Arvostelu: Sotahevonen (War Horse - 2011)

SOTAHEVONEN

WAR HORSE

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Jeremy Irvine, Peter Mullan, Emily Watson, David Thewlis, Tom Hiddleston, Benedict Cumberbatch, Patrick Kennedy, Geoff Bell, Leonard Carow, David Kross, Céline Buckens, Niels Arestrup, Toby Kebbell, Hinnerk Schönemann, Eddie Marsan ja Liam Cunningham
Genre: draama, sota
Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia
Ikäraja: 12

War Horse, eli suomalaisittain Sotahevonen perustuu Michael Morpurgon samannimiseen kirjaan vuodelta 1982. Morpurgo itse yritti saada kirjasta aikaiseksi elokuvan, mutta lopulta sai käännettyä kirjan teatteriesityksen muotoon vuonna 2007. Vuonna 2009 tuottajapariskunta Kathleen Kennedy ja Frank Marshall näkivät esityksen ja innostuivat siitä niin paljon, että saivat DreamWorksin kautta ostettua kirjan elokuvaoikeudet. Pariskunta esitteli kirjan ohjaaja Steven Spielbergille, joka ihastui tarinaan ja päätti ohjata filmin, nähtyään teatteriesityksen helmikuussa 2010. Kuvaukset alkoivat elokuussa ja lopulta Sotahevonen sai maailmanensi-iltansa 4. joulukuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten ja vain pari kuukautta Spielbergin edellisen elokuvan, Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus (The Adventures of Tintin - 2011) julkaisun jälkeen! Elokuva oli menestys, mitä kriitikotkin kehuivat. Leffa sai mm. kuusi Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, kuvaus, lavastus, musiikki, äänitys ja äänitehosteet), kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras elokuva ja musiikki), sekä viisi BAFTA-ehdokkuutta (paras kuvaus, lavastus, musiikki, äänitys ja erikoistehosteet), muttei voittanut näissä gaaloissa ainuttakaan palkintoa. Itse en ollut aiemmin nähnyt Sotahevosta, eikä se pitkään edes kiinnostanut minua. Olen kuitenkin päättänyt katsoa kaikki Spielbergin ohjaamat filmit, joten kun huomasin Sotahevosen täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuonna 1912 nuoren Albertin isä ostaa huutokaupasta hevosen nimeltä Joey, josta tulee Albertin paras ystävä. Joey ei kuitenkaan tuota toivotusti rahaa perheen maatilalla, joten pari vuotta myöhemmin isä joutuu myymään hevosen armeijalle, kun ensimmäinen maailmansota syttyy ja Iso-Britannia ajautuu sotaan Saksan kanssa.

Alun perin nuoren Albertin rooliin kaavailtiin Eddie Redmaynea, mutta Spielberg päättikin lopulta aiemmin vain muutamassa näytelmässä esiintyneen Jeremy Irvinen saavan pääroolin. Irvinesta ei onneksi näy kokemattomuutta, vaan hän hoitaa hommansa mainiosti. Hän on myös selvästi innoissaan saamastaan mahdollisuudesta ja päättänyt pistää parastaan. Albert on välittömästi pidettävä hahmo, jonka kautta katsojakin alkaa suuresti välittämään Joey-hevosesta. Joeyta taas esittää jopa neljätoista eri hevosta pitkin leffaa, riippuen siitä, mitä hevosen pitää milloinkin tehdä. Hurjempia stuntteja varten tekijät ovat käyttäneet tietokonetehosteita ja yhdessä kohtaa nähdään myös upeasti toteutettu nukkehevonen. Joeysta on saatu aikaiseksi kunnon hahmo, jonka matkaa halki sodan seuraa kiinnostuneena. Hevonen kun on, Joey ei koskaan puhu, mutta silti katsoja voi pelkästä katseesta tulkita hepoloisen ajatuksenkulkua.

     Elokuvassa nähdään myös Peter Mullan ja Emily Watson Albertin vanhempina, David Thewlis heidän häijynä vuokraisäntänä, sekä mm. Tom Hiddleston, Benedict Cumberbatch, Toby Kebbell, Eddie Marsan ja Liam Cunningham brittisotilaina ja Céline Buckens, Niels Arestrup, Leonard Carow, David Kross ja Hinnerk Schönemann erilaisina hahmoina, joita Joey kohtaa maailmansodassa, yrittäessään päästä takaisin kotiin maaseudulle rakkaan Albertinsa luokse. Näyttelijät tekevät kaikki oivaa työtä, vaikka osalla onkin yllättävän vähän ruutuaikaa. Thewlis oikein herkuttelee iljettävällä hahmollaan. Ainoa heikkous on oikeastaan tekijöiden päätös, että kaikki puhuvat englantia, mutta saksalaisella tai ranskalaisella korostuksella. Jos eri maiden edustajat puhuisivat omaa kieltään, tekisi se filmistä tehokkaamman paketin.

Steven Spielberg tunnetaan parhaiten "koko perheen" seikkailuistaan, kuten Indiana Joneseista (1981-), E.T. the Extra-Terrestrialista (1982) ja Jurassic Parkista (1993), mutta eivätpä sotakuvauksetkaan ole hänelle uusi juttu. Spielbergin Pelastakaa sotamies Ryania (Saving Private Ryan - 1998) pidetään yhtenä genren väkevimmistä teoksista, minkä lisäksi Spielberg oli mukana tekemässä erinomaista Taistelutoverit-minisarjaa (Band of Brothers - 2001). Sodan aikaan sijoittui myös syvästi koskettava ja parhaan elokuvan Oscar-voittaja Schindlerin lista (Schindler's List - 1993). Nämä kolme teosta kuvasivat eri tavoin sodan hirveyttä. Vaikka Sotahevonenkin näyttää, kuinka kamalaa sota on, on se huomattavasti aiempia filmejä kevyempi teos. Voisi jopa sanoa, että kyseessä on koko perheen sotaelokuva. Sota toimii enemmänkin kulissina ystävyystarinalle, missä hevonen ja omistaja yrittävät päästä toistensa luokse, kun maailma ympärillä on tuhon partaalla. Kertomus on herkkä, kaunis ja täynnä sydäntä, kuten Spielbergin teokset yleensä.

Ei Sotahevonen mikään täyden kympin suoritus ole, mutta on se vikoineenkin oikein mainio teos. Lähes kahden ja puolen tunnin kestossa elokuva on paikoitellen ylipitkä, eikä sen rytmitys ole täysin kohdallaan. Kestää kenties jopa liiankin kauan, ennen kuin ensimmäinen maailmansota syttyy. Vaikka on hyvä, että elokuva rakentaa Albertin ja Joeyn ystävyyttä rauhassa, voisi ensimmäistä kolmea varttia tiivistää enemmän. Sen jälkeen elokuva nimittäin kulkee aika vauhdilla, Joeyn päätyessä kaiken aikaa eri porukan mukaan sodan keskellä. Välillä se toimii brittisotilaiden ratsuna, sitten se huomaa vetävänsä saksalaista tykkiä perässään. Monille hepo tuo toivoa kauheuden keskellä ja hymy leviää usein katsojan huulille. Elokuva onnistuu myös hieman koskettamaankin. Jos katsoja on kunnon heppafani, on kyynelhanojen aukeaminen taattua.

Steven Spielberg on kyllä aikamoinen teräsvaari, ottaen huomioon, että hän teki samana vuonna vaativan animaatioelokuvan Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuuden ja ison budjetin sotafilmin. Henkilökohtaisesti täytyy kyllä sanoa, että hän onnistui Tintin kanssa paremmin, mutta ei Sotahevonen missään nimessä huono ole. Spielberg hoitaa homman tutulla ja varmalla otteellaan, rakentaen sydämellistä tunnelmaa. Ja kun kyseessä on Spielbergin teos, on myös varmaa, että elokuva näyttää hyvältä. Elokuva on täynnä lähes maalauksellisia otoksia. Kuvaus on huikeaa. Ehdottomasti suosikkikuvani on, kun yöllä sotilaat ampuvat pari teloitettavaa ja etualalla olevan tuulimyllyn pyörivä siiveke liukuu tyylikkäästi peittämään uhrit juuri aseiden laukaistessa. Lavasteet ovat upeat ja valtavat sotatantereet ovat vaikuttava näky kaikessa kauheudessaan. 1910-luvun ajankuva on luotu lavasteiden lisäksi hienolla puvustuksella. Myös äänimaailma on erinomainen, oli kyse sitten äänitehosteista tai Spielbergin luottosäveltäjä John Williamsin kauniista musiikeista.

Yhteenveto: Sotahevonen on erittäin mainio sotaelokuva, josta löytyy jopa paljon sydäntä. Hevosen ja sen omistajan ystävyys ja heidän vimmainen yritys päästä takaisin toistensa luokse tuhon keskellä on liikuttavaa seurattavaa. Joey-hevosesta on saatu aikaiseksi kunnon hahmo ja vaikkei heppa sano sanaakaan leffan aikana, on toteutus niin taidokas, että katsoja on kaiken aikaa perillä Joeyn tuntemuksista. Hevosen seikkailuja sodan keskellä uppoutuu seuraamaan mielenkiinnolla, vaikka leffalla kestääkin turhan kauan, että niihin asti päästään. Alun ensimmäistä 45 minuuttia voisi tiivistää ja muutenkin elokuva tuntuu liian pitkältä. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan oivallisesti ja tekniseltä puoleltaan leffa on tyylikästä katsottavaa. Ei Sotahevonen Spielbergin parhaiden teosten joukkoon yllä millään, mutta on se silti varsin pätevä, erilainen ja perheystävällisempi sotateos.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
War Horse, 2011, DreamWorks, Amblin Entertainment, Reliance Entertainment, The Kennedy/Marshall Company

Arvostelu: Luolamies (Early Man - 2018)

LUOLAMIES

EARLY MAN

Ohjaus: Nick Park
Pääosissa: Eddie Redmayne, Tom Hiddleston, Maisie Williams, Timothy Spall, Richard Ayoade, Selina Griffiths, Johnny Vegas, Mark Williams, Richard Webber, Gina Yashere, Simon Greenall, Kayvan Novak, Rob Brydon, Miriam Margolyes ja Nick Park
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 7

Early Man, eli suomalaisittain Luolamies on Aardman Animationsin uusi animaatioelokuva. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin siitä. Nykypäivänä kun animaatiot koostuvat lähinnä tietokoneella tehdyistä filmeistä, on hienoa nähdä, että jokin yhtiö tekee vielä ison luokan nukkeanimaatioita. Aardman on tehnyt mm. mainiot teokset Kananlento (Chicken Run - 2000), Wallace & Gromit: Kanin kirous (Wallace & Gromit: The Curse of the Were-Rabbit - 2005) ja Pirates! (The Pirates! In an Adventure with Scientists! - 2012), sekä hieman kehnomman Virran viemää (Flushed Away - 2006) ja Late Lammas -elokuvan (Shaun the Sheep Movie - 2015), jota en ole vielä nähnyt. Odotukseni olivat siis jokseenkin korkeat. Leffan trailerit näyttivät hauskoilta ja vaikka olin lukenut siitä pari negatiivisempaa arviota, menin erittäin positiivisin mielin katsomaan elokuvan.

