Näyttelijät: Leonardo DiCaprio, Matt Damon, Jack Nicholson, Martin Sheen, Mark Wahlberg, Ray Winstone, Alec Baldwin, Vera Farmiga, Anthony Anderson, Kevin Corrigan, James Badge Dale, David O'Hara ja Mark Rolston
Genre: rikos, trilleri
Kesto: 2 tuntia 31 minuuttia
Ikäraja: 16
The Departed on amerikkalainen uudelleenfilmatisointi hongkongilaisesta elokuvasta Internal Affairs (無間道) vuodelta 2002, johon on otettu myös vaikutteita Bostonissa toimineesta Winter Hill -rikollisjengistä. Tammikuussa 2003 Internal Affairsista innostunut Warner Bros. Pictures hankki sen oikeudet ja ryhtyi työstämään uutta versiota siitä. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2005 ja lopulta The Departed sai maailmanensi-iltansa 26. syyskuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai viisi Oscar-ehdokkuutta (muun muassa paras miessivuosa), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, sovitetun käsikirjoituksen ja leikkauksen palkinnot, sekä kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (muun muassa paras draamaelokuva, miespääosa, miessivuosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan ohjauksen palkinnon. Itse katsoin The Departedin ensi kertaa kymmenisen vuotta sitten ja pidin näkemästäni. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.
Bostonin poliisivoimat lähettävät poliisin soluttautumaan pahamaineisen Frank Costellon rikollisjengiin, tietämättä että Costellolla on oma mies poliisivoimien leivissä.
The Departed sisältää todella väkevän näyttelijäkaartin. Jack Nicholson näyttelee Frank Costelloa, pelättyä rikollispomoa, joka on häikäilemättömästi johtanut Bostonin alamaailmaa jo vuosia ja onnistunut välttelemään lain pitkää kouraa. Matt Damon taas esittää Colin Sullivania, jonka Frank rekrysi jo, kun Colin oli vasta lapsi ja jonka Frank lähettää opiskelemaan poliisiksi, jotta tämä voisi toimia rikollisjengin myyränä. Leonardo DiCaprio sen sijaan näyttelee Billy Costigania, joka on juuri valmistunut poliisikoulusta, mutta joka virallisesti hylätään, jotta hänet voidaan heti passittaa salaa soluttautumaan Costellon jengiin. Jokainen tästä kolmikosta on kiinnostava hahmo ja heidän näyttelijänsä ovat väkevässä vedossa. Nicholson on tietty täydellinen valinta katalaksi roistoksi, kun taas Damon ja DiCaprio tulkitsevat vakuuttavasti kahta elämää kanavoivia miehiä.
Elokuvassa nähdään myös Martin Sheen poliisikapteeni Queenanina ja Mark Wahlberg poliisikersantti Dignamina, jotka ainoastaan tietävät Billyn tehtävästä, Alec Baldwin poliisikapteeni Ellerbynä, joka toimii Colinin pomona, Vera Farmiga poliisiterapeutti Madolynina, jolla muodostuu vähemmän yllättäen säpinää sekä Colinin että Billyn kanssa, Anthony Anderson ja James Badge Dale poliiseina Brownina ja Barriganina, sekä Ray Winstone, David O'Hara ja Mark Rolston Costellon kätyreinä Frenchienä, Fitzynä ja Delahuntina. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin kovassa vedossa ja suosikiksi nousee helposti täysin suodattamattomasti ajatuksiaan suoltavaa Dignamia esittävä Wahlberg, joka saikin The Departedista toistaiseksi ainoan Oscar-ehdokkuutensa näyttelijänä.
Pidin jo ensimmäisellä katselulle The Departedista, mutta nyt uusintakatselulla mielsin elokuvan erinomaiseksi rikoselokuvaksi. Mitäpä muuta voikaan toisaalta odottaa alan mestarilta, Martin Scorseselta? Tarina on toki otettu alkuperäisestä hongkongilaisesta elokuvasta, mutta Scorsese tarjoaa sen niin ytimekkäästi ja vangitsevasti, että yleensä aasialaisleffojen jenkkiversioita kritisoivankin katsojan täytyy myöntyä leffan upeuden edessä. Tarina todella on mahtava, erittäin mukaansatempaava ja hemmetin jännittävä. On kiinnostavaa seurata, kuinka rikollisille hommia lapsesta asti tehnyt Colin pääsee osaksi poliisivoimiin, yrittäen pitää virkavaltaa kaukana Costellon hämärähommista, samalla kun Billy tekee kaikkensa mennäkseen läpi vakuuttavasti rikollisesta, herättääkseen Costellon huomion ja päästäkseen tämän lähipiiriin.
Koska elokuva seuraa tällä tavoin paria risteilevää juonikuviota, ei aika käy missään kohtaa pitkäksi The Departedin parissa, vaikka kestoa onkin kaksi ja puoli tuntia. Jännite syntyy toki siitä, onnistuvatko Colin ja Billy pitämään kulissejaan yllä ja tunnelma sen kuin tiivistyy, kun poliisissa aletaan epäillä, että heidän joukossaan on myyrä, samalla kun Costello saa päähänsä, että joku hänen jengistään paljastaa asioita poliiseille. Tämän kaiken pyörittelyä on todella koukuttavaa katsoa, mutta löytyy leffasta muutakin kuin pelkkää tiukkaa jännitettä. The Departed on yllättävän hauska elokuva, erityisesti törkyturpaisten hahmojensa vuoksi. Romanttinen puoli tarjoaa sekaan toisenlaisen jännitteen, kun Colin ja Billy kiinnostuvat samasta naisesta. Kaikki tämä johtaa aikamoiseen finaaliin, josta on mahdoton etukäteen sanoa, kuka selviää verilöylystä elävänä kotiin - vai selviääkö kukaan.
Martin Scorsesen ohjaus on huikean hallittua ja hän kasvattelee jännitystä onnistuneella otteella. William Monahanin työstämä käsikirjoitus on tarkkaan laadittu ja sitä tukee vahva leikkaus. The Departed on muutenkin teknisesti pätevä. Elokuva on taitavasti kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus tyylikästä ja maskeeraukset äityvät ajoittain varsin verisiksi. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Howard Shoren säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.12.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Departed, Yhdysvallat, Hongkong, 2006, Warner Bros., Plan B Entertainment, Initial Entertainment Group (IEG), Vertigo Entertainment, Media Asia Films
Pääosissa: Jack Nicholson, Louise Fletcher, Will Sampson, Brad Dourif, William Redfield, Sydney Lassick, Danny DeVito, Christopher Lloyd, Dean Brooks, William Duell, Vincent Schiavelli, Michael Berryman, Alonzo Brown, Nathan George, Mwako Cumbaka, Scatman Crothers, Marya Small, Louisa Moritz ja Mimi Sarkisian
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 16
One Flew Over the Cuckoo's Nest, eli suomalaisittain Yksi lensi yli käenpesän perustuu Ken Keseyn samannimiseen kirjaan vuodelta 1962. Heti ilmestymisvuonna näyttelijä Kirk Douglas osti kirjan oikeudet, voidakseen tehdä sen pohjalta sekä elokuvan että näytelmän ja tähdittää kumpaakin. Dale Wasserman työsti käsikirjoituksen ja näytelmä pääsi pikavauhtia tuotantoon ja sitä esitettiin vuosina 1963 ja 1964 Broadwaylla. Elokuvasovituksen kanssa muodostui kuitenkin ongelmia, eikä Douglas löytänyt vuosiin studiota, joka oli halukas tekemään leffan. Vuonna 1971 Kirk Douglasin näyttelijäpoika Michael pyysi isältään, että hän saisi toimia elokuvan tuottajana, mihin isä-Douglas suostui. Michael Douglas sai tehtyä diilin levy-yhtiö Fantasy Recordsin Saul Zaentzin kanssa, joka halusi laajentaa musiikkibisneksestä elokuva-alalle. Ohjaajan penkillä käväisivät Richard Rush ja Hal Ashby, ennen kuin pestin sai lopullisesti Miloš Forman. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 1975 ja lopulta Yksi lensi yli käenpesän sai maailmanensi-iltansa jo samana vuonna, 19. marraskuuta 1975 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa, kuvaus, leikkaus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, naispääosan ja sovitetun käsikirjoituksen palkinnot, kahdeksan BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras käsikirjoitus ja kuvaus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, naispääosan, miessivuosan ja leikkauksen palkinnot, minkä lisäksi elokuva voitti parhaan draamaelokuvan, ohjauksen, miespääosan, naispääosan, käsikirjoituksen ja tulokasnäyttelijän Golden Globe -palkinnot. Itse katsoin Yksi lensi yli käenpesän kymmenisen vuotta sitten opiskellessani elokuva-alaa ammattiopistossa. Pidin elokuvasta todella paljon ja olen pitkään pohtinut sen uudelleenkatselua. Nyt kun huomasin leffan täyttävän 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen toistamiseen ja samalla arvostella sen.
