Enola Holmes 3 (2026) - elokuva-arvostelu

ENOLA HOLMES 3

Ohjaus: Philip Barantini

Näyttelijät: Millie Bobby Brown, Louis Partridge, Himesh Patel, Helena Bonham Carter, Sharon Duncan-Brewster, Henry Cavill, Jason Watkins, Hattie Morahan, Joe Azzopardi ja Susan Wokoma

Genre: mysteeri

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 13

Nancy Springerin kirjasarjaan perustuva Netflixin elokuva Enola Holmes (2020) oli katsojatilastohitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Myös Enola Holmes 2 (2022) sai korkeat katsojaluvut, joten kolmannen osan suunnittelu lähti pian liikkeelle. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2025 ja nyt Enola Holmes 3 on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse pidin ensimmäistä elokuvaa kelpo mysteerinä, mutta jatko-osa oli mielestäni jo hieman keskinkertainen. Odotukseni kolmososaa eivät olleet korkeat, mutta katsoin Enola Holmes 3:n silti heti sen julkaisupäivänä.

Enola Holmes on menossa naimisiin lordi Tewkesburyn kanssa Maltalla. Hääjuhlat katkeavat kuitenkin lyhyeen, kun Enolan isoveli Sherlock ja lordi Tewkesburyn äiti siepataan.

Millie Bobby Brown nähdään jo kolmatta kertaa salapoliisi Enola Holmesina, mestarietsivä Sherlock Holmesin (Henry Cavill, jota ei näytä kiinnostavan juuri yhtään olla mukana tässä leffassa) pikkusiskona. Enola on nyt menossa naimisiin rakastamansa lordi Tewkesburyn (Louis Partridge) kanssa, mistä Sherlock ei innostu, kokiessaan Enolan menettävänsä identiteettinsä häiden myötä. Myöskään Tewkesburyn suku ei ole asiasta mielissään, heidän kokiessa pojan olevan liian hyvä Enolalle. Enola Holmes on periaatteessa hahmona yhä oikein toimiva, hänen pohtiessa, voiko hän yhdistää salapoliisityönsä ja tulevan lady-statuksensa. Brown kuitenkin osoittaa, että hän on vuosien varrella vain heikentynyt näyttelijänä. Hän ylinäyttelee minkä ehtii, eikä asiaa auta Enolalle tyypillinen neljän seinän jatkuva rikkominen, Enolan joko kommentoidessa asioita suoraan katsojalle tai esittäen erilaisia ilmeitä. Partridge jää myös aika puiseksi lordi Tewkesburyna, eikä hänen ja Brownin väliltä löydy juuri kemiaa.

     Elokuvassa nähdään myös Himesh Patel Sherlockin uskollisena apurina tohtori Watsonina, Helena Bonham Carter Holmesien äitinä Eudoriana, Hattie Morahan Tewkesburyn äitinä, lady Tewkesburynä ja käväiseepä Susan Wokoman esittämä Edithkin pikaisesti mukana. Patel on elokuvan vakuuttavin näyttelijä, kun yleensä mainio Carter on käynyt selvästi vain kääräisemässä helpot rahat vasemmalla kädellä hutaistulla roolityöllään.

Enola Holmes -elokuvasarjan taso jatkaa laskuaan. Ensimmäinen elokuva oli vielä toimiva mysteeri, mutta jo kakkososa oli keskinkertainen raina ja nyt Enola Holmes 3 on aika heikko ja jopa pitkäveteinen tapaus. Asiaa eivät toki auta ontuvat näyttelijäsuoritukset, mutta isoin ongelma piilee Jack Thornen latteassa käsikirjoituksessa ja Philip Barantinin väsyneessä ohjauksessa. Olin suorastaan pyöristynyt Thorne-Barantini -kaksikon kädenjäljestä, kun ottaa huomioon, että viime vuoden - ei, vaan jopa koko kuluneen vuosikymmenen - paras sarja Adolescence (2025) oli myös heidän aikaansaannoksensa.

Tämänkertainen mysteeri, Sherlock Holmesin katoaminen ja hänen tutkimustensa jatkaminen, ei jaksa millään napata mukaansa. Siihen liittyy oivallisia aihioita Maltan ikävästä kohtelusta Ison-Britannian vallan alla, mutta tämäkin vähä hoidetaan kiusallisen sinisilmäisesti, sellaisella syyttävää sormea heristelevällä "soo-soo!" -asenteella. Pääasiassa leffa koostuu puolivillaisista toiminnallisista osuuksista, joiden stunt-työskentely saa ajoittain irvistämään myötähäpeästä, sekä kömpelöstä komediasta. Todellinen kompastuskivi on tämänkertainen pahis, joka ei vakuuta sitten yhtään. Elokuvan päätyttyä aloin toivoa, että Enola Holmes jäisi trilogiaksi.

Teknisestikin Enola Holmes 3 on ailahteleva. Siitä löytyy kelvollista kameratyöskentelyä, mutta töksähtelevää leikkausta. Yhdessä kohtaa Enola on kuristusotteessa, köysi kaulansa ympärillä, mutta seuraavassa kuvassa hän onkin jo saanut köyden irti ja käyttää sitä vastustajaansa. Lavasteet ovat näyttävät, mutta puvustus ja maskeeraus jättävät ajoittain toivomisen varaa. Brown ei selvästi ole halunnut luopua viimeisen päälle työstetyistä rakennekynsistään - ei, vaikka ne eivät istu leffan tapahtuma-aikaan tai edes hänen hahmoonsa. Tietokonetehosteet, etenkin tulipalo, näyttävät täysin keskeneräisiltä. Äänityöskentely on sentään kelvollista, joskin on suuri sääli, että Daniel Pemberton ei palannut enää säveltäjäksi. Hänen musiikkinsa olivat alusta asti Enola Holmes -elokuvien parasta antia ja valitettavasti Pembertonin korvanneiden Aaron Mayn ja David Ridleyn työt jäävät täysin yhdentekeväksi taustahälinäksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Enola Holmes 3, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2026, Latina Pictures, Legendary Entertainment, Legendary Pictures, PCMA Management and Productions

Agatha Christien Seitsemän kelloa (Agatha Christie's Seven Dials - 2026) - sarja-arvostelu

AGATHA CHRISTIEN SEITSEMÄN KELLOA

AGATHA CHRISTIE'S SEVEN DIALS

Luoja: Chris Chibnall

Näyttelijät: Mia McKenna-Bruce, Martin Freeman, Helena Bonham Carter, Edward Bluemel, Hughie O'Donnell, Nabhaan Rizwan, Nyasha Hatendi, Alex Macqueen, Corey Mylchreest, Dorothy Atkinson, Mark Lewis Jones, Tim Preston, Ella-Rae Smith, Guy Siner, Ella Bruccoleri ja Iain Glen

Genre: mysteeri, jännitys

Jaksomäärä: 3

Jakson kesto: 52 minuuttia - 56 minuuttia - Yhteiskesto: noin 2 tuntia 41 minuuttia

Ikäraja: 13

Agatha Christie's Seven Dials, eli suomalaisittain Agatha Christien Seitsemän kelloa perustuu Agatha Christien kirjaan Seitsemän kellon salaisuus (The Seven Dials Mystery) vuodelta 1929. Huhtikuussa 2024 Netflix ilmoitti kääntävänsä kirjan televisiosarjan muotoon. Kuvaukset käynnistyivät samaisena kesänä ja nyt Agatha Christien Seitsemän kelloa on julkaistu Netflixissä. Itselleni tämä Christien teos ei ollut entuudestaan tuttu, mutta olin erittäin kiinnostunut näkemään hänen teokseensa perustuvan murhamysteerin, jossa eivät esiintyisi neiti Marple ja Hercule Poirot. Ryhdyinkin katsomaan Agatha Christien Seitsemää kelloa heti sarjan julkaisupäivänä.

Vuonna 1925 lady Caterhamin luona järjestettyjen juhlien jälkeisenä aamuna eräs vieraista löydetään murhattuna. Ladyn tytär Eileen ryhtyy tutkimaan murhaa ja päätyy salaperäisen Seitsemän kelloa -ryhmän jäljille.

Agatha Christien Seitsemässä kellossa ei tosiaan nähdä kirjailijan tunnetuimpia murhatutkijoita, Hercule Poirotia tai neiti Marplea, vaan huomattavasti vähemmälle huomiolle jäänyt lady Eileen Brent, kavereille ihan vain "Nyytti", jota näyttelee Mia McKenna-Bruce. Nyytti on näppärä ja kekseliäs nuori nainen, joka ryhtyy tutkimaan mysteeristä kuolemaa äitinsä, lady Caterhamin (Helena Bonham Carter) järjestämien juhlien jälkeisenä aamuna. Hahmo on oivallinen ja McKenna-Bruce on hyvä valinta rooliin. Carter puolestaan istuu toki täydellisesti arvokkaan äidin osaan.