Kun pronssikauden ihmiset valtaavat hyväsydämisen luolamiesheimon laakson, heimon täytyy keksiä keino voittaa laakso takaisin. Laakson kohtalo ratkeaa suuressa jalkapallo-ottelussa.

Elokuvan päähenkilö on luolamies nimeltä Tuk (Eddie Redmayne), joka on alusta alkaen pidettävä heppu. Tuk on innostunut ja valmis seikkailemaan, minkä lisäksi hän välittää paljon heimostaan. Heimolle hän vaikuttaa kuitenkin olevan se "musta lammas", sillä muut hänen heimostaan eivät ole seikkailunhaluisia, vaan ovat omistaneet elämänsä kanimetsästykselle. Tukin tarinaa on kiinnostava seurata ja hän on oiva päähahmo. Hänen kanssaan liikkuu usein lemmikkisika Posso (äänenä elokuvan ohjaaja Nick Park), jolle on luotu oma hauska persoonansa.
     Muita Tukin heimolaisia ovat vanha päällikkö Boris (Timothy Spall), pelkurimainen Gifu (Richard Ayoade), hänen tiukka äitinsä Magma (Selina Griffiths), hölmö Paavo (Mark Williams) jonka paras kaveri on kivi, tyhmät Seko (Johnny Vegas) ja Tollo (Simon Greenall), tumma Sorana (Gina Yashere), kaiken aikaa nälkäinen Hotko (Richard Webber) ja siansaksaa puhuva Erke (Simon Greenall jälleen). Päällikkö Borisin ja ties mitä syövän Hotkon lisäksi muut kivikautiset hahmot eivät erityisemmin jää mieleen. Joistakin hahmoista on myös tehty liian samannäköiset, jolloin heitä on vaikea erottaa toisistaan.
     Leffan pahis on pronssikauden lordi Nooth (Marvel-leffoista tuttu Tom "Loki" Hiddleston), joka haluaa koko ajan lisää valtaa ja rahaa. Lordi Nooth on mainio roisto tarinalle, sillä hän osaa olla häijy, mutta hänelle on myös luotu jotain, mitä hän pelkää, mikä tuo hyvää syvyyttä hahmoon. Hänestä on myös tehty jokseenkin hassu, jolloin katsojana voi jollain tapaa jopa pitää lordi Noothista.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat jalkapallosta innostunut Goona ("Game of Thrones" -sarjalla, 2011-, kuuluisaksi noussut Maisie "Arya Stark" Williams), lordi Noothin neuvonantaja Dino (Kayvan Novak), sekä pronssikauden kuningatar Oofeefa (Miriam Margolyes). Leffassa kuullaan myös Rob Brydon jalkapalloselostajakaksikkona, sekä hauskana viestinviejä-kyyhkysenä. Vaikka Goona on kiinnostava lisäys, hänen hahmonsa on hieman kehnommin kirjoitettu mukaan, jolloin hänestä ei filmin aikana oikeastaan irtoa muuta kuin että hän haluaa pelata jalkapalloa.

Selvästi parasta Luolamiehessä on sen animointi. Tuttuun Aardman-yhtiön tyyliin elokuva on tosiaan nukkeanimaatio, mikä on mielestäni aivan mahtavaa. Minulla ei siis ole mitään tietokone animaatioita vastaan. Itse asiassa jotkut niistä, kuten Zootropolis - eläinten kaupunki (Zootopia - 2016), Inside Out - mielen sopukoissa (Inside Out - 2015) ja Coco (2017) kuuluvat suosikkielokuvieni joukkoon, mutta on hienoa nähdä välillä jotain tavallisesta poikkeavaa. Leffan alusta loppuun ihailin animaattoreiden tekemää työtä; kuinka he ovat kärsivällisesti jaksaneet muuttaa nukkehahmojen asentoja hieman kuukausien ajan, jolloin lopputulos näyttäisi siltä, että hahmot liikkuvat. Hahmoista löytyy tietty tuttua Aardmanin tyyliä: hahmojen silmät ovat kiinni toisissaan, heidän hampaansa pistävät usein esiin ja heidän kämmenensä ovat aika isot verrattuna heidän kehoihinsa. Harmillisesti jotkut Tukin heimolaisista ovat hieman laiskemmin työstettyjä, mutta pääasiassa hahmot ovat hauskasti toteutetut. Enemmän kuitenkin ihailin valtavaa työtä, mikä on mennyt taustojen rakentamiseen. Luolamiesten vehreä laakso on täynnä mitä pienimpiä yksityiskohtia, kuten on myös pronssikauden kaupunki. Pienoismallilavasteet ovat varmasti olleet jättimäiset, etenkin suuri jalkapallostadion, missä laakson kohtalosta otellaan.

Huikean animoinnin lisäksi pidin myös todella paljon elokuvan ideasta. Kivikausi ja pronssikausi kohtaavat jalkapallo-ottelussa. Idea on absurdi, hauska ja aivan mahtava. Onkin valitettavaa, ettei Luolamies saa todellakaan revittyä kaikkea irti ideastaan. Älkää käsittäkö väärin, pidin kyllä leffasta, mutta kaipasin siihen jatkuvasti lisää... noh, ihan kaikkea. Mukana on huvittavia vitsejä, mutta olisin halunnut voida nauraa ääneen. Mukana on seikkailuhenkeä, muttei tarpeeksi seikkailua. Lapset saattavat löytää tästä jännitystä, mutta monille aikuisille filmi on harmillisen ennalta-arvattava. Olen huomannut viime aikoina sanovani useista elokuvista, että ne toimisivat paremmin hieman lyhyempinä. Että niitä olisi voinut tiivistä vaikka noin kymmenellä minuutilla. Luolamieheen olisin kuitenkin kaivannut sen kymmenen minuuttia tai vartin lisää, jossa olisi ollut enemmän meininkiä ja huumoria, syvempiä hahmoja ja parempaa esittelyä filmin kiehtovasta maailmasta. Ainoastaan jättisorsan olisin poistanut leffasta, sillä se tuntui todella oudolta lisäykseltä. Tällaisenaan kyseessä on oikein oivallinen ja viihdyttävä animaatioteos, mutta harmillisesti mitään erityisen ihmeellistä ei tällä kertaa ole luvassa.

Nick Park on Aardmanin isoin ohjaaja. Hän on tehnyt mm. Kananlennon, Wallace & Gromit: Kanin kirouksen ja Late Lammas -elokuvan, joten on harmi, ettei hän ole tällä kertaa pystynyt parempaan. Ongelmat tosin löytyvät lähinnä Mark Burtonin ja James Higginsonin käsikirjoituksesta, josta tuntuu puuttuvan paljon. On tietty ymmärrettävää, että nukkeanimaatioiden teko on niin vaativa ja hidas prosessi, ettei kovin pitkiä leffoja edes voida tehdä, mutta silti leffa kaipaisi lisää. Visuaalisesti Luolamies on tosiaan upean näyttävä, minkä lisäksi ääniefektit ovat mainiot. Harry Gregson-Williamsin ja Tom Howen säveltämät musiikit eivät jää mieleen, mutta toimivat hyvin elokuvan aikana.

Yhteenveto: Luolamies on mainio animaatioseikkailu, joka jää kuitenkin kauas siitä, mitä se voisi olla. Leffan idea on hauska ja kekseliäs, sen hahmot ovat pääasiassa pidettäviä ja sen maailma on kiehtova, joten on harmi, ettei mihinkään näistä asioista ole panostettu tarpeeksi, jotta lopputulos tekisi oikeasti vaikutuksen. Elokuva viihdyttää ja pitää otteessaan koko kestonsa ajan, mutta se tuntuu päättyvän ihan liian äkkiä. Olisin mielelläni halunnut nähdä paljon enemmän tätä maailmaa, etenkin kun se on toteutettu niin upeasti. Animaatiojälki on lähes täydellistä - vain muutamat hahmoista ovat hieman laiskemmin toteutetut. Taustat ovat häkellyttävän näyttäviä ja niitä katsoo enemmän kuin mielellään. Onkin sääli, ettei niitä pääse tutkimaan lisää. Heikkouksistaan huolimatta pidin kyllä leffasta ja suosittelen sitä kaikkien lapsiperheiden elokuvakäyntivalinnaksi. Nukkeanimaatioita nähdään nykyään niin harvoin, että on tärkeä tukea niitä. Viekää siis lapsenne katsomaan Luolamiestä ja tulette mitä luultavimmin itsekin viihtymään, vaikka monille aikuisille se on luultavasti hyvin ennalta-arvattava. Toivon, että Aardmanin seuraava animaatioteos olisi hieman tarkemmin suunniteltu, enkä malta odottaa, mitä yhtiö meille seuraavaksi tarjoaa! Lopputekstien jälkeen ei muuten nähdä kohtausta, mutta niiden aikana lukee hauskasti, ettei yhtäkään dinosaurusta tai kania satutettu elokuvan kuvauksissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Early Man, 2018, Aardman Animations, StudioCanal, Amazon Prime Instant Video, BFI's Film Found, British Film Institute, Creative Skillset's Skills Investment Fund

Arvostelu: Thor: Ragnarök (Thor: Ragnarok - 2017)

THOR: RAGNARÖK

THOR: RAGNAROK

Ohjaus: Taika Waititi
Pääosissa: Chris Hemsworth, Tom Hiddleston, Mark Ruffalo, Tessa Thompson, Cate Blanchett, Karl Urban, Jeff Goldblum, Idris Elba, Taika Waititi, Anthony Hopkins ja Benedict Cumberbatch
Genre: scifi, komedia, toiminta, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 12

Sen lisäksi, että Thor: Ragnarok - eli suomeksi Thor: Ragnarök - on jatkoa elokuville Thor (2011) ja Thor: The Dark World (2013), on se osa paljon suurempaa kokonaisuutta, Marvel Cinematic Universea. Tämä Marvelin sarjakuvahahmoihin perustuva elokuvauniversumi alkoi vuonna 2008, kun Iron Man ilmestyi. Sen jälkeen universumin leffoja on ilmestynyt jopa viisitoista kappaletta ja nyt ilmestyvä Thor: Ragnarok on MCU:n SEITSEMÄSTOISTA elokuva. Filmin suunnittelu alkoi nopeasti sen jälkeen, kun Thor: The Dark World ilmestyi ja sen oli alunperin tarkoitus ilmestyä jo kesällä 2017. Ensi-ilta kuitenkin viivästyi toisen MCU-elokuvan, Spider-Man: Homecomingin (2017) takia. Nyt elokuva on vihdoin saamassa ensi-iltansa - tosin monissa muissa Euroopan maissa se on jo ilmestynyt. Kun kolmas Thor-elokuva ilmoitettiin, en ollut kovin innoissani. Vaikka The Dark World on mielestäni oikein mainio filmi, on ensimmäinen Thor mielestäni MCU:n heikoin teos. Thor ei ole edes hahmona minua koskaan erityisemmin kiinnostanut, joten kiinnostuinkin leffasta vasta, kun kuulin sen sisältävän vihreän jättiläisen Hulkin. Pieni kiinnostukseni elokuvaa kohtaan katosi, kun sen logo muuttui synkästä värikkääksi videopelilogoksi, joka oli mielestäni todella ruma. Kun ensimmäinen trailer ilmestyi, en oikein tiennyt, mitä ajatella ja pelkäsin, että kyseessä olisi vuoden heikoin supersankarielokuva. Vasta muutaman viime viikon aikana kiinnostukseni filmiä kohtaan on oikeasti kasvanut, sillä se alkoi saamaan todella ylistäviä ensireaktioita maailmalta. Kun jatkuvasti näin internetissä jotain uutta positiivista sanottavaa elokuvasta, aloin jopa innolla odottamaan sen näkemistä. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan Thor: Ragnarokin ja olin todella täpinöissäni siitä, että se näytettiin meille Finnkinon isossa Scape-salissa.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien MCU:n edellisiä osia Thor, Thor: The Dark World, Avengers: Age of Ultron (2015) ja Doctor Strange (2016)!

