Pääosissa: Meryl Streep, Robert Redford, Klaus Maria Brandauer, Michael Kitchen, Shane Rimmer, Malick Bowens, Joseph Thiaka, Stephen Kinyanjui, Michael Gough, Suzanne Hamilton, Rachel Kempson ja Graham Crowden
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 41 minuuttia
Ikäraja: 12
Out of Africa, eli suomalaisittain Minun Afrikkani perustuu Isak Dinesenin, eli Karen Blixenin samannimiseen omaelämäkerralliseen kirjaan vuodelta 1937, Judith Thurmanin kirjaan Karen Blixen - tarinankertojan elämä (Isak Dinesen: The Life of a Story Teller) vuodelta 1983 ja Errol Trzebinskin kirjaan Silence Will Speak: A Study of the Life of Denys Finch Hatton and His Relationship With Karen Blixen vuodelta 1977, jotka kaikki pohjautuvat tositapahtumiin Karen Blixenin elämästä. Mirage Enterprises hankki oikeudet kirjoihin ja ryhtyi työstämään niiden pohjalta filmatisointia. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Minun Afrikkani sai maailmanensi-iltansa 10. joulukuuta 1985 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen jättihitti, joka sai kriitikoilta positiivista palautetta, sekä yksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras naispääosa, miessivuosa, puvustus ja leikkaus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen, kuvauksen, lavastuksen, äänityksen ja musiikin palkinnot, sekä kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, käsikirjoitus ja naispääosa), joista se voitti parhaan draamaelokuvan, miessivuosan ja musiikin palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt Minun Afrikkani -elokuvaa, vaikka olen omistanutkin sen jo jonkin aikaa Blu-rayna. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa Minun Afrikkani ja samalla arvostella sen.
Vuonna 1913 rikas tanskalainen Karen Blixen muuttaa Keniaan, naidakseen ruotsalaisen paronin ja asuakseen tämän kanssa maitofarmilla. Keniassa Karen kuitenkin tapaa metsästäjä Denys Finch Hattonin, johon hän rakastuu.
Alun perin päärooliin Karen Blixeniksi oli ehdolla Audrey Hepburn, mutta pestin nappasi Meryl Streep, joka sai roolityöllään uransa jo kuudennen Oscar-ehdokkuuden. Kuten odottaa saattaakin, Streep on osassaan erinomainen. Kaikki eleitä, ilmeitä ja puhetapaa myöten on huolellisesti suunniteltu ja sulavasti tarjottu kameran edessä. Streepistä löytyy eleganssia rikkaaksi tanskalaisnaiseksi, joka haluaa vahvistaa asemaansa hyvillä naimakaupoilla. Hänellä on myös taito lumota katsoja kuuntelemaan tarkkaan, mitä hänellä on sanottavanaan, mikä on tärkeää, kun hänen hahmonsa Karen kehuskelee läpi leffan tarinankertojan taidoillaan.
Elokuvassa nähdään myös parhaan miessivuosan Golden Globe -palkinnon voittanut Klaus Maria Brandauer Karenin miehenä, paroni Bror von Blixeninä, Robert Redford suurriistan metsästäjänä Denys Finch Hattonina, Michael Kitchen tämän ystävänä Berkeley Colena, Malick Bowens Karenin avustajana Farahina, Stephen Kinyanjui paikallisen kikuju-heimon päällikkö Kinanjuina, sekä myöhemmin hovimestari Alfredin roolista Batman-elokuvista (1989-1997) tunnetuksi tullut Michael Gough lordi Cholmondeleynä. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan. Brandauer on oiva fiininä, mutta silti lipevänä paronina ja Redfordissa on tiettyä vetovoimaa, ettei ihme, että Karen ei pysty vastustaa tämän metsästäjähahmoa. Redfordin ja Streepin väliltä löytyykin kiistämätöntä kemiaa.
Nyt pitääkin todeta, että Minun Afrikkani ei tehnyt minuun erityistä vaikutusta, vaan tuotti minulle jopa jonkinmoisen pettymyksen. Ei kyseessä huono elokuva ole, mutta kun miettii, ketä on työskennellyt kameran edessä ja takana, sekä että elokuva voitti useita palkintoja, odotin siltä kyllä enemmän. Elokuva ei onnistunut erityisemmin imaisemaan mukaansa, eikä sen liikuttavaksi tarkoitettu lopetus juuri osunut tunteisiini toivotulla tavalla. Elokuva hyötyykin runsaasti siitä, kuinka lahjakkaita näyttelijöitä siinä on mukana ja kuinka teknisesti taidokkaasti se on tehty (palataan tähän kohta), sillä Sydney Pollackin ohjaus ja Kurt Luedtken käsikirjoitus jättivät mielestäni toivomisen varaa.
Vielä elokuvan ensimmäinen puolikas oli mielestäni oikein toimiva. On kiinnostavaa seurata, kun varakas Karen matkustaa Afrikkaan ja asettuu aloilleen Keniassa. Kulttuurilliset erot ovat huomattavia ja sen lisäksi, että on mielenkiintoista nähdä, kuinka Karen tutustuu Keniaan, on myös ajoittain huvittavaa, kun paikalliset kummaksuvat hänen tapojaan. Hymy nousee väkisinkin huulille, kun lapset ihmettelevät monipäisellä joukolla Karenin käkikelloa, odottaen milloin lintu ilmestyy esiin laulamaan. Parit kohtaukset saalistavien leijonien kanssa ovat onnistuneen jännittävät. Karenin ja Denysin romanssi lähtee rakentumaan mainiosti, mutta sitten meno jotenkin tyssähtää puolen välin tietämillä. Toisen puoliskon aikana kahden tunnin ja kolmen vartin kesto alkaa tosissaan tuntua ja elokuva muuttuu yllättävänkin raskassoutuiseksi. Hyvin alustettu rakkaustarina vajoaa latteaksi melodraamaksi ja näin nykypäivänä katsottuna Karenin "valkoinen pelastaja" -rooli alkaa muuttua vaivaannuttavaksi. Kokonaisuus on kelvollinen, mutta parhaan elokuvan Oscar-pysti olisi mielestäni tuona vuonna kuulunut Steven Spielbergin filmille Häivähdys purppuraa(The Color Purple - 1985).
Näyttelijätöiden lisäksi kehut ansaitsee myös työryhmä kameran takana. Lukuun ottamatta alkupäässä nähtävää kohtausta lumisessa Tanskassa, joka on kiusallisen selvästi kuvattu taustakankaan edessä studiossa, Minun Afrikkani tarjoaa varsinaista teknistä taituruutta. Se on parhaimmillaan upeasti kuvattu teos, jonka isoja maisemakuvia kelpaa kyllä katsella. Lavastus on hienoa, puvustus tyylikästä ja maskeeraus oivallista. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja John Barryn säveltämät musiikit maalailevat erittäin kauniisti läpi elokuvan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.9.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pääosissa: Johnny Depp, Helena Bonham Carter, Emily Watson, Tracey Ullman, Paul Whitehouse, Joanna Lumley, Albert Finney, Richard E. Grant, Christopher Lee, Enn Reitel, Jane Horrocks, Deep Roy ja Michael Gough
Genre: animaatio, romantiikka, kauhu
Kesto: 1 tunti 17 minuuttia
Ikäraja: 7
"With this hand, I will lift your sorrows.
Your cup will never be empty, for I will be your wine.
With this candle, I will light your way in darkness.
With this ring, I ask you to be mine."
Corpse Bride on Tim Burtonin ja Mike Johnsonin ohjaama stop motion -animaatioelokuva. Työstäessään Painajaista ennen joulua(The Nightmare Before Christmas - 1993), animaattori Joe Ranft esitteli Burtonille juutalaisen kansantarun, The Fingerin 1600-luvulta, mistä Burton innostui. Sen pohjalta Burton ryhtyi kynäilemään omaa tarinaansa Carlos Grangelin kanssa. Elokuva pyöri suunnitteluvaiheessa useamman vuoden, kunnes vuonna 2003 Burton päätti pistää tuotannon tosissaan rullaamaan. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja työläs animointiprosessi käynnistyi. Koska Burton teki samaan aikaan Jali ja suklaatehdasta(Charlie and the Chocolate Factory - 2005), hän pyysi Mike Johnsonin apuun valvomaan animaation valmistumista. Lopulta Corpse Bride sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 7. syyskuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai parhaan animaatioelokuvan Oscar-ehdokkuuden. Itse näin Corpse Briden jo lapsena ja pidin siitä paljon. Olen katsonut leffan pari kertaa uudestaan, mutta viime katselusta on jo vuosia. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.
1800-luvulla nuori Victor on menossa naimisiin ja harjoitellessaan metsässä vihkivalaansa, hän herättää vahingossa henkiin ruumiin, joka luulee Victorin kosineen häntä.
Elokuvan pääroolissa Victor Van Dortina kuullaan Johnny Depp, joka nauhoitti repliikkejään elokuvaa varten Jali ja suklaatehtaan kuvausten lomassa. Deppin pehmeä ääni sopii hyvin ujolle miehenalulle, jonka on tarkoitus mennä naimisiin arvokkaan Everglotin perheen tyttären Victorian (Emily Watson) kanssa. Kun hermostunut Victor harjoittelee vihkivalaansa metsässä keskellä yötä, hän asettaa sormuksen johonkin, mitä luulee puunoksaksi, mutta joka paljastuu vuosia sitten kuolleen Emilyn (Helena Bonham Carter) ruumiiksi. Emily luulee Victorin kosineen häntä ja ennen kuin nuori mies tajuaakaan, on hän kihloissa ruumismorsiamen kanssa. Victor on oiva päähenkilö, joka kerää rohkeuttaan leffan varrella, kun hän ajautuu mitä kummallisimpaan skenaarioon. Emily on kuitenkin kiinnostavin hahmo, jonka taustaa availlaan hissuksiin leffan varrella.
Muita hahmoja elokuvassa ovat Victorin kohteliaat kalakauppiasvanhemmat Nell ja William Van Dort (Tracey Ullman ja Paul Whitehouse), Victorian tympeät vanhemmat Maudeline ja Finis Everglot (Joanna Lumley ja Albert Finney), Victoriaa myöskin havitteleva Barkis Bittern (Richard E. Grant), pastori Galswells (Christopher Lee), kuollut ja viisas Elder Gutknecht (Michael Gough), Emilyn pään sisällä asuva mato (Enn Reitel) ja Emilylle neuvoja antava hämähäkki (Jane Horrocks). Sivuhahmot ovat varsin persoonallisia tyyppejä. Victorian vanhemmat ovat aivan kamalat ihmiset, mutta juuri siksi niin hupaisat tyypit elokuvan hahmoina.
