Landman, kausi 2 (2025-2026) - sarja-arvostelu

LANDMAN - KAUSI 2

Luojat: Taylor Sheridan ja Christian Wallace

Näyttelijät: Billy Bob Thornton, Ali Larter, Jacob Lofland, Michelle Randolph, Paulina Chavez, Kayla Wallace, Demi Moore, Colm Feore, James Jordan, Sam Elliott, Andy Garcia, K.C. Clyde, Guy Burnet, Miriam Silverman, Stefania Spampinato, Bobbi Salvör Menuez, Mackenzie Astin ja Wolé Parks

Genre: draama

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 47 minuuttia - 1 tunti 12 minuuttia - Yhteiskesto: noin 9 tuntia 18 minuuttia

Ikäraja: 16

Taylor Sheridanin ja Christian Wallacen luoma televisiosarja Landman nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä marraskuussa 2024, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2025 ja nyt Landmanin toinen tuotantokausi on julkaistu (Suomessa SkyShowtimen kautta). Itse pidin sarjan avauskaudesta ja olenkin positiivisin mielin odotellut sarjan jatkumista. Kun Landmanin toisesta kaudesta oli enää muutama jakso julkaisematta, ryhdyin vihdoin katsomaan sitä.

Montyn kuoleman myötä Tommy nousee M-Tex -öljy-yhtiön uudeksi toimitusjohtajaksi. Firman johtaminen on kuitenkin kaikkea muuta kuin helppoa, etenkin kun Tommy saa tietää Montyn olleen pahoissa veloissa.

Billy Bob Thornton palaa rooliinsa Tommy Norrisiksi, joka on siirtynyt pelkän maamiehen tehtävistä M-Tex -öljy-yhtiön uudeksi toimitusjohtajaksi, edeltäjä Monty Millerin (Jon Hamm) kuoltua äkillisesti avauskauden lopussa. Tommy yrittääkin pitää firmaa kasassa, mitä ei auta yhtään hänen kotielämänsä haasteet, jotka syntyvät yleensä hänen rasittavasta ex-vaimostaan Angelasta (Ali Larter). Samalla kun Angela hyysää parin tytärtä Ainsleyta (Michelle Randolph), heidän poikansa Cooper (Jacob Lofland) on lähtenyt omiin öljybisneksiin ja pitää omaa kotiarkeaan rakkaan Arianansa (Paulina Chavez) ja tämän pienen lapsen kanssa. Thornton on edelleen loistovedossa roolissa ja tarjoaa hyvää huumoria happamalla naamallakin, kun elämä ei meinaa lopettaa Tommyn ahterin potkimista. Larter heittäytyy täysillä Angelaksi, josta ei oikein vieläkään osaa sanoa, onko hahmo hauska vai raivostuttava. Randolph on oiva pilalle hemmoteltuna tyttärenä, Lofland toimii öljybisnekseen paremmin jyvälle pääsevänä poikana ja Chavez on yhä mainio tämän rakkaana.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Demi Moore Montyn vaimona Camina, Colm Feore lakimies Nathanina, Kayla Wallace asianajaja Rebeccana ja James Jordan Tommylle uskollisena Dalena, minkä lisäksi ykköskaudella vain piipahtanut Andy Garcia on tällä kaudella isommassa roolissa kartellipomo Danny Morrellina. Uutena tulokkaana kaudella esitellään Tommyn vanha isä T.L., jota esittää aina karismaattinen Sam Elliott.

Landmanin toinen tuotantokausi ei ole ihan yhtä hyvä kuin avauskausi, mutta sarja jatkaa silti pääasiassa oivallista rataansa. Meno on periaatteessa samaa kuin edelliskaudella, vaikka Tommy onkin nyt enemmän osallisena isoissa bisneksissä suurkaupungeissa. Miehellä on entistä enemmän rautoja tulessa ja erilaisia ongelmia tuntuu puskevan esiin ovista ja ikkunoista. Kun puhelin soi, siihen ei haluaisi vastata, sillä asia ei ole juuri koskaan mitään positiivista. Milloin on tapahtunut onnettomuus, milloin ovat rahat loppuneet ja milloin Angela soittaa saatuaan taas jonkin erikoisen päähänpiston, mikä tarvitsee Tommyn kukkaronnyörien höllentämistä.

Kauden kymmeneen jaksoon mahtuu taas monenmoista tapahtumaa, jotka vaihtelevat reippaasti kiinnostavuustasossaan ja mielestäni tälle kaudelle mahtuu enemmän tyhjänpäiväisempää täytettä ja saman toistoa. Parhaimmillaan, kuten kolmosjakson stressaavan myrkyllisen kaasuvuodon aikana, sarja on edelleen väkevä. Draama on toimivaa, mutta vielä parempaa on sarjan vekkuli huumorintaju. Sitten taas heikoimmillaan sarja on yrittäessään olla ajan hermoilla, kun Ainsley tapaa huutosakkileirillä muunsukupuolisen Paigynin (Bobbi Salvör Menuez), eivätkä kultalusikka suussa syntynyt, rahaa, koruja ja rusketusta rakastava Ainsley ja yhteiskunnallisiin epäkohtiin tuohtunut ja pronomineja esittelyn aikana kyselevä vegaani-Paigyn tietenkään tule toimeen. Tämä osio tuntuu siltä kuin sarja yrittäisi laajentaa yleisöään, mutta samalla suututtamatta korkeita katsojalukuja tarjoavia konservatiiveja Texasissa, missä Landman on nähtävästi megahitti. Etenkin kuvion ratkaisu kauden lopussa tuntuu jopa kiusallisen lapselliselta.

Stephen Kay on tällä kaudella ohjannut kaikki jaksot, Sheridanin toimiessa jälleen ainoana käsikirjoittajana. Kaksikon työ on pääasiassa toimivaa, vaikka Sheridanin tekstit kaipaisivatkin toisinaan tiivistämistä tai kenties jotakuta toista tuomaan hieman erilaista näkökulmaa esimerkiksi naishahmojen puolelle. Teknisesti Landman pysyy mainiona. Kakkoskausi on hyvin kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraajat peittävät hahmoja ties mihin sotkuun työmaalla. Äänimaailma on kanssa pätevästi rakennettu ja Andrew Lockingtonin säveltämä musiikki tunnelmoi taustalla kivasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.2.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Landman, Yhdysvallat, 2025-, MTV Entertainment Studios, 101 Studios, Bosque Ranch Productions, Imperative Entertainment, Texas Monthly, Paramount Television Studios

Arvostelu: The Substance (2024)

THE SUBSTANCE

Ohjaus: Coralie Fargeat

Pääosissa: Demi Moore, Margaret Qualley, Dennis Quaid, Gore Abrams, Oscar Lesage, Hugo Diego Garcia ja Robin Greer

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 16

The Substance on Demi Mooren tähdittämä kauhuelokuva. Coralie Fargeat sai idean elokuvaan ja ryhtyi työstämään käsikirjoitusta. Hän sai Working Title Films -yhtiön innostumaan tekstistään ja tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2022 ja The Substance sai maailmanensi-iltansa toukokuussa 2024 Cannesin elokuvajuhlilla, missä se voitti parhaan käsikirjoituksen palkinnon. Nyt elokuva saapuu myös Suomen teattereihin ja itse odotin sitä erittäin positiivisena. Leffan traileri näytti mukavan häiriintyneeltä ja olin pitänyt Fargeatin esikoiselokuvasta Revengestä (2017). Kävin uteliain mielin katsomassa The Substancen sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Ikääntyvä televisiotähti saa käsiinsä ainetta, jolla hän voi luoda itsestään uuden ja nuoremman version. Vähitellen hänelle kuitenkin selviää, että tällä "substanssilla" on erittäin ikäviä sivuvaikutuksia.

Demi Moore näyttelee Elisabeth Sparklea, josta tuli nuorena television jumppaohjelman suurtähti. Vuosien vieriessä hänen suosionsa on kuitenkin hiipunut ja nykyään hän on pelkkä entinen kuuluisuus, joka haaveilee vanhoista hyvistä ajoista ja stressaa sitä, että hänet ollaan korvaamassa uudella, paljon nuoremmalla henkilöllä. Elisabethille tarjoutuukin aikamoinen tilaisuus, kun hän saa haltuunsa erikoista ainetta, "substanssia", jolla hän voi luoda itsestään nuoremman version, Suen, jota taas näyttelee Margaret Qualley. Lääkkeen kanssa tulee kuitenkin selvät säännöt, joita ei saa missään nimessä rikkoa ja joihin kuuluu se, että Elisabethin ja Suen pitää tasan viikon välein vaihtaa paikkoja. Mutta piankos Sue alkaa nauttia äkkiä kasvavasta kuuluisuudestaan ja Elisabeth taas tulee tälle versiolle kateelliseksi, eikä viikko kerrallaan eläminen enää riitä. Moore ja Qualley ovat molemmat aivan mahtavassa vedossa. Viime vuosina elokuva-alalla aika taustalle jäänyt Moore tulkitsee erinomaisesti nuoruuttaan kaipaavaa entistä tähteä, kun taas kovaa nousua tekevä Qualley on nappivalinta innokkaaksi Sueksi, joka tietty huumantuu heti kuuluisuudesta.

