Arvostelu: Hei, taas me lennetään! (Airplane II: The Sequel - 1982)

HEI, TAAS ME LENNETÄÄN!

AIRPLANE II: THE SEQUEL

Ohjaus: Ken Finkleman
Pääosissa: Robert Hays, Julia Hagerty, Peter Graves, Lloyd Bridges, Chad Everett, Rip Torn, Kent McCord, James A. Watson Jr. ja William Shatner
Genre: komedia, scifi
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 12

Jim Abrahamsin, David Zuckerin ja Jerry Zuckerin ohjaama ja käsikirjoittama komediaelokuva Hei, me lennetään! (Airplane! - 1980) oli valtava menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Alunperin kolmikko halusi tehdä jatko-osan, mutta koska he halusivat ensin tehdä jotain muuta, saatuaan jalkansa Hollywoodin oven väliin, studio päätti tehdä jatko-osan heti ilman heitä. Abrahams ja Zuckerit yrittivät vastustaa tätä, mutta epäonnistuivat. Tästä johtuen ensimmäisessä osassa nähty Leslie Nielsen ei suostunut palaamaan jatko-osaan. Leffa kuitenkin kuvattiin ja Hei, taas me lennetään! sai ensi-iltansa joulukuussa 1982. Elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, minkä lisäksi se ei todellakaan ollut toivottu hitti, tienaten vain murto-osan ensimmäisen osan saamista tuloista. Itse olen nähnyt Hei, taas me lennetään! vain kerran aikaisemmin, kun se tuli joitain vuosia sitten televisiosta, enkä oikein pitänyt siitä. Kun katsoin ja arvostelin alkuperäisen Hei, me lennetään! -komedian sen 40-vuotisjuhlan kunniaksi, ajattelin aluksi, etten katsoisi jatko-osaa, mutta lopulta etsiessäni jotain helppoa hömppää katsottavaksi eräänä yönä, päätinkin antaa tälle uuden mahdollisuuden.

Lähitulevaisuudessa Kuuhun on perustettu ihmisten asuttama siirtokunta. Avaruussukkula Mayflower One on matkalla kohti Kuuta, kun sen navigointilaitteeseen tulee vika ja sukkula lähteekin suuntaamaan kohti Aurinkoa. Voiko sodasta traumatisoitunut Ted Stryker pelastaa päivän jälleen kerran?

Leslie Nielseniä lukuunottamatta suurimmaksi osaksi muut tärkeiden roolien näyttelijät tekevät paluun ensimmäisestä osasta. Robert Haysin näyttelemä Ted Stryker tylsistyttää yhä kuoliaaksi tarinoillaan ja joutuu hikoilemaan ohjaamossa. Hays on yhä mainio, vaikka hänestä voikin välillä huomata, että hän tiedostaa itsekin tekevänsä lähinnä täysin samoja juttuja kuin viimeksi. Tedin entinen rakas Elaine (Julie Hagerty) panikoi vieressä pelastuksen onnistumisen puolesta. Peter Graves yrittää parhaansa mukaan korvata Nielsenin puuttumista kapteeni Oveurina. Monet hahmon repliikit onkin selvästi kirjoitettu Nielsen mielessä. Maan tasalla ohjeita antaa jälleen Steve McCroskey (Lloyd Bridges). Haysin tavoin Hagerty, Graves ja McCroskey toistavat juttuja entisestä osasta oivallisesti, mutta samaa intoa ei löydy.
     Uusina hahmoina esitellään mm. kapteeni Oveuria auttavat Unger (Kent McCord) ja Dunn (James A. Watson Jr.), joiden nimistä tehdään ihan hauskaa vitsiä, sekä Elainen uusi rakas, Simon Kurtz (Chad Everett), jonka täytyy tietty ensin yrittää sukkulan kääntämistä oikealle reitilleen, ennen kuin Tedin voi päästää puikkoihin.

