Arvostelu: Ghost - näkymätön rakkaus (Ghost - 1990)

GHOST - NÄKYMÄTÖN RAKKAUS

GHOST

Ohjaus: Jerry Zucker
Pääosissa: Patrick Swayze, Demi Moore, Whoopi Goldberg, Tony Goldwyn, Rick Aviles, Gail Boggs, Armelia McQueen, Vincent Schiavelli ja Stephen Root
Genre: jännitys, romantiikka, fantasia
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 16

Ghost - näkymätön rakkaus on Patrick Swayzen ja Demi Mooren tähdittämä, romantiikkaa, fantasiaa ja trilleriä yhdistelevä elokuva. Käsikirjoittaja Bruce Joel Rubin keksi idean elokuvaan ja alkoi työstämään sen pohjalta tarinaa, mikä sai erikoisempia ja synkempiä käänteitä kuin Rubin oli aluksi ajatellut. Rubin sai tuottaja Lisa Weinsteinin innostumaan tekstistä ja leffan teko alkoi. Komedioita, kuten Hei, me lennetään! (Airplane! - 1980) ja Top Secret - huippusalaista (Top Secret! - 1984) ohjannut Jerry Zucker valittiin ohjaajaksi, mikä aluksi ärsytti Rubinia, sillä tämä pelkäsi Zuckerin tekevän tästäkin komedian. Rubin ja Zucker pääsivät kuitenkin nopeasti yhteisymmärrykseen siitä, mitä leffan kuuluisi olla ja kuvaukset alkoivat heinäkuussa 1989. Lopulta Ghost - näkymätön rakkaus sai maailmanensi-iltansa vuotta myöhemmin, 13. heinäkuuta 1990 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuvasta tuli jättihitti, mikä yllätti tekijätkin suosiollaan - leffa oli jopa ilmestymisvuotensa menestynein elokuva lippuluukuilla! Kriitikotkin pitivät filmistä ja se sai useita palkintoehdokkuuksia, kuten viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, leikkaus ja musiikki), joista se voitti parhaan naissivuosan ja käsikirjoituksen palkinnot, neljä BAFTA-ehdokkuutta (mm. käsikirjoitus, maskeeraus ja erikoistehosteet), joista se voitti parhaan naissivuosan palkinnon, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras musikaali- tai komediaelokuva, miespääosa ja naispääosa), joista se voitti jälleen parhaan naissivuosan palkinnon. Itse en ollut aiemmin nähnyt Ghost - näkymätöntä rakkautta, enkä oikeastaan tiennyt siitä muuta kuin että julisteen perusteella kyseessä olisi romanttinen leffa ja että nimen perusteella siihen liittyisi haamu. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 30 vuotta ja vielä sen, että kyseessä oli vuoden 1990 isoin hitti, päätin vihdoin katsoa elokuvan ja arvostella sen.

Pariskunta Sam Wheat ja Molly Jensen ovat juuri muuttaneet uuteen asuntoon, kun Sam tapetaan pimeällä kujalla. Sam ei kuitenkaan pääse tuonpuoleiseen, vaan hän jää maan päälle haamuna, jota kukaan ei näe, mutta jonka vain meedio Oda Mae voi kuulla.

Pääroolissa kuolevana ja haamuksi muuttuvana Sam Wheatina nähdään Patrick Swayze, joka oli Ghost - näkymättömän rakkauden ilmestymisen aikaan erityisen iso stara leffojen, kuten Dirty Dancing - kuuma tanssi (Dirty Dancing - 1987) ja Road House - kuuma kapakka (Road House - 1989) ansiosta. Swayze hyppelikin ns. miehille ja naisille suunnattujen leffojen välillä, eikä halunnut vain jämähtää toiseen osapuoleen. Tässä elokuvassa Swayze esittää herkempää roolia, kun Sam tapetaan ja hän joutuu jäämään tyttöystävänsä seuraksi ilman, että pystyy mitenkään kommunikoimaan tämän kanssa. Swayze tuokin hyvin hahmon epätoivon esille. Samin tyttöystävänä Mollyna nähdään Demi Moore, joka taas eläytyy oivallisesti hahmonsa suruun Samin kuoltua. Hän jää kuitenkin aika pahasti taustalle pitkäksi aikaa, kun Sam tapaa meedio Oda Maen.