Corpse Bride taitaa jopa olla parasta Tim Burtonia 2000-luvulta. Se on ohjaajalleen ominaiseen tapaan synkkä mutta kaunis ja karmiva mutta herkkä satu, joka yhdistelee arjen harmautta tuonpuoleisen riemukkaaseen väriloistoon, kertoen siinä samalla varsin uniikin tarinan. Elokuvan premissi on aivan mahtava ja sen pohjalta on saatu laadittua aivan mahtava filmi. Heti alkuteksteissä elokuva imaisee mukaansa ja pitää onnistuneesti otteessaan läpi tiiviin kestonsa. Vaikka Corpse Bridella on mittaa vain tunti ja vartti, se saa kerrottua kertomuksensa sulavasti, osaten hidastaa oikeissa hetkissä, jotta hahmot ja heidän elämänsä saisivat enemmän painoarvoa katsojan silmissä. Toki elokuvaa voisi helposti katsoa pidempäänkin ja etenkin mielikuvituksellisessa tuonpuoleisen kuvauksessa viettäisi mielellään enemmän aikaa.
Sen lisäksi, että tarina on vahva, on elokuva myös ilmapiiriltään loistava. Kuten monet muutkin Burtonin leffat, Corpse Bride osaa olla niin todella hauska kuin myös jännittäväkin. Elokuva koettelee rajojaan lastenleffana, että kuinka pitkälle se voi mennä kauhuosastollaan. Ai että, kun minulla onkin ikävä näitä 2000-luvun alussa ilmestyneitä animaatioita, joilla oli pokkaa tarjota kauhua penskoille! Elokuva on myös onnistuneen romanttinen, olematta koskaan mitenkään imelä. Ja kuten Burtonin töihin kuuluu, rakkaus esitetään toki tragedian kautta. Leffan loppupäässä saattaakin herkistyä ihan kyyneliin asti.
Älkääkö luulko, että unohtaisin antaa mojovat kehut myös elokuvan ällistyttävälle audiovisuaalisuudelle. Stop motion -tekniikalla toteutettu nukkeanimaatio on upeaa seurattavaa. Vekkulin näköiset hahmot liikkuvat sulavasti ja pienoismallilavasteet ovat näyttävän yksityiskohtaiset. Mitäpä muuta voisikaan odottaa, kun animaation parissa hääräsi Laika-yhtiö, joka tulisi myöhemmin tunnetuksi omista elokuvistaan, kuten Coraline ja toisesta todellisuudesta(Coraline - 2009) jaParaNormanista (2012). Erinomaista on myös värien käyttö. Elävien maailma on lähes täysin väritön, melkein mustavalkoinen, kun taas tuonpuoleinen on pullollaan väriloistetta. Onkin hauska idea esittää elävien maailma näin kuolleena ja kuolleiden maailma näin eläväisenä. Eikä pidä tietenkään unohtaa Burtonin luottosäveltäjä Danny Elfmanin kauniin tunnelmallisia musiikkeja. Sekaan ripotellut muutamat musikaalinumerot ovat meneviä, vaikka laulut ovatkin hieman unohdettavat.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.10.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Corpse Bride, 2005, Warner Bros., Tim Burton Productions, Laika Entertainment, Patalex Productions
Ohjaus: Joel Schumacher Pääosissa: George Clooney, Chris O'Donnell, Arnold Schwarzenegger, Uma Thurman, Alicia Silverstone, Michael Gough, Pat Hingle, Elle Macpherson, Robert Swenson, John Glover ja Elizabeth Sanders Genre: supersankarielokuva, toiminta, komedia Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia Ikäraja: 12
Batman, eli Lepakkomies on Bob Kanen luoma DC Comics -hahmo, joka on noussut yhdeksi kaikkien aikojen suosituimmista sankarihahmoista. Aluksi Batman esiintyi vain sarjakuvissa, mutta on vuosien varrella siirtynyt myös esimerkiksi peleihin, kirjoihin ja tietty elokuviin. Ensimmäinen kunnon filmatisointi oli Adam Westin tähdittämä Batman - Lepakkomies (Batman: The Movie - 1966). Parikymmentä vuotta myöhemmin ilmestyi Tim Burtonin ohjaama Batman (1989), jossa pääosaa esitti Michael Keaton ja joka vei hahmon vakavampaan tunnelmaan kuin hölmö Westin leffa. Keaton näytteli hahmoa myös Batman - paluussa (Batman Returns - 1992), mutta kun Burton lopetti sarjan ohjaamisen, ei Keatonkaan enää jatkanut. Batman Foreverin(1995) pääroolissa nähtiin Val Kilmer, mutta hän ei halunnut jatkaa esittämistä, sillä hänellä oli paljon ongelmia uuden ohjaajan Joel Schumacherin kanssa. Uuden Batman-leffan teko alkoi kuitenkin heti, kun Forever huomattiin hitiksi. Lepakkomieheksi valittiin George Clooney, kuvaukset alkoivat syksyllä 1996 ja Batman & Robin sai ensi-iltansa kesällä 1997. Elokuva oli menestys, mutta kovin moni ei siitä pitänyt. Leffa keräsi todella paljon haukkuja, etenkin liioitellun kevyen teemansa takia. Jotkut ovat sitä mieltä, että kyseessä on ihan harmiton hömppä, mutta pääasiassa fanit inhoavat leffaa. Teos on usein valittu yhdeksi kaikkien aikojen huonoimmista supersankarielokuvista. Usein kun ilmestyy uusi supersankarileffa, josta ei erityisemmin pidetä, internetistä voi löytää kommentteja, joissa puolustellaan, ettei se ollut sentään yhtä huono kuin Batman & Robin. Itse näin elokuvan ala-asteella serkkujeni kanssa, kun olin nähnyt Batman Foreverin. Lapsena tietty pidin filmistä (sillä en tiennyt paremmasta), mutta vuosien varrella olen huomannut, kuinka kehno tekele on kyseessä. Viimeksi katsoin leffan kesällä 2015 ja silloin mietin, etten halua nähdä sitä enää uudestaan, mutta kun päätin arvostella vanhat Batman-elokuvat vuodelle 2019, huomasin eräänä aamuna katsovani jälleen Batman & Robinia. Katsoin sen yhdessä tyttöystäväni kanssa ja jo ennen loppuhuipennusta hän kysyi, että ei kai hänen tarvitse katsoa sitä enää ikinä uudestaan? Niin kökkö tämä elokuva on.
Batman ja Robin saavat vastaansa uuden pahiksen, Mr. Freezen, joka aikoo jäädyttää Gotham Cityn. Päänvaivaa duolle tuottavat myös ilkeitä suunnitelmia kehittelevä Myrkkymuratti ja tämän apuri Bane. Samalla pitää myös pähkäillä, voiko vierailulle tulleen Alfredin siskontyttären ottaa mukaan sankarihommiin?
Batmanin, eli Bruce Waynen roolissa nähdään tosiaan George Clooney, joka on täysin väärä valinta rooliin. Waynena Clooney on vielä ihan menevä, sillä hänestä löytyy rikkaan miehen tyylikkyyttä, mutta viittasankariksi hän ei istu missään kohtaa. Clooney tekee Batmanista tylsän ja yllättävän kömpelön hahmon. Hänessä ei ole lainkaan sitä iskua, mitä rooli tarvitsisi. Onneksi Bruce Wayne ei enää erityisemmin murehdi vanhempiensa kuolemaa ja on päässyt elämässä eteenpäin. Hän on kuitenkin yhä tarkka säännöistään ja välillä vaikuttaa siltä, että hän haluaisi edelleen toimia yksin sankarihommissa. Chris O'Donnell jatkaa Dick Graysonin/Robinin roolissa, eikä vieläkään oikein vakuuta, mutta sopii tarpeeksi hyvin rooliinsa energiansa ansiosta. Valitettavasti Robin muuttuu aika ärsyttäväksi, mitä pidemmälle leffa kulkee, kun hän alkaa kyllästyä Batmanin sääntöihin, haluaa Robinille oman signaalin taivaalle ja haluaisi varmaan leffankin kulkevan nimellä "Robin & Batman". Siinä kohtaa toivoisi, että Batman potkisi nokkavan nulikan pois ja jatkaisi sooloseikkailijana. Terminatorin roolista parhaiten tunnettu Arnold Schwarzenegger näyttelee Mr. Freezeä, eli suomalaisittain Pakkasherraa (tai Jäämiestä, kuten leffassa suomennettiin), joka pitää todella paljon jäästä ja kylmyydestä. Mistä tiedän? Koska läpi elokuvan hän heittää typeriä repliikkejä kuten: "Cool party!" "You're not sending me to the cooler." "Everything freezes." ja tietty kaikkein legendaarisin: "What killed the dinosaurs? The ice age!" Leffasta saisi erinomaisen juomapelin, jossa täytyy ottaa huikka aina kun Mr. Freeze puhuu jäästä, kylmyydestä tai jostain sellaiseen viittaavasta. Itse laskin, että näitä repliikkejä oli mukana noin 30, eli ei kannata kaikkein väkevimmän litkun kanssa pelata. Kuitenkin kun kaikki idioottimaiset vitsit unohtaa, taustalla on mainio hahmo. Mr. Freezen vaimo on nimittäin vakavasti sairas ja hän yrittää pelastaa tämän hengen. On harmi, että hahmo on pilattu täysin ja katsojana kokee suurta myötähäpeää Schwarzeneggeriä kohtaan.