     Sarjassa nähdään myös Guy Siner Caterhamien hovimestarina Tredwellinä, Corey Mylchreest Nyytin ihastuksenkohteena Gerry Wadena ja Ella-Rae Smith tämän siskona Lorrainena, Hughie O'Donnell, Nabhaan Rizwan ja Edward Bluemel Nyytin ystävinä Billinä, Ronnynä ja Jimmynä, Mark Lewis Jones ja Dorothy Atkinson arvokkaana Cooten pariskuntana, Alex Macqueen ulkoministeriön kansliapäällikkö George Lomaxina, Nyasha Hatendi tohtori Matipina ja Martin Freeman tarkastaja Battlena, jotka joutuvat tietty itse kukin epäillyiksi, sekä takaumissa Iain Glen Nyytin isänä, lordi Caterhamina, joka murhattiin viisi vuotta aiemmin. Näyttelijät ovat muuten hyvässä vedossa, mutta mielestäni yleensä mainio Freeman ei oikein istunut rooliinsa jonkinlaiseksi köyhän miehen Hercule Poirotiksi.

Agatha Christien Seitsemän kelloa jäi mielestäni harmillisen keskinkertaiseksi murhatutkimustarinaksi, joka ei oikein missään kohtaa pääse vauhtiin ja joka loppuu oudon lyhyeen. Vain kolmesta jaksosta koostuva minisarja on toisaalta mukavan napakka, jotta sen voi katsoa vaikka yhdessä illassa, mutta samalla koko homma tuntuu jäävän oudon raakileeksi. Lukemani perusteella sarja mukailee pääasiassa hyvin lähdemateriaaliaan, joten kenties kyse on yksinkertaisesti adaptaatiosta yhdestä Christien heikommasta teoksesta.

On ihan kiinnostavaa seurata murhatutkimuksen etenemistä, etenkin kun Nyytti on tosiaan toimiva hahmo. Hän on esiintynyt muissakin Christien kirjoissa, joten toivon hänen pääsevän myöhemmin paremmin oikeuksiinsa toisessa murhamysteeritarinassa. Kolmanteen ja samalla viimeiseen jaksoon ja sen myötä erinäisiin paljastuksiin päästäessä kertomuksen yhdentekevyys käy kuitenkin valitettavan selväksi. Sarjasta puuttuu se tietty terävyys ja jännite, mitä Christien tarinoihin yleensä kuuluu. Agatha Christien Seitsemän kelloa toimii tarpeeksi hyvin, jotta sen katsoo kerran läpi, mutta tämän tapauksen unohtaa todennäköisesti varsin nopeasti.

Sarjan ohjauksesta vastaa Chris Sweeney, joka pitää tunnelmaa kelvollisesti yllä. Käsikirjoittajana taas toimii Chris Chibnall, jonka teksti on sellaista pikkunäppärää, muttei kuitenkaan erityisen ovelaa tai napakkaa. Teknisesti Agatha Christien Seitsemän kelloa on kuitenkin onnistunut. Sarja on taitavasti kuvattu ja mukana on joitain kekseliäitä kuvakulmia ja -sommitteluja. Lavasteet ovat hienot ja puvustus tyylikästä. Äänimaisema on osaavasti laadittu Anne Nikitinin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.1.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.impawards.com

Agatha Christie's Seven Dials, Iso-Britannia, 2026, Agatha Christie Productions, Imaginary Friends, Netflix Studios, Orchid Pictures

Arvostelu: Corpse Bride (2005)

CORPSE BRIDE

Ohjaus: Tim Burton ja Mike Johnson

Pääosissa: Johnny Depp, Helena Bonham Carter, Emily Watson, Tracey Ullman, Paul Whitehouse, Joanna Lumley, Albert Finney, Richard E. Grant, Christopher Lee, Enn Reitel, Jane Horrocks, Deep Roy ja Michael Gough

Genre: animaatio, romantiikka, kauhu

Kesto: 1 tunti 17 minuuttia

Ikäraja: 7

"With this hand, I will lift your sorrows.

Your cup will never be empty, for I will be your wine.

With this candle, I will light your way in darkness.

With this ring, I ask you to be mine."

Corpse Bride on Tim Burtonin ja Mike Johnsonin ohjaama stop motion -animaatioelokuva. Työstäessään Painajaista ennen joulua (The Nightmare Before Christmas - 1993), animaattori Joe Ranft esitteli Burtonille juutalaisen kansantarun, The Fingerin 1600-luvulta, mistä Burton innostui. Sen pohjalta Burton ryhtyi kynäilemään omaa tarinaansa Carlos Grangelin kanssa. Elokuva pyöri suunnitteluvaiheessa useamman vuoden, kunnes vuonna 2003 Burton päätti pistää tuotannon tosissaan rullaamaan. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja työläs animointiprosessi käynnistyi. Koska Burton teki samaan aikaan Jali ja suklaatehdasta (Charlie and the Chocolate Factory - 2005), hän pyysi Mike Johnsonin apuun valvomaan animaation valmistumista. Lopulta Corpse Bride sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 7. syyskuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai parhaan animaatioelokuvan Oscar-ehdokkuuden. Itse näin Corpse Briden jo lapsena ja pidin siitä paljon. Olen katsonut leffan pari kertaa uudestaan, mutta viime katselusta on jo vuosia. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

1800-luvulla nuori Victor on menossa naimisiin ja harjoitellessaan metsässä vihkivalaansa, hän herättää vahingossa henkiin ruumiin, joka luulee Victorin kosineen häntä.

Elokuvan pääroolissa Victor Van Dortina kuullaan Johnny Depp, joka nauhoitti repliikkejään elokuvaa varten Jali ja suklaatehtaan kuvausten lomassa. Deppin pehmeä ääni sopii hyvin ujolle miehenalulle, jonka on tarkoitus mennä naimisiin arvokkaan Everglotin perheen tyttären Victorian (Emily Watson) kanssa. Kun hermostunut Victor harjoittelee vihkivalaansa metsässä keskellä yötä, hän asettaa sormuksen johonkin, mitä luulee puunoksaksi, mutta joka paljastuu vuosia sitten kuolleen Emilyn (Helena Bonham Carter) ruumiiksi. Emily luulee Victorin kosineen häntä ja ennen kuin nuori mies tajuaakaan, on hän kihloissa ruumismorsiamen kanssa. Victor on oiva päähenkilö, joka kerää rohkeuttaan leffan varrella, kun hän ajautuu mitä kummallisimpaan skenaarioon. Emily on kuitenkin kiinnostavin hahmo, jonka taustaa availlaan hissuksiin leffan varrella.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Victorin kohteliaat kalakauppiasvanhemmat Nell ja William Van Dort (Tracey Ullman ja Paul Whitehouse), Victorian tympeät vanhemmat Maudeline ja Finis Everglot (Joanna Lumley ja Albert Finney), Victoriaa myöskin havitteleva Barkis Bittern (Richard E. Grant), pastori Galswells (Christopher Lee), kuollut ja viisas Elder Gutknecht (Michael Gough), Emilyn pään sisällä asuva mato (Enn Reitel) ja Emilylle neuvoja antava hämähäkki (Jane Horrocks). Sivuhahmot ovat varsin persoonallisia tyyppejä. Victorian vanhemmat ovat aivan kamalat ihmiset, mutta juuri siksi niin hupaisat tyypit elokuvan hahmoina.

Corpse Bride taitaa jopa olla parasta Tim Burtonia 2000-luvulta. Se on ohjaajalleen ominaiseen tapaan synkkä mutta kaunis ja karmiva mutta herkkä satu, joka yhdistelee arjen harmautta tuonpuoleisen riemukkaaseen väriloistoon, kertoen siinä samalla varsin uniikin tarinan. Elokuvan premissi on aivan mahtava ja sen pohjalta on saatu laadittua aivan mahtava filmi. Heti alkuteksteissä elokuva imaisee mukaansa ja pitää onnistuneesti otteessaan läpi tiiviin kestonsa. Vaikka Corpse Bridella on mittaa vain tunti ja vartti, se saa kerrottua kertomuksensa sulavasti, osaten hidastaa oikeissa hetkissä, jotta hahmot ja heidän elämänsä saisivat enemmän painoarvoa katsojan silmissä. Toki elokuvaa voisi helposti katsoa pidempäänkin ja etenkin mielikuvituksellisessa tuonpuoleisen kuvauksessa viettäisi mielellään enemmän aikaa.

Sen lisäksi, että tarina on vahva, on elokuva myös ilmapiiriltään loistava. Kuten monet muutkin Burtonin leffat, Corpse Bride osaa olla niin todella hauska kuin myös jännittäväkin. Elokuva koettelee rajojaan lastenleffana, että kuinka pitkälle se voi mennä kauhuosastollaan. Ai että, kun minulla onkin ikävä näitä 2000-luvun alussa ilmestyneitä animaatioita, joilla oli pokkaa tarjota kauhua penskoille! Elokuva on myös onnistuneen romanttinen, olematta koskaan mitenkään imelä. Ja kuten Burtonin töihin kuuluu, rakkaus esitetään toki tragedian kautta. Leffan loppupäässä saattaakin herkistyä ihan kyyneliin asti.