Oda Maeta näyttelee Whoopi Goldberg, joka tekee elokuvan parhaan roolisuorituksen ja joka voittikin parhaan naissivuosan palkinnot niin Oscareissa, Golden Globeseissa kuin BAFTA-gaalassa. Oda Mae on erittäin teatraalinen ja energinen tapaus, ja Goldberg ilahduttaakin läpi leffan erikoisena meediona. Hän tuo erittäin onnistuneesti huumoria synkkien ja surullisten juttujen keskelle ilman, että ne puolet filmistä kärsivät.
     Lisäksi elokuvassa nähdään mm. Tony Goldwyn Samin ja Mollyn ystävänä Carlina, Gail Boggs ja Armelia McQueen Oda Maen siskoina, jotka auttavat tätä meediohommissa, sekä Rick Aviles Samin tappajana.

Ghost - näkymättömän rakkauden alku sai minut nopeasti ajattelemaan, että tämä ei välttämättä tule olemaan oikein minun leffani. Samin ja Mollyn romanttinen puoli oli heti hieman imelää, eivätkä heidän omat työkuvionsa herättäneet kiinnostusta. Kuitenkin siinä kohtaa, kun pariskunta kävelee synkälle kujalle ja Sam tapetaan, elokuvan yhtäkkinen synkempi henki paljastuu ja tarina sai silmänräpäyksessä minut otteeseensa. Vaikka Samin ja Mollyn rakkaus ei herättänyt minussa erityisempiä tunteita Samin eläessä, romanttinen puoli onnistuu tasapainottamaan imelyyden oikeasti herkäksi, kun Sam yrittää keksiä keinoa kommunikoida rakkaansa kanssa. Tosissaan leffa sai minut puolelleen, kun meedio Oda Mae astelee ruutuun ja Whoopi Goldberg nappaa koko homman haltuunsa. En muista, milloin olisin viimeksi katsonut elokuvaa ja sen ensimmäisen kolmen vartin aikana se olisi onnistunut muuttamaan mielipidettäni näin voimakkaasti siitä, etten oikein välitä leffasta, siihen että pidän sitä erittäin mainiona teoksena.

Goldbergin ja hänen hahmonsa lisäksi yksi suosikkijutuistani filmissä on sen taitava tasapainottelu usean eri lajityypin välillä. Elokuvassa on siirappista romantiikkaa, kiehtovaa fantasiaa, hilpeää komediaa ja sitten taas jopa jännittävää trillerimäisyyttä. Leffa ei koskaan tunnu epätasaiselta tunnelmiensa kanssa, vaan vaihtelu on täysin sulavaa. Kun aluksi ajattelin, että leffasta tuli megahitti vain, koska Swayzen vetovoima sai niin monet naiset käymään katsomassa sen, elokuva saikin minut pohtimaan, että siitä löytyy niin osuvasti edes jotain kaikille, jotta se voi iskeä vielä isompaan yleisöön. Mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä mielenkiintoisemmaksi se käy. Samalla sen tunnepuoli iskee lujemmin ja vaikken aluksi voinut vähät välittää Samista ja Mollysta, loppupäässä huomasin, että rakkauspuolesta onkin saatu jopa jokseenkin liikuttava. Elokuvasta löytyy kuitenkin hieman liikaa kohtauksia, joissa Sam yrittää Oda Maen kautta vakuuttaa Mollyn siitä, että on yhä maisemissa haamuna. On ymmärrettävää, että Mollyn on vaikea uskoa tällaista, etenkin eksentrisen meedion selittämänä, mutta silti nämä kohtaukset tuntuvat pakotetuilta, jotta Moore saa alun ja lopun välillä edes jotain tekemistä ja jotta mukaan saataisiin vielä lisää vastoinkäymistä.

Ohjaaja Jerry Zucker pääsee leikittelemään hauskoilla hetkillä, mutta hän osoittaa leffassa osaavansa muutakin kuin komedian. Zucker on selvästi halunnut päästä tekemään jotain synkempää ja onnistuukin tässä yhdistämään huumorin ja trillerimäisyyden. Bruce Joel Rubin on kirjoittanut tarinan mainiosti, kuljettaen sitä oivasti eteenpäin ja tehden oman panoksensa sen eteen, ettei elokuva jämähdä vain yhteen genreen, vaan tasapainottelee useamman välillä. Leffa on myös suurimmaksi osaksi hyvin kuvattu, vaikka mukana on muutama kehnompi otos. Valaisu ja lavasteet ovat tyylikkäät, ja maskeeraukset onnistuvat parissa kohtaa yllättämään brutaaliudellaan. Erikoistehosteet toimivat hyvin edelleen ja kohdat, joissa Sam kulkee ihmisten ja esineiden läpi, ovat yhä vaikuttavat. Äänipuolikin on mainiosti rakennettu ja Maurice Jarre pääsee säveltämään monenlaista musiikkia tunnelmien vaihdellessa. Musiikeista jää kuitenkin parhaiten mieleen The Righteous Brothersin herkkä kappale Unchained Melody.

