Arvostelu: Sinners (2025)

SINNERS

Ohjaus: Ryan Coogler

Pääosissa: Michael B. Jordan, Miles Caton, Wunmi Mosaku, Hailee Steinfeld, Jack O'Connell, Delroy Lindo, Omar Benson Miller, Li Jun Li, Yao, Lola Kirke, Peter Dreimanis ja Buddy Guy

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia

Ikäraja: 16

Sinners on Michael B. Jordanin tähdittämä kauhuelokuva. Alkuvuodesta 2024 ohjaaja-käsikirjoittaja Ryan Coogler ilmoitti yhdistävänsä jälleen kerran voimat Jordanin kanssa uutta elokuvaa varten ja sai Sonyn, Universalin ja Warner Brosin kilpailemaan elokuvan oikeuksista. Lopulta Warner Bros. voitti ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa. Nyt Sinners on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin leffan näkemistä innolla. Olen pitänyt Cooglerin ja Jordanin aiemmista yhteistyöleffoista Creed: The Legacy of Rocky (2015) ja Black Panther (2018) ja halusinkin nähdä, mitä he saisivat aikaiseksi kauhugenren kanssa. Minulta kesti kuitenkin erinäisistä syistä lähes viikko, ennen kuin pääsin vihdoin katsomaan Sinnersin.

Vuonna 1932 identtiset Mooren veljekset palaavat lapsuutensa kotiseuduille Mississippi Deltaan ja perustavat juhlatilan tummaihoisille. Yön juhlinta saa kuitenkin ikävän käänteen, kun paikalle saapuu verenhimoisia vampyyrejä.

Ryan Cooglerin kaikissa elokuvissa esiintynyt Michael B. Jordan nähdään Sinnersissä jopa tuplaroolissa, sillä hän näyttelee Mooren identtisiä veljeksiä Elijahia ja Eliasta, jotka tunnetaan paremmin nimillä Smoke ja Stack. Veljekset lähtivät nuorina kotikaupungistaan Mississippi Deltasta ja päätyivät armeijan kautta lopulta Chicagoon rikollisiin puuhiin. He päättivät kuitenkin lopulta jättää nämä hommat taakseen ja palata vanhoille kulmille, avatakseen juhlapaikan tummaihoisille. Jordan esittelee lahjojaan ja hoitaa tonttinsa kumpanakin veljeksenä vakuuttavasti. Näyttelytyö ei taatusti ollut helppo homma, sillä hänen täytyi esittää ensin toista veljeä kuvassa ja kuvata otto sitten uudestaan toisena veljenä, ajoittaen repliikit vuoropuhelussa täydellisesti. Smoke ja Stack ovat hämärätaustoistaan huolimatta heti tykättävät tyypit, joiden matkaa ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena.

     Elokuvassa nähdään myös Wunmi Mosaku Smoken rakkaana Anniena, Hailee Steinfeld Stackin entisenä heilana Maryna, Miles Caton kitaraa soittelevana ja laulavana Sammiena, jota muut kutsuvat Saarnapojaksi hänen pastori-isänsä takia, Jayme Lawson Sammien ihastuksenkohteena Pearlinena, Delroy Lindo iäkkäänä muusikko Delta Sliminä, Li Jun Li ja Yao Chow'n kauppiaspariskuntana Gracena ja Bo'na, Omar Benson Miller uudessa kapakassa portsariksi pestattuna Cornbreadina, sekä Jack O'Connell vampyyrinä, joka haluaa laajentaa joukkoaan ja iskee veljesten juhlapaikan avajaisyöhön. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa, etenkin Mosaku vampyyreistä tietävänä Anniena ja Lindo elokuvan koomisena kevennyksenä. Esikoisroolinsa tekevä nuori Caton pääsee myös vakuuttamaan laulajan ja muusikon taidoillaan.