Myrkkymurattia/tohtori Pamela Isleya esittää Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta (Pulp Fiction - 1994) tuttu Uma Thurman, joka vetää koko roolinsa pahasti yli. Siinä missä Mr. Freeze on vielä ihan koominen jääläppänsä kanssa, ei Myrkkymuratti toimi lainkaan. Hahmo nimittäin puhuu ihan kaiken aikaa. Välillä voi olla, että hän selittää "nerokasta" suunnitelmaansa tyhmälle kätyrilleen Banelle (edesmennyt Robert Swenson), mutta suurimmaksi osaksi ajasta hän vain höpisee yksinään ja kertoo kaikki ajatuksensa suoraan katsojille sen sijaan, että ne esitettäisiin jotenkin muuten. Jo hahmon ensiesiintyminen tapahtuu niin, että tohtori Isley selittää kuka hän on, mitä hän tekee ja mitä hänen mielessään liikkuu. Thurmanin kyvyt menevät täysin hukkaan, eikä hän tiedä yhtään, mitä tekee. Niin ja se Bane on oikeasti totaalinen urpo... Kolmessa edellisessä osassa Brucen hovimestari Alfredia esittänyt Michael Gough nähdään hahmona jälleen ja Alfredille on saatu mainiosti enemmän ruutuaikaa. Hahmolle on luotu sivujuoni, joka on itse asiassa oikeasti kiinnostava ja katsojana haluaisi tietää siitä lisää sen sijaan, että joutuisi katsomaan muita kohtia leffasta. Sivujuonta parantaa se, että Gough on ainoa leffassa, joka ei epäonnistu roolissaan ja on hyvä näyttelijä. Hän on yhä sama sympaattinen hovimestari, joka hän oli Tim Burtonin Batmanissa. Uutena hahmona pahisten lisäksi esitellään Alfredin siskontyttö Barbara, jota näyttelee Alicia Silverstone. Barbara tulee käymään tapaamassa Alfredia ja fanit arvaavat helposti, mihin visiitti johtaa. Hahmo on tavallaan ihan kiva lisäys sarjaan, mutta kun hänelle ei ole oikein mitään käyttöä ennen loppuhuipennusta, tuntuu hän jotenkin ylimääräiseltä täytteeltä jo muutenkin pahanmakuisessa kakussa. Asiaa ei helpota, että Silverstone ei ole yhtään luonteva kameran edessä ja hän on läpi teoksen todella puinen. Muita hahmoja elokuvassa ovat edellisistä osista tuttu poliisimestari Gordon (Pat Hingle) ja Batman Foreverista tuttu Juoru-Gerty (Elizabeth Sanders), sekä Brucen uusi tyttöystävä Julie (Elle Macpherson), joka on täysin turha hahmo, sillä hän esiintyy vain muutaman minuutin ajan, eikä hänellä ole mitään vaikutusta tarinaan ja hullu tohtori Woodrue (John Glover), joka on niin kehnosti näytelty, ettei voi muuta kuin olla iloinen, että hänenkin osuutensa kestää vain pari minuuttia. Elokuvassa nähdään myös rap-artisti Coolio pienessä roolissa.
Jo hyvin nopeasti elokuvan alussa tajuaa, että nyt ei ole kovin hyvä pätkä kyseessä. Leffa alkaa samalla tavalla kuin Batman Forever, eli sankarit pukevat asunsa päälleen, jolloin nähdään parista ruumiinosasta kuvaa, joita ei haluaisi nähdä. Jos tämä ei jo viesti, että aloit katsomaan surkeaa elokuvaa, niin ehkä ensimmäisten repliikkien kohdalla ymmärrät. Robin: "Mä haluan Bat-auton. Tytsyt diggaa autosta." Batman: "Tämän takia Superman työskentelee yksin..." En ihan oikeasti tiedä huonompia ensirepliikkejä mistään elokuvasta. Seuraavaksi kaksikko lähtee taistelemaan Mr. Freezeä vastaan, kun poliisimestari Gordon soittaa Batmanille ja kertoo, että sellanen jääheppu tekee pahuuksia museossa. Ja kun Batman saapuu paikalle, hän sanoo: "Moikka Freeze, mä oon Batman." Jos et tässä kohtaa edes harkitse pistäväsi elokuvaa pois, niin en ymmärrä. Alun toimintakohtaus Mr. Freezen eskimojoukkoja vastaan on mitäänsanomaton ja se sisältää muutamia typeriä juttuja, kuten Bat-luistimet ja liitelyä taivaalla laattojen päällä. Siitä sitten Myrkkymuratin esittelyyn, kun hän tosiaan kertoo katsojille kaikki tarvittavat faktat tyylillä: "Olen kasvitieteilijä, joka yrittää saada aikaiseksi tieteellisen jutun, mutta pomoni tekee epäilyttäviä kokeita. Mitäköhän pomo puuhailee? Otetaanpa selvää!"
Vaikka Batman Forever oli jo huono teos, sen tarinaa kuljetettiin toimivasti eteenpäin samalla tyylillä kuin Batmanissa ja Batman - paluussa, jolloin pahikset esitellään kunnolla, jotta he tuntuvat oikeilta persoonilta, eivätkä vain tylsiltä konnilta, jotka ovat pahoja, koska se on kivaa. Tässä on menty ihan toiseen suuntaan tarinankuljetuksessa. Pamela Isley ehtii olla ruudulla ehkä kaksi minuuttia, kun hän jo muuttuu Myrkkymuratiksi; Bane ehkä puoli minuuttia. Mr. Freeze onkin superpahis jo alusta alkaen, mutta hänelle on onneksi luotu oivallinen taustatarina. Toinen iso muutos on se, että ensimmäistä kertaa sarjassa on mukana pahiksia, joilla todella on yliluonnollisia voimia, mikä vie tietyn realismin pois kokonaan. Ei siinä sinänsä mitään, eivät minua yliluonnollisuudet haittaa, mutta ne eivät ole hyvin toteutettuja tässä. Realismia vie myös pois elokuvan värikkyys. Sarjassa ei ole enää oikein mitään jäljellä Burtonin synkästä maailmasta, vaan kaikki on todella räikeää, jopa ärsyttävyyteen asti. Tämän lisäksi mukana on niin paljon huumoria ja tyhmiä vitsejä, että teos on enemmänkin komedia kuin toiminnallinen sankaritarina. Leffaan on yritetty saada aikaan sarjakuvamaista tunnelmaa ja samaa camp-henkeä kuin Adam Westin Batmanissa, mutta siinä on epäonnistuttu täysin ja lopputulos on myötähäpeällistä paskaa.
Batman & Robinista on todella vaikea löytää mitään hyvää sanottavaa. Alfred tosiaan toimii, mutta siihen se oikeastaan jääkin. Jotkut jäävitseistä ovat ihan hassuja ja on kiva nähdä nopeasti Arvuuttajan ja Kaksinaaman asut Arkhamin mielisairaalassa. Mutta kun mukana on asioita, kuten Bat-luottokortti, surkeaa näyttelemistä, älykkyysosamäärää vähentävää dialogia ja juonikuvioita, jotka eivät johda mihinkään, niin ei tätä voi millään kutsua hyväksi. Parhaimmillaan elokuva on, kun se on niin käsittämättömän typerä ja huono, että se muuttuukin ihan huvittavaksi. Ei sen takia, että sen huumori olisi hauskaa, vaan koska se on niin helvetin kehno. Yksi hauskimmista asioista on se, että Mr. Freeze aikoo jäädyttää maailman, kun taas Myrkkymuraatti aikoo täyttää Maan kokonaan kasveilla ja sitten pahiskaksikko tuumii, että olisi loogista tehdä yhteistyötä. Tarinassa on mukana useita urpoja juttuja, joita ei ole viitsitty miettiä loppuun saakka. Kuitenkin vaikka leffa on täynnä hölmöyksiä ja aivottomia kohtia, on se myös yllättävän pitkäveteinen. Vaikka toimintakohdat ovat täynnä tyhmyyksiä, ei niissä ole mitään jännitettä ja stuntit ovat todella kömpelön näköisiä, jolloin katsojana lähinnä puutuu. Syvällisyyttä on yritetty luoda Batmanin ja Robinin ystävyydestä, joka on kuin veljeyttä, mutta se ei saa liikutettua katsojaa millään lailla. Elokuva kestää vähän yli kaksi tuntia, mikä on aivan liian pitkä kesto näin kauhealle tekeleelle. Siitä ei ole saatu kaikessa älyttömyydessään edes viihdyttävää ja se jos mikä on suuri saavutus. Ei siinä mitään, jos kyseessä oikeasti olisi komedia, mutta kun ei ole.
Ohjaaja Joel Schumacheria ei olisi ikinä saanut päästää tekemään näitä elokuvia. Hän ei ole tiennyt yhtään, millainen Batmanin pitäisi olla, vaan on mennyt säheltämään ties mitä kuraa, koska yhtiö sanoi, että kevyempi lähestymistapa olisi kiva. Lopputulos muistuttaa erittäin huonoa piirrettyä. On myös ihme, että käsikirjoittaja Akiva Goldsman saa yhä töitä, kun dialogi on tasoa: "Ei näy lumimiestä." "Ehkä hän suli?" "Ei, hän on vain talviunilla." Mitä vittua? Kuka Warner Brosilla antoi tämän käsikirjoituksen mennä tuotantoon? Eikö kukaan koskaan muka vähääkään vihjaissut, että teksti on skeidaa? Ei varmaan. Kuvauskin on useassa kohtaa heikkoa ja leikkauspöydälle olisi pitänyt jättää ties mitä turhaa (eli kaikki muu paitsi Alfredin kohtaukset). Lavasteet ovat yliampuvan teatraalisia ja puvustukset sekä maskeeraukset aika typerän näköisiä. Miksi Batmanin ja Robinin asuissa on yhä nännit?! Ai niin, koska Schumacherin mielestä se oli loistava idea. Visuaaliset tehosteetkaan eivät ole parhaasta päästä ja vihreän taustakankaan käytön huomaa usein. Ääniefektit ovat kuitenkin ihan kivoja ja säveltäjä Elliot Goldenthal on paikoitellen jopa onnistunut musiikeissa. Valaisu on sentään parempaa kuin Batman Foreverissa, eikä tämä leffa näytä yhtä musiikkivideomaiselta.
Blu-rayn kuvanlaatu on ihan hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on trailer, poistettu kohtaus, musiikkivideoita ja pätkiä, jotka kertovat hahmoista, puvuista, maskeerauksesta, laitteista, lavasteista ja erikoistehosteista, sekä elokuvan teosta kertova "Shadows of the Bat: The Cinematic Saga of the The Dark Knight Part 6: Batman Unbound", joka on lystikästä katsottavaa, kun tekijät hieman häpeillen pahoittelevat sitä, millainen lopputuloksesta tuli. Yhdessä kohtaa ohjaaja Schumacher ihan oikeasti pyytää anteeksi ja Chris O'Donnell kuvailee elokuvaa lelumainokseksi. Eräs tekijöistä jopa sanoo, että leffassa on mukana juttuja ihan vain siksi, että niistä voisi tehdä lisää leluja.
