Näytetään tekstit, joissa on tunniste William Shatner. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste William Shatner. Näytä kaikki tekstit

tiistai 8. syyskuuta 2026

Star Trek, kausi 1 (1966-1967) - sarja-arvostelu

STAR TREK - KAUSI 1



Luoja: Gene Roddenberry
Näyttelijät: William Shatner, Leonard Nimoy, DeForest Kelley, James Doohan, Nichelle Nichols, George Takei, Majel Barrett, Grace Lee Whitney, Jeffrey Hunter ja Ricardo Montalbán
Genre: scifi, seikkailu, jännitys
Jaksomäärä: 29
Jakson kesto: noin 50 minuuttia - Yhteiskesto: noin 24 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 7

Space, the final frontier. These are the voyages of the starship Enterprise. Its five year mission: to explore strange new worlds, to seek out new life and new civilizations, to boldly go where no man has gone before.

Star Trek on Gene Roddenberryn luoma scifisarja. Roddenberry sai alkuvuodesta 1964 idean sarjasta, joka kertoi tähtilaiva S.S. Yorktownin kapteeni Robert Aprilista ja tämän uskollisesta miehistöstä, jotka seikkailivat ympäri Linnunrataa. Hän kertoi ideastaan Desilu Productions -yhtiön tuottajalle, Herbert F. Solow'lle, joka innostui ja teki Roddenberryn kanssa kolmen vuoden diilin. Yhdessä he tarjosivat sarjaa eri kanaville. CBS kieltäytyi, koska kanavalla oli jo kehitteillä scifisarja Matkalla avaruuteen (Lost in Space - 1965-1993), mutta NBC suostui rahoittamaan pilottijakson nähdäkseen, onko sarjassa potentiaalia. Kuvattu jakso The Cage ei kuitenkaan miellyttänyt kanavaa, mutta kanavan johtajat kokivat, että sarjan idea oli yksi parhaista, jonka he olivat kuulleet, joten he tarjosivat tekijöille toista mahdollisuutta. Uusi jakso Where No Man Has Gone Before sai kanavan innostumaan. Tässä kohtaa Desilu Productions meinasi kuitenkin tulla toisiin ajatuksiin. Yhtiö ei ollut aiemmin tarttunut näin kalliisiin produktioihin (Star Trekin lisäksi yhtiö oli ottanut vastuulleen myös vakoojasarjan Vaarallinen tehtävä (Mission: Impossible - 1966-1973)) ja yhtiöllä pohdittiin, että kenties rahaa vaativasta avaruussarjasta pitäisi luopua. Tuottaja Lucille Ball sai kuitenkin vakuutettua kollegansa siitä, että molemmat sarjat pitää tehdä. Niinpä kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Star Trekin ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa 8. syyskuuta 1966 - tasan 60 vuotta sitten! Kriitikoiden suhtautuminen oli aluksi vaihtelevaa, osan mieltäessä sarjan yhdeksi mielikuvituksellisimmista hetkeen ja osan taas haukkuessa sarjaa hölmöksi. Katsojaluvut olivat aluksi korkeat, mutta ne laskivat kauden edetessä ja hetken aikaa näytti siltä, että NBC lopettaisi sarjan teon jo ykköskauteen. Laskevista katsojaluvuista huolimatta Star Trek sai kuitenkin kerättyä ennennäkemättömän vannoutuneen fanikunnan, joka kampanjoi sarjan jatkumisen puolesta, pelastaen sarjan tulevaisuuden. Vuosien varrella Star Trekin suosio on vain kasvanut lukuisten sisarsarjojen, elokuvien, pelien ja muun oheiskaman myötä ja nykyään sarjan asema populaarikulttuurissa ja scifigenressä hakee vertaistaan. Itse olen tiennyt Star Trekistä lapsesta asti. Ensikosketukseni koko hommaan oli vuoden 2009 Star Trek -elokuva, josta pidin valtavasti. Olen katsonut leffat, mutta sarjat ovat jääneet näkemättä. Kun huomasin alkuperäisen Star Trekin täyttävän nyt 60 vuotta, päätin vihdoin ja viimein sivistää itseäni ja katsoa, mistä koko homma sai alkunsa.

Tähtiliiton avaruusalus U.S.S. Enterprise miehistöineen matkaa halki galaksin, tutkien vieraita planeettoja, etsien uutta elämää, ratkoen erilaisia konflikteja ja päätyen monenlaisiin seikkailuihin ja vaaroihin.




Star Trek sijoittuu 2200-luvun puolenvälin tietämille, jolloin ihmiskunta on onnistuneesti jatkanut avaruuslentojaan siihen pisteeseen asti, että ihmiset ovat kohdanneet muiden planeettojen edustajia. Yhdessä he ovat muodostaneet Yhdistyneiden planeettojen liiton, jonka alaisuudessa toimivan Tähtiliiton avaruusalukset, eli tähtilaivat matkaavat ympäri galaksia, suorittaen erilaisia tehtäviä ja suojelevat Linnunrataa erilaisilta uhkilta. Sarjan keskiössä on tähtilaiva U.S.S. Enterprise ja sen miehistö, johon kuuluvat muun muassa kapteeni James T. Kirk (William Shatner), puoliksi vulkanuslainen yliperämies ja tiedeupseeri Spock (Leonard Nimoy), lääkintäupseeri Leonard "Bones" McCoy (DeForest Kelley), viestintäupseeri Nyota Uhura (Nichelle Nichols), pääohjaaja Hikaru Sulu (George Takei) ja konepäällikkö Montgomery Scott (James Doohan). Yhdessä nämä hahmot muodostavat mahtavan poppoon, jonka parissa lähtee mielellään tutkimaan avaruuden erilaisia kolkkia. Hahmot nousevat toimivasti omiin tähtihetkiinsä kauden varrella, mutta merkittävimmässä roolissa ovat kapteeni Kirk ja Spock, jotka ovat hyvin eri maata keskenään. Kirk painaa menemään enemmän tunteidensa varassa, kun taas logiikkaan perustuva Spock toimii järjen äänenä. Kirk ja Spock ovat erinomainen kaksikko, eikä ihme, että yhä tänä päivänä parivaljakot pukeutuvat hahmoiksi erilaisissa populaarikulttuuritapahtumissa. Näyttelytyö on tuohon aikaan ominaisesti hieman teatraalista, mutta silti pääasiassa oivaa. Paras on Leonard Nimoy, joka tuo pienillä yksityiskohdilla sydäntä ja lämpöä aika jäykkään ja kylmään Spockiin.




Ei ole mikään ihme, että Star Trekistä on vuosien saatossa muodostunut niin kova juttu ja että franchise jatkuu edelleen lukuisten sisarsarjojen ja ties kuinka monennen elokuvan muodossa. Brittiläisen Doctor Whon (1963-) ohessa Star Trek toimi scifigenren mullistajana ja avaruusseikkailupioneerina, jonka on ohittanut suosiossa vain kymmenisen vuotta myöhemmin käynnistynyt Tähtien sota -saaga (Star Wars - 1977-). Star Trek on muodostunut kaikin tavoin ikoniseksi, oli kyse sitten vanhojen laivojen toimintaa futuristiseen asetelmaan siirtävästä U.S.S. Enterprisesta, miehistön värikkäistä univormuista, valonnopeasta poimuajosta tai teleportaatiolaite siirtimestä. Vain kenties se kaikista tunnetuin juttu, eli vulkanuslainen käsitervehdys jää vielä tältä avauskaudelta puuttumaan. Kaikkea tätä on kopioitu, matkittu ja parodioitu vuosikymmenten varrella lukuisia kertoja. Scifisarjat The Orville (2017-) ja Avenue 5 (2020-2022) ovat paljon velkaa Star Trekille, puhumattakaan Black Mirror -sarjan (2011-) neloskauden jaksosta USS Callister. Onpa täällä Suomessakin tehty oma parodia sarjasta, Star Wreck (1992-2005).

Oli äärimmäisen kiehtovaa hypätä ajassa taaksepäin tämän scifi-ilmiön juurille ja katsoa, mistä koko Star Trek sai alkunsa. Katsojana tosiaan lähtee mielellään mukaan tälle U.S.S. Enterprisen viiden vuoden mittaiselle komennukselle ja luvassa on jos jonkinlaisia ongelmia, joita miehistön täytyy selvittää. On outoja ilmiöitä avaruudessa, erikoisia voimia omaavia tyyppejä, planeettoja joiden väestö on mysteerisesti kadonnut, sekä sotaisia kansoja, kuten romuluslaiset ja klingonit, joiden kanssa konflikteja ratkoessa meno käy varsin jännittäväksi.




Nykypäivänä moni katsoja saattaisi luonnehtia alkuperäistä Star Trekiä raskassoutuiseksi ja jopa tylsäksi, sillä kyse ei ole mistään vauhdikkaasta toiminnasta ja lennokkaasta seikkailemisesta. Onhan tämä sarja nykyvinkkelistä toki hidastempoinen, mutta itse en luonnehtisi sitä millään tavalla tylsäksi, vaikka sekaan mahtuukin pari heikompaa ja vähemmän kiinnostavaa jaksoa. Pääasiassa jaksot nappasivat minut onnistuneesti mukaansa ja pidin siitä, että ainakin vielä 1960-luvulla Star Trek edusti sellaista "ajattelevan ihmisen scifiä". Hahmot lähtevät ratkomaan konflikteja ensisijaisesti diplomaattisesti ja rauhaa toivoen, eivätkä vain aseet esillä sinne tänne räiskien. On erittäin mielenkiintoista kuunnella Kirkin, Spockin ja muiden keskustelua siitä, miten he ratkaisisivat eri dilemmat, erityisesti silloin kun miehistön jäsenillä on voimakkaan erilaiset näkemykset asiaan. Välillä hahmot joutuvat erityisen vaikeiden valintojen eteen, jolloin heidän päätöstentekonsa on erittäin jännittävää seurattavaa. Sekaan mahtuu myös sitä seikkailua ja toimintaakin, mutta säästeliäästi ja kenties sitäkin tehokkaammin. Se, mistä olin erityisen yllättynyt, oli että monet avauskauden jaksoista olivat kuin trillereitä avaruudessa, jotka rakentuvat lähinnä tiiviin tunnelman varaan.