Sinners on kerännyt jo ennen ilmestymistään kehuja sieltä täältä kriitikoista katsojiin ja Hollywoodin kermasta omiin työkavereihini ja nyt minä liityn näihin kehujiin. Kyseessä on aivan mahtava kauhuelokuva ja ohjaajansa paras työ. Ryan Coogler on tehnyt vampyyrileffan, joka ei rakennu halpojen säikyttelyjen varaan, jolla on ihan oikeasti jotain sanottavaa ja joka tekee vaikutuksen aika lailla kaikilla osa-alueillaan. Sinners ei ole mitään halpaa, helppojen rahojen perässä tehtyä monsterimättöä, vaan pitkästä aikaa sitä ihan aitoa ja oikeaa cinemaa. Tämän ja vuodenvaihteessa ilmestyneen Nosferatun (2024) myötä on turvallista sanoa, että niiden blingbling-teinivampyyrien aikakausi on vihdoin onneksi ohi ja pimeässä kiilusilmin vaanivat hirviöt ovat palanneet!

Elokuva käyttää aikansa esitelläkseen tätä paikkaa ja sen hahmoja, jolloin kun se kuuluisa paska osuu tuulettimeen ja riemukkaiksi juhliksi tarkoitettu yö muuttuu taisteluksi selviytymisestä, näiden tyyppien kohtaloista ihan oikeasti välittää ja heidän puolesta jännittää. Osalle katsojista elokuvan ensimmäinen puolituntinen voi olla pitkäveteinen, mutta minut elokuva imaisi heti täysillä mukaansa ja melkein ehdin jo unohtaa, mitä onkaan luvassa. Kun vampyyrit sitten vihdoin saapuvat kuvioihin, on loppuleffa erittäin tiivistunnelmainen ja usein aidosti karmiva. Parasta on, että leffa ei etene niitä arvattavimpia latuja, eikä hahmojen kohtaloita osaa sanoa etukäteen.

Cooglerin innoittajana on selvästi toiminut elokuva Hämärästä aamunkoittoon (From Dusk Till Dawn - 1996), sillä kuten tuo elokuva, myös Sinners pääsee yllättämään vampyyripuolellaan, jos sitä ei etukäteen tiedä. Coogler vie tämän lainailun kuitenkin uudelle tasolle, sillä elokuva ei ole vain veristä kauhuviihdettä (ei kuitenkaan hätää; kun nämä vampyyrit pääsevät vauhtiin, tekoverta kyllä läträtään). Sinners kommentoi muun muassa tummaihoisten elämää tuohon aikaan. Vaikka mustat olivat periaatteessa vapaita, eivät he sitä kuitenkaan ihan oikeasti olleet. Rasismi rehottaa kaikkialla ja kohtauksissa valkoisten kanssa on täysin oma jännitteensä. Vampyyrit tuovatkin oman kiehtovan pohdintansa, sillä he yrittävät taivutella juhlijoita joukkoonsa vetoamalla siihen, että vampyyrien kesken ei ole eriarvoisuutta ja ennakkoluuloja, vaan he ovat kaikki yhtä - ihonväristä ja muusta riippumatta. 

Samalla leffassa on myös voimakkaan uskonnollinen vire, kuten ehkä nimestä "syntiset" voikin päätellä. En tarkoita, että Sinners olisi jotenkin saarnaava, vaan pikemminkin että omasta uskosta riippumatta elokuva on kuin jonkinlainen hengellinen elämys ja puhdistava rituaali, joka ravistelee hahmoja ja katsojia juuriltaan. Iso osa tästä hengellisestä elämyksestä syntyy musiikin kautta. Musiikilla on elokuvassa todellinen voima, joka rikkoo aikakausienkin rajat. Elokuvassa on kohtaus, joka voisi väärissä käsissä olla kiusallinen tyylirike, mutta joka toimii Cooglerin varmassa otteessa ällistyttävänkin upeasti. Ja jotta katsoja tuntisi sen musiikin mahdin, kuten tarina haluaa, pitää musiikin toki olla mahtavaa. Oli kyse sitten Sammien lauluista tai Ludwig Göranssonin Oscarin arvoisista sävellyksistä, jotka yhdistelevät kauhutunnelmoinnin bluesiin ja jopa jonkin sortin rockoopperaan ja kirkonpolttoheviin, tarjoaa Sinners parhaat elokuvamusiikit aikoihin.