En tiedä, johtuiko se siitä, että katsoin Hei, taas me lennetään! keskellä yötä väsyneen ylienergisessä tilassa, mutta elokuva onnistui viihdyttämään paremmin kuin ensimmäisellä katselukerralla. Leffa ei pääse lähellekään alkuperäisen Hei, me lennetään! -komedian mahtavuutta, mutta on tämä silti tarpeeksi vekkuli jatko-osa. Olisi kuitenkin enemmän kuin mielenkiintoista nähdä, mitä ensimmäisen osan tehnyt kolmikko Abrahams ja Zuckerit olisivat saaneet aikaiseksi jatko-osalla, sillä nyt uusi ohjaaja-käsikirjoittaja Ken Finkleman sortuu lähinnä kopioimaan kolmikon tyyliä ja kierrättämään vitsejä ensimmäisestä osasta. "Ei, olen ollut hermostunut aiemminkin" -vitsi on vain muutettu nyt muotoon "Ei, olen ollut innoissani aiemminkin." Yhtä hahmoa läpsitään taas jonossa naamalle ja muutenkin elokuvan rakenne on periaatteessa täysin sama. Nyt vain ollaan avaruudessa. On siis varmaa, että leffa parodioi elokuvan ilmestymisen aikoihin julkaistuja scifihittejä, kuten Tähtien sotaa (Star Wars - 1977-) ja E.T. the Extra-Terrestrialia (1982). 2001: Avaruusseikkailukin (2001: A Space Odyssey - 1968) otetaan tietty pilkan kohteeksi.

Onneksi kierrätettyjen vitsien ja innottomalla hengellä toistetun tarinan ohessa elokuva sisältää tarpeeksi hauskoja hetkiä, jotta sen aikana viihtyy alusta loppuun. Tätä toki auttaa leffan alle puolentoista tunnin kesto. Alkupäässä lentokentällä nähdään oikein hilpeitä ja yllättävänkin kierolla huumorilla höystettyjä tilanteita, joissa esimerkiksi äiti päättää ottaa laukkunsa käsimatkatavaraksi ja pistää lapsensa kuljetettavaksi ruumassa. Mummeli joutuu turvatarkastuksen kohteeksi, kun joukko terroristeja marssii metallinpaljastimen läpi singot kourassa (huomaa, että elokuva on tehty kauan ennen WTC-iskuja). Leffa on täynnä täysin typeriä vitsejä, joita heitellään kuin tikkoja maalitauluun - välillä laiskasti ja joskus taas skarpataan vähän ja saatetaan jopa kerran tai kaksi osua napakymppiin. Siinä, missä alkuperäinen Hei, me lennetään! on komediaklassikko, mikä naurattaa hysteerisesti yhä tänä päivänä, on jatko-osa lähinnä ihan kivaa kertakäyttöviihdettä. Tai kahden kerran viihdettä, ottaen huomioon, että toinen katselu sai minut nauramaan enemmän.

Hei, taas me lennetään! tehtiin ensimmäistä osaa huomattavasti isommalla budjetilla ja jos jossain, niin kenties teknisissä puolissa elokuva päihittää paikoitellen ensimmäisen leffan. Lavasteet ovat pääasiassa tyylikkäät ja erikoistehosteetkin ajavat hyvin asiansa. Kuvaus on sujuvaa ja leikkauskin kelvollista. Ääniefektit toimivat, mutta Elmer Bernsteinin ja Richard Hazardin säveltämät musiikit eivät erotu edukseen taustalta. Musiikista huomaa lähinnä tutut sävelmät mm. Vaarallinen tehtävä -televisiosarjasta (Mission: Impossible - 1966-1973). Elokuvan ongelmat eivät johdukaan teknisestä puolesta, vaan Ken Finklemanin laiskasti kopioivasta käsikirjoituksesta ja ohjauksesta. Toisaalta onhan se ymmärrettävää, että ensimmäisen osan ollessa menestys, studio uskoi jatko-osankin menestyvän, jos se sisältää samat ainekset kuin viimeksi. Studio ei vain tajunnut, ettei kehnompi kokki saa valmistettua yhtä onnistunutta annosta, vaikka seuraisikin reseptiä uskollisesti.