Ykköskauden jopa 29 jaksoa sisältävät paljon todella hyviä, paikoin jopa erinomaisia jaksoja, jotka kertovat lähinnä omia irrallisia tarinoitaan. Niistä suosikeiksini nousivat 5. jakso, jossa vika siirtimessä jakaa Kirkin kahtia, kivaksi Kirkiksi ja ilkeäksi Kirkiksi, 13. jakso, jossa miehistö epäilee suositun näyttelijän (Arnold Moss) olevan sarjamurhaaja Kodos, 20. jakso, jossa Kirk joutuu oikeuteen, epäiltynä miehistön jäsenen kuoleman aiheuttamisesta, 22. jakso, jossa Enterprise kohtaa Khanin (Ricardo Montalbán), joka nousi niin suosituksi hahmoksi, että tämän ympärille tehtiin ihan elokuva Star Trek II: Khanin viha (Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982), 25. jakso, jossa hahmot auttavat kaivostyöläisiä vihamielisen olennon hyökkäyksiltä, 26. jakso, jossa tavataan klingonit ensi kertaa, sekä 28. jakso, jossa Kirkin ja Spockin on matkattava menneisyyteen pelastamaan aikajana tai muuten koko Yhdistyneiden planeettojen liittoa ei muodosteta.




Siinä, missä sarja on vaikkapa käsikirjoituksensa puolesta edelleen vahvaa settiä, Star Trekin tekninen puoli aiheuttaa nykypäivänä usein huvitusta. Enkä edes tarkoita erilaisia efektejä, joilla esimerkiksi U.S.S. Enterprise on saatu lentämään avaruuden halki - nämä ovat ymmärrettävästi oman aikansa teknologian rajoittamia, mutta silti ihan pätevän näköisiä. Koin myös erittäin ihastuttavaksi, että eräässä jaksossa tekijät ovat pistäneet leijonanharjan ja pari antennia koiralle ja kutsuvat lopputulosta pokerinaamalla avaruuden muukalaiseksi. Kritiikissäni tarkoitan lähinnä halvan näköisiä lavasteita, jotka korostuvat tänä päivänä, kun sarjaa katsoo teräväpiirtona isosta televisiosta. Vieraat planeetat näyttävät maalatulta styroksilta tai vaahdolta ja ovatpa itse Enterprisen käytävät toisinaan hätäisesti kasaan pistetyn näköiset. Valaisu on myös toisinaan erittäin kökköä, esimerkiksi kun hahmot ovat jollain planeetalla, mutta sen sijaan että studiolampuilla yritettäisiin feikata auringonvaloa, lamppuja on aseteltu vähän sinne sun tänne, jolloin hahmoista syntyy useita varjoja. Nämä seikat ovat kuitenkin kiireestä ja pienestä televisiobudjetista johtuvia kauneusvirheitä muuten todella vakuuttavassa avauksessa kenties kaikkien aikojen tieteissarjalle, enkä malta odottaa näkeväni, kuinka Kirkin ja kumppaneiden avaruusseikkailu tästä jatkuu! 




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.7.2025
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.imdb.com
Star Trek, Yhdysvallat, 1966-1969, Paramount Television, Norway Corporation, Desilu Productions

keskiviikko 22. huhtikuuta 2026

Yli aidan (Over the Hedge - 2006) - elokuva-arvostelu

YLI AIDAN

OVER THE HEDGE



Ohjaus: Tim Johnson ja Karey Kirkpatrick
Näyttelijät: Bruce Willis, Garry Shandling, Steve Carell, Allison Janney, Wanda Sykes, Thomas Haden Church, William Shatner, Avril Lavigne, Eugene Levy, Catherine O'Hara, Shane Baumel, Sami Kirkpatrick, Madison Davenport, Omid Djalili ja Nick Nolte
Genre: animaatio, komedia
Kesto: 1 tunti 23 minuuttia
Ikäraja: 7

Over the Hedge, eli suomalaisittain Yli aidan perustuu Michael Fryn ja T. Lewisin samannimiseen sarjakuvaan, jota julkaistiin vuodesta 1995 alkaen. Alun perin elokuvasovitusta ryhtyi työstämään Fox Animation Studios, studiopomo Chris Meledandrin tykästyttyä sarjakuvaan ja hankittua sen elokuvaoikeudet. Yhtiön Titan A.E. -animaatioelokuvan (2000) oltua jättimäinen floppi, yhtiö jouduttiin lopettamaan ja Fryn ja Lewisin sarjakuvan elokuvaoikeudet kaupattiin eteenpäin. Oikeuksiin tarttui DreamWorks-yhtiö, joka aloitti leffan teon. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja lopulta Yli aidan sai maailmanensi-iltansa 22. huhtikuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta ja katsojilta positiivista palautetta, minkä lisäksi se menestyi hyvin lippuluukuilla. Itse en yhtään osaa sanoa, näinkö Yli aidan ensi kertaa jo teatterissa, vai vasta myöhemmin vuokralta. Pidin elokuvasta kuitenkin lapsena paljon ja olen nähnyt sen muutamankin kerran uudestaan, joskin edellisestä katselusta on kulunut jo ainakin vuosikymmen. Kun huomasin Yli aidan -elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin pitkästä aikaa katsoa elokuvan ja samalla arvostella sen.

Juonitteleva pesukarhu RJ huiputtaa joukon eläimiä auttamaan häntä varastamaan ruokaa lähiöstä, maksaakseen velkansa hurjalle karhulle.




Päärooliin pesukarhu RJ:ksi kaavailtiin aluksi Bill Murrayta ja sitten rooliin oli ehditty jo hetkellisesti kiinnittää Jim Carrey, mutta lopulta hahmoa päätyi ääninäyttelemään Die Hard -elokuvista (1988-2013) tuttu Bruce Willis. RJ on viekas ja juonitteleva tyyppi, joka ajaa vain omaa etuaan ja on hyvä puhumaan itsensä ulos erilaisista pinteistä. Hän päätyy elämänsä pahimpaan pinteeseen, kun hän hetken mielijohteesta yrittää varastaa talviunia nukkuvan Vincent-karhun (Nick Nolte) ruokavaraston, vain tuhotakseen sen vahingossa. Jottei RJ joudu itse Vincentin kitaan, hän saa viikon aikaa kerätä ruoat takaisin. RJ on vekkuli päähahmo, vaikka toimiikin ison osan ajasta kyseenalaisesti ja Vincent on onnistunut uhka, etenkin Nolten vaikuttavan äänen ansiosta.
     Avukseen ruoan keräykseen RJ huiputtaa metsästä löytämänsä eläinperheen, johon kuuluvat joukkoa johtava ja ylivarovainen kilpikonna Verne (Garry Shandling), ylivilkas orava Hammy (Steve Carell), temperamenttinen haisunäätä Stella (Wanda Sykes), pelokas opossumi Ozzie (William Shatner) ja tämän tytär Heather (Avril Lavigne), sekä lempeät piikkisikavanhemmat Lou (Eugene Levy) ja Penny (Catherine O'Hara) ja heidän innokkaat lapsensa Spike (Shane Baumel), Bucky (Sami Kirkpatrick) ja Quillo (Madison Davenport). Ihmishahmojakin leffasta löytyy pari, tuoreen lähiön tiukka asukasyhdistyksen puheenjohtaja Gladys Sharp (Allison Janney), sekä eksentrinen tuholaistorjuja Dwayne LaFontant (Thomas Haden Church). Hahmokattaus on läpikotaisin täynnä hupaisia persoonia, joista eri katsojat voivat löytää omat suosikkinsa. Lapsena toki energiaa pursuava Hammy oli lempparini, joskin näin aikuisiällä huomasin tykästyväni kaikkea epäilevään Verneen.




Vaikka Yli aidan tuottikin teatterikierroksellaan lähes 350 miljoonaa dollaria ja se sai positiivista palautetta niin katsojilta kuin kriitikoilta, DreamWorks -yhtiö näki tuloksen silti pienoisena pettymyksenä ja perui suunnitelmansa jatko-osasta. Samalla elokuva tuntuu jääneen vuosien varrella unholaan, eikä moni mainitse sitä ensimmäisten joukossa, kun ryhdytään listaamaan DreamWorksin parhaita animaatioita. Vaikken olekaan katsonut Yli aidan -elokuvaa yli kymmeneen vuoteen ja vaikkei elokuva lukeudukaan sinne yhtiön huipputeoksiin Shrekin (2001), Kung Fu Pandan (2008) ja Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon - 2010) seuraan, pidän leffasta edelleen. Toisaalta taas yhtiön mielestä leffan heikko menestys johti siihen, ettei hommaa pilattu tarpeettomilla jatko-osilla ja Yli aidan onkin selvästi parempi kuin osa Shrekin ja Kung Fu Pandan jatko-osista.

Yli aidan sisältää hupaisan premissin ja on hauskaa seurata, kuinka RJ yrittää saada huiputettua hyväuskoiset eläimet auttamaan häntä, jotta hän ei päädy karhun kitaan. Nämä hahmot ovat niin mainioita, että heidän parissa viihtyy mukavasti ja luvassa onkin runsaasti hauskoja tilanteita. Tuohon aikaan en muista nähneeni lastenleffoissa tarinoita ryöstäjistä ja leffasta löytyykin viittauksia esimerkiksi pankkiryöstöelokuviin, kun RJ:n johdolla eläimet suunnittelevat tapaa tyhjentää lähiön jääkaapit. Mutta koska kyseessä on lastenleffa, elokuva jaksaa osoittaa, ettei rikos kannata ja aluksi itsekeskeinen RJ:kin alkaa tietty lämmetä uusille eläintovereilleen. Dwayne-tuholaistorjuja ja Vincent-karhu taas tarjoavat eri lailla vaaratilanteita hahmoille. Siinä, missä Dwayne on yliampuvuudessaan aika koominen, Vincent taas voi helposti aiheuttaa painajaisia perheen pienimmille siinä missä RJ:llekin.




Visuaalisesti Yli aidan on kestänyt hyvin aikaa, vaikka leffa ei toki näytä yhtä vaikuttavalta kuin nykypäivän animaatiot, teknologian kehityttyä roimasti viimeisten 20 vuoden aikana. Eläinhahmot ovat myös ulkoisesti hupaisia ja liikkuvat sulavasti, samalla kun niin metsä kuin sen myyttisen aidan toiselta puolelta löytyvä lähiöalue näyttävät hyviltä. Ongelmana ovat oikeastaan ihmishahmot, jotka onneksi ovat tosiaan pienemmässä roolissa. Värien käyttö on myös miellyttävää pitkin leffan. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja Rupert Gregson-Williamsin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.2.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Over the Hedge, Yhdysvallat, 2006, DreamWorks Animation


maanantai 6. huhtikuuta 2026

Aivan villit (The Wild - 2006) - elokuva-arvostelu

AIVAN VILLIT

THE WILD



Ohjaus: Steve "Spaz" Williams
Näyttelijät: Kiefer Sutherland, Jim Belushi, Eddie Izzard, Janeane Garofalo, Richard Kind, Greg Cipes, William Shatner, Miles Marsico, Jack DeSena, Don Cherry, Lenny Venito, Joseph Siravo, Patrick Warburton ja Kevin Michael Richardson
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 22 minuuttia
Ikäraja: 7

The Wild, eli suomalaisittain Aivan villit on Walt Disneyn animaatioelokuva. Koska Disneyn ja tietokoneanimaatioiden pioneeriyhtiö Pixarin sopimus oli 2000-luvun alussa raukeamassa, Disney päätti solmia diilin sanfranciscolaisen C.O.R.E.-yhtiön kanssa, tehdäkseen omia tietokoneanimaatioitaan. Vuonna 2004 Disney ilmoitti elokuvan olevan tekeillä. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja lopulta Aivan villit sai maailmanensi-iltansa 6. huhtikuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen pettymys, joka sai negatiivisen vastaanoton niin kriitikoilta kuin katsojilta, sekä huonoimman animaatioelokuvan Stinkers Bad Movie Awards -ehdokkuuden. Kävin katsomassa Aivan villit äitini kanssa, kun elokuva saapui Suomen teattereihin, enkä edes lapsena pitänyt näkemästäni. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin antaa sille vuosien jälkeen uuden mahdollisuuden ja samalla arvostella sen.