Ukkosenjumala Thorin täytyy löytää isänsä Odin, taistella vanhaa ystäväänsä Hulkia vastaan gladiaattoriareenalla ja päästä pakoon Sakaar-planeetalta pelastaakseen Asgardin pahan kuoleman jumalatar Helan kynsistä.

Thorin roolissa nähdään tietysti jälleen Chris Hemsworth, joka tekee parhaimman suorituksensa hahmona. Thor on edelleen mahtipontinen tyyppi, mutta häneen on tuotu huumoria lisää, jolloin hän muuttuu hieman lähestyttävämmäksi tapaukseksi. Hahmosta löydetään oivallisesti uusia puolia elokuvassa ja on kiinnostavaa nähdä, kuinka hän pärjää ilman rakasta Mjolnir-vasaraansa. Silti Thorista tuntuu puuttuvan jotain merkittävää henkisellä tasolla. Hänestä ei tunnu löytyvän minkäänlaista sisäistä kamppailua, vaan hän vain haluaa sankarina pelastaa kotinsa tuholta.

Tom Hiddlestonin esittämä Thorin velipuoli Loki on useiden suosikkihahmo, mutta omasta mielestäni hän on todella yliarvostettu. Tässä hän tuntuu olevan mukana lähinnä sen takia, että hänen on pakko olla mukana Thor-leffoissa. Hänen hahmoonsa ei tuoda lähes mitään uutta, vaan hän vain pohtii jälleen kerran, ollako hyvä vai paha? Hiddleston on yhä toimiva roolissa, muttei kovin kummoinen. Vitsikohtauksissa Hiddleston onnistuu näyttelijöistä huonoiten, eikä hänestä löydy komedianäyttelijän puolta.
     Mark Ruffalon näyttelemä tohtori Bruce Banner, eli raivoisa jättiläinen Hulk on erittäin hyvä lisäys. Hulkista on saatu luotua selkeästi erilainen hahmo kuin aiemmin, sillä hän on ollut Avengers: Age of Ultronin tapahtumista lähtien hirviömuodossaan, mikä tietty muuttaa ihmistä voimakkaasti. Hahmon fanit voivat olla innoissaan, sillä Ruffalo nähdään pääasiassa Hulkina eikä Bannerina, vaikkakin hän pääsee toimintaan myös ihmismuodossaan. Ruffalo on tuttuun tapaansa hyvä ja häneltä luonnistuu huumoripuolikin.
     Filmin pahis on tosiaan kuoleman jumalatar Hela, jota näyttelee erinomainen Cate Blanchett. Blanchett on tuttuun tyyliinsä todella hyvä, ja loistovalinta viholliseksi, mutta harmillisesti hänen roolihahmonsa kärsii samasta kuin monet muutkin Marvel-pahikset. Hahmolle on luotu toimiva taustatarina, jota Hela vähän väliä selittää muille hahmoille ja katsojille, mutta muuten hän ei jää erityisemmin mieleen. Hela on tottakai äärimmäisen voimakas vastus, jota katsoessa herää jälleen kysymys siitä, miten läpi MCU:n pohjustettu Thanos-pahis voisi koskaan olla niin paha, että tähän mennessä kaikki muut sarjassa esiintyneet voimakkaat pahikset eivät tuntuisi miltään häneen verrattuna?

Uutena tärkeänä hahmona esitellään Tessa Thompsonin esittämä Scrapper 142, josta on saatu luotua todella väkevä naissankari. Hän on erittäin kiinnostava henkilö, jolle on saatu luotua selkeä sivujuoni, joka kulkee läpi filmin. Hahmon tausta kerrotaan hyvin ja se saa katsojan innostumaan hieman erilaisesta tapauksesta. Omasta mielestäni kyseessä on kenties jopa Marvel-leffojen paras naissankari tähän mennessä, joka peittoaa jopa Scarlett Johanssonin näyttelemän Black Widowin ja Zoe Saldanan esittämän Gamoran Guardians of the Galaxy -elokuvista (2014-). Thompson on todella hyvä roolissaan. Hän ei koskaan jää muiden jalkoihin, muttei myöskään yritä liikaa, jolloin hahmo ei muutu yliampuvaksi.
     Muita uusia hahmoja Helan ja Scrapper 142:n lisäksi ovat Sakaar-planeettaa johtava hauska Suurmestari (Jeff Goldblum esittämässä aika lailla itseään), Asgardin uusi vartija Skurge (ihan huvittava Karl Urban), sekä gladiaattoriareenalla taisteleva kivimörkö Korg (elokuvan ohjaaja Taika Waititi). Vanhoina tuttuina sarjaan palaavat Asgardin vanha vartija Heimdall (Idris Elba) ja Thorin isä Odin (pahasti alikäytetty Anthony Hopkins). Elokuvassa nähdään myös aika mitättömän pienessä roolissa Benedict Cumberbatchin näyttelemä Doctor Strange. Jos on nähnyt Doctor Strange -leffan, asia ei tule minään yllätyksenä, mutta jos filmi on näkemättä, eikä hahmo ole tuttu, hänen ilmestymisensä tuntuu luultavasti vain todella kummalliselta. Stan Lee tekee tietty tapansa mukaan pienen cameon.

Vaikka kaikki Marvel Cinematic Universen elokuvat ovat olleet huumorivetoisia, edustaa Thor: Ragnarok sitä kaikkein komediallisinta päätä Guardians of the Galaxyn (2014) ja Ant-Manin (2015) kanssa. Sen huomaa heti Thorin "Mietitte kai, kuinka päädyin tällaiseen hankalaan tilanteeseen?" -aloituspuheesta, joka on yleistä komediafilmeissä. Tämä ei kuitenkaan haittaa lainkaan, sillä elokuva todella on hauska. Muutama heikompi vitsi on päässyt livahtamaan mukaan, jotka aiheuttavat lähinnä myötähäpeää katsojassa siitä, että ne on päätetty jättää lopputulokseen, mutta muuten läpi elokuvan saa nauraa - paikoitellen jopa ihan kunnolla. Etenkin filmin ensimmäiset 15-20 minuuttia ovat hulvatonta katsottavaa ja parin aloituskohtauksen jälkeen mietinkin, että tämähän saattaa oikeasti olla yksi Marvelin parhaista teoksista! Harmillisesti nerokkaan alun jälkeen elokuva lässähtää hieman, suunnilleen yhtä pitkäksi ajaksi kuin alun loistava osuus kesti. Mutta sitten leffa kulkee jälleen vitsikkäänä eteenpäin ja voi nauttia näkemästään. Elokuva onkin selvästi parhaimmillaan, kun se on selkeä komedia.

Valitettavasti aina vakavammissa kohdissa huomaa, ettei kyseessä olekaan niin erityisen hieno teos kuin Thor: Ragnarok pistää usein kuvittelemaan. Se on kyllä hyvä elokuva, mutta jos siitä poistaisi suuren osan vitseistä, olisi se itse asiassa aika unohdettava. Kaiken vitsailun taustalla kulkeva tarina ei nimittäin ole erityisen mukaansatempaava. Siitä löytyy hienoja hetkiä - etenkin Thorin ja Hulkin välinen taistelu gladiaattoriareenalla on mahtavaa nähtävää - mutta kokonaisuus ei täysin pysy kasassa. Filmi ei osaa yhdistää huumoria ja vakavuutta kunnolla toisiinsa, jolloin tunnelman muutos on niin raju, ettei elokuva tunnu enää samalta kuin alle minuutti sitten. Elokuvan vakavat kohdat eivät harmillisesti ole kovin onnistuneita. Esimerkiksi yksi koskettavaksi tarkoittu hetki ei herättänyt lainkaan tunteita. Kyseessä on vieläpä tärkeä hetki, joten minua lähinnä harmitti, kuinka kömpelösti se oli toteutettu.

Thor: Ragnarok onnistuu onneksi yllättämään useasti, mutta lähinnä vitsiensä avulla, jotka ovat parhaimmillaan aivan loistavia. Loppua kohti tunnelma tietenkin muuttuu vakavammaksi, kuten komedioille yleensä käykin, mutta tässä tapauksessa se on erittäin harmillista, sillä vakavat osuudet eivät tosiaan onnistu kovin hyvin. Loppuhuipennuksessa on hyvät hetkensä, mutta se on hieman liian pitkä ja sen kliimaksi on suuri pettymys. Myös itse elokuvan nimessä mainittu Ragnarok tuotti minulle suuren pettymyksen. Kehno huipennus jätti tavallaan niinkin pahan jälkimaun, että lopputekstien alkaessa en ollut täysin varma, oliko kyseessä oikeasti todella hyvä leffa, vai ihan kiva seikkailupätkä. Vasta kirjoittaessani arviota tulin siihen tulokseen, että Thor: Ragnarok on yhdistelmä molempia, jolloin se on kelpo kokonaisuus. Kaiken ennakkoylistyksen jälkeen se tuotti minulle kuitenkin pettymyksen ja edustaa tämän vuoden heikompaa puolta supersankarielokuvissa. Thor-filmeistä se on tosin paras.

Elokuvan ohjaaja Taika Waititi on tehnyt tätä ennen pienen luokan indie-elokuvia ja sen kyllä huomaa. Waititi osaa asiansa komedian puolella ja pienemmissä kohtauksissa, mutta isojen ja eeppisten hetkien aikana homma ei häneltä täysin luonnistu. Lopputaistelun aikana tuntui hieman jopa siltä, ettei ohjaaja olisi edes halunnut sellaista mukaan ja siksi se jää niin latteaksi. Eric Pearsonin työstämään käsikirjoitukseen olisi kaivannut jotain selkeästi enemmän, mutta on hyvä, ettei elokuva pohjusta kovin paljoa tulevia leffoja, vaan keskittyy omaan tarinaansa. Thor: Ragnarok on mainiosti kuvattu leffa. Leikkaus on muuten sujuvaa, mutta pari vitsiä olisi voinut jättää leikkausvaiheessa pois ja Doctor Strangen kohtaus on pilkottu oudon silpuksi. Leffa on ihanan värikäs ja mukavan valoisa. Visuaaliset tehosteet ovat pääasiassa näyttäviä, mutta muutamat jutut näyttävät hieman kehnoilta, kuten tulinen Surtur-mörkö (Clancy Brown). Maskeeraus on hienosti toteutettu ja etenkin Cate Blanchettin goottihenkiset Hela-meikit näyttävät tyylikkäiltä. Ääniefektit ovat oivallisia ja musiikit säveltänyt Mark Mothersbaugh on saanut aikaiseksi hauskan videopelimäistä musiikkia. Tuttuja teemoja edellisistä Thoreista on mukana ja trailereissa käytetty Led Zeppelinin "Immigrant Song" kuullaan jopa pari kertaa.