Tuomittu rikollinen Randle McMurphy siirretään mielisairaalaan, missä hän ryhtyy lietsomaan muita potilaita kapinaan paikkaa johtavaa hoitajaa, neiti Rachedia vastaan.
Koska elokuvan teossa kesti yli kymmenen vuotta, kun kuvaukset oltiin vihdoin saamassa käyntiin, Kirk Douglas koettiin liian vanhaksi päärooliin Randle Patrick McMurphyksi, eli kavereille ihan vain Maciksi. Rooliin pohdittiin Gene Hackmania, Marlon Brandoa ja Burt Reynoldsia, mutta kun he kieltäytyivät, roolin nappasi Jack Nicholson, joka oli jo kirjan ilmestymisen aikaan halukas tähdittämään leffasovitusta, mutta hävisi oikeuskilpailun Douglasia vastaan. Nicholson voitti roolisuorituksellaan ensimmäisen Oscar-palkintonsa ja täysin ansaitusti. Nicholson on aivan mielettömässä vedossa läpi elokuvan, tehden jo pelkällä velmulla energiallaan McMurphystä tykättävän tyypin - jos siis sysää syrjään syyn siitä, miksi mies alun perin vangittiin. Nicholson on hurja, hauska, sympaattinen ja jopa vähän pelottava. McMurphyä ei juuri kiinnosta käskytettäväksi joutuminen ja hän ryhtyykin heti haastamaan status quota, kun hänet siirretään vankilasta mielisairaalaan hoitoon.
Elokuvassa nähdään myösLouise Fletcher hoitaja Ratchedina, sekä muun muassa Will Sampson, Danny DeVito, Christopher Lloyd, William Redfield, Sydney Lassick, William Duell ja elokuvadebyyttinsä tekevä Brad "tappajanukke Chucky" Dourif mielisairaalan potilaina, "päällikkö" Bromdenina, Martinina, Taberina, Hardingina, Cheswickinä, Sefeltinä ja Billynä, jotka muodostavat äärimmäisen pidettävän joukon täynnä varsin värikkäitä persoonia. Hoitaja Ratchedissa ei sen sijaan ole mitään pidettävää, vaan tiukka, diktaattorimaisesti osastoa johtava nainen on onnistuneen hyytävä jokaisessa kohtauksessaan. Fletcherkin voitti Oscar-pystin täysin ansaitusti.
Pidin Yksi lensi yli käenpesän -elokuvasta jo ensimmäisellä katselulla paljon, mutta nyt uusintakatselulla se kolahti vieläkin lujempaa. Kyseessä on erinomainen teos ja todellinen tunteiden vuoristorata, jonka kyytiin jokaisen kuuluisi hypätä edes kerran elämänsä aikana. Se on tehokas kuvaus siitä, kuinka mielenterveyspotilaita aikoinaan kohdeltiin, mutta samalla myös toiveikas kuvaus siitä, etteivät pään sisäiset ongelmat välttämättä rajoita mahdollisuutta elämään täysillä. Kun McMurphy saapuu mielisairaalaan, hän kummaksuu paikan menetelmiä ja Ratchedin tiukkuutta, ryhtyen heti sekoittamaan pakkaa. Onkin todella koukuttavaa seurata, kuinka McMurphy alkaa yksi kerrallaan voittamaan kaavoihinsa kangistuneita potilaita puolelleen ja saamaan nämä niin sanotusti "puhkeamaan kukkaansa".
Ja kuten totesin, tarina vie katsojaa tunnetilasta toiseen oikein antaumuksella. Sekaan mahtuu joitain shokeeraavia, jännittäviä, epämiellyttäviä ja todella surullisia hetkiä, mutta vastapainona myös runsaasti hauskuutta, lämpöä, sydäntä ja todellista elämän iloa. Kolkko mielisairaala onkin lopulta täynnä kauniita hetkiä ja kuivin silmin on varmaan mahdotonta katsoa leffaa loppuun asti. Nämä potilaat ovat myös niin tykättäviä tyyppejä, että heidän puuhasteluunsa uppoutuu sillä lailla, ettei leffan haluaisi päättyvän. Oli kyse sitten pokerista tupakkapanoksin, koripallomatseista vartijoita vastaan tai aivan mahtavasti kalastusretkestä, Yksi lensi yli käenpesän on täynnä upeasti rakennettuja kohtauksia, jotka muodostavat yhdessä hienon kokemuksen, jonka pariin palaa mielellään useasti uudestaankin.
Elokuvan ohjaajaksi päätyi muutaman mutkan jälkeen Miloš Forman, joka oli alun perinkin Kirk Douglesin ykkösvalinta hommaan. Kun Douglas oli vielä projektissa aktiivisesti mukana, tšekkiläinen Forman oli kuitenkin estynyt ohjauksesta, Tšekkoslovakian miehityksen takia. Forman rakentaa tunnelmaa fantastisesti ja saa näyttelijät eläytymään riemastuttavasti. Lawrence Haubenin ja Bo Goldmanin käsikirjoitus on laadittu esimerkillisen hyvin hahmojen välisiä keskusteluja myöten. Kameratyöskentely on oivallista, lavasteet mainiot, puvustus ja maskeeraus pätevää ja äänimaailmakin onnistunut. Jack Nitzschen säveltämät musiikit tunnelmoivat nätisti taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.6.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
One Flew Over the Cuckoo's Nest, 1975, Fantasy Films, N.V. Zvaluw
Pääosissa: Adam Sandler, Jack Nicholson, Marisa Tomei, John Turturro, Luis Guzmán, Krista Allen, January Jones, Jonathan Loughran, Allen Covert, Kurt Fuller, Lynne Thigpen, Woody Harrelson, Nancy Carell, John C. Reilly ja Harry Dean Stanton
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 12
Anger Management on Adam Sandlerin ja Jack Nicholsonin tähdittämä komediaelokuva. Leffan idea lähti liikkeelle entisen jalkapalloilija Conrad Gooden baaritappelusta, minkä pohjalta David S. Dorfman työsti käsikirjoituksen vihaongelmaisesta miehestä, joka joutuu terapiaan. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2002 ja lopulta Anger Management sai maailmanensi-iltansa 5. maaliskuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Itse katsoin leffan vasta yli kymmenen vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä ihan hauskana. Kun huomasin Anger Managementin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan uudestaan ja arvostella sen.