Yhteenveto: Batman & Robin on järkyttävän surkea elokuva, jonka ainoat hyvät hetket ovat niitä, jolloin leffan surkeus on huvittavaa. Alfredin sivujuoni on toimiva, sekä häntä esittävä Michael Gough on hyvä, mutta siihen se jää. Muuten näyttelijätyö on kuraa, mitä ei yhtään paranna todella kauhea käsikirjoitus, joka on täynnä kamalia repliikkejä. Tarinankerronta ei toimi, eikä mihinkään kohtaan ole saatu onnistunutta tunnelmaa mukaan. Toimintakohdat eivät ole edes viihdyttäviä. Huumoria on paljon, mutta elokuva ei oikein naurata. Lähinnä vain itkettää, varsinkin jos on kovan luokan Batman-fani. Voi Schumacher, minkä rikoksen ihmiskuntaa kohtaan teit! Visuaalinenkaan puoli ei toimi, joten kovin montaa positiivista juttua ei leffa sisällä. Silti jostain syystä olen nähnyt tämän yli viisi kertaa. Ehkä en tämän jälkeen tätä enää katso. Koskaan ei tosin pitäisi sanoa "ei koskaan"... En todellakaan suosittele katsomaan tätä elokuvaa, mutta samalla toivoisin, että kaikki Batman- ja supersankarileffojen fanit näkisivät tämän, ihan vain tietääkseen, millaista paskaa jostain hyvästä saa aikaan. Lapsille tämä toimii paremmin ja olen myös kuullut, että tämän taso nousee, kun katsojana on pienessä humalassa. Itse en osaa sanoa, kun en juo, mutta suosittelen kokeilemaan ehdottamaani juomapeliä jäävitseistä. Siihen mukaan vielä kaikki Myrkkymuratin selostukset, puiset näyttelyhetket ja typerät kohdat, niin aikamoinen krapula on tiedossa seuraavana päivänä! Noh, jotain hyvää tästä leffasta seurasi. Koska tämä oli kuraa, ei sarjaa enää jatkettu, kuten oli suunniteltu, vaan se päätettiin aloittaa alusta, jolloin Batman Begins(2005) ilmestyi. Se tietty johti omaan suosikkiteokseeni Yön ritari (The Dark Knight - 2008)!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.batman.wikia.com
Batman & Robin, 1997, Warner Bros. Pictures, PolyGram Filmed Entertainment
Ohjaus: Joel Schumacher Pääosissa: Val Kilmer, Chris O'Donnell, Jim Carrey, Tommy Lee Jones, Nicole Kidman, Michael Gough, Pat Hingle, Drew Barrymore, Debi Mazar ja Elizabeth Sanders Genre: toiminta, supersankarielokuva Kesto: 2 tuntia 1 minuutti Ikäraja: 12 Bob Kanen luoma DC Comics -hahmo Batman, eli suomalaisittain Lepakkomies, on yksi kaikkien aikojen suosituimmista supersankareista. Hahmo teki ensiesiintymisensä sarjakuvissa, mutta on kasvattanut suosiotaan leluilla, muilla oheistuotteilla, animaatioilla, peleillä, televisiosarjoilla ja elokuvilla. Ensimmäinen kunnon leffa hahmosta oli koomiseksi tarkoitettu Batman - Lepakkomies(Batman: The Movie - 1966), jossa nimihahmoa esitti Adam West. Kesti vuosia, kunnes hahmo saapui takaisin valkokankaille, mutta tällä kertaa synkempänä, Tim Burtonin teoksessa Batman (1989), jossa sankaria esitti Michael Keaton. Elokuva oli suuri menestys, joten se sai tietysti jatkoa. Batman - paluu (Batman Returns - 1992) oli kuitenkin monien mielestä liian synkkä filmi, jonka takia Warner Bros. Pictures halusi viedä sarjaa kevyempään suuntaan. Burtonia ei enää kiinnostanut naamiosankarileffat, joten hän jätti ohjaajan hommat, minkä takia myös Keaton luopui päähenkilön roolista. Uudeksi ohjaajaksi valittiin Joel Schumacher ja uudeksi Batmaniksi otettiin Val Kilmer, joka suostui rooliin lukematta edes käsikirjoitusta. Kuvaukset alkoivat syksyllä 1994 ja Batman Forever sai ensi-iltansa kesällä 1995. Elokuva oli suuri menestys ja oli jopa vuotensa toiseksi menestynein leffa Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995) jälkeen, mutta sekä kriitikot että hahmon fanit eivät pääasiassa pitäneet elokuvasta, sillä tunnelmaa oli kevennetty liikaa. Vuosien varrella inho leffaa kohtaan on kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen huonoimmista supersankarielokuvista. Itse näin Batman Foreverin lapsena, joko esikoulussa tai ensimmäisellä luokalla. Kyseessä oli ensimmäinen Batman-leffa, jonka näin, sekä yksi ensimmäisistä sarjakuvaelokuvista, jonka näin, joten tavallaan voisi ajatella, että teos olisi minulle jollain tapaa tärkeä. Noh, silloin Batman Forever oli kova pätkä ja katsoin sen muistaakseni heti uudestaan, mutta vuosien varrella olen pitänyt elokuvasta yhä vain vähemmän ja vähemmän. Kun katsoin teoksen viimeksi kesällä 2015, mietin, etten välttämättä halua nähdä sitä enää uudestaan. Kuitenkin toisin kävi, sillä kun pohdin, mitä leffoja arvostelisin vuodelle 2019, vanhat Batmanit tulivat mieleeni, joten oli jälleen aika katsoa myös Batman Forever...
Batman kohtaa uudet pahikset, Kaksinaaman ja Arvuuttajan, joilla on ikävät suunnitelmat viittasankarin pään menoksi. Samalla Batmanin alter ego Bruce Waynen täytyy kohdata kaksi muuta ongelmaa: nuori orpo Dick Grayson, joka saapuu asumaan Waynen luokse ja tohtori Chase Meridian, johon Bruce iskee silmänsä. Viittasankari Batmanina, eli miljonääri Bruce Waynena nähdään tosiaan Val Kilmer, joka on aivan väärä valinta rooliin. Kilmerillä on hetkensä, mutta lähinnä hän vain epäonnistuu. Bruce Waynena hän on jokseenkin puuduttava, eikä hän ole uskottava rahakkaana miehenä, jota painavat hänen menneisyytensä traumat. Batmanina hän on taas hölmön näköinen, mikä johtuu hänen asustaan. Jostain syystä Batmanin asun lihaksikasta miesvartaloa on haluttu korostaa lisäämällä mukaan nännit! Tämä on yksi typerimmistä ratkaisuista supersankarin asulle ikinä, eikä sille voi mitenkään löytää järkevää perustelua. Bat-nännit tekevät hahmosta typerän näköisen, minkä takia sankari tuottaa usein myötähäpeää pelkästään seisomalla paikoillaan. Kilmeristä puuttuu todella usein energia ja hän tuntuu kulkevan monet kohtaukset läpi puoliunessa kuin häntä ei kiinnostaisi olla mukana projektissa. Elokuvassa esitellään sarjaan uusi tärkeä hahmo, nimittäin Chris O'Donnellin näyttelemä Dick Grayson, joka on tottakai Batmanin apuri Robin. Dick on orpo nuori, jonka Bruce ottaa asumaan kotiinsa, koska näkee Dickissä itsensä lapsena. Dick tietty innostuu sankarihommista, ymmärtäessään, kuka Batman todella on ja haluaa päästä mukaan. Hahmosta löytyy paljon energiaa, minkä O'Donnell tuo toimivasti esille, mutta paikoitellen hahmon tunnetilat vaihtelevat niin nopeasti, että se tuottaa hämmennystä. Välillä hahmo haluaa leikkiä sankaria ja välillä taas hän on vihainen Batmanille. Kai se kuuluu nuoruuteen, mutta leffassa mielialan vaihtelu on toteutettu tönkösti. Pääasiassa komedioista tunnettu Jim Carrey esittää sekopäistä tiedemies Edward Nygmaa, eli Arvuuttaja-pahista, jolla on erikoinen suunnitelma, johon liittyy ihmismielien tutkimista. Hahmo on todella hullu, mitä olisi muuten mielenkiintoista seurata, mutta valitettavasti Carrey vetää koko homman läskiksi, jolloin Arvuuttaja on lähinnä äärimmäisen rasittava. Yleisesti Carrey on mielestäni mainio komedioissa, mutta tähän hänen sekoilunsa eivät sovi lähes lainkaan. Hahmon hulluuden Carrey tuo tavallaan hyvin esille, mutta hän on liian paljon oma ilmeilevä kovaääninen itsensä, jota tekisi mieli vain pamauttaa päin näköä. Arvuuttajasta on yritetty tehdä uutta Jokeria, mutta siinä on epäonnistuttu täysin. Leffan toista pahista, Harvey Dentiä, eli Kaksinaamaa näyttelee Tommy Lee Jones, joka on pääasiassa hyvä näyttelijä. Valitettavasti Carreyn tavoin myös Lee Jones antaa liiaksikin asti kaikkensa ja muuttuu nopeasti uhkaavasta typeräksi. Pahiskaksikon hölmöillessä unohtaa välillä, mitä elokuvaa edes katsoo ja kun molemmat ovat erittäin kovaäänisiä, käsi hakeutuu usein kaukosäätimelle pienentämään television äänenvoimakkuutta. Kaksinaama on saanut tietty nimensä siitä, että puolet hänen naamastaan on normaali, kun taas toinen puoli on syöpynyt hapon takia hieman epämuotoutuneeksi.