Leijona Simson Villi ja hänen ystävänsä karkaavat New Yorkin keskuspuiston eläintarhasta etsiäkseen Simsonin pojan, joka on päätynyt konttiin, joka ollaan lähettämässä Afrikkaan.




New Yorkin keskuspuiston eläintarhassa asustavat Alex-leijona, Melman-kirahvi, Marty-seepra ja Gloria-virtahepo karkaavat ja matkaavat Afri... Hetkinen, oho, väärä elokuva! 

Simba on leijonanpoika, joka näkee isänsä Mufasan suurena sankarina, mutta joka ei osaa karjua kunnolla ja päättää todistaa kykynsä uhmaamalla isänsä käskyjä ja lähtemällä turvalliselta Jylhäka... Äh, taas väärä elokuva! Pahoittelut. 

Niin, siis Roni (äänenä Greg Cipes) on leijonanpoika, joka näkee isänsä Simson Villin (Kiefer Sutherland) suurena sankarina, mutta joka ei osaa karjua kunnolla ja päättää todistaa kykynsä uhmaamalla isänsä käskyjä lähtemällä turvallisesta New Yorkin keskuspuiston eläintarhasta. Kun Simson huomaa poikansa katoamisen, hän kokoaa uskolliset eläinystävänsä Veeti-oravan (Jim Belushi), Niilo-koalan (Eddie Izzard), Pirkko-kirahvin (Janeane Garofalo) ja Late-käärmeen (Richard Kind), joiden kanssa hän karkaa eläintarhasta ja lähtee uskaliaalle matkalle kohti Afrikkaa, pelastaakseen Ronin. Simson ja Roni ajavat asiansa isä-poika-kaksikkona, joiden tulehtuneita välejä yritetään korjata. Roni kokee olevansa suuria saavuttaneen isänsä varjossa, mutta eivätpä isukin tarinat urotöistä Afrikan savanneilla välttämättä täyttä totta olleet. Valitettavasti mukaan tarttuvat muut eläimet, Veeti, Niilo, Pirkko ja Late jättävät hieman kylmäksi. Veeti ja Niilo yrittävät liikaa olla hauskoja, kun taas Pirkko ja Late jäävät aika tylsiksi tyypeiksi.




Ilmestymisestään asti Aivan villejä on kutsuttu "Disneyn Madagascariksi". Elokuva nimittäin tuo todella vahvasti mieleen vuotta aiemmin ilmestyneen DreamWorksin animaatioelokuvan, Madagascarin (2005), joka kertoo myös New Yorkin keskuspuiston eläintarhasta karkaavista eläimistä, joihin kuuluu muun muassa leijona ja kirahvi. Toki hahmojen motiivi on eri ja todellisuudessa Aivan villit oli kehitteillä jo hieman ennen kuin DreamWorks aloitti Madagascarin työstön, mutta elokuva ei koskaan päässyt pakoon tätä statustaan. Jopa omissa silmissäni Aivan villit on alusta asti ollut "se heikompi Madagascar", eikä uudelleenkatselu 20 vuotta myöhemmin muuttanut asiaa.

On täysin ookoo, että kaksi yhtiötä sattuvat tekemään hyvin samanlaisen konseptin ympärillä liikkuvan elokuvan. Ongelma vain on se, että Aivan villit ei oikeastaan tee mitään paremmin tai yhtä hyvin kuin Madagascar. Se ei ole yhtä mukaansatempaava, hauska, jännittävä, oivaltava tai edes yhtä muistettava. Hahmot ovat heikompia, eikä Aivan villien gnu-laulu Really Nice Day millään päihitä Madagascarin ikonista korvamatoa I Like to Move It. Oikeastaan vain pahisten virkaa toimittava gnulahko, jotka ovat päättäneet syrjäyttää leijonat savannien suurpetona, päihittää jossain määrin Madagascarin, jossa vastuksina toimineet fossat jäivät hieman latteiksi. Mutta sitten taas isä- ja pentuleijonan välinen hankala suhde oli jo paremmin tehty Disneyn Leijonakuninkaassa (The Lion King - 1994) ja tarina poikaansa epätoivoisesti etsivästä isästä oli jo nähty koukuttavammin Nemoa etsimässä -leffassa (Finding Nemo - 2003). Aivan villit tuntuu vain laiskalta yhdistelmältä muista, huomattavasti paremmista animaatioelokuvista. Leffasta puuttuu kaikki se tuttu Disney-taika ja se on vuotta aiemmin ilmestyneen Pikku Kanasen (Chicken Little - 2005) kanssa muistutus ajasta, kun tietokoneanimaatio syrjäytti käsin piirretyn animaation ja sormi suussa oleva Disney ei tuntunut tietävän mitä tehdä pitääkseen valta-asemansa.




Animaatiojäljeltäkään Aivan villit ei ole kaksinen teos. Siinä, missä Madagascar pyrki olemaan visuaalisesti hyvin piirrosmainen ja eksentrinen, Aivan villit on kumma yritys tehdä jokseenkin fotorealistisia eläimiä, piirrosmaisine piirteineen. En pahemmin välittänyt siitä, miltä eläimet näyttävät, mutta sentään taustat ovat ihan hyvännäköisiä ja tarpeeksi yksityiskohtaisia. Leffa on myös kivan värikäs. Äänimaailma äityy paikoitellen liialliseksi koheltamiseksi, eivätkä yleensä mainion Alan Silvestrin säveltämät musiikit ole kaksiset.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.9.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Wild, Yhdysvallat, Kanada, 2006, Walt Disney Pictures, C.O.R.E. Feature Animation, Contrafilm, Freewill Entertainment, Hoytyboy Pictures, Nigel Productions, Sir Zip Studios


lauantai 25. heinäkuuta 2020

Arvostelu: Hei, taas me lennetään! (Airplane II: The Sequel - 1982)

HEI, TAAS ME LENNETÄÄN!

AIRPLANE II: THE SEQUEL



Ohjaus: Ken Finkleman
Pääosissa: Robert Hays, Julia Hagerty, Peter Graves, Lloyd Bridges, Chad Everett, Rip Torn, Kent McCord, James A. Watson Jr. ja William Shatner
Genre: komedia, scifi
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 12

Jim Abrahamsin, David Zuckerin ja Jerry Zuckerin ohjaama ja käsikirjoittama komediaelokuva Hei, me lennetään! (Airplane! - 1980) oli valtava menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Alunperin kolmikko halusi tehdä jatko-osan, mutta koska he halusivat ensin tehdä jotain muuta, saatuaan jalkansa Hollywoodin oven väliin, studio päätti tehdä jatko-osan heti ilman heitä. Abrahams ja Zuckerit yrittivät vastustaa tätä, mutta epäonnistuivat. Tästä johtuen ensimmäisessä osassa nähty Leslie Nielsen ei suostunut palaamaan jatko-osaan. Leffa kuitenkin kuvattiin ja Hei, taas me lennetään! sai ensi-iltansa joulukuussa 1982. Elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, minkä lisäksi se ei todellakaan ollut toivottu hitti, tienaten vain murto-osan ensimmäisen osan saamista tuloista. Itse olen nähnyt Hei, taas me lennetään! vain kerran aikaisemmin, kun se tuli joitain vuosia sitten televisiosta, enkä oikein pitänyt siitä. Kun katsoin ja arvostelin alkuperäisen Hei, me lennetään! -komedian sen 40-vuotisjuhlan kunniaksi, ajattelin aluksi, etten katsoisi jatko-osaa, mutta lopulta etsiessäni jotain helppoa hömppää katsottavaksi eräänä yönä, päätinkin antaa tälle uuden mahdollisuuden.

Lähitulevaisuudessa Kuuhun on perustettu ihmisten asuttama siirtokunta. Avaruussukkula Mayflower One on matkalla kohti Kuuta, kun sen navigointilaitteeseen tulee vika ja sukkula lähteekin suuntaamaan kohti Aurinkoa. Voiko sodasta traumatisoitunut Ted Stryker pelastaa päivän jälleen kerran?

Leslie Nielseniä lukuunottamatta suurimmaksi osaksi muut tärkeiden roolien näyttelijät tekevät paluun ensimmäisestä osasta. Robert Haysin näyttelemä Ted Stryker tylsistyttää yhä kuoliaaksi tarinoillaan ja joutuu hikoilemaan ohjaamossa. Hays on yhä mainio, vaikka hänestä voikin välillä huomata, että hän tiedostaa itsekin tekevänsä lähinnä täysin samoja juttuja kuin viimeksi. Tedin entinen rakas Elaine (Julie Hagerty) panikoi vieressä pelastuksen onnistumisen puolesta. Peter Graves yrittää parhaansa mukaan korvata Nielsenin puuttumista kapteeni Oveurina. Monet hahmon repliikit onkin selvästi kirjoitettu Nielsen mielessä. Maan tasalla ohjeita antaa jälleen Steve McCroskey (Lloyd Bridges). Haysin tavoin Hagerty, Graves ja McCroskey toistavat juttuja entisestä osasta oivallisesti, mutta samaa intoa ei löydy.
     Uusina hahmoina esitellään mm. kapteeni Oveuria auttavat Unger (Kent McCord) ja Dunn (James A. Watson Jr.), joiden nimistä tehdään ihan hauskaa vitsiä, sekä Elainen uusi rakas, Simon Kurtz (Chad Everett), jonka täytyy tietty ensin yrittää sukkulan kääntämistä oikealle reitilleen, ennen kuin Tedin voi päästää puikkoihin.