Yhteenveto: Hei, taas me lennetään! on ihan veikeä hassuttelu, mutta kalpenee pahasti alkuperäisen komediaklassikon rinnalla. Elokuva tyytyy pääasiassa toistelemaan juttuja ja vitsejä ensimmäisestä osasta, ja meno onkin usein väsähtänyttä. Uusi ohjaaja Ken Finkleman ei todellakaan pysty samaan kuin edeltäjänsä, vaikka kuinka yrittää luoda samanlaisia kohtauksia. Elokuvan alkupää ennen lentoon lähtöä taitaa jopa olla leffan hauskinta antia synkkien vitsiensä ansiosta. Loppua kohti leffa tylsenee, kun se keksii yhä vain vähemmän mitään uutta tarjottavaksi. Näyttelijöistäkin huomaa, että he tiedostavat toistavansa vanhoja vitsejään. Tekniseltä puoleltaan leffa onnistuu päihittämään ensimmäisen osan isomman budjettinsa ansiosta, mutta muuten se jää pahasti alkuperäisen jalkoihin. Oikeassa mielentilassa urpot jutut kuitenkin naurattavat tarpeeksi, jotta vajaan puolentoista tunnin kesto viihdyttää. Siinä, missä Hei, me lennetään! on pakkokatsottavaa elokuvien ja komedioiden ystäville, jatko-osan Hei, taas me lennetään! voi katsoa lähinnä, jos ei saanut tarpeekseen ensimmäisestä osasta ja kokee pakottavaa tarvetta nähdä lisää samaa menoa.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä pieni vitsimainos "Airplane III" -elokuvasta, mitä ei kuitenkaan koskaan tehty.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Airplane II: The Sequel, 1982, Paramount Pictures, Howard W. Koch Productions

Arvostelu: Hei, me lennetään! (Airplane! - 1980)

HEI, ME LENNETÄÄN!

AIRPLANE!

Ohjaus: Jim Abrahams, David Zucker ja Jerry Zucker
Pääosissa: Robert Hays, Julie Hagerty, Leslie Nielsen, Peter Graves, Lloyd Bridges, Frank Ashmore, Lorna Patterson, Kareem Abdul-Jabbar, Robert Stack, Stephen Stucker, Al White, Norman Alexander Gibbs, Rossie Harris, Lee Bryant, Nicholas Pryor, Jill Whelan ja Otto
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 12

"Surely you can't be serious!"
"I am serious. And don't call me Shirley."

Airplane!, eli suomalaisittain Hei, me lennetään! on parodia vuoden 1957 jännityselokuvasta Kuoleman kynnyksellä (Zero Hour!). Jim Abrahams ja Zuckerin veljekset David ja Jerry kirjoittivat leffan esiintyessään Kentucky Fried Theatren kanssa 1970-luvulla. Kolmikko nauhoitti siihen aikaan kasetille televisio-ohjelmia ja eräänä iltana he päätyivät nauhoittamaan Kuoleman kynnyksellä -leffan, mistä he pitivät kovasti. Aluksi käsikirjoitus oli lähes suora kopio elokuvasta ja kolmikko pohtikin, että heidän pitäisi varmaan pyytää elokuvan oikeudet, jotta voisivat työstää oman versionsa. He saivat oikeudet, mutteivät saaneet ketään kiinnostumaan projektista. Yrittäessään myydä projektiaan, he päätyivät käsikirjoittamaan vanhojen teatterisketsiensä pohjalta elokuvan Hei me nauretaan (The Kentucky Fried Movie - 1977). Sitä kautta he pääsivät paremmin mukaan leffabisnekseen ja päättivät itse ohjata parodiaideansa. Kuvaukset alkoivat kesällä 1979 ja lopulta Hei, me lennetään! sai ensi-iltansa 2. heinäkuuta 1980 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli jättimäinen hitti, jopa ilmestymisvuotensa neljänneksi menestynein leffa ja se sai kriitikoilta paljon kehuja. Vuosien varrella leffan maine on vain parantunut ja nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana komediaelokuvana. Itse näin elokuvan jo lapsena ja pidin sitä erittäin hauskana leffana. Kuitenkin vasta vuosien kuluessa olen alkanut ymmärtämään, kuinka nokkela filmi oikeasti onkaan kyseessä ja olenkin katsonut sen ainakin kerran uudestaan. Kun huomasin, että Hei, me lennetään! täyttää nyt 40 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen.