Älkääkö luulko, että unohtaisin antaa mojovat kehut myös elokuvan ällistyttävälle audiovisuaalisuudelle. Stop motion -tekniikalla toteutettu nukkeanimaatio on upeaa seurattavaa. Vekkulin näköiset hahmot liikkuvat sulavasti ja pienoismallilavasteet ovat näyttävän yksityiskohtaiset. Mitäpä muuta voisikaan odottaa, kun animaation parissa hääräsi Laika-yhtiö, joka tulisi myöhemmin tunnetuksi omista elokuvistaan, kuten Coraline ja toisesta todellisuudesta (Coraline - 2009) ja ParaNormanista (2012). Erinomaista on myös värien käyttö. Elävien maailma on lähes täysin väritön, melkein mustavalkoinen, kun taas tuonpuoleinen on pullollaan väriloistetta. Onkin hauska idea esittää elävien maailma näin kuolleena ja kuolleiden maailma näin eläväisenä. Eikä pidä tietenkään unohtaa Burtonin luottosäveltäjä Danny Elfmanin kauniin tunnelmallisia musiikkeja. Sekaan ripotellut muutamat musikaalinumerot ovat meneviä, vaikka laulut ovatkin hieman unohdettavat.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Corpse Bride, 2005, Warner Bros., Tim Burton Productions, Laika Entertainment, Patalex Productions

Arvostelu: Jali ja suklaatehdas (Charlie and the Chocolate Factory - 2005)

JALI JA SUKLAATEHDAS

CHARLIE AND THE CHOCOLATE FACTORY

Ohjaus: Tim Burton

Pääosissa: Freddie Highmore, Johnny Depp, David Kelly, Helena Bonham Carter, Noah Taylor, Deep Roy, Julia Winter, James Fox, AnnaSophia Robb, Missi Pyle, Jordan Fry, Adam Godley, Philip Wiegratz, Franziska Troegner, Christopher Lee, Blair Dunlop, Liz Smith, Eileen Essell ja David Morris

Genre: komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 7

Charlie and the Chocolate Factory, eli suomalaisittain Jali ja suklaatehdas perustuu Roald Dahlin samannimiseen lastenkirjaan vuodelta 1964. Kirjan pohjalta oli jo vuonna 1971 tehty elokuva Jali ja suklaatehdas (Willy Wonka & the Chocolate Factory), mutta Dahl itse inhosi sitä. 1990-luvulla Warner Bros. Pictures ja Brillstein-Grey Entertainment yhdistivät voimansa hankkiakseen kirjan elokuvaoikeudet ja tehdäkseen filmatisoinnin, jonka Dahl olisi hyväksynyt. Scott Frank ryhtyi työstämään käsikirjoitusta ja ohjaajaksi pohdittiin muun muassa Ang Leetä ja Terry Gilliamia, kunnes pestin sai hetkellisesti Gary Ross. Ross ja Frank kuitenkin jättivät projektin ja Gwyn Lurie pestattiin uudeksi käsikirjoittajaksi, Rob Minkoffin saadessa ohjaajan hommat. Hekin poistuivat projektista ja Warner Bros. yritti taivutella Tom Shadyacia ohjaamaan elokuvan ja Jim Carreyn tähdittämään sitä, mutta Dahlin perikunta ei suostunut heihin. Vuonna 2003 Tim Burton vahvisti paikkansa elokuvan ohjaajana ja tämä valitsi John Augustin kirjoittamaan uuden käsikirjoituksen. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2004 ja lopulta Jali ja suklaatehdas sai maailmanensi-iltansa 10. heinäkuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva keräsi positiivista palautetta kriitikoilta ja se oli iso menestys. Itse kävin katsomassa Jalin ja suklaatehtaan leffateatterissa, kun se saapui Suomeen ja pidin siitä. Olen katsonut leffan useasti uudelleen, joskin viime katselusta on tainnut vierähtää lähemmäs kymmenen vuotta. Kun huomasin Jalin ja suklaatehtaan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella elokuvan.

Salamyhkäinen suklaatehtailija Villi Vonkka järjestää kilpailun, jossa viisi onnekasta voivat päästä vierailulle hänen hulppeaan suklaatehtaaseensa. Köyhän perheen Jali-pojalla käy elämänsä tuuri, kun hän löytää erään suklaalevyn välistä kultaisen voittokupongin.

Kun Tim Burton valikoitui Jali ja suklaatehtaan ohjaajaksi, elokuvan keulakuvaksi ajautui totta kai Johnny Depp, Burtonin luottonäyttelijä. Depp esittää Villi Vonkkaa, eksentristä suklaatehtailijaa, joka joitain vuosia sitten sulki tehtaansa vakoojien takia, mutta on nyt päättänyt yllättäen tarjota mahdollisuuden viidelle onnekkaalle päästä vierailemaan hänen tehtaassaan. Depp on roolissaan... hmmm... mitenköhän sen nyt sanoisi. Toisaalta Depp istuu hyvin osaansa ja useat hänen ilmeistään ovat onnistuneita. Miehen valitsema puheääni on kuitenkin kummallinen, eikä asiaa auta käsikirjoitukselliset erikoisuudet, repliikeistä lähtien.

     Nimikkohahmo Jalin rooli taas meni Freddie Highmorelle, jonka kanssa Depp oli näytellyt Finding Neverland - tarinan lähteillä -elokuvassa (Finding Neverland - 2004) ja joka oli tehnyt Deppiin niin suuren vaikutuksen, että Depp suostutteli Burtonin valitsemaan Highmoren. Highmore olikin nappivalinta Jaliksi, tulkiten esimerkillisesti hahmonsa hyveellisyyttä, viattomuutta ja sinisilmäisyyttä. Jali tulee rutiköyhästä perheestä, johon kuuluvat muun muassa Jalin vanhemmat (Helena Bonham Carter ja Noah Taylor), Jalia tsemppaava isoisä Justus (David Kelly) ja höpsö isoäiti Elviira (Liz Smith). Jalin haluaa nähdä kokevan onnen ja katsojanakin meinaa liikuttua, kun poika löytää kuin löytääkin suklaalevystään kultaisen pääsylipun Vonkan tehtaalle.

Elokuvassa nähdään lisäksi Philip Wiegratz, Julia Winter, AnnaSophia Robb ja Jordan Fry Aukusti Lihavistona, Marina Hillona, Orvokki Jauhiaisena ja Ari Telkkarina, neljänä muuna onnekkaana lapsena, jotka pääsevät vierailulle Vonkkan tehtaalla, Franziska Troegner Aukustin äitinä, James Fox Marinan isänä, Missi Pyle Orvokin äitinä ja Adam Godley Arin isänä, sekä Christopher Lee Villi Vonkan hammaslääkäri-isänä Vilpurina. Eikä pidä missään nimessä unohtaa Deep Royta, joka esittää yksinään lukuisia Umppa-Lumppia, pienikokoisia miehiä, jotka työskentelevät Vonkan tehtaalla. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan pääasiassa hyvin, jylhä-äänisen Leen uhkuessa karismaa Vonkan suklaata vihaavana isänä.

Monet eivät paljoa piittaa tästä Burtonin Jalista ja suklaatehtaasta, useinmiten sen takia, että heille vuoden 1971 elokuvasovitus on niin lähellä sydäntä. Liekkö kyse siitä, että näin Burtonin version monia vuosia aiemmin, joten se on minulle se tutuin versio Dahlin kirjan pohjalta, vai puhtaasta nostalgiasta, mutta minä kyllä pidän tästä elokuvasta. Ei se ole yhtä hyvä kuin vuoden 1971 elokuva, mutta ei myöskään mikään vaivaannuttava pohjanoteeraus, jota ei olisi pitänyt koskaan tehdä. Deppin roolityö on ailahteleva, mutta silloin kuin Villi Vonkan kanssa onnistutaan, niin sitten myös onnistutaan. Parasta antia hahmossa on hänelle kirjoitettu taustatarina vaikean isäsuhteen kera, joka auttaa ymmärtämään, miksi kummallinen erakko-Vonkka on sellainen kuin hän on.

Tämän lisäksi leffa on muutenkin mainio. Se vetäisee heti mukaansa ja vaikka tarina olisikin tuttu, seikkailu tässä ihmeellisessä suklaatehtaassa täynnä ties minkälaisia huoneita, on viihdyttävää seurattavaa. Kun kehuin Deppin ilmeitä, meinasin erityisesti sitä, kuinka Vonkka salakavalasti pistää voittajalapset koetukselle ja katsoo, kuinka nämä setvivät tiensä erilaisista pulmista. Tehtaassa Vonkka vie aika lailla kaiken huomion, mutta ei pidä unohtaa Jaliin keskittyvää alku- ja loppupäätä, joista löytyy runsaasti ihastuttavaa sydäntä ja lämpöä. Jalin arvomaailmat ovat niin erilaiset kuin leffan muiden ylimielisten ja töykeiden kakaroiden, ettei katsojana voi muuta kuin tsempata poikaa onnistumaan. Elokuvasta leviää hyvä fiilis ja se sopii täydellisesti katseltavaksi etenkin talviaikaan, lämpimän peiton, villasukkien ja kaakaomukin kera. Eikä tietenkään pidä unohtaa sitä suklaata. Tähän elokuvailtaan kannattaa varata suklaalevy jos toinenkin.

