkamuistonsa pitää sisällään ehdan lampunhengen, jinnin, jota näyttelee Idris Elba. Tuttuun tapaan lampunhenki suo vapauttajalleen kolme toivomusta, mutta niitä ennen jinni päättää kertoa kolmen vuosituhannen vankeudestaan ja kaipuustaan, sekä aiemmista löytäjistään, jotta Alithea ymmärtäisi toivomustensa merkityksen ja vakavuuden. Swinton ja Elba ovat kummatkin tuttuun tapaansa erinomaisia rooleissaan. Swinton tulkitsee hyvin skeptistä tutkijaa, jonka uskomuksia koetellaan, kun hän kohtaa jinnin. Elba vakuuttaa ikiaikaisena olentona, joka on seurannut ihmiskunnan toimia alkuajoista lähtien.

     Jinnin kertomuksissa vuosituhansien varrelta nähdään mm. Aamito Lagum Saban kuningattarena ja Nicolas Mouawad kuningas Salomonina, Ece Yüksel Gultenina, joka on rakastunut Matteo Bocellin esittämään prinssi Mustafaan, Ogulcan Arman Uslu ja Jack Braddy prinssiveljeksinä Muradina ja Ibrahimina, sekä Burcu Gölgedar hyväksikäytettynä Zefirinä, joka rakastui jinniin. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan hyvin. Erityisesti Uslu omaa hyvän presenssin, tarjoamalla paljon pelkillä tuimilla katseillaan valloittajaprinssi Muradina.

En ihmettele, että Kolmen tuhannen vuoden kaipuu on saanut todella ristiriitaisen vastaanoton, eikä se ole löytänyt yleisöä, osoittauduttuaan todella ikäväksi taloudelliseksi flopiksi. Tällaista aikuisten satutuokiota ei ole erityisen helppoa myydä massayleisölle, eikä kummallisesti rakennettu, monikerroksinen ja metaforinen leffa iske moniin. Itse pidin Kolmen tuhannen vuoden kaipuusta, paikoitellen aika paljonkin, vaikka kokonaisuutena elokuva onkin hitusen epätasainen. Filmin lopetus tuntuu hieman itseään hakevalta, aivan kuin George Miller ei olisi tiennyt, kuinka viedä elokuvansa päätökseen. Jos sinulla on ongelma Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluun (The Lord of the Rings: The Return of the King - 2003) "monen lopetuksen" kanssa, luultavasti turhaudut tämän elokuvan jatkuvaan tunteeseen, että nyt leffa päättyy... vaan eipäs päätykään!

Hieman kömpelöä finaalia lukuun ottamatta Kolmen tuhannen vuoden kaipuu on parhaimmillaan vangitseva ja kiehtova, jopa kauniskin teos. Jinnin erilaisiin kertomuksiin uppoutuu täysin ja vajaan parin tunnin ajan katsojasta tuntuu kuin hänet todella kuljetettaisiin erilaisiin maailmoihin ja aikoihin. Tästä lampunhengen satutuokiosta on saatu onnistuneen lumoava ja mystinen, ja jinnin tarinoita voisi helposti jäädä kuuntelemaan pidemmäksikin aikaa. Kunnon satujen tapaan jokainen tarina sisältää tietty opetuksia ja pohdintoja. Leffan alussa nähdyn Alithean luennon jälkeen katsoja pohtii, voivatko hengen jutut olla tosia, vai ovatko ne hänellekin pelkkiä satuja, jotka käsittelevät todellisia juttuja fantasiamaisin vertauskuvin? Elokuvassa myös pohdiskellaan ihmisten tarvetta tarinointiin. Jääkö meistä mitään, jos emme kerro tarinoita ja kirjoita niitä ylös? Onko ihmiselämällä merkitystä, jos siitä ei jää jälkeä uusille sukupolville? Tulemmeko mekin nyt elossa olevat joskus olemaan kaukaisessa tulevaisuudessa pelkkää satua ihmisille?