Myös tuotantoarvoiltaan Sinners on erittäin vaikuttava kokonaisuus. Elokuva on kuvattu niin 70-milliselle filmille superlaajakuvana kuin myös IMAX-kameroilla, mikä luo visuaalisesta kokemuksesta todella näyttävän. Kameratyöskentely on erinomaista, oli kyse sitten isoista maisemakuvista tai intensiivisistä lähikuvista. Lavasteet ovat komeat, puvustus upeaa ja maskeeraukset paikoin varsin häijyt. Erikoistehosteet ovat pääasiassa hienot, vaikka sekaan mahtuu parit tietokone-efektit, joista paistaa digitaalisuus.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset, joista ensimmäinen pitää ehdottomasti jäädä katsomaan, sillä vasta se vie tarinan päätökseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sinners, 2025, Warner Bros., Proximity Media, Warner Bros. Discovery

Arvostelu: Gone Girl (2014)

GONE GIRL

Ohjaus: David Fincher

Pääosissa: Ben Affleck, Rosamund Pike, Carrie Coon, Kim Dickens, Tyler Perry, Missi Pyle, Neil Patrick Harris, Emily Ratajkowski, Casey Wilson, Lola Kirke, Boyd Holbrook, Lisa Banes, David Clennon ja Scoot McNairy

Genre: trilleri, draama

Kesto: 2 tuntia 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Gone Girl perustuu Gillian Flynnin kirjaan Kiltti tyttö (Gone Girl) vuodelta 2012. Elokuvatuottaja Leslie Dixon sai kirjan käsiinsä jo ennen sen julkaisua vuonna 2011 ja innostui siitä niin paljon, että halusi tehdä siitä elokuvan. Hän vei tekstin Reese Witherspoonille, jota hän ajatteli täydelliseksi naispäärooliin ja yhdessä he saivat 20th Century Foxin hankkimaan kirjan elokuvaoikeudet. Flynn itse kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja ohjaajaksi palkattiin David Fincher. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2013 ja lopulta Gone Girl sai maailmanensi-iltansa 26. syyskuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kehuttu jättimenestys, joka sai parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden ja parhaan ohjauksen, naispääosan, käsikirjoituksen ja musiikin Golden Globe -ehdokkuudet. Itse katsoin elokuvan vasta, kun se saapui vuokralle ja pidin siitä. Olen muistaakseni kerran katsonut sen uudelleen ja nyt kun huomasin Gone Girlin täyttävän kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen jälleen ja samalla arvostella sen.

Kun Nick Dunnen vaimo Amy katoaa pariskunnan hääpäivänä, mies joutuu järkytyksekseen itse tutkinnan alle ja päättää selvittää, mistä onkaan todellisuudessa kyse?

Ben Affleck näyttelee opettaja Nick Dunnea, jonka vaimo Amy (parhaan naispääosan Oscar- ja Golden Globe -ehdokas Rosamund Pike, joka korvasi Witherspoonin tuotantovaiheessa) mysteerisesti katoaa heidän hääpäivänään. Affleck tekee loistotyötä roolissaan, kun kummallinen tapaus alkaa muuttua vielä kummallisemmaksi tapahtumavyöryksi, jossa Nickin elämää ryhdytään riepottelemaan toden teolla. Affleck on itse ollut tosielämässä mediakohujen kohteena, joten hänellä on jonkinlaista ymmärrystä, millaista on jäädä niiden keskelle, tuoden sen puolen hyvin filmiin. Katsoja ryhtyy yhdessä Nickin kanssa selvittämään, mistä on todellisuudessa kyse? Onko Amy siepattu vai jopa murhattu ja kenen toimesta?

     Elokuvassa nähdään myös Carrie Coon Nickin siskona Margona, Kim Dickens ja Patrick Fugit tapausta selvittävinä etsivinä, Boneynä ja Gilpininä, Missi Pyle tapaukseen tarttuvana televisiojuontaja Ellen Abbottina, Tyler Perry asianajaja Tanner Boltina, Neil Patrick Harris Amyn ex-poikaystävä Desinä, Casey Wilson tunkeilevana naapuri Noellenä, Emily Ratajkowski Nickin oppilaana Andiena, sekä Lisa Banes ja David Clennon Amyn kauhistuneina vanhempina. Sivunäyttelijätkin ovat pääasiassa hyviä rooleissaan - erityisesti Coon siskona ja Dickens etsivänä. Ensisilmäyksellä-komediasarjasta (How I Met Your Mother - 2005-2014) tuttu Neil Patrick Harris ei kuitenkaan ihan vakuuta osassaan, mutta sen sijaan Madeana tunnettu Tyler Perry pääsee yllättämään oikein tosissaan lakimiehenä, joka saapuu puolustamaan Nickiä, kun media ryhtyy maalailemaan hänestä sieppaajaa ja pahimmillaan jopa murhaajaa.