Tim Burtonin rakentama tunnelma on niin satumainen ja hurmaava kuin leikkisä ja ohjaajalle ominaisesti myös hieman vinksahtanutkin. Burtonilta löytyy myös jälleen silmää visuaaliselle tyylittelylle, lähtien elokuvan värimaailmasta. Muu maailma esitetään ankeana ja harmaana, kun taas Vonkan tehdas on täynnä väriloistoa, lisäten paikan taianomaisuutta. Elokuvan lavasteet ovat upeat. Vonkan tehdas vie toki lähes kaiken huomion, mutta haluan myös huomioida Jalin perheen talon, joka on niin vinksallaan joka suuntaan ja täynnä reikiä lahoissa puissaan, etten tiedä, millä tahdonvoimalla se edes pysyy pystyssä. Puvustus on pääasiassa oivaa, joskin Vonkan yleisilme on hiukan kyseenalainen. Tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä aikoja sitten ja digitaalisuudet ja taustakankaan käytöt paistavat läpi monessa kohtauksessa. Äänimaailma on kuitenkin hyvin rakennettu ja Burtonin luottosäveltäjä Danny Elfmanin työstämät musiikit tunnelmoivat mahtavasti (ja paikoitellen jopa vähän karmivasti) taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Charlie and the Chocolate Factory, 2005, Warner Bros., Village Roadshow Pictures, The Zanuck Company, Plan B Entertainment, Theobald Film Productions, Craig Miller Productions, Tim Burton Productions

Arvostelu: Cinderella - Tuhkimon tarina (Cinderella - 2015)

CINDERELLA - TUHKIMON TARINA

CINDERELLA

Ohjaus: Kenneth Branagh

Pääosissa: Lily James, Cate Blanchett, Richard Madden, Sophie McShera, Holliday Grainger, Helena Bonham Carter, Derek Jacobi, Nonso Anozie, Stellan Skarsgård, Jana Pérez, Ben Chaplin ja Hayley Atwell

Genre: romantiikka, fantasia

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 7

Cinderella - Tuhkimon tarina on näytelty uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn animaatioelokuvasta Tuhkimo (Cinderella - 1950), joka puolestaan perustuu ranskalaisen Charles Perraultin muunnelmaan Tuhkimo-kansantarusta. Tim Burtonin ohjaaman Liisa Ihmemaassa -uudelleenfilmatisoinnin (Alice in Wonderland - 2010) oltua taloudellinen jättihitti, Disney alkoi tehtailla lisää näyteltyjä versioita animaatioklassikoistaan. Aline Brosh McKenna työsti ensimmäisen käsikirjoituksen, mutta Disney koki sen ottavan liikaa vapauksia lähdemateriaalista ja Chris Weitz palkattiin muuttamaan tekstiä lähemmäs alkuperäisleffaa. Alun perin ohjaajana oli tarkoitus toimia Mark Romanek, mutta hänetkin vaihdettiin lopulta Kenneth Branaghiin. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2013 ja Cinderella - Tuhkimon tarina sai maailmanensi-iltansa Berliinin elokuvajuhlilla 13. helmikuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai positiivisen vastaanoton kriitikoilta, sekä parhaan puvustuksen Oscar-ehdokkuuden. Itse katsoin elokuvan vasta, kun se saapui vuokralle ja pidin sitä ihan menevänä versiona tutusta sadusta. Kun huomasin Cinderella - Tuhkimon tarinan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan uudestaan ja samalla arvostella sen.

Kun Ellan äiti kuolee, hänen isänsä ottaa itselleen uuden vaimon. Mutta kun Ellan isäkin kuolee, Ellalle paljastuu, millaisia ihmishirviöitä hänen uusi äitipuolensa ja tämän tyttäret ovat. Paikallisen prinssin etsiessä itselleen vaimoa, Ella näkee tilaisuutensa tulleen uuteen elämään.

Pääroolissa Ellana - tai kuten hänen uudet siskonsa alkavat kutsua häntä, Tuhkimona - nähdään Lily James, joka oli tuohon aikaan varsin tuntematon nimi; tuttu lähinnä Downton Abbey -sarjan (2010-2015) sivuroolista. Tuhkimon näytteleminen nosti Jamesin tietty kuuluisuuteen, eikä onneksi vain ikonisen roolihahmon takia. Vaikka James kokeekin ajoittain pieniä vaikeuksia olla luonnollinen kameran edessä, hän suoriutuu roolistaan pääasiassa mallikkaasti, tulkiten hyvin hahmonsa kiltteyttä ja ihmetystä erilaisista taianomaisista ja hulppeista jutuista, joita hänen eteensä tulee elokuvan edetessä.

     Elokuvassa nähdään myös Ben Chaplin ja Hayley Atwell Ellan vanhempina, jotka menehtyvät molemmat sairauteen, jättäen Ellan yksin uuden perheensä, Cate Blanchettin näyttelemän katalan äitipuolen ja tämän tytärten, Drisellan (myöskin Downton Abbeyssa näytellyt Sophie McShera) ja Anastasian (Holliday Grainger) kanssa, Derek Jacobi valtakunnan kuninkaana ja Richard Madden prinssi Kitinä, Nanzo Anosie prinssille uskollisena kapteenina, Stellan Skarsgård juonittelevana suurherttuana, sekä Helena Bonham Carter kertojaäänenäkin toimivana hyvänä haltijakummina. Yleensä mahtava Carter jää oudosti elokuvan heikoimmaksi suorittajaksi, eikä hän istu lähes lainkaan osaansa. Sen sijaan Blanchett tarjoaa elokuvan parhaan suorituksen onnistuneen inhottavana äitipuolena, joka herättää katsojassa suurta vihaa läpi leffan. Game of Thronesista (2011-2019) tuttu Madden on kelpo valinta prinssiksi, joka saa hahmona huomattavasti enemmän lihaa luidensa ympärille kuin Tuhkimo-animaatiossa, jossa prinssi jäi täysin tylsäksi ja persoonattomaksi patsastelijaksi.

Joskus elokuvat näyttäytyvät paremmassa valossa vuosien jälkeen, kun elokuvaa seuranneet ja samaan pyrkineet ovatkin olleet heikompia kuin edeltäjänsä. Kun Cinderella - Tuhkimon tarina ilmestyi, pidin sitä aika keskinkertaisena versiona vanhan animaation pohjalta, mutta tuolloin rahanahne Disney ei ollut vielä tehnyt lähes joka toisesta piirretystään näyteltyä versiota. Nyt toinen toistaan heikompien ja sieluttomampien esitysten, kuten Dumbon (2019), Leijonakuninkaan (The Lion King - 2019), Mulanin (2020), Pinocchion (2022), Peter Pan ja Leenan (Peter Pan & Wendy - 2023) ja Pienen merenneidon (The Little Mermaid - 2023) jälkeen tämä Cinderella - Tuhkimon tarina osoittautuikin uudelleenkatselulla varsin toimivaksi päivitykseksi alkuperäisestä klassikosta.

Täyden kopion sijaan elokuvassa on haluttu laajentaa juttuja ja syventyä tiettyihin asioihin enemmän. Jotkut muutokset vahvistavat tarinaa, toiset taas venyttävät leffaa turhan pitkäksi. Siinä, missä alkuperäinen animaatio lähti suoraan liikkeelle siitä, kun Tuhkimon vanhemmat ovat menehtyneet ja hän jää uuden sijaisperheensä piinattavaksi, tässä versiossa käytetään enemmän aikaa Tuhkimon lapsuudessa ja vanhempien seurassa. Ja kuten jo sanoin, prinssille on haluttu enemmän syvyyttä ja samalla myös prinssin ja Tuhkimon välille on haluttu nykyaikaisesti rakentaa muutakin kuin pelkkää pinnallista rakastumista yhden tanssin aikana. Muutenkin elokuvan teemat pinnallisuuden välttämisestä ja toisen hyväksymisestä sellaisena kuin tämä on, olivat hänen taustansa mitä ikinä ovatkaan, ovat mainioita.

