Arvostelu: Jali ja suklaatehdas (Charlie and the Chocolate Factory - 2005)

JALI JA SUKLAATEHDAS

CHARLIE AND THE CHOCOLATE FACTORY

Ohjaus: Tim Burton

Pääosissa: Freddie Highmore, Johnny Depp, David Kelly, Helena Bonham Carter, Noah Taylor, Deep Roy, Julia Winter, James Fox, AnnaSophia Robb, Missi Pyle, Jordan Fry, Adam Godley, Philip Wiegratz, Franziska Troegner, Christopher Lee, Blair Dunlop, Liz Smith, Eileen Essell ja David Morris

Genre: komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 7

Charlie and the Chocolate Factory, eli suomalaisittain Jali ja suklaatehdas perustuu Roald Dahlin samannimiseen lastenkirjaan vuodelta 1964. Kirjan pohjalta oli jo vuonna 1971 tehty elokuva Jali ja suklaatehdas (Willy Wonka & the Chocolate Factory), mutta Dahl itse inhosi sitä. 1990-luvulla Warner Bros. Pictures ja Brillstein-Grey Entertainment yhdistivät voimansa hankkiakseen kirjan elokuvaoikeudet ja tehdäkseen filmatisoinnin, jonka Dahl olisi hyväksynyt. Scott Frank ryhtyi työstämään käsikirjoitusta ja ohjaajaksi pohdittiin muun muassa Ang Leetä ja Terry Gilliamia, kunnes pestin sai hetkellisesti Gary Ross. Ross ja Frank kuitenkin jättivät projektin ja Gwyn Lurie pestattiin uudeksi käsikirjoittajaksi, Rob Minkoffin saadessa ohjaajan hommat. Hekin poistuivat projektista ja Warner Bros. yritti taivutella Tom Shadyacia ohjaamaan elokuvan ja Jim Carreyn tähdittämään sitä, mutta Dahlin perikunta ei suostunut heihin. Vuonna 2003 Tim Burton vahvisti paikkansa elokuvan ohjaajana ja tämä valitsi John Augustin kirjoittamaan uuden käsikirjoituksen. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2004 ja lopulta Jali ja suklaatehdas sai maailmanensi-iltansa 10. heinäkuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva keräsi positiivista palautetta kriitikoilta ja se oli iso menestys. Itse kävin katsomassa Jalin ja suklaatehtaan leffateatterissa, kun se saapui Suomeen ja pidin siitä. Olen katsonut leffan useasti uudelleen, joskin viime katselusta on tainnut vierähtää lähemmäs kymmenen vuotta. Kun huomasin Jalin ja suklaatehtaan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella elokuvan.

Salamyhkäinen suklaatehtailija Villi Vonkka järjestää kilpailun, jossa viisi onnekasta voivat päästä vierailulle hänen hulppeaan suklaatehtaaseensa. Köyhän perheen Jali-pojalla käy elämänsä tuuri, kun hän löytää erään suklaalevyn välistä kultaisen voittokupongin.

Kun Tim Burton valikoitui Jali ja suklaatehtaan ohjaajaksi, elokuvan keulakuvaksi ajautui totta kai Johnny Depp, Burtonin luottonäyttelijä. Depp esittää Villi Vonkkaa, eksentristä suklaatehtailijaa, joka joitain vuosia sitten sulki tehtaansa vakoojien takia, mutta on nyt päättänyt yllättäen tarjota mahdollisuuden viidelle onnekkaalle päästä vierailemaan hänen tehtaassaan. Depp on roolissaan... hmmm... mitenköhän sen nyt sanoisi. Toisaalta Depp istuu hyvin osaansa ja useat hänen ilmeistään ovat onnistuneita. Miehen valitsema puheääni on kuitenkin kummallinen, eikä asiaa auta käsikirjoitukselliset erikoisuudet, repliikeistä lähtien.