Harva jännäri tai murhamysteeri onnistuu yllättämään minut käänteillään, mutta muistan sen, kun katsoin Gone Girlin ensi kertaa ja kuinka ällikällä leffa minut löi edetessään. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että elokuva pitää sisällään yhden parhaista juonenkäänteistä, mitä on moniin vuosiin nähty. Mukana on muitakin todella tehokkaita koukkuja ja mutkia, eikä lopputulosta ole mitenkään helppo ennustaa. Kahden ja puolen tunnin kesto kulkeekin pääasiassa kuin hujauksessa, sillä elokuva saa katsojan vangittua niin tehokkaasti penkin reunalle tapahtumia tapittamaan. Onko se toisaalta ihme, kun kirjailija itse on saanut käsikirjoittaa elokuva-adaptaation ja kun puikoissa vielä häärää David Fincherin kaltainen trilleritaituri?

Gone Girl nappaa mukaansa välittömästi ja vain tiukentaa otettaan edetessään. Mysteeri rakentuu erinomaisesti ja on kiehtovaa seurata, kuinka tapahtumat etenevät. Asioita käännetään kerran jos toisenkin päälaelleen ja katsojana huomaa epäilevänsä aika lailla jokaista hahmoa Amyn katoamisesta - jopa Nickiä. Tapausta seurataan monista eri vinkkeleistä ja elokuva kommentoi onnistuneesti, kuinka media vaikuttaa tällaisiin tapauksiin runsaasti. Kuinka mediat kertovat omia versioitaan tapahtumista, tarttuen eri näkökulmiin ja maalailemalla pahiksia, jotta saisivat kerättyä klikkejä ja sitä kautta rahaa. Kansaa samanaikaisesti inhottavat, että kiehtovat tällaiset tapaukset ja media saa ohjailtua hyvin, mihin suuntaan he haluavat vihaisen joukon purkavan inhoaan. Erityisesti viime vuosina tällainen joukkolynkkaus on ollut suorastaan muodikasta, vaikka tuskin kukaan meistä tietää totuuksia. Gone Girl ei kuitenkaan maalaile kenestäkään puhtoista, vaan tuo varjopuolia esille itse kustakin.

Elokuva ei kuitenkaan ole kokonaisuutena ihan niin täydellinen kuin mihin sillä olisi rahkeita. Jo elokuvan ensimmäiseltä tunnilta löytyy hetki, jolloin hahmo tekee valinnan, jolla hän voisi joko pelastaa nahkansa tai jäädä vellomaan kohun kouriin ja jostain syystä hän päätyy jälkimmäiseen. Tämän voi katsoa vielä sormien läpi, mutta viimeisen puolen tunnin aikana nähtävät koukerot muuttuvat osittain niin epärealistisiksi, että katsojan on vaikea uskoa asioiden tapahtuvan niin kuin ne tapahtuvat. Ensimmäiset kaksi tuntia ovat pääasiassa niin tarkkaan hiottuja, että on harmi, kuinka ihan loppumetreillä meno löystyy hieman. Silti heikkouksiensakin kanssa Gone Girl on mahtava jännäri, joka kiskoo tehokkaasti mattoa katsojan jalkojen alta kerta toisensa perään.

David Fincher rakentaa tiivistä ja koukuttavaa tunnelmaa erinomaisesti, osoittaen lahjojaan jälleen kerran. Gillian Flynn siirtää kirjansa tyylikkäästi elokuvamuotoon, joskin loppupäähän olisi voitu panostaa yhtä paljon kuin kaikkeen muuhunkin. Teknisiltä ansioiltaan Gone Girl on myös pätevä filmi. Se on taitavasti kuvattu ja todella sulavasti leikattu. Kahden ja puolen tunnin kestoon ei oikeastaan tylsää hetkeä löydy - ei, vaikka elokuvan olisikin jo nähnyt pariin otteeseen. Lavasteet ovat oivat, asut mainiot, valaisu tyylikästä ja maskeeraukset rujot. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Gone Girl, 2014, Twentieth Century Fox, New Regency Productions, TSG Entertainment, Pacific Standard