Rakenteeltaan ja tunnelmaltaan elokuva ontuu kuitenkin hieman ja valitettavasti etenkin hyvän haltijakummin kohtaus tuntuu kuin ihan eri leffasta repäistyltä yhtäkkisen letkeän luonteensa takia. Kohtauksessa jää hiertämään myös se, ettei sen aikana kuulla alkuperäisestä Tuhkimosta tuttua, leffan parasta laulua, eli Bibbidi-Bobbidi-Boota. Yleisesti on myös sääli, että animaatiosta tutut eläinhahmot jäävät tässä täysin statisteiksi ja esimerkiksi hiiret Huli ja Vili ovat mukana lähinnä muodon vuoksi. Elokuvan taianomaisuudessa luotetaan liikaa oman aikansa, nyt jo yllättävän paljon vanhentuneiden tietokonetehosteiden tuottamaan lumoon, ehdan maagisen ilmapiirin sijaan. Vikoineenkin Cinderella - Tuhkimon tarina onnistuu paikka paikoin mahdottomassa, eli ylittämään piirrosklassikon, mutta kokonaisuutena se jää silti lähinnä kelvolliseksi satuleffaksi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa paremmin näyttelijänä tuttu Kenneth Branagh, joka ei ole koskaan pahemmin vakuuttanut minua kameran takana. Cinderella - Tuhkimon tarinan parissa Branaghin työ on pääasiassa ihan hyvää ja hän suoriutuu etenkin suuresta juhlakohtauksesta parhaiten. Chris Weitzin käsikirjoitus rikastuttaa onnistuneesti tuttua tarinaa ja tekee siitä astetta nykypäiväisemmän, menemättä kuitenkaan liian moderniksi. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on suurimmaksi osaksi oivallinen, joskin digiefektit ovat tosiaan nähneet parhaat päivänsä. Kameratyöskentely on mallikasta, lavasteet ovat hulppeat ja puvut toinen toistaan upeampia. Eipä ihme, että elokuva nappasi puvustuksesta Oscar-ehdokkuuden. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Patrick Doylen säveltämät musiikit tunnelmoivat nätisti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Cinderella, 2015, Walt Disney Pictures, Allison Shearmur Productions, Beagle Pug Films, Genre Films

Arvostelu: Wallace & Gromit: Kanin kirous (Wallace & Gromit: The Curse of the Were-Rabbit - 2005)

WALLACE & GROMIT: KANIN KIROUS

WALLACE & GROMIT: THE CURSE OF THE WERE-RABBIT

Ohjaus: Nick Park ja Steve Box

Pääosissa: Peter Sallis, Helena Bonham Carter, Ralph Fiennes, Peter Kay, Nicholas Smith, Dicken Ashworth, Liz Smith, Edward Kelsey ja Ben Whitehead

Genre: animaatio, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 25 minuuttia

Ikäraja: 7

Wallace & Gromit: The Curse of the Were-Rabbit, eli suomalaisittain Wallace & Gromit: Kanin kirous on Aardman- ja DreamWorks-yhtiöiden yhteistyönä tehty animaatioelokuva. Wallace ja Gromit-koira olivat tehneet ensiesiintymisensä lyhytelokuvassa Suurenmoinen huviretki (A Grand Day Out) vuonna 1989, minkä jälkeen heistä oli tehty pari muutakin lyhäriä, kunnes he saivat oman kymmenen jakson mittaisen televisiosarjansa Wallace and Gromit's Cracking Contraptions vuonna 2002. Vuonna 2000, Aardmanin julkaistua ensimmäisen täyspitkän elokuvansa, Kananlennon (Chicken Run - 2000), yhtiö ilmoitti työstävänsä koko illan leffaa Wallacesta ja Gromitista. Alun perin "Wallace & Gromit: The Great Vegetable Plot" -nimellä kulkeneen projektin työläs animointiprosessi käynnistyi vuonna 2003 ja lopulta vajaan vuoden viivästymisen jälkeen Wallace & Gromit: Kanin kirous sai ensi-iltansa syyskuussa 2005. Elokuva oli suuri menestys, joka keräsi ylistystä kriitikoilta. Elokuva voitti parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnon ja parhaan brittielokuvan BAFTA-palkinnon, minkä lisäksi se sai jopa kolmetoista Annie-ehdokkuutta, joista se voitti muun muassa parhaan animaatioelokuvan, ohjauksen, ääninäyttelyn, hahmoanimoinnin, lavastuksen ja musiikin palkinnot. Itse kävin katsomassa Wallace & Gromit: Kanin kirouksen isäni kanssa, kun se saapui Suomen elokuvateattereihin. Vaikka lapsena jopa hieman pelkäsin leffaa, pidin siitä ja olen katsonut sen pari kertaa uudestaan - viime kerrasta on tosin vierähtänyt jo vuosia. Nyt kun on ilmestymässä uusi Wallace & Gromit -elokuva, Kosto kynittävänä (Wallace & Gromit: Vengeance Most Fowl - 2024), päätin sitä odotellessa katsoa ja arvostella Kanin kirouksen.

Wallace ja hänen koiransa Gromit työskentelevät humaaneina tuholaistorjujina, jotka estävät kaneja syömästä kaupunkilaisten kilpailuvihanneksia, kun he saavat vastaansa puutarhoissa tuhoa aiheuttavan jättiläiskanin.

Elokuvan keskiössä ovat tietty nimenmukaisesti Wallace-mies (äänenä Peter Sallis) ja tämän uskollinen koira Gromit, jotka on vuosien varrella nähty monenlaisissa kommelluksissa. Kanin kirouksessa kaksikko työskentelee AntiPesto-firmassa humaaneina tuholaistorjujina. He siis käyvät nappaamassa puutarhoja piinaavat kanit vekkuleilla keksinnöillään ja vievät jänöjussit sitten kotiinsa, missä nämä saavat mussuttaa sydämensä kyllyydestä porkkanaa. Wallace ja Gromit ovat aivan mahtava duo, sen leffakin näyttää. He ovat myös varsin vekkuli kaksikko siinä mielessä, että toisin kuin yleensä, Gromit-koira esitetään fiksumpana tapauksena, joka hoitaa kaikki työt kotona ja joka joutuu usein katsomaan hieman hönömmän Wallacen perään. Gromit onkin yleensä kaksikon seikkailujen todellinen sankari, mutta kunnia menee yleensä tavalla tai toisella Wallacelle. Wallacen ja Gromitin tämänkertaiseen kertomukseen hyppää ilomielin mukaan.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa suuressa kartanossa asuva lady Hortensia Tottington (Helena Bonham Carter), jonka pihasta on muodostunut pupujen suosikkimenomesta ja joka on Wallacen ihastuksenkohde, liipaisinherkillä sormilla varustettu lordi Victor Quartermaine (Ralph Fiennes) häijyn koiransa Philipin kanssa, joka on myös kiinnostunut Hortensiasta, sekä kaupungin muut asukkaat, kuten konstaapeli Mackintosh (Peter Kay), pastori Hedges (Nicholas Smith), sekä puutarhallaan ylpeilevä pariskunta herra ja rouva Turve (Dicken Ashworth ja Liz Smith). Sivuhahmotkin toimivat mainiosti ja Quartermaine on vähän väliä tunkemassa kapuloita rattaisiin jo muutenkin haastavaan tuholaistorjuntaprosessiin.

En yhtään ihmettele, että lapsena tutisin elokuvateatterissa pelosta, Wallace & Gromit: Kanin kirousta katsoessani. Jopa aikuisena katsottuna se onnistuu olemaan oivallisen jännittävä ja kyseessä onkin aivan mahtava valinta koko perheen yhteiseen elokuvailtaan halloweenina, kun tekee mieli katsoa jotain karmivampaa, mutta mihinkään kunnon kauhuelokuviin asti ei voi vielä mennä. Kyseessä on muutenkin mahtava leffa, jossa toimii todella hyvin oikeastaan kaikki. Elokuvan tarina nappaa hyvin mukaansa ja tiukka, vain hieman alle puolentoista tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa. Leffa ei kuitenkaan kiirehdi, vaan kertoo kaiken sulavasti, imaisten katsojan yhä vain tehokkaammin menoon mukaan.

Elokuvasta huomaa, ettei se ole mitään tavanomaista jenkkihömppää lapsille, vaan brittiläinen Aardman-yhtiö on uskaltanut haastaa perheen pieniä katsojia. Heti ensiminuuteiltaan lähtien Wallace & Gromit: Kanin kirous koettelee rajojaan siinä, kuinka jännittäväksi se kehtaa äityä. Tekijät ovat ottaneet paljon kauhuvivahteita mukaan ja lainailleet useista klassisista hirviöleffoista. Jännitettä on toki helpottamassa aimo annos huumoria. Leffan aikana saa nauraa makeasti kerta toisensa perään, oli kyse sitten hupaisasta toilailusta, kekseliäistä yksityiskohdista taustalla tai ovelasta sanailusta, joka hivelee lähinnä aikuiskatsojan nauruhermoja. Komedia ja kauhu kulkevat erinomaisesti käsi kädessä ja vaikkei huushollista löytyisikään jälkikasvuja, elokuvan katsoo aikuisiällä täysin sujuvasti yksinäänkin mitä mainioimpana kauhukomediana. Seasta löytyy myös ehtaa seikkailun tuntua, ripaus hempeää romantiikkaa, sekä suuri sydän, joka sykkii alusta loppuun.