     Elokuvassa nähdään myös Dennis Quaid Elisabethin ja myöhemmin myös Suen ohjelman tuottajana Harveynä. Quaid on huippuvedossa eksentrisen niljakkaana bisnesmiehenä, joka aiheuttaa katsojassa epämiellyttävää tunnetta ensiesiintymisestään lähtien. Alun perin rooliin oli pestattu Ray Liotta, mutta mies menehtyi juuri ennen kuvausten alkua, minkä takia Quaid hyppäsi mukaan lyhyellä varoitusajalla. The Substance onkin omistettu Liottan muistolle.

Vuoden 2024 elokuvatarjonta ei ole pahemmin onnistunut säväyttämään sen jälkeen, kun alkuvuodesta Suomen teattereihin saapuivat mattimyöhäiset, joiden maailmanensi-illat tapahtuivat jo viime vuoden puolella. Mutta huh huh, The Substance on ehdottomasti kuluneen vuoden säväyttävimpiä uutuuksia ja jota ei voi kuin suositella... jos siis katsojan vatsa kestää. Kyseessä on nimittäin sen luokan body horror -elämys, että alan pioneeri David Cronenberg olisi todennäköisesti erittäin iloinen ja ylpeä näkemästään. Ruudulle pusketaan yhä vain epämiellyttävämpiä, lopulta jopa suorastaan kuvottavia näkyjä, kun Elisabethin/Suen "substanssin" käyttö lähtee käsistä, millä alkaa olla vaikutuksia heidän vartaloihinsa. Loppupäässä kuvasto on jo niin häiriintynyttä ja veristä, että ihmettelen, ettei leffa saanut Suomessa K18-ikärajaleimaa.

Sen lisäksi, että elokuva tarjoaa aikamoisen puistattavia näkyjä, minkä lisäksi ilmapiiri kasvaa kaiken aikaa epämukavammaksi ja intensiivisemmäksi, elokuva on myös erinomainen satiiri sairaalloisista kauneusihanteista ja niiden pakkomielteisestä tavoittelusta, sekä showbisneksen ikävästä puolesta, missä vanhat tähdet korvataan tylysti uusien, nuorempien ja kauniimpien yksilöiden tieltä. Kaiken maailman kasvonkohotukset, huulitäytteet, tekorinnat sun muut kasvattavat kaiken aikaa suosiotaan ja The Substance on oivaltavan vinksahtanut kuvaus siitä, mihin pisteeseen meno voisi pahimmillaan mennä. Teemat ovat vahvoja ja hyvin käsiteltyjä, ja tarina on muutenkin niin väkevästi laadittu ja koukuttava, että lähes kahden ja puolen tunnin kesto menee yllättävänkin vauhdilla.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Coralie Fargeat, jonka debyyttileffa Revenge oli jo oikein mainio, mutta joka on vielä paremmassa vauhdissa The Substancen kanssa. Fargeatin käsikirjoitus on oivaltava ja hän yhdistelee yököttävää kuvastoa, nokkelaa satiiria ja ilahduttavan synkkää huumoria onnistuneesti. Fargeatilla on myös silmää hienoille visuaalisuuksille. Elokuva on näyttävästi kuvattu ja vekkuli yksityiskohta on, että leffan kolme tärkeintä hahmoa, Elisabeth, Sue ja Harvey kuvataan eri tavoin, eri linssein ja eri värein. Elisabethin maailma on ankea, Suen taas hehkeä ja värikäs. Harvey sen sijaan kuvataan kaiken aikaa epämiellyttävän läheltä ja suuren osan ajasta Quaid on pistettu tuijottamaan suoraan kameraan, eli syvälle katsojan sieluun. Lavastus on oivallista ja asuin ja maskeerauksin toteutetut, sekä tietokonetehosteilla ehostetut body horror -hetket ovat ensiluokkaista jälkeä. Kaiken kruunaa Raffertien tarttuvasti, mutta samalla myös tunkeilevasti jumputtava musiikki.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Substance, 2024, Working Title Films, Blacksmith

Arvostelu: Kunnian miehiä (A Few Good Men - 1992)

KUNNIAN MIEHIÄ

A FEW GOOD MEN

Ohjaus: Rob Reiner
Pääosissa: Tom Cruise, Demi Moore, Kevin Pollak, Kevin Bacon, Jack Nicholson, Kiefer Sutherland, Wolfgang Bodison, James Marshall, J. T. Walsh, J. A. Preston, Cuba Gooding Jr. ja Michael DeLorenzo
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 12

"You can't handle the truth!"

A Few Good Men, eli suomalaisittain Kunnian miehiä on Aaron Sorkinin käsikirjoittama elokuva, joka perustuu hänen omaan näytelmäänsä vuodelta 1989. Sorkin sai inspiraation tarinaan siskoltaan, joka oli valmistunut lakiopinnoista ja päätynyt puolustamaan Guantanamo Baylla kahta merisotilasta, joiden simputus melkein johti yhden sotilaan kuolemaan. Kun Sorkin sai tekstinsä valmiiksi ja siitä ryhdyttiin tekemään näytelmää, hän myi käsikirjoituksen elokuvaoikeudet tuottaja David Brownille, joka innostui tekstistä. Brown yritti saada projektia läpi TriStar Picturesilla, joka ei kuitenkaan tarttunut projektiin. Sen sijaan Castle Rock Entertainment ja ohjaaja Rob Reiner osoittivat suurta mielenkiintoa Sorkinin työtä kohtaan ja elokuvan teko alkoi. Lopulta Kunnian miehiä sai maailmanensi-iltansa 2. joulukuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli yllättävänkin iso hitti, joka keräsi paljon kehuja kriitikoilta. Elokuva sai Oscar-ehdokkuudet parhaasta elokuvasta, miessivuosasta, leikkauksesta ja äänitehosteista, sekä Golden Globe -ehdokkuudet parhaasta elokuvasta, ohjauksesta, miespääosasta, miessivuosasta ja käsikirjoituksesta. Itse en ollut aiemmin nähnyt Kunnian miehiä kokonaan; ainoastaan lyhyen pätkän, jossa Jack Nicholson karjaisee elokuvan tunnetuimman repliikin "You can't handle the truth!". Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa, mitä muuta leffasta löytyy ikonisen repliikin lisäksi ja arvostella elokuvan juhlavuoden kunniaksi.

Kaksi merisotilasta saavat murhasyytteen, kun heidän simputustekonsa johtaa sotilaan kuolemaan. Lakimies Daniel Kaffee valitaan sotilaiden asianajajaksi ja yrittäessään keksiä puolustusta, Kaffee alkaa löytämään todisteita siitä, että kuoleman taustalla on jotain muutakin ja armeija yrittää peitellä asiaa.

Nykyään parhaiten uhkarohkeista Mission: Impossible -elokuvista (1996-) tunnettu Tom Cruise nähdään lakidraaman pääroolissa Daniel Kaffeena, joka saa hommakseen puolustaa oikeudessa murhasta syytettyjä sotilaita. Rooli on hyvin erilainen kuin missä Cruise on totuttu näkemään ja kenties juuri siksi hän toimiikin leffassa niin mainiosti. Cruise esittää hahmoaan samalla koppavan ylimielisellä asenteella kuin esimerkiksi elokuvassaan Top Gun - lentäjistä parhaat (Top Gun - 1986). Kaffee ei säästele sanoissaan ja naljailee muille etenkin alkupäässä vähän väliä, päästäen Cruisen väläyttämään leveää virnettään jatkuvasti. Tapauksen edetessä ja synkistyessä myös Cruise alkaa vakavoitua ja loppupäässä näyttääkin todelliset taitonsa. 

     Avukseen Kaffee saa komentajakapteeni JoAnne Gallowayn (Demi Moore), joka on heti varma, että tapauksessa on jotain hämärää taustalla, sekä lakikaverinsa Sam Weinbergin (Kevin Pollak), joka taas vaikuttaisi olevan sotilaiden syyllisyyden kannalla. Syytettyjä sotilaita, korpraali Dawsonia ja sotamies Downeyta näyttelevät Wolfgang Bodison ja James Marshall, kun taas syyttäjä Jack Rossia esittää Kevin Bacon ja tuomari Randolphia J. A. Preston. Kuolinpaikkana toimivaa Guantanamo Bayn sotilastukikohtaa johtaa Jack Nicholsonin näyttelemä eversti Nathan Jessup, jonka läheisimpinä käskyläisinä toimivat everstiluutnantti Markinson (J. T. Walsh) ja luutnantti Kendrick (Kiefer Sutherland, jonka olen muuten nähnyt kahdesti livenä kesällä 2019, kun hän esiintyi suosikkibändini Musen lämppärinä). Kaikin puolin näyttelijät hoitavat hommansa kunnialla kotiin. Moore on nappivalinta päättäväisen Gallowayn osaan, Bacon toimii hyvin Kaffeeta hieman halveksuvasti katsovana syyttäjänä ja Nicholson on tietysti erinomainen, huokuen vahvaa karismaa everstinä.