Lentokoneessa sattuneen väärinkäsityksen vuoksi yleensä ujo ja rauhallinen Dave Buznik määrätään kuukauden mittaiseen kiukkuterapiaan. Hänen terapeuttinaan toimii eksentrinen tohtori Buddy Rydell, joka koettelee Daven hermoja päivä päivältä enemmän.
Pääroolissa Dave Buznikina nähdään Adam Sandler, joka voi tuntua monista heti luotaantyöntävältä ajatukselta, mutta Sandlerin mukanaolon ei kannata antaa häiritä. Anger Management on yksi Sandlerin parhaista elokuvista ja Sandler tekee leffassa yhden parhaista roolitöistään - luultavasti sen takia, ettei kyseessä varsinaisesti ole Sandlerin oma elokuva, hän vain näyttelee siinä. Sandler tekeekin huomattavasti tavanomaista rauhallisempaa työtä ja vaikka mukana onkin hahmon äkillisiä kiukunpurkauksia, ei homma äidy Sandlerin puolelta miksikään typeräksi pelleilyksi. Hahmona Dave on varsin pidettävä tyyneydessään ja onkin huvittavaa, että juuri hän joutuu kiukkuterapiaan. Davella on muuten yksi leffahistorian veikeimmistä ammateista: hän suunnittelee vaatteita lihaville kissoille!
Toinen elokuvan tähti on Jack Nicholson, joka näyttelee tohtori Buddy Rydelliä, Daven terapeuttia, jolla on hyvin omanlaiset ja kummalliset tavat hoitaa potilaitaan. Mahtava Nicholson revittelee veijarimaisesti läpi elokuvan ja hän tekee Buddystä mulkeron, josta ei voi olla tykkäämättä. Sandlerin ja Nicholsonin kemiat iskevät hyvin yhteen ja kaksikon erilaisia terapiapuuhia on hilpeää katsoa.
Elokuvassa nähdään myös Marisa Tomei Daven tyttöystävänä Lindana, Kurt Fuller Daven pomona Frankina, Allen Covert Lindan perään haikailevana Daven työkaverina Andrew'na, John Turturro, Luis Guzmán, Krista Allen, January Jones ja Jonathan Loughran Buddyn muina potilaina Raivotaistelijat-kiukkuterapiaryhmässä, Woody Harrelson prostituoituna Galaxiana ja John C. Reilly Daven lapsuudenkiusaajana Arniena. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa hyvin, erityisesti Turturro äkkipikaisena Chuckina.
Anger Management toimi minulle paremmin toisella katselukerralla. Sandler on komediatähtenä itsellenikin hieman ailahteleva tapaus ja suuri osa hänen filmeistään kallistuu kehnon puolelle. Hän kuitenkin näyttää osaavansa, kun ei ole itse ohjaksissa millään lailla ja sama tapahtuu myös tässä. Hänen ja Nicholsonin kohtauksia on ilo seurata. Elokuvan premissi tyynestä miehestä, joka päätyy kiukkuterapiaan on veikeä ja siitä on saatu aikaan oikein kelpo hyvän mielen leffa. Ihan loppuhuipennuksessaan elokuva äityy turhan siirappiseksi ja suureksi, mutta ennen sitä elokuva on parhaimmillaan jopa todella hyvä.
Ei kyseessä mikään erityisen hulvaton komedia ole, mutta sen aikana pääsee hekottelemaan aina silloin tällöin ja hymähtelemään tyytyväisenä. Miellyttävä yleishenki pitää hymyä katsojan kasvoilla. On jo hupaisaa, mistä koko homma lähtee liikkeelle ja osuvaa, kuinka väärinkäsitys paisutellaan sivustaseuraajien ja median puolesta kohtuuttomiin mittoihin. On vielä hilpeämpää, kuinka agitaattori-Buddyn terapiasessiot muuttuvat yhä vain pahemmiksi yrityksiksi saada Dave kiehumaan raivosta ja sitä kautta erilaisiksi opetusnäpäytyksiksi. Buddy pistää Daven vähän väliä ahtaalle ja seuraa sitten sivusta, kuinka Dave toimii näissä tilanteissa. Davea käy sääliksi, mutta samalla katsojakin huvittuu tapahtumista.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Peter Segal, jonka aiemmat työt Mies ja alaston ase 33 1/3 - Viimeinen solvaus (The Naked Gun 33⅓: The Final Insult - 1994) ja Pähkähullu professori 2: Klumpit (Nutty Professor II: The Klumps - 2000) eivät ole mitään erityisiä taidonnäytteitä. Anger Management onkin niitä selvästi laadukkaampi teos, Segalin tehdessä jotain omaa jatko-osien sijaan. David S. Dorfmanin käsikirjoitus on mainio ja hän on keksinyt vekkulimaisia skenaarioita Daven päänmenoksi. Leffa on myös sujuvasti kuvattu ja leikattu. Lavastukset ja asut ovat oivalliset ja äänimaailmakin on toimivasti rakennettu, Teddy Castelluccin musiikkien lisätessä leffan kepeää ilmapiiriä.
Yhteenveto:Anger Management on kelpo komediaelokuva, jonka veikeä premissi vie mukavasti mukanaan. Adam Sandler tekee yhden uransa parhaista roolitöistä leffan pääosassa Davena, mutta Jack Nicholson varastaa toki show'n terapeutti Buddynä. On hilpeää seurata, kuinka tyyni Dave joutuu kiukkuterapiaan ja kuinka omalaatuinen Buddy riepottelee tätä mielensä mukaan. Tämä johtaa moniin hassuihin hetkiin, joskin mistään hulvattoman hauskasta leffasta ei voida puhua. Pääasiassa homma toimii erittäin oivallisesti, mutta loppuhuipennus lässähtää hieman siirappisuutensa ja turhan massiivisuutensa kanssa. Peter Segalin ohjaus toimii ja teknisiltäkin ansioiltaan leffa on pätevästi tehty. Anger Management on vekkuli leffa, jonka katselua suosittelen, jos etsit helppoa hyvän mielen hömppää elokuvailtaasi. Sandlerin ja Nicholsonin kemiat iskevät täysillä yhteen ja kaksikon kommelluksia on viihdyttävää seurata. Elokuvan pohjalta tehtiin kymmenisen vuotta myöhemmin televisiosarjasovitus Terapian tarpeessa (Anger Management - 2012-2014), mutta heikolla menestyksellä ja sarja lopetettiinkin kesken kaiken jo kahden tuotantokauden jälkeen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.8.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Anger Management, 2003, Happy Madison Productions, Revolution Studios, Jack Giarraputo Productions, Anger Management LLC
Ohjaus: Rob Reiner Pääosissa: Tom Cruise, Demi Moore, Kevin Pollak, Kevin Bacon, Jack Nicholson, Kiefer Sutherland, Wolfgang Bodison, James Marshall, J. T. Walsh, J. A. Preston, Cuba Gooding Jr. ja Michael DeLorenzo Genre: draama Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia Ikäraja: 12
"You can't handle the truth!"