Mojovat kehut ansaitsee myös elokuvan lahjakas animaattoriryhmä, joka on herättänyt ohjaajinakin toimineen kaksikon, Wallacen ja Gromitin luoneen Nick Parkin ja Steve Boxin, sekä Mark Burtonin ja Bob Bakerin loistavan käsikirjoituksen henkiin. Aardmanin tuttuun tapaan Wallace & Gromit: Kanin kirous tehtiin stop motion -animaationa, savimaisilla plastoliininukeilla, jotka asetetaan paikoilleen upeisiin miniatyyrilavasteisiin, otetaan kuva, liikutetaan nukkeja hieman, otetaan taas kuva ja jatketaan samaa rataa siihen asti, kunnes 24 kuvaa muodostaa yhden sekunnin ja lopulta sekunnit vajaan puolentoista tunnin keston. Työ on niin hidasta, että animaattorit saivat joka päivä aikaiseksi vain muutaman sekunnin! Kärsivällinen duuni on johtanut fantastiselta näyttävään leffaan, joka ehdottomasti ansaitsi palkintonsa. Hahmot ja muut liikkuvat sulavasti, taustat ovat pullollaan yksityiskohtia ja värien, valojen ja varjojen käyttö on tyylikästä. Pidän siitä, että etenkin Blu-rayn tarkka kuvanlaatu näyttää hahmojen savinaamoihin jääneet sormenjäljet, jotka muistuttavat kovasta työstä. Vahvaa visuaalista ilmettä on ollut tukemassa vahva äänimaailma. Julian Nottin säveltämät musiikit ovat mahtavat ja lyhytelokuvistakin tuttu tunnusmelodia jää takuulla soimaan päässä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wallace & Gromit: The Curse of the Were-Rabbit, 2005, DreamWorks Animation, Aardman Animations

Arvostelu: One Life (2023)

ONE LIFE

Ohjaus: James Hawes

Pääosissa: Anthony Hopkins, Johnny Flynn, Helena Bonham Carter, Lena Olin, Romola Garai, Alex Sharp, Juliana Moska, Ziggy Heath, Samantha Spiro, Michael Gould ja Jonathan Pryce

Genre: draama, historia

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 12

One Life perustuu Barbara Wintonin kirjaan If It's Not Impossible ... The Life of Sir Nicholas Winton vuodelta 2014, joka puolestaan perustuu tositapahtumiin Wintonin isän elämästä ja teoista toisessa maailmansodassa. Vuonna 2020 ilmoitettiin, että Nicholas Wintonista oli tekeillä elokuva. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2022 ja One Life sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla vuotta myöhemmin. Nyt elokuva saapuu myös Suomen teattereihin ja olin erittäin kiinnostunut sen näkemisestä. Kävin katsomassa One Lifen sen ennakkonäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1938 Nicholas Winton päättää auttaa Tšekkoslovakian lapsia pakenemaan Isoon-Britanniaan natsien hirmuvallan alta.

Anthony Hopkins ja Johnny Flynn näyttelevät elokuvan päähenkilöä, Nicholas Wintonia. Flynn esittää miestä nuorempana, kun tämä vuonna 1938 ryhtyy auttamaan Tšekkoslovakian pakolaislapsia, Hopkinsin näytellessä häntä iäkkäämpänä vuonna 1987, kun Nicholas muistelee rooliaan toisessa maailmansodassa. Niin Flynn kuin Hopkins suoriutuvat rooleistaan ansiokkaasti. Flynn tulkitsee taitavasti hahmonsa muovautumista, kun lasten auttamisesta muodostuu hänelle pakkomielle ja Hopkins on aina yhtä erinomainen. Flynn saa muuten loistaa läpi leffan, mutta Hopkins tekee kuitenkin suurimman vaikutuksen elokuvan loppupäässä, kun vanhojen muistelu johtaa suuriin tunteenpurkauksiin.

     Elokuvassa nähdään myös Lena Olin iäkkään Nicholaksen vaimona Gretenä ja Jonathan Pryce Nicholaksen ystävänä Martinina, sekä takaumissa vuonna 1938 Helena Bonham Carter Nicholaksen äitinä Babina, sekä Romola Garai, Alex Sharp ja Juliana Moska Nicholasia pakolaisten pelastusoperaatiossa auttavina Doreenina, Trevorina ja Hanana. Sivunäyttelijät hoitavat myös työnsä mallikkaasti. Vähemmän yllättäen sivuosista parhaan roolisuorituksen tarjoaa Bonham Carter, joka istuu täydellisesti napakaksi ja sanavalmiiksi äidiksi, joka hetken empimisen jälkeen päättää tehdä kotipuolella kaikkensa auttaakseen poikansa sankarityössä.

Kiinnostuin One Lifesta heti, kun sain sen trailerin kautta selville, mistä elokuvassa on kyse. Juonikuvauksesta tulee herkästi mieleen Schindlerin lista (Schindler's List - 1993), joka kertoo myös natsien kynsistä ihmisiä pelastaneen miehen operaatiosta ja halusin nähdä toisen vastaavan urotekotarinan. Ei One Life ole samanlainen täydellinen mestariteos kuin Schindlerin lista, mutta kyseessä on silti erittäin onnistunut historiallinen draamaelokuva, joka takuulla saa herkistymään loppupäässä. Tunteikkaimmassa kohtauksessa itsekin pidättelin itkua ja kuuntelin, kun ympärilläni näytöksen muut katsojat niiskuttelivat vuorotellen kovaäänisesti.

On todella mielenkiintoista ryhtyä seuraamaan Nicholaksen yritystä saada pelastettua lapsia Tšekkoslovakiasta ennen kuin natsit ottavat maan tosissaan haltuunsa. Toinen maailmansota ei ole tässä kohtaa vielä varsinaisesti alkanut, mutta hakaristiliput on ripustettu jo Itävallassa esille ja Tšekkoslovakia on luvassa seuraavana. Uhkaava ilmapiiri on voimakkaasti läsnä. Jännite kasvaa kaiken aikaa, kun jokainen yritys siirtää lapsia maasta toiseen muuttuu haastavammaksi urakaksi kuin edellinen. Vajaan parin tunnin kesto tuntuu yllättävän nopealta, mutta silti elokuva pääsee etenemään rauhassa omalla painollaan. Välillä aikahypyt 1980-luvulle ja muistelevan Nicholaksen pariin tuntuvat rikkovan kerronnan soljuvuutta, mutta tämä puoli palkitsee lopussa, kun mies alkaa vihdoin saada kunniaa urotyöstään.

One Lifen ohjauksesta vastaa James Hawes, joka on aiemmin työskennellyt televisiosarjojen, kuten Doctor Whon (1963-), Merlinin (2008-2012), Penny Dreadfulin (2014-2016) ja Black Mirrorin (2011-) parissa, mutta joka tekee tässä elokuvadebyyttinsä. Hawes tekee väkevää työtä, pitää kahdella aikajanalla kulkevaa kertomusta hallitusti kasassa ja rakentaa tehokkaasti tunnelmaa. Nicholas Wintonin tyttären kirjan pohjalta laadittu käsikirjoitus on myös vahva. Elokuva on kuvattukin taitavasti. Lavastajat, puvustajat ja maskeeraajat onnistuvat erityisesti vuoden 1938 kohtausten parissa. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Volker Bertelmannin säveltämät musiikit maalailevat taustalla kauniisti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

One Life, 2023, MBK Productions, See-Saw Films, BBC Film

Arvostelu: Big Fish (2003)

BIG FISH

Ohjaus: Tim Burton

Pääosissa: Ewan McGregor, Albert Finney, Billy Crudup, Jessica Lange, Helena Bonham Carter, Alison Lohman, Marion Cotillard, Matthew McGrory, Robert Guillaume, Missi Pyle, Steve Buscemi, Danny DeVito, Deep Roy, David Denman, Ada Tai, Arlene Tai, Perry Walston, Loudon Wainwright III ja Miley Cyrus

Genre: seikkailu, draama

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 12

Big Fish perustuu Daniel Wallacen kirjaan Big Fish: A Novel of Mythic Proportions vuodelta 1998. Jo ennen kirjan julkaisua käsikirjoittaja John August sai Wallacen tekstin luettavakseen ja pyysi Wallacelta lupaa työstää siitä elokuvan. Wallacen hyväksynnällä Columbia Pictures hankki kirjan filmatisointioikeudet ja palkkasi aluksi Steven Spielbergin ohjaajaksi. Spielberg kuitenkin jätti projektin tehdäkseen elokuvan Ota kiinni jos saat (Catch Me if You Can - 2002), joten Columbia valitsi hänen tilalleen Tim Burtonin. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2002 ja lopulta Big Fish sai maailmanensi-iltansa 4. joulukuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Kriitikot kehuivat elokuvaa ja se oli pienimuotoinen hitti, joka sai muun muassa parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden, parhaan komediaelokuvan, miessivuosan, musiikin ja laulun Golden Globe -ehdokkuudet, sekä parhaan musiikin Grammy-ehdokkuuden. Itse näin Big Fishin ensi kertaa kymmenisen vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä ihan katsottavana filminä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Will Bloom on lapsesta asti kuunnellut isänsä Edwardin saduilta kuulostavia kertomuksia elämästään, jopa turhautumiseen asti. Kun Edward sairastuu pahanlaatuiseen syöpään, Will yrittää viimeisen kerran saada selville, millainen hänen isänsä oli satujen takana?

