Arvostelu: Wallace ja Gromit: Kosto kynittävänä (Wallace & Gromit: Vengeance Most Fowl - 2024)

WALLACE JA GROMIT: KOSTO KYNITTÄVÄNÄ

WALLACE & GROMIT: VENGEANCE MOST FOWL

Ohjaus: Nick Park ja Merlin Crossingham

Pääosissa: Ben Whitehead, Reece Shearsmith, Lauren Patel, Peter Kay, Diane Morgan, Adjoa Andoh ja John Sparkes

Genre: animaatio, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 19 minuuttia

Ikäraja: 7

Nick Parkin luomat hahmot Wallace ja Gromit nousivat suosituksi, kun heistä kertova ensimmäinen lyhytelokuva Suurenmoinen huviretki (A Grand Day Out) julkaistiin vuonna 1989. Seuraavat lyhytelokuvat Väärät housut (The Wrong Trousers - 1993) ja Läheltä piti (A Close Shave - 1995), sekä täyspitkä elokuva Wallace & Gromit: Kanin kirous (Wallace & Gromit: The Curse of the Were-Rabbit - 2005) voittivat kaikki Oscar-palkinnot. Park oli kokenut Kanin kirouksen teon epämieluisaksi, DreamWorks-yhtiön johtajien painostuksen takia, joten hän päätti, että hahmot seikkailisivat enää puolen tunnin mittaisissa lyhytleffoissa, jotka olisivat yksin Aardman-yhtiön tekemiä. Tästä syntyi neljäs lyhytelokuva, vuonna 2008 julkaistu Paakarin painajainen (A Matter of Loaf and Death). Kuitenkin vuosien varrella Park tuli toisiin ajatuksiin ja vuonna 2022 Aardman paljasti Parkin työstävän uutta täyspitkää elokuvaa hahmoista. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Wallace ja Gromit: Kosto kynittävänä on julkaistu suoraan Netflixissä. Itse olen pitänyt lapsesta asti Wallacesta ja Gromitista, ja olen viimeisen vuosikymmenen haaveillut, että Aardman-yhtiö tekisi jälleen jotain hahmojen kanssa. Ilahduinkin, kun kuulin uuden elokuvan olevan tekeillä ja katsoin Wallace & Gromit: Koston kynittävänä heti sen julkaisupäivänä.

Wallacesta tulee kuuluisa, kun hänen kehittelemästään puutarhuritontturobotista tulee suursuosittu. Vankilassa timanttivarkauden takia viruva pingviini Feathers McGraw päättää hyödyntää robotteja kostaakseen Wallacelle ja Gromitille.

Wallace-keksijä (äänenä Ben Whitehead, alkuperäisen ääninäyttelijä Peter Sallisin menehdyttyä vuonna 2017) ja hänen uskollinen ja usein paljon omistajaansa fiksumpi koiransa Gromit tekevät yli vuosikymmenen tauon jälkeen paluun. Wallace on jälleen tutuissa puuhissaan, rakentaessaan uudenlaisen tekoälyrobotin puutarhatontusta nimeltä Norbot (Reece Shearsmith), mistä syntyykin varsinainen ilmiö ja pian kaikki kaupungin asukkaat haluavat oman puutarha-apurin. Ja kun näistä tontuista syntyy ongelmia, täytyy Gromitin jälleen tehdä kaikkensa pelastaakseen Wallacen maineen. Wallace ja Gromit ovat yhtä ilahduttava parivaljakko kuin ennenkin ja hahmojen uuteen kommellukseen hyppää riemumielin mukaan.

     Vastaansa kaksikko saa Feathers McGraw'n, Oscar-palkitusta Väärät housut -lyhytelokuvasta tutuksi tulleen pingviinin, joka käytti Wallacea varastaakseen huippuarvokkaan Sinisen timantin, mutta jonka Wallace ja Gromit saivat napattua kiinni. Nyt Feathers viruu vankilassa, vannoen kostoa duolle. Hahmo on edelleen mainio vihulainen, joskin show'n varastavat perin karmiviksi muuttuvat tontut, jotka Feathers ohjelmoi uudelleen palvelemaan häntä.

     Muina hahmoina nähdään myös Kanin kirous -elokuvasta tuttu poliisipäällikkö Mackintosh (Peter Kay) ja häntä innokkaasti seuraava konstaapeli Teräväinen (Lauren Patel), jotka tuovat oman hyvän lisänsä, hahmojen suhtautuessa eri tavoin Feathers McGraw'n suunnittelemaan rikosvyyhtiin, Mackintoshin uskoessa Wallacen olevan syyllinen ja Teräväisen epäillessä jotain muuta olevan meneillään.