Yhteenveto: Thor: Ragnarok on todella hauska, muttei muuten kovin mukaansatempaava elokuva. Vitsejä on paljon ja suurimmaksi osaksi ne toimivat, mutta vakavammat hetket jättävät hieman kylmäksi. Yksi liikuttavaksi tarkoitettu hetki ei tuntunut miltään ja totinen lopputaistelu on aika laimea. Mukana on oivallisia yllätyksiä ja loistavia kohtia, mutta taustalla kulkeva tarina on vain ihan kivaa avaruusseikkailua. Suurimmaksi osaksi elokuva näyttää kyllä hienolta, mutta tunnetasolla se ei oikein vakuuta. Chris Hemsworth on jälleen mainio Thorina ja Mark Ruffalo on hyvä Hulkina. Cate Blanchett osoittaa olevansa toimiva pahis, mutta hänen hahmonsa ei valitettavasti ole mitä ihmeellisin. Pääasiassa näyttelijät ovat hyviä, mutta Anthony Hopkins on todella alikäytetty, eikä Tom Hiddlestonilta vitsailu luonnistu. Ohjaaja Taika Waititi taitaa huumoripuolen loistokkaasti, mutta isoja kohtauksia hän ei kykene pitämään kasassa. Erittäin hauskana komediana Thor: Ragnarokin katsookin oikein mielellään. Silti siihen toivoisi jotain enemmän. Marvelin ja ennen kaikkea Thorin faneille suosittelen elokuvan näkemistä lämpimästi, sillä kyseessä on Thor-leffoista paras filmi. Marvelin tuttuun tapaan lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Thor: Ragnarok, 2017, Marvel Studios, Walt Disney Pictures, Marvel Entertainment

Arvostelu: Kong: Pääkallosaari (Kong: Skull Island - 2017)

KONG: PÄÄKALLOSAARI

KONG: SKULL ISLAND

Ohjaus: Jordan Vogt-Roberts
Pääosissa: Tom Hiddleston, Samuel L. Jackson, Brie Larson, John Goodman, John C. Reilly, Corey Hawkins, Toby Kebbell, Tian Jing ja John Ortiz
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

Vuoden 1933 King Kong oli yksi hirviögenren aloittajista. Sen jälkeen elokuvissa on nähty monenlaisia jättihirviöitä - toisena tunnettuna esimerkkinä Godzilla. Elokuvasta on tehty kaksi uusintaversiota vuosina 1976 ja 2005. Kun kuulin joskus muutama vuosi sitten, että hahmosta tehtäisiin taas elokuva, mietin ensimmäisenä, että nytkö jo? Peter Jacksonin ohjaamasta King Kongista (2005) oli kulunut vasta kymmenen vuotta. Aloin ymmärtämään leffan tarkoitusta, kun kerrottiin, että kyseessä on jonkinlainen syntytarina Kongille. Alunperin leffa kulki pelkällä nimellä "Pääkallosaari", mutta lopulta mukaan lisättiin sana "Kong". Pari vuotta sitten ilmoitettiin, että tämä Kong-leffa kuuluisi samaan sarjaan vuoden 2014 Godzilla-elokuvan kanssa ja että lähivuosina ilmestyisi elokuva, jossa Kong ja Godzilla mätkisivät toisiaan turpaan. Hieman naureskelin, että miten ihmeessä hieman yli kymmenmetrinen gorilla voisi tapella pilvenpiirtäjän kokoista Godzillaa vastaan, kunnes ensimmäinen trailer Kong: Pääkallosaaresta julkaistiin ja paljastui, että Kong olisi myös todella jättimäinen. Tavallaan odotin leffaa, sillä pidän tehostemekastuksista ja isot hirviöt ovat yleensä pelkkää plussaa. Kuitenkin mitä enemmän trailereita julkaistiin, sitä enemmän mielenkiintoni väheni, sillä trailerit näyttivät mielestäni huonoilta. En oikein tiennyt, mitä leffalta pitäisi odottaa, kun menin katsomaan sen. Toivoin vain, että se olisi tarpeeksi viihdyttävä, jotta sen jaksaa katsoa loppuun asti.

Tutkijoista ja sotilaista koostuva ryhmä lähtee tutkimaan aiemmin tuntematonta saarta. Siellä he kohtaavat jättimäisen gorillan nimeltä Kong, joka tuhoaa heidän kulkuvälineensä, jolloin he jäävät jumiin saarelle. Pian he ymmärtävät, ettei Kong ole heidän ainoa - eikä pahin - huolenaiheensa saarella...

Ryhmän perustaa John Goodmanin näyttelemä Bill Randa, joka työskentelee Monarch-yhtiölle. Randa on tutkinut hirviöitä koko elämänsä, mutta kukaan ei tunnu uskovan häntä. Hän uskoo, että löytäessään Pääkallosaaren, hän voisi näyttää maailmalle olleensa oikeassa. Randa tuntuu elokuvan alkupuolella olevan enemmän keskiössä, mutta alkaa pikku hiljaa jäämään taka-alalle. Häntä kiinnostaa lähinnä oma maineensa kuin muiden ryhmän jäsenten kohtalo saarella. Goodman on tuttuun tapaansa hyvä ja välillä hahmosta tulee mieleen alkuperäisen sekä Peter Jacksonin King Kongin Carl Denham -hahmo. Randan työparina nähdään geologi Brooks, jota kiehtoo Pääkallosaaren maaperä. Brooksina nähdään Corey Hawkins.
     Sotilaita johtaa Samuel L. Jacksonin esittämä eversti Packard. Hän selvästi välittää ryhmänsä jäsenistä ja Kongin tappaessa useat heistä, Packard päättää tappaa Kongin kostoksi. Hyvin varhaisessa vaiheessa tajuaa, että Packard tulee olemaan leffan "ihmispahis" ja hän muuttuu hieman ärsyttäväksi. Jackson ei ole ollut viime vuosina parhaimmillaan, eikä tässäkään ole erityisen vakuuttava, vaikka onkin ihan hyvä.
     Elokuvan päähahmo on kuitenkin Thorista (2011) tutun Tom "Loki" Hiddlestonin näyttelemä jäljittäjä Conrad. En ole aiemmin erityisemmin välittänyt Hiddlestonista ja minusta on tuntunut, että monet fanittavat häntä ulkonäön, eikä näyttelijänlahjojen takia. Tässä Hiddleston kuitenkin osoittaa, että on kelpo heppu pääosaan. Conrad on aikoinaan toiminut Yhdysvaltain armeijan palveluksessa, mutta jätti ne päivät taakseen ja tekee jäljityshommia rahasta. Hän tietää paljon tuntemattomista viidakoista, mutta Pääkallosaaren vaarat ovat jotain, mitä hän ei olisi voinut kuvitellakaan. Conrad pyrkii kuitenkin kaiken aikaa pitämään ryhmän jäsenet turvassa.

Roomista (2015) parhaan naispääosan Oscar-palkinnon vienyt Brie Larson esittää valokuvaaja Mason Weaveria, joka tuntuu olevan mukana vain, koska nainen on tärkeä osa "King Kong" -tarinaa. Tässä ei kuitenkaan erityisen paljon luoda suhdetta naisen ja Kongin välille, vaikka Mason selkeästi tuleekin paremmin juttuun gorillan kanssa kuin muut. Masonin naisellisuutta korostetaan sillä, että hän haluaa huolehtia saaren eläimistä, mieshahmojen tappaessa lähes kaikki, mitä vastaan tulee. Larson on mainio roolissaan, vaikka välillä tuntuukin oudolta, että hän on ryhmän mukana, muiden kantaessa aseita ja hänen pidellessä kameraa.
     John C. Reilly näyttelee Hank Marlowia, joka päätyi saarelle toisen maailmansodan aikoihin ja on ollut siellä jumissa kaksikymmentäkahdeksan vuotta. Ennakkoon hieman mietin, miten komedianäyttelijä Reilly toimisi tässä, mutta olin lopulta huojentunut, sillä hänen suorituksensa olikin toimiva. Hän on selvästi hahmoista hauskin, vaikka jotkut vitsit ovatkin kehnoja. Hank on ystävystynyt saaren alkuasukkaiden kanssa (jotka eivät ole tässä kovin uhkaavia, kuten muissa King Kongeissa) ja tietää paljon Pääkallosaaren meiningistä.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Tian Jingin näyttelemä biologi San, John Ortizin esittämä ärsyttävä Nieves, Toby Kebbellin näyttelemä majuri Chapman, sekä muita sotilaita, joille on luotu hieman persoonallisuutta, mutta katsojana arvaa, että he ovat mukana vain pakollisiksi uhreiksi.
     Itse Kong on tosiaan todella valtava. Gorilla on paljon ihmismäisempi kuin aiemmin nähtynä ja hän käveleekin lihaksia pullistellen takajaloillaan eteenpäin. Pakko se on kyllä myöntää, että Kong on aikamoinen äijä tässä. Hän vetää tyylikkäästi saaren muita mörköjä turpaan ja karjuu mahtipontisesti. Kong on saaren asukkaiden jumala, joka ei pidä siitä, että hänen kimppuunsa hyökätään. Hän ei siis tapa ihmisiä, jos ne eivät vaikuta uhalta. Välillä Kongin koko tuntuu hieman vaihtelevan, muttei erityisen häiritsevästi. Hahmo on toteutettu motion capture -tekniikalla, jossa näyttelijä esittää Kongin liikkeet ja niiden perusteella viimeistelty hahmo luodaan digitaalisesti. Kongin esittäjinä toimivat Terry Notary ja Toby Kebbell.

Elokuva alkaa vuodesta 1944, kun Hank Marlow putoaa laskuvarjolla saarelle. Paikalle saapuu myös japanilaissotilas ja kaksikko käy taisteluun, kunnes Kong saapuu paikalle murisemaan dramaattisesti. Olin yllättynyt, että Kong näytetään jo ensimmäisen viiden minuutin aikana, mutta toisaalta taas ihan hyvä, ettei leffa käytä turhaa aikaa piilotellakseen hahmoa, sillä mainoksissa on jo päässyt näkemään hänet. Tästä tarina hyppää vuosia eteenpäin hetkeen, kun Vietnamin sota päättyy. Randa kokee, että silloin on ryhmän viimeinen hetki päästä tutkimaan Pääkallosaarta. Ensimmäinen puolituntinen käytetään ryhmän kasaamiseen ja henkilöiden esittelyyn. Ei aikaakaan, kun hahmot ovat jo perillä saarella ja alkaa tapahtua. Kong hyökkää helikoptereiden kimppuun ja ryhmän jäsenet putoavat ryminällä eri puolille viidakkoa. Heidän täytyy löytää toisensa ja päästä nopeasti sovittuun kohtaamispaikkaan, josta heidät tultaisiin hakemaan. Jos he myöhästyvät, he joutuvat jäämään saarelle.