George Miller on kyllä erikoinen elokuvantekijä. Hänen filmografiastaan löytyy tunnetusti toimintatykitykset Mad Maxit (1979-), mutta myös lastenleffoja, kuten Babe suurkaupungissa (Babe: Pig in the City - 1998) ja Happy Feet (2006). Kolmen tuhannen vuoden kaipuussa Miller tekee kenties vaikeimman elokuvansa ja hoitaa hommansa hyvin niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana, yhdessä Augusta Coren kanssa, vaikkei kaksikko saakaan vietyä tarinaa toivotun tyylikkäästi maaliinsa. Elokuva on kuvattu erittäin hyvin ja siitä löytyy upeita lavasteita, hienoja asuja ja oivia maskeerauksia. Harmillisesti leffan erikoistehosteet eivät ihan vakuuta ja joistakin otoksista paistaa liikaa läpi digitaalisuus. Äänimaailma on kuitenkin mainiosti rakennettu Tom Holkenborgin tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Kolmen tuhannen vuoden kaipuu on oikein mainio aikuisille suunnattu satuelokuva, jota on kuitenkin vaikea suositella kenellekään. Voinkin oikeastaan vain suositella rohkeasti kokeilemaan, josko tämä tarinatuokio iskee. Jinnin kertomukset ovat onnistuneen koukuttavia ja kiehtovia. Niistä löytyy mystisyyttä ja kauneutta kuin kauheuksiakin ja toki myös opetuksia. Tarinoiden kautta leffa tarjoaa oivaa pohdintaa tarinoiden merkityksestä ja ihmisten tarpeesta satuilla. Tilda Swinton ja Idris Elba loistavat pääosissa ja George Millerin ohjaus on taidokasta. Keskinkertaisia digiefektejä lukuun ottamatta filmi myös näyttää hyvältä. Leffan kompastuskiveksi koituu sen hieman takkuileva lopetus. Muuten tyylikäs teos ansaitsisi vahvemman finaalin. Kolmen tuhannen vuoden kaipuu ei todellakaan sovi kaikille, enkä ihmettele sen ailahtelevaa vastaanottoa. Itse pidin siitä ja toivon, ettei leffan taloudellinen takaisku lippuluukuilla johda siihen, että Hollywood jatkaa vetäytymistään omaperäisten ja uusien tarinoiden kertomisesta, suosiessaan jatko-osia ja uudelleenfilmatisointeja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Three Thousand Years of Longing, 2022, Metro-Goldwyn-Mayer, FilmNation Entertainment, Elevate Production Finance, Kennedy Miller Mitchell, Kennedy Miller Productions, CAA Media Finance

Arvostelu: Beast (2022)

BEAST

Ohjaus: Baltasar Kormákur

Pääosissa: Idris Elba, Iyana Halley, Leah Sava Jeffries, Sharlto Copley ja Tafara Nyatsanza

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 16

Beast on Idris Elban tähdittämä jännityselokuva. Leffa lähti liikkeelle Jaime Primak-Sullivanin ideasta, josta Universal Pictures kiinnostui. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2021 ja nyt Beast saa ensi-iltansa. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin Elban tähdittävän selviytymistaistelutrilleriä, jossa leijona hyökkää Elban esittämän perheen kimppuun Afrikan savanneilla. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Beastin sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Vastikään leskeksi jäänyt tohtori Nate Samuels vie tyttärensä Etelä-Afrikan savanneille lomamatkalle. Siellä perheen kimppuun hyökkää leijona ja alkaa hurja selviytymistaistelu.