Arvostelu: Fallen / Langennut (2016)

FALLEN (2016)

LANGENNUT

Ohjaus: Scott Hicks
Pääosissa: Addison Timlin, Jeremy Irvine, Lola Kirke, Daisy Head, Harrison Gilbertson, Sianoa Smit-McPhee ja Joely Richardson
Genre: fantasia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 12

"Harry Potter" -kirjojen (1997-2007) filmatisointien ollessa tolkuttomia menestyksiä, täytyi muiden elokuvayhtiöiden alkaa keksiä samanhenkisiä kilpailijoita. Christopher Paolinin kirjaan perustuva Eragon (2006) ei ollut suuri hitti ja se oli sekä fanien että kriitikoiden vihaama, eikä Philip Pullmanin kirjaan perustuva The Golden Compass (2007) menestynyt toivotusti. Vaikka inhottu onkin, Stephenie Meyerin kirjaan pohjautuva Twilight (2008) oli iso hitti ja sille tehtiinkin neljä jatko-osaa, jolloin koko sarja tuli päätökseensä. Rick Riordanin kirjoihin perustuva Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thief (2010) ei ollut kummoinen, mutta sille tehtiin silti yksi jatko-osa. Samana vuonna ilmestyneet Cassandra Claren kirjasarjaan perustuva The Mortal Instruments: City of Bones (2013) ja Stephenie Meyerin kirjaan perustuva The Host (2013) eivät edes päässeet kunnolla ihmisten tietoisuuteen. Teinidystopiasaagat nousivat suosioon Suzanne Collinsin kirjoihin perustuvan The Hunger Games -sarjan (2012-2015) avulla, minkä jälkeen tulivat Veronica Rothiin kirjaan perustuva Divergent (2014) ja James Dashnerin kirjaan perustuva The Maze Runner (2014). The Divergent Series: Allegiant (2016) menestyi heikosti, jolloin koko sarja jäi kesken juuri ennen viimeistä osaa ja The Maze Runner -sarjan kolmannen osan tuotanto on jumissa. Nämä kaikki eivät yhdessäkään pysty kilpailemaan Harry Potter -leffojen (2001-2011) kanssa, eikä se olekaan enää tarkoituksena. Nykyään tuntuu siltä, että yhtiöt yrittävät epätoivoisesti saada edes yhden toimivan sarjan aikaiseksi. Uutena tuotoksena on Lauren Katen kirjaan perustuva Fallen, eli suomalaisittain Langennut. Julisteesta ja juonikuvauksesta minulle tuli mieleeni Twilight, joten odotukseni eivät olleet korkeat. Kävin kuitenkin katsomassa Fallenin ja toivoin kaiken aikaa, etten olisi tehnyt niin. En ole nimittäin pitkään aikaan nähnyt niin hirveää kuraa leffateatterissa!

Lucinda Price joutuu Sword & Cross -nimiseen koulukotiin, jossa hän alkaa kokea outoa vetovoimaa kahta mysteeristä poikaa kohtaan. Lucinda saa tietää elävänsä maailmassa, jossa enkelit ja demonit ovat todellisia.