Siinä, missä Aardmanin parin vuoden takainen Kananlento: Nugettipainajainen (Chicken Run: Dawn of the Nugget - 2023) tuntui hieman liikaa helpon rahan perässä tehdyltä jatko-osalta, Kosto kynittävänä on onneksi ilahduttava uusi Wallace ja Gromit -seikkailu, tarjoten runsaasti iloa hahmojen kaikenikäisille faneille. Feathers McGraw'n paluu ei tunnu vain laiskalta nostalgiakalastelulta, vaan pingviinin kostoretki tuntuu loogiselta jatkotarinalta ja oman veikeän lisänsä kaikkeen tuovat Wallacen kehittelemät puutarhatontturobotit, toimien antagonisteina suuren osan ajasta, kun Feathers vetelee naruja sellistään.

Wallace ja Gromit: Kosto kynittävänä on rakennettu tutuista palikoista. Wallacella on keksintönsä, asiat menevät pieleen, silmiään pyörittelevän Gromitin täytyy yrittää pelastaa päivä ja loppuhuipennuksena toimii tietty mielikuvituksellinen takaa-ajo. Sekaan mahtuu varsin absurdejakin juttuja ja huumoria revitään niin nokkelista yksityiskohdista kuin myös fyysisestä kohelluksesta. Pyörää ei tarvitse keksiä uudestaan, kun Nick Park saa vanhoista rakennuspalikoista yhä aikaiseksi näin ilahduttavaa jälkeä. Vain tunnin ja vartin mittaisen elokuvan parissa ei aika ehdi käydä pitkäksi ja Koston kynittävänä katsoo mielellään uudelleenkin. Samalla se herättää toivoa, että Park ja kumppanit Aardmanilla muistaisivat tämän myötä Wallacen ja Gromitin toimivuuden ja hahmoja nähtäisiin tulevaisuudessa useamminkin.

Suuret kehut ansaitsee elokuvan ensiluokkainen animaatiotiimi. Kuten aiemmatkin Wallace ja Gromit -seikkailut, myös Kosto kynittävänä on toteutettu stop motion -animaationa nukeilla ja miniatyyrilavasteilla. Vekkulinnäköiset hahmot liikkuvat sulavasti ja taustat ovat pullollaan näyttäviä yksityiskohtia, oli kyse vaikkapa vehreistä puutarhamaisemista tai parivaljakon tavaraa täynnä olevasta kellarista. Elokuva on myös miellyttävän värikäs. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Julian Nottin tuttu reipas tunnusmusiikki jää jälleen soimaan päässä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.1.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wallace & Gromit: Vengeance Most Fowl, 2024, Aardman Animations, StudioCanal

Arvostelu: Wallace & Gromit: Kanin kirous (Wallace & Gromit: The Curse of the Were-Rabbit - 2005)

WALLACE & GROMIT: KANIN KIROUS

WALLACE & GROMIT: THE CURSE OF THE WERE-RABBIT

Ohjaus: Nick Park ja Steve Box

Pääosissa: Peter Sallis, Helena Bonham Carter, Ralph Fiennes, Peter Kay, Nicholas Smith, Dicken Ashworth, Liz Smith, Edward Kelsey ja Ben Whitehead

Genre: animaatio, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 25 minuuttia

Ikäraja: 7

Wallace & Gromit: The Curse of the Were-Rabbit, eli suomalaisittain Wallace & Gromit: Kanin kirous on Aardman- ja DreamWorks-yhtiöiden yhteistyönä tehty animaatioelokuva. Wallace ja Gromit-koira olivat tehneet ensiesiintymisensä lyhytelokuvassa Suurenmoinen huviretki (A Grand Day Out) vuonna 1989, minkä jälkeen heistä oli tehty pari muutakin lyhäriä, kunnes he saivat oman kymmenen jakson mittaisen televisiosarjansa Wallace and Gromit's Cracking Contraptions vuonna 2002. Vuonna 2000, Aardmanin julkaistua ensimmäisen täyspitkän elokuvansa, Kananlennon (Chicken Run - 2000), yhtiö ilmoitti työstävänsä koko illan leffaa Wallacesta ja Gromitista. Alun perin "Wallace & Gromit: The Great Vegetable Plot" -nimellä kulkeneen projektin työläs animointiprosessi käynnistyi vuonna 2003 ja lopulta vajaan vuoden viivästymisen jälkeen Wallace & Gromit: Kanin kirous sai ensi-iltansa syyskuussa 2005. Elokuva oli suuri menestys, joka keräsi ylistystä kriitikoilta. Elokuva voitti parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnon ja parhaan brittielokuvan BAFTA-palkinnon, minkä lisäksi se sai jopa kolmetoista Annie-ehdokkuutta, joista se voitti muun muassa parhaan animaatioelokuvan, ohjauksen, ääninäyttelyn, hahmoanimoinnin, lavastuksen ja musiikin palkinnot. Itse kävin katsomassa Wallace & Gromit: Kanin kirouksen isäni kanssa, kun se saapui Suomen elokuvateattereihin. Vaikka lapsena jopa hieman pelkäsin leffaa, pidin siitä ja olen katsonut sen pari kertaa uudestaan - viime kerrasta on tosin vierähtänyt jo vuosia. Nyt kun on ilmestymässä uusi Wallace & Gromit -elokuva, Kosto kynittävänä (Wallace & Gromit: Vengeance Most Fowl - 2024), päätin sitä odotellessa katsoa ja arvostella Kanin kirouksen.