A Few Good Men, eli suomalaisittain Kunnian miehiä on Aaron Sorkinin käsikirjoittama elokuva, joka perustuu hänen omaan näytelmäänsä vuodelta 1989. Sorkin sai inspiraation tarinaan siskoltaan, joka oli valmistunut lakiopinnoista ja päätynyt puolustamaan Guantanamo Baylla kahta merisotilasta, joiden simputus melkein johti yhden sotilaan kuolemaan. Kun Sorkin sai tekstinsä valmiiksi ja siitä ryhdyttiin tekemään näytelmää, hän myi käsikirjoituksen elokuvaoikeudet tuottaja David Brownille, joka innostui tekstistä. Brown yritti saada projektia läpi TriStar Picturesilla, joka ei kuitenkaan tarttunut projektiin. Sen sijaan Castle Rock Entertainment ja ohjaaja Rob Reiner osoittivat suurta mielenkiintoa Sorkinin työtä kohtaan ja elokuvan teko alkoi. Lopulta Kunnian miehiä sai maailmanensi-iltansa 2. joulukuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli yllättävänkin iso hitti, joka keräsi paljon kehuja kriitikoilta. Elokuva sai Oscar-ehdokkuudet parhaasta elokuvasta, miessivuosasta, leikkauksesta ja äänitehosteista, sekä Golden Globe -ehdokkuudet parhaasta elokuvasta, ohjauksesta, miespääosasta, miessivuosasta ja käsikirjoituksesta. Itse en ollut aiemmin nähnyt Kunnian miehiä kokonaan; ainoastaan lyhyen pätkän, jossa Jack Nicholson karjaisee elokuvan tunnetuimman repliikin "You can't handle the truth!". Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa, mitä muuta leffasta löytyy ikonisen repliikin lisäksi ja arvostella elokuvan juhlavuoden kunniaksi.
Kaksi merisotilasta saavat murhasyytteen, kun heidän simputustekonsa johtaa sotilaan kuolemaan. Lakimies Daniel Kaffee valitaan sotilaiden asianajajaksi ja yrittäessään keksiä puolustusta, Kaffee alkaa löytämään todisteita siitä, että kuoleman taustalla on jotain muutakin ja armeija yrittää peitellä asiaa.
Nykyään parhaiten uhkarohkeista Mission: Impossible -elokuvista (1996-) tunnettu Tom Cruise nähdään lakidraaman pääroolissa Daniel Kaffeena, joka saa hommakseen puolustaa oikeudessa murhasta syytettyjä sotilaita. Rooli on hyvin erilainen kuin missä Cruise on totuttu näkemään ja kenties juuri siksi hän toimiikin leffassa niin mainiosti. Cruise esittää hahmoaan samalla koppavan ylimielisellä asenteella kuin esimerkiksi elokuvassaan Top Gun - lentäjistä parhaat(Top Gun - 1986). Kaffee ei säästele sanoissaan ja naljailee muille etenkin alkupäässä vähän väliä, päästäen Cruisen väläyttämään leveää virnettään jatkuvasti. Tapauksen edetessä ja synkistyessä myös Cruise alkaa vakavoitua ja loppupäässä näyttääkin todelliset taitonsa.
Avukseen Kaffee saa komentajakapteeni JoAnne Gallowayn (Demi Moore), joka on heti varma, että tapauksessa on jotain hämärää taustalla, sekä lakikaverinsa Sam Weinbergin (Kevin Pollak), joka taas vaikuttaisi olevan sotilaiden syyllisyyden kannalla. Syytettyjä sotilaita, korpraali Dawsonia ja sotamies Downeyta näyttelevät Wolfgang Bodison ja James Marshall, kun taas syyttäjä Jack Rossia esittää Kevin Bacon ja tuomari Randolphia J. A. Preston. Kuolinpaikkana toimivaa Guantanamo Bayn sotilastukikohtaa johtaa Jack Nicholsonin näyttelemä eversti Nathan Jessup, jonka läheisimpinä käskyläisinä toimivat everstiluutnantti Markinson (J. T. Walsh) ja luutnantti Kendrick (Kiefer Sutherland, jonka olen muuten nähnyt kahdesti livenä kesällä 2019, kun hän esiintyi suosikkibändini Musen lämppärinä). Kaikin puolin näyttelijät hoitavat hommansa kunnialla kotiin. Moore on nappivalinta päättäväisen Gallowayn osaan, Bacon toimii hyvin Kaffeeta hieman halveksuvasti katsovana syyttäjänä ja Nicholson on tietysti erinomainen, huokuen vahvaa karismaa everstinä.
Heti, kun näin Aaron Sorkinin nimen elokuvan alkuteksteissä käsikirjoittajana, arvasin - ei, vaan suorastaan tiesin - että nyt olisi luvassa hyvä filmi. Enkä ollut väärässä. Kunnian miehiä oli Sorkinin ensimmäinen elokuvakäsikirjoitus ja välittömästi hän näyttää lahjakkuutensa, jota tultaisiin tulevaisuudessa ihastelemaan vielä lisää. Toki Sorkin oli jo tehnyt muutamia näytelmätekstejä, mutta näytelmät ja elokuvat ovat lopulta siinä mielessä erilaisia, ettei hyvä näytelmäteksti välttämättä kääntyisi hyväksi elokuvaksi. Sorkin on kuitenkin onnistunut ja tarjoaa erittäin väkevän oikeussalidraaman, mikä pitää katsojasta tiukasti kiinni, vaikka kestoa löytyy yli kaksi tuntia ja vartti. Sorkin rakentaa tarinan lahjakkaasti, kehitellen niin mysteeriä kuin hahmoja jatkuvasti, lisäten käänteitä hyvissä kohdissa ja kasvatellen panoksia kohti erittäin tiivistunnelmaista loppuhuipennusta. Tämän lisäksi Sorkin täyttää elokuvan erittäin nasevalla dialogilla ja jo pelkästään hienosti rustattujen ja näyteltyjen keskustelujen ansiosta leffaa jämähtää tuijottamaan hievahtumatta.
Sorkinin apuna on hyvien näyttelijöiden lisäksi myös erittäin hyvä ohjaaja. Rob Reiner oli tätä ennen tehnyt mm. Stephen King -adaptaatiot Stand by Me - viimeisen kesän (Stand by Me - 1986) ja Piinan(Misery - 1990), joissa Reiner osoitti lahjakkuuttaan rakentaa jännitettä. Samaa Reiner tekee myös tässä ja viimeisen yli puolen tunnin ajan huomasin olevani lähes sohvan reunalla, sillä olin niin syvästi tapahtumissa ja tunnelmassa mukana. Jatkuvilla takaiskuilla vain lisätään jännitettä. Mitä enemmän tapauksesta alkaa avautumaan puolia, sitä enemmän katsoja haluaa nähdä Kaffeen selvittävän sen perinpohjin.
Kunnian miehiä on myös teknisesti taiturimaisesti tehty. Se on tyylikkäästi kuvattu ja oikeussalikohtausten painostavuutta vain lisätään sillä, kuinka lähelle hahmojen kasvoja kameraa viedään. Hikipisarat voi nähdä kimmeltelevinä ohimoilla. Lavasteet ovat hienot ja asut näyttävät. Leikkaus on läpikotaisin taidokasta ja tukee käsikirjoitusta siinä, ettei meno koskaan livahda pitkäveteisen puolelle. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Marc Shaimanin musiikkeja myöten.