Kong: Pääkallosaaren tarina poikkeaa monilta osin alkuperäisestä tarinasta, vaikka tuttuja kohtia on siellä täällä. Saarelle ei mennä kuvaamaan elokuvaa, vaan etsimään monstereita. Monarch-yhtiö, jossa Bill Randa työskentelee, on sama, joka tutki Godzillassa leffan nimikkohahmoa. Leffassa muutamaan otteeseen annetaan vihjeitä muihin hirviöihin, joihin Godzillakin kuuluu, muttei onneksi liikaa, jolloin elokuva voi keskittyä omaan tarinaansa. Voin todeta olevani huojentunut, sillä Kong: Pääkallosaari on parempi kuin odotin - muttei se kuitenkaan kovin hyvä ole. Elokuva on lähinnä todella viihdyttävä. Aika tuntuu kuluvan nopeasti elokuvaa katsoessa. Esittelyt tuntuvat aina menevän nopeasti elokuvissa, sillä hahmoihin on mielenkiintoista tutustua. Sitten ollaankin jo määränpäässä ja toiminta lähtee käyntiin. Toimintaosioita ja jännittäviä hetkiä tulee vähän väliä, ryhmän kohdatessa jättimäisiä lukkeja, suuria mustekaloja, kummallisia puusirkkoja ja kaikkein pahimpana "kalloryömijöitä", jotka ovat Kongin arkkivihollisia saarella. Niistä suurin on aikoinaan tappanut Kongin perheen, jolloin Kong on jäänyt yksin suojelemaan saarta. Kong koituukin ihmisten hyödyksi, ja Conrad ja Mason ymmärtävät hänen olevan hyvisten puolella, mutta valitettavasti eversti Packard on päättänyt tappaa jättigorillan. Aikomuksena ei siis ole tällä kertaa viedä Kongia nähtävyydeksi New Yorkiin, vaan koko otuksen räjäyttäminen taivaan tuuliin.

Kalloryömijät tuntuivat trailereissa todella ylimääräisiltä möröiltä ja pelkäsin, että elokuvassa käy samoin kuin Godzillassa, jolloin päähirviö jää vastushirviöiden jalkoihin ruutuajassa. Näin ei kuitenkaan onneksi käynyt ja Kong pääsee olemaan paljon esillä leffassa ja kalloryömijät olivatkin toimiva lisäys. Kongin taistelut hirviöitä vastaan ovat näyttäviä ja sellaista hauskuutta onkin parasta katsella valkokankaalta. Samalla on myös jännittävää seurata, kun ihmishahmot juoksevat pakoon ja joutuvat väistelemään, etteivät jää megamonstereiden jalkojen alle. Jännitys pysyy mainiosti leffan läpi, vaikka monet kohdat voi arvata etukäteen. Huumoria on myös mukana, pääasiassa Hankin kautta. Elokuva ei todellakaan käy tylsäksi kertaakaan ja menee hyvällä temmolla eteenpäin. Valitettavasti se ei kuitenkaan riitä pelastamaan lopputulosta. Useat kohdat ovat naurettavan kökköjä ja monet jutut täysin älyvapaita. Välillä elokuva ottaa itsensä haudanvakavasti ja välillä taas pilkkaa koko hirviögenreä. Elokuva on todella yksinkertainen, sillä siinä vain mennään paikasta A paikkaan B ja välillä tulee jokin mörökölli vastaan, minkä kanssa pitää hetken aikaa taistella. Ei siinä sinänsä mitään, sillä lopputulos viihdyttää. Kovin syvällistä teosta ei kannata missään nimessä odottaa, eikä ihmishahmoilla ole loppujen lopuksi erityisemmin mitään väliä. Leffan jälkeen ei ketään muista nimeltä ja ainoa, mikä päässä pyörii, ovat Kongin siistit kohtaukset. Elokuvan loppuun on tietenkin säästetty kaikkein vaikein vastus, joka ei kuitenkaan erityisemmin vakuuta. Taistelun jälkeen elokuva loppuu melkein kuin seinään ja lopputekstit alkavat rullata mahtipontisen musiikin säestämänä.

Elokuvan on ohjannut Jordan Vogt-Roberts, joka on aiemmin tehnyt pääasiassa televisiotuotantoja. Hänellä näyttäisi olevan silmää massiivisille efektiseikkailuille, joten voi olla, että hänet tullaan näkemään sarjassa myöhemminkin. Toisaalta tuntuu myös siltä, että tuotantoyhtiöt palkkasivat ohjaajaksi jonkun mahdollisimman tuntemattomamman tyypin säästääkseen kuluissa. Kong: Pääkallosaari on kuvattu ihan hyvin, mutta jotkut kuvat heiluvat hieman liikaa. Laajat kuvat saaresta ovat tyylikkäitä, mutta uskoisin, että ne ovat lähinnä tietokoneella toteutettuja. Elokuvassa on todella paljon hidastuksia, jopa naurettavuuteen asti. Leikkaus on sujuvaa ja välillä hieman ennalta-arvattavaa. Muutamissa kohdissa arvasin, että seuraavaksi leikataan kuvaan Kongista tekemässä jotain jännää. Visuaaliset tehosteet ovat erinomaisesti toteutettuja. Kong näyttää todella upealta, kuten myös maisemat ja muut hirviöt. Äänitehosteilla on tuotu hienoa lisäystä ja etenkin Kongin karjaisut ovat erittäin mainioita. Värimäärittelyssä kuvaa on välillä muokattu liian punertavaksi tai oranssiksi. Tällä on haettu leffaan helvettiteemaa, mutta lähinnä se tuntuu vain oudolta säätämiseltä. Musiikista vastaa Henry Jackman, joka on tehnyt hyvää työtä mahtipontisten sävellysten kanssa. Leffassa kuullaan myös tuttuja kappaleita, kuten Black Sabbathin "Paranoid".

Yhteenveto: Kong: Pääkallosaari ei viihdyttävyydestään huolimatta ole kovin kummoinen teos. Se on yksinkertainen ja siinä on useita hölmöjä osioita. Onneksi mukana on kuitenkin paljon hyvää, jolloin leffa on loppujen lopuksi ihan toimiva. Kong on selvästi paras hahmo ja häntä on sopiva määrä leffassa. Muut hirviöt ovat ihan toimivia, mutta monet niistä esiintyvät vain parin minuutin ajan. Pääihmishahmot ovat toimivia, mutta useat sotilaat tuntuvat siltä, että heidän ainoa tarkoituksensa on kuolla saarella (ja niin myös käykin). Huumoria on mukana ihan menevästi. Toimintaa on paljon ja elokuva tuntuu kulkevan nopeasti eteenpäin. Leffassa hieman annetaan vihjeitä tulevia leffoja varten ja minun puolestani niitä pätkiä voi tullakin. Tällaiset ovat kelpoa aivot-narikkaan-toimintaviihdettä, jonka aikana voi tunkea suuhunsa niin paljon popcornia kuin vain voi. Elokuva tulee varmasti jäämään useiden muiden tehoste-elokuvien jalkoihin tältä vuodelta, mutta se ei kuitenkaan päädy huonoimpien leffojen listalle. Jos haluat nähdä kun jättimäinen gorilla mätkii muita suurikokoisia hirviöitä pataan, niin käy ihmeessä katsomassa Kong: Pääkallosaari. Alkuvuodesta ei ole kovin montaa tehosteleffaa vielä ilmestynyt, joten tämä onkin oiva kohde sijoittaa rahat, jos haluaa päästä näkemään kaikkea tosi näyttävää ja eeppistä valkokankaalla. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt pätkä, joka pohjustaa tulevaa Godzilla vs. Kong -leffaa (2020), sekä Godzillan jatko-osaa Godzilla: King of the Monsters (2019). Siinä myös viitataan, että hirviöelokuvia on suunnitteilla paljon. Ottaen huomioon, että mielestäni sekä Kong että Godzilla ovat olleet upeita hahmoja, en tiedä, kumpaa kannustaisin tulevassa Godzilla vs. Kongissa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Kong: Skull Island, 2017, Warner Bros. Pictures, Legendary Entertainment

Arvostelu: Crimson Peak (2015)

CRIMSON PEAK

Ohjaus: Guillermo del Toro
Pääosissa: Mia Wasikowska, Tom Hiddleston, Jessica Chastain, Charlie Hunnam, Jim Beaver, Burn Gorman ja Doug Jones
Genre: fantasia, jännitys
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

Kuulin Crimson Peakista ensimmäisen kerran, kun minulle kerrottiin siitä. Guillermo del Toro ohjaajana kuulosti hyvältä, kuten myös se, että kyseessä olisi kai jonkinlainen fantasiakauhuelokuva kummituksista. Traileri jonka näin, näytti hyvältä ja meninkin katsomaan elokuvan, kun se oli ilmestynyt teattereihin. Silloin se oli jonkinlainen pettymys, mutta nyt päätin antaa sille uuden mahdollisuuden, jos se vaikka toimisi paremmin, kun tiesin, mitä siltä ei kannattanut odottaa: kauhua ja kummituksia.

Kirjailijan urasta haaveileva Edith Cushing rakastuu salaperäiseen sir Thomas Sharpeen ja he menevätkin naimisiin. Edith muuttaa Thomasin ja tämän Lucille-siskon luo Verenpunaiselle vuorelle, jossa alkaa tapahtua kummia.

Pääosassa Edith Cushingina nähdään Alice in Wonderlandista (2010) tuttu Mia Wasikowska, joka ei mielestäni ole paras vaihtoehto rooliin. Maailma kun on täynnä lahjakkaita naisnäyttelijöitä, en ymmärrä, miksi pääosaan valittiin henkilö, joka näyttää välillä siltä, ettei häntä kiinnosta, eikä hänestä löydy oikeaa energiaa rooliin. Useat repliikit, jotka hän sanoo, ovat kirjoitettuna tunteikkaita, mutta hänen lausuminaan ne muuttuvat ontoiksi.
     Lokin roolista Marvel Cinematic Universessa (2008-) tutuksi tullut Tom Hiddleston näyttelee sir Thomas Sharpea, jossa on jotain hämärää meneillään. Hiddleston on valloittanut Lokina monien naisten sydämet ja olen aivan varma, että monet menivät katsomaan elokuvaa vain ja ainoastaan hänen takiaan. Pakko sanoa, että oli miellyttävämpää katsoa Crimson Peakia, kun ympäriltäni ei kuulunut "oih!"-ääniä aina, kun Hiddleston ilmestyi ruudulle - puhumattakaan kohtauksesta, jossa hän ottaa paidan pois, jolloin minun teki mieli lähteä elokuvasalista pois, sillä suuri osa katsojista voihkaisi samanaikaisesti. Näyttelijänä Hiddleston on ihan hyvä, mutta hän ei ole vielä minua vakuuttanut, miksi hän olisi niin hieno useiden mielestä.
     Jessica Chastain vetää huonon suorituksen Thomasin siskona, leidi Lucille Sharpina. Lucille on hyvin aneeminen tapaus, eikä häntä jaksaisi katsoa ruudulla. Hahmon pitäisi olla jollain lailla uhkaava, mutta Lucille lähinnä unettaa katsojaa. Tiedän, että Chastain osaisi, joten syytän tästä täysin huonosti kirjoitettua hahmoa. Voihan se tietenkin olla, ettei Chastain osannut vetää tällaista roolia.
     Del Toron edellisestä elokuvasta, Pacific Rimistä (2013) tuttu Charlie Hunnam näyttelee Edithin lapsuudenystävää, tohtori Alan McMichaelia. Hunnam ei ole kovin kaksinen näyttelijä, mutta tällaisessa pienemmässä roolissa hän toimii ihan hyvin. Tohtori McMichael ei oikein luota Sharpeihin ja yrittääkin tutkia, mitä outoa heissä on.
     Elokuvassa nähdään myös pääosin televisiosarjoista tuttu Jim Beaver Edithin isänä, Carter Cushingina, Burn Gorman Carter-isän apulaisena herra Hollyna ja muutamista muista Guillermo del Toron elokuvista tuttu Doug Jones haamuina.

