Outlander: Blood of My Blood, kausi 1 (2025) - sarja-arvostelu

OUTLANDER: BLOOD OF MY BLOOD - KAUSI 1

Luoja: Matthew B. Roberts

Näyttelijät: Harriet Slater, Jamie Roy, Hermione Corfield, Jeremy Irvine, Tony Curran, Séamus McLean Ross, Sam Retford, Rory Alexander, Conor MacNeill, Brian McCardie, Sara Vickers, Peter Mullan, Sally Messham, Sadhbh Malin, Ailsa Davidson ja Terence Rae

Genre: fantasia, seikkailu, draama, romantiikka, jännitys

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 53 minuuttia - 1 tunti 22 minuuttia - Yhteiskesto: noin 10 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 16

Diana Gabaldonin kirjoihin perustuva televisiosarja Outlander - Matkantekijä (Outlander - 2014-2026) oli suuri hitti, joten sen maailmaa päätettiin laajentaa lisäosasarjalla. Vuonna 2022 ilmoitettiin, että kehitteillä oli esiosasarja, joka kertoisi alkuperäissarjan päähenkilöiden vanhemmista eri aikakausilla. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2024 ja Isossa-Britanniassa Outlander: Blood of My Bloodin ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin jo alkusyksystä 2025. Suomeen sarja on saapunut vasta vuodenvaihteessa. Itse pidin valtavasti Outlander - Matkantekijän alkupäästä, mutta sarjan taso on laskenut kausi kaudelta. Kiinnostukseni esiosasarjaa kohtaan ei ollut korkea, mutta ryhdyin silti katsomaan Outlander: Blood of My Bloodia, kun sitä alettiin vihdoin esittämään myös Suomessa.

Vuonna 1917 elävät rakastavaiset Julia ja Henry Beauchamp päätyvät mystisten kivipatsaiden kautta 1700-luvun alun Skotlantiin, missä he kohtaavat Brian Fraserin ja tämän rakkaan Ellenin.

Outlander: Blood of My Blood ei jatka pääsarjan päähenkilöiden Jamie ja Claire Fraserin tarinaa, vaan sarja kertoo heidän vanhemmistaan. Vuoden 1715 Skotlannissa asuvat Ellen MacKenzie (Harriet Slater) ja Brian Fraser (Jamie Roy), kun taas vuoden 1917 Englannissa asuvat Henry Beauchamp (Jeremy Irvine) ja Julia Moriston (Hermione Corfield). Romanssit ovat vasta alkamaisillaan molemmilla tahoilla ja niin Slaterin ja Royn kuin Irvinen ja Corfieldin väliltä löytyy hyvää kemiaa. Neljästä näyttelijästä Corfield on nappivalinta ja hän menee täysin läpi Clairea esittävän Caitríona Balfen äidistä. Myös Slater, Roy ja Irvine suoriutuvat osistaan passelisti.

     Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Brianin vanhemmat Simon Fraser (Tony Curran) ja Davina Porter (Sara Vickers), alkuperäissarjasta tutut Ellenin veljet Colum (Séamus McLean Ross) ja Dougal MacKenzie (Sam Retford), sekä Brianin serkku Murtagh Fraser (Rory Alexander) ja Leochin linnaa hallitseva Red Jacob MacKenzie (Peter Mullan). Tuttujen hahmojen nuorista versioista Columia esittävä Ross on Corfieldin tapaan nappivalinta. Näyttelijät suoriutuvat muutenkin passelisti rooleistaan, vaikka hahmot eivät tässä sarjassa ole sieltä kiinnostavimmasta päästä.

Odotukseni Outlander: Blood of My Bloodia kohtaan eivät olleet korkeat, mutta sarja onnistui silti olemaan aikamoinen pettymys. Olin jokseenkin kiinnostunut siitä, että sarja kertoisi Jamien ja Clairen vanhemmista eri aikakausilla ja tarjoaisi katsausta kahteen hyvin erilaiseen menneisyyteen, mutta tekijöillä olikin muuta mielessään. Nimittäin siinä kohtaa, kun Clairen vanhemmat päätyvät tyttärensä tapaan 200 vuotta ajassa taaksepäin ja törmäävät Jamien vanhempiin, Outlander: Blood of My Blood muuttuu niin naurettavaksi fanifiktioräpellykseksi, että mielenkiintoni katkesi kuin seinään. Gabaldon ei ole juuri kirjoittanut kummankaan hahmon vanhemmista, joten tämä tarina on lähes puhtaasti sarjan tekijöiden ideoima. Ja sen myös huomaa. Jos on mahdollista mennä vielä alempaa kuin aidan matalimmasta kohdasta, niin tämän sarjan tekijät toden teolla onnistuivat siinä.