Yhteenveto:Kunnian miehiä on mahtava oikeussalijännäri, joka koukuttaa yllättävänkin tehokkaasti. Aaron Sorkinin käsikirjoitus on erinomainen juonenkuljetusta, kohtausten rakentamista ja dialogia myöten. Tästä Rob Reinerin on ollut helppo ammentaa väkevään ohjaukseensa, jossa hän saa näyttelijöistä kaiken irti. Tom Cruise on yllättävän hyvä valinta pääosaan ja muutkin näyttelijät suoriutuvat rooleistaan vähintään passelisti, mutta toki karismaattinen Jack Nicholson jättää muut varjoonsa aina ollessaan ruudulla. Jännitettä kasvatetaan erittäin onnistuneesti ja loppuhuipennuksesta on saatu todella tiivistunnelmainen. Katsojan on aivan pakko saada tietää, kuinka homma lopulta ratkeaa. Kaikkea tätä on tukemassa vahva tekninen taituruus ja lopputuloksena onkin loistava filmi, jota suosittelen erittäin lämpimästi, jos vangitsevat lakitarinat ovat juttusi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
A Few Good Men, 1992, Columbia Pictures, Castle Rock Entertainment, David Brown Productions
Ohjaus: Tim Burton Pääosissa: Michael Keaton, Kim Basinger, Jack Nicholson, Robert Wuhl, Michael Gough, Pat Hingle, Billy Dee Williams, Jack Palance ja Tracey Walter Genre: supersankarielokuva, jännitys, toiminta Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia Ikäraja: 16
Bob Kanen ja Bill Fingerin luoma DC Comics -hahmo Batman, eli suomeksi Lepakkomies on yksi kaikkien aikojen suosituimmista sankareista. Hahmo on esiintynyt useissa sarjakuvissa, kirjoissa, videopeleissä, animaatioissa, televisiosarjoissa, sekä tietenkin elokuvissa. Ensimmäisen kerran hahmoa valkokankailla esitti Adam West elokuvassa Batman - Lepakkomies (Batman: The Movie - 1966), joka esitti hahmoa myös yhdessä Batman-televisiosarjassa (1966-1968). Sekä elokuva että sarja olivat suosittuja, vaikka olivatkin todella typeriä ja yliampuvia camp-hengessään. Kesti kuitenkin vuosia, kunnes hahmo palautettiin valkokankaille. 1970-luvulla hahmon suosio oli hiipumassa, joten hänestä päätettiin tehdä uusi, selvästi vakavampi filmatisointi. Monet studiot eivät kuitenkaan innostuneet projektista, kunnes Warner Bros. päätti tulla mukaan. Työstämisen aloittaminen oli kuitenkin vaikeaa, kun tekijöitä ei tuntunut löytyvän, eikä myöskään oikeaa käsikirjoitusta. Tim Burton valittiin ohjaajaksi, mutta leffan tekeminen alkoi kunnolla vasta, kun Burtonin Beetlejuice (1988) huomattiin hitiksi. Tämä aiheutti närkästystä fanien keskuudessa, sillä he eivät olleet tyytyväisiä Burtonin valintaan, eivätkä varsinkaan Michael Keatonin valintaan leffan nimikkohahmoksi, sillä monet kokivat Keatonin pelkkänä komedianäyttelijänä. Monet jopa lähettivät kirjeitä studiolle ja vaativat roolituksen muuttamista. Näin ei kuitenkaan käynyt ja kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 1988. Batman sai ensi-iltansa kesällä 1989 ja yllätti monet sillä, että Burton ja Keaton olivatkin mainiot valinnat. Jotkut kriitikot sanoivat leffan olevan liian synkkä, mutta pääasiassa teosta kehuttiin, minkä lisäksi se oli yksi ilmestymisvuotensa menestyneimmistä elokuvista. Leffa on noussut suureen suosioon ja se on yhä monien mielestä kaikista paras supersankarielokuva. Itse näin Batmanin kymmenvuotiaana, kun sain sen isältäni DVD:nä, yhdessä sen kolmen jatko-osan kanssa. Kuitenkin ennen leffan näkemistä minulle oli luettu leffan pohjalta tehty kirja, jonka sain lahjaksi tädiltäni. Itse elokuva oli mielestäni hyvä ja olen katsonut sen muutamaan otteeseen uudestaan, viimeksi kesällä 2015. Kun mietin, mitä leffoja arvostelisin vuodelle 2019, vanhat Batmanit tulivat mieleeni. Katsoinkin Tim Burtonin Batmanin kuukausi Adam Westin tähdittämän hölmöilyn jälkeen ja arvostelin sen. Päätin myöhäistää Batman-arvostelujen julkaisua kesälle, sillä huomasin, että 19. kesäkuuta tulee 30 vuotta täyteen siitä, kun tämä elokuva sai maailmanensi-iltansa Yhdysvalloissa! Hyvää syntymäpäivää siis Batman!
Gotham Cityn rikollisuutta taltuttava viittasankari Batman saa vastaansa rikollisnero Jokerin, jolla on ilkeät suunnitelmat Gothamin kansalaisten pään menoksi. Samaan aikaan valokuvaaja Vicki Vale ja toimittaja Alexander Knox yrittävät selvittää, kuka Batman oikein on.
Pääosassa miljonääri Bruce Waynena, eli Batmanina nähdään tosiaan Michael Keaton, joka on oiva valinta rooliin. Brucena Keaton näyttää lähes kaiken aikaa pohdiskelevalta, mutta hahmo ei kovin usein tunnu rikkaalta, kuten hän on. Mutta kun Bruce pukee lepakkoasun päälleen, Keatonin suoritus toimii täydellisesti. Välillä kadulla juokseva Batman ja tarpeettomat viitanheiluttelut näyttävät koomisilta, mutta muuten hahmossa on oikeaa synkkyyttä. Leffan alussa Batman on Gothamin urbaanilegenda, jonka jotkut väittävät nähneensä, mutta jota kovin moni ei usko olevan edes olemassa. Mitä enemmän havaintoja naamiomiehestä tapahtuu, sitä enemmän ihmiset alkavat miettiä, onko kyseessä ystävä vai uhka? Batmanin täytyykin osoittaa sankaruutensa kaupungille ja tekee sitä tyylikkäästi. Leffan pahista, Jokeria näyttelee Jack Nicholson, joka pääsee selvästi pitämään hauskaa esiintyessään. Elokuvassa annetaan hieman taustatarinaa Jokerille, mikä on todella harvinaista. Leffan mukaan hahmo oli alunperin gangsteri nimeltä Jack Napier, jolle käy vakava onnettomuus, hänen pudotessa happoon, mikä muokkaa hänestä yhden popkulttuurin ikonisimmista pahiksista. Sen lisäksi, että hapon takia hänen ihonsa muuttuu valkoiseksi ja hiukset vihreäksi, Napierin psykoottisuus kasvaa huimasti ja hänestä tulee todella arvaamaton, sekä vaarallinen pahis, joka omaa äärimmäisen häijyn huumorintajun. Nicholson on erittäin hyvä Jokerina ja tuo hulluuden hienosti esille. Valokuvaaja Vicki Valea esittää Kim Basinger. Vickiä kiehtoo tarina Gothamin naamiosankarista ja hän haluaakin tietää, kuka on naamion takana. Samalla hän kiinnostuu kaupungin rikkaimmasta miehestä, eli Waynesta ja alkaa tutkia, mikä aiheuttaa hänen salaperäisyytensä. Vicki on mainio hahmo, etenkin vaaratilanteissa kun hän yrittää edes jollain tapaa selvitä itse, eikä vain odota Batmania apuun. Basinger on hyvä roolissaan. Robert Wuhlin näyttelemä toimittaja Alexander Knox on yksi ainoista kaupunkilaisista, jotka uskovat Batmaniin. Häntä pilkataan jatkuvasti sen takia, mikä antaakin hänelle lisävoimaa totuuden selvittämiseen. Knox on kaiken aikaa tarkoitettu keventämään elokuvan synkkää tunnelmaa ja usein hän myös onnistuu siinä. Paikoitellen hölösuu-Knox on kuitenkin hieman ärsyttävä, mutta pääasiassa Wuhl onnistuu osassaan. Muita hahmoja elokuvassa ovat Bruce Waynen uskollinen hovimestari Alfred (Michael Gough), joka on kuin isä vanhempansa menettäneelle Brucelle, poliisikomisario Gordon (Pat Hingle), joka ei erityisemmin usko mihinkään lepakkohömpötyksiin, piirisyyttäjä Harvey Dent (Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaiskusta, Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back, 1980, tuttu Billy "Lando" Dee Williams), rikollispomo Carl Grissom (Jack Palance) ja Jokerin oikea käsi Bob (Tracey Walter).