Wallace ja hänen koiransa Gromit työskentelevät humaaneina tuholaistorjujina, jotka estävät kaneja syömästä kaupunkilaisten kilpailuvihanneksia, kun he saavat vastaansa puutarhoissa tuhoa aiheuttavan jättiläiskanin.

Elokuvan keskiössä ovat tietty nimenmukaisesti Wallace-mies (äänenä Peter Sallis) ja tämän uskollinen koira Gromit, jotka on vuosien varrella nähty monenlaisissa kommelluksissa. Kanin kirouksessa kaksikko työskentelee AntiPesto-firmassa humaaneina tuholaistorjujina. He siis käyvät nappaamassa puutarhoja piinaavat kanit vekkuleilla keksinnöillään ja vievät jänöjussit sitten kotiinsa, missä nämä saavat mussuttaa sydämensä kyllyydestä porkkanaa. Wallace ja Gromit ovat aivan mahtava duo, sen leffakin näyttää. He ovat myös varsin vekkuli kaksikko siinä mielessä, että toisin kuin yleensä, Gromit-koira esitetään fiksumpana tapauksena, joka hoitaa kaikki työt kotona ja joka joutuu usein katsomaan hieman hönömmän Wallacen perään. Gromit onkin yleensä kaksikon seikkailujen todellinen sankari, mutta kunnia menee yleensä tavalla tai toisella Wallacelle. Wallacen ja Gromitin tämänkertaiseen kertomukseen hyppää ilomielin mukaan.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa suuressa kartanossa asuva lady Hortensia Tottington (Helena Bonham Carter), jonka pihasta on muodostunut pupujen suosikkimenomesta ja joka on Wallacen ihastuksenkohde, liipaisinherkillä sormilla varustettu lordi Victor Quartermaine (Ralph Fiennes) häijyn koiransa Philipin kanssa, joka on myös kiinnostunut Hortensiasta, sekä kaupungin muut asukkaat, kuten konstaapeli Mackintosh (Peter Kay), pastori Hedges (Nicholas Smith), sekä puutarhallaan ylpeilevä pariskunta herra ja rouva Turve (Dicken Ashworth ja Liz Smith). Sivuhahmotkin toimivat mainiosti ja Quartermaine on vähän väliä tunkemassa kapuloita rattaisiin jo muutenkin haastavaan tuholaistorjuntaprosessiin.

En yhtään ihmettele, että lapsena tutisin elokuvateatterissa pelosta, Wallace & Gromit: Kanin kirousta katsoessani. Jopa aikuisena katsottuna se onnistuu olemaan oivallisen jännittävä ja kyseessä onkin aivan mahtava valinta koko perheen yhteiseen elokuvailtaan halloweenina, kun tekee mieli katsoa jotain karmivampaa, mutta mihinkään kunnon kauhuelokuviin asti ei voi vielä mennä. Kyseessä on muutenkin mahtava leffa, jossa toimii todella hyvin oikeastaan kaikki. Elokuvan tarina nappaa hyvin mukaansa ja tiukka, vain hieman alle puolentoista tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa. Leffa ei kuitenkaan kiirehdi, vaan kertoo kaiken sulavasti, imaisten katsojan yhä vain tehokkaammin menoon mukaan.

Elokuvasta huomaa, ettei se ole mitään tavanomaista jenkkihömppää lapsille, vaan brittiläinen Aardman-yhtiö on uskaltanut haastaa perheen pieniä katsojia. Heti ensiminuuteiltaan lähtien Wallace & Gromit: Kanin kirous koettelee rajojaan siinä, kuinka jännittäväksi se kehtaa äityä. Tekijät ovat ottaneet paljon kauhuvivahteita mukaan ja lainailleet useista klassisista hirviöleffoista. Jännitettä on toki helpottamassa aimo annos huumoria. Leffan aikana saa nauraa makeasti kerta toisensa perään, oli kyse sitten hupaisasta toilailusta, kekseliäistä yksityiskohdista taustalla tai ovelasta sanailusta, joka hivelee lähinnä aikuiskatsojan nauruhermoja. Komedia ja kauhu kulkevat erinomaisesti käsi kädessä ja vaikkei huushollista löytyisikään jälkikasvuja, elokuvan katsoo aikuisiällä täysin sujuvasti yksinäänkin mitä mainioimpana kauhukomediana. Seasta löytyy myös ehtaa seikkailun tuntua, ripaus hempeää romantiikkaa, sekä suuri sydän, joka sykkii alusta loppuun.