Addison Timlinin esittämän Lucindan pitäisi kai olla syyllisyyttä poteva nuori nainen, jonka mieltä riivaa hänen menneisyytensä demonit. Tämä tuodaan useasti esille, mutta erittäin väkinäisesti. Timlinin roolisuoritus on erittäin tönkkö, eikä siinä ole mitään luontevaa. Hänestä tulee usein mieleen tyhjäilmeinen ja -eleinen Kristen "Bella" Stewart Twilightista, vaikkei hän ihan yhtä kehno olekaan. Paikoitellen Timlinia on jopa ärsyttävää katsoa, sillä hänen esiintymisensä on niin kömpelöä. Hän puhuu suurista tunteistaan näyttämättä niitä ollenkaan elokuvan aikana. Lucinda on päähenkilöksi erikoisen unohdettava, sillä hän ei ole erityisen mielenkiintoinen, jos ei lasketa sitä, että hän näkee välillä "hallusinaatioita".
     Sword & Crossissa Bella... eikun siis Lucinda kohtaa mystisen pojan nimeltä Edward... eikun siis Daniel, jota esittää Jeremy Irvine. Jos Timlinin esiintyminen oli kehnoa, niin Irvinen on naurettavan huonoa. Hahmo on erittäin ennalta-arvattava tapaus. Katsoja tietää jo julisteesta, mikä Danielin salaisuus on, mutta sitä yritetään piilotella leffan loppuun saakka. Miksi? Koska mitään muuta "jännitettä" ei mukaan olla saatu. Lucindalle ja Danielille tietenkin alkaa syntyä romanssin tynkää, vaikka aluksi Daniel vältteleekin Lucindaa. Romanssinkin voi huomata julisteesta, joten pitää miettiä, miksi sen syntymistä pitää niin kierrellä ja kaarrella?
     Daniel ei kuitenkaan ole Sword & Crossin ainoa mystinen poika, sillä talossa asustaa myös tottelematon Cam (Harrison Gilbertson), jolla on todella "paha poju" -tyyli tummissa vaatteissaan ja kampauksessaan. Siinä missä Daniel on vaaleissa hiuksissaan Lucindan unelmapoikaystävä, on Camissa jotain tuhmaa, mikä Lucindaa kiehtoo. Tällaisia tarinoita ei vain voi tehdä ilman kolmiodraamaa... Myös Gilbertsonin esiintyminen on kökköä. Etenkin Danielin ja Camin yhteisissä kohtauksissa haluaisi repiä silmät päästään - paitsi jos pitää heidän ulkonäöistään. Itse pidin silmät päässä sen takia, etten halunnut tämän olevan viimeinen elokuva, jonka katson.
     Ainoa kiinnostava hahmo on Lola Kirken esittämä Penn, johon Lucinda ystävystyy Sword & Crossissa. Penn on myös ainoa pidettävä henkilö. Hän pitää yksin olemisesta, mutta on silti ystävällinen muille. Ja mikä tärkeintä, Lola Kirke tuntuu osaavan näytellä. Ei hän ihmeellinen ole, mutta muihin verrattuna hän vetää Oscarin arvoisen roolisuorituksen!
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. hieman itseään täynnä oleva Arriane (Daisy Head), todella outo Molly (Sianoa Smit-McPhee), nörtti poika Todd (Chris Ashby), huumediileriltä vaikuttava Roland (Malachi Kirby), sekä opettajana toimiva neiti Sophia (Joely Richardson). Todd on näistä hahmoista ainoa pidettävä, mutta hänen ruutuaikansa jää niin vähäiseksi, että hänen mukana olonsa voi unohtaa helposti.

Juliste ja juonikuvaus toivat mieleeni Twilightin. Saman tekee koko muukin elokuva. Fallen tuntuu Twilight-kopiolta, jossa vampyyrit ja ihmissudet ovat vaihtuneet enkeleihin ja demoneihin. Ihan alku tuntuu vielä olevan oma tarinansa. Ensiksi katsojille selitetään, kuinka osa enkeleistä jäi taivaaseen Jumalan kanssa, osa lähti Luciferin mukaan ja loput lähetettiin kulkemaan maan päälle langenneina (ei ole kovin vaikea arvata elokuvan aikana, ketkä näitä langenneita ovat), sillä he haluavat kokea rakkautta. Tästä päästään maailman teinileffamaisimpaan aloituskuvaan ikinä: lähes täysi-ikäinen tyttö istuu auton takapenkillä, kuulokkeet korvissaan, katsellen maisemia, samalla kun ohi kulkevat puut heijastuvat ikkunasta. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hörähdin Fallenin aikana. Eikä elokuva todellakaan ole komedia, eikä siinä ole oikeastaan vitsejä. Se on vain suoraan sanottuna niin naurettavan paska.