     Nimikkohahmo Jalin rooli taas meni Freddie Highmorelle, jonka kanssa Depp oli näytellyt Finding Neverland - tarinan lähteillä -elokuvassa (Finding Neverland - 2004) ja joka oli tehnyt Deppiin niin suuren vaikutuksen, että Depp suostutteli Burtonin valitsemaan Highmoren. Highmore olikin nappivalinta Jaliksi, tulkiten esimerkillisesti hahmonsa hyveellisyyttä, viattomuutta ja sinisilmäisyyttä. Jali tulee rutiköyhästä perheestä, johon kuuluvat muun muassa Jalin vanhemmat (Helena Bonham Carter ja Noah Taylor), Jalia tsemppaava isoisä Justus (David Kelly) ja höpsö isoäiti Elviira (Liz Smith). Jalin haluaa nähdä kokevan onnen ja katsojanakin meinaa liikuttua, kun poika löytää kuin löytääkin suklaalevystään kultaisen pääsylipun Vonkan tehtaalle.

Elokuvassa nähdään lisäksi Philip Wiegratz, Julia Winter, AnnaSophia Robb ja Jordan Fry Aukusti Lihavistona, Marina Hillona, Orvokki Jauhiaisena ja Ari Telkkarina, neljänä muuna onnekkaana lapsena, jotka pääsevät vierailulle Vonkkan tehtaalla, Franziska Troegner Aukustin äitinä, James Fox Marinan isänä, Missi Pyle Orvokin äitinä ja Adam Godley Arin isänä, sekä Christopher Lee Villi Vonkan hammaslääkäri-isänä Vilpurina. Eikä pidä missään nimessä unohtaa Deep Royta, joka esittää yksinään lukuisia Umppa-Lumppia, pienikokoisia miehiä, jotka työskentelevät Vonkan tehtaalla. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan pääasiassa hyvin, jylhä-äänisen Leen uhkuessa karismaa Vonkan suklaata vihaavana isänä.

Monet eivät paljoa piittaa tästä Burtonin Jalista ja suklaatehtaasta, useinmiten sen takia, että heille vuoden 1971 elokuvasovitus on niin lähellä sydäntä. Liekkö kyse siitä, että näin Burtonin version monia vuosia aiemmin, joten se on minulle se tutuin versio Dahlin kirjan pohjalta, vai puhtaasta nostalgiasta, mutta minä kyllä pidän tästä elokuvasta. Ei se ole yhtä hyvä kuin vuoden 1971 elokuva, mutta ei myöskään mikään vaivaannuttava pohjanoteeraus, jota ei olisi pitänyt koskaan tehdä. Deppin roolityö on ailahteleva, mutta silloin kuin Villi Vonkan kanssa onnistutaan, niin sitten myös onnistutaan. Parasta antia hahmossa on hänelle kirjoitettu taustatarina vaikean isäsuhteen kera, joka auttaa ymmärtämään, miksi kummallinen erakko-Vonkka on sellainen kuin hän on.

Tämän lisäksi leffa on muutenkin mainio. Se vetäisee heti mukaansa ja vaikka tarina olisikin tuttu, seikkailu tässä ihmeellisessä suklaatehtaassa täynnä ties minkälaisia huoneita, on viihdyttävää seurattavaa. Kun kehuin Deppin ilmeitä, meinasin erityisesti sitä, kuinka Vonkka salakavalasti pistää voittajalapset koetukselle ja katsoo, kuinka nämä setvivät tiensä erilaisista pulmista. Tehtaassa Vonkka vie aika lailla kaiken huomion, mutta ei pidä unohtaa Jaliin keskittyvää alku- ja loppupäätä, joista löytyy runsaasti ihastuttavaa sydäntä ja lämpöä. Jalin arvomaailmat ovat niin erilaiset kuin leffan muiden ylimielisten ja töykeiden kakaroiden, ettei katsojana voi muuta kuin tsempata poikaa onnistumaan. Elokuvasta leviää hyvä fiilis ja se sopii täydellisesti katseltavaksi etenkin talviaikaan, lämpimän peiton, villasukkien ja kaakaomukin kera. Eikä tietenkään pidä unohtaa sitä suklaata. Tähän elokuvailtaan kannattaa varata suklaalevy jos toinenkin.