Heti elokuvan alussa nähdään hienosti, millainen maailma on kyseessä. Gotham City vaikuttaa inhottavan likaiselta, ahdistavalta ja oikeasti vaaralliselta paikalta, eikä olekaan siis ihme, että joku päättää puhdistaa kaupunkia rikollisista sankariasussa. Jo ensimmäisessä kohtauksessa päästään näkemään Batman toiminnassa ja katsojana tajuaa hyvin, ettei kyseessä ole todellakaan sama idiootti-Lepakkomies, jota West näytteli. Elokuvassa on tehty mainio ratkaisu, ettei tarina ala Batmanin alkutarinalla, eli Brucen vanhempien kuolemisella jne. vaan heti leffan alussa hahmo taistelee pahiksia vastaan. Leffan ensimmäinen tunti ei kuitenkaan erityisemmin näytä Batmania tai Brucea, vaan siinä keskitytään lähinnä Jokerin luomiseen ja pääsankarista enemmänkin vain puhutaan ja huhuillaan. Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä enemmän Batmania nähdään, minkä lisäksi Brucen taustoja aletaan availemaan takaumilla. Ratkaisu on yllättävän toimiva ja siten päähenkilöön luodaan entistäkin mystisempää tunnelmaa.
Alusta lähtien elokuva osoittaa olevansa enemmän aikuisille suunnattu vakava teos kuin lapsille tehty sankaritarina. Leffa on suurimmaksi osaksi todella synkkä, minkä lisäksi siinä tapahtuu raakoja asioita. Rikollisuus esitetään koko kaupunkia piinaavana sairautena, jolle poliisit eivät voi mitään. Erilaiset gangsterit ja likaiset kytät esitetään hieman realistisemmin, eivätkä rikolliset ole vain joitain näpistelijöitä tai maailmanvalloittajia, joita Batman pysäyttelee helposti. Elokuvassa on muutenkin lähtökohtaisesti realistisempi tunnelma, vaikka monin paikoin koko juttu on tyylitelty mahdollisimman fiktiiviseksi. Kuitenkin monet juonikuviot ovat kuin lasten sarjakuvista repäistyt, mikä vie pois realistisesta suunnasta, kuten myös Batmanin erilaiset laitteet, joita hän käyttää rosvojen päihittämiseen. Jokerin ilkikurinen suunnitelma on kaikkein sarjakuvamaisin, kun hän yrittää tappaa ihmisiä tuotteilla, jotka saavat uhrit nauramaan itsensä kuoliaiksi. Väärissä käsissä realistisen, synkän ja vakavan hengen yhdistäminen sarjakuvamaisiin seikkailuihin ja lapsiystävällisempiin juonikuvioihin voisi mennä pahasti pieleen, mutta ohjaaja Tim Burton onnistuu siinä mestarillisesti.
Batman ei kuitenkaan ole vain todella synkkä elokuva, joka kulkee vakavana alusta loppuun, vaan se sisältää myös paljon huumoria, joka syntyy lähinnä Knoxista ja Jokerista. Knoxin vitsit ovat enemmän tavallisia koomisen sivuhahmon heittoja, mutta Jokerin läpät ovat monessa kohtaa kieroja. Yhdessä kohtaa hän esimerkiksi käristää erään hahmon sähköisellä kädenpuristuksella, minkä seurauksena hahmo muuttuu lähestulkoon hiiltyneeksi luurangoksi. Tämän jälkeen Jokeri käy yksipuolista keskustelua tämän kuolleen kanssa ja nauraa päälle. Katsojana joko tuijottaa järkyttyneenä, että mitä tässä oikein tapahtuu tai nauraa mukana. Itselleni musta huumori toimii, joten koin oudon paljon iloa Jokerin vitsailuista. Batman sen sijaan ei vitsaile, vaan tuo todellista sankarillisuutta mukaan teokseen. Mitä pidemmälle teos kulkee ja mitä enemmän Batman on mukana, sitä sankarillisemmaksi itse elokuva muuttuu. Kaikkein hienointa on kuitenkin nähdä Batman ja Jokeri samaan aikaan ruudulla, sillä kyseessä on niin ikoninen kaksikko. Toinen on tummiin pukeutuva viittasankari, jonka maskia koristavat piikikkäät korvat ja toinen on räikeästi pukeutuva vitsiniekka, joka hymyilee kaiken aikaa. Näiden kahden hahmon, eli synkkyyden ja värikkyyden kohtaaminen on kuin elokuvan realististen ja sarjakuvamaisten tunnelmien kohtaaminen. Yhdistelmä on kummallinen, mutta se on jotenkin todella oikein. Ohjaaja Burtonin kädenjälki on todella selkeä läpi elokuvan. Pimeyden ja värikkyyden yhdisteleminen on selvästi Burtonin juttu ja sitä hän on päässyt tekemään tässäkin. Taustat ovat usein maalaukselliset ja hieman kummalliset, mutta mahdollisimman suureelliset, mikä on myös ohjaajan töissä tuttua. Tähän vielä päälle Burtonin vakiosäveltäjä Danny Elfmanin loistokkaat musiikit, niin kyllä voi helposti arvata, kuka teki elokuvan. Elfmanin säveltämä tunnusmusiikki on aivan mahtava ja se saisi soida useamminkin leffan aikana - vähintäänkin yhtä usein, kun sitä alkaa hyräilemään leffan näkemisen jälkeen. Elfmanin sävellysten lisäksi leffassa kuullaan myös muutama Princen kappale, kuten "Partyman" ja "Trust". Batman on hyvin kuvattu, kuten myös leikattu. Valaistus on oivasti mietitty, jolloin synkistäkin kohdista näkee, mitä tapahtuu. Lavasteet ovat tyylikkäät, Jokerin maskeeraus on todella hyvin toteutettu ja Batmanin puku on hienon näköinen. Ainoa, mikä asussa häiritsee, on naamio, joka saa Keatonin naaman näyttämään jokseenkin turvonneelta joissain kuvissa. Batmanin auto on erittäin tyylikäs ja sitäkin haluaisi mukaan enemmän. Efektit ovat eläneet oman aikansa, mutta toimivat silti tarpeeksi hyvin ja sopivat Burtonin tyyliin. Taustakankaan käytön huomaa useasti, mutta se tuo omaa viehätystään mukaan. Sam Hammin ja Warren Skaarenin käsikirjoitus on mahtava, vaikka mukana on hieman kömpelöitäkin repliikkejä.
Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on Batmanin historiasta kertova "Legends of the Dark Knight: The History of Batman", leffan suunnittelusta kertova "Shadows of the Bat: The Cinematic Saga of the Dark Knight Part 1: The Road to Gotham City", sekä sen teosta ja julkaisusta kertovat "Part 2: The Gathering Storm" ja "Part 3: The Legend Reborn", kuusiosainen "Beyond Batman", joka kertoo päähenkilön asun, laitteiden ja auton toteutuksesta, Jokerista, Gothamista ja musiikeista, sekä eri hahmoista kertovia pätkiä, leffan trailer ja kolme Princen musiikkivideota. Mukana on myös lyhyt pätkä, jossa Bob Kane puhuu leffasta ja kuvakäsikirjoitus suunnitellulle Robin-kohtaukselle. Katsottavaa on yhteensä kolmeksi ja puoleksi tunniksi.