On aivan pöyristyttävän laiska ajatus, että Clairen vanhemmat kävivät läpi samanlaisen seikkailun kuin heidän tyttärensä vuosia myöhemmin. Varsinkin muutama ensimmäinen jakso kulkee suorastaan tuskallisesti samanlaisia latuja, vailla kuitenkaan sitä mystiikkaa, vetovoimaa ja jännitettä, mikä teki alkuperäissarjan avauskaudesta niin väkevän ja koukuttavan. Outlander: Blood of My Blood on pitkästyttävän puuduttavaa tuijotettavaa, joka ei onnistunut missään kohtaa voittamaan minua puolelleen. Hahmojen väliset konfliktit tuntuvat yhdentekeviltä ja osa Julian juonikuvioista vaikuttavat vain alkuperäissarjasta hylätyiltä ideoilta. Jo alkuperäissarja on parin uusimman kauden aikana kulkenut viimeisillä huuruillaan, mutta tämä esiosatarina on niin häikäilemätöntä rahastusta, että se taisi tappaa mielenkiintoni varsinaisen Outlander - Matkantekijän tulevaa finaalikautta kohtaan. Kovimpiin faneihin rahastuskin on näköjään iskenyt, sillä Blood of My Bloodille ollaan jo (valitettavasti) tekemässä jatkoa.

Teknisesti Outlander: Blood of My Blood ajaa kyllä hyvin asiansa. Avauskausi on pätevästi kuvattu ja sarjan ehdottomasti parasta antia ovat hienot lavasteet ja asut, joskin osa niistäkin on takuulla alkuperäissarjasta kierrätettyä. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Bear McCrearyn säveltämät musiikit toimivat tässäkin. Pidin myös Julie Fowlisin esittämästä, varsin nätistä tunnuskappaleesta For My Love That's Lost. Teknisellä näppäryydellä ei kuitenkaan pääse kovin pitkälle, kun käsikirjoitukset aiheuttavat lähinnä silmien pyörittelyä ja ohjauskin on näin ponnetonta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.1.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Outlander: Blood of My Blood, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2025-, Left Bank Pictures, No Fooling Productions, Sony Pictures Television, Story Mining & Supply Co., Tall Ship Productions

Arvostelu: Sotahevonen (War Horse - 2011)

SOTAHEVONEN

WAR HORSE

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Jeremy Irvine, Peter Mullan, Emily Watson, David Thewlis, Tom Hiddleston, Benedict Cumberbatch, Patrick Kennedy, Geoff Bell, Leonard Carow, David Kross, Céline Buckens, Niels Arestrup, Toby Kebbell, Hinnerk Schönemann, Eddie Marsan ja Liam Cunningham
Genre: draama, sota
Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia
Ikäraja: 12