Edithin ollessa vasta lapsi, hänen äitinsä kuolee koleraan, mutta myöhemmin äidin haamu saapuu Edithin luo varoittamaan lastaan Verenpunaisesta vuoresta. Neljätoista vuotta myöhemmin Edith yrittää saada kirjoittamaansa haamutarinaa julkaistavaksi. Hänen isänsä luokse saapuu sir Thomas Sharpe, joka yrittää saada rahoitusta savikonettaan varten. Edith ja sir Thomas alkavat tapailla, vaikkei Edithin isä hyväksy suhdetta. Edith menee naimisiin sir Thomasin kanssa ja muuttaa tämän luokse, jolloin hänelle selviää, mistä hänen haamuäitinsä on häntä varoitellut.

Kun näin Crimson Peakin ensimmäisen kerran, minua jännitti alkupuolella, kun Edithin äidin haamu saapuu ensimmäistä kertaa. Silloin ei tietenkään vielä täysin tiedä, millaista elokuvaa on tullut katsomaan ja alkupuoli todella vaikutti fantasiakauhulta. Jännitys oli luotu hyvin siinä, samoin kuin kohtauksessa, jossa äiti ilmestyy uudestaan. Toisella katsomiskerralla elokuva ei valitettavasti enää jännittänyt. Tiesin, mitä tuleman pitää ja olin tietoinen, että elokuva onkin muuta kuin miten sitä mainostettiin. Kummituksia siinä kyllä on muutama, mutta ne esiintyvät hyvin vähän ja tuntuvat välillä täysin irrallisilta muusta elokuvasta. Muutenkaan elokuva ei tunnu täysin kokonaiselta paketilta ja siitä puuttuu jotain, mutten oikein tiedä mitä. Siinä voisi olla selkeästi parempi käsikirjoitus, paremmat näyttelijät ja enemmän haamuja. Tuntuu kuin ideat olisivat loppuneet kesken, sillä siinä kohtaa kun Edith muuttaa sir Thomas Sharpen luokse, lähes joka toinen kohtaus on sitä, että Edith vaeltelee kynttilän kanssa ympäri taloa, eikä juttu oikein etene, vaan tuntuu toistavan itseään. Lopputulos on myös aika hölmö, joten mitään kovin ihmeellistä ei kannata odottaa. Muutamia ihan toimivia pätkiä elokuvasta löytyy ja kyllähän sen jaksaa katsoa toistamiseenkin, mutta se jää vain ihan kivaksi.

Elokuvan ohjauksesta tosiaan vastaa Guillermo del Toro, joka on ohjannut mm. Hellboyn (2004) ja El laberinto del faunon (2006) - eli suomalaisittain Pan's Labyrinthin - joista jälkimmäinen on yksi suosikkielokuvistani. Siitä syystä odotin elokuvalta enemmän kuin se tarjosi. Del Toro kyllä visuaalisesti tietää, mitä haluaa katsojille tarjota, vaikka tarina ei olisikaan kaikista paras. Hän nimittäin myös kirjoitti elokuvan yhdessä Matthew Robbinsin kanssa. Elokuva on kuvattu hienosti ja leikattu ihan sujuvasti. Moitteeni on, että kohtaus, jossa nähdään tanssi, jonka aikana miehen pitämä kynttilä ei sammu, olisi paljon vaikuttavampi, jos se ei sisältäisi leikkauksia ollenkaan. Silloin katsojana jäisi ihmettelemään, miten tanssi oli toteutettu. Itseäni ärsytti elokuvassa useasti käytetty, Looney Tunesista (1930-) tuttu kohtauksen lopetusleikkaus, jossa kuvassa oleva kohde ympäröidään pimeydellä, jolloin kohde on ympyrän muotoisessa kuvassa, muun ruudun ollessa mustaa. Elokuva tapahtuu joko ihan 1800-luvun lopussa tai ihan 1900-luvun alussa, ja puvustuksella ja lavastuksella on hienosti korostettu ajankuvaa. Sharpen talon lavaste on uskomattoman hieno. Vaikka onkin upeaa, että haamuja oikeasti näytteli joku, joka oli maskeerattu karmivaksi, niin silti haamut näyttävät huonosti tietokoneella tehdyiltä. Etenkin punainen kummitus näyttää todella kehnosti toteutetulta useissa kuvissa, joissa se esiintyy. Musiikista vastaa Fernando Velázquez, joka on tehnyt oivaa työtä tunnelman luomiseksi sävellystensä avulla.

Yhteenveto: Crimson Peak on ihan kiva fantasiapätkä, mutta kauhua odottavat joutuvat pettymään pahasti. Lavasteet ja puvut ovat todella ammattimaisesti toteutettuja, ja on hienoa, että haamuja näyttelee oikea ihminen, eikä niitä ole tehty kokonaan tietokoneella. Harmi vain, että haamut näyttävät silti erittäin digitaalisesti ja kehnosti toteutetuilta. Näyttelijätyö on keskinkertaista, mikä vie makua elokuvasta. Ensimmäisellä katselukerralla elokuva voi jännittää ja herkimpiä jopa pelottaa, mutta toisella katselukerralla ei enää ollenkaan. Yhdessä kohtaa elokuva tuntuu hieman toistavan itseään, mikä on ärsyttävää. Lastenelokuva tämä ei ole, sillä perheen pienimmille tämä voi olla liian hurja ja siinä nähdään yllättävästi vertakin, mutten silti täysin ymmärrä elokuvan korkeaa ikärajaa. Jos pidät del Toron elokuvista, niin kannattaa tämä vilkaista. Kertakäyttöisenä fantasiahömppänä tämän kelpaa katsella vaikka televisiosta jonain iltana, kun joku kanava vihdoin saa tähän oikeudet. Hiddleston-fanien on varmaan pakko katsoa tämä elokuva, mutta kauhufaneille Crimson Peak ei paljoa tarjoa. Toivottavasti Guillermo del Toro tekisi seuraavaksi Hellboy 3:n...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Crimson Peak, 2015, Legendary Entertainment

Arvostelu: Thor: The Dark World (2013)

THOR: THE DARK WORLD

Ohjaus: Alan Taylor
Pääosissa: Chris Hemsworth, Natalie Portman, Tom Hiddleston, Idris Elba, Anthony Hopkins, Christopher Ecclestone, Kat Dennings, Stellan Skarsgård, Rene Russo, Jonathan Howard ja Adewale Akinnuoye-Agbaje
Genre: supersankarielokuva, fantasia, toiminta
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 12

Thor (2011) ei saanut minua erityisemmin vakuutettua ja se jäi aika latteaksi pätkäksi. The Avengersissa (2012) huomasin kuitenkin, että hahmohan pärjää nyrkkitappelussa Hulkia ja Iron Mania vastaan ja että Hemsworth toimiikin roolissa. Olin silti erittäin skeptinen, kun menin katsomaan Thor: The Dark Worldia, kun se ilmestyi vuonna 2013. Iron Man 3 (2013) ja Man of Steel (2013) olivat ne supersankarielokuvat, joita kyseiseltä vuodelta pääasiassa odotin, joten ehkä siksi tämä yllättikin. Nyt kun Marvel Cinematic Universeen (2008-) on ilmestymässä uusi elokuva, Doctor Strange (2016), on aika katsoa sarjan aiemmat osat läpi ja arvostella ne.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä elokuvia Thor ja The Avengers!

Kun mystinen Aether-voima tarttuu Jane Fosteriin, Thor palaa suojelemaan häntä pimeiltä haltioilta, jotka aikovat hyödyntää Aetherin voimaa muokatakseen maailmasta sellaisen kuin he haluavat.

Chris Hemsworth parantaa jälleen suoritustaan Thorina. Tässä elokuvassa nähdään Thor paljon vakavampana, mikä toimii erittäin hyvin. Hauskojakin kohtia tietysti löytyy. Thorin "siisteys" on osattu parissa kohtaa tuoda toimivasti esille, etenkin alkupuolella.
     Natalie Portmanin esittämä Jane Foster on erittäin keskeisessä roolissa tarinan kannalta, muttei tee kovin paljoa elokuvassa. Hän jälleen lähinnä ihmettelee asioita. Onneksi loppupuolella hän alkaa keksiä tapoja ratkaista ongelmia, eikä ole samanlainen avuton neito hädässä kuin alkupuolella.
     Yllättävää kyllä, mutta Tom Hiddlestonin näyttelemä Loki ei ärsytä tässä... ainakaan niin paljon kuin aiemmin. Heikkoja osioita löytyy, mutta pääosin hahmo toimii todella hyvin ja onkin kiva nähdä hänet hieman erilaisessa roolissa kuin aiemmin. Loki joutuu hieman vastahakoisesti auttamaan Thoria.