Heti, kun näin Aaron Sorkinin nimen elokuvan alkuteksteissä käsikirjoittajana, arvasin - ei, vaan suorastaan tiesin - että nyt olisi luvassa hyvä filmi. Enkä ollut väärässä. Kunnian miehiä oli Sorkinin ensimmäinen elokuvakäsikirjoitus ja välittömästi hän näyttää lahjakkuutensa, jota tultaisiin tulevaisuudessa ihastelemaan vielä lisää. Toki Sorkin oli jo tehnyt muutamia näytelmätekstejä, mutta näytelmät ja elokuvat ovat lopulta siinä mielessä erilaisia, ettei hyvä näytelmäteksti välttämättä kääntyisi hyväksi elokuvaksi. Sorkin on kuitenkin onnistunut ja tarjoaa erittäin väkevän oikeussalidraaman, mikä pitää katsojasta tiukasti kiinni, vaikka kestoa löytyy yli kaksi tuntia ja vartti. Sorkin rakentaa tarinan lahjakkaasti, kehitellen niin mysteeriä kuin hahmoja jatkuvasti, lisäten käänteitä hyvissä kohdissa ja kasvatellen panoksia kohti erittäin tiivistunnelmaista loppuhuipennusta. Tämän lisäksi Sorkin täyttää elokuvan erittäin nasevalla dialogilla ja jo pelkästään hienosti rustattujen ja näyteltyjen keskustelujen ansiosta leffaa jämähtää tuijottamaan hievahtumatta.

Sorkinin apuna on hyvien näyttelijöiden lisäksi myös erittäin hyvä ohjaaja. Rob Reiner oli tätä ennen tehnyt mm. Stephen King -adaptaatiot Stand by Me - viimeisen kesän (Stand by Me - 1986) ja Piinan (Misery - 1990), joissa Reiner osoitti lahjakkuuttaan rakentaa jännitettä. Samaa Reiner tekee myös tässä ja viimeisen yli puolen tunnin ajan huomasin olevani lähes sohvan reunalla, sillä olin niin syvästi tapahtumissa ja tunnelmassa mukana. Jatkuvilla takaiskuilla vain lisätään jännitettä. Mitä enemmän tapauksesta alkaa avautumaan puolia, sitä enemmän katsoja haluaa nähdä Kaffeen selvittävän sen perinpohjin. 

Kunnian miehiä on myös teknisesti taiturimaisesti tehty. Se on tyylikkäästi kuvattu ja oikeussalikohtausten painostavuutta vain lisätään sillä, kuinka lähelle hahmojen kasvoja kameraa viedään. Hikipisarat voi nähdä kimmeltelevinä ohimoilla. Lavasteet ovat hienot ja asut näyttävät. Leikkaus on läpikotaisin taidokasta ja tukee käsikirjoitusta siinä, ettei meno koskaan livahda pitkäveteisen puolelle. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Marc Shaimanin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Kunnian miehiä on mahtava oikeussalijännäri, joka koukuttaa yllättävänkin tehokkaasti. Aaron Sorkinin käsikirjoitus on erinomainen juonenkuljetusta, kohtausten rakentamista ja dialogia myöten. Tästä Rob Reinerin on ollut helppo ammentaa väkevään ohjaukseensa, jossa hän saa näyttelijöistä kaiken irti. Tom Cruise on yllättävän hyvä valinta pääosaan ja muutkin näyttelijät suoriutuvat rooleistaan vähintään passelisti, mutta toki karismaattinen Jack Nicholson jättää muut varjoonsa aina ollessaan ruudulla. Jännitettä kasvatetaan erittäin onnistuneesti ja loppuhuipennuksesta on saatu todella tiivistunnelmainen. Katsojan on aivan pakko saada tietää, kuinka homma lopulta ratkeaa. Kaikkea tätä on tukemassa vahva tekninen taituruus ja lopputuloksena onkin loistava filmi, jota suosittelen erittäin lämpimästi, jos vangitsevat lakitarinat ovat juttusi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
A Few Good Men, 1992, Columbia Pictures, Castle Rock Entertainment, David Brown Productions

Arvostelu: Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka (The Unbearable Weight of Massive Talent - 2022)

SUURENMOISEN LAHJAKKUUDEN SIETÄMÄTÖN TAAKKA

THE UNBEARABLE WEIGHT OF MASSIVE TALENT

Ohjaus: Tom Gormican

Pääosissa: Nicolas Cage, Pedro Pascal, Sharon Horgan, Lily Sheen, Tiffany Haddish, Ike Barinholtz, Alessandra Mastronardi, Paco León, Jacob Scipio, Neil Patrick Harris, David Gordon Green ja Demi Moore

Genre: komedia, toiminta, draama

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 12

The Unbearable Weight of Massive Talent, eli suomalaisittain Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka on Nicolas Cagen tähdittämä komediaelokuva. Ohjaaja-käsikirjoittaja Tom Cormigan yritti pitkään houkutella Cagea mukaan leffaideaansa, mutta Cage torjui leffan muutamaankin otteeseen, kunnes lopulta suostui, Cormiganin kirjoitettua hänelle pitkän kirjeen. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla ja nyt Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Cagen esittävän itseään tulevassa filmissä ja kävinkin katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Nicolas Cage ei saa tavoittelemaansa elokuvaroolia ja hänellä menee heikosti ex-vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Nick päättää tarttua agenttinsa tarjoukseen vierailla faninsa syntymäpäiväjuhlilla miljoonaa dollaria vastaan. Helppo keikka muuttuu pian jännittäväksi, kidnappausta tutkivan CIA:n värvätessä Nickin vakoilemaan isäntäänsä.

Nicolas Cage näyttelee itseään... tai jonkin sortin fiktiivistä versiota Nicolas Cagesta. Vähän kuin itse näyttelijä, myös elokuvan tulkinta hänestä on velkaantunut stara, joka on joutunut tekemään paljon itseään turhauttavaa roskaa, haaveillen samalla pääsevänsä valitsemaan elokuvansa paremmin. Pahoissa veloissa rypenyt Cage tekikin useita suoraan Anttilan alelaariin päätyneitä turhakkeita, mutta onneksi viime vuosina hän on päässyt esiintymään huomattavasti laadukkaammissa filmeissä, kuten Mandyssa (2018), Color Out of Spacessa (2019) ja Pigissä (2021). Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka tuntuu näyttelijälle loogiselta tavalta käsitellä näitä uran muutoksia. On vaikea kuvitella, että kovinkaan moni näyttelijä suostuisi tai edes kykenisi tekemään näin lystikkään itseironista roolia kuin Cage. Hän tarjoaa yhden vahvimmista suorituksistaan ikinä. Nicolas Cagena Nicolas Cage pääsee hulluttelemaan ja huutamaan kuten Nicolas Cagen olettaakin, mutta hän pääsee myös esittelemään todellisia lahjojaan.

     Elokuvassa nähdään myös Sharon Horgan Nickin keksittynä ex-vaimona Oliviana, Lily Sheen Nickin keksittynä tyttärenä Addyna (tosielämässä Cagella on kaksi poikalasta), Neil Patrick Harris Nickin agenttina Finkinä, Pedro Pascal Nickin juhliinsa kutsuvana Javina, sekä Tiffany Haddish ja Ike Barinholtz CIA:n agentteina Vivianina ja Martinina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan mainiosti - erityisesti Pascal, joka on nappivalinta Nicolas Cage -faniksi. Cagen ja Pascalin kemiat kohtaavat täydellisesti ja kaksikon yhteisiä kohtauksia on suorastaan ilo katsoa.

Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätöntä taakkaa on muutenkin valtava ilo katsoa. Elokuva onnistui yllättämään minut totaalisesti ja vetelemään mattoa jalkojeni alta vähän väliä. Kyseessä on hillittömän hauska metatasoilla liikkuva komedia, joka yhdistelee nerokkaasti monenlaisia juttuja toisiinsa, luoden täysin omanlaisensa lopputuloksen. Seassa on niin itseironista komediaa, vahvaa perhedraamaa, herkkää ystävyyskertomusta, päihdesekoilua, vakoojatrilleriä, mafiakuvioita, vauhdikasta toimintaa kuin sitä cagemaista hulluutta. Pahimmassa tapauksessa elokuva leviäisi käsiin kauheana sekamelskana, mutta aiemmin vain ihan katsottavan romanttisen komedian Sinkkuna suhteessa (That Awkward Moment - 2014) tehnyt Tom Cormigan pitää pakettia kasassa ihailtavasti.