Yhteenveto: Ghost - näkymätön rakkaus on erittäin hyvä filmi, mikä onnistuu tasapainottelemaan taidokkaasti usean lajityypin välillä. Joskus elokuva tarjoaa hempeää romantiikkaa, toisinaan trillerimäisyyttä, välillä fantasiaa ja sitten taas hauskaa komediaa aivan mielettömän hyvän Whoopi Goldbergin ansiosta. Vaikka Patrick Swayze ja Demi Moore ovatkin mainiot päärooleissa, Goldberg jättää lopulta molemmat varjoonsa mahtavalla suorituksellaan. Leffa lähtee käyntiin hieman kömpelösti, mutta heti Samin kuoltua ja muututtua haamuksi se onnistuu nappaamaan mukaansa oikein tosissaan. Tarina kiehtoo yhä enemmän, mitä pidemmälle siinä päästään ja elokuva tuntuu vain paranevan loppua kohti. Aluksi rakkauspuoli on jopa turhan imelä, mutta loppujen lopuksi se on aidosti liikuttava ja herkkä. Lisäksi elokuvan efektit toimivat yhä erittäin vakuuttavasti 30 vuodenkin jälkeen. Olin erittäin yllättynyt siitä, kuinka paljon pidinkään Ghost - näkymättömästä rakkaudesta, peläten aluksi, ettei se tulisi toimimaan minulle ja sen monipuolisen genreleikittelyn ansiosta voin suositella laajempaakin yleisöä kuin vain romantiikannälkäisten katsomaan sen, jos elokuva on edelleen näkemättä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ghost, 1990, Paramount Pictures, Howard W. Koch Productions

Arvostelu: Hei, me lennetään! (Airplane! - 1980)

HEI, ME LENNETÄÄN!

AIRPLANE!

Ohjaus: Jim Abrahams, David Zucker ja Jerry Zucker
Pääosissa: Robert Hays, Julie Hagerty, Leslie Nielsen, Peter Graves, Lloyd Bridges, Frank Ashmore, Lorna Patterson, Kareem Abdul-Jabbar, Robert Stack, Stephen Stucker, Al White, Norman Alexander Gibbs, Rossie Harris, Lee Bryant, Nicholas Pryor, Jill Whelan ja Otto
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 12

"Surely you can't be serious!"
"I am serious. And don't call me Shirley."

Airplane!, eli suomalaisittain Hei, me lennetään! on parodia vuoden 1957 jännityselokuvasta Kuoleman kynnyksellä (Zero Hour!). Jim Abrahams ja Zuckerin veljekset David ja Jerry kirjoittivat leffan esiintyessään Kentucky Fried Theatren kanssa 1970-luvulla. Kolmikko nauhoitti siihen aikaan kasetille televisio-ohjelmia ja eräänä iltana he päätyivät nauhoittamaan Kuoleman kynnyksellä -leffan, mistä he pitivät kovasti. Aluksi käsikirjoitus oli lähes suora kopio elokuvasta ja kolmikko pohtikin, että heidän pitäisi varmaan pyytää elokuvan oikeudet, jotta voisivat työstää oman versionsa. He saivat oikeudet, mutteivät saaneet ketään kiinnostumaan projektista. Yrittäessään myydä projektiaan, he päätyivät käsikirjoittamaan vanhojen teatterisketsiensä pohjalta elokuvan Hei me nauretaan (The Kentucky Fried Movie - 1977). Sitä kautta he pääsivät paremmin mukaan leffabisnekseen ja päättivät itse ohjata parodiaideansa. Kuvaukset alkoivat kesällä 1979 ja lopulta Hei, me lennetään! sai ensi-iltansa 2. heinäkuuta 1980 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli jättimäinen hitti, jopa ilmestymisvuotensa neljänneksi menestynein leffa ja se sai kriitikoilta paljon kehuja. Vuosien varrella leffan maine on vain parantunut ja nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana komediaelokuvana. Itse näin elokuvan jo lapsena ja pidin sitä erittäin hauskana leffana. Kuitenkin vasta vuosien kuluessa olen alkanut ymmärtämään, kuinka nokkela filmi oikeasti onkaan kyseessä ja olenkin katsonut sen ainakin kerran uudestaan. Kun huomasin, että Hei, me lennetään! täyttää nyt 40 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen.