War Horse, eli suomalaisittain Sotahevonen perustuu Michael Morpurgon samannimiseen kirjaan vuodelta 1982. Morpurgo itse yritti saada kirjasta aikaiseksi elokuvan, mutta lopulta sai käännettyä kirjan teatteriesityksen muotoon vuonna 2007. Vuonna 2009 tuottajapariskunta Kathleen Kennedy ja Frank Marshall näkivät esityksen ja innostuivat siitä niin paljon, että saivat DreamWorksin kautta ostettua kirjan elokuvaoikeudet. Pariskunta esitteli kirjan ohjaaja Steven Spielbergille, joka ihastui tarinaan ja päätti ohjata filmin, nähtyään teatteriesityksen helmikuussa 2010. Kuvaukset alkoivat elokuussa ja lopulta Sotahevonen sai maailmanensi-iltansa 4. joulukuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten ja vain pari kuukautta Spielbergin edellisen elokuvan, Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus (The Adventures of Tintin - 2011) julkaisun jälkeen! Elokuva oli menestys, mitä kriitikotkin kehuivat. Leffa sai mm. kuusi Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, kuvaus, lavastus, musiikki, äänitys ja äänitehosteet), kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras elokuva ja musiikki), sekä viisi BAFTA-ehdokkuutta (paras kuvaus, lavastus, musiikki, äänitys ja erikoistehosteet), muttei voittanut näissä gaaloissa ainuttakaan palkintoa. Itse en ollut aiemmin nähnyt Sotahevosta, eikä se pitkään edes kiinnostanut minua. Olen kuitenkin päättänyt katsoa kaikki Spielbergin ohjaamat filmit, joten kun huomasin Sotahevosen täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuonna 1912 nuoren Albertin isä ostaa huutokaupasta hevosen nimeltä Joey, josta tulee Albertin paras ystävä. Joey ei kuitenkaan tuota toivotusti rahaa perheen maatilalla, joten pari vuotta myöhemmin isä joutuu myymään hevosen armeijalle, kun ensimmäinen maailmansota syttyy ja Iso-Britannia ajautuu sotaan Saksan kanssa.

Alun perin nuoren Albertin rooliin kaavailtiin Eddie Redmaynea, mutta Spielberg päättikin lopulta aiemmin vain muutamassa näytelmässä esiintyneen Jeremy Irvinen saavan pääroolin. Irvinesta ei onneksi näy kokemattomuutta, vaan hän hoitaa hommansa mainiosti. Hän on myös selvästi innoissaan saamastaan mahdollisuudesta ja päättänyt pistää parastaan. Albert on välittömästi pidettävä hahmo, jonka kautta katsojakin alkaa suuresti välittämään Joey-hevosesta. Joeyta taas esittää jopa neljätoista eri hevosta pitkin leffaa, riippuen siitä, mitä hevosen pitää milloinkin tehdä. Hurjempia stuntteja varten tekijät ovat käyttäneet tietokonetehosteita ja yhdessä kohtaa nähdään myös upeasti toteutettu nukkehevonen. Joeysta on saatu aikaiseksi kunnon hahmo, jonka matkaa halki sodan seuraa kiinnostuneena. Hevonen kun on, Joey ei koskaan puhu, mutta silti katsoja voi pelkästä katseesta tulkita hepoloisen ajatuksenkulkua.

     Elokuvassa nähdään myös Peter Mullan ja Emily Watson Albertin vanhempina, David Thewlis heidän häijynä vuokraisäntänä, sekä mm. Tom Hiddleston, Benedict Cumberbatch, Toby Kebbell, Eddie Marsan ja Liam Cunningham brittisotilaina ja Céline Buckens, Niels Arestrup, Leonard Carow, David Kross ja Hinnerk Schönemann erilaisina hahmoina, joita Joey kohtaa maailmansodassa, yrittäessään päästä takaisin kotiin maaseudulle rakkaan Albertinsa luokse. Näyttelijät tekevät kaikki oivaa työtä, vaikka osalla onkin yllättävän vähän ruutuaikaa. Thewlis oikein herkuttelee iljettävällä hahmollaan. Ainoa heikkous on oikeastaan tekijöiden päätös, että kaikki puhuvat englantia, mutta saksalaisella tai ranskalaisella korostuksella. Jos eri maiden edustajat puhuisivat omaa kieltään, tekisi se filmistä tehokkaamman paketin.

Steven Spielberg tunnetaan parhaiten "koko perheen" seikkailuistaan, kuten Indiana Joneseista (1981-), E.T. the Extra-Terrestrialista (1982) ja Jurassic Parkista (1993), mutta eivätpä sotakuvauksetkaan ole hänelle uusi juttu. Spielbergin Pelastakaa sotamies Ryania (Saving Private Ryan - 1998) pidetään yhtenä genren väkevimmistä teoksista, minkä lisäksi Spielberg oli mukana tekemässä erinomaista Taistelutoverit-minisarjaa (Band of Brothers - 2001). Sodan aikaan sijoittui myös syvästi koskettava ja parhaan elokuvan Oscar-voittaja Schindlerin lista (Schindler's List - 1993). Nämä kolme teosta kuvasivat eri tavoin sodan hirveyttä. Vaikka Sotahevonenkin näyttää, kuinka kamalaa sota on, on se huomattavasti aiempia filmejä kevyempi teos. Voisi jopa sanoa, että kyseessä on koko perheen sotaelokuva. Sota toimii enemmänkin kulissina ystävyystarinalle, missä hevonen ja omistaja yrittävät päästä toistensa luokse, kun maailma ympärillä on tuhon partaalla. Kertomus on herkkä, kaunis ja täynnä sydäntä, kuten Spielbergin teokset yleensä.