Batman tuntuu olevan aika samanlainen naistenmies kuin agentti 007 James Bond, sillä hänellä on taas uusi neitokainen. Tällä kertaa viittasankarista on kiinnostunut tohtori Chase Meridian, jona nähdään Nicole Kidman. Ja tottakai Brucen ja Chasen välillä tapahtuu jotain, vaikkei tohtori olekaan tietoinen naamiomiehen todellisesta henkilöllisyydestä. Kidman on välillä ihan hyvä, mutta usein hän tuntuu liian vanhalta fanitytöltä, joka ihannoi kaikkea Batmanissa. Näissä kohdissa hahmo ei tunnu toimivan, minkä lisäksi Kidmanissa on paikoitellen samaa vikaa kuin Kilmerissä, eli energian puuttuminen. Vaikka muuten elokuva tuntuu käynnistävän uuden version Batmanin tarinasta, on mukana pari tuttua naamaa, nimittäin Michael Goughin näyttelemä hovimestari Alfred ja Pat Hinglen esittämä poliisikomisario Gordon. Alfred on yhä sama sympaattinen itsensä, mutta saa hieman enemmän tekemistä kuin aiemmin. Myös Gordonilla on vähän enemmän ruutuaikaa, mutta hahmo jää silti selvästi taka-alalle. Uusina hahmoina pahisten, Robinin ja tohtori Meridianin lisäksi nähdään Kaksinaaman heilat, hyvä Sugar (E.T. - the Extra-Terrestrialista, 1982, tuttu Drew Barrymore) ja paha Spice (Debi Mazar), sekä Gotham Cityn juorutoimittaja Gerty (Elizabeth Sanders). Batman Forever todella on kevyempi teos kuin kaksi edeltäjäänsä. Ihan Adam Westin Batmanin aikaisiin hölmöilyihin ei onneksi vajota, mutta erityisen kaukana ei siitä olla. Kaksinaaman ja Arvuuttajan ilkeät puuhailut muuttuvat usein pelkäksi urpoiluksi, jota on ärsyttävää katsoa. Vielä leffan alussa on pientä uhkaavuutta ilmassa, kun Kaksinaama yrittää tappaa Batmanin, mutta sen jälkeen uhkaavuus katoaa. Edes pientä jännitystä on turha odottaa, sillä jutusta on haluttu mahdollisimman lapsiystävällinen. Toimintaa on toki mukana, mutta siinä ei ole oikein mitään tunnetta, vaikka paljon tapahtuukin. Vielä kun mukaan on tungettu huonoja vitsejä ja yliampuvia kohtia, kuten outo laivanupotuskohtaus, ei leffa edes viihdytä kovin paljoa. Vain alkupuolella nähtävässä sirkuskohtauksessa on ihan menevää tunnelmaa ja jonkinlaista jännitettä, mutta koko elokuvan finaalissa ei ole enää mitään toimivaa. Toisaalta mitä voikaan odottaa elokuvalta, jonka alussa nähdään lähikuvia Batmanista pukeutumassa ja ensimmäiset repliikit ovat: "Otatteko mukaan sämpylän, herra Bruce?" "Ei kiitos, ostan jostain matkalla." Tämän jälkeen Batman lähtee kaahailemaan uudella - kauhean näköisellä - lepakkoautollaan ja katsojana alkaa miettiä, mitä alkoi juuri katsomaan?
Yllättävää kyllä, sen lisäksi että elokuvassa on paljon toimintaa, kohellusta, vitsejä ja äänekkyyttä, Batman Forever on paikoitellen tylsä filmi. Vaikka Bruce Waynen vanhempien kuolema käsiteltiin jo Burtonin Batmanissa, on tässä sarjan kolmannessa osassa päätetty käyttää turhaa aikaa sen uudelleenkäsittelyyn. Ja ne käsittelykohtaukset ovat lähestulkoon puuduttavia, sillä niistä puuttuu kokonaan energia, jolloin mukana ei ole ollenkaan surua tai mitään muutakaan asiaan liittyvää tunnetta. Eivätkä nämä muistelut edes johda yhtään mihinkään, jolloin niillä ei tunnu olevan mitään tarkoitusta tarinassa. Näiden lisäksi jatkuva hölmöily käy tylsäksi ennemmin tai myöhemmin ja toivoisi, että tarina liikkuisi nopeammin kohti loppuhuipennusta, jotta elokuva päättyisi nopeammin. Usein elokuvan aikana on epäselvää, kumpi pahiksista on kaksikon pomo, sillä se tuntuu vaihtelevan vähän väliä. Mukana on täysin tarpeettomia hetkiä, joilla leffan kestoa on pidennetty ja jotka saisi helposti leikattua pois lopputuloksesta. Hyvällä tuurilla pilkkomisen jälkeen kyseessä olisi parempi teos. Batman Forever ei ole hyvä elokuva. Parhaimmillaan se on vain ihan kiva ja harmiton tai jokseenkin viihdyttävä. Huonoimmillaan leffa on ihan kauhea. Onneksi oikeassa mielentilassa monet kököt kohdat voi miettiä niin, että ne ovat niin kökköjä, että ne ovat jo ihan toimivia. Kokonaisuus ei kuitenkaan millään pääse ihan kivalle tasolle, eikä se ole edes heikko. Kyseessä on huono teos, jonka katsoo juuri ja juuri lävitse joidenkin hetkien takia, mutta jota ei erityisen mielellään vilkaise uudestaan. Leffan kevyempi teema ei myöskään sovi yhtään hahmoon, etenkään kun kyseessä on jatko-osa Batman - paluulle. Paikoitellen värikkyydessä sun muussa on onnistuttu saamaan leffa näyttämään kuin sarjakuvalta, mikä on ihan hienoa, mutta se ei auta pelastamaan lopputulosta. Batman Forever voisikin toimia paremmin lasten sarjakuvana tai animaatioleffana, jolloin hauskoiksi tarkoitetut hahmot ja kevyempi tunnelma pääsisivät oikeuksiinsa. Tällä toteutuksella ne syöksevät Batman-elokuvasarjan kohti supersankarileffojen pimeää puolta, vaikka onkin paljon valoisampi kuin edeltäjänsä.
Sarjan uutena ohjaajana toimiva Joel Schumacher ei tunnu lainkaan tietävän, mitä hän tekee. Hän on kai ollut niin innoissaan Batman-elokuvan teosta, että on vain väsännyt kasaan jotain ja pistänyt sen teattereihin välittömästi. Onhan se toki vaikea tehdä onnistunutta elokuvaa, kun pohjana on Lee Batchlerin, Janet Scott Batchlerin ja Akiva Goldsmanin hirveä käsikirjoitus. Kaksi ensimmäistä henkilö saivat aikaan ihan toimivan pohjatarinan, mutta siihen ympärille kynäilty teksti on todella huonoa. Kolmikko on tunkenut elokuvan täyteen surkeita vitsejä ja repliikkejä, jotka eivät kuulosta mitenkään hyvältä ääneen lausuttuina. Kun niin moni asia leffassa on pielessä, on harmi, että edes tekninen toteutus ei toimi. Batman Forever on nimittäin täynnä rumia, vinoja kuvia, minkä lisäksi leffa on tosiaan leikattu huonosti ja siitä olisi pitänyt pätkiä monia juttuja pois. Jotkut lavasteet ovat ihan kivoja, mutta loput taas eivät erityisemmin miellytä silmää. Maskeeraus on toteutettu hölmön yliampuvasti ja esimerkiksi Kaksinaama näyttää lähinnä naurettavalta. Hahmon asu on kuitenkin tyylikäs. Myös Arvuuttajan vihreä, kysymysmerkkejä täynnä oleva puku on ihan hauska, mutta Batmanin ja ennen kaikkea Robinin puvut ovat kauhean näköisiä. Valaistuksessa on myös menty joissain kohtauksissa minne sattuu. Kenen lie viisas idea ollut laittaa heiluvia spottivaloja ympäri lavasteita kuin kyseessä olisi jonkinlainen show... Visuaaliset tehosteet ovat eläneet parhaat päivänsä, minkä lisäksi mukana on useita typeriä ääniefektejä, jotka ovat kuin lastenohjelmista repäistyjä. Musiikeista vastaa tällä kertaa Elliot Goldenthal, joka on pääasiassa tehnyt hyvää työtä, mutta valitettavasti leffan tunnusmusiikki on monta tahtia liian hidastempoinen.
Elokuva sisältää muutamia "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, sarjoihin, hahmoihin jne. mikä on hyvin yleistä nykypäivän supersankarielokuvissa. Esimerkiksi yhdessä kohtaa Dick miettii itselleen sankarinimeä ja ehdottaa Nightwingiä, millä nimellä hahmo kulki sarjakuvissa, lopetettuaan Robinin hommat ja loppupäässä leffaa Robin sanoo Batmanille ikonisen lausahduksen "Pyhä ____, Batman!" Elokuvassa on myös lyhyesti esiintyvä hahmo nimeltä tohtori Burton (René Auberjonois), joka on takuuvarmasti viittaus ohjaaja Tim Burtoniin.
Blu-rayn kuvanlaatu on ihan hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja kohtauksia, elokuvan teosta kertova "Shadows of the Bat: The Cinematic Saga of the Dark Knight Part 5: Reinventing a Hero", hahmoista kertovat pätkät "Heroes", "Villains", "The Many Faces of Gotham" ja "Riddle Me This: Why is Batman Forever?", jossa pohdiskellaan myös hahmon suosion syytä, sekä pätkät lavastukselle, stunteille, musiikille ja efekteille. Mukana on myös Sealin musiikkivideo "Kiss from a Rose". Katsottavaa on hieman yli kahdeksi tunniksi.