Billy Crudup näyttelee Will Bloomia, joka lapsena kuunteli silmät pyöreinä ja ihmetellen isänsä Edwardin (lapsena Perry Walston, aikuisena Ewan McGregor, vanhana Albert Finney) kertomuksia elämästään. Willin ja Edwardin isä-poika-suhde on kuitenkin haalistunut vuosien varrella, Willin pohtiessa aikuisena, ettei mikään isänsä tarinoista olekaan totta. Crudup suoriutuu hyvin osastaan, mutta leffan todelliset tähdet ovat McGregor ja Finney. Finney tulkitsee hyvin iäkästä isää, joka yrittää yhä kivenkovaa seistä tarinoidensa takana ja McGregor on puhtia täynnä nuorempana Edwardina, joka seikkailee Finneyn esittämän hahmon takaumissa.

     Elokuvassa nähdään myös Jessica Lange Edwardin vaimona, Marion Cotillard Willin vaimona, sekä muun muassa Helena Bonham Carter, Matthew McGrory, Steve Buscemi, Danny DeVito, Missi Pyle, Deep Roy, sekä Ada ja Arlene Tai Edwardin seikkailuissa kohtaamina hahmoina - noitina, jättiläisinä, runoilijoina, sirkustirehtööreinä, siamilaisina kaksosina ja muina. Laulajatähti Miley Cyrus tekee Big Fishissä ensimmäisen elokuvaroolinsa lapsi-Edwardin kaverina, jonka kanssa Edward käy etsimässä noitaa (Carter), jonka taikasilmän sanotaan kertovan, kuinka siihen katsova kuolee. Läpikotaisin näyttelijäkaarti tekee mainiota työtä - varsinkin DeVito on hupaisa sirkustirehtöörin osassa.

Pidin Big Fishistä nyt uusintakatselulla enemmän kuin noin kymmenisen vuotta sitten, kun näin sen ensi kertaa. Jo lapsena koin elokuvassa yhtäläisyyksiä Oscar-voittajaleffa Forrest Gumpiin (1994), joissa molemmissa kerrotaan miehestä, joka kertoo elämänsä monenlaisista, jopa uskomattomilta kuulostavista seikkailuista. Edwardin tarinat eivät tosin kulje historiallisten tapahtumien avulla, kuten Forrestin ja ne ovat huomattavasti satumaisempia. Molempien tarinoita kuunnellessa katsoja kuitenkin hetkittäin kyseenalaistaa kertojan luotettavuuden. Ja niin kyseenalaistaa myös Edwardin poika. Filmin sydän muodostuukin tästä hankalasta isä-poika-suhteesta ja kuinka Will yrittää korjata sitä, uskoessaan, että on viimeinen mahdollisuus siihen.

Tämä perhedraamapuoli on oivallisesti rakennettu, mutta elokuvan parasta antia ovat McGregorin esittämät tarinat, joita Edward kuolinvuoteellaan kertoo. Hahmon elämäntarinaa jää seuraamaan mielellään, olivat sepustukset totta tai eivät. Osa filmin viehätyksestä syntyykin siitä. Edwardin tarinat ovat kuin jonkun kalastajan kehuskeluja nappaamallaan saaliilla, joka ei todellisuudessa välttämättä ollut ihan niin kookas yksilö tai jonka saaminen ei välttämättä ollut niin haastavaa kuin kalastajan selitys antaa ymmärtää. Big Fish on monipuolisena kertomuksena varsin mainio, mutta todellinen säväytys jäi mielestäni yhä hieman uupumaan.

Ohjaaja Tim Burton tekee elokuvassa huomattavasti pienimuotoisempaa ja tavanomaisempaa työtä kuin yleensä. Paikoitellen hän lisää sekaan oman burtonmaisen vivahteensa, mutta muuten elokuvassa ei näy yhtä selvästi hänen kädenjälkensä kuin muissa hänen teoksissaan. Burtonin työ on oivallista ja hän tunnelmoi sujuvasti. John Augustin käsikirjoitus on myös mainio. Tarinankerronta soljuu hyvin, leffan hypellessä sujuvasti ajassa vähän väliä edestakaisin. Big Fish on myös teknisiltä ansioiltaan onnistunut. Se on hyvin kuvattu ja leikattu. Lavasteet ja asut ovat taidokkaasti toteutetut ja varsinkin noidan maskeeraukset ovat hienot. Elokuvan erikoistehosteet ovat luovia ja niissä hyödynnetään nokkelasti kaikenlaisia kikkoja tietokone-efekteistä käytännön tehosteisiin, kuten robotteihin ja pakotettuun perspektiiviin. Jättimäinen Karl on toteutettu pääasiassa kuvaustekniikoilla, jotka ovat saaneet jo valmiiksi pitkän näyttelijä McGroryn näyttämään entistä suuremmalta muiden näyttelijöiden vierellä. Äänimaailmakin toimii kelvollisesti Burtonin luottosäveltäjä Danny Elfmanin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Big Fish on erittäin mainio ja erilainen satuelokuva. Sen kertomus pojan ja isän yrityksestä korjata välinsä vuosien jälkeen on toimiva ja jopa hieman liikuttava. Parasta antia ovat kuitenkin Edward-isän kertomukset nuoruutensa seikkailuista. Edwardille on keksitty monenlaista menoa ja meininkiä, joiden todellisuutta niin Will-poika kuin katsoja kyseenalaistavat. Iso osa leffan viehätyksestä kuitenkin pohjautuu siihen, ettei oikein tiedä, uskoako Edwardin tarinoita, vai ei. Ohjaaja Tim Burton rakentaa tunnelmaa mainiosti, yhdistellen hyvin satumaisuutta ja maanläheistä henkilödraamaa. Näyttelijäkaarti tekee hyvää työtä ja teknisiltäkin ansioiltaan elokuva toimii. Etenkin luovat käytännön tehosteet vakuuttavat. Big Fish on oikein hyvä elokuva, jossa yhdistyvät satumainen seikkailu ja ihmisvetoinen draama ja jota suosittelen katseltavaksi, jos leffa on vielä jäänyt näkemättä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Big Fish, 2003, Columbia Pictures, Jinks/Cohan Company, The Zanuck Company, Tim Burton Productions

Arvostelu: The Lone Ranger (2013)

THE LONE RANGER

Ohjaus: Gore Verbinski

Pääosissa: Armie Hammer, Johnny Depp, William Fichtner, Tom Wilkinson, Ruth Wilson, Helena Bonham Carter, James Badge Dale, Barry Pepper, Bryant Prince, Mason Cook, Harry Treadaway, Leon Rippy, Joaquín Cosio ja Stephen Root

Genre: western, toiminta, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia

Ikäraja: 12

The Lone Ranger perustuu Yksinäiseen ratsastajaan, vuonna 1933 radiokuunnelmiin luotuun sankariin, joka esiintyi myös suositussa televisiosarjassa The Lone Ranger vuodesta 1949 vuoteen 1957. Hahmosta oli vuosien varrella tehty jo muutama muu elokuvasovitus, kuten sarjaelokuva The Lone Ranger (1938), The Lone Ranger and the Lost City of Gold (1958) ja The Legend of the Lone Ranger (1981). 2000-luvun alussa Columbia Pictures ryhtyi suunnittelemaan uutta filmatisointia hahmosta. Elokuva kuitenkin jäi suunnitteluvaiheeseen ja vuonna 2007 hahmon elokuvaoikeudet päätyivät Entertainment Rightsille, jotka veivät filmi-idean tuottaja Jerry Bruckheimerille ja Walt Disney Picturesille. Ted Elliott ja Terry Rossio työstivät elokuvan käsikirjoituksen ja Gore Verbinski pestattiin ohjaajaksi. Budjettiongelmien takia Disney kuitenkin viivästytti tuotantoa ja kuvaukset käynnistyivät vasta maaliskuussa 2012, kun Verbinski, Bruckheimer ja päänäyttelijät Armie Hammer ja Johnny Depp suostuivat pienentämään palkkiotaan. Lopulta The Lone Ranger sai maailmanensi-iltansa 22. kesäkuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin taloudellinen pettymys, jolle kriitikot eivät lämmenneet. Itse katsoin elokuvan vasta myöhemmin, kun se saapui vuokralle ja pidin näkemästäni. Olen katsonut leffan kertaalleen uudestaan, mutta siitä on jo aikaa. Nyt kun The Lone Ranger täyttää kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan uudelleen ja arvostella sen.

Vuonna 1869 Colbyssä, Texasissa lainsuojaton Butch Cavendish jättää asianajaja John Reidin aavikolle kuolemaan. Komanssi-intiaani Tonto löytää Johnin ja koulii tästä naamioituneen sankarin, Yksinäisen ratsastajan, joka lähtee Butchin perään.