Ei Sotahevonen mikään täyden kympin suoritus ole, mutta on se vikoineenkin oikein mainio teos. Lähes kahden ja puolen tunnin kestossa elokuva on paikoitellen ylipitkä, eikä sen rytmitys ole täysin kohdallaan. Kestää kenties jopa liiankin kauan, ennen kuin ensimmäinen maailmansota syttyy. Vaikka on hyvä, että elokuva rakentaa Albertin ja Joeyn ystävyyttä rauhassa, voisi ensimmäistä kolmea varttia tiivistää enemmän. Sen jälkeen elokuva nimittäin kulkee aika vauhdilla, Joeyn päätyessä kaiken aikaa eri porukan mukaan sodan keskellä. Välillä se toimii brittisotilaiden ratsuna, sitten se huomaa vetävänsä saksalaista tykkiä perässään. Monille hepo tuo toivoa kauheuden keskellä ja hymy leviää usein katsojan huulille. Elokuva onnistuu myös hieman koskettamaankin. Jos katsoja on kunnon heppafani, on kyynelhanojen aukeaminen taattua.

Steven Spielberg on kyllä aikamoinen teräsvaari, ottaen huomioon, että hän teki samana vuonna vaativan animaatioelokuvan Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuuden ja ison budjetin sotafilmin. Henkilökohtaisesti täytyy kyllä sanoa, että hän onnistui Tintin kanssa paremmin, mutta ei Sotahevonen missään nimessä huono ole. Spielberg hoitaa homman tutulla ja varmalla otteellaan, rakentaen sydämellistä tunnelmaa. Ja kun kyseessä on Spielbergin teos, on myös varmaa, että elokuva näyttää hyvältä. Elokuva on täynnä lähes maalauksellisia otoksia. Kuvaus on huikeaa. Ehdottomasti suosikkikuvani on, kun yöllä sotilaat ampuvat pari teloitettavaa ja etualalla olevan tuulimyllyn pyörivä siiveke liukuu tyylikkäästi peittämään uhrit juuri aseiden laukaistessa. Lavasteet ovat upeat ja valtavat sotatantereet ovat vaikuttava näky kaikessa kauheudessaan. 1910-luvun ajankuva on luotu lavasteiden lisäksi hienolla puvustuksella. Myös äänimaailma on erinomainen, oli kyse sitten äänitehosteista tai Spielbergin luottosäveltäjä John Williamsin kauniista musiikeista.

Yhteenveto: Sotahevonen on erittäin mainio sotaelokuva, josta löytyy jopa paljon sydäntä. Hevosen ja sen omistajan ystävyys ja heidän vimmainen yritys päästä takaisin toistensa luokse tuhon keskellä on liikuttavaa seurattavaa. Joey-hevosesta on saatu aikaiseksi kunnon hahmo ja vaikkei heppa sano sanaakaan leffan aikana, on toteutus niin taidokas, että katsoja on kaiken aikaa perillä Joeyn tuntemuksista. Hevosen seikkailuja sodan keskellä uppoutuu seuraamaan mielenkiinnolla, vaikka leffalla kestääkin turhan kauan, että niihin asti päästään. Alun ensimmäistä 45 minuuttia voisi tiivistää ja muutenkin elokuva tuntuu liian pitkältä. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan oivallisesti ja tekniseltä puoleltaan leffa on tyylikästä katsottavaa. Ei Sotahevonen Spielbergin parhaiden teosten joukkoon yllä millään, mutta on se silti varsin pätevä, erilainen ja perheystävällisempi sotateos.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
War Horse, 2011, DreamWorks, Amblin Entertainment, Reliance Entertainment, The Kennedy/Marshall Company