En tiedä, johtuiko se siitä, että katsoin Hei, taas me lennetään! keskellä yötä väsyneen ylienergisessä tilassa, mutta elokuva onnistui viihdyttämään paremmin kuin ensimmäisellä katselukerralla. Leffa ei pääse lähellekään alkuperäisen Hei, me lennetään! -komedian mahtavuutta, mutta on tämä silti tarpeeksi vekkuli jatko-osa. Olisi kuitenkin enemmän kuin mielenkiintoista nähdä, mitä ensimmäisen osan tehnyt kolmikko Abrahams ja Zuckerit olisivat saaneet aikaiseksi jatko-osalla, sillä nyt uusi ohjaaja-käsikirjoittaja Ken Finkleman sortuu lähinnä kopioimaan kolmikon tyyliä ja kierrättämään vitsejä ensimmäisestä osasta. "Ei, olen ollut hermostunut aiemminkin" -vitsi on vain muutettu nyt muotoon "Ei, olen ollut innoissani aiemminkin." Yhtä hahmoa läpsitään taas jonossa naamalle ja muutenkin elokuvan rakenne on periaatteessa täysin sama. Nyt vain ollaan avaruudessa. On siis varmaa, että leffa parodioi elokuvan ilmestymisen aikoihin julkaistuja scifihittejä, kuten Tähtien sotaa (Star Wars - 1977-) ja E.T. the Extra-Terrestrialia (1982). 2001: Avaruusseikkailukin (2001: A Space Odyssey - 1968) otetaan tietty pilkan kohteeksi.

Onneksi kierrätettyjen vitsien ja innottomalla hengellä toistetun tarinan ohessa elokuva sisältää tarpeeksi hauskoja hetkiä, jotta sen aikana viihtyy alusta loppuun. Tätä toki auttaa leffan alle puolentoista tunnin kesto. Alkupäässä lentokentällä nähdään oikein hilpeitä ja yllättävänkin kierolla huumorilla höystettyjä tilanteita, joissa esimerkiksi äiti päättää ottaa laukkunsa käsimatkatavaraksi ja pistää lapsensa kuljetettavaksi ruumassa. Mummeli joutuu turvatarkastuksen kohteeksi, kun joukko terroristeja marssii metallinpaljastimen läpi singot kourassa (huomaa, että elokuva on tehty kauan ennen WTC-iskuja). Leffa on täynnä täysin typeriä vitsejä, joita heitellään kuin tikkoja maalitauluun - välillä laiskasti ja joskus taas skarpataan vähän ja saatetaan jopa kerran tai kaksi osua napakymppiin. Siinä, missä alkuperäinen Hei, me lennetään! on komediaklassikko, mikä naurattaa hysteerisesti yhä tänä päivänä, on jatko-osa lähinnä ihan kivaa kertakäyttöviihdettä. Tai kahden kerran viihdettä, ottaen huomioon, että toinen katselu sai minut nauramaan enemmän.




Hei, taas me lennetään! tehtiin ensimmäistä osaa huomattavasti isommalla budjetilla ja jos jossain, niin kenties teknisissä puolissa elokuva päihittää paikoitellen ensimmäisen leffan. Lavasteet ovat pääasiassa tyylikkäät ja erikoistehosteetkin ajavat hyvin asiansa. Kuvaus on sujuvaa ja leikkauskin kelvollista. Ääniefektit toimivat, mutta Elmer Bernsteinin ja Richard Hazardin säveltämät musiikit eivät erotu edukseen taustalta. Musiikista huomaa lähinnä tutut sävelmät mm. Vaarallinen tehtävä -televisiosarjasta (Mission: Impossible - 1966-1973). Elokuvan ongelmat eivät johdukaan teknisestä puolesta, vaan Ken Finklemanin laiskasti kopioivasta käsikirjoituksesta ja ohjauksesta. Toisaalta onhan se ymmärrettävää, että ensimmäisen osan ollessa menestys, studio uskoi jatko-osankin menestyvän, jos se sisältää samat ainekset kuin viimeksi. Studio ei vain tajunnut, ettei kehnompi kokki saa valmistettua yhtä onnistunutta annosta, vaikka seuraisikin reseptiä uskollisesti.

Yhteenveto: Hei, taas me lennetään! on ihan veikeä hassuttelu, mutta kalpenee pahasti alkuperäisen komediaklassikon rinnalla. Elokuva tyytyy pääasiassa toistelemaan juttuja ja vitsejä ensimmäisestä osasta, ja meno onkin usein väsähtänyttä. Uusi ohjaaja Ken Finkleman ei todellakaan pysty samaan kuin edeltäjänsä, vaikka kuinka yrittää luoda samanlaisia kohtauksia. Elokuvan alkupää ennen lentoon lähtöä taitaa jopa olla leffan hauskinta antia synkkien vitsiensä ansiosta. Loppua kohti leffa tylsenee, kun se keksii yhä vain vähemmän mitään uutta tarjottavaksi. Näyttelijöistäkin huomaa, että he tiedostavat toistavansa vanhoja vitsejään. Tekniseltä puoleltaan leffa onnistuu päihittämään ensimmäisen osan isomman budjettinsa ansiosta, mutta muuten se jää pahasti alkuperäisen jalkoihin. Oikeassa mielentilassa urpot jutut kuitenkin naurattavat tarpeeksi, jotta vajaan puolentoista tunnin kesto viihdyttää. Siinä, missä Hei, me lennetään! on pakkokatsottavaa elokuvien ja komedioiden ystäville, jatko-osan Hei, taas me lennetään! voi katsoa lähinnä, jos ei saanut tarpeekseen ensimmäisestä osasta ja kokee pakottavaa tarvetta nähdä lisää samaa menoa.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä pieni vitsimainos "Airplane III" -elokuvasta, mitä ei kuitenkaan koskaan tehty.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Airplane II: The Sequel, 1982, Paramount Pictures, Howard W. Koch Productions


torstai 11. huhtikuuta 2019

Arvostelu: Star Trek - sukupolvet (Star Trek: Generations - 1994)

STAR TREK - SUKUPOLVET

STAR TREK: GENERATIONS



Ohjaus: David Carson
Pääosissa: Patrick Stewart, Brent Spiner, Malcolm McDowell, Jonathan Frakes, LeVar Burton, Michael Dorn, Whoopi Goldberg, Gates McFadden, Barbara March, Gwynyth Walsh, William Shatner, James Doohan ja Walter Koenig
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

En ollut kovin kiinnostunut Gene Roddenberryn luomasta Star Trekistä (1966-) ennen kuin näin J. J. Abramsin ohjaaman Star Trek -leffan vuodelta 2009. Sitä ennen olin nähnyt vain muutamia jaksoja vanhoista sarjoista ja ne näyttivät mielestäni todella tylsiltä. En siis katsonut menneisyyden Star Trekejä, vaan pysyin uusissa ja kävin katsomassa Star Trek Into Darknessin (2013) ja Star Trek Beyondin (2016) leffateatterissa. Jossain kohtaa aloin kuitenkin tuumia, että voisin katsoa joskus vanhat Star Trek -elokuvat (1979-2002). Katsoinkin Star Trek: Avaruusmatkan (Star Trek: The Motion Picture - 1979) loppuvuodesta 2016, mutta se oli mielestäni tylsä ja huono. Vilkaisin silti Star Trek II: Khanin vihan (Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982), joka oli pieni parannus, mutta silti vain ihan kiva. Kesti siis aikaa, kunnes katsoin peräkkäin Star Trek III: Spockin paluun (Star Trek III: The Search for Spock - 1984), Star Trek IV: Kotiinpaluun (Star Trek IV: The Voyage Home - 1986) ja Star Trek V: Viimeisellä rajalla (Star Trek V: The Final Frontier - 1989). Sen enempää sarjan leffoja tyttöystäväni ei omistanut, joten kesti jälleen todella kauan - jopa viisi kuukautta - ennen kuin hankin sarjan loput osat ja katsoin Star Trek VI: Tuntemattoman maan (Star Trek VI: The Undiscovered Country - 1991) ja seitsemännen filmin Star Trek - sukupolvet.

78 vuotta kapteeni James Kirkin katoamisen jälkeen U.S.S. Enterprisen uutta miehistöä johtaa kapteeni Picard. Hänen ja miehistön täytyy pysäyttää tohtori Soran, jolla on vaarallinen, kokonaisia aurinkokuntia tuhoava ase.

Star Trek - sukupolvet ei ole selvää jatkumoa kuudelle ensimmäiselle elokuvalle, vaikka se Kirkin sisältääkin, vaan se on jatkumoa toiselle Star Trek -sarjalle, "The Next Generationille" (1987-1994), jossa tutulla U.S.S. Enterprise -tähtilaivalla seikkailee uusi miehistö. Tämän miehistön kapteeni on tosiaan Jean-Luc Picard, jota näyttelee Patrick Stewart. Hyvin nopeasti leffan alussa huomaa, että Stewart on selvästi parempi näyttelijä kuin kapteeni Kirkin esittäjä William Shatner, mutta hahmosta ei ole saatu kovin kiinnostavaa. Stewartilla on oikeaa luonnetta johtajaksi, minkä hän osoitti myös muutamia vuosia myöhemmin leffassa X-Men (2000).
     Kapteeni Picardin miehistöön kuuluvat androidi Data (Brent Spiner), outoa visiiriä käyttävä konemestari Geordi La Forge (LeVar Burton), klingonkomentaja Worf (Michael Dorn), försti William Riker (Jonathan Frakes) ja lääkintäupseeri Beverly (Gates McFadden). Worf saa heti alussa paljon huomiota ja on hauska nähdä, että vannoutuneet viholliset klingonit ja Tähtiliitto voivat toimia yhdessä, mutta suurimmaksi osaksi elokuvan aikana miehistön jäsenet lähinnä vain ovat leffassa mukana. He näkyvät taustoilla ja jokaisella on jotain sanottavaa, mutta vain yhden persoona tuodaan oikeasti esille ja hän on Data. Hahmo on aika samanlainen kuin edellisten elokuvien Spock siinä mielessä, että hän ei androidina ymmärrä tiettyjä asioita ihmisistä ja yrittääkin leffan aikana opetella juttuja kuten huumoria ja erilaisia tunteita. Datan juonikuvio voisi muuten olla kiinnostava, mutta hahmo on usein todella ärsyttävä - etenkin silloin kun hän opettelee vitsailua. Spiner näyttelee pahasti yli, jolloin hänen kohtauksiaan on hieman tukala katsoa.
     Elokuvan pahista, tohtori Sorania näyttelee Kellopeliappelsiinista (A Clockwork Orange - 1971) tuttu Malcolm McDowell, joka on harmillisen alikäytetty. Hahmon ilkeisiin puuhiin annetaan aika hölmö syy, jonka vuoksi aikoinaan todella nerokasta pahaa esittänyt McDowell vaikuttaa näyttelevän pelkkää hullua tiedemiestä... avaruudessa. Tohtori Soran ei ole mielenkiintoinen hahmo, eikä kovin uhkaavakaan, jolloin hänet unohtaa todella helposti.
     Muita hahmoja leffassa ovat U.S.S. Enterprisen baarimikko Guinan (Whoopi Goldberg), pahat klingonsiskokset Lursa (Barbara March) ja B'Etor (Gwynyth Walsh), sekä edellisistä elokuvista tutut kapteeni Kirk (edelleen Shatner), konemestari Scotty (James Doohan) ja Pavel Chekov (Walter Koenig). Spockia ja tohtori McCoyta näytelleitä Leonard Nimoyta ja DeForest Kelleytä pyydettiin filmiin mukaan, mutta heidän mielestään hahmojen tarina päättyi edellisen filmin kautta.