Yhteenveto:Batman Forever on huono elokuva. Tunnelmaa on kevennetty ihan liikaa, jolloin meininki äityy usein pelleilyksi pahisten osalta. Pientä synkkyyttä on yritetty luoda sillä, että Bruce muistelee jälleen kuolleita vanhempiaan, mutta nämä kohdat ovat lähinnä tylsiä. Elokuva on usein liian typerä, kovaääninen ja ärsyttävä, jolloin tuottaa vaikeuksia katsoa se loppuun. Mukana ei ole lähes ollenkaan jännitettä, eikä toimintakohtauksissa ole kovin hyvää tunnetta mukana. Parhaimmillaan leffa on ihan viihdyttävä tai silloin kun se on niin kehno, että se muuttuu jopa ihan hauskaksi. Vitsit eivät kuitenkaan ole hauskoja, vaan surkeita ja leffan käsikirjoitus on huono. Val Kilmer on kehno Batman ja tylsä Bruce Wayne. Jim Carrey ja Tommy Lee Jones vetävät homman läskiksi Arvuuttajana ja Kaksinaamana. Nicole Kidman ja Chris O'Donnell eivät myöskään ole kovin hyviä. Paras hahmoista on sympaattinen Alfred, jota tekisi mieli nähdä lisää. Ohjaaja Joel Schumacher ei ole tiennyt yhtään, mitä tehdä leffan kanssa. Valitettavasti tekninen toteutus ei myöskään ole onnistunut. Joitain poikkeuksia lukuunottamatta kuvaus, lavastus, puvustus, maskeeraus, visuaaliset efektit, äänitehosteet ja valaisu on huonosti toteutettu ja vain ihan hyvä musiikki on toimivaa. Batman Forever kannattaa katsoa, jos supersankarileffat ovat teille iso juttu tai jos fanitatte Batmania. En usko, että pidätte tästä, mutta tiedättepähän, että hienosta hahmosta saa tällaistakin kuraa väännettyä. Lapsille tämä voi toimia ja tämän kautta he voivat minun tapaani tutustua Batmanin maailmaan. Muuten en leffaa suosittele kenellekään, enkä halua pitkään aikaan katsoa sitä uudestaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.batman.wikia.com
Batman Forever, 1995, Warner Bros. Pictures, PolyGram Filmed Entertainment
Ohjaus: Tim Burton Pääosissa: Michael Keaton, Danny DeVito, Michelle Pfeiffer, Christopher Walken, Michael Gough, Andrew Bryniarski, Michael Murphy ja Pat Hingle Genre: supersankarielokuva, toiminta, jännitys Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia Ikäraja: 16
Bob Kanen luoma DC Comics -hahmo Batman, eli suomeksi Lepakkomies, on yksi maailman suosituimmista sankarihahmoista. Hahmo on esiintynyt sarjakuvien lisäksi myös peleissä, kirjoissa, sarjoissa ja elokuvissa. Ensimmäisenä leffanäyttelijänä toimi Adam West, jonka elokuva Batman - Lepakkomies (Batman: The Movie - 1966) oli tarkoitettu enemmän humoristiseksi ja kun viittasankari päätettiin palauttaa valkokankaille 1980-luvun lopussa, hänen tarinastaan haluttiin tehdä synkempi, joka vastaisi enemmän Batmanin oikeaa henkeä. Tim Burtonin ohjaama ja Michael Keatonin tähdittämä Batman sai ensi-iltansa vuonna 1989 ja se oli sekä kriitikoiden että fanien rakastama teos, sekä tietty suuri menestys, joten jatko-osa oli tietenkin tulossa. Aluksi Burton ei halunnut tehdä jatkoa, mutta pitäessään mahdollisista tarinoista, hän päätti lopulta jatkaa sarjan parissa. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 1991 ja lopulta Batman - paluu sai ensi-iltansa kesällä 1992. Elokuva oli menestys, vaikkei tienannutkaan yhtä paljon kuin edeltäjänsä. Leffa myös jakoi mielipiteitä. Joidenkin mielestä leffa oli parempi kuin Batman, kun taas joidenkin mielestä leffa oli liian synkkä ja siksi jokseenkin kehno. Monet ovat kuitenkin vuosien varrella alkaneet pitää elokuvasta enemmän, varsinkin verratessaan sitä kahteen seuraavaan Batman-leffan. Itse näin Batman - paluun kun olin kymmenvuotias, saadessani sekä Burtonin että Joel Schumacherin ohjaamat Batmanit isältäni. Olin siinä kohtaa nähnyt jo kaikki muut siihen vuoteen mennessä ilmestyneet näytellyt Batman-leffat, sillä en ollut saanut katsoa Burtonin teoksia nuorempana, koska ne olivat monia muita supersankarielokuvia hurjempia. Yllätyin oikeasti, kuinka synkkä Batman - paluu olikaan ja pakko sanoa, että minua karmi lähes koko elokuvan ajan. Vuosien varrella leffan karmivuusaste on pienentynyt mielessäni ja olen nähnyt sen muutaman kerran uudestaan. Kun mietin, mitä elokuvia arvostelisin vuodelle 2019, vanhat Batmanit tulivat mieleeni nopeasti. Katsoinkin Batman - paluun hyvin nopeasti Burtonin ensimmäisen Batmanin jälkeen.
Batman saa vastaansa inhottavan Pingviinin, viettelevän Kissanaisen ja juonittelevan bisnesmies Max Shreckin. Samalla Batmanin todellinen minä Bruce Wayne ihastuu Shreckin sihteeriin, Selina Kyleen. Michael Keaton parantaa suoritustaan Bruce Waynena, eli viittasankari Batmanina. Hän tuo hienosti esille sen, että Bruce ei haluaisi olla Bruce, vaan hän haaveilee kaiken aikaa pääsevänsä pukemaan lepakkoasunsa päälleen ja taistelemaan rikollisuutta vastaan. Miljonäärin elämä ei ole yhtään houkutteleva. Vähäsanaisena Batmanina Keaton toimii myös todella mainiosti, sillä hän kykenee ilmaisemaan paljon pelkillä silmillään, jotka kiiluvat mustan naamion pienistä raoista. Voitettuaan Jokerin, Batman on noussut Gotham Cityn suosikiksi ja hän pääsee helpommin toimintaan, eikä hänen tarvitse tehdä aivan kaikkea varjoista käsin. Pingviiniä, eli oikealta nimeltään Oswald Cobblepotia näyttelee Danny DeVito, joka on erinomainen valinta rooliin. DeVito on tunnettu lähinnä kevyemmistä komediarooleista, joten voi helposti tulla yllätyksenä, kuinka upeasti hän esittää erittäin synkkää hahmoa. On pakko myöntää, että Pingviini on yhä jokseenkin karmiva. Hahmo näyttää hurjalta ja hänellä on äärimmäisen häijyt suunnitelmat, jotka tekevät hänestä todella uhkaavan. Joitain hauskojakin hetkiä hahmolta löytyy, sekä myös traagisempaa puolta, jolloin Pingviinin motiivit ovat ymmärrettävät. Kissanaista, eli Bruce Waynen ihastusta Selina Kyleä esittää Michelle Pfeiffer, joka on myös aivan mahtava pahiksena. Kissanaisella ei ole kaikki intiaanit kanootissa ja useaan otteeseen Pfeiffer pääsee häikäisemään, kuinka psykoottiselta hän voi vaikuttaa. Kissanaisella on oma kostosuunnitelmansa, minkä lisäksi hän alkaa vihaamaan Batmania ja haluaa tappaa tämän. Kuitenkin itse Selina Kyle on kömpelö ja unohteleva sihteeri, joka on myös aika ujo. Hahmon muuttuminen elokuvan aikana on oivallisesti toteutettu ja Pfeiffer tuo kaikki hahmon puolet todella hyvin esille. Kun elokuva sisältää niin muistettavat ja loistavasti esitetyt pahikset kuin Pingviini ja Kissanainen, voi helposti unohtaa, että Batman - paluussa on kolmaskin iso roisto, eli Christopher Walkenin näyttelemä bisnesmies Max Shreck. Hahmo ei ole samanlainen näkyvä paha kuin kaksi aiemmin mainittua, vaan hoitaa ilkeät juttunsa piilossa muilta. Shreck on pidetty henkilö kansan keskuudessa, joten kukaan ei epäile hänen hommiansa hämäriksi. Parhaiten hahmon pahuus näkyy, kun hän esiintyy Pingviinin kanssa, jota hän yrittää käyttää saadakseen itse lisää valtaa. Shreck on pahiksista realistisin ja Walken tekee nappisuorituksen. Muita hahmoja elokuvassa ovat Bruce Waynen uskollinen hovimestari Alfred (Michael Gough), joka on yhtä sympaattinen kuin edellisessä osassa, poliisikomisario Gordon (Pat Hingle), joka ei valitettavasti tee oikein mitään, sekä Max Shreckin poika Chip (Andrew Bryniarski) ja Gotham Cityn pormestari (Michael Murphy).
Monet tosiaan valittivat aikoinaan sitä, että Batman - paluu olisi liian synkkä elokuva, eikä mikään ihme. Elokuva ei ole vain vakava, vaan siinä on ihan oikeasti paljon niin jännittäviä hetkiä, ettei se ole millään lailla lapsille sopiva supersankariteos. Jo leffan alku, jossa Pingviini syntyy, lukitaan häkkiin ja lopulta heitetään korissa sillalta alas jokeen, on tehty niin karmivasti, että aikuisenakin alkaa miettiä, että aloinko edes katsomaan mitään naamiosankaripätkää, vai livahtiko vahingossa väärä levy soittimeen? Kuitenkin synkän prologin jälkeen päästään selkeämpiin sankarihommiin ja Batman pääsee jälleen pelastamaan Gothamin mellastavilta rikollisilta. Sankarihetket ovat usein läsnä, mutta paikoitellen synkkyys tuntuu tallovan niitä alleen. Ajatuksena synkempi lähtökohta on toimiva ja usein se onnistuukin, etenkin pahisten kohdalla, mutta muutamassa kohtaa elokuva tuntuu oikeasti liioitellun synkältä, varsinkin kun mukaan on tungettu lapsellista huumoria. Edellisestä osasta tuttuja kieroja vitsejä on tässäkin mukana, mutta useat vitsit koostuvat lähinnä typeristä heitoista, jotka ovat välillä jopa käsittämättömän huonoja. Yhtenä esimerkkinä on, kun Batman taklaa Kissanaisen ja sanoo: "Syö lattiaa!" Vielä hirveämpää on kuitenkin Pingviinin rakentama Batmobiilin pienoismalli, johon hän voi mennä istumaan ja ohjaamaan oikeaa Batmanin autoa. Idea on ihan kiva, mutta toteutus näyttää lähinnä sellaiselta pieneltä autolta tai lentokoneelta, joita voi löytää kauppakeskuksista tai huvipuistoista, joihin lapsi voi mennä istumaan. Aikuinen syöttää kolikon koneeseen ja lapsi pääsee heilumaan ajoneuvossa edestakaisin hetken. Muuten kohtaus on toimiva, mutta se helvetin mini-Batmobiili ei kuulu mukaan yhtään!
Edeltäjänsä tapaan myös Batman - paluu käyttää ensimmäisen puoliskonsa lähinnä pahisten esittelyyn ja Batman itse jää hieman taka-alalle. Tämä on loistava ratkaisu, sillä näin elokuva saa täydellisesti pohjustettua pahisten suunnitelmat ja motiivit, sekä elokuvan juonikuviot, joita on monta. Pingviinillä on oma ilkeä suunnitelmansa, minkä lisäksi hän pyrkii Shreckin avulla Gothamin uudeksi pormestariksi, kun taas Shreck yrittää itse hyötyä tästä ja jatkaa omaa suunnitelmaansa. Kissanaisella on omat aikeensa, minkä lisäksi hän haluaa tappaa Batmanin, jonka seurauksena Pingviini ja Kissanainen lyöttäytyvät yhteen päihittääkseen yön ritarin. Sitten on vielä Bruce Waynen ja Selina Kylen romanssi, ja tähän päälle Batmanin pitäisi pähkäillä, miten pystyisi tällä kertaa pelastamaan päivän. Yllättävää kyllä, useat juonikuviot toimivat hienosti yhdessä, eikä yksikään syö pois mitään toiselta. Vaikka perinteinen "sankarin pitää voittaa pahat" -kuvio on (lähes) aina toimiva, kiinnostavinta koko elokuvassa on Brucen ja Selinan suhde. Ilman naamioita he ovat ihastuneet toisiinsa, mutta Batmanina ja Kissanaisena he ovat toisiaan vastaan, sillä eivät tiedä, kuka toinen on. Tämä on erinomaisesti luotu rakkaustarina ja äärimmäisen mielenkiintoinen. Katsojana odottaa koko elokuvan sitä hetkeä, kun kaksikko tajuaa, keitä he todella ovat. Toimintaakin on tietysti mukana ja suurimmaksi osaksi taistelukohtaukset ovat mainioita ja viihdyttäviä.