Arvostelu: Fallen / Langennut (2016)

FALLEN (2016)

LANGENNUT

Ohjaus: Scott Hicks
Pääosissa: Addison Timlin, Jeremy Irvine, Lola Kirke, Daisy Head, Harrison Gilbertson, Sianoa Smit-McPhee ja Joely Richardson
Genre: fantasia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 12

"Harry Potter" -kirjojen (1997-2007) filmatisointien ollessa tolkuttomia menestyksiä, täytyi muiden elokuvayhtiöiden alkaa keksiä samanhenkisiä kilpailijoita. Christopher Paolinin kirjaan perustuva Eragon (2006) ei ollut suuri hitti ja se oli sekä fanien että kriitikoiden vihaama, eikä Philip Pullmanin kirjaan perustuva The Golden Compass (2007) menestynyt toivotusti. Vaikka inhottu onkin, Stephenie Meyerin kirjaan pohjautuva Twilight (2008) oli iso hitti ja sille tehtiinkin neljä jatko-osaa, jolloin koko sarja tuli päätökseensä. Rick Riordanin kirjoihin perustuva Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thief (2010) ei ollut kummoinen, mutta sille tehtiin silti yksi jatko-osa. Samana vuonna ilmestyneet Cassandra Claren kirjasarjaan perustuva The Mortal Instruments: City of Bones (2013) ja Stephenie Meyerin kirjaan perustuva The Host (2013) eivät edes päässeet kunnolla ihmisten tietoisuuteen. Teinidystopiasaagat nousivat suosioon Suzanne Collinsin kirjoihin perustuvan The Hunger Games -sarjan (2012-2015) avulla, minkä jälkeen tulivat Veronica Rothiin kirjaan perustuva Divergent (2014) ja James Dashnerin kirjaan perustuva The Maze Runner (2014). The Divergent Series: Allegiant (2016) menestyi heikosti, jolloin koko sarja jäi kesken juuri ennen viimeistä osaa ja The Maze Runner -sarjan kolmannen osan tuotanto on jumissa. Nämä kaikki eivät yhdessäkään pysty kilpailemaan Harry Potter -leffojen (2001-2011) kanssa, eikä se olekaan enää tarkoituksena. Nykyään tuntuu siltä, että yhtiöt yrittävät epätoivoisesti saada edes yhden toimivan sarjan aikaiseksi. Uutena tuotoksena on Lauren Katen kirjaan perustuva Fallen, eli suomalaisittain Langennut. Julisteesta ja juonikuvauksesta minulle tuli mieleeni Twilight, joten odotukseni eivät olleet korkeat. Kävin kuitenkin katsomassa Fallenin ja toivoin kaiken aikaa, etten olisi tehnyt niin. En ole nimittäin pitkään aikaan nähnyt niin hirveää kuraa leffateatterissa!

Lucinda Price joutuu Sword & Cross -nimiseen koulukotiin, jossa hän alkaa kokea outoa vetovoimaa kahta mysteeristä poikaa kohtaan. Lucinda saa tietää elävänsä maailmassa, jossa enkelit ja demonit ovat todellisia.