Idris Elba näyttelee tohtori Nate Samuelsia, jonka vaimo on vastikään menehtynyt syöpään. Yrittäessään saada muun perheen jälleen toimimaan, Nate vie tyttärensä Maren (Iyana Halley) ja Norahin (Leah Sava Jeffries) Etelä-Afrikkaan Krugerin luonnonpuistoon ihailemaan maisemia ja kunnioittamaan perheen äidin muistoa vierailemalla tämän lapsuudenalueella. Ei kestä kuitenkaan kauaa, kun lomamatka muuttuu todelliseksi jännitysnäytelmäksi ja isän täytyy tehdä kaikkensa suojellakseen tyttäriään verenhimoiselta leijonalta. Elba uhkuu tuttuun tapaansa karismaa pääroolissa, näyttäen hyvin varovaisen isän kasvavan rohkeuden, kun tämän suojeluvaisto herää. Halley ja Jeffries ovat kelpo valinnat tyttärien rooliin, mutta harmillisesti kyseessä on taas niitä lapsihahmoja, jotka tekevät vähän väliä tyhmiä ratkaisuja. Etenkin vanhemman tyttären, Maren päähänpistot saavat katsojan pyörittelemään silmiään.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Sharlto Copley Samuelsien perhetuttuna, Martinina, joka työskentelee Krugerin luonnonpuistossa, yrittäen pitää eläimet turvassa ahneilta salametsästäjiltä. Copley on myös mainio osassaan ja uskottava miehenä, joka tuntee alueen kuin omat taskunsa, eikä pelkää kohtaa vaarallisempiakin petoja.

Beast on aika lailla juuri sitä, mitä voikin odottaa elokuvalta, jossa Idris Elban näyttelemä mies yrittää suojella tyttäriään savannilla vaanivalta leijonalta. Se on onnistuneen karmiva "hirviö"-kauhuleffa, joka tarjoaa useita jännittäviä hetkiä, kun niin hahmot kuin katsojat stressaavat, mistä puskasta leijona tällä kertaa valmistautuu hyökkäämään. Elokuvassa onkin ihan hyvin ymmärretty, että isoin jännite muodostuu siitä, kun tappajaeläintä ei näe - hieman Tappajahain (Jaws - 1975) malliin. Oivaa lisäjännitettä luodaan sillä, että lähimpään asutukseen on kilometrien matka, radio hädin tuskin pelittää ja kiväärin nukutusnuolia löytyy vain muutama. Hahmot eivät varmasti pysty juoksemaan leijonaa pakoon, mutta eipä reistailevaan autoonkaan voi ikuisiksi ajoiksi jäädä, kun ruokaa ja juomaa on varattu vain pientä turistikierrosta varten.

Vaikka elokuva onkin toisaalta laadukkaampi kuin sen edes tarvitsisi olla, löytyy siitä vikoja, jotka estävät sitä nousemasta täyteen potentiaaliinsa. Sen lisäksi, että hahmot tekevät aika ajoin pöljiä ratkaisuja, katsoja kohottelee kulmiaan sille, kuinka päähenkilöitä tuntuu suojaavan ns. "juonihaarniska". Leijona kyllä tappaa muut suunnilleen pienestä hipaisusta (tappojen raakuudet miellyttävät luultavasti kauhufaneja), mutta päähahmoja voi retuutella mielin määrin ja he vain tokaisevat, että saivat pelkän pintanaarmun. Ryan Englen työstämä käsikirjoitus sisältää myös pari keskustelua, joista selviää katsojalle oleellista tietoa perheen sisäisistä konflikteista ja kuinka jokainen suhtautui äidin kuolemaan, mutta dialogi vaatisi viilaamista, sillä tällaisenaan se kuulostaa väkinäisen puiselta, suorastaan luonnottomalta.