En edes muista, milloin minulla olisi ollut näin hauskaa elokuvateatterissa. Etenkin leffan ensimmäinen tunti sai naureskelemaan vähän väliä huvittavien keskustelujensa, kuvioidensa ja Cagen filmografiaan kohdistuvien viittauksiensa kanssa. Erään LSD-kohtauksen aikana liki sattui mahaan nauramisen määrä. Tarina vie täysillä mukanaan ja elokuva vain paranee, kun Nickin ja Javin välille alkaa vähitellen muodostumaan kaveruus. Kaksikon hiljalleen suunnittelema elokuva vain tuo filmiin lisää metatasoja ja Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka toimii myös omanlaisena rakkauskirjeenä elokuvataidetta kohtaan. Loppuhuipennus ei ole yhtä vahva kuin elokuvan ensimmäiset suunnilleen tunti ja vartti, mutta se vie filmin silti lystikkäästi päätökseensä. Ja kuten hahmot itsekin sanovat, taiteellinen henkilödraama vaatii toimintakohtauksen, jota voi hyödyntää trailereissa kalastelemaan massayleisöä teatteriin. Nerokas elokuva!

Cormiganin ohjaus ja Kevin Ettenin kanssa työstämä käsikirjoitus ovat läpikotaisin loistokasta työtä. Elokuva leikittelee ideoillaan todella nokkelasti, saaden katsojansa virnuilemaan tyytyväisenä läpi filmin. Etenkin kun Cormigan ja Etten tunnustavat Paddington 2:n (2017) kuuluvan kaikkien aikojen parhaiden elokuvien joukkoon. Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka on myös teknisiltä ansioiltaan pätevästi tehty. Se on mainiosti kuvattu ja oivallisesti leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat onnistuneet ja äänimaailma on hyvin rakennettu Mark Ishamin säveltämiä musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka on riemastuttava metatasoilla liikkuva komedia, joka viihdyttää täysillä ja naurattaa todella makeasti. Elokuva yhdistelee erittäin tyylikkäästi monenlaisia lajityyppejä toisiinsa, luoden varsin omaperäisen kokonaisuuden. Jonkun muun käsissä lopputulos voisi olla kamala sekamelska, mutta Tom Cormigan pitää pakettia hienosti kasassa. Elokuva pitää täysillä mukanaan, tuoden vähän väliä uusia puolia menoon mukaan ja pitäen hommaa raikkaana. Nicolas Cage on huippuvireessä läpi elokuvan ja hänen ja Pedro Pascalin kemiat kohtaavat täydellisesti. Filmi on tekniseltä puoleltaankin onnistunut. Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka nousi kevyesti vuoden parhaiden elokuvien joukkoon. Cage-faneille suosittelen filmiä todella lämpimästi, mutta sen voi katsoa muutenkin, jos vekkulimaiset toimintakomediat iskevät. Viimevuotisen Pigin ja nyt tämän jälkeen en malta odottaa, mitä kaikkea Cagella on vielä tarjottavanaan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Unbearable Weight of Massive Talent, 2022, Lionsgate, Saturn Films

Arvostelu: Charlien enkelit: Kurvit suoriksi (Charlie's Angels: Full Throttle - 2003)

CHARLIEN ENKELIT: KURVIT SUORIKSI

CHARLIE'S ANGELS: FULL THROTTLE

Ohjaus: McG
Pääosissa: Cameron Diaz, Drew Barrymore, Lucy Liu, Bernie Mac, Justin Theroux, Robert Patrick, Demi Moore, Crispin Glover, Shia LaBeouf, Matt LeBlanc, Luke Wilson, John Cleese, Ja'net DuBois, Jaclyn Smith, Bruce Willis, Pink, Carrie Fisher, Robert Forster, Melissa McCarthy ja John Forsythe
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 12

Charlien enkelit -televisiosarjaan (Charlie's Angels - 1976-1981) pohjautunut samanniminen elokuva (Charlie's Angels - 2000) oli iso hitti, joten jatkoa oli tietty tulossa. Jatko-osan suunnittelu lähti heti käyntiin ja sen kuvaukset alkoivat syksyllä 2002. Lopulta hassusti nimetty Charlien enkelit: Kurvit suoriksi sai ensi-iltansa kesällä 2003. Filmi oli taloudellinen hitti, mutta se sai murska-arviot kriitikoilta, sekä jopa seitsemän Razzie-ehdokkuutta (mm. huonoin elokuva, käsikirjoitus, naispääosa sekä Cameron Diazille että Drew Barrymorelle ja huonoin tekosyy elokuvalle), joista se voitti kaksi, eli huonoimman naissivuosan ja huonoimman jatko-osan palkinnot. Lisäksi elokuva voitti myös huonoimman ohjaajan ja huonoimman musiikin Stinkers Bad Movie -palkinnot. Itse näin elokuvan muutama vuosi sitten. Katsoin ensimmäisen Charlien enkelit -elokuvan ja vaikka se oli mielestäni aivan järkyttävän huono, päätin silti katsoa heti perään myös Charlien enkelit: Kurvit suoriksi ja ajattelin, ettei minun tarvitsisi enää koskaan katsoa kumpaakaan uudestaan. Kuitenkin nyt, kun ensimmäinen leffa täytti 20 vuotta ja sarjaa jatkettiin uudella elokuvalla Charlie's Angels (2019), päätin antaa filmeille uuden mahdollisuuden. Ensimmäinen osa osoittautui olevan edelleen ihan yhtä huono ja valitettavasti sama kävi toisenkin osan kanssa.

Kun todistajansuojeluohjelmassa olevien henkilöiden listan sisältävät HALO-sormukset varastetaan, Charlie lähettää enkelinsä Natalien, Dylanin ja Alexin etsimään ne ja nappaamaan varkaat.

Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu palaavat rooleihinsa Nataliena, Dylanina ja Alexina, eli Charlien enkeleinä ja he onnistuvat olemaan vielä kehnompia kuin edellisessä elokuvassa. Kolmikko kyllä hyppää toimintaan mukaan innokkaasti ja on selvää, että heillä on ollut hauskaa kuvauksissa, mutta samaa ei voi sanoa katsojan tuntemuksista. Kolmikko on edelleen ärsyttävä - niin hahmot kuin heidän näyttelijänsä. On myös rasittavaa, kuinka tyhminä hahmot välillä esitetään.
     Ensimmäisessä elokuvassa enkeleitä auttavaa Bosleyta esittäneellä Bill Murraylla oli tullut riitaa niin Lucy Liun kuin ohjaaja McG:n kanssa, joten hän ei suostunut jatkamaan sarjan parissa. Murray onkin surutta korvattu Bernie Macilla, joka näyttelee Bosleyn velipuolta (myös nimeltään Bosley) ja hoitaa samoja hommia kuin Murrayn Bosley. Elokuvassa ei koskaan selitetä, miksei vanha Bosley ole enää mukana, mutta samapa tuo. Mac on tarpeeksi toimiva roolissaan. Ei hän hauska ole, muttei hän ärsytäkään. Matt LeBlanc ja Luke Wilson palaavat rooleihinsa Alexin ja Natalien poikaystävinä. Wilson on yhä aika pökkelö, mutta LeBlanc on huvittava toimintanäyttelijänä, joka ei tajua taistelemisesta mitään.

Edellisen osan tavoin tässäkin Charlien enkelit -filmissä nähdään paljon isoja nimiä, joista osa tosin esiintyy vain pienessä roolissa. Elokuvassa käyvät kääntymässä mm. Bruce Willis, Carrie Fisher Pink, Robert Forster, sekä viime leffassakin nähty Melissa McCarthy. Justin Theroux esittää vaarallista rikollista Seamus O'Gradya, Robert Patrick näyttelee sheriffi Ray Carteria, Demi Moore esittää ex-enkeli Madison Leetä, Shia LaBeouf esittää nuorta motocross-harrastaja Maxia ja John Cleese näyttelee Alexin isää. Theroux on kelpo valinta pahiksen osaan, mutta Moore kyllä ansaitsi Razzie-pystinsä Madisonin osasta - niin kehno ja ylinäyttelevä hän on. Cleese on filmin parasta antia niin näyttelijänä kuin hahmonsa puolesta, minkä lisäksi on mukava nähdä LaBeouf, ennen kuin maine sekoitti hänen päänsä.