Addison Timlinin esittämän Lucindan pitäisi kai olla syyllisyyttä poteva nuori nainen, jonka mieltä riivaa hänen menneisyytensä demonit. Tämä tuodaan useasti esille, mutta erittäin väkinäisesti. Timlinin roolisuoritus on erittäin tönkkö, eikä siinä ole mitään luontevaa. Hänestä tulee usein mieleen tyhjäilmeinen ja -eleinen Kristen "Bella" Stewart Twilightista, vaikkei hän ihan yhtä kehno olekaan. Paikoitellen Timlinia on jopa ärsyttävää katsoa, sillä hänen esiintymisensä on niin kömpelöä. Hän puhuu suurista tunteistaan näyttämättä niitä ollenkaan elokuvan aikana. Lucinda on päähenkilöksi erikoisen unohdettava, sillä hän ei ole erityisen mielenkiintoinen, jos ei lasketa sitä, että hän näkee välillä "hallusinaatioita".
     Sword & Crossissa Bella... eikun siis Lucinda kohtaa mystisen pojan nimeltä Edward... eikun siis Daniel, jota esittää Jeremy Irvine. Jos Timlinin esiintyminen oli kehnoa, niin Irvinen on naurettavan huonoa. Hahmo on erittäin ennalta-arvattava tapaus. Katsoja tietää jo julisteesta, mikä Danielin salaisuus on, mutta sitä yritetään piilotella leffan loppuun saakka. Miksi? Koska mitään muuta "jännitettä" ei mukaan olla saatu. Lucindalle ja Danielille tietenkin alkaa syntyä romanssin tynkää, vaikka aluksi Daniel vältteleekin Lucindaa. Romanssinkin voi huomata julisteesta, joten pitää miettiä, miksi sen syntymistä pitää niin kierrellä ja kaarrella?
     Daniel ei kuitenkaan ole Sword & Crossin ainoa mystinen poika, sillä talossa asustaa myös tottelematon Cam (Harrison Gilbertson), jolla on todella "paha poju" -tyyli tummissa vaatteissaan ja kampauksessaan. Siinä missä Daniel on vaaleissa hiuksissaan Lucindan unelmapoikaystävä, on Camissa jotain tuhmaa, mikä Lucindaa kiehtoo. Tällaisia tarinoita ei vain voi tehdä ilman kolmiodraamaa... Myös Gilbertsonin esiintyminen on kökköä. Etenkin Danielin ja Camin yhteisissä kohtauksissa haluaisi repiä silmät päästään - paitsi jos pitää heidän ulkonäöistään. Itse pidin silmät päässä sen takia, etten halunnut tämän olevan viimeinen elokuva, jonka katson.
     Ainoa kiinnostava hahmo on Lola Kirken esittämä Penn, johon Lucinda ystävystyy Sword & Crossissa. Penn on myös ainoa pidettävä henkilö. Hän pitää yksin olemisesta, mutta on silti ystävällinen muille. Ja mikä tärkeintä, Lola Kirke tuntuu osaavan näytellä. Ei hän ihmeellinen ole, mutta muihin verrattuna hän vetää Oscarin arvoisen roolisuorituksen!
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. hieman itseään täynnä oleva Arriane (Daisy Head), todella outo Molly (Sianoa Smit-McPhee), nörtti poika Todd (Chris Ashby), huumediileriltä vaikuttava Roland (Malachi Kirby), sekä opettajana toimiva neiti Sophia (Joely Richardson). Todd on näistä hahmoista ainoa pidettävä, mutta hänen ruutuaikansa jää niin vähäiseksi, että hänen mukana olonsa voi unohtaa helposti.

Juliste ja juonikuvaus toivat mieleeni Twilightin. Saman tekee koko muukin elokuva. Fallen tuntuu Twilight-kopiolta, jossa vampyyrit ja ihmissudet ovat vaihtuneet enkeleihin ja demoneihin. Ihan alku tuntuu vielä olevan oma tarinansa. Ensiksi katsojille selitetään, kuinka osa enkeleistä jäi taivaaseen Jumalan kanssa, osa lähti Luciferin mukaan ja loput lähetettiin kulkemaan maan päälle langenneina (ei ole kovin vaikea arvata elokuvan aikana, ketkä näitä langenneita ovat), sillä he haluavat kokea rakkautta. Tästä päästään maailman teinileffamaisimpaan aloituskuvaan ikinä: lähes täysi-ikäinen tyttö istuu auton takapenkillä, kuulokkeet korvissaan, katsellen maisemia, samalla kun ohi kulkevat puut heijastuvat ikkunasta. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hörähdin Fallenin aikana. Eikä elokuva todellakaan ole komedia, eikä siinä ole oikeastaan vitsejä. Se on vain suoraan sanottuna niin naurettavan paska.