Kuten jo sanoin, Star Trek - sukupolvet ei ole jatkoa Star Trek VI: Tuntemattomalle maalle, mikä tuodaan selväksi jo sillä, ettei nimi kerro leffan olevan sarjan seitsemäs osa. Vanhaa leffasarjaa tosin "jatketaan" lyhyellä prologilla, jossa vanhat tutut hahmot esiintyvät pikaisesti ja kapteeni Kirk katoaa, mutta siitä hypätäänkin melkein kahdeksankymmentä vuotta eteenpäin, aikaan joka tapahtuu "Star Trek: The Next Generation" -sarjan tapahtumien jälkeen. Ensimmäiset kohtaukset kapteeni Picardin johtaman miehistön kanssa ovat harmillisen tönkköjä, sillä elokuvaa on tehty sillä oletuksella, että kaikki katsojat olisivat nähneet "The Next Generationin" kaikki seitsemän kautta, eli lähes kaksisataa jaksoa, eikä filmissä käytetä lainkaan aikaa hahmojen esittelyyn. En sano, että elokuvan täytyisi aloittaa uuden miehistön tarina alusta, mutta lyhyt esittelyosio saisi napattua nekin katsojat mukaan, jotka eivät ole suuria Star Trek -nörttejä. "TNG"-sarjan faneille on varmasti hienoa, että vanha meininki jatkuu heti, mutta tekijöiden olisi pitänyt ajatella laajempaakin yleisöä. Esimerkiksi alkupään kohtauksessa, jossa kapteeni Picard saa kuulla traagisen uutisen, on monien katsojien vaikea luoda mitään tunnesidettä tapahtuneeseen, jolloin surukohtaukset tuntuvat äärimmäisen mitäänsanomattomilta. Sen ymmärrän, ettei televisiosarjan katselua kannata aloittaa jälkimmäisistä kausista, mutta televisiosarjat ja elokuvat ovat kaksi eri asiaa, ja tekijöiden olisi pitänyt ymmärtää se. Esimerkiksi The Simpsons Movien (2007) voi katsoa todella sujuvasti, ilman että on nähnyt ainuttakaan Simpsonit -sarjan (The Simpsons - 1989-) jaksoa.

No mutta, takaisin Star Trek - sukupolvien pariin... Tönkön alun jälkeen elokuva saa onneksi katsojat mukaansa hiljalleen, vaikkei vieläkään saa kovin vakuuttuneeksi näkemästään. Tarina ei ole erityisen innostava ja mukana on pitkäveteisiä hetkiä, joiden toivoisi liikkuvan eteenpäin nopeammin. Ja kun mukaan on vielä lisätty Datan rasittavat tunteiden pohdiskelut - jotka eivät oikeastaan edes johda minnekään - filmi tuntuu usein venytetyltä. Siitä päästäänkin elokuvan isoimpaan ongelmaan. Sen lisäksi, ettei leffaa ole tehty muille kuin "Star Trek: The Next Generationin" faneille, ei siitä ole tehty leffaa oikeastaan lainkaan. Suurimmaksi osaksi elokuva tuntuu vain todella väkisin pidennetyltä jaksolta televisiosarjasta. Elokuvasarjan aiemmat teokset olivat omia selkeitä seikkailujaan (jotkut parempia kuin toiset), mutta tästä tuntuu seikkailuhenki puuttuvan kokonaan. On leffassa kelvotkin puolensa, mutta kokonaisuus on todella laimea, varsinkin kun kapteeni Kirk pitää tuoda takaisin, jotta kovimmat fanit voivat tirauttaa onnen kyyneleet nähdessään hänet ja kapteeni Picardin yhdessä. Harmi vain, ettei kapteeni Kirkillä ole oikeasti merkitystä loppuhuipennuksessa, joka on muun filmin tavoin heikko.




Elokuvan ohjauksesta vastaa David Carson, joka on ohjannut "Star Trek: The Next Generationia" muutaman jakson, sekä "Star Trek: Deep Space Nine" -sarjaa (1993-1999) saman määrän. Carson on onnistunut muutamissa hetkissä, muttei saa pidettyä täyspitkää leffaa kasassa. Toisaalta Ronald D. Mooren ja Brannon Bragan työstämä käsikirjoitus on jo kehno, joten onhan sellaisesta vaikea saada aikaiseksi hyvää filmiä. Kuvaus on ihan sujuvaa, mutta leikkauspöydällä olisi voinut tiivistää kokonaisuutta. Harmillisesti valaisussa on paikoitellen palattu ensimmäisten Star Trek -leffojen synkkyyteen, mikä ei sovi kevyeen tarinaan. Lavastus ja maskeeraus ovat tuttuun tyyliin ihan tyylikkäitä. Visuaaliset efektit eivät ole parhaimmasta päästä, etenkään yhteys-säteen kohdalla. Äänitehosteet ovat kuitenkin toimivia, mutta Dennis McCarthyn sävellykset eivät nouse erityisemmin esille.

Yhteenveto: Star Trek - sukupolvet on laimea filmi, joka tuntuu lähinnä pidennetyltä jaksolta televisiosarjasta. Elokuva ei lainkaan esittele hahmojaan, vaan aloittaa seikkailunsa sillä oletuksella, että katsojat olisivat nähneet "Star Trek: The Next Generation" -sarjan kaudet. Hahmoja ei muutenkaan pääse kunnolla tuntemaan, sillä uudesta miehistöstä seurataan lähinnä kapteeni Picardia ja Dataa, joista jälkimmäinen pääasiassa ärsyttää. Kunnon seikkailuhenkeäkään ei ole mukana, eikä tarina ole lainkaan mukaansatempaava. Lähinnä harmittaa mainion Malcolm McDowellin puolesta, etteivät hänen lahjansa pääse esille pahiksena. Kirkin tuominen loppuhuipennukseen mukaan on aika tönkösti toteutettu, eikä hänellä ole oikein mitään väliä. Star Trek - sukupolvet on todella unohdettava elokuva, eikä sitä voi suositella muille kuin "The Next Generationin" faneille. Toivottavasti sarjan seuraava osa, Star Trek - ensimmäinen yhteys (Star Trek: First Contact - 1996) olisi parempi. Ainakin sitä katsoessa uudet hahmot ovat edes jokseenkin tutut... mutta eihän sillä ole väliä, jos tarina on näin mitäänsanomaton. Sitä odotellessa eläkää pitkään ja menestykää!




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.denofgeek.com
Star Trek: Generations, 1994, Paramount Pictures


lauantai 6. lokakuuta 2018

Arvostelu: Star Trek VI: Tuntematon maa (Star Trek VI: The Undiscovered Country - 1991)

STAR TREK VI: TUNTEMATON MAA

STAR TREK VI: THE UNDISCOVERED COUNTRY



Ohjaus: Nicholas Meyer
Pääosissa: William Shatner, Leonard Nimoy, DeForest Kelley, Kim Cattrall, James Doohan, Walter Koenig, Nichelle Nichols, Christopher Plummer, George Takei, David Warner, Rosanna DeSoto ja Iman
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 12

Kiinnostukseni Star Trekiä (1966-) kohtaan heräsi, kun näin J. J. Abramsin ensimmäisen Star Trekin (2009). Sitä ennen olin nähnyt vain pätkiä vanhoista televisiosarjoista, enkä ollut innostunut yhtään. Olen aina ollut isompi Star Warsin (1977-) fani, mutta Abramsin elokuvan jälkeen kävin katsomassa sekä Star Trek Into Darknessin (2013) että Star Trek Beyondin (2016) leffateatterissa ja toivon, että leffasarjaa jatketaan vielä. Vanhat Star Trek -sarjat ja -elokuvat eivät kuitenkaan kiinnostaneet, mutta ajattelin silti katsoa ainakin leffat joskus. Vuoden 2016 lopussa näin viimein Star Trek: Avaruusmatkan (Star Trek: The Motion Picture - 1979), mutta se oli mielestäni huono. Katsoin silti sen ylistetyn jatko-osan, Star Trek II: Khanin vihan (Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982). Vaikka se oli mielestäni selkeästi parempi, oli se silti vain ihan kiva ja katsoin kolmannen osan, Star Trek III: Spockin paluun (Star Trek III: The Search for Spock - 1984) vasta maaliskuussa 2017. Vaikkei sekään ollut kovin kummoinen, vilkaisin silti myös Star Trek IV: Kotiinpaluun (Star Trek: The Voyage Home - 1986) ja Star Trek V: Viimeisellä rajalla (Star Trek: The Final Frontier - 1989). Olisin jatkanut sarjan katsomista, mutta minulta puuttui seuraavat elokuvat. Mietin pitkään niiden lainaamista, mutten saanut sitä aikaiseksi. Vasta alkusyksystä 2017 ostin viisi viimeistä alkuperäisen Star Trek -leffasarjan osaa ja katsoin vihdoin Star Trek VI: Tuntemattoman maan.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Star Trek: Avaruusmatka, Star Trek II: Khanin viha, Star Trek III: Spockin paluu, Star Trek IV: Kotiinpaluu ja Star Trek V: Viimeisellä rajalla!

Pahoina pidettyjen klingonien joutuessa hengenvaaraan, laji tarvitsee apua viholliseltaan Liitolta. Viimein voisi olla mahdollisuus rauhaan Liiton ja klingonien välillä, mutta kun klingonkansleri salamurhataan, taposta epäillään kapteeni Kirkiä ja U.S.S. Enterprise -tähtilaivan miehistöä, jolloin sota saattaa jatkua pahempana kuin koskaan.