Idris Elba inhosi tämän elokuvan tekoa, mutta onneksi se ei erityisemmin näy hänen suorituksessaan Asgardin vartija Heimdallina. Heimdall pääsee paremmin esille kuin aiemmin ja todistaa myös olevansa kunnon soturi, jos niin haluaa.
     Anthony Hopkins näyttää jälleen arvokkuutta Thorin isän, Odinin roolissa, mutta valitettavasti hahmon osuus jää aika vähäiseksi. Hopkins on silti yhä loistava valinta rooliin. Thor: The Dark Worldissa Thorin äiti Frigga (Rene Russo) pääsee paremmin esille kuin aiemmin.
     Tietysti mukana ovat myös Stellan Skarsgårdin näyttelemä Erik Selvig, joka on hieman pimahtanut, Kat Denningsin esittämä Darcy, joka on yhä aika ärsyttävä, sekä uusi hahmo Ian (Jonathan Howard), joka on Darcyn harjoittelija. Thorin ystävät Sif (Jaimie Alexander), Hogun (Tabanodu Asano), Volstagg (Ray Stevenson) ja Fandral (Zachary Levi) nähdään tietysti. Nämä neljä hahmoa ovat kuitenkin niin pienessä roolissa, ettei kovin moni varmaankaan edes huomannut, että Fandralin näyttelijä on vaihtunut. Tai sitten ketään ei edes kiinnostanut.
     Elokuvan pääpahishaltiaa, Malekithia, näyttelee Christopher Ecclestone. Malekith vaikuttaa alkupuolella aika uhkaavalta hahmolta ja pidän hänen synkemmästä puolestaan. En vain tiedä, mikä siinä on, mutta hahmo on äärimmäisen unohdettava. Malekith on todella yksiulotteinen ja vaikka usein olen sitä vastaan, että hahmo on paha vain ollakseen paha, niin tässä se toimii yllättävän hyvin. Koska kyseessä on pimeyden haltia, niin ei mikään ihme, että hahmo haluaa langettaa koko maailmankaikkeuden pimeyteen. Silti hahmo ei tee lähes minkäänlaista vaikutusta. Malekithin tärkeintä kätyriä, Kursea, näyttelee Adewale Akinnuoye-Agbaje.

Kuten Thor, myös Thor: The Dark World alkaa Odinin kertojaäänellä, joka selittää voimakkaasta vihollisesta. Katsojille näytetään lähtökohdat, jotta heillä on jonkinlainen käsitys, mistä on kyse pimeissä haltioissa ja Aetherissä. Siitä päästään kohtaukseen, joka tapahtuu mitä luultavimmin aika lailla heti The Avengersin tapahtumien jälkeen. Loki viedään vankilaan, rangaistuksena teoistaan New Yorkissa. Thor on lähtenyt palauttamaan rauhaa maailmoihin, kun taas Jane Foster tutkii Darcyn kanssa merkillistä ilmiötä Lontoossa. Ilmiö vie Janen paikkaan, jossa Aetheria säilytetään ja se tarttuu häneen. Thor saapuu Janen luo ja vie tämän Asgardiin, jotta Aether saataisiin pois hänestä. Valitettavasti Malekith aistii Aetherin olevan Asgardissa ja lähtee sinne tuhoisin aikein, yhdessä haltia-armeijansa kanssa.

Thor: The Dark World on selkeästi synkempi elokuva kuin ensimmäinen osa ja pidän ratkaisusta paljon. Elokuva on myös huima parannus edelliseen osaan. Muistan, kun lähdin elokuvateatterista ja olin jopa yllättynyt kuinka onnistunut seikkailupätkä oli kyseessä, etenkin kun ottaa huomioon, ettei Thor tehnyt erityistä vaikutusta. Tässä elokuvassa on löydetty hyvä kohtaamispiste höpöhöpölle ja realismille, jolloin ne tavallaan kulkevat "käsi kädessä" alusta loppuun asti. Asgardilaisten asut eivät tunnu yhtä koomisilta ja elokuva on muutenkin vakavampi. Huumoria toki löytyy, etenkin yhdessä Thorin ja Lokin välisessä kohtauksessa, mutta pidän enemmän elokuvan tunnelmasta, jossa tuhon uhka on läsnä. Elokuvassa on näyttäviä toimintakohtauksia ja tyylikäs takaa-ajo. Myös pari surullisempaakin kohtausta nähdään, joista toinen valitettavasti pilataan myöhemmin elokuvan aikana. Vaikka pahis tuntuu paikoitellen hieman liian yksiulotteiselta, elokuva on muuten erittäin viihdyttävä, jonka jaksaa katsoa useasti uudestaan.

Thor-sarjan ohjaus on vaihtunut Kenneth Branaghilta Alan Taylorille, mikä on todella hyvä päätös. Taylor on ohjannut muutaman jakson Game of Thronesia (2011-), joten hän tietää, miten ohjata totisempaa fantasiaa. Elokuva on myös kuvattu paljon paremmin kuin ensimmäinen osa, mihin ei paljoa vaadita. Kamera nimittäin on suorassa, eikä jatkuvasti vinottain. Leikkaus on sujuvaa ja äänitehosteet toimivia. Visuaalisesti elokuva on myös paljon näyttävämpi kuin Thor. Musiikin on säveltänyt Brian Tyler ja se kuulostaa hyvin paljon samalta kuin ensimmäisen osan musiikki. Tässä elokuvassa nähdään myös ensimmäistä kertaa uusi Marvel Studiosin logo, joka on oma suosikkini tähän mennessä.

Elokuva sisältää tietysti "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, sarjoihin, hahmoihin jne. Tässä elokuvassa nähdään mm. Stan Leen cameo, sekä yksi tuttu supersankari... Kovimmat fanit tunnistavat myös monia viittauksia sarjakuvista tuttuihin ulottuvuuksiin ja etenkin lopputekstien aikana tuleva kohtaus kannattaa katsoa muutaman kerran, jotta kaikki piilotetut asiat varmasti huomaa.

Blu-rayn kuvanlaatu on hieno. Lisämateriaalina Blu-raylla on lyhytelokuva "All Hail the King", joka kannattaa katsoa etenkin, jos Iron Man 3:ssa ei yksi juoniratkaisu toiminut mielestäsi, poistettuja ja pidennettyjä kohtauksia, mokaotoksia, sekä elokuvan teosta kertova kaksiosainen "A Brother's Journey: Thor & Loki" -pätkä, musiikin sävellyksestä kertova "Scoring Thor: The Dark World with Brian Tyler", sekä lyhyt vilkaisu Captain America: The Winter Soldierin (2014) tekoon.

Yhteenveto: Thor: The Dark World on huomattava parannus ensimmäiseen osaan verrattuna. Se on synkempi elokuva, mutta osaa silti olla erittäin höpöhöpöpätkä, jolloin se on oikein mainio ja viihdyttävä. Chris Hemsworthin ja Tom Hiddlestonin suoritukset paranevat, eikä Loki enää ärsytä. Malekith ei erityisemmin vakuuta, mutta hahmo toimii ihan tarpeeksi hyvin. Tehosteet ovat parempia, kuten myös kuvaus. Oli selkeästi hyvä ratkaisu vaihtaa ohjaaja. Toivottavasti tuleva Thor: Ragnarok (2017) on yhtä hyvä kuin tämä - ellei jopa parempi - sillä tämän jälkeen katsoisi mieluusti toisenkin Thor-pätkän. Marvel-elokuville tuttuun tyyliin lopputekstit sisältävät pari kohtausta, joten levyä ei kannata ottaa pois vielä, kun ohjaajan nimi ilmestyy ruutuun.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.8.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.webpronews.com
Thor: The Dark World, 2013, Marvel Studios

Arvostelu: The Avengers (2012)

THE AVENGERS

Ohjaus: Joss Whedon
Pääosissa: Robert Downey Jr, Chris Evans, Mark Ruffalo, Chris Hemsworth, Scarlett Johansson, Jeremy Renner, Samuel L. Jackson, Tom Hiddleston, Clark Gregg, Stellan Skarsgård, Cobie Smulders, Gwyneth Paltrow ja Paul Bettany
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia
Ikäraja: 12

2012 oli vihdoin se vuosi, jolloin The Avengers ilmestyi. Viisi elokuvaa oltiin nähty ennen tätä: Iron Man (2008), The Incredible Hulk (2008), Iron Man 2 (2010), Thor (2011) ja Captain America: The First Avenger (2011), joissa sankarit esiteltiin ja nyt he vihdoin lyöttäytyisivät yhteen, taistellakseen pahaa vastaan. Tämä oli yksi eniten odottamistani elokuvista vuonna 2012. Saattoi olla jopa niin, että ainoa mitä odotin enemmän, oli The Dark Knight Rises (2012). Kävinkin katsomassa elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä ja muistan, että silloin Tennispalatsissa oli pisin jono lippukassoille, mitä olen koskaan nähnyt. Nämä kaikki sankarit ja elokuvat ovat osia Marvel Cinematic Universesta (2008-), josta on nähty jo kolmetoista elokuvaa. Nyt kun sarjan uusin elokuva, Doctor Strange (2016), on saamassa ensi-iltansa, oli hyvä katsoa aiemmat osat uudestaan ja arvostella ne. Viimeisimmän elokuvan, Captain America: Civil Warin (2016), olinkin jo arvostellut huhtikuussa, kun se ilmestyi.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä elokuvia Iron Man, The Incredible Hulk, Iron Man 2, Thor ja Captain America: The First Avenger!

Lokin saapuessa Maahan orjuuttamaan ihmiskunnan Tesseraktin ja chitauriarmeijan avustuksella, täytyy Nick Furyn aloittaman projektin toteutua. Iron Man, Captain America, Thor, Hulk, Black Widow ja Hawkeye kokoontuvat yhteen Avengers-ryhmäksi, pysäyttääkseen Lokin.

Isoimmassa roolissa elokuvassa on tietysti Robert Downey Jr:n näyttelemä Tony Stark/Iron Man. Stark on vihdoin löytänyt täydellisen tasapainon vakavuuden ja koomisuuden välille ja elelee hyvää elämää yhdessä tyttöystävänsä Pepper Pottsin (Gwyneth Paltrow) kanssa uudessa Stark-tornissaan. Hän saa kuitenkin huomata, ettei olekaan kovin erityinen sankari, tavatessaan muita ryhmän jäseniä, joilla on paljon voimakkaampia kykyjä ilman mitään rautapukuja. Starkilla on yhä joku pakkomielle AC/DC:tä kohtaan ja tässä elokuvassa kuullaan pätkä heidän kappaleestaan "Shoot to Thrill".
     Chris Evansin näyttelemän Steve Rogersin/Captain American kuuluisi olla Avengersin johtajahahmo, mutta tässä häntä ei ole hyödynnetty kovin hyvin. Captain America pääsee yhdessä kohtauksessa onneksi jakamaan ohjeita ryhmälle, mutta siihen se jääkin. Evansin suoritus on kyllä jälleen hyvä ja ongelma löytyykin käsikirjoituksesta. Toinen ongelma hahmossa on, että hänen uusi asunsa on aivan naurettava. Se pyrkii olemaan lähellä sarjakuvaversiota, mutta näyttää lähinnä hölmöltä potkupuvulta.