Typerästä alkukuvasta päästään aloittamaan tarina. Lucinda viedään Sword & Crossiin, koska hänen epäillään polttaneen poika elävältä, mikä johtuu hänen mukaansa "varjohallusinaatioista", joita hän näkee. Lucinda tutustuu ihmisiin ja iskee silmänsä Danieliin, joka ei oikeastaan puhu mitään. Tyttö yrittää saada kontaktia ihastukseensa, mutta Daniel vetäytyy vain kauemmaksi. Kuitenkin kun eräänä päivänä yksi patsaista putoaa katolta ja meinaa murskata alla olevan Lucindan, Daniel syöksyy työntämään neidon turvaan. Kaksikko katsoo hetken toisiaan dramaattisesti ja sitten Daniel kävelee pois. Tuleeko kenellekään mieleen Twilightin kohtaus, jossa Edward pysäyttää parkkipaikalla auton, joka meinaa liiskata Bellan? Tässä kohtaa tajusin ensimmäisen kerran, että Fallen ihan oikeasti vain kierrättää Twilightin tarinaa pienin muutoksin. Mitä pidemmälle elokuva menee ja mitä useammin kolmiodraamailu pääsee valloilleen, sitä enemmän katsojana haluaisi poistua salista, sillä henkinen kärsimys alkaa kasvaa. Danielin ja Camin kisailu Lucindan huomiosta on ryöstetty Edwardin ja Jacobin kamppailusta siitä, kumpi saa Bellan. Tässäkään kumpikaan jätkä ei kertaakaan mieti, että ehkä neiti saa itse valita kenet ottaa, jos ottaa. He vain miettivät, että ovat itse parasta Lucindalle. Twilightista ryöstäminen on tehty vielä niin kehnosti, että mieluummin katsoisin Twilightin uudestaan, mikä kertoo jo paljon, sillä se ei ole hyvä elokuva. Joskus Fallen on vain naurettavan huono, mutta suurimmaksi osaksi se on vain aivan hirveää kuraa.

Jos olette lukeneet arvostelujani, niin olette voineet huomata, että mielestäni Assassin's Creed (2016) oli viime vuoden huonoin elokuva. Siinä käsikirjoitus oli tainnut unohtua ja juoni poukkoili miten sattui. Siinä oli kuitenkin hyviä näyttelijöitä. Tässä tuntuu olevan jonkinlainen käsikirjoitus ja tarina, mutta se on ryöstetty yhdestä kehnoimmasta rakkauskertomuksesta ikinä, eivätkä näyttelijät ole hyviä. Näiden ongelmien lisäksi elokuvan rytmitys on kamala. Elokuva kiirehtii kaiken aikaa, eikä siinä voi luoda lähes mitään tunnesidettä hahmoihin. Ottaen huomioon, ettei Pennia lukuunottamatta voi pitää yhdestäkään hahmosta, niin leffaa on vaikea seurata. Romantiikkaosuus on niin vääntämällä väännetty, että oksetti. Elokuvaan yritetään luoda jännitystä siitä, kuka on tarinan pahis. Se ei onneksi ole kaikkein arvattavin tyyppi, mutta valitettavasti se on hahmo, jonka tarkoitusperiä ei koskaan selitetä kunnolla - tai ainakaan uskottavasti. Leffassa nimittäin selitetään koko ajan katsojille asioita, jotka ovat itsestäänselviä. Useaan otteeseen tekisi mieli huutaa, että eivätkö ne hahmot nyt jumalauta tajua sitä, tätä tai tuota?! Kuitenkin elokuvassa on useita juoniaukkoja ja hölmöyksiä, joita ei koskaan selitetä, sillä siinä keskitytään ihan ihme asioihin. Loppuun on pitänyt tunkea pieni taisteluntynkä, joka on pisteenä iin päällä siinä, miten käsittämätöntä ripulia tuli juuri katsottua. Ai niin, "ripulissahan" on kaksi i-kirjainta, mikä tietää kahta pistettä. Lopputaistelusta ei oikein saa mitään selvää. Eikä katsojana halua enää saada mitään selvää, sillä juttu ei vain kiinnosta enää. Eipä ole kiinnostanut noin tuntiin. Ja siinä kohtaa elokuvaa on mennyt tunnin ja vartin verran. Elokuvan positiivisin asia onkin, että se on niin lyhyt, jolloin kärsimys ei tunnu ikuisuudelta. Lyhyt kesto tosin pistää elokuvan kiirehtimään, joka on sen yksi ongelma. Lopputuloksena on - anteeksi nyt vain - ihan vitun hirveä kammotus, jota en suosittele ikinä katsomaan! Yleensä pidän teinileffoja harmittomana viihteenä, mutta Fallen on niin totaalinen pohjanoteeraus että huhhuh! Ja vaikka kyseessä on fantasiamaailma, jossa on enkeleitä ja demoneita, niin mitään taianomaista tai ihmeellistä ei ole nähtävissä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Scott Hicks. Vaikea tietää, mitä hän on miettinyt, sillä niin surkean sekasotkun hän on saanut aikaiseksi. Fallenilla on kolme käsikirjoittajaa, mutta he eivät ole yhdessäkään saaneet tarinaa toimimaan. Elokuvan repliikit ovat typeriä ja kamalia, etenkin Lucindan ja Danielin yhteisissä kohtauksissa. Mikään ei kuulosta luontevalta. Elokuva ei ole edes kuvattu kovin hyvin. Mukana on outoja kuvakulmia ja heiluvaa kameratyöskentelyä. Tyyli saa Fallenin näyttämään vieläkin halvemmalta tekeleeltä, joka on nopeasti tehty jonkin yhtiön televisiolevitykseen. Leikkauksella on pilattu kohtausten välistä rytmitystä, eikä kohtauksen sisälläkään editointi ole onnistunutta. Visuaaliset tehosteet eivät ole kummoiset. Elokuvassa kuullaan useita eri yhtyeiden ja artistien kappaleita, jotka ovat pääasiassa kehnoja. Onneksi Mark Ishamin säveltämä musiikki on edes ihan hyvää.