Lentoemäntä-rakkaansa perään haaveileva ex-sotilas Ted Striker nousee lentokoneen kyytiin voittaakseen naisen sydämen. Lennolla tapahtuu kuitenkin kaikenlaista odottamatonta...

Robert Hays näyttelee Ted Strikeria, sodassa traumatisoitunutta miestä, joka tylsistyttää ihmiset kuoliaaksi kertomuksillaan... kirjaimellisesti. Aina välillä Ted alkaa tietty näkemään näkyjä sodasta, mikä pistää hänen päänsä hetkellisesti sekaisin, mutta muuten hän on lähinnä sinnikkäästi kosiskelemassa ex-tyttöystäväänsä Elainea (Julie Hagerty) takaisin. Elaine ei hahmona ole kovin kiinnostava, mutta katsojana kannustaa Tediä silti onnistumaan yrityksessään. Hays ja Hagerty ovat molemmat hyviä rooleissaan ja heidän väliltään löytyy tarpeeksi kemiaa, jotta katsoja uskoo heidän olleen joskus hulluna toisiinsa.
     Lennolle mahtuu paljon muitakin hahmoja kuin pelkkä pääpari ja jotkut sivuhahmoista taitavat olla jopa kiinnostavampia tai ainakin hauskempia kuin Ted ja Elaine. Mahtava Leslie Nielsen esittää tohtori Rumackia, jonka lääkärintaidoille löytyy käyttöä, kun outoja alkaa tapahtumaan. Lentokoneen ohjaamossa hääräävät kapteeni Oveur (Peter Graves), perämies Roger (Kareem Abdul-Jabbar) ja navigaattori Victor (Frank Ashmore). Lorna Patterson taas esittää Randya, toista lentoemäntää, joka on Elainea koomisempi tapaus. Matkustajiin taas kuuluu hahmoja, kuten herra ja rouva Hammen (Nicholas Pryor ja Lee Bryant), vakavasti sairas Lisa (Jill Whelan), nunna (Maureen McGovern), hienostuneet lapset (David Hollander ja Michelle Stacy), sekä nykypäivänä hyvin kyseenalaiset kuvaukset kahdesta mustasta miehestä (Al White ja Norman Alexander Gibbs), joiden nopeatempoisesta slangipuheesta kukaan ei saa selvää. Lisäksi elokuvassa nähdään myös Chicagon lennonjohtoon kuuluvia henkilöitä, jotka joutuvat auttamaan maasta käsin, kun ongelmat koneessa alkavat ja heitä ovat mm. Steve McCroskey (Lloyd Bridges), kapteeni Rex Kramer (Robert Stack) ja ärsyttävän ylienerginen Johnny (Stephen Stucker). Hahmot eivät ole persoonina erityisen mielenkiintoisia, mutta he ajavat täydellisesti asiansa elokuvan hauskuuttajina. Huumoria tuo etenkin se, kuinka haudanvakavina suuri osa näyttelijöistä sanoo täysin typeriä repliikkejä. Lähes kukaan hahmoista ei naura koko leffan aikana, mutta katsoja sen sijaan saa nauraa kaiken aikaa.

Ei ole mikään ihme, että Hei, me lennetään! on yhä yksi ylistetyimmistä komedioista. Kyseessä on hulvaton elokuva, mikä pistää lähes kaikki nykykomediat nurkkaan häpeämään! Leffa on ehdottomasti ansainnut asemansa klassikkona. Huumoria irtoaa monipuolisesti eri asioista, niin hölmöstä fyysisestä hupailusta kuin aivan mielettömän nokkelasta verbaalisesta kanssakäymisestä. Monet leffan vitseistä ovat jääneet elämään ihan omaa elämäänsä ja täysin ymmärrettävästi. Yllä mainittu "Shirley"-läppä on vain yksi nerokkaista esimerkeistä, mitä leffalla on tarjottavanaan. Yksi parhaista vitseistä on useaan otteeseen tapahtuva juttu, missä joku hahmoista sanoo jotain, minkä voi juuri ja juuri tulkita toisellakin tavalla ja niinhän se sitten myös tulkitaan. Esimerkiksi kun lentokone on nousemassa ilmaan:

"Oletko hermostunut?"
"Kyllä."
"Ensimmäinen kerta?"
"Ei, olen ollut hermostunut aiemminkin."