Mojovat kehut ansaitsee myös elokuvan lahjakas animaattoriryhmä, joka on herättänyt ohjaajinakin toimineen kaksikon, Wallacen ja Gromitin luoneen Nick Parkin ja Steve Boxin, sekä Mark Burtonin ja Bob Bakerin loistavan käsikirjoituksen henkiin. Aardmanin tuttuun tapaan Wallace & Gromit: Kanin kirous tehtiin stop motion -animaationa, savimaisilla plastoliininukeilla, jotka asetetaan paikoilleen upeisiin miniatyyrilavasteisiin, otetaan kuva, liikutetaan nukkeja hieman, otetaan taas kuva ja jatketaan samaa rataa siihen asti, kunnes 24 kuvaa muodostaa yhden sekunnin ja lopulta sekunnit vajaan puolentoista tunnin keston. Työ on niin hidasta, että animaattorit saivat joka päivä aikaiseksi vain muutaman sekunnin! Kärsivällinen duuni on johtanut fantastiselta näyttävään leffaan, joka ehdottomasti ansaitsi palkintonsa. Hahmot ja muut liikkuvat sulavasti, taustat ovat pullollaan yksityiskohtia ja värien, valojen ja varjojen käyttö on tyylikästä. Pidän siitä, että etenkin Blu-rayn tarkka kuvanlaatu näyttää hahmojen savinaamoihin jääneet sormenjäljet, jotka muistuttavat kovasta työstä. Vahvaa visuaalista ilmettä on ollut tukemassa vahva äänimaailma. Julian Nottin säveltämät musiikit ovat mahtavat ja lyhytelokuvistakin tuttu tunnusmelodia jää takuulla soimaan päässä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wallace & Gromit: The Curse of the Were-Rabbit, 2005, DreamWorks Animation, Aardman Animations

Arvostelu: Kananlento (Chicken Run - 2000)

KANANLENTO

CHICKEN RUN

Ohjaus: Peter Lord ja Nick Park
Pääosissa: Julia Sawalha, Mel Gibson, Miranda Richardson, Tony Haygarth, Jane Horrocks, Imelda Staunton, Lynn Ferguson, Benjamin Whitrow, Timothy Spall ja Phil Daniels
Genre: animaatio, seikkailu, komedia, jännitys
Kesto: 1 tunti 24 minuuttia
Ikäraja: 7

Chicken Run, eli suomalaisittain Kananlento on Aardman-animaatioyhtiön ensimmäinen täyspitkä elokuva. Yhtiö oli noussut tunnetuksi hauskoilla Wallace ja Gromit -lyhytanimaatioillaan ja 1990-luvulla yhtiö alkoi suunnittelemaan ensimmäistä kunnon elokuvaansa. 1997 Aardman yhdisti voimansa DreamWorks-yhtiön kanssa ja leffan teko pystyi viimein alkamaan. Idea elokuvaan tuli Suuri pakoretki -nimisen (The Great Escape - 1963) sotaelokuvan myötä ja siitä tekijät kehittelivät veikeän kertomuksen, jota lähdettiin animoimaan. Suuresta työjoukosta ja useasta ryhmästä huolimatta elokuvaa saatiin valmiiksi vain minuutti per viikko. Lopulta leffa kuitenkin saatiin viimeisteltyä ja Kananlento sai maailmanensi-iltansa 17. kesäkuuta 2000 - eli tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri hitti (se on jopa edelleen kaikkien aikojen menestynein stop motion -tekniikalla toteutettu animaatio) ja se hurmasi niin katsojat kuin kriitikot, voittaen lukuisia palkintoja. Itse näin Kananlennon lapsena useaan otteeseen ja pidin siitä kovasti, mutta jossain kohtaa tuli tauko, etten nähnyt filmiä vuosiin. Viime vuonna hankin elokuvan vihdoin Blu-ray -muodossa ja kun huomasin, että elokuva täyttää nyt 20 vuotta, katsoin leffan pitkästä aikaa ja samalla myös arvostelin sen.

Piipun farmilla kanat suunnittelevat pakoa neuvokkaan Inkku-kanan johdolla. Pakoyritykset epäonnistuvat kerta toisensa perään, kunnes kanalaan tupsahtaa lentotaitojaan esittelevä riikinkukko Roki, joka voisi kenties olla heidän pelastajansa.

Tarinan päähenkilö on kana nimeltä Inkku (äänenä Julia Sawalha), joka ei ole mikään aivoton kotkottaja, vaan päättäväinen ja nokkela lintu, joka tekee kaikkensa saadakseen ystävänsä vapauteen. Inkku on välittömästi pidettävä hahmo, sillä hänestä huokuu rohkeus ja vahva huolenpito rakkaistaan. Hänen suunnittelemisiaan on kiehtova seurata ja hänen loppumaton sinnikkyytensä on ihailtavaa. Paikoitellen Inkun on todella vaikea pitää itsensä optimistisena, mutta hahmo tuo hyvin selväksi, että jos jotain oikeasti haluaa, sen eteen pitää tosissaan tehdä töitä.