Kapteeni Kirkinä nähdään tietysti yhä William Shatner, joka on edellisen osan tavoin mainio roolissaan. Vaikka Kirk toivoo rauhaa, hän ei luota lainkaan klingoneihin, vaan suorastaan vihaa heitä, sillä lajin edustajat tappoivat hänen poikansa Star Trek III: Spockin paluussa. Kuitenkin kun häntä ja hänen miehistöään syytetään salamurhasta, hänen täytyy yrittää päästä yli ennakkoluuloistaan ja ymmärtää, etteivät klingonit ole läpeensä pahoja.
     Leonard Nimoyn esittämä vulkanuslainen Spock on hieman tylsä hahmo tällä kertaa. Hän ei onneksi vain järkeile kaiken aikaa, mutta hän tuntuu jäävän sivuhahmoksi useaan otteeseen. Nimoy on kuitenkin oivallinen kuten aina.
     U.S.S. Enterprisen miehistöön kuuluvat tutut hahmot: kyyninen tohtori McCoy, eli "Bones" (DeForest Kelley) pääsee tositoimiin; teknistä puolta hallitsevalla Scottylla (James Doohan) on pari ihan hassua hetkeä; Uhura (Nichelle Nichols) on tuttuun tapaansa aika mitäänsanomaton; ja Chekov (Walter Koenig) jää Spockin tavoin sivuun. Hikaru Sulua (George Takei) ei Enterprisella harmillisesti nähdä, mutta hän on kuitenkin mukana leffassa ja päässyt kapteeniksi omalle tähtilaivalleen, U.S.S. Excelsiorille. Uutena miehistön jäsenenä esitellään Kim Cattrallin näyttelemä vulkanuslainen luutnantti Valeris, joka on nuoren Spockin kaltainen järkeilijä.
     Elokuvassa nähdään myös David Warner pienessä roolissa klingonkansleri Gorkonina, Rosanna DeSoto tämän tyttärenä, Christopher Plummer klingonkenraali Changina ja Iman muodonmuuttaja Martiana.




Star Trek VI: Tuntematon maa ei edellisen leffan tavoin ole selkeää jatkumoa aiemmille tapahtumille, vaan se on ihan oma seikkailunsa. Kirkin pojan kuolema otetaan tosiaan huomioon sarjan kolmannesta osasta, mutta muuten aiempia seikkailuita ei muistella. Tämä ei tosin ole mikään ongelma, vaan pitkään elokuva vaikuttaa olevan selvästi parempi kuin muutama edeltäjänsä. Leffan alkupäässä tuodaan hienosti esille ennakkoluulot ja rasistiset asenteet, jotka tuovat oivaa realismia mukaan todella fiktiiviseen elokuvaan. Sen lisäksi, että Kirk ja muutama muu pitävät kaikkia klingoneita pahoina murhaajina, jotkut klingonit miettivät samoin Liittoon kuuluvista. Liiton ja klingonien välit ovat myös oivallisesti esillä. Elokuvan ensimmäisen puoliskon läpi kulkee hyvä jännite, kun kaksi toisiaan vihaavaa porukkaa yrittävät pakottaa itsensä toveruuteen. Leffaa katsoo hyvinkin kiinnostuneena ja filmi vaikuttaisi kuuluvan vanhojen Star Trek -elokuvien parhaimmistoon.

Noh, kyllä Tuntematon maa sarjan parhaimmistoon loppujen lopuksi pääsee, mutta ensimmäisen puoliskon jälkeen mainio taso heikkenee. Elokuvassa käydään vankilaplaneetalla, josta puhutaan äärimmäisen karuna paikkana, mutta sen karuutta ei harmillisesti tuoda kunnolla esille, jolloin se jää erittäin vaisuksi. Viimeiset kolme varttia ovat valitettavasti hieman pitkäveteiset, eikä elokuvasta löydy enää jännitettä, vaikka välillä onkin ihan mielenkiintoista, kun U.S.S. Enterprisen miehistö yrittää selvittää salamurhaajan todellista henkilöllisyyttä. Loppuhuipennuksesta ei ole saatu kovin kiinnostavaa ja vaikka joillekin voi olla haikeaa, että tämä on viimeinen kerta, kun miehistö nähdään yhdessä, ovat pari viimeistä kohtausta jokseenkin innottomia, aivan kuin näyttelijät eivät malttaisi odottaa pääsevänsä eläkkeelle ikonisista hahmoistaan. Pari kelpo vitsiä on päässyt mukaan ja rasismi on erikoinen mutta oiva teema scifiseikkailulle, minkä lisäksi lyhyet toimintapätkät ovat ihan kivat. Harmillisesti lopputulos jää edellisten elokuvien tavoin vain "ihan kivaksi", eivätkä vanhat Star Trekit vieläkään nouse sen tason yli.




Elokuvan on ohjannut Nicholas Meyer, joka ohjasi myös Star Trek II: Khanin vihan. Hän toimi myös toisena käsikirjoittajana Denny Martin Flinnin kanssa. Kaksikko sai joitain erittäin hyviä ajatuksia mukaan, mutta kokonaisuutta olisi pitänyt miettiä kauemmin. Filmi on kuitenkin hyvin kuvattu ja leikkaus on myös onnistunutta. Lavasteet ja asut ovat tyylikkäitä, mutta maskeeraukset ovat hieman kehnosti toteutetut. Visuaaliset efektit ovat paikoitellen oivat, mutta jotkut jutut, kuten leijuvat veripisarat näyttävät todella digitaalisilta. Äänimaailma on oikein hyvä, mutta Cliff Eidelmanin säveltämät musiikit eivät pääse kovin hyvin esille ja ovat todella unohdettavat.

Yhteenveto: Star Trek VI: Tuntematon maa ensimmäinen puolisko on oikein mainio, mutta toinen muuttuu harmillisen pitkäveteiseksi. Aluksi elokuvasta löytyy oivaa jännitettä, kun kaksi toisiaan vihaavaa joukkoa yrittävät olla ystäviä, mutta loppupäässä jännite katoaa kokonaan, vaikka välillä nouseekin esille uhka suuremmasta sodasta Liiton ja klingonien välillä. Rasistiset teemat on kiinnostavasti yhdistetty perinteisempään scifiseikkailuun. Taso heikkenee, kun päädytään vankilaplaneetalle, joka tuntuu paljon laimeammalta kuin millaisena sitä aluksi mainostetaan. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan ihan hyvin ja visuaalinen puoli elokuvassa on aika tyylikäs. Tarinan olisi vain voinut miettiä paremmin loppuun saakka ja huipennukseen olisi pitänyt saada kiinnostavuutta. Lopputuloksena on ihan kelpo leffa ja suosittelen Star Trek VI: Tuntematon maa, jos leffasarjan aiemmat osat ovat uponneet. Mitään kovin ihmeellistä on turha odottaa, mutta filmi kuuluu silti vanhojen Star Trekien parhaimmistoon. Seuraavana on sitten tiedossa "Star Trek: The Next Generation" -sarjaan (1987-1994) perustuva Star Trek: Sukupolvet (Star Trek: Generations - 1994). Siihen asti, eläkää pitkään ja menestykää!




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Star Trek VI: The Undiscovered Country, 1991, Paramount Pictures


lauantai 29. syyskuuta 2018

Arvostelu: Star Trek V: Viimeisellä rajalla (Star Trek V: The Final Frontier - 1989)

STAR TREK V: VIIMEISELLÄ RAJALLA

STAR TREK V: THE FINAL FRONTIER



Ohjaus: William Shatner
Pääosissa: William Shatner, Leonard Nimoy, DeForest Kelley, Laurence Luckinbill, James Doohan, Walter Koenig, Nichelle Nichols, George Takei, Todd Bryant, Charles Cooper, David Warner ja Cynthia Gouw
Genre: scifi
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 12

Olen aina ollut enemmän innoissani Star Warsista (1977-) kuin Star Trekistä (1966-). Olin lapsena nähnyt pätkiä vanhoista Star Trek -sarjoista, enkä erityisemmin pitänyt näkemästäni, joten kiinnostukseni Star Trek -elokuvia (1979-) kohtaan ei ollut suuri. En siis lähtenyt katsomaan, kun elokuvasarja aloitettiin uudestaan vuonna 2009 elokuvalla Star Trek. Näin elokuvan vasta vuokralta, jolloin innostuin jutusta ja kävinkin katsomassa sen kaksi jatko-osaa, Star Trek Into Darknessin (2013) ja Star Trek Beyondin (2016) elokuvateatterissa. Kuitenkaan mielenkiintoni vanhoja elokuvia kohtaan ei erityisemmin kasvanut. Vuosien kuluessa tiesin kuitenkin, että ne pitäisi jossain kohtaa nähdä. Loppuvuodesta 2016 katsoinkin vihdoin sarjan ensimmäisen leffan, Star Trek: Avaruusmatkan (Star Trek: The Motion Picture - 1979), enkä pitänyt siitä. Kiinnostukseni väheni, mutta katsoin silti Star Trek II: Khanin vihan (Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982), joka olikin ihan hyvä. Kesti kuitenkin aikaa, ennen kuin jatkoin leffasarjan katselua, kunnes lopulta katsoin lyhyen ajan sisällä Star Trek III: Spockin paluun (Star Trek III: The Search for Spock - 1984) ja Star Trek IV: Kotiinpaluun (Star Trek IV: The Voyage Home - 1986), joista jälkimmäinen oli lähinnä naurettava teos. Päädyinkin katsomaan sarjan viidennen osan, Star Trek V: Viimeisellä rajalla kolme päivää neljännen osan jälkeen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Star Trek: Avaruusmatka, Star Trek II: Khanin viha, Star Trek III: Spockin paluu ja Star Trek IV: Kotiinpaluu!

Kirkin ja hänen miehistönsä lomasuunnitelmat keskeytyvät, kun kaukaisella Nimbus III -planeetalla vulkanuslainen Sybok ottaa kolmen eri lajin edustajat panttivangeiksi. U.S.S. Enterprisen täytyy lähteä matkalle selvittämään tilannetta.

William Shatnerin näyttelemä James Kirk on jälleen kapteeni ja tuntuukin pitävän enemmän siitä arvonimestä. Shatnerin roolisuoritus paranee jälleen ja tässä elokuvassa hän onkin hyvä. Kirk pääsee hieman huvittelemaan elokuvan aikana, mutta tarpeen vaatiessa hän osaa vakavoitua ja hoitaa hommansa kunnialla.
     Leonard Nimoy osoittaa jälleen, miksi hänen esittämänsä Spock on näiden Star Trek -elokuvien parasta antia. Puoliksi vulkanuslainen kun on, Spock ei ymmärrä ihmisten tapoja, vitsailua, sarkasmia, viittauksia jne, joten hän ottaa kaiken tosissaan ja ylianalysoi kaikkea. Spock on koominen, vaikkei itse vitsaile oikeastaan koskaan. Nimoy on erittäin hyvä roolissaan.
     Tuttu U.S.S. Enterprisen miehistö on jälleen mukana ja Nichelle Nicholsin esittämä Uhura pääsee tällä kertaa useampaankin otteeseen esille. Pavel Chekov (Walter Koenig) pääsee esittämään Enterprisen kapteenia yhdessä kohtaa, tohtori "Bones" McCoylla (DeForest Kelley) on hauskoja hetkiä, Scotty (James Doohan) yrittää selvitellä Enterprisen vikoja ja Sulu (George Takei)... noh, hän lähinnä vain on mukana.
     Elokuvan pahis, eli Laurence Luckinbillin näyttelemä Sybok vaikuttaa uhkaavalta tapaukselta, sillä hän kykenee aivopesemään hahmoja, jolloin katsojana alkaa kuvitella, että jossain kohtaa elokuvaa pääsisi näkemään, kuinka Kirk ja Spock joutuisivat taistelemaan vanhoja ystäviään vastaan. Kuitenkin mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä paremmin alkaa tajuamaan, että mitään sellaista on aika turha odottaa ja loppujen lopuksi Sybok ei ole kovin kummoinen hahmo. Ei tule kovin suurena yllätyksenä, että eräällä toisella leffan vulkanuslaisella on jonkinlainen menneisyys Sybokin kanssa...
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Sybokin panttivangit, eli ihminen John Talbot (David Warner), klingon Korrd (Charles Cooper) ja romuluslainen Caithlin Dar (Cynthia Gouw), sekä Kirkiä jahtaava klingonkapteeni Klaa (Todd Bryant).