Charlien enkelit: Kurvit suoriksi on samanlainen teennäinen musiikkivideoleffa kuin ensimmäinenkin osa - tosin tämä on kenties vielä huonompi. Jo ensimmäisessä Charlien enkeleissä juoni oli mitäänsanomaton, mutta tässä tarina on todella ohut. Todistajansuojeluohjelman todistajien nimet sisältävät listat eivät liiemmin herätä katsojan mielenkiintoa ja koko seikkailu HALO-sormusten perässä lähinnä tylsistyttää - ihan sama kuinka monta hölmöä toimintakohtausta, tanssinumeroa tai sketsiä on luvassa. Jo ensimmäisen filmin monet huumorikohtaukset tuntuivat lähinnä irrallisilta sketseiltä, joissa enkelit voitaisiin pukea joko hupsuihin tai paljastaviin asuihin ja tässä homma vedetään vielä pahemmin yli. Tätä pahentaa se, että suurimmaksi osaksi ajasta elokuvan huumori on myötähäpeällistä kuraa, eikä silmien pyörittelyltä voida välttyä. Sentään pari ihan hassua juttua löytyy seasta. Kun Alexin poikaystävä selittää Alexin isälle Alexin työstä, hän käyttää paljon kiertoilmauksia, mitkä saavat isän ajattelemaan, että hänen tyttärensä, Natalia ja Dylan ovat seksityöläisiä jonkun Charlie-nimisen miehen piikkiin. Lisäksi on veikeä yksityiskohta, että Alexin poikaystävän tähdittämän leffan, "Maximun Extreme 2":n juliste on täysi kopio M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2:n (Mission: Impossible II - 2000) julisteesta. Charlien enkeleiden tavoin sekin leffa perustuu vanhaan televisiosarjaan (Mission: Impossible - 1966-1973) ja se oli ilmestymisvuotensa menestynein elokuva, päihittäen ensimmäisen Charlien enkelit.

Ohutta tarinaa on myös venytetty äärimmilleen ja elokuva on usein pitkäveteistä seurattavaa. Kun päähahmot ovat näin rasittavia ja tylsiä, juoni ei ikinä nappaa mukaansa ja komedia lähinnä hävettää, voi huomata tarkistavansa yhä vain useammin, kuinka kauan leffaa on vielä jäljellä. Taistelukohtauksissa nähdään toistamiseen tyylikkäitä koreografioita, mutta samalla myös täysin älyttömiä ja typeriä juttuja, mitkä pistivät ainakin itseni useasti pohtimaan: "mitä helvettiä tekijät oikein ajattelivat?" Toiminnasta puuttuu tälläkin kertaa jännite, eikä mukana ole edes koukuttavuutta. Romanttinen puoli on imelä ja onnen hetket jopa liiankin energisiä. Elokuva on myös todella äänekäs ja sen jälkeen tekeekin mieli istua hetken aikaa täydessä hiljaisuudessa, sulatellen sitä roskaa, mikä tuli juuri nähtyä.

McG ei valitettavasti ole muuttunut lahjakkaammaksi ohjaajana esikoisteoksensa, eli ensimmäisen Charlien enkeleiden jälkeen, vaan tekee vielä huonompaa työtä. Hän ei osaa pitää pakettia kasassa, rakentaa tunnelmaa, ohjata näyttelijöitä, eikä hänellä tunnu olevan hyvää huumorintajua. John August palaa tämänkin käsikirjoittajaksi ja saa kirjoittajakavereikseen Wibberleyn pariskunnan. Kolmikon teksti on todella höttöistä ja etenkin dialogi on surkeaa. Sentään leffassa on joitain hyviä kuvia ja leikkauksia. Moottoripyöräkohtaus sisältää tyylikkäitä stuntteja. Sitten taas mukana on kehnosti otettuja kuvia ja tönkköä editointia. Visuaaliset tehosteet näkivät parhaat päivänsä aikoja sitten ja monet efekteistä ovat nykypäivänä naurettavia. Etenkin muutamassa kohtaa käytetyt digi-ihmiset pistävät silmään. Äänityöskentelyäkään ei voi kehua. Jatkuvasti käytettävät piirrossarjamaiset ääniefektit ja kaiken aikaa jumputtavat musiikit vain lisäävät leffan melua.

Yhteenveto: Charlien enkelit: Kurvit suoriksi on vielä edeltäjäänsä surkeampi tekele, mikä kaikessa ärsyttävyydessään, yliampuvuudessaan ja metelissään aiheuttaa lähinnä päänsärkyä. Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu onnistuvat olemaan vieläkin huonompia kuin ensimmäisessä elokuvassa. Kolmikon seikkailua on jälleen raskasta seurata, etenkin kun se on täynnä käsittämättömän kehnoa komediaa. Irrallisilta sketseiltä tuntuvat huumorihetket, musiikkivideoita muistuttavat toimintakohtaukset ja siirappiset romanttiset kohdat viestivät ohjaaja McG:n lahjattomuudesta. Tarina ei jaksa kiinnostaa ja leffa käy pitkäveteiseksi kaiken aikaa. John Cleese yrittää pelastaa sen, minkä voi omissa kohtauksissaan, mutta lähinnä minun käy vain sääliksi, että niin taidokas heppu on ajautunut tällaiseen roskaan. Jos ensimmäinen Charlien enkelit toimi sinulle, jatka toki Charlien enkelit: Kurvit suoriksi -elokuvaan. Muussa tapauksessa kehotan pysymään kaukana tästä. Kauhistuneena jännitän nyt, mitä uusi Charlie's Angels -elokuva tulee tarjoamaan...

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä mokaotoksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Charlie's Angels: Full Throttle, 2003, Columbia Pictures, Flower Films, Wonderland Sound and Vision, Tall Trees Productions

Arvostelu: Ghost - näkymätön rakkaus (Ghost - 1990)

GHOST - NÄKYMÄTÖN RAKKAUS

GHOST

Ohjaus: Jerry Zucker
Pääosissa: Patrick Swayze, Demi Moore, Whoopi Goldberg, Tony Goldwyn, Rick Aviles, Gail Boggs, Armelia McQueen, Vincent Schiavelli ja Stephen Root
Genre: jännitys, romantiikka, fantasia
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 16

Ghost - näkymätön rakkaus on Patrick Swayzen ja Demi Mooren tähdittämä, romantiikkaa, fantasiaa ja trilleriä yhdistelevä elokuva. Käsikirjoittaja Bruce Joel Rubin keksi idean elokuvaan ja alkoi työstämään sen pohjalta tarinaa, mikä sai erikoisempia ja synkempiä käänteitä kuin Rubin oli aluksi ajatellut. Rubin sai tuottaja Lisa Weinsteinin innostumaan tekstistä ja leffan teko alkoi. Komedioita, kuten Hei, me lennetään! (Airplane! - 1980) ja Top Secret - huippusalaista (Top Secret! - 1984) ohjannut Jerry Zucker valittiin ohjaajaksi, mikä aluksi ärsytti Rubinia, sillä tämä pelkäsi Zuckerin tekevän tästäkin komedian. Rubin ja Zucker pääsivät kuitenkin nopeasti yhteisymmärrykseen siitä, mitä leffan kuuluisi olla ja kuvaukset alkoivat heinäkuussa 1989. Lopulta Ghost - näkymätön rakkaus sai maailmanensi-iltansa vuotta myöhemmin, 13. heinäkuuta 1990 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuvasta tuli jättihitti, mikä yllätti tekijätkin suosiollaan - leffa oli jopa ilmestymisvuotensa menestynein elokuva lippuluukuilla! Kriitikotkin pitivät filmistä ja se sai useita palkintoehdokkuuksia, kuten viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, leikkaus ja musiikki), joista se voitti parhaan naissivuosan ja käsikirjoituksen palkinnot, neljä BAFTA-ehdokkuutta (mm. käsikirjoitus, maskeeraus ja erikoistehosteet), joista se voitti parhaan naissivuosan palkinnon, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras musikaali- tai komediaelokuva, miespääosa ja naispääosa), joista se voitti jälleen parhaan naissivuosan palkinnon. Itse en ollut aiemmin nähnyt Ghost - näkymätöntä rakkautta, enkä oikeastaan tiennyt siitä muuta kuin että julisteen perusteella kyseessä olisi romanttinen leffa ja että nimen perusteella siihen liittyisi haamu. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 30 vuotta ja vielä sen, että kyseessä oli vuoden 1990 isoin hitti, päätin vihdoin katsoa elokuvan ja arvostella sen.

Pariskunta Sam Wheat ja Molly Jensen ovat juuri muuttaneet uuteen asuntoon, kun Sam tapetaan pimeällä kujalla. Sam ei kuitenkaan pääse tuonpuoleiseen, vaan hän jää maan päälle haamuna, jota kukaan ei näe, mutta jonka vain meedio Oda Mae voi kuulla.