Typerästä alkukuvasta päästään aloittamaan tarina. Lucinda viedään Sword & Crossiin, koska hänen epäillään polttaneen poika elävältä, mikä johtuu hänen mukaansa "varjohallusinaatioista", joita hän näkee. Lucinda tutustuu ihmisiin ja iskee silmänsä Danieliin, joka ei oikeastaan puhu mitään. Tyttö yrittää saada kontaktia ihastukseensa, mutta Daniel vetäytyy vain kauemmaksi. Kuitenkin kun eräänä päivänä yksi patsaista putoaa katolta ja meinaa murskata alla olevan Lucindan, Daniel syöksyy työntämään neidon turvaan. Kaksikko katsoo hetken toisiaan dramaattisesti ja sitten Daniel kävelee pois. Tuleeko kenellekään mieleen Twilightin kohtaus, jossa Edward pysäyttää parkkipaikalla auton, joka meinaa liiskata Bellan? Tässä kohtaa tajusin ensimmäisen kerran, että Fallen ihan oikeasti vain kierrättää Twilightin tarinaa pienin muutoksin. Mitä pidemmälle elokuva menee ja mitä useammin kolmiodraamailu pääsee valloilleen, sitä enemmän katsojana haluaisi poistua salista, sillä henkinen kärsimys alkaa kasvaa. Danielin ja Camin kisailu Lucindan huomiosta on ryöstetty Edwardin ja Jacobin kamppailusta siitä, kumpi saa Bellan. Tässäkään kumpikaan jätkä ei kertaakaan mieti, että ehkä neiti saa itse valita kenet ottaa, jos ottaa. He vain miettivät, että ovat itse parasta Lucindalle. Twilightista ryöstäminen on tehty vielä niin kehnosti, että mieluummin katsoisin Twilightin uudestaan, mikä kertoo jo paljon, sillä se ei ole hyvä elokuva. Joskus Fallen on vain naurettavan huono, mutta suurimmaksi osaksi se on vain aivan hirveää kuraa.

Jos olette lukeneet arvostelujani, niin olette voineet huomata, että mielestäni Assassin's Creed (2016) oli viime vuoden huonoin elokuva. Siinä käsikirjoitus oli tainnut unohtua ja juoni poukkoili miten sattui. Siinä oli kuitenkin hyviä näyttelijöitä. Tässä tuntuu olevan jonkinlainen käsikirjoitus ja tarina, mutta se on ryöstetty yhdestä kehnoimmasta rakkauskertomuksesta ikinä, eivätkä näyttelijät ole hyviä. Näiden ongelmien lisäksi elokuvan rytmitys on kamala. Elokuva kiirehtii kaiken aikaa, eikä siinä voi luoda lähes mitään tunnesidettä hahmoihin. Ottaen huomioon, ettei Pennia lukuunottamatta voi pitää yhdestäkään hahmosta, niin leffaa on vaikea seurata. Romantiikkaosuus on niin vääntämällä väännetty, että oksetti. Elokuvaan yritetään luoda jännitystä siitä, kuka on tarinan pahis. Se ei onneksi ole kaikkein arvattavin tyyppi, mutta valitettavasti se on hahmo, jonka tarkoitusperiä ei koskaan selitetä kunnolla - tai ainakaan uskottavasti. Leffassa nimittäin selitetään koko ajan katsojille asioita, jotka ovat itsestäänselviä. Useaan otteeseen tekisi mieli huutaa, että eivätkö ne hahmot nyt jumalauta tajua sitä, tätä tai tuota?! Kuitenkin elokuvassa on useita juoniaukkoja ja hölmöyksiä, joita ei koskaan selitetä, sillä siinä keskitytään ihan ihme asioihin. Loppuun on pitänyt tunkea pieni taisteluntynkä, joka on pisteenä iin päällä siinä, miten käsittämätöntä ripulia tuli juuri katsottua. Ai niin, "ripulissahan" on kaksi i-kirjainta, mikä tietää kahta pistettä. Lopputaistelusta ei oikein saa mitään selvää. Eikä katsojana halua enää saada mitään selvää, sillä juttu ei vain kiinnosta enää. Eipä ole kiinnostanut noin tuntiin. Ja siinä kohtaa elokuvaa on mennyt tunnin ja vartin verran. Elokuvan positiivisin asia onkin, että se on niin lyhyt, jolloin kärsimys ei tunnu ikuisuudelta. Lyhyt kesto tosin pistää elokuvan kiirehtimään, joka on sen yksi ongelma. Lopputuloksena on - anteeksi nyt vain - ihan vitun hirveä kammotus, jota en suosittele ikinä katsomaan! Yleensä pidän teinileffoja harmittomana viihteenä, mutta Fallen on niin totaalinen pohjanoteeraus että huhhuh! Ja vaikka kyseessä on fantasiamaailma, jossa on enkeleitä ja demoneita, niin mitään taianomaista tai ihmeellistä ei ole nähtävissä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Scott Hicks. Vaikea tietää, mitä hän on miettinyt, sillä niin surkean sekasotkun hän on saanut aikaiseksi. Fallenilla on kolme käsikirjoittajaa, mutta he eivät ole yhdessäkään saaneet tarinaa toimimaan. Elokuvan repliikit ovat typeriä ja kamalia, etenkin Lucindan ja Danielin yhteisissä kohtauksissa. Mikään ei kuulosta luontevalta. Elokuva ei ole edes kuvattu kovin hyvin. Mukana on outoja kuvakulmia ja heiluvaa kameratyöskentelyä. Tyyli saa Fallenin näyttämään vieläkin halvemmalta tekeleeltä, joka on nopeasti tehty jonkin yhtiön televisiolevitykseen. Leikkauksella on pilattu kohtausten välistä rytmitystä, eikä kohtauksen sisälläkään editointi ole onnistunutta. Visuaaliset tehosteet eivät ole kummoiset. Elokuvassa kuullaan useita eri yhtyeiden ja artistien kappaleita, jotka ovat pääasiassa kehnoja. Onneksi Mark Ishamin säveltämä musiikki on edes ihan hyvää.