Tim Burtonin rakentama tunnelma on niin satumainen ja hurmaava kuin leikkisä ja ohjaajalle ominaisesti myös hieman vinksahtanutkin. Burtonilta löytyy myös jälleen silmää visuaaliselle tyylittelylle, lähtien elokuvan värimaailmasta. Muu maailma esitetään ankeana ja harmaana, kun taas Vonkan tehdas on täynnä väriloistoa, lisäten paikan taianomaisuutta. Elokuvan lavasteet ovat upeat. Vonkan tehdas vie toki lähes kaiken huomion, mutta haluan myös huomioida Jalin perheen talon, joka on niin vinksallaan joka suuntaan ja täynnä reikiä lahoissa puissaan, etten tiedä, millä tahdonvoimalla se edes pysyy pystyssä. Puvustus on pääasiassa oivaa, joskin Vonkan yleisilme on hiukan kyseenalainen. Tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä aikoja sitten ja digitaalisuudet ja taustakankaan käytöt paistavat läpi monessa kohtauksessa. Äänimaailma on kuitenkin hyvin rakennettu ja Burtonin luottosäveltäjä Danny Elfmanin työstämät musiikit tunnelmoivat mahtavasti (ja paikoitellen jopa vähän karmivasti) taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Charlie and the Chocolate Factory, 2005, Warner Bros., Village Roadshow Pictures, The Zanuck Company, Plan B Entertainment, Theobald Film Productions, Craig Miller Productions, Tim Burton Productions

Arvostelu: Gone Girl (2014)

GONE GIRL

Ohjaus: David Fincher

Pääosissa: Ben Affleck, Rosamund Pike, Carrie Coon, Kim Dickens, Tyler Perry, Missi Pyle, Neil Patrick Harris, Emily Ratajkowski, Casey Wilson, Lola Kirke, Boyd Holbrook, Lisa Banes, David Clennon ja Scoot McNairy

Genre: trilleri, draama

Kesto: 2 tuntia 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Gone Girl perustuu Gillian Flynnin kirjaan Kiltti tyttö (Gone Girl) vuodelta 2012. Elokuvatuottaja Leslie Dixon sai kirjan käsiinsä jo ennen sen julkaisua vuonna 2011 ja innostui siitä niin paljon, että halusi tehdä siitä elokuvan. Hän vei tekstin Reese Witherspoonille, jota hän ajatteli täydelliseksi naispäärooliin ja yhdessä he saivat 20th Century Foxin hankkimaan kirjan elokuvaoikeudet. Flynn itse kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja ohjaajaksi palkattiin David Fincher. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2013 ja lopulta Gone Girl sai maailmanensi-iltansa 26. syyskuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kehuttu jättimenestys, joka sai parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden ja parhaan ohjauksen, naispääosan, käsikirjoituksen ja musiikin Golden Globe -ehdokkuudet. Itse katsoin elokuvan vasta, kun se saapui vuokralle ja pidin siitä. Olen muistaakseni kerran katsonut sen uudelleen ja nyt kun huomasin Gone Girlin täyttävän kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen jälleen ja samalla arvostella sen.

Kun Nick Dunnen vaimo Amy katoaa pariskunnan hääpäivänä, mies joutuu järkytyksekseen itse tutkinnan alle ja päättää selvittää, mistä onkaan todellisuudessa kyse?

Ben Affleck näyttelee opettaja Nick Dunnea, jonka vaimo Amy (parhaan naispääosan Oscar- ja Golden Globe -ehdokas Rosamund Pike, joka korvasi Witherspoonin tuotantovaiheessa) mysteerisesti katoaa heidän hääpäivänään. Affleck tekee loistotyötä roolissaan, kun kummallinen tapaus alkaa muuttua vielä kummallisemmaksi tapahtumavyöryksi, jossa Nickin elämää ryhdytään riepottelemaan toden teolla. Affleck on itse ollut tosielämässä mediakohujen kohteena, joten hänellä on jonkinlaista ymmärrystä, millaista on jäädä niiden keskelle, tuoden sen puolen hyvin filmiin. Katsoja ryhtyy yhdessä Nickin kanssa selvittämään, mistä on todellisuudessa kyse? Onko Amy siepattu vai jopa murhattu ja kenen toimesta?