Elokuvan on ohjannut Baltasar Kormákur, joka tykkää selvästi heittää hahmojaan mahdollisiin vaaratilanteisiin, sillä Beastia ennen ohjaaja on tehnyt mm. Everestin (2015) ja Adriftin (2018). Kormákur rakentaa jännittävää tunnelmaa tehokkaasti, mihin vaikuttaa voimakkaasti Philippe Rousselotin upea kuvaus. Beast tuskin on monilla listoilla vuoden parhaiden elokuvien joukossa, mutta leffa kyllä ansaitsisi parhaan kuvauksen ehdokkuuden kaikissa gaaloissa. Elokuva on täynnä pitkiä otoksia, joissa kamera kulkee sulavasti hahmojen ympärillä jopa muutamien minuuttien ajan. Koska uusia kuvasommitteluja syntyy kesken otoksen, katsoja ei välttämättä edes huomaa katsovansa yhä samaa kuvaa. Näyttelijät joutuvat tästä syystä myös antamaan vielä enemmän ja kuvaustyyli herättää katsojassa tunteen siitä kuin olisi itse menossa mukana. Rousselot on myös ikuistanut savannien komeuden näyttävillä maisemakuvilla. Leikkaus on tehokasta ja leffa on älytty pitää napakassa puolentoista tunnin mitassa. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja tietokoneella tehty leijona on tarpeeksi vakuuttava ilmestys. Äänimaailma luottaa paikoitellen liikaa kovaäänisiin pelotteluihin, mutta Steven Pricen säveltämät musiikit tehostavat muuten hyvin jännitettä.

Yhteenveto: Beast on yllättävänkin kelpo selviytymistaistelujännäri, jonka tietyt turhauttavat viat estävät sitä nousemasta täyteen potentiaaliinsa. Hahmot tekevät välillä rasittavan tyhmiä ratkaisuja, jotkut keskustelut ovat kiusallisen luonnottomia ja on huvittavaa, kuinka paljon osumaa päähenkilöt voivat ottaa vastaan ja painella yhä menemään, samalla kun nimettömiksi jäävät sivuhahmot tuntuvat kuolevan heti pienimmästä raapaisusta. Muuten elokuva toimii varsin mainiosti. Se on onnistuneen jännittävä ja niin hahmojen kuin katsojien sydämet hakkaavat lujempaa, kun stressaa, missä leijona oikein vaanii. Jännittävää ilmapiiriä tehostaa leffan upea, palkintoja ansaitseva kuvaus. Useammankin minuutin mittaiset, sulavasti toteutetut ja komeat kuvat herättävät voimakkaan tunteen siitä kuin olisi itsekin menossa mukana. Näyttelijät hoitavat myös tonttinsa osaavasti. Kokonaisuutena Beast on epätasainen teos, mutta heikkouksineenkin se on laadukkaampi kuin ennakkoon voisi olettaa ja suosittelen sitä kaikille, jotka innostuvat tarinoista, joissa hahmot yrittävät selviytyä vaanivalta saalistajalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Beast, 2022, Universal Pictures, RVK Studios, Will Packer Productions

Arvostelu: Sonic the Movie 2 (Sonic the Hedgehog 2 - 2022)

SONIC THE MOVIE 2

SONIC THE HEDGEHOG 2

Ohjaus: Jeff Fowler

Pääosissa: Ben Schwartz, Jim Carrey, James Marsden, Tika Sumpter, Colleen O'Shaughnessey, Idris Elba, Natasha Rothwell, Shemar Moore, Adam Pally, Lee Majdoub ja Tom Butler

Genre: seikkailu, komedia, toiminta

Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia

Ikäraja: 7

Segan hittivideopeleihin perustuva elokuva Sonic the Movie (Sonic the Hedgehog - 2020) onnistui olemaan taloudellinen hitti siitä huolimatta, että se julkaistiin juuri koronaviruspandemian alussa, joten jatkoa oli tietty luvassa. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2021 ja nyt Sonic the Movie 2 saa ensi-iltansa. Itse pidin ensimmäistä Sonic-leffaa yhtenä parhaista videopeleihin perustuvista elokuvista ja odotin positiivisin mielin jatko-osan näkemistä. Kävinkin katsomassa Sonic the Movie 2:n yhdessä Episodi-lehteen kirjoittavan ystäväni kanssa heti ensi-iltapäivän aamuna.