Pääroolissa kuolevana ja haamuksi muuttuvana Sam Wheatina nähdään Patrick Swayze, joka oli Ghost - näkymättömän rakkauden ilmestymisen aikaan erityisen iso stara leffojen, kuten Dirty Dancing - kuuma tanssi (Dirty Dancing - 1987) ja Road House - kuuma kapakka (Road House - 1989) ansiosta. Swayze hyppelikin ns. miehille ja naisille suunnattujen leffojen välillä, eikä halunnut vain jämähtää toiseen osapuoleen. Tässä elokuvassa Swayze esittää herkempää roolia, kun Sam tapetaan ja hän joutuu jäämään tyttöystävänsä seuraksi ilman, että pystyy mitenkään kommunikoimaan tämän kanssa. Swayze tuokin hyvin hahmon epätoivon esille. Samin tyttöystävänä Mollyna nähdään Demi Moore, joka taas eläytyy oivallisesti hahmonsa suruun Samin kuoltua. Hän jää kuitenkin aika pahasti taustalle pitkäksi aikaa, kun Sam tapaa meedio Oda Maen.

Oda Maeta näyttelee Whoopi Goldberg, joka tekee elokuvan parhaan roolisuorituksen ja joka voittikin parhaan naissivuosan palkinnot niin Oscareissa, Golden Globeseissa kuin BAFTA-gaalassa. Oda Mae on erittäin teatraalinen ja energinen tapaus, ja Goldberg ilahduttaakin läpi leffan erikoisena meediona. Hän tuo erittäin onnistuneesti huumoria synkkien ja surullisten juttujen keskelle ilman, että ne puolet filmistä kärsivät.
     Lisäksi elokuvassa nähdään mm. Tony Goldwyn Samin ja Mollyn ystävänä Carlina, Gail Boggs ja Armelia McQueen Oda Maen siskoina, jotka auttavat tätä meediohommissa, sekä Rick Aviles Samin tappajana.

Ghost - näkymättömän rakkauden alku sai minut nopeasti ajattelemaan, että tämä ei välttämättä tule olemaan oikein minun leffani. Samin ja Mollyn romanttinen puoli oli heti hieman imelää, eivätkä heidän omat työkuvionsa herättäneet kiinnostusta. Kuitenkin siinä kohtaa, kun pariskunta kävelee synkälle kujalle ja Sam tapetaan, elokuvan yhtäkkinen synkempi henki paljastuu ja tarina sai silmänräpäyksessä minut otteeseensa. Vaikka Samin ja Mollyn rakkaus ei herättänyt minussa erityisempiä tunteita Samin eläessä, romanttinen puoli onnistuu tasapainottamaan imelyyden oikeasti herkäksi, kun Sam yrittää keksiä keinoa kommunikoida rakkaansa kanssa. Tosissaan leffa sai minut puolelleen, kun meedio Oda Mae astelee ruutuun ja Whoopi Goldberg nappaa koko homman haltuunsa. En muista, milloin olisin viimeksi katsonut elokuvaa ja sen ensimmäisen kolmen vartin aikana se olisi onnistunut muuttamaan mielipidettäni näin voimakkaasti siitä, etten oikein välitä leffasta, siihen että pidän sitä erittäin mainiona teoksena.

Goldbergin ja hänen hahmonsa lisäksi yksi suosikkijutuistani filmissä on sen taitava tasapainottelu usean eri lajityypin välillä. Elokuvassa on siirappista romantiikkaa, kiehtovaa fantasiaa, hilpeää komediaa ja sitten taas jopa jännittävää trillerimäisyyttä. Leffa ei koskaan tunnu epätasaiselta tunnelmiensa kanssa, vaan vaihtelu on täysin sulavaa. Kun aluksi ajattelin, että leffasta tuli megahitti vain, koska Swayzen vetovoima sai niin monet naiset käymään katsomassa sen, elokuva saikin minut pohtimaan, että siitä löytyy niin osuvasti edes jotain kaikille, jotta se voi iskeä vielä isompaan yleisöön. Mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä mielenkiintoisemmaksi se käy. Samalla sen tunnepuoli iskee lujemmin ja vaikken aluksi voinut vähät välittää Samista ja Mollysta, loppupäässä huomasin, että rakkauspuolesta onkin saatu jopa jokseenkin liikuttava. Elokuvasta löytyy kuitenkin hieman liikaa kohtauksia, joissa Sam yrittää Oda Maen kautta vakuuttaa Mollyn siitä, että on yhä maisemissa haamuna. On ymmärrettävää, että Mollyn on vaikea uskoa tällaista, etenkin eksentrisen meedion selittämänä, mutta silti nämä kohtaukset tuntuvat pakotetuilta, jotta Moore saa alun ja lopun välillä edes jotain tekemistä ja jotta mukaan saataisiin vielä lisää vastoinkäymistä.

Ohjaaja Jerry Zucker pääsee leikittelemään hauskoilla hetkillä, mutta hän osoittaa leffassa osaavansa muutakin kuin komedian. Zucker on selvästi halunnut päästä tekemään jotain synkempää ja onnistuukin tässä yhdistämään huumorin ja trillerimäisyyden. Bruce Joel Rubin on kirjoittanut tarinan mainiosti, kuljettaen sitä oivasti eteenpäin ja tehden oman panoksensa sen eteen, ettei elokuva jämähdä vain yhteen genreen, vaan tasapainottelee useamman välillä. Leffa on myös suurimmaksi osaksi hyvin kuvattu, vaikka mukana on muutama kehnompi otos. Valaisu ja lavasteet ovat tyylikkäät, ja maskeeraukset onnistuvat parissa kohtaa yllättämään brutaaliudellaan. Erikoistehosteet toimivat hyvin edelleen ja kohdat, joissa Sam kulkee ihmisten ja esineiden läpi, ovat yhä vaikuttavat. Äänipuolikin on mainiosti rakennettu ja Maurice Jarre pääsee säveltämään monenlaista musiikkia tunnelmien vaihdellessa. Musiikeista jää kuitenkin parhaiten mieleen The Righteous Brothersin herkkä kappale Unchained Melody.

Yhteenveto: Ghost - näkymätön rakkaus on erittäin hyvä filmi, mikä onnistuu tasapainottelemaan taidokkaasti usean lajityypin välillä. Joskus elokuva tarjoaa hempeää romantiikkaa, toisinaan trillerimäisyyttä, välillä fantasiaa ja sitten taas hauskaa komediaa aivan mielettömän hyvän Whoopi Goldbergin ansiosta. Vaikka Patrick Swayze ja Demi Moore ovatkin mainiot päärooleissa, Goldberg jättää lopulta molemmat varjoonsa mahtavalla suorituksellaan. Leffa lähtee käyntiin hieman kömpelösti, mutta heti Samin kuoltua ja muututtua haamuksi se onnistuu nappaamaan mukaansa oikein tosissaan. Tarina kiehtoo yhä enemmän, mitä pidemmälle siinä päästään ja elokuva tuntuu vain paranevan loppua kohti. Aluksi rakkauspuoli on jopa turhan imelä, mutta loppujen lopuksi se on aidosti liikuttava ja herkkä. Lisäksi elokuvan efektit toimivat yhä erittäin vakuuttavasti 30 vuodenkin jälkeen. Olin erittäin yllättynyt siitä, kuinka paljon pidinkään Ghost - näkymättömästä rakkaudesta, peläten aluksi, ettei se tulisi toimimaan minulle ja sen monipuolisen genreleikittelyn ansiosta voin suositella laajempaakin yleisöä kuin vain romantiikannälkäisten katsomaan sen, jos elokuva on edelleen näkemättä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ghost, 1990, Paramount Pictures, Howard W. Koch Productions

Arvostelu: Rough Night (2017)

ROUGH NIGHT (2017)

Ohjaus: Lucia Aniello
Pääosissa: Scarlett Johansson, Jillian Bell, Ilana Glazer, Zoë Kravitz, Kate McKinnon, Paul W. Downs, Ryan Cooper, Ty Burrell, Demi Moore ja Colton Haynes
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 16

Kun ensimmäisen kerran kuulin Rough Nightista, ajattelin, että kyseessä voisi olla hauska hömppäkomedia, jonka naureskelee ainakin kerran läpi. Kuitenkin kun huomasin, että leffassa nähtäisiin Kate McKinnon, mielenkiintoni laski, sillä en voi sietää häntä. McKinnon esiintyi viime vuonna Ghostbustersissa (2016), Mastermindsissa (2016) ja Office Christmas Partyssa (2016), ja hän oli jokaisessa vielä ärsyttävämpi kuin edellisessä. Yritin kuitenkin ajatella, että ehkä leffa olisi silti ihan kelpo komedia, kunnes näin trailerin, joka näytti todella typerältä koheltamiselta. Yleensä komediaelokuvien trailereissa näytetään parhaat palat ja jos kyseisessä trailerissa olivat Rough Nightin hauskimmat hetket, niin kovin hyvin ei leffa toimi, sillä en nauranut kertaakaan. Meninkin katsomaan elokuvan, odottaen mahdollisesti vuoden huonointa komediaa, mutta yritin pienesti toivoa, että voisin yllättyä edes hieman.