Kanalan muut asukkaat eivät ole yhtä uhkarohkeita tapauksia kuin Inkku, eivätkä he vaikuta edes olevan täysin kartalla siitä, mitä heille on oikeasti tapahtumassa. Varsinkin Pauna (Imelda Staunton) on sitä mieltä, että kanojen kuuluu vain pitää omistajansa tyytyväisinä munimalla, eikä keskittymällä mihinkään muihin hömpötyksiin. Mäkki (Lynn Ferguson) sen sijaan auttaa Inkkua kaikessa ja porukan älykkäimpänä hän osaa kehittää veikeitä vempaimia, joilla kanat yrittävät hämätä omistajiaan. Jatkuvasti neulovaa Typyä (Jane Horrocks) taas ei ole älyn lahjoilla siunattu, eikä hän tajua lainkaan, millaisessa vaarassa kanat ovat. Kanalassa pyörii myös porukan ainoa kukko, vanha Marski (Benjamin Whitrow), joka kehuskelee jatkuvasti sotasaavutuksillaan. Inkun tavoin myös sivuhahmot ovat nopeasti pidettäviä huvittavien persoonallisuuksiensa kera ja katsojana haluaa nähdä porukan tekevän kaikkensa selvitäkseen elossa.
     Paikalle tosiaan putkahtaa riikinkukko Roki Rohkea (Mel Gibson), itseään kehuskeleva ja muiden kehuja kalasteleva muka-hurmuri, joka vahingossa lipsauttaa osaavansa lentää, minkä vuoksi Inkku pistää tämän auttamaan kanoja. Aluksi Roki vaikuttaa ärsyttävältä narsistilta, mutta mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä pidettävämmäksi hänkin muuttuu.
     Pidettäviä hahmoja eivät kuitenkaan missään vaiheessa ole kanafarmin omistajat, herra ja rouva Piippu (Tony Haygarth ja Miranda Richardson). Herra Piippu on vielä ihan hassu tapaus kaikessa hölmöydessään, mutta ilkeässä ja jopa pelottavassa rouva Piipussa ei ole mitään hauskaa. Kanojen pelko välittyy täydellisesti katsomoon asti joka kerta, kun rouva Piippu nähdään ruudulla, sillä tällä akalla ei todellakaan ole mukavat asiat mielessään. Jopa herra Piippu näyttää usein pelkäävän vaimoaan.
     Sivuhahmoina leffassa nähdään myös kanoille varusteita munia vastaan kauppaava rottakaksikko Kehno ja Kepuli (Timothy Spall ja Phil Daniels), jotka tuovat oman toimivan lisäyksensä kertomukseen.

Vaikka Kananlento toimii upeasti niin lapsille kuin aikuisillekin, ei se sovellu kuitenkaan ihan perheen pienimmille. Elokuvan synkkä maailma saattaa pistää alahuulen vapisemaan liian nuorella katsojalla ja jo ensimmäisen kymmenen minuutin sisään nähtävä kohtaus, missä yksi kanoista viedään kirveen luoksi saa luultavasti parkumaan. Jopa aikuiskatsoja luultavasti nielaisee pienenä shokkireaktiona, että "enpäs ihan tällaista menoa odottanut". Hieman vanhemmille lapsille leffan synkkyys taas saattaa olla juurikin se toimiva tekijä - paikoitellen tämä on kuin kauhukertomus muksuille. Elokuva saa jopa aikuiskatsojat jännittämään ja kauhistelemaan, joten voin vain kuvitella, kuinka lapset reagoivat tiettyihin kohtauksiin. Selviytymistarina on äärimmäisen koukuttava ja sitä seuraa kuin vangittuna paikoilleen. Etenkin piirakkalaite-kohtauksesta on saatu yllättävänkin tehokas piinaavuutensa kanssa. Lyhyen, alle puolitoistatuntisen kestonsa ansiosta jännite ei koskaan haihdu, vaan katsojana pelkää kanojen puolesta loppuun saakka. Itse rakastan todella paljon sitä, kun animaatioelokuva ei pelkää kokeilla niin omia rajojaan kuin katsojiensakin rajoja.