Yhteenveto: Fallen on järkyttävän paska yritys olla toimiva romanttinen fantasiaelokuva. Useat jutut ovat Twilightista ryöstettyjä, mikä ei ole hyvä merkki. Näyttelijäsuoritukset ovat toinen toistaan huonompia. Etenkin pääkolmikon näyttelijät ovat enemmän tai vähemmän hirveitä. Tönkköys on läsnä sekä esiintymisessä, että repliikeissä joita näyttelijät joutuvat pakottamaan ulos suustaan. Kolmen käsikirjoittajan tiimi ei ole saanut aikaan toimivaa tarinaa, vaan ovat kirjoittaneet asioita sinne ja tänne, eivätkä he ole varmaan lukeneet kokonaisuutta läpi, ennen kuin antoivat tekstinsä eteenpäin. Tekninen puolikaan ei ole onnistunut, joten siitä ei tule säälipistettä. Rytmitys on todella kamala ja juoni hyppii eteenpäin nopeasti. Elokuva selittää katsojille asioita paljon, mutta jättää silti juoneen hölmöjä aukkoja. Lopputaistelu on todella tyhmä, mitä seuraa kohtaus, joka antaa vinkkiä mahdollisesta jatko-osasta. Toivon, että Fallen ei menesty ja ettei sille koskaan tehdä jatkoa. Kaikista näistä kirjoihin perustuvista elokuvista, joita alussa luettelin, Fallen on ehdottomasti kaikkein hirvein. Se on huonompi kuin yksikään Twilight, mikä kertoo paljon. Tehkää itsellenne palvelus ja pysykää erossa tästä elokuvasta! Ehkä jotkut teinit tästä pitävät, mutta muuten uskoisin, että suurin osa yleisöstä tulee antamaan negatiivisen arvion tälle. Leffassa on vain kolme hyvää asiaa: Lola Kirken näyttelemä Penn, toimiva musiikki ja sen lyhyt kesto, jolloin kärsimys ei kestä liian kauaa ja katsoja pääsee jokseenkin tervejärkisenä kotiinkin. Parasta koko jutussa oli se, että lehdistönäytöksessä meille annettiin Lauren Katen kirjoittamat "Fallen" -kirjat (2009). Näin mainostaminen kuuluisikin hoitaa. Kiitokset siis heille, jotka tämän keksivät ja toteuttivat. Toivoisin vain, että tällaista toimintaa nähtäisiin seuraavaksi huomattavasti parempien elokuvien kohdalla.

Kirjoittanut: Joonatan, 9.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.goldposter.com
Fallen, 2016, Apex Entertainment, Lotus Entertainment, Mayhem Pictures, Silver Reel