Vauhdikas Sonic-siili jatkaa elämäänsä Wachowskien kanssa Maassa, käyttäen yönsä supersankaria leikkien. Samaan aikaan tohtori Robotnik lyöttäytyy yhteen echidna-olento Knucklesin kanssa, kostaakseen Sonicille.

Ensimmäisestä Sonic the Moviesta tutut hahmot tekevät paluun jatko-osassa. Sonic (äänenä Ben Schwartz) elää nyt Green Hillsin seriffi Tom Wachowskin (James Marsden) ja tämän vaimon Maddien (Tika Sumpter) kanssa, käyttäytyen päivät kuin lapsi ja yöt kuin ihmisiä suojeleva supersankari. Sonic toimii toistamiseen mainiosti elokuvamuodossa ja alkuperäinen, aivan kaamea hahmon ulkoasu leffoja varten on jäänyt unholaan. Paikoitellen hahmon ylienerginen käytös ja aika kehnot vitsit käyvät hermoille, mutta muuten Sonicin uuteen seikkailuun lähtee mielellään mukaan. Wachowskien osuus tässä elokuvassa sen sijaan jää tylsemmäksi, parin lähtiessä Havaijille Maddien siskon (Natasha Rothwell) häihin.

     Päänvaivaa Sonicille aiheuttaa edelleen Jim Carreyn näyttelemä tohtori Robotnik eli Eggman, joka pääsee karkuun sieniplaneetalta, minne Sonic sai hänet siirrettyä ensimmäisen elokuvan päätteeksi. Siellä tohtori Robotnik kohtaa punaisen ja voimakkaan Knucklesin (äänenä Idris Elba), joka kantaa myös kaunaa Sonicille ja niinpä kaksikko päättää liittoutua kostoretkeä varten. Knucklesin lisäksi uutena hahmona mukaan tuodaan ykkösleffan lopputekstikohtauksessa esiintynyt keltainen ja fiksu Tails (äänenä peleistä tuttu Colleen O'Shaughnessey). Carrey on yhä varsin hilpeä osassaan, vaikka jotkut hänen naamanvääntelyistään ja kehon nytkimisistään aiheuttavat enemmän kulmien kohottelua kuin nauruhermojen hivelyä. Elban jylhä ääni sopii täydellisesti Knucklesille ja O'Shaughnessey tuo lapsenomaista riemua Tailsiin, joka ryhtyy auttamaan Sonicia.

Sonic the Movie 2 ei ihan onnistu tavoittamaan ensimmäisen elokuvan oivallisuutta, mutta se on silti ihan viihdyttävää jatkoa ja ihailen, että tekijät saivat filmin näinkin nopeasti tehtyä korona-aikana. Leffan ongelmiin kuuluu ehdottomasti liian pitkä kesto. Siinä, missä ensimmäinen Sonic the Movie kesti vain vähän päälle puolitoista tuntia, jatko-osa on venytetty hieman yli kahteen tuntiin. Kestoa saisi helposti tiivistettyä ja varsinkin Rachel-siskon hääkuvio tuntuu aika ylimääräiseltä (vaikka tarjoaakin lopulta muutamat hyvät naurut). Osa kestosta syntyy perinteisestä jatko-osan tekemisen virheajattelusta, että isompi ja enempi tarkoittaisi parempaa. Ensimmäinen elokuva jopa hyötyi tietystä pienimuotoisuudestaan, sillä jatko-osassa syntyy ähky loppupäässä, kun mekastus äityy turhan massiivisiin mittoihin. Siihen mennessä on nähty niin paljon vauhtia ja vaaratilanteita, että suuri taisto tohtori Robotnikia vastaan ei enää innosta.