Leffan ohjauksesta vastaa tosiaan Tim Burton, jonka tyyli on entistäkin selkeämmin esillä visuaalisessa ilmeessä. Useat lavasteet ovat selvästi Burton-henkisiä ja yleinen synkkä ilmapiiri on tuttua hänen teoksissaan. Mukana on tietenkin värien yhdistelemistä synkkyyteen, mutta hienovaraisemmin kuin aiemmin. Mustan ja valkoisen kontrasti on vahvasti läsnä läpi leffan. Välillä tuntuu siltä, että Burtonille on annettu liian vapaat kädet, mutta onhan se hienoa, että ohjaaja saa tällaisessa pätkässä oikeasti toteuttaa itseään. Käsikirjoituksesta vastaa tällä kertaa Daniel Waters, joka on saanut tarinan hyvin kasaan, mutta jolta eivät repliikit täysin luonnistu. Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Puvustus on erinomaisesti toteutettu pääkolmikon kohdalla. Maskeeraukset ovat onnistuneet - etenkin Pingviinistä on saatu tehtyä lapsia varmasti pelottava hahmo. Vaikka elokuva on synkkä, valaisu on onnistuttu toteuttamaan niin, että elokuvasta näkee selkeästi kaiken. Efektit ovat ihan toimivia ja äänitehosteet ovat mainioita. Musiikista vastaa toistamiseen Danny Elfman, joka on tehnyt erittäin hyvää työtä sävellysten parissa. Edellisen osan tuttu tunnusmusiikki on tietty mukana (muutamin muutoksin), minkä lisäksi Elfman on saanut luotua erittäin aavemaista tunnelmaa uusien säveltensä ja kuoron kanssa.
Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on elokuvan teosta kertova "Shadows of the Bat Part 4: Dark Side of the Knight", pääkolmikosta kertova "The Bat, the Cat and the Penguin", hyvikset esittelevä "The Heroes", pahikset esittelevä "The Villains", lavasteista kertova "Gotham City Revisited", puvuista kertova "Sleek, Sexy and Sinister", pingviiniarmeijan teosta kertova "Assembling the Arctic Army", tehosteista kertova "Bats, Mattes and Dark Nights" ja musiikeista kertova "Inside the Elfman Studio", sekä Siouxsie and the Bansheesin musiikkivideo "Face to Face" ja leffan trailer. Katsottavaa on yhteensä lähes kahdeksi ja puoleksi tunniksi.
Yhteenveto:Batman - paluu on todella hyvä jatko-osa, muttei nouse edeltäjänsä tasolle. Elokuva on todella synkkä, eikä tämä todellakaan ole lapsille sopiva teos. Välillä synkkyys menee liiallisuuksiin, mutta usein se toimii hienosti. Synkkää tunnelmaa on yritetty keventää tyhmillä vitseillä, jotka eivät sovi ollenkaan leffaan. Kaikkein hirveintä on Pingviinin käyttämä pienoisversio Batmanin autosta. Leffan tarina kuitenkin toimii erittäin mainiosti, mikä on hieman yllättävää, kun mukana on niin monta juonikuviota. Batmanin, Kissanaisen, Pingviinin ja Shreckin näyttelijät ovat pääasiassa erinomaisia ja heidän hahmojensa tunteet ja motiivit tulevat hyvin esille. Visuaalisesti leffa on selvää Tim Burtonia. Ohjaajan luoman ilmeen kruunaa Danny Elfmanin todella oivallinen musiikki. Jos pidit edellisestä osasta, kannattaa katsoa myös Batman - paluu. Lapsille tai herkille henkilöille tätä ei kannata näyttää, sillä useat jutut voivat olla äärimmäisen karmivia ja Pingviini voi aiheuttaa lapsille painajaisia.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.batman.wikia.com
Batman Returns, 1992, Warner Bros. Pictures, PolyGram Filmed Entertainment
Ohjaus: Tim Burton Pääosissa: Michael Keaton, Kim Basinger, Jack Nicholson, Robert Wuhl, Michael Gough, Pat Hingle, Billy Dee Williams, Jack Palance ja Tracey Walter Genre: supersankarielokuva, jännitys, toiminta Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia Ikäraja: 16
Bob Kanen ja Bill Fingerin luoma DC Comics -hahmo Batman, eli suomeksi Lepakkomies on yksi kaikkien aikojen suosituimmista sankareista. Hahmo on esiintynyt useissa sarjakuvissa, kirjoissa, videopeleissä, animaatioissa, televisiosarjoissa, sekä tietenkin elokuvissa. Ensimmäisen kerran hahmoa valkokankailla esitti Adam West elokuvassa Batman - Lepakkomies (Batman: The Movie - 1966), joka esitti hahmoa myös yhdessä Batman-televisiosarjassa (1966-1968). Sekä elokuva että sarja olivat suosittuja, vaikka olivatkin todella typeriä ja yliampuvia camp-hengessään. Kesti kuitenkin vuosia, kunnes hahmo palautettiin valkokankaille. 1970-luvulla hahmon suosio oli hiipumassa, joten hänestä päätettiin tehdä uusi, selvästi vakavampi filmatisointi. Monet studiot eivät kuitenkaan innostuneet projektista, kunnes Warner Bros. päätti tulla mukaan. Työstämisen aloittaminen oli kuitenkin vaikeaa, kun tekijöitä ei tuntunut löytyvän, eikä myöskään oikeaa käsikirjoitusta. Tim Burton valittiin ohjaajaksi, mutta leffan tekeminen alkoi kunnolla vasta, kun Burtonin Beetlejuice (1988) huomattiin hitiksi. Tämä aiheutti närkästystä fanien keskuudessa, sillä he eivät olleet tyytyväisiä Burtonin valintaan, eivätkä varsinkaan Michael Keatonin valintaan leffan nimikkohahmoksi, sillä monet kokivat Keatonin pelkkänä komedianäyttelijänä. Monet jopa lähettivät kirjeitä studiolle ja vaativat roolituksen muuttamista. Näin ei kuitenkaan käynyt ja kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 1988. Batman sai ensi-iltansa kesällä 1989 ja yllätti monet sillä, että Burton ja Keaton olivatkin mainiot valinnat. Jotkut kriitikot sanoivat leffan olevan liian synkkä, mutta pääasiassa teosta kehuttiin, minkä lisäksi se oli yksi ilmestymisvuotensa menestyneimmistä elokuvista. Leffa on noussut suureen suosioon ja se on yhä monien mielestä kaikista paras supersankarielokuva. Itse näin Batmanin kymmenvuotiaana, kun sain sen isältäni DVD:nä, yhdessä sen kolmen jatko-osan kanssa. Kuitenkin ennen leffan näkemistä minulle oli luettu leffan pohjalta tehty kirja, jonka sain lahjaksi tädiltäni. Itse elokuva oli mielestäni hyvä ja olen katsonut sen muutamaan otteeseen uudestaan, viimeksi kesällä 2015. Kun mietin, mitä leffoja arvostelisin vuodelle 2019, vanhat Batmanit tulivat mieleeni. Katsoinkin Tim Burtonin Batmanin kuukausi Adam Westin tähdittämän hölmöilyn jälkeen ja arvostelin sen. Päätin myöhäistää Batman-arvostelujen julkaisua kesälle, sillä huomasin, että 19. kesäkuuta tulee 30 vuotta täyteen siitä, kun tämä elokuva sai maailmanensi-iltansa Yhdysvalloissa! Hyvää syntymäpäivää siis Batman!
Gotham Cityn rikollisuutta taltuttava viittasankari Batman saa vastaansa rikollisnero Jokerin, jolla on ilkeät suunnitelmat Gothamin kansalaisten pään menoksi. Samaan aikaan valokuvaaja Vicki Vale ja toimittaja Alexander Knox yrittävät selvittää, kuka Batman oikein on.
Pääosassa miljonääri Bruce Waynena, eli Batmanina nähdään tosiaan Michael Keaton, joka on oiva valinta rooliin. Brucena Keaton näyttää lähes kaiken aikaa pohdiskelevalta, mutta hahmo ei kovin usein tunnu rikkaalta, kuten hän on. Mutta kun Bruce pukee lepakkoasun päälleen, Keatonin suoritus toimii täydellisesti. Välillä kadulla juokseva Batman ja tarpeettomat viitanheiluttelut näyttävät koomisilta, mutta muuten hahmossa on oikeaa synkkyyttä. Leffan alussa Batman on Gothamin urbaanilegenda, jonka jotkut väittävät nähneensä, mutta jota kovin moni ei usko olevan edes olemassa. Mitä enemmän havaintoja naamiomiehestä tapahtuu, sitä enemmän ihmiset alkavat miettiä, onko kyseessä ystävä vai uhka? Batmanin täytyykin osoittaa sankaruutensa kaupungille ja tekee sitä tyylikkäästi. Leffan pahista, Jokeria näyttelee Jack Nicholson, joka pääsee selvästi pitämään hauskaa esiintyessään. Elokuvassa annetaan hieman taustatarinaa Jokerille, mikä on todella harvinaista. Leffan mukaan hahmo oli alunperin gangsteri nimeltä Jack Napier, jolle käy vakava onnettomuus, hänen pudotessa happoon, mikä muokkaa hänestä yhden popkulttuurin ikonisimmista pahiksista. Sen lisäksi, että hapon takia hänen ihonsa muuttuu valkoiseksi ja hiukset vihreäksi, Napierin psykoottisuus kasvaa huimasti ja hänestä tulee todella arvaamaton, sekä vaarallinen pahis, joka omaa äärimmäisen häijyn huumorintajun. Nicholson on erittäin hyvä Jokerina ja tuo hulluuden hienosti esille. Valokuvaaja Vicki Valea esittää Kim Basinger. Vickiä kiehtoo tarina Gothamin naamiosankarista ja hän haluaakin tietää, kuka on naamion takana. Samalla hän kiinnostuu kaupungin rikkaimmasta miehestä, eli Waynesta ja alkaa tutkia, mikä aiheuttaa hänen salaperäisyytensä. Vicki on mainio hahmo, etenkin vaaratilanteissa kun hän yrittää edes jollain tapaa selvitä itse, eikä vain odota Batmania apuun. Basinger on hyvä roolissaan. Robert Wuhlin näyttelemä toimittaja Alexander Knox on yksi ainoista kaupunkilaisista, jotka uskovat Batmaniin. Häntä pilkataan jatkuvasti sen takia, mikä antaakin hänelle lisävoimaa totuuden selvittämiseen. Knox on kaiken aikaa tarkoitettu keventämään elokuvan synkkää tunnelmaa ja usein hän myös onnistuu siinä. Paikoitellen hölösuu-Knox on kuitenkin hieman ärsyttävä, mutta pääasiassa Wuhl onnistuu osassaan. Muita hahmoja elokuvassa ovat Bruce Waynen uskollinen hovimestari Alfred (Michael Gough), joka on kuin isä vanhempansa menettäneelle Brucelle, poliisikomisario Gordon (Pat Hingle), joka ei erityisemmin usko mihinkään lepakkohömpötyksiin, piirisyyttäjä Harvey Dent (Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaiskusta, Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back, 1980, tuttu Billy "Lando" Dee Williams), rikollispomo Carl Grissom (Jack Palance) ja Jokerin oikea käsi Bob (Tracey Walter).