Chris Hemsworth parantaa suoritustaan Thorina. Vaikka hahmo ei ole vieläkään suosikkini päänelikosta, Thor pääsee näyttämään todelliset voimansa, sillä hän pärjää nyrkkitappelussa Hulkia vastaan. Ei myöskään Iron Man ole kovin kummoinen vastus hänelle.
     Edward Norton tosiaan jostain syystä lähti MCU:sta, jolloin hänelle täytyi löytää korvaaja. Tässä elokuvassa Bruce Bannerina/Hulkina nähdään Mark Ruffalo. Ruffalo ei vielä alussa erityisemmin vakuuta, mutta mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä enemmän hän osoittaa olevansa oiva valinta rooliinsa. Banner tulee mukaan auttamaan tiimiä paikallistamaan Tesseraktin ja Lokin, ei muuttuakseen vihreäksi jättiläiseksi. Tietysti elokuvassa käy kuitenkin pariin otteeseen niin, että Hulk pääsee valloilleen ja murskaamaan.
     Avengers-ryhmään kuuluvat myös Scarlett Johanssonin näyttelemä Natasha Romanoff/Black Widow ja Jeremy Rennerin esittämä Clint Barton/Hawkeye, jotka tuntuvat paikoitellen hieman tarpeettomilta. Kummallakin on ihan hienoja kohtia, mutta hahmot jäävät pahasti päänelikon varjoon. Black Widow pääsee kuitenkin vetämään avaruusoliota turpaan ja Hawkeyelta eivät nuolet tunnu loppuvan kesken.
     Samuel L. Jacksonin näyttelemän Nick Furyn osuus on moninkertaistunut aiempiin elokuviin nähden. Hahmo on keskeisemmässä roolissa ja pääsee pari kertaa jopa toimintaan. Jackson on tuttuun tapaansa erinomainen roolissaan ja sopii hyvin johtajahahmoksi, joka yrittää kasata ryhmän.
     Elokuvan pahiksena nähdään Thorista tuttu Loki, jota esittää Tom Hiddleston. Thorissa en pitänyt hahmosta lähes ollenkaan, mutta tässä hän on sentään siedettävä. Hiddlestonin roolisuoritus on parantunut, eikä hahmo tunnu enää valittavan kaiken aikaa. Silti pahiksena olisi sinänsä voinut olla joku toinenkin, muuttamatta tapahtumia paljoa.
     S.H.I.E.L.D. -agentti Phil Coulson (Clark Gregg) nähdään jälleen ja elokuvassa esitellään uusi agentti nimeltä Maria Hill (Cobie Smulders). Myös Thorista tuttu Erik Selvig (Stellan Skarsgård) ja Iron Manin tekoäly Jarvis (Paul Bettany) ovat mukana elokuvassa.

Tämä on hyvin erilainen supersankarielokuva, kuin mitä aiemmin on nähty. Vaikka supersankaritiimi ei sinänsä ole uusi asia ja ensimmäinen X-Men (2000) ilmestyi yli kymmenen vuotta ennen tätä, niin tässä on silti jotain poikkeuksellista. X-Men on nimittäin kaikille tiedossa tiiminä. Kaikki sen hahmot - Wolverine, Kyklooppi, Storm, jne - yhdistetään aina mielessä kyseiseen ryhmään, mutta The Avengersin hahmot ovat lähtökohtaisesti täysin erilaisista maailmoista. Ensimmäistä kertaa katsojat pääsevät näkemään valkokankaalla, kun nämä suuret sankarit lyöttäytyvät yhteen tuhotakseen pahan. Iron Manilla oli kaksi elokuvaa ennen tätä, ja Hulkilla, Thorilla ja Captain Americalla oli jokaisella omat seikkailunsa. Kaikki ne ovat kuitenkin vääjäämättä johtaneet tähän elokuvaan. Jokaisessa on jollain tapaa pohjustettu tulevia tapahtumia ja jo useamman vuoden fanit ovat päässeet innolla odottamaan, että suosikkisankarit (miinus Spider-Man) nähdään samaan aikaan ruudulla. Aiemmissa elokuvissa ei olla nähty hahmoja vielä yhdessä, joten kuvat joissa sankarit ovat asuissaan keskellä taistelua, aiheuttavat helposti kylmiä väreitä.

Elokuva alkaa Lokin saapumisella Maahan. Loki varastaa Tesseraktin ja tunkeutuu Hawkeyen ja Erik Selvigin mieliin, tehden näistä itselleen avustajia. Tämän seurauksena Nick Fury aloittaa ryhmän kasaamisen. Elokuvan alkupuoli on lähinnä tuttujen sankareiden lyhyttä uudelleenesittelyä ja tiimin kokoamista. Sankarit päätyvät mukaan hieman eri syistä, eivätkä aluksi tule kunnolla toimeen keskenään. Kuitenkin kun maailma on oikeasti vaarassa, on erimielisyydet unohdettava ja Avengersien aika pelastaa kaikki. Elokuvassa ei ole kovin montaa toimintakohtausta. Alussa on yksi lyhyt, mutta seuraavaa saa odottaa pidemmän hetken. Vaikka muuten kokonaisuus toimii hyvin, minua ärsyttää hieman, että Lokin vangitseminen on tavallaan ryövätty The Dark Knightista (2008), mutta isommassa mittakaavassa toteutettuna. Siinä seuraa elokuvan heikoin osio, joka on vähän liian hidastempoinen. Onneksi sen jälkeen alkaa tapahtua kunnolla. SHIELD:n helicarrier-aluksessa käydään tyylikäs taistelu, mutta siinä sankarit eivät vielä osaa puhaltaa yhteen hiileen. Toimintakohtauksen jälkeen ehditään vetää henkeä vain hieman, ennen kuin lopputaistelu alkaa. Ja jösses, mikä lopputaistelu onkaan kyseessä! Aiemmissa MCU-elokuvissa loppuskabailut ovat olleet lähinnä joko heikkoja tai vain ihan kivoja. The Avengersin lähes puolituntisen lopputaistelun ansiosta aiemmat voi antaa anteeksi. New Yorkissa käytävä megamättö on aivan tolkuttoman hieno, tunnelmastaan aina visuaalisuuteensa asti. Kun vihdoin näkee ryhmän kasassa, taistelemassa chitauriarmeijaa vastaan, ei siinä voi katsojana muuta kuin vain hurrata ja kannustaa sankareitaan.

The Avengers on tällä hetkellä kaikkien aikojen viidenneksi eniten rahaa tahkonnut elokuva ja vielä vuonna 2012 se oli kolmannella sijalla. Mikä siitä tekee niin suositun, että se on tienannut yli puolitoistamiljardia dollaria? Ensimmäinen Iron Man ilmestyi neljä vuotta ennen The Avengersia, joten sarjan katsojat ovat jo ehtineet kerätä innostusta tätä elokuvaa varten. Tätä elokuvaa menivät katsomaan Iron Man -fanit, Captain America -fanit, Thor-fanit, Hulk-fanit, sekä tietysti koko tiimin fanit. Näiden lisäksi myös pelkästään elokuvan päänäyttelijät takaavat, että ihmisiä kiinnostaa. Yleisesti supersankarielokuvista pitäville tämä oli tietysti pakko-nähdä-elokuva. Olen myös varma, että jossain on faneja Black Widowille ja Hawkeyelle. Ja vielä näiden lisäksi on ihmisiä, jotka haluavat vain nähdä hulppeata kesäviihdettä, sekä niitä jotka eivät tiedä yhtään mitään koko jutusta, mutta haluavat nähdä sen, koska siitä puhutaan kaikkialla niin paljon. Kovimmat fanit tietysti kävivät katsomassa The Avengersin elokuvateattereissa pariinkin otteeseen tai useamminkin. Buum! Aivan törkeän toimiva kassamagneetti. Itse olen todella suuri supersankarielokuvien fani ja vaikka esimerkiksi Thor ei kuulu suosikkeihini, niin on se vain pirun hienoa nähdä kaikki nämä hahmot yhdessä, luomassa jotain, mitä ei olla ennen nähty. Ihan sama vaikka juoni olisikin äärimmäisen yksinkertainen.

Elokuvan on ohjannut Joss Whedon, jolla on selkeästi ollut vahva visio siitä, miltä sankareiden yhteisseikkailun kuuluu näyttää ja tuntua. Tämä on selkeästi elokuva Marvel-fanilta Marvel-faneille. The Avengers on todellakin se elokuva, mitä on odotettu pitkään ja se mullisti lajityyppiään hienosti. Elokuva olisi voinut helposti mennä vikaan, mutta se on saatu toimimaan erittäin hyvin. Elokuva on kuvattu erinomaisesti, kuten myös leikattu. Ehkä koko elokuvan paras kuva on lähes minuutin mittainen taistelukuva ympäri New Yorkia, jossa näytetään jokainen sankari toiminnassa. Tietysti se on pääosin tehty tietokoneella, mutta silti se on aivan täydellinen. Tehosteet ovat aivan huikeat ja äänimaailma on kiehtova. Etenkin New Yorkin taistelu on näyttävää silmäkarkkia. Elokuva on myös muokattu kirkkaaksi, jolloin kaikki on selkeämpää, mistä minä pidän todella paljon. Ratkaisu ei toimisi kaikissa elokuvissa, mutta tässä se toimii täydellisesti. Elokuvan musiikista vastaa Alan Silvestri ja varsinkin tunnusmusiikki on hieno ja mahtipontinen.

Elokuvasta löytyy tietysti muutamia "easter eggejä", jotka ovat viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin, asioihin jne. Tarkkasilmäisimmät katsojat voivat bongata Stan Leen cameon, mutta muuten elokuvassa on vain pieniä vihjeitä, mitä tulevissa MCU-elokuvissa voitaisiin nähdä.

Blu-rayn kuvanlaatu on aivan täydellinen! Yksi parhaista, mitä olen koskaan nähnyt. Lisämateriaalit eivät kuitenkaan ole parhaimmasta päästä. Elokuvan teosta kertoo vain kuusiminuuttinen "A Visual Journey", mutta muuten extrat ovat lähinnä vain poistettuja kohtauksia ja mokaotoksia. Onneksi mukana on sentään lyhytelokuva nimeltä "Item 47".

Yhteenveto: The Avengers on aivan loistava elokuva. Ohjaaja Joss Whedon on tiennyt tasan tarkkaan, millainen sankareiden yhteisseikkailun pitää olla. Vaikka siinä on hidastempoisempi jakso, niin kokonaisuus toimii ja lopputaistelu New Yorkissa on törkeän upea. Downey Jr pääsee tietysti loistamaan Iron Manina, mutta Chris Evansin esittämää Captain Americaa ei ole hyödynnetty kovin hyvin. Hahmon puku on myös aivan naurettava. Hemsworthin suoritus Thorina paranee, kuten myös Hiddlestonin suoritus Lokina. Mark Ruffalo on oiva valinta uudeksi Bruce Banneriksi. Suosittelen elokuvaa ehdottomasti kaikille hahmojen ja supersankarielokuvien faneille, sekä toimintarymistelyjen ystäville. Ottaen huomioon, miten paljon rahaa tämä tienasi, todella monet ovat varmasti jo nähneet sen. The Avengers on jalokivi omassa genressään, vaikkei täydellinen olekaan. Blu-rayn kuvanlaatu on aivan mieletön ja pidän siitä, että kuva näyttää kirkkaalta. Kai mainitsin jo, että lopputaistelu New Yorkissa on hieno? Tämä on MCU:n "Vaihe 1:n" lopetuselokuva ja seuraavana on tiedossa kuusiosainen "Vaihe 2", alkaen elokuvalla Iron Man 3 (2013). Älkää ottako levyä vielä pois, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden aikana nähdään kohtaus, joka pohjustaa tulevia elokuvia ja niiden jälkeen nähdään myös lyhyt pätkä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.8.2016
Lähteet: elokuvan tiedot ja juliste www.imdb.com
The Avengers, 2012, Marvel Studios, Paramount Pictures