Jess on menossa naimisiin, joten hänen collegeaikaiset ystävänsä päättävät järjestää hänelle polttariviikonlopun Miamissa. Kaikki ei kuitenkaan suju odotetulla tavalla ja yhtäkkiä heillä on ongelmana kuollut miesstrippari.

Pääosassa Jessinä nähdään Scarlett Johansson, joka esiintyy yleensä toimintarooleissa. Johansson osoittaa sopivansa tällaiseenkin leffaan ja jopa pääosaan, mutta hauska hän ei kuitenkaan ole. Jess pyrkii senaattiin ja on yrittänyt parantaa tapojaan bile-elämästä. Valitettavasti tällainen polttarimatka voi aiheuttaa hänelle huonoa menestystä unelmauralla. Vaikka hahmo usein sanookin, ettei hänen pitäisi tehdä sitä ja tätä, hän huomaakin yhtäkkiä käyttävänsä kokaiinia ja tanssivansa sydämensä kyllyydestä.
     Hauskan tyttöviikonlopun on suunnitellut Alice, jota esittää Jillian Bell. Alice on todella villi ja vapaa tapaus, joka haluaa pitää niin paljon hauskaa kuin on vain mahdollista. Hän on takertunut liikaa collegemuistoihinsa ja kuvittelee nelikon olevan yhtä hyviä ystäviä kuin kymmenen vuotta aiemmin. Vaikka paikoitellen Bell ärsyttää, löytyy häneltä myös ihan toimivaa suoritusta.
     Ilana Glazer näyttelee Frankieta, joka tuntuu haluavan protestoida kaikkea mahdollista, mutta välillä taas unohtaa kaiken sellaisen. Frankien ajatukset eivät välillä siirry katsojille asti, jolloin parissa kohtaa hän tuntuu toimivan aiemmin kerrotun ajatusmaailman vastaisesti. Eniten hänestä tuodaan esille hänen viharakkaussuhteensa Zoë Kravitzin esittämää Blairia kohtaan, sillä he olivat aikoinaan pari. Blairilla on uudet parisuhdeongelmat miehen kanssa, mutta niitä ei nosteta esille kovin usein. Yhtä kohtausta lukuunottamatta Blair ei pääse selkeästi esille ja jääkin muiden naisten jalkoihin ruutuajassa. Glazerin ja Kravitzin kemia on mainiota, vaikkei kaksikko muuten kovin ihmeellinen olekaan.
     Nelikon mukana Miamissa juhlii Jessin australialaisystävä Pippa, jona nähdään Kate McKinnon. Onneksi McKinnon ei ole sama ärsyttävä friikkityyppi, joka hän oli aiemmin mainitsemissani viime vuoden leffoissa, muttei hän vieläkään vakuuta. Paikoitellen Pippa tuntuu roikkuvan mukana vain, koska hänet esiteltiin aiemmin tarinassa. Kun muut käyvät keskustelua, välillä leikataan kuvaan hänestä, kun hän ilmeilee oudosti tai sanoo väliin kommentteja, joihin kukaan ei vaivaudu reagoimaan. Pääasiassa McKinnon on siedettävä, mutta hän osaa olla myös rasittava ilmeidensä ja yliampuvan näyttelemisensä takia.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Paul W. Downsin esittämä Jessin kihlattu Peter, Ty Burrellin ja Demi Mooren esittämä kiimainen pariskunta, sekä Ryan Cooperin ja Colton Haynesin esittämät miesstripparit.

Rough Night ei valitettavasti ollut parempi kuin odotin. Alun kohtaukset vaikuttavat vielä ihan kivoilta (jos noloa collegeprologia ei lasketa mukaan), mutta kun bailaaminen Miamissa alkaa, myös tason lasku alkaa. Suuri osa leffasta on pelkkää koheltamista, vaikka mukaan on saatu hieman draamaakin, kun vanhat ystävykset eivät näe enää usein, eivätkä he välttämättä täysin halua olla toistensa kanssa. Onneksi koko leffa ei ole pelkkää juhlimista, kuten etukäteen pelkäsin, vaan suurimmaksi osaksi juoni keskittyy siihen, kun viisikko yrittää keksiä tavan hankkiutua eroon ruumiista ilman, että heidän puuhiaan huomataan. Valitettavasti tämä ei kuitenkaan tunnu tarpeeksi laajalta tarinalta, jotta leffan pituus selittyisi, joten mukana on paljon ylimääräistä. Ei pituudessa olisi vikaa, jos se käytettäisi paremmin hyödyksi ja naiset yrittäisivät mahdollisimman erilaisia - ja tietty hauskoja - tapoja ruumiin hävittämiseen, mutta useat minuutit kuluvat vain siihen, että he istuvat/seisovat ja miettivät, mitä tekisivät. Tähän päälle kertyy vielä lisäminuutteja siitä, kun Jessin poikaystävä Peter kuulee puhelimen kautta vain muutaman sanan, joihin lukeutuu "strippari" ja paniikissa hän lähtee ajamaan osavaltioiden halki, peläten tulevan vaimonsa olevan pettäjä.

Elokuva sisältää paljon paniikissa tapahtuvaa huutamista, mikä käy useaan otteeseen hermoille. Ja kun älämölöttäminen ei ole edes hauskasti toteutettu, näiden kohtien katsomisen miellyttävyys on hyvin alhainen. Rough Night ei itse asiassa ole erityisen hauska. Muutamat hymähdykset leffa saa aikaiseksi katsojassa, mutta siihen se jääkin. Mitään hulvatonta on täysin turha odottaa, paitsi jos aivan kaikki naurattaa. Leffa on selvästi suunnattu teinitytöille, sekä nuorille naisille, joten monet vitsit toimivat varmasti paremmin heille kuin itselleni, mutten usko, että elokuva kovin paremmaksi siitä muuttuu. Suurimmaksi osaksi vitsit ovat muista komedioista varastetut, jolloin lähinnä unelmoi katselevansa niitä leffoja eikä tätä. Nämä vitsit ovat myös huonosti muunnettu Rough Nightia varten, jolloin käy enemmänkin sääliksi tekijöitä. Hauskinta koko elokuvassa on heti alussa lentokentällä nähtävä hetki, kun yksi naisista päättää aloittaa juhlimisen ja avata samppanjapullon. Korkki lentää tietty voimakkaan pamauksen säestämänä, mitä useat luulevat laukaukseksi ja heittäytyvät maahan. Siinä kohtaa naurahdin ääneen, mutta sekin vitsi meni pilalle, kun hahmojen täytyi kommentoida itse, mikä jutusta teki niin hauskan. Sentään elokuvalla on ihan mielenkiintoinen loppuhuipennus, mutta kun sitä aiemmin nähdyt tunti ja vartti eivät ole miellyttäneet, ei finaalilla ole enää oikein mitään väliä, eikä se pelasta lopputulosta. Rough Night on huono teos, jonka suurin ongelma on se, ettei se tee sitä, mitä sen lajityypin pitäisi: olla hauska.

Leffan on ohjannut Lucia Aniello, joka on aiemmin ohjannut vain sarjoja ja lyhytelokuvia. Hän on toiminut myös käsikirjoittajana yhdessä Peteriä näyttelevän Paul W. Downsin kanssa. Kaksikko on selvästi katsonut paljon komedioita tätä varten, muttei ole ymmärtänyt, mikä niissä on hauskaa. Rough Night on sentään kuvattu hyvin, mutta leikkauksessa olisi voinut poistaa turhia pätkiä, kuten erään huoltoasemahölmöilyn, joka ei vie tarinaa eteenpäin millään lailla. Musiikkina kuullaan lähinnä olemassa olevia jumputuskappaleita, mutta mukana on myös leffaan sävellettyä musisointia, joka ei tosin korostu mitenkään filmin aikana.

Yhteenveto: Rough Night on huono elokuva, joka tarjoaa parhaimmillaan muutamat hymähdykset ja parit naurut, sekä ihan kivan loppuhuipennuksen, mutta siihen se jää. Näyttelijät ovat lähinnä vain ihan toimivia rooleissaan. Scarlett Johansson on ihan hyvä pääroolissa, muttei osaa olla hauska, kuten ei myöskään osaa Kate McKinnon, ihan sama kuinka paljon hän irvisteleekin ja puhuu ylikorostetun kehnolla australialaisaksentilla. Elokuva on liian pitkä ja se tuntuu välillä jopa tylsältä, mikä on todella huono juttu komedialle. Monet vitsit ovat kehnoja ja mukana on kohtia, jotka ovat täysin tarpeettomia. Rough Night on suunnattu 16-26 -vuotiaille naisenaluille ja heille se voi toimia, mutta monet muut se jättää kylmäksi. Jos pitää mennä katsomaan komedia, niin käykää mieluummin vilkaisemassa Baywatch (2017), sillä se sentään hyödynsi hölmöyttään vitseissään tai odottakaa ihan hauskalta vaikuttavaa The Housea (Pimeä kasino - 2017). Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset, joten ei kannata lähteä salista ennen kuin elokuva on varmasti päättynyt.