Onneksi kaiken jännittävyyden ohessa leffasta löytyy myös paljon huumoria ja kun kyseessä brittielokuva, koostuu huumori nokkelasta sanailusta ja kuivista vitseistä. Lapsille on toki luvassa myös pöhköä kohellusta, kun kanat yrittävät oppia lentämään. Erityisen hulvaton teos Kananlento ei ole, mikä on hyvä, sillä huumori ei saa rikkoa tunnetta siitä, että päähahmojen elämä on kaiken aikaa vaarassa. Elokuva onnistuukin tasapainottelemaan jännityksen ja huumorin välillä mestarillisesti. Loppujen lopuksi elokuvasta on hyvin haastavaa sanoa mitään negatiivista, sillä siinä toimii kaikki huikeasti. Leffa tarjoaa hauskaa huumoria ja jännittäviä tilanteita niin lapsille kuin aikuisillekin, se ei koskaan aliarvioi katsojaansa, vaan se onnistuu jopa yllättämään älykkyydellään ja sen tarina vie täysillä mukanaan. Silti minun täytyy sanoa, että Kananlento saattaa jopa toimia paremmin aikuisille kuin lapsille - ainakin näin tapahtui omalla kohdallani. Toisin kuin lapset, aikuiset onnistuvat näkemään elokuvasta syvällisempiäkin puolia, sekä huomaamaan, kuinka paljon Piipun kanafarmi muistuttaakaan vankileiriä. Kanojen kopit ovat riveissä kuin vankiloiden ahtaat majat ja koppeja ympäröi korkea aita, jota herra Piippu kiertää häijyjen koiriensa kanssa. Taustalla näkyy jopa vahtitorni ja jos kanat eivät tee, kuten Piiput haluavat, ne joutuvat eristyskoppeihin. Tähän kun heittää vielä synkän värimaailman päälle, on aikuisen vaikea olla tajuamatta viittausta.

Kananlento on animoitu stop motion -tekniikalla, eli siinä on erilaisista aineksista, kuten vahasta ja kumista valmistetut hahmot, joita on liikutettu vähän kerrallaan rakennettujen lavasteiden edessä ja yhdistetyt kuvat näyttävät siltä kuin hahmot liikkuisivat. Elokuva on tyylillisesti taattua Aardmania hauskan näköisten hahmojensa, sulavan liikkeen ja yksityiskohtaisten taustojen kanssa. Animaatiojälki on alusta loppuun priimaa, eikä voi muuta kuin ihailla tekijöiden upeaa panosta. Äänimaailma on rakennettu hienosti tukemaan visuaalisuuksia, ja John Powellin ja Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit ovat vallan mainiot. Ohjaajaduo Peter Lord ja Nick Park ovat tehneet erinomaista työtä tunnelman parissa ja saavat synkkyyden ja huumorin kulkemaan käsi kädessä. Karey Kirkpatrickin työstämä käsikirjoitus on myös loistava, täynnä kekseliäitä ja hauskoja keskusteluja.

Yhteenveto: Kananlento on erinomainen animaatioelokuva, mikä soveltuu niin koko perheen elokuvailtaan kuin myös aikuisten leffahetkeen. Ihan pienimmille lapsille elokuva ei sovellu synkän sisältönsä vuoksi, mutta vanhemmille karut viittaukset vankileireihin vain tuovat upean lisänsä. Leffa sisältää paljon tiivistunnelmaisia kohtauksia ja jännitystä pidetään hienosti kaiken aikaa yllä. Silti mukaan on tuotu onnistuneesti hyvää huumoriakin, rikkomatta jännitettä. Hauskoja hetkiä löytyy kaikenikäisille. Tarina on erittäin koukuttava ja vajaan puolentoista tunnin kesto on nopeasti ohi. Siinä ajassa leffa onnistuu kuitenkin panostamaan hahmoihinsa ja kertomukseensa täysillä. Visuaalisesti filmi on todella vaikuttava hienon stop motion -animaationsa ja tyylitellyn värimaailmansa kautta. Kananlennossa kaikki loksahtaa iskevästi paikoilleen, luoden erittäin mahtavan teoksen, mikä on yhä tänä päivänä omasta mielestäni Aardman-yhtiön paras elokuva. Jos et ole vielä nähnyt leffaa, suosittelen sen katsomista erittäin lämpimästi!

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Chicken Run, 2000, Aardman Animations, DreamWorks Animation, Pathé, Allied Filmmakers, StudioCanal

Arvostelu: Luolamies (Early Man - 2018)

LUOLAMIES

EARLY MAN

Ohjaus: Nick Park
Pääosissa: Eddie Redmayne, Tom Hiddleston, Maisie Williams, Timothy Spall, Richard Ayoade, Selina Griffiths, Johnny Vegas, Mark Williams, Richard Webber, Gina Yashere, Simon Greenall, Kayvan Novak, Rob Brydon, Miriam Margolyes ja Nick Park
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 7

Early Man, eli suomalaisittain Luolamies on Aardman Animationsin uusi animaatioelokuva. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin siitä. Nykypäivänä kun animaatiot koostuvat lähinnä tietokoneella tehdyistä filmeistä, on hienoa nähdä, että jokin yhtiö tekee vielä ison luokan nukkeanimaatioita. Aardman on tehnyt mm. mainiot teokset Kananlento (Chicken Run - 2000), Wallace & Gromit: Kanin kirous (Wallace & Gromit: The Curse of the Were-Rabbit - 2005) ja Pirates! (The Pirates! In an Adventure with Scientists! - 2012), sekä hieman kehnomman Virran viemää (Flushed Away - 2006) ja Late Lammas -elokuvan (Shaun the Sheep Movie - 2015), jota en ole vielä nähnyt. Odotukseni olivat siis jokseenkin korkeat. Leffan trailerit näyttivät hauskoilta ja vaikka olin lukenut siitä pari negatiivisempaa arviota, menin erittäin positiivisin mielin katsomaan elokuvan.