Yhteenveto:Batman on täydellinen supersankarielokuva, missä ohjaaja Tim Burtonin kädenjälki on vahvasti läsnä. Elokuvan tunnelma on hienosti luotu ja visuaalisesti elokuva on todella tyylikäs. Leffa on monin tavoin realistinen ja vakava, mutta tavallaan myös kevyehkö ja sarjakuvamainen. Nämä erilaiset teemat toimivat yhdessä erittäin hyvin, kuten toimivat synkkä Batman ja värikäs Jokeri. Michael Keaton on oiva valinta pääosaan, vaikka hänen Bruce Waynensa onkin usein vain pohdiskeleva. Jack Nicholson on päässyt pitämään hauskaa Jokerina, jolloin myös katsojat voivat pitää hauskaa katsoessaan leffaa. Muut näyttelijät suoriutuvat myös hyvin osistaan. Tarinassa on hienoa, että aluksi esitellään pahikset ja itse Batmania pidetään piilossa, jotta hänen loppupään esiintymisensä olisi vieläkin huikeampi. Leffan tunnusmusiikki on aivan mieletön ja se jää soimaan päässä loppupäiväksi. Elokuva aloittaa hienosti Batmanin leffamaailman ja tuo lukuisia mahdollisuuksia uusille seikkailuille. Jos supersankarielokuvat ovat juttunne tai pidätte Batmanista, niin katsokaa ehdottomasti tämä leffa - etenkin myös sen takia, että ilman tätä ei olisi monia nykypäivän supersankaripätkiä, kuten Christopher Nolanin mestariteosta Yön ritari (The Dark Knight - 2008). Lapsille Batman on liian hurja, joten kannattaa odottaa ainakin ala-asteen loppupäähän, ennen kuin näyttää tämän heille.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.5.2017 - Muokattu 6.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.amazon.com
Batman, 1989, Warner Bros. Pictures, The Guber-Peters Company, PolyGram Filmed Entertainment, CBS Entertainment Production, Carolco, Pepsi, RCA, Sand OVAL Productions, TriStar Pictures
Ohjaus: Stanley Kubrick Pääosissa: Jack Nicholson, Shelley Duvall, Danny Lloyd, Scatman Crothers, Philip Stone, Joe Turkel ja Barry Nelson Genre: kauhu Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia / European Version: 1 tunti 59 minuuttia Ikäraja: 16
The Shining, eli suomalaisittain Hohto perustuu Stephen Kinginin samannimiseen kirjaan vuodelta 1977. Elokuvan teko lähti liikkeelle, kun ohjaaja Stanley Kubrickin edellinen elokuva, Barry Lyndon (1975) ei ollutkaan menestynyt hyvin, jolloin Kubrick päätti tehdä mahdollisimman selkeän kassamagneetin. Tarinan mukaan Kubrick sulkeutui kirjaläjän kanssa toimistoonsa ja heitteli siellä hylkäämiään romaaneja päin seiniä. Lopulta hän innostui Kingin "Hohdosta" ja päätti toteuttaa sen elokuvana. Filmiä varten rakennettiin suuret lavasteet, joihin syttyi tulipalo alkuvuodesta 1979, mikä viivästytti kuvauksia. Lopulta Hohto sai ensi-iltansa loppukeväästä 1980, muttei ollut toivottu hitti, vaikka tuottikin hiljalleen rahansa takaisin. Elokuva ei myöskään saanut kovin positiivisia arvosteluita ja se oli jopa ehdolla huonoimman ohjaajan ja huonoimman naispääosan Razzie-palkinnoista! Stephen King itsekin haukkui elokuvaa. Vuosien varrella leffa on kuitenkin alkanut keräämään arvostusta ja nykyään sitä pidetään jopa yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana kauhuelokuvana. Itse näin Hohdon ollessani kesäleirillä vuonna 2013. Elokuva oli mielestäni todella hyvä, mutten koskaan katsonut sitä uudelleen. Ajattelin kuitenkin, että jonain päivänä vilkaisisin sen jälleen kerran ja kun mietin, mitä kauhuelokuvia arvostelisin lokakuulle, Hohto tuli nopeasti mieleeni. Tilasinkin elokuvan Blu-rayna ja katsoin sen viime lokakuussa halloweenin aikaan. Ja pakkohan se on heti sanoa, että monet ovat oikeassa: Hohto edustaa kauhuelokuvien parhaimmistoa.
Jack Torrance muuttaa työn takia Overlook-hotelliin perheensä kanssa. Lumimyrskyn yllättäessä perhe jää täysin erilleen muusta maailmasta, mikä alkaa vaikuttamaan jokaisen mielenterveyteen.
Jack Nicholson näyttelee Jack Torrancea, joka yrittää saada aikaiseksi kirjaa ja uskoo hotelliin eristäytymisen antavan hänelle kirjoitusrauhan. Häntä ei tosin palkata hotellille kirjoittamaan, vaan talonhoitajaksi talven yli. Siinä puuhassa Jackia ei kuitenkaan ikinä nähdä, vaan hän keskittyy tuijottamaan pelottavan tyhjää paperia. Jackissa itsessään on pelottava puoli, joka alkaa vähitellen nousemaan pintaan, kun eristäytyminen koituu liian kaameaksi. Nicholson on aivan mielettömän hyvä Torrancen roolissa alusta loppuun saakka. Hänen eleensä ja etenkin ilmeensä ovat paikoitellen täysin hulluja, eikä häneltä löydy ainuttakaan heikkoa hetkeä. Nicholson pistää vain kunnolla menemään, mikä sopii lopputulokseen erinomaisesti. Hänen ilmeidensä avulla katsoja voi jatkuvasti ymmärtää, mitä hänen päässään liikkuu, olivat ajatukset sitten kuinka ikäviä tahansa. Jackin vaimoa, Wendy Torrancea näyttelee Shelley Duvall, joka on myös erinomainen roolissaan. On ollut jo vuosia tiedossa, että Duvall ja ohjaaja Kubrick eivät tulleet toimeen kuvauksissa, ja että Kubrick kohteli Duvallia huonosti, mikä sai näyttelijän stressaantumaan niin pahasti, että hän tuli oikeasti kipeäksi. On ollut myös puhetta siitä, että Kubrick olisi tehnyt näin, jotta Duvallin esiintyminen vaikuttaisi aidommalta. Jos näin on, niin Kubrick on onnistunut tavoitteessaan, sillä Duvallin näyttelemä paniikki on todella vakuuttavaa. Wendyn ahdistus välittyy hienosti katsojille. Myös Jackin ja Wendyn Danny-poikaa näyttelevä Danny Lloyd onnistuu roolissaan. Harmillisen usein lapsinäyttelijät ovat filmeissä heikoin lenkki, mutta Lloyd ei jää aikuisnäyttelijöiden varjoon. Parhaimmillaan hän on kohtauksissa, joissa Danny puhuu Tonylle, jota ei koskaan nähdä elokuvassa. Danny siis itse puhuu Tonyn repliikit erilaisella äänellä, mikä on saatu osuvan karmivaksi. Hahmolla on nimittäin erikoinen kyky "hohtaa" (mistä elokuvan nimikin tulee), jolloin hän voi nähdä ja kokea asioita, joita muut eivät voi. Elokuvassa nähdään myös Barry Nelson Overlook-hotellin johtaja Ullmanina, Scatman Crothers kokki Hallorannina, Joe Turkel baarimikko Lloydina ja Philip Stone tarjoilija Gradyna. Hekin suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan, mutta harmillisesti isoimmassa roolissa oleva Crothers ei täysin vakuuta. Hänen roolihahmonsa tarkoitus on lähinnä selittää katsojille asioita.