Harvemmin näkee suurelokuvan päätähtinä näyttelijäkaksikkoa, jota studio ei varmasti palkkaisi rooleihin enää, jos elokuva olisi tehty kymmenen vuotta myöhemmin. Oudon kannibaalikohun keskelle ajautunut Armie Hammer nähdään nimikkoroolissa Yksinäisenä ratsastajana, eli asianajaja John Reidinä, kun taas suhdeväkivaltaselkkaukseen päätynyt Johnny Depp esittää komanssi-intiaani Tontoa. Vaikka Depp osoittikin oikeudessa häneen kohdistuneet syytökset palturiksi, häntä tuskin silti nähtäisiin enää tänä päivänä Amerikan alkuperäiskansalaisena - vaikka Depp onkin sanonut, että hänen suvustaan löytyy ehtaa intiaaniverta isoisoäidin puolelta. Mutta kohuista viis, kuinka Hammer ja Depp suoriutuvat rooleistaan? Hammer istuu ihan passelisti vässykän asianajajan osaan, josta alkaa vähitellen kehkeytyä legendaarinen naamiosankari. Häneltä ei kuitenkaan löydy todellista karismaa kannatella filmiä ja hän jääkin jatkuvasti Deppin varjoon. Deppille taas jäi merirosvokapteeni Jack Sparrow -vaihde päälle Pirates of the Caribbean -elokuvista (2003-2017), hänen näytellessä Tontoa liki identtisellä tavalla eleitä ja ilmeitä myöten. Hammerin tulkintaan taas on otettu vivahteita Will Turner -hahmosta samaisesta merirosvosarjasta.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat lainsuojaton Butch Cavendish (William Fichtner), Johnin veli, Texas Ranger Dan Reid (James Badge Dale) ja hänen vaimonsa Rebecca (Ruth Wilson) ja lapsensa Danny (Bryant Prince), rautatiepohatta Latham Cole (Tom Wilkinson), bordellia pyörittävä Red (Helena Bonham Carter), sekä ratsuväkikapteeni Jay Fuller (Barry Pepper). Sivunäyttelijät hoitavat hommansa passelisti - paikoitellen jopa paremmin kuin päätähdet. Fichtner on oivallisen häijy roistoksi ja Wilkinsonista löytyy arvokkuutta bisnesmieheksi. Carter jää harmillisesti sivuun ja Wilsonin hommaksi jää lähinnä toimia avuttomana neitona hädässä.

Johnny Deppin roolisuoritus ei ole ainoa asia, mistä The Lone Rangeria katsoessa tulee herkästi mieleen Pirates of the Caribbeanit. Mukana on hyvin samantyylisiä ja -henkisiä hetkiä ja toimintakohtauksia, jotka paisuvat usein absurdeihin mittoihin siinä, kuinka paljon päähahmoja riepotellaan ja kuinka vähin naarmuin he selviytyvät. Yhtäläisyyksien syytä ei tarvitsee kauaa etsiä, sillä The Lone Rangerin puikoissa pyörii aika lailla sama porukka kuin ensimmäisissä Pirates of the Caribbean -elokuvissa. Kummatkin ohjasi Gore Verbinski, tuotti Jerry Bruckheimer, käsikirjoitti Ted Elliott ja Terry Rossio ja kummankin musiikeista vastasi Hans Zimmer. Tiimi ei onnistu toistamaan merirosvoseikkailujen viehätystä villissä lännessä, eikä leffa ole niin hupaisa kuin voisi toivoa, mutta ovat he silti kyhänneet kasaan varsin viihdyttävän western-seikkailun.

Elokuva lähtee käyntiin vauhdikkaalla junakohtauksella, joka jo osoittaa, millaista jopa hullunkurista menoa on luvassa. Vaikka elokuva pakottaa katsojan unohtamaan fysiikan lait, ei käy kieltäminen, etteikö Verbinski osaisi tehdä mukaansatempaavia ja näyttäviä toimintakohtauksia. Jokainen näistä kohtauksista on viimeisen päälle suunniteltu ja toteutettu. Verbinski jonglööraa tyylikkäästi useiden palikoiden kanssa, jotka vaikuttavat kekseliäästi toisiinsa ja luovat veikeää dominopalikkaefektiä, mikä johtaa yhä vain päättömämpiin tilanteisiin. The Lone Rangerin vauhdikasta menoa tuijottaessa onkin hyvä ahtaa popcornia napaan ja hörähdellä mahdottomille jutuille, sekä ihastella Verbinskin luovuutta (vaikka Verbinski tiedostaen lainaa paljon merirosvofilmeistään). Mahdottomuudetkin voi kuitenkin katsoa sormien läpi, kun miettii, että tapahtumien sepustajana toimii Tonto, joka ei höpsähtäneisyydessään ole mitä luotettavin tarinankertoja.

Tarinallisesti The Lone Ranger on kuitenkin hieman kömpelö paketti. Ted Elliott ja Terry Rossio ovat yhdessä Justin Haythen kanssa rakentaneet muuten suoraviivaisen länkkäriviihteen uumeniin turhankin monimutkikkaan tarinan. On komanssien reviirikiistaa, muiden lavastamista hirmutekoihin, rautatiekomplikaatioita ja sitten valtava hopeasuoni, mihin itse kukin haluaa päästä käsiksi. Loppupäässä nämä kaikki kuviot nivoutuvat kivasti yhteen, mutta silti tuntuu siltä, että elokuvassa on liikaa meneillään. Romanttinen puolikin on ahdettu mukaan ja se jos mikä onkin vaivaannuttava. Leffaa olisi voinut myös tiivistää, sillä kahden ja puolen tunnin kestossa The Lone Ranger tuntuu tarpeettoman massiiviselta ja pieni ähky ehtii iskeä finaalin aikana. Siinä, missä erityisesti ensimmäinen Pirates of the Caribbean -elokuva Mustan helmen kirous (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003) on erinomaisesti rakennettu ja rytmitetty seikkailufilmi, joka tuntuu huomattavasti kestoaan lyhyemmältä, The Lone Rangerin aikana katsoja ehtii muutamaankin otteeseen vilkaista, kauanko leffaa on vielä jäljellä. Yhdessä kohtaa voi herkästi luulla päässeensä jo lopputaisteluun asti, mutta kääk! Elokuva kestääkin vielä kolme varttia!

Teknisiltä ansioiltaan kyseessä on vahva paketti, vaikka leikkauksessa leffaa olisikin voinut tiivistää vähintään vartilla. Komeita maisemaotoksia tuijottaa ihaillen ja filmi on muutenkin tyylikkäästi kuvattu. Valaisua hyödynnetään oivallisesti ja lavasteet ovat upeat. Asut ja maskeeraukset ovat hienosti työstetyt. Parit digiräjähdykset ovat nähneet parhaat päivänsä, mutta muuten tehosteet ovat edelleen näyttävät. Äänitehosteet rymistelevät mainiosti ja Hans Zimmerin säveltämät musiikit ovat tietysti oivalliset. Zimmer hyödyntää toki mahtavaa Gioachino Rossinin sävellystä, William Tell Overturea, joka toimi alkuperäisessä The Lone Rangerissa tunnusmusiikkina. Klassinen rallatus jääkin soimaan päähän vielä pitkäksi aikaa leffan päätyttyä.

Yhteenveto: The Lone Ranger on aivan liian pitkä, mutta silti plussan puolelle jäävä ja ihan viihdyttävä länkkäriseikkailu. Tarina on hieman kömpelösti pistetty kasaan ja ahdettu täyteen liikaa materiaalia, jolla suoraviivaisesta western-kostokertomuksesta pyöritellään aikamoinen soppa. Meno on kuitenkin tarpeeksi mukaansatempaavaa, jotta elokuva jaksaa viihdyttää pitkin kestonsa - joskin loppupäässä ähky alkaa iskeä, kun leffa on jo pistänyt kaikkensa peliin ennen massiivista finaalia. Toimintakohtaukset ovat todella vekkulisti rakennettuja, täynnä absurdeja ja mahdottomia hetkiä, joiden mielikuvituksellisuus ja luovuus ovat lystikästä seurattavaa. Samanaikaiset tapahtumat vaikuttavat toisiinsa ja meininki kasvaa yhä vain hullunkurisemmaksi, mutta silti tyylikkään hallituksi. Armie Hammer on ihan toimiva pääroolissa, vaikka häneltä uupuukin kunnon karismaa. Johnny Depp kopioi liikaa roolisuorituksestaan Pirates of the Caribbeaneissa Tontona. Muut näyttelijät suoriutuvat osistaan passelisti. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu ja sen puitteet ovat näyttävät. Hans Zimmerin musiikit säestävät menoa toimivasti ja Gioachino Rossinin säveltämä William Tell Overture jämähtää rallattamaan päähän vielä pitkäksi aikaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Lone Ranger, 2013, Walt Disney Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Blind Wink Productions, Infinitum Nihil, Classic Media, Silver Bullet Productions