Heti elokuvan alussa nähdään hienosti, millainen maailma on kyseessä. Gotham City vaikuttaa inhottavan likaiselta, ahdistavalta ja oikeasti vaaralliselta paikalta, eikä olekaan siis ihme, että joku päättää puhdistaa kaupunkia rikollisista sankariasussa. Jo ensimmäisessä kohtauksessa päästään näkemään Batman toiminnassa ja katsojana tajuaa hyvin, ettei kyseessä ole todellakaan sama idiootti-Lepakkomies, jota West näytteli. Elokuvassa on tehty mainio ratkaisu, ettei tarina ala Batmanin alkutarinalla, eli Brucen vanhempien kuolemisella jne. vaan heti leffan alussa hahmo taistelee pahiksia vastaan. Leffan ensimmäinen tunti ei kuitenkaan erityisemmin näytä Batmania tai Brucea, vaan siinä keskitytään lähinnä Jokerin luomiseen ja pääsankarista enemmänkin vain puhutaan ja huhuillaan. Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä enemmän Batmania nähdään, minkä lisäksi Brucen taustoja aletaan availemaan takaumilla. Ratkaisu on yllättävän toimiva ja siten päähenkilöön luodaan entistäkin mystisempää tunnelmaa.
Alusta lähtien elokuva osoittaa olevansa enemmän aikuisille suunnattu vakava teos kuin lapsille tehty sankaritarina. Leffa on suurimmaksi osaksi todella synkkä, minkä lisäksi siinä tapahtuu raakoja asioita. Rikollisuus esitetään koko kaupunkia piinaavana sairautena, jolle poliisit eivät voi mitään. Erilaiset gangsterit ja likaiset kytät esitetään hieman realistisemmin, eivätkä rikolliset ole vain joitain näpistelijöitä tai maailmanvalloittajia, joita Batman pysäyttelee helposti. Elokuvassa on muutenkin lähtökohtaisesti realistisempi tunnelma, vaikka monin paikoin koko juttu on tyylitelty mahdollisimman fiktiiviseksi. Kuitenkin monet juonikuviot ovat kuin lasten sarjakuvista repäistyt, mikä vie pois realistisesta suunnasta, kuten myös Batmanin erilaiset laitteet, joita hän käyttää rosvojen päihittämiseen. Jokerin ilkikurinen suunnitelma on kaikkein sarjakuvamaisin, kun hän yrittää tappaa ihmisiä tuotteilla, jotka saavat uhrit nauramaan itsensä kuoliaiksi. Väärissä käsissä realistisen, synkän ja vakavan hengen yhdistäminen sarjakuvamaisiin seikkailuihin ja lapsiystävällisempiin juonikuvioihin voisi mennä pahasti pieleen, mutta ohjaaja Tim Burton onnistuu siinä mestarillisesti.
Batman ei kuitenkaan ole vain todella synkkä elokuva, joka kulkee vakavana alusta loppuun, vaan se sisältää myös paljon huumoria, joka syntyy lähinnä Knoxista ja Jokerista. Knoxin vitsit ovat enemmän tavallisia koomisen sivuhahmon heittoja, mutta Jokerin läpät ovat monessa kohtaa kieroja. Yhdessä kohtaa hän esimerkiksi käristää erään hahmon sähköisellä kädenpuristuksella, minkä seurauksena hahmo muuttuu lähestulkoon hiiltyneeksi luurangoksi. Tämän jälkeen Jokeri käy yksipuolista keskustelua tämän kuolleen kanssa ja nauraa päälle. Katsojana joko tuijottaa järkyttyneenä, että mitä tässä oikein tapahtuu tai nauraa mukana. Itselleni musta huumori toimii, joten koin oudon paljon iloa Jokerin vitsailuista. Batman sen sijaan ei vitsaile, vaan tuo todellista sankarillisuutta mukaan teokseen. Mitä pidemmälle teos kulkee ja mitä enemmän Batman on mukana, sitä sankarillisemmaksi itse elokuva muuttuu. Kaikkein hienointa on kuitenkin nähdä Batman ja Jokeri samaan aikaan ruudulla, sillä kyseessä on niin ikoninen kaksikko. Toinen on tummiin pukeutuva viittasankari, jonka maskia koristavat piikikkäät korvat ja toinen on räikeästi pukeutuva vitsiniekka, joka hymyilee kaiken aikaa. Näiden kahden hahmon, eli synkkyyden ja värikkyyden kohtaaminen on kuin elokuvan realististen ja sarjakuvamaisten tunnelmien kohtaaminen. Yhdistelmä on kummallinen, mutta se on jotenkin todella oikein. Ohjaaja Burtonin kädenjälki on todella selkeä läpi elokuvan. Pimeyden ja värikkyyden yhdisteleminen on selvästi Burtonin juttu ja sitä hän on päässyt tekemään tässäkin. Taustat ovat usein maalaukselliset ja hieman kummalliset, mutta mahdollisimman suureelliset, mikä on myös ohjaajan töissä tuttua. Tähän vielä päälle Burtonin vakiosäveltäjä Danny Elfmanin loistokkaat musiikit, niin kyllä voi helposti arvata, kuka teki elokuvan. Elfmanin säveltämä tunnusmusiikki on aivan mahtava ja se saisi soida useamminkin leffan aikana - vähintäänkin yhtä usein, kun sitä alkaa hyräilemään leffan näkemisen jälkeen. Elfmanin sävellysten lisäksi leffassa kuullaan myös muutama Princen kappale, kuten "Partyman" ja "Trust". Batman on hyvin kuvattu, kuten myös leikattu. Valaistus on oivasti mietitty, jolloin synkistäkin kohdista näkee, mitä tapahtuu. Lavasteet ovat tyylikkäät, Jokerin maskeeraus on todella hyvin toteutettu ja Batmanin puku on hienon näköinen. Ainoa, mikä asussa häiritsee, on naamio, joka saa Keatonin naaman näyttämään jokseenkin turvonneelta joissain kuvissa. Batmanin auto on erittäin tyylikäs ja sitäkin haluaisi mukaan enemmän. Efektit ovat eläneet oman aikansa, mutta toimivat silti tarpeeksi hyvin ja sopivat Burtonin tyyliin. Taustakankaan käytön huomaa useasti, mutta se tuo omaa viehätystään mukaan. Sam Hammin ja Warren Skaarenin käsikirjoitus on mahtava, vaikka mukana on hieman kömpelöitäkin repliikkejä.
Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on Batmanin historiasta kertova "Legends of the Dark Knight: The History of Batman", leffan suunnittelusta kertova "Shadows of the Bat: The Cinematic Saga of the Dark Knight Part 1: The Road to Gotham City", sekä sen teosta ja julkaisusta kertovat "Part 2: The Gathering Storm" ja "Part 3: The Legend Reborn", kuusiosainen "Beyond Batman", joka kertoo päähenkilön asun, laitteiden ja auton toteutuksesta, Jokerista, Gothamista ja musiikeista, sekä eri hahmoista kertovia pätkiä, leffan trailer ja kolme Princen musiikkivideota. Mukana on myös lyhyt pätkä, jossa Bob Kane puhuu leffasta ja kuvakäsikirjoitus suunnitellulle Robin-kohtaukselle. Katsottavaa on yhteensä kolmeksi ja puoleksi tunniksi.
Yhteenveto:Batman on täydellinen supersankarielokuva, missä ohjaaja Tim Burtonin kädenjälki on vahvasti läsnä. Elokuvan tunnelma on hienosti luotu ja visuaalisesti elokuva on todella tyylikäs. Leffa on monin tavoin realistinen ja vakava, mutta tavallaan myös kevyehkö ja sarjakuvamainen. Nämä erilaiset teemat toimivat yhdessä erittäin hyvin, kuten toimivat synkkä Batman ja värikäs Jokeri. Michael Keaton on oiva valinta pääosaan, vaikka hänen Bruce Waynensa onkin usein vain pohdiskeleva. Jack Nicholson on päässyt pitämään hauskaa Jokerina, jolloin myös katsojat voivat pitää hauskaa katsoessaan leffaa. Muut näyttelijät suoriutuvat myös hyvin osistaan. Tarinassa on hienoa, että aluksi esitellään pahikset ja itse Batmania pidetään piilossa, jotta hänen loppupään esiintymisensä olisi vieläkin huikeampi. Leffan tunnusmusiikki on aivan mieletön ja se jää soimaan päässä loppupäiväksi. Elokuva aloittaa hienosti Batmanin leffamaailman ja tuo lukuisia mahdollisuuksia uusille seikkailuille. Jos supersankarielokuvat ovat juttunne tai pidätte Batmanista, niin katsokaa ehdottomasti tämä leffa - etenkin myös sen takia, että ilman tätä ei olisi monia nykypäivän supersankaripätkiä, kuten Christopher Nolanin mestariteosta Yön ritari (The Dark Knight - 2008). Lapsille Batman on liian hurja, joten kannattaa odottaa ainakin ala-asteen loppupäähän, ennen kuin näyttää tämän heille.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.5.2017 - Muokattu 6.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.amazon.com
Batman, 1989, Warner Bros. Pictures, The Guber-Peters Company, PolyGram Filmed Entertainment, CBS Entertainment Production, Carolco, Pepsi, RCA, Sand OVAL Productions, TriStar Pictures