Kirjoittanut: Joonatan, 13.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Rough Night, 2017, Sony Pictures Entertainment, Paulilu Productions

Arvostelu: Notre Damen kellonsoittaja (The Hunchback of Notre Dame - 1996)

NOTRE DAMEN KELLONSOITTAJA

THE HUNCHBACK OF NOTRE DAME

Ohjaus: Gary Trousdale ja Kirk Wise
Pääosissa: Tom Hulce, Demi Moore, Tony Jay, Kevin Kline, Jason Alexander, Charles Kimbrough, Mary Wickes, Paul Kandel ja Jim Cummings
Genre: animaatio, seikkailu, lastenelokuva, musikaali
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 7

The Hunchback of Notre Dame, eli suomalaisittain Notre Damen kellonsoittaja, on Walt Disneyn klassikkosarjan 34. elokuva ja yksi lapsuuteni Disney-suosikeista. Lapsena en ymmärtänyt, kuinka karu ja synkkä elokuvan tarina todellisuudessa onkin. Ymmärsin tietysti tarinasta sen puolen, että rujoa Quasimodoa kauhistellaan ulkonäkönsä takia, mutta että se mikä oikeasti merkitsee, on ihminen ulkokuorensa takana. Nykyään katsoessani huomaan, ettei Quasimodon ulkonäköön liittyvät asiat ole hirveintä elokuvan juonessa.

Ulkonäöltään erilainen, mutta hyväsydäminen Quasimodo asustaa Notre Damen katedraalin tornissa. Sieltä hän seuraa kivipatsasystäviensä kanssa alhaalla olevia festivaaleja, joihin hän haluaisi päästä mukaan, mutta hänen herransa, tuomari Frollo, ei anna hänen poistua tornista. Quasimodo uhmaa käskyä ja törmää Esmeraldaan, jolla on omat ongelmansa Frollon kanssa.

Kyttyräselkäisestä Quasimodosta on saatu täydellisesti esille hahmon herkkä puoli. Hänestä välittää oikeasti ja haluaa tietää, mitä hänelle käy. Hänen äänenään toimii Tom Hulce, jonka ääni sopii hahmolle hyvin. Quasimodon ääni on lempeä, joka tuo hahmoon tykättävyyttä lisää. Quasimodon kanssa Notre Damen tornissa pyörivät kivipatsaat, eli gargoilit Hugo (Jason Alexander), Victor (Charles Kimbrough) ja Laverne (Mary Wickes). Kivipatsaat tuovat hauskuutta mukaan muuten kovin synkkään elokuvaan.
     Festivaaleissa tanssii Demi Mooren ääninäyttelemä Esmeralda. Nykypäivän kriteereillä varmaan sanottaisiin, että Esmeraldan mustalaisuus tuodaan liian voimakkaasti esille, mutta pitää ottaa huomioon, mihin aikaan elokuva sijoittuu. Yllättävän rajusti Disney on uskaltanut käsitellä mustalaisvihaa lastenelokuvassa ja annan lisäpeukutuksen siitä.
     Tony Jayn esittämä Frollo on yksi pahimmista Disney-pahiksista ikinä. Aiemmin en kummemmin edes muistanut hahmon nimeä tai mikä hänen roolinsa oikein olikaan elokuvassa, mutta kun katsoi häntä antamassa käskyjä kiduttaa ihmisiä tai polttamassa ihmisiä elävältä taloissa, niin kyllä alkaa hymy hyytyä.
     Mukana on myös kapteeni Phoebus (Kevin Kline), joka ei oikein tiedä, onko moraalisesti oikein seurata sokeasti Frollon käskyjä. Phoebus on unohdettavin hahmo, mutta hyvä lisä tarinan kannalta.
     Elokuvan tarinaa kertoo nukkemestari Clopin (Paul Kandel), joka on yksi mustalaisista.

Notre Damen kellonsoittaja on erittäin synkkä elokuva. Heti alusta lähtien tulee esille mustalaisvaino ja alussa melkein hukutetaan vauva kaivoon. Että sellaista tällä kertaa Disneyltä. Kuten jo aiemmin sanoin, niin mukana on myös kidutuskohtaus, jossa tosin itse kidutusta ei näy, mutta siitä puhutaan ja kuuluu huutoa. Frollo myös sotilaidensa kanssa polttaa taloja etsiessään mustalaisia ja ainakin yhdessä tapauksessa talossa on asukkeja yhä sisällä. Eli ihan perheen pienimmille elokuva voi olla hieman liian karmiva. Kuitenkin elokuvassa on selkeä teema siitä, että ratkaisevaa ihmisessä ei ole ulkonäkö, vaan se millainen hän on sisältä päin. Sen teeman kannalta elokuva on hyvä näyttää lapsille jossain kohtaa. Elokuvassa on myös paljon uskonnollisia asioita käsiteltynä.

Animaatiojälki on upeaa. Varsinkin taustat ja Pariisi yleisesti on hienosti toteutettu. Notre Dame on huikean näköinen sekä ulkoa, että sisältä. Hahmot ovat hyvin piirrettyjä ja massiiviset joukkokohtaukset näyttävät erittäin tyylikkäiltä. Mitä kauemmin elokuvaa on kulunut, sitä hienommaksi jälki muuttuu. Yksi visuaalisesti hienoimmista kohdista on, kun Frollo jahtaa Quasimodon äitiä takaa hevosella ratsastaen.

Kuten monet Walt Disneyn animaatioista, myös Notre Damen kellonsoittaja on musikaali. Elokuvassa lauletaan erittäin paljon ja se alkaa "The Bells of Notre Dame" -kappaleella, joka kohoaa kuorosta kunnon pauhuamiseksi ja siitä se lähtee perinteisempään Disney-suuntaan, mutta jatkaa taas erittäin eeppisellä pauhulla, jota kuullaan läpi elokuvan. Toinen kappale "Out There" esittelee Quasimodon ja näyttää hänen kiinnostuksensa ja innostuksensa ulkomaailmaa kohtaan. "Topsy Turvy" taas on hieman pirteämpi ja koomisempi kipale, jota seuraavat surulliset "God Help the Outcasts" ja "Heaven's Light/Hellfire", joista jälkimmäinen nousee taas eeppiseksi loppua kohden. Muina kappaleina ovat hilpeät "A Guy Like You" ja "The Court of Miracles". Mukana myös biisi "Someday". Laulut eivät ole kovin mieleenpainuvia, mutta ne toimivat ja kuljettavat elokuvaa eteenpäin. Parhaiten mieleen jää eeppinen kuoromusiikki, joka soi useaan otteeseen elokuvassa.

Tarkkaavaiset katsojat huomaavat muutamia viittauksia muihin Disney-elokuviin, joista suurin osa tulee saman kuvan aikana. Yhdellä Pariisin kadulla näkee Bellen elokuvasta Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 1991), Pumban elokuvasta Leijonakuningas (The Lion King - 1994) ja taikamaton elokuvasta Aladdin (1992).

Blu-rayn kuvanlaatu on muiden Disney-klassikkojen tapaan hienoa katsottavaa. Lisämateriaalina Blu-raylla on noin puolen tunnin "The Making Of The Hunchback Of Notre Dame" -dokumentti ja yksi kappale eri kielillä laulettuna. Kielinä ovat englanti, suomi, ruotsi, tanska, norja ja islanti, ja tekstityksinä samat vaihtoehdot.

Yhteenveto: Notre Damen kellonsoittaja on edelleen yksi parhaista Walt Disneyn animaatioelokuvista omasta mielestäni. Se on erittäin synkkä, mutta siinä on silti kunnon Disney-taikaa ja Disney-faneille se on pakkohankinta. Elokuvassa on hyviä opetuksia erilaisuuden ja vähemmistöjen hyväksymisestä. Edelleen sanon, että pienimmille elokuva ei sovellu, mutta hieman vanhempi lapsi pystyy varmasti hyvin katsomaan elokuvaa, kuten myös aikuiset. Jos et ole vielä elokuvaa nähnyt, niin katso se! Ja olenko minä ainoa, jota häiritsi valeasussa olevan Djali-vuohen suussa oleva piippu? Kyseessä on kuitenkin vuohi (erittäin suloinen vuohi!).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.2.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.disney.wikia.com
The Hunchback of Notre Dame, 1996, Walt Disney Pictures