Star Trek V: Viimeisellä rajalla ei ole erityisen selkeää jatkoa edelliselle osalle, kuten kolme edellistä elokuvaa olivat jatkumoa toisilleen. Klingonkapteeni Klaa tuntuu olevan Kirkille vihainen Star Trek III: Spockin paluun pääpahiksen, klingonkomentaja Krugen (Christopher Lloyd) kuolemasta, minkä lisäksi vasta rakennettu uusi U.S.S. Enterprise ei täysin toimi, eikä Spock vieläkään ole entisellään. Muuten eivät aiemmat tapahtumat vaikuta tähän elokuvaan ja Viimeisellä rajalla aloittaa uuden seikkailun, jolla ei ole mitään tekemistä Genesis-homman kanssa. Elokuva alkaa hieman uhkaavalla kohtauksella, jossa Sybok aloittaa panttivankioperaationsa Nimbus III:lla, mistä siirrytään paljon iloisempiin tunnelmiin. U.S.S. Enterprisen miehistö on lomalla Yosemiten kansallispuistossa, jossa Kirk harrastaa vuorikiipeilyä, Chekov ja Sulu patikoivat, ja Kirk ja McCoy yrittävät opettaa Spockille telttailun tapoja, kuten vaahtokarkkien syömistä ja yhteislauluja nuotion ääressä. Kansallispuisto-osuus näyttääkin siltä, että Star Trek IV: Kotiinpaluun hauskempi tunnelma on pidetty sarjassa mukana ja leffa vaikuttaa ihan kelpo pätkältä, mutta valitettavasti kun Kirk ja muut kuulevat Nimbus III:n tapahtumista ja suuntaavat Enterprisen sinne, alkaa elokuvan tunnelma muuttua.

Aluksi kun päähenkilöt yrittävät miettiä, kuinka he voisivat yllättää Sybokin, juttu toimii, mutta mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä tylsemmäksi se muuttuu. Star Trek: Avaruusmatkan turhauttavaa pitkästymistä se ei sentään aiheuta ja mukana on mielenkiintoisia pätkiä, mutta kokonaisuus ei erityisemmin innosta. Varsinkin kun Sybok alkaa selittämään, mistä hänen suunnitelmassaan on oikeasti kyse, katsojana tajuaa, ettei leffa nyt olekaan ihan sitä, millaiseksi sitä on luullut. Älkää ymmärtäkö väärin: yllätykset ovat hieno asia elokuvissa... kunhan ne on toteutettu oikein. Leffaan on tungettu uskonnollista teemaa mukaan, joka ei tunnu istuvan Star Trekiin ollenkaan. Elokuva ei täysin osaa hyödyntää alkupäässä esiteltyjä toimivia asioita, jolloin ne muuttuvat turhiksi loppupäässä. Elokuvan loppuhuipennus on todella mitäänsanomaton ja jättää katsojan kylmäksi. Kun ihan lopussa nähdään jälleen telttailua, katsojana alkaa toivomaan, että koko elokuva olisi kertonut siitä, kun Enterprisen miehistö kohtaa lomallaan joitain avaruusmörköjä, joita vastaan pitää hieman taistella. Ei elokuva huono ole, mutta on siinä paljon parannettavaa, eikä se pääse edellisten "ihan hyvä" -tasolle. Mukana on muutamia huvittavia juttuja ja kiinnostavia kohtia, mutta ne eivät tällä kertaa pelasta lopputulosta, joka on heikko. Elokuvasta puuttuu myös todella oleellinen asia osa Star Trekiä, eli seikkailuhenki. Monet sarjan fanitkaan eivät tästä teoksesta pidä ja ilmestyessään leffan tuottaja sanoi tämän lähes aiheuttaneen sarjan kuoleman.




Elokuvasarjan ohjaus on vaihtunut, mutta vieläkään ei puikoissa ole kukaan oikea ohjaaja, vaan jälleen toinen pääosan esittäjä, nimittäin Kirkiä näyttelevä William Shatner. Katsojana toivoisi, että Spockin näyttelijä Nimoy olisi pysynyt ohjaajana, sillä hän tuntui osaavan homman paremmin. Tämä on ensimmäinen elokuva, jonka Shatner on ohjannut ja sen myös välillä huomaa. Leffan tarinakin on Shatnerilta lähtöisin, joten häntä voi syyttää sen heikkouksista. Hänen alkuperäinen ideansa sisälsi vielä enemmän uskonnollisuutta, joten on hienoa, että hänet pistettiin edes hieman vähentämään teeman roolia leffassa. Lopullisesta käsikirjoituksesta vastasi David Loughery. Elokuvan tuotannossa myös kiirehdittiin, mikä aiheuttaa yleensä aina ongelmia lopputuloksen kannalta. Star Trek V: Viimeisellä rajalla on kuvattu ihan hyvin, kuten myös leikattu. Puvustukset ja lavasteet ovat mainiosti toteutetut. Visuaaliset tehosteet eivät ole kovin kummoisia. Toisin kuin kolmessa aiemmassa osassa, tässä edes U.S.S. Enterprise ei näytä kovin kummoisesti toteutetulta. Musiikista vastaa Jerry Goldsmith, joka sävelsi musiikit myös Star Trek: Avaruusmatkaan. Elokuvassa kuullaan kyseisen elokuvan mainio teemakappale.

Yhteenveto: Star Trek V: Viimeisellä rajalla on heikko lisäys sarjaan, josta ei löydy tuttua seikkailuhenkeä ja joka lähinnä vain pitkästyttää katsojaa. Sybok vaikuttaa aluksi uhkaavalta pahikselta aivopesukykyjensä vuoksi, muttei loppujen lopuksi olekaan erityisen vakuuttava tapaus. Uskonnollisuus on liian vahva teema, eikä sovi sarjaan. Leffasta löytyy hyviä lähtökohtia, mutta niitä ei viedä onnistuneesti loppuun saakka. Spock on lystikäs tapaus ja Kirk mainio sankari. Spockia näyttelevän Leonard Nimoyn olisi kuulunut pysyä ohjaajana ja Kirkin esittäjän William Shatnerin olisi kuulunut pysyä kameran edessä. Telttailupätkät ovat selvästi elokuvan parasta antia ja elokuva olisi voinut keskittyä enemmän niihin, vaikka ne kuinka hölmöiltä vaikuttivatkin. Leffasta löytyy mainioita juttuja, mutta ne eivät pelasta kokonaisuutta, etenkin kun loppuhuipennus on kehno. Jos pidit aiemmista sarjan osista, niin pitäähän Star Trek V: Viimeisellä rajallakin katsoa, mutta sillä varauksella, ettei se ole kovin kummoinen teos. Toivottavasti sarjan seuraava osa, Star Trek VI: Tuntematon maa (Star Trek VI: The Undiscovered Country - 1991) olisi parempi. Sen arvosteluun asti eläkää pitkään ja menestykää!




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.my-sf.com
Star Trek V: The Final Frontier, 1989, Paramount Pictures


lauantai 22. syyskuuta 2018

Arvostelu: Star Trek IV: Kotiinpaluu (Star Trek IV: The Voyage Home - 1986)

STAR TREK IV: KOTIINPALUU

STAR TREK IV: THE VOYAGE HOME



Ohjaus: Leonard Nimoy
Pääosissa: William Shatner, Leonard Nimoy, DeForest Kelley, Catherine Hicks, James Doohan, Walter Koenig, George Takei, Nichelle Nichols, Mark Lenard ja Jane Wyatt
Genre: scifi, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12

Innostuin Star Trekista (1966-), kun näin J.J. Abramsin ohjaaman, vuoden 2009 Star Trek -elokuvan ja pidin erittäin paljon myös sen kahdesta jatko-osasta. En kuitenkaan ollut kovin kiinnostunut katsomaan vanhoja Star Trek -elokuvia (1979-2002), sillä olin käsittänyt niiden olevan aika tylsiä. Olin myös nähnyt pätkiä vanhoista Star Trek -sarjoista, eivätkä ne olleet saaneet minua innostumaan. Itse asiassa juuri niiden pätkien takia en halunnut lähteä katsomaan aiemmin mainittua 2009 Star Trekia leffateatteriin, kun se ilmestyi. Vuosien kuluessa tiesin kuitenkin, että minun täytyy jossain kohtaa katsoa vanhatkin Star Trek -leffat edes kerran elämässäni. Samallahan niistä kannatti myös kirjoittaa. Star Trek: Avaruusmatka (Star Trek: The Motion Picture - 1979) oli oikeasti todella tylsä, mutta ilokseni sen kaksi jatko-osaa, Star Trek II: Khanin viha (Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982) ja Star Trek III: Spockin paluu (Star Trek III: The Search for Spock - 1984) olivat ihan kelpo pätkiä. Sarjan katselu ei tuntunutkaan enää haasteelta, vaan hyvältä tavalta viettää aikaa ja katsoinkin neljännen osan, Star Trek IV: Kotiinpaluun pari päivää kolmannen jälkeen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Star Trek: Avaruusmatka, Star Trek II: Khanin viha ja Star Trek III: Spockin paluu!

Amiraali Kirk ja hänen miehistönsä matkaa takaisin Maahan, vain huomatakseen, että sitä piinaa mystinen luotain, joka viestittää outoa signaalia. Spock huomaa, että signaali on ryhävalaan laulua, joka on heidän ajassaan kuollut sukupuuttoon. Ainoaksi ratkaisuksi koetaan palata ajassa taaksepäin 1980-luvulle, hakea valas ja viedä se tulevaisuuteen kommunikoimaan luotaimen kanssa.