Vaikka Hohto onkin mielestäni yksi parhaista kauhuleffoista koskaan - kenties jopa kaikista paras - ei se tarkoita kuitenkaan sitä, että elokuva olisi pelottavin. Olen nähnyt monia filmejä, jotka ovat saaneet minut jännittämään voimakkaammin, mutta yleisen laatutason puolesta tämä teos pesee niillä leffoilla lattioita. Hohdon kauhu syntyy jatkuvasta piinaavasta tunnelmasta, joka ei kovin usein päästä katsojaansa hengähtämään. Elokuvassa ei ole niinkään kunnollista musiikkia, mutta taustalla kuuluvasta äänimaailmasta on saatu upean ahdistava, ja kun ahdistavat äänet eivät kovin usein hiljene, katsojana jännittää kaiken aikaa jotain pahaa tapahtuvaksi. Leffa ei myöskään käytä äkkisäikäytyksiä, mihin nykypäivän kauhuelokuvat sortuvat, vaan se osaa rakentaa tunnelmaansa paremmin. Filmin rytmitys on aika hidas, mutta koska sen tunnelma on niin hienosti rakennettu, ei elokuva ole koskaan pitkäveteinen. Itse asiassa kyseessä on todella kiehtova teos, sillä siihen on saatu mukaan suurta mysteerisyyttä. Elokuva saattaa olla hyvinkin hämmentävä, sillä se ei tarjoa selkeitä selityksiä, vaan pieniä vihjeitä, joita katsojan täytyy yhdistellä luodakseen järkevän kokonaisuuden. Ja silti leffan lopetuskuva saa katsojan luopumaan kokonaan ideoistaan, sillä ne eivät luultavasti enää olekaan varmoja selityksiä. Pidän todella paljon elokuvan kummallisuudesta ja sen takia Crothersin näyttelemä selittäjähahmo tuntuu hieman oudolta lisäykseltä. Crothersin lisäksi elokuvasta löytyy pari muutakin erikoisuutta. Muutamassa kohtaa leffa on nimittäin hieman tahattoman koominen, jolloin katsojan reaktiot ovat mitä luultavimmin täysin erilaiset kuin tekijät ovat toivoneet. Koomisuudet tavallaan rikkovat tunnelmaa, mutta samalla niissä on jotain häiriintynyttä ja karmivaa. Erikoinen ratkaisu ovat myös tekstit, jotka ilmestyvät aina välillä ruutuun. Aluksi ne vaikuttavat siltä kuin niiden olisi tarkoitus olla kirjan lukuja, mutta kun yhtäkkiä ruudun täyttää teksti "tiistai", katsojana lähinnä ihmettelee, miksi päivä piti kertoa. Sen jälkeen tekstit ilmoittavatkin päiviä ja lopussa kellonaikoja. Ajan kulumisen olisi voinut esittää jotenkin hienovaraisemmin, mutta tämäkin tyyli tuo mukaan jotain häiriintynyttä. Vaikka mukana on pieniä erikoisuuksia, eivät ne tosissaan haittaa minua. Kyseessä on aika lailla täydellinen mestariteos, joka saa jännittämään koko kestonsa ajan ja joka saa katsojana myös ajattelemaan pitkään, mitä juuri tuli nähtyä? Leffassa on tietty mukana todella ikonisia asioita, kuten hissistä purkautuva veri, karmivat pikkutytöt ja ennen kaikkea "Here's Johnny!" -kohta, joista on selvästi lainailtu kauhuelokuviin vuosien varrella. Harmi vain, ettei lainailusta huolimatta ole onnistuttu saavuttamaan samaa elokuvallista laatua.
En ole tähän mennessä nähnyt Stanley Kubrickilta kuin neljä elokuvaa tämän lisäksi, mutta niistä mitkä olen nähnyt, saattaa Hohto olla oma suosikkini. Vaikka 2001: Avaruusseikkailu(2001: A Space Odyssey - 1968) ja Kellopeliappelsiini(A Clockwork Orange - 1971) ovat myös mestariteoksia, itse palaan kaikkein mieluiten Hohdon pariin. Tässä Kubrick taitaa tunnelmoinnin mielettömän hyvin. Leikkauksessa parasta antia ovat Dannyn näyt, joiden välähtävät kuvat epämiellyttävistä asioista lisäävät ahdistavaa henkeä. Elokuva on kuvattu huikeasti. Tämä on yksi ensimmäisistä leffoista, joissa hyödynnettiin Steadicam-kameraa, jonka avulla kuvaaja kykenee kulkemaan todella nopeasti, eikä kuva heilu, sillä kameraa pitelevä laite pitää sen kaiken aikaa vakaana. Kameraa on hyödynnetty upeasti läpi leffan - etenkin pitkissä kuvissa, joissa kamera seuraa kävelevää (tai Dannyn tapauksessa kolmipyörällä kulkevaa) hahmoa. Tyyli lisää jännittävyyttä, sillä siitä tulee helposti sellainen tunne, että joku seuraisi hahmoa. Hotellin mutkittelevilla käytävillä kuvaustyyli saa myös jännittämään, mitä seuraavan kulman takaa paljastuu... Alun ilmakuvatkin ovat näyttäviä ja kirveen iskuja seuraavat kuvat ovat hämmästyttävän tarkkoja. Hotellin lavasteet ovat erittäin tyylikkäät ja valaisu on onnistunutta varsinkin loppuhuipennuksessa.
Hohdosta on olemassa kolme erilaista versiota. Ensimmäisessä versiossa oli mukana parin minuutin mittainen epilogi, mutta Kubrick päätti poistaa sen, kun leffa oli pyörinyt teattereissa vasta viikon, jolloin syntyi toinen versio, jota myydään Yhdysvalloissa. Euroopassa myydään yli kaksikymmentä minuuttia lyhyempää versiota, jota varten on tiivistetty kohtauksia ja leikattu joitain hetkiä kokonaan pois. Nyt katsoin Euroopassa myytävän version, mutta hämmästyksekseni olen nähnyt Yhdysvalloissa julkaistun version. Tajusin sen siitä, kun tällä kertaa lopusta puuttui kokonaan kohtaus täynnä luurankoja ja hämähäkinseittejä, jonka uudelleennäkemistä odotin.
Yhteenveto:Hohto on mestarillinen filmi ja yksi kaikkien aikojen parhaista kauhuelokuvista - tämä saattaa jopa olla suosikkini! Erityisen pelottava se ei ole, mutta mukaan on luotu niin loistavan piinaava tunnelma, että teos saa katsojan jännittämään lähes koko ajan. Kuvaustyyli joka tuntuu siltä kuin joku seuraisi hahmoa, välähdysnäyt joita Danny kokee, ahdistava äänimaailma, sekä tietty hieno näytteleminen tarjoavat todella pitkiä osioita, jolloin katsojana ei kykene hengähtämään, sillä kaiken aikaa jännittää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Jack Nicholson on tosiaan huikea pääroolissa, minkä lisäksi myös Shelley Duvall ja Danny Lloyd ovat fantastisia. Scatman Crothersin hahmo on paikoitellen hieman tönkkö lisäys, sillä hän selittää vähän liikaakin asioita. Leffa sisältää muutamia pienen pieniä ongelmia, mutta se on silti aika lailla täydellinen elokuva, jonka näkemistä suosittelen kaikille. Suosittelen Hohtoa etenkin sen klassikkoaseman vuoksi, sillä se on muokannut taidokkaasti kauhuleffakulttuuria. Herkimmille elokuva voi aiheuttaa painajaisia, mutta etenkin kauhufaneille se on pakkokatsottavaa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2017 - Muokattu 15.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Shining, 1980, Warner Bros. Pictures, Hawk Films, Peregrine, Producers Circle