Kun pronssikauden ihmiset valtaavat hyväsydämisen luolamiesheimon laakson, heimon täytyy keksiä keino voittaa laakso takaisin. Laakson kohtalo ratkeaa suuressa jalkapallo-ottelussa.

Elokuvan päähenkilö on luolamies nimeltä Tuk (Eddie Redmayne), joka on alusta alkaen pidettävä heppu. Tuk on innostunut ja valmis seikkailemaan, minkä lisäksi hän välittää paljon heimostaan. Heimolle hän vaikuttaa kuitenkin olevan se "musta lammas", sillä muut hänen heimostaan eivät ole seikkailunhaluisia, vaan ovat omistaneet elämänsä kanimetsästykselle. Tukin tarinaa on kiinnostava seurata ja hän on oiva päähahmo. Hänen kanssaan liikkuu usein lemmikkisika Posso (äänenä elokuvan ohjaaja Nick Park), jolle on luotu oma hauska persoonansa.
     Muita Tukin heimolaisia ovat vanha päällikkö Boris (Timothy Spall), pelkurimainen Gifu (Richard Ayoade), hänen tiukka äitinsä Magma (Selina Griffiths), hölmö Paavo (Mark Williams) jonka paras kaveri on kivi, tyhmät Seko (Johnny Vegas) ja Tollo (Simon Greenall), tumma Sorana (Gina Yashere), kaiken aikaa nälkäinen Hotko (Richard Webber) ja siansaksaa puhuva Erke (Simon Greenall jälleen). Päällikkö Borisin ja ties mitä syövän Hotkon lisäksi muut kivikautiset hahmot eivät erityisemmin jää mieleen. Joistakin hahmoista on myös tehty liian samannäköiset, jolloin heitä on vaikea erottaa toisistaan.
     Leffan pahis on pronssikauden lordi Nooth (Marvel-leffoista tuttu Tom "Loki" Hiddleston), joka haluaa koko ajan lisää valtaa ja rahaa. Lordi Nooth on mainio roisto tarinalle, sillä hän osaa olla häijy, mutta hänelle on myös luotu jotain, mitä hän pelkää, mikä tuo hyvää syvyyttä hahmoon. Hänestä on myös tehty jokseenkin hassu, jolloin katsojana voi jollain tapaa jopa pitää lordi Noothista.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat jalkapallosta innostunut Goona ("Game of Thrones" -sarjalla, 2011-, kuuluisaksi noussut Maisie "Arya Stark" Williams), lordi Noothin neuvonantaja Dino (Kayvan Novak), sekä pronssikauden kuningatar Oofeefa (Miriam Margolyes). Leffassa kuullaan myös Rob Brydon jalkapalloselostajakaksikkona, sekä hauskana viestinviejä-kyyhkysenä. Vaikka Goona on kiinnostava lisäys, hänen hahmonsa on hieman kehnommin kirjoitettu mukaan, jolloin hänestä ei filmin aikana oikeastaan irtoa muuta kuin että hän haluaa pelata jalkapalloa.

Selvästi parasta Luolamiehessä on sen animointi. Tuttuun Aardman-yhtiön tyyliin elokuva on tosiaan nukkeanimaatio, mikä on mielestäni aivan mahtavaa. Minulla ei siis ole mitään tietokone animaatioita vastaan. Itse asiassa jotkut niistä, kuten Zootropolis - eläinten kaupunki (Zootopia - 2016), Inside Out - mielen sopukoissa (Inside Out - 2015) ja Coco (2017) kuuluvat suosikkielokuvieni joukkoon, mutta on hienoa nähdä välillä jotain tavallisesta poikkeavaa. Leffan alusta loppuun ihailin animaattoreiden tekemää työtä; kuinka he ovat kärsivällisesti jaksaneet muuttaa nukkehahmojen asentoja hieman kuukausien ajan, jolloin lopputulos näyttäisi siltä, että hahmot liikkuvat. Hahmoista löytyy tietty tuttua Aardmanin tyyliä: hahmojen silmät ovat kiinni toisissaan, heidän hampaansa pistävät usein esiin ja heidän kämmenensä ovat aika isot verrattuna heidän kehoihinsa. Harmillisesti jotkut Tukin heimolaisista ovat hieman laiskemmin työstettyjä, mutta pääasiassa hahmot ovat hauskasti toteutetut. Enemmän kuitenkin ihailin valtavaa työtä, mikä on mennyt taustojen rakentamiseen. Luolamiesten vehreä laakso on täynnä mitä pienimpiä yksityiskohtia, kuten on myös pronssikauden kaupunki. Pienoismallilavasteet ovat varmasti olleet jättimäiset, etenkin suuri jalkapallostadion, missä laakson kohtalosta otellaan.