Amiraali Kirkiä esittävä William Shatner ei vieläkään ole kovin kummoinen näyttelijä, mutta sopii kyllä rooliin. Hahmossa on hieman enemmän vitsikkyyttä, mutta hänestä löytyy kuitenkin sama päättäväinen johtaja, millaisena hänet on totuttu näkemään. Kirk välittää miehistöstään erittäin paljon ja hän tuntuu todella huojentuneelta, kun Spock on saatu takaisin.
     Leonard Nimoyn esittämä vulkanuslainen Spock heräsi tosiaan edellisessä elokuvassa henkiin ja nyt hän on alkanut opettelemaan vanhaa elämäänsä muiden puheiden ja tekstien perusteella. Hahmon ajattelutapa pohjautuu jälleen lähinnä loogisuuteen, eikä hän esitä erityisemmin tunteita. Spock on usein huvittava, sillä hän ei ole kovin inhimmillinen, eikä usein ymmärrä ihmisten tapoja. Nimoy suoriutuu osastaan mainiosti.
     Kirkin tuttu miehistö on tietysti mukana ja heillä on enemmän tekemistä kuin aiemmin... paitsi poloisella Sululla (George Takei), joka jää taka-alalle. Aiemmin pahasti muiden varjoon jäänyt Uhura (Nichelle Nichols) pääsee hieman enemmän näyttämään kielitaitojaan ja pääsee yhteen tehtäväänkin mukaan. Venäläistaustaisella Chekovilla (Walter Koenig) tulee ongelmia 1980-luvulla, sillä silloin hänet nähdään neuvostoliittolaisena vakoojana. Scotty (James Doohan) ja tohtori McCoy (DeForest Kelley) pääsevät hauskuuttamaan muutamassa kohtaa.
     Menneisyydessä Kirk ja Spock tapaavat valastutkija Gillianin (Catherine Hicks), johon Kirk iskee silmänsä. He eivät kuitenkaan voi kertoa Gillianille mistä tulevat, jolloin nainen lähinnä luulee heidän olevan erittäin outoja tapauksia. Kaksikko kuitenkin tarvitsee Gillianin apua, sillä hän työskentelee vesipuistossa, jonka vetonauloina on juuri sopivasti kaksi ryhävalasta. Hicks on ihan hyvä roolissaan ja tuo kiinnostavan lisäyksen leffasarjaan, ollessaan ensimmäinen hahmo, joka ei tiedä tulevaisuusjutuista mitään.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. kahdessa edellisessä leffassa esiintynyt luutnantti Saavik (Robin Curtis), joka on tässä erittäin pienessä roolissa, sekä Spockin vanhemmat Sarek (Mark Lenard) ja Amanda (Jane Wyatt).




Elokuvan tapahtumat jatkuvat suoraan siitä, mihin Star Trek III: Spockin paluu päättyi. Spock on saatu takaisin, mutta hän on lähes täysin pihalla siitä, millainen hänen aiempi elämänsä oli. Samaan aikaan Maassa klingonlähettiläs (John Schuck) yrittää saada Liittoa tuomitsemaan Kirkin rikoksista koskien Genesis-laitetta ja muutamien klingonien murhaa. Hänellä on jopa mukana pätkä suoraan Spockin paluusta otettuna, jossa näytetään klingonien kuolema Enterprisen räjähtäessä. Pistää hieman miettimään, mistä hän on saanut kopion kyseisestä elokuvasta... Joka tapauksessa maapallon viereen ilmestyy luotain, joka alkaa lähettää voimakasta signaalia, mikä aiheuttaa vakavia häiriöitä Maassa. Siinä kohtaa, kun aletaan puhua siitä, että luotain kommunikoi ryhävalaiden laululla, katsojana alkaa miettiä, että nyt ei kaikki tunnu ihan oikealta. Ja siinä kohtaa, kun hahmot päättävät tehdä aikamatkan menneisyyteen, hakeakseen valaita tulevaisuuteen, jotta päivä pelastuisi, katsojana vajoaa tuoliinsa, eikä voi muuta kuin tuijottaa suurin silmin ruutua ja miettiä, että ei kai tämä ole todellista? Star Trek IV: Kotiinpaluun juonihan on aivan tajuttoman typerä! Ensinnäkin ottaen huomioon, että hahmot eivät itse osaa tulkita ryhävalaiden puhetta, miten ihmeessä he voisivat tietää, mitä luotain haluaa ryhävalaista, kun he tuovat niitä tulevaisuuteen? Entä jos luotain juonisikin valaiden kanssa tuhoavansa kaiken? Ei sellaista voi tietää. Näistä ajatuksista siirrytäänkin siihen, kun myötähäpeän kasvaessa katsoo, kuinka tulevaisuuden avaruustutkijat ihmettelevät 1980-lukua, sen muotia ja tapoja.

Ihme ja kumma, homma toimii! Ainakin suurimmaksi osaksi. Vaikka elokuva onkin erittäin koominen, eikä välillä tiedä, onko sen tarkoitus olla komedia, vai onko se vain tahattoman hölmö - itse päädyin siihen lopputulokseen, että leffan tarkoituksena oli olla paljon kevyempi teos kuin edeltäjänsä - onnistuu se viihdyttämään lähes koko kestonsa läpi. Välillä tosin on hämmentävää, että elokuva tuntuu todella koomiselta, kun hahmot tekevät kaiken haudanvakavasti. Hetken myös kestää totutella siihen, että Kirk ja Spock kulkevat paikasta A paikkaan B ratikalla tai bussilla, mutta lopulta se alkaa toimia. Elokuvaa on hyvin vaikeaa ottaa tosissaan, mutta on oikeastaan aika mielenkiintoista nähdä, miten tulevaisuuden hahmot kokevat kasarin. Joidenkin fanien mielestä elokuva voi olla pyhäinhäväistys ja rikos ihmiskuntaa kohtaan, mutta omasta mielestäni se on tarpeellinen väliosa muiden tarinoiden yhteydessä. Siinä on selvästi paljon enemmän huumoria kuin edeltäjissä, mitä ne olisivat tarvinneet. Nyt tosin huumoria on jopa liikaa. Seikkailutunnelmaa ei ole yhtä paljoa mukana, mikä on harmi, sillä mielestäni se kuuluu Star Trekiin. Kokonaisuutena Star Trek IV: Kotiinpaluu on aikamoinen sekasikiö, joka tuntuu yhtä paljon kuuluvan sarjaan kuin se ei tunnu kuuluvan. Sitä katsoessa miettii kerran jos toisenkin ja vieläpä kolmannen ja neljännenkin, että oliko tämä epätoivossa tehty teos, vai miten ihmeessä tähän on päädytty? Innoittiko edellisvuonna ilmestynyt Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future - 1985) tekijöitä keksimään kiireessä jonkinlaisen aikamatkustustarinan? Lopputulos on joka tapauksessa erikoinen.




Elokuvan ohjaajana toimii edellisen osan tapaan Spockia näyttelevä Leonard Nimoy. Kotiinpaluun tarina syntyi hänen ja tuottaja Harve Bennettin ideasta, joten jos tarinasta ei pidä, niin voi syyttää itse herra Spockia. Elokuvan alkuperäinen, Bennettin kirjoittama käsikirjoitus ei kelvannut tuotantoyhtiölle, joten Star Trek II: Khanin vihan ohjaajakäsikirjoittaja Nicholas Meyer palkattiin kirjoittamaan uusi versio. Olisi kiinnostavaa tietää, millainen alkuperäinen versio oli, jos se ei kerran kelvannut yhtiölle, mutta tämä kelpasi. Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Visuaalisia tehosteita ei ole käytetty samalla lailla, sillä suurin osa elokuvasta tapahtuu 1980-luvun San Franciscossa, eikä avaruudessa edellisten osien tapaan. Vihreän taustakankaan käyttö on kuitenkin selkeää, eikä miehistön lentämä klingonalus ole kovin kummoisesti toteutettu verrattuna edellisessä leffassa nähtyyn U.S.S. Enterpriseen. Lavasteet ja puvustukset ovat tyylikkäästi toteutetut. Elokuva on myös selvästi paremmin valaistu kuin aiemmat osat, eikä se ole yhtä häiritsevän synkkä. Musiikista vastaa Leonard Rosenman, mutta hänen työnsä ei pääse erityisemmin esille tai jää mieleen.

Yhteenveto: Star Trek IV: Kotiinpaluun juoni on aivan typerä ja elokuva voisikin helposti olla todella suuri pohjanoteeraus. Näin ei kuitenkaan käy, vaan typeryys tuo oman lisänsä elokuvaan ja siinä on paljon rennompi tunnelma kuin edellisissä osissa. Välillä komiikka ei tunnu toimivan, kun hahmot tekevät kaiken todella vakavasti, mutta onneksi näin ei ole koko aikaa. On mielenkiintoista nähdä, kuinka tulevaisuuden tyypit ihmettelevät 1980-lukua, joka oli tätä leffaa tehdessä nykyaikaa. Valitettavasti leffasta puuttuu tarvittava seikkailuhenki. Näyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan ja miehistön hahmoilla on enemmän tekemistä kuin edellisissä osissa. Visuaaliset efektit eivät ole mitä parhaimmat, mutta niitä ei ole käytetty erityisen paljon, sillä elokuva tapahtuu lähinnä oikeassa maailmassa. Elokuvaa katsoessa ei oikein osaa täysin sanoa, onko Star Trek IV: Kotiinpaluu nerokas vai kuraa. Loppujen lopuksi tulin kuitenkin siihen tulokseen, että se on tähän mennessä sarjan viihdyttävin osa ja siitä löytyy kaivattua kepeää tunnelmaa, jolloin se pääsee samalle "ihan kiva" -tasolle, josta sen kaksi edeltäjää nauttivat. Jos pidit aiemmista Star Trek -elokuvista, niin ei ole todellakaan varmaa, pidätkö tästä. Kotiinpaluu on hyvin erilainen elokuva ja jotkut voivat olla innoissaan siitä, kun taas jotkut voivat pitää sitä roskana. Kannattaakin siis katsoa se itse ja tehdä oma mielipide, sillä on todella vaikea sanoa, pitäisikö sarjan tosifani tästä vai ei. Kaiken hölmöyden keskellä kaikkein hölmöintä on, että alun neuvoston kokouksessa hahmot oikeasti katsovat kohtausta Star Trek III: Spockin paluusta, eivätkä leffan tekijät kuvanneet uutta versiota tästä, joka olisi paljon uskottavampi kameranauha näytettäväksi. Toisaalta, kuka sen olisi edes kuvannut, sillä ei kohtauksessa ollut muita paikalla... Seuraavana sitten tiedossa Star Trek V: Viimeisellä rajalla (Star Trek V: The Final Frontier - 1989) - saa nähdä, millainen se tulee olemaan. Siihen asti eläkää pitkään ja menestykää!




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.loftcinema.org
Star Trek IV: The Voyage Home, 1986, Paramount Pictures, Industrial Light & Magic