Yhteenveto: Fallen on järkyttävän paska yritys olla toimiva romanttinen fantasiaelokuva. Useat jutut ovat Twilightista ryöstettyjä, mikä ei ole hyvä merkki. Näyttelijäsuoritukset ovat toinen toistaan huonompia. Etenkin pääkolmikon näyttelijät ovat enemmän tai vähemmän hirveitä. Tönkköys on läsnä sekä esiintymisessä, että repliikeissä joita näyttelijät joutuvat pakottamaan ulos suustaan. Kolmen käsikirjoittajan tiimi ei ole saanut aikaan toimivaa tarinaa, vaan ovat kirjoittaneet asioita sinne ja tänne, eivätkä he ole varmaan lukeneet kokonaisuutta läpi, ennen kuin antoivat tekstinsä eteenpäin. Tekninen puolikaan ei ole onnistunut, joten siitä ei tule säälipistettä. Rytmitys on todella kamala ja juoni hyppii eteenpäin nopeasti. Elokuva selittää katsojille asioita paljon, mutta jättää silti juoneen hölmöjä aukkoja. Lopputaistelu on todella tyhmä, mitä seuraa kohtaus, joka antaa vinkkiä mahdollisesta jatko-osasta. Toivon, että Fallen ei menesty ja ettei sille koskaan tehdä jatkoa. Kaikista näistä kirjoihin perustuvista elokuvista, joita alussa luettelin, Fallen on ehdottomasti kaikkein hirvein. Se on huonompi kuin yksikään Twilight, mikä kertoo paljon. Tehkää itsellenne palvelus ja pysykää erossa tästä elokuvasta! Ehkä jotkut teinit tästä pitävät, mutta muuten uskoisin, että suurin osa yleisöstä tulee antamaan negatiivisen arvion tälle. Leffassa on vain kolme hyvää asiaa: Lola Kirken näyttelemä Penn, toimiva musiikki ja sen lyhyt kesto, jolloin kärsimys ei kestä liian kauaa ja katsoja pääsee jokseenkin tervejärkisenä kotiinkin. Parasta koko jutussa oli se, että lehdistönäytöksessä meille annettiin Lauren Katen kirjoittamat "Fallen" -kirjat (2009). Näin mainostaminen kuuluisikin hoitaa. Kiitokset siis heille, jotka tämän keksivät ja toteuttivat. Toivoisin vain, että tällaista toimintaa nähtäisiin seuraavaksi huomattavasti parempien elokuvien kohdalla.

Kirjoittanut: Joonatan, 9.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.goldposter.com
Fallen, 2016, Apex Entertainment, Lotus Entertainment, Mayhem Pictures, Silver Reel