Lentoemäntä-rakkaansa perään haaveileva ex-sotilas Ted Striker nousee lentokoneen kyytiin voittaakseen naisen sydämen. Lennolla tapahtuu kuitenkin kaikenlaista odottamatonta...

Robert Hays näyttelee Ted Strikeria, sodassa traumatisoitunutta miestä, joka tylsistyttää ihmiset kuoliaaksi kertomuksillaan... kirjaimellisesti. Aina välillä Ted alkaa tietty näkemään näkyjä sodasta, mikä pistää hänen päänsä hetkellisesti sekaisin, mutta muuten hän on lähinnä sinnikkäästi kosiskelemassa ex-tyttöystäväänsä Elainea (Julie Hagerty) takaisin. Elaine ei hahmona ole kovin kiinnostava, mutta katsojana kannustaa Tediä silti onnistumaan yrityksessään. Hays ja Hagerty ovat molemmat hyviä rooleissaan ja heidän väliltään löytyy tarpeeksi kemiaa, jotta katsoja uskoo heidän olleen joskus hulluna toisiinsa.
     Lennolle mahtuu paljon muitakin hahmoja kuin pelkkä pääpari ja jotkut sivuhahmoista taitavat olla jopa kiinnostavampia tai ainakin hauskempia kuin Ted ja Elaine. Mahtava Leslie Nielsen esittää tohtori Rumackia, jonka lääkärintaidoille löytyy käyttöä, kun outoja alkaa tapahtumaan. Lentokoneen ohjaamossa hääräävät kapteeni Oveur (Peter Graves), perämies Roger (Kareem Abdul-Jabbar) ja navigaattori Victor (Frank Ashmore). Lorna Patterson taas esittää Randya, toista lentoemäntää, joka on Elainea koomisempi tapaus. Matkustajiin taas kuuluu hahmoja, kuten herra ja rouva Hammen (Nicholas Pryor ja Lee Bryant), vakavasti sairas Lisa (Jill Whelan), nunna (Maureen McGovern), hienostuneet lapset (David Hollander ja Michelle Stacy), sekä nykypäivänä hyvin kyseenalaiset kuvaukset kahdesta mustasta miehestä (Al White ja Norman Alexander Gibbs), joiden nopeatempoisesta slangipuheesta kukaan ei saa selvää. Lisäksi elokuvassa nähdään myös Chicagon lennonjohtoon kuuluvia henkilöitä, jotka joutuvat auttamaan maasta käsin, kun ongelmat koneessa alkavat ja heitä ovat mm. Steve McCroskey (Lloyd Bridges), kapteeni Rex Kramer (Robert Stack) ja ärsyttävän ylienerginen Johnny (Stephen Stucker). Hahmot eivät ole persoonina erityisen mielenkiintoisia, mutta he ajavat täydellisesti asiansa elokuvan hauskuuttajina. Huumoria tuo etenkin se, kuinka haudanvakavina suuri osa näyttelijöistä sanoo täysin typeriä repliikkejä. Lähes kukaan hahmoista ei naura koko leffan aikana, mutta katsoja sen sijaan saa nauraa kaiken aikaa.

Ei ole mikään ihme, että Hei, me lennetään! on yhä yksi ylistetyimmistä komedioista. Kyseessä on hulvaton elokuva, mikä pistää lähes kaikki nykykomediat nurkkaan häpeämään! Leffa on ehdottomasti ansainnut asemansa klassikkona. Huumoria irtoaa monipuolisesti eri asioista, niin hölmöstä fyysisestä hupailusta kuin aivan mielettömän nokkelasta verbaalisesta kanssakäymisestä. Monet leffan vitseistä ovat jääneet elämään ihan omaa elämäänsä ja täysin ymmärrettävästi. Yllä mainittu "Shirley"-läppä on vain yksi nerokkaista esimerkeistä, mitä leffalla on tarjottavanaan. Yksi parhaista vitseistä on useaan otteeseen tapahtuva juttu, missä joku hahmoista sanoo jotain, minkä voi juuri ja juuri tulkita toisellakin tavalla ja niinhän se sitten myös tulkitaan. Esimerkiksi kun lentokone on nousemassa ilmaan:

"Oletko hermostunut?"
"Kyllä."
"Ensimmäinen kerta?"
"Ei, olen ollut hermostunut aiemminkin."