Huikean animoinnin lisäksi pidin myös todella paljon elokuvan ideasta. Kivikausi ja pronssikausi kohtaavat jalkapallo-ottelussa. Idea on absurdi, hauska ja aivan mahtava. Onkin valitettavaa, ettei Luolamies saa todellakaan revittyä kaikkea irti ideastaan. Älkää käsittäkö väärin, pidin kyllä leffasta, mutta kaipasin siihen jatkuvasti lisää... noh, ihan kaikkea. Mukana on huvittavia vitsejä, mutta olisin halunnut voida nauraa ääneen. Mukana on seikkailuhenkeä, muttei tarpeeksi seikkailua. Lapset saattavat löytää tästä jännitystä, mutta monille aikuisille filmi on harmillisen ennalta-arvattava. Olen huomannut viime aikoina sanovani useista elokuvista, että ne toimisivat paremmin hieman lyhyempinä. Että niitä olisi voinut tiivistä vaikka noin kymmenellä minuutilla. Luolamieheen olisin kuitenkin kaivannut sen kymmenen minuuttia tai vartin lisää, jossa olisi ollut enemmän meininkiä ja huumoria, syvempiä hahmoja ja parempaa esittelyä filmin kiehtovasta maailmasta. Ainoastaan jättisorsan olisin poistanut leffasta, sillä se tuntui todella oudolta lisäykseltä. Tällaisenaan kyseessä on oikein oivallinen ja viihdyttävä animaatioteos, mutta harmillisesti mitään erityisen ihmeellistä ei tällä kertaa ole luvassa.

Nick Park on Aardmanin isoin ohjaaja. Hän on tehnyt mm. Kananlennon, Wallace & Gromit: Kanin kirouksen ja Late Lammas -elokuvan, joten on harmi, ettei hän ole tällä kertaa pystynyt parempaan. Ongelmat tosin löytyvät lähinnä Mark Burtonin ja James Higginsonin käsikirjoituksesta, josta tuntuu puuttuvan paljon. On tietty ymmärrettävää, että nukkeanimaatioiden teko on niin vaativa ja hidas prosessi, ettei kovin pitkiä leffoja edes voida tehdä, mutta silti leffa kaipaisi lisää. Visuaalisesti Luolamies on tosiaan upean näyttävä, minkä lisäksi ääniefektit ovat mainiot. Harry Gregson-Williamsin ja Tom Howen säveltämät musiikit eivät jää mieleen, mutta toimivat hyvin elokuvan aikana.

Yhteenveto: Luolamies on mainio animaatioseikkailu, joka jää kuitenkin kauas siitä, mitä se voisi olla. Leffan idea on hauska ja kekseliäs, sen hahmot ovat pääasiassa pidettäviä ja sen maailma on kiehtova, joten on harmi, ettei mihinkään näistä asioista ole panostettu tarpeeksi, jotta lopputulos tekisi oikeasti vaikutuksen. Elokuva viihdyttää ja pitää otteessaan koko kestonsa ajan, mutta se tuntuu päättyvän ihan liian äkkiä. Olisin mielelläni halunnut nähdä paljon enemmän tätä maailmaa, etenkin kun se on toteutettu niin upeasti. Animaatiojälki on lähes täydellistä - vain muutamat hahmoista ovat hieman laiskemmin toteutetut. Taustat ovat häkellyttävän näyttäviä ja niitä katsoo enemmän kuin mielellään. Onkin sääli, ettei niitä pääse tutkimaan lisää. Heikkouksistaan huolimatta pidin kyllä leffasta ja suosittelen sitä kaikkien lapsiperheiden elokuvakäyntivalinnaksi. Nukkeanimaatioita nähdään nykyään niin harvoin, että on tärkeä tukea niitä. Viekää siis lapsenne katsomaan Luolamiestä ja tulette mitä luultavimmin itsekin viihtymään, vaikka monille aikuisille se on luultavasti hyvin ennalta-arvattava. Toivon, että Aardmanin seuraava animaatioteos olisi hieman tarkemmin suunniteltu, enkä malta odottaa, mitä yhtiö meille seuraavaksi tarjoaa! Lopputekstien jälkeen ei muuten nähdä kohtausta, mutta niiden aikana lukee hauskasti, ettei yhtäkään dinosaurusta tai kania satutettu elokuvan kuvauksissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Early Man, 2018, Aardman Animations, StudioCanal, Amazon Prime Instant Video, BFI's Film Found, British Film Institute, Creative Skillset's Skills Investment Fund