Ja kuten jo totesin, näyttelijät sanovat repliikkinsä usein täysin tosissaan, mikä vain lisää hetkien hauskuutta. Leffa on erityisen tunnettu sen hyvin absurdeista hetkistään, eikä leffasta montaa hetkeä löydy, jolloin ei saisi nauraa. Siinä, missä nykykomediat yrittävät mahdollisimman hyvin panostaa kiinnostavaan tarinaan ja hahmoihin, ja unohtavat kunnon hauskuuttamisen siinä samalla, Hei, me lennetään! sisältää kyllä hyvän tarinan ja toimivat hahmot, mutta pääasiassa se panostaa täysillä siihen, että katsoja viettäisi elämänsä hauskimman puolitoistatuntisen sen parissa. Vitsejä tykitetään lähes tauotta alusta loppuun, eikä hauskuus katoa loppupäässä, kuten tapahtuu liiankin usein nykykomedioiden kanssa. Hei, me lennetään! on myös siinä mielessä omalaatuinen teos, että siihen pitää oikeasti keskittyä, etteivät vitsit mene ohi. Taustalla tapahtuu usein jotain outoa ja huvittavaa, ja jos ei keskity, monet tällaisista vitseistä menevät täysin ohi. Joku voisi kutsua elokuvaa täysin typeräksi hölmöilyksi, mutta omasta mielestäni tämä on aika lailla puhdasta nerokkuutta.

Vaikka Hei, me lennetään! on Jim Abrahamsin ja Zuckerin veljesten ensimmäinen ohjaustyö, ei tämä näy millään lailla negatiivisesti, vaan kyseessä on erinomainen debyytti. Kolmikon käsikirjoitus on aivan fantastinen ja he repivät vitsejä ties mistä todella kekseliäästi. Onkin harmi, että heidän parodiakykynsä ovat laskeneet vuosien varrella ja nykyään he saavat enää aikaiseksi Scary Movie -jatko-osia (2003-2013). Hei, me lennetään! on myös oivallisesti kuvattu ja hyvin leikattu. Tedin tarinat saattavat tuntua katsojasta liian pitkiltä, mutta eikö se ole tarkoituskin, kun niiden pitäisi saada ihmiset itsemurhan partaalle? Lentokoneen lavasteet ovat taidokkaasti toteutetut ja autopilotti Otto on ikoninen luomus. Aikaa nähneet efektit sopivat hyvin komediaan ja änimaailma on osuvasti rakennettu. Elmer Bernsteinin säveltämät musiikit toimivat hyvin leffan aikana, mutteivät jää millään lailla mieleen.

Yhteenveto: Hei, me lennetään! on ehta komediaklassikko ja yhä yksi lajityyppinsä parhaista elokuvista. Leffan aikana saa nauraa kaiken aikaa ja huumoria revitään irti ties mistä. Niin fyysinen pöhköily kuin naseva sanailu naurattavat lystikkyydellään. Etenkin dialogista löytyy aivan mahtavia vitsejä, hahmojen tulkitessa toistensa puheita väärin. Elokuva on myös täynnä pieniä lisävitsejä, joista monia ei edes huomaa, jos ei keskity siihen, mitä kaikkea taustalla tapahtuu. Toisin kuin monissa nykykomedioissa, hillitön meno ei suinkaan hiivu loppupäässä, vaan taso pysyy korkeana loppuun asti. Näyttelijät ovat veikeitä rooleissaan ja Leslie Nielsen tietty loistaa ylitse muiden. Jim Abrahams ja Zuckerin veljekset ovat saaneet aikaiseksi erinomaisen elokuvan, mikä naurattaa ja riemastuttaa suuresti yhä tänä päivänä monenkin katselukerran jälkeen.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Airplane!, 1980, Paramount Pictures, Howard W. Koch Productions