Ja kuten jo totesin, näyttelijät sanovat repliikkinsä usein täysin tosissaan, mikä vain lisää hetkien hauskuutta. Leffa on erityisen tunnettu sen hyvin absurdeista hetkistään, eikä leffasta montaa hetkeä löydy, jolloin ei saisi nauraa. Siinä, missä nykykomediat yrittävät mahdollisimman hyvin panostaa kiinnostavaan tarinaan ja hahmoihin, ja unohtavat kunnon hauskuuttamisen siinä samalla, Hei, me lennetään! sisältää kyllä hyvän tarinan ja toimivat hahmot, mutta pääasiassa se panostaa täysillä siihen, että katsoja viettäisi elämänsä hauskimman puolitoistatuntisen sen parissa. Vitsejä tykitetään lähes tauotta alusta loppuun, eikä hauskuus katoa loppupäässä, kuten tapahtuu liiankin usein nykykomedioiden kanssa. Hei, me lennetään! on myös siinä mielessä omalaatuinen teos, että siihen pitää oikeasti keskittyä, etteivät vitsit mene ohi. Taustalla tapahtuu usein jotain outoa ja huvittavaa, ja jos ei keskity, monet tällaisista vitseistä menevät täysin ohi. Joku voisi kutsua elokuvaa täysin typeräksi hölmöilyksi, mutta omasta mielestäni tämä on aika lailla puhdasta nerokkuutta.

Vaikka Hei, me lennetään! on Jim Abrahamsin ja Zuckerin veljesten ensimmäinen ohjaustyö, ei tämä näy millään lailla negatiivisesti, vaan kyseessä on erinomainen debyytti. Kolmikon käsikirjoitus on aivan fantastinen ja he repivät vitsejä ties mistä todella kekseliäästi. Onkin harmi, että heidän parodiakykynsä ovat laskeneet vuosien varrella ja nykyään he saavat enää aikaiseksi Scary Movie -jatko-osia (2003-2013). Hei, me lennetään! on myös oivallisesti kuvattu ja hyvin leikattu. Tedin tarinat saattavat tuntua katsojasta liian pitkiltä, mutta eikö se ole tarkoituskin, kun niiden pitäisi saada ihmiset itsemurhan partaalle? Lentokoneen lavasteet ovat taidokkaasti toteutetut ja autopilotti Otto on ikoninen luomus. Aikaa nähneet efektit sopivat hyvin komediaan ja änimaailma on osuvasti rakennettu. Elmer Bernsteinin säveltämät musiikit toimivat hyvin leffan aikana, mutteivät jää millään lailla mieleen.

Yhteenveto: Hei, me lennetään! on ehta komediaklassikko ja yhä yksi lajityyppinsä parhaista elokuvista. Leffan aikana saa nauraa kaiken aikaa ja huumoria revitään irti ties mistä. Niin fyysinen pöhköily kuin naseva sanailu naurattavat lystikkyydellään. Etenkin dialogista löytyy aivan mahtavia vitsejä, hahmojen tulkitessa toistensa puheita väärin. Elokuva on myös täynnä pieniä lisävitsejä, joista monia ei edes huomaa, jos ei keskity siihen, mitä kaikkea taustalla tapahtuu. Toisin kuin monissa nykykomedioissa, hillitön meno ei suinkaan hiivu loppupäässä, vaan taso pysyy korkeana loppuun asti. Näyttelijät ovat veikeitä rooleissaan ja Leslie Nielsen tietty loistaa ylitse muiden. Jim Abrahams ja Zuckerin veljekset ovat saaneet aikaiseksi erinomaisen elokuvan, mikä naurattaa ja riemastuttaa suuresti yhä tänä päivänä monenkin katselukerran jälkeen.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Airplane!, 1980, Paramount Pictures, Howard W. Koch Productions