Kaikki elokuvan vitseistä eivät todellakaan osu napakymppiin, eikä osa osu edes maalitaulun lähelle, mutta filmi tarjoaa silti passelisti hupia ja positiivisia hymähdyksiä, että sen parissa jaksaa viihtyä loppuun asti. Muutaman kerran nauroin jopa ääneen. On hyvä, että mukaan saatiin tuotua Knuckles lisävastukseksi, sillä Carreyn Robotnik ei jaksa toista kertaa naurattaa samalla lailla. Tails taas tuo hyvän lisäyksen Sonicin puolelle, sillä eipä Wachowskeistakaan ole tällä kertaa paljoa iloa. Olentokolmikon näkeminen ruudulla nostaa varmasti monen pelisarjan fanin huulille leveän hymyn ja vaikken itse ole paljoa Sonicia pelannut, riemastuin itsekin, kun Sonic, Tails ja Knuckles olivat yhtä aikaa kohtauksessa mukana.

Jeff Fowler toimii tälläkin kertaa ohjaajana ja hän onnistuu pitämään reippaan tunnelman yllä. Pat Casey ja Josh Miller jatkavat käsikirjoittajina, yhdessä John Whittingtonin kanssa. Kolmikon kynäilemä teksti lähtee paikoitellen keulimaan liikaa ja pitää sisällään turhan monta kuviota. Päätarina vihreän voimasmaragdin jahtaamisesta toimii kuitenkin hyvänä pohjana seikkailulle. Elokuva on kelvollisesti kuvattu, valaistu ja lavastettu. Tohtori Robotnikin asusta tehdään kaiken aikaa peleille uskollisempi. Sonicin lisäksi myös Tails ja Knuckles ovat hyvin toteutetut. Erikoistehosteet eivät ole mitään huippuluokkaa ja osa efekteistä näyttää viimeistelemättömiltä, mutta ne ajavat kuitenkin asiansa. Ääniefektit rymistelevät mukavasti ja Tom Holkenborgin säveltämät musiikit tehostavat tunnelmaa. Onkin harmi, että Holkenborgin työtä pyritään jatkuvasti peittämään hieman kömpelösti mukaan ujutetuilla kappalevalinnoilla.

Yhteenveto: Sonic the Movie 2 on ihan viihdyttävää jatkoa mainiolle videopelielokuvalle. Leffa sortuu harmillisesti monien jatko-osien kompastuskiveen, yrittäessään ylittää edellisen osan kaikin tavoin. Kaikkea on hieman liikaa ja niinpä leffasta löytyy tiivistämisen varaa. Kahden tunnin kesto alkaa loppupäässä tuntua, kun mekastus nousee turhan isoihin mittoihin. Sitä ennen on kuitenkin luvassa muutamakin varsin mainio vauhtikohtaus, jotka viihdyttävät passelisti. Osa vitseistä ei iske ollenkaan, mutta mukaan mahtuu kyllä hilpeitä lausahduksia ja hetkiä. Sonic toimii edelleen erittäin hyvin ja Tails on oiva lisäys hänen puolelleen. Jim Carrey ampuu paikoitellen liikaa yli tohtori Robotnikina ja onkin hyvä, että hänen seuraansa on otettu Knuckles, jonka rooliin Idris Elba on nappivalinta. Visuaalisesti filmi näyttää menevältä, vaikka osasta efektejä huokuu liiallinen digitaalisuus. Sonic the Movie 2 ei tavoita ensimmäisen osan aitoa ilahduttavuutta, mutta on se silti ihan toimivaa jatkoa. Paramount on selvästi huomannut elokuvien potentiaalin, sillä kolmatta filmiä tehdään jo nyt ja myös Knuckles on saamassa oman televisiosarjansa Paramount+ -palveluun.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sonic the Hedgehog 2, 2022, Paramount Pictures, Sega Sammy Group, Original Film, Marza Animation Planet, Blur Studio