     Elokuvassa nähdään myös Carrie Coon Nickin siskona Margona, Kim Dickens ja Patrick Fugit tapausta selvittävinä etsivinä, Boneynä ja Gilpininä, Missi Pyle tapaukseen tarttuvana televisiojuontaja Ellen Abbottina, Tyler Perry asianajaja Tanner Boltina, Neil Patrick Harris Amyn ex-poikaystävä Desinä, Casey Wilson tunkeilevana naapuri Noellenä, Emily Ratajkowski Nickin oppilaana Andiena, sekä Lisa Banes ja David Clennon Amyn kauhistuneina vanhempina. Sivunäyttelijätkin ovat pääasiassa hyviä rooleissaan - erityisesti Coon siskona ja Dickens etsivänä. Ensisilmäyksellä-komediasarjasta (How I Met Your Mother - 2005-2014) tuttu Neil Patrick Harris ei kuitenkaan ihan vakuuta osassaan, mutta sen sijaan Madeana tunnettu Tyler Perry pääsee yllättämään oikein tosissaan lakimiehenä, joka saapuu puolustamaan Nickiä, kun media ryhtyy maalailemaan hänestä sieppaajaa ja pahimmillaan jopa murhaajaa.

Harva jännäri tai murhamysteeri onnistuu yllättämään minut käänteillään, mutta muistan sen, kun katsoin Gone Girlin ensi kertaa ja kuinka ällikällä leffa minut löi edetessään. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että elokuva pitää sisällään yhden parhaista juonenkäänteistä, mitä on moniin vuosiin nähty. Mukana on muitakin todella tehokkaita koukkuja ja mutkia, eikä lopputulosta ole mitenkään helppo ennustaa. Kahden ja puolen tunnin kesto kulkeekin pääasiassa kuin hujauksessa, sillä elokuva saa katsojan vangittua niin tehokkaasti penkin reunalle tapahtumia tapittamaan. Onko se toisaalta ihme, kun kirjailija itse on saanut käsikirjoittaa elokuva-adaptaation ja kun puikoissa vielä häärää David Fincherin kaltainen trilleritaituri?

Gone Girl nappaa mukaansa välittömästi ja vain tiukentaa otettaan edetessään. Mysteeri rakentuu erinomaisesti ja on kiehtovaa seurata, kuinka tapahtumat etenevät. Asioita käännetään kerran jos toisenkin päälaelleen ja katsojana huomaa epäilevänsä aika lailla jokaista hahmoa Amyn katoamisesta - jopa Nickiä. Tapausta seurataan monista eri vinkkeleistä ja elokuva kommentoi onnistuneesti, kuinka media vaikuttaa tällaisiin tapauksiin runsaasti. Kuinka mediat kertovat omia versioitaan tapahtumista, tarttuen eri näkökulmiin ja maalailemalla pahiksia, jotta saisivat kerättyä klikkejä ja sitä kautta rahaa. Kansaa samanaikaisesti inhottavat, että kiehtovat tällaiset tapaukset ja media saa ohjailtua hyvin, mihin suuntaan he haluavat vihaisen joukon purkavan inhoaan. Erityisesti viime vuosina tällainen joukkolynkkaus on ollut suorastaan muodikasta, vaikka tuskin kukaan meistä tietää totuuksia. Gone Girl ei kuitenkaan maalaile kenestäkään puhtoista, vaan tuo varjopuolia esille itse kustakin.

Elokuva ei kuitenkaan ole kokonaisuutena ihan niin täydellinen kuin mihin sillä olisi rahkeita. Jo elokuvan ensimmäiseltä tunnilta löytyy hetki, jolloin hahmo tekee valinnan, jolla hän voisi joko pelastaa nahkansa tai jäädä vellomaan kohun kouriin ja jostain syystä hän päätyy jälkimmäiseen. Tämän voi katsoa vielä sormien läpi, mutta viimeisen puolen tunnin aikana nähtävät koukerot muuttuvat osittain niin epärealistisiksi, että katsojan on vaikea uskoa asioiden tapahtuvan niin kuin ne tapahtuvat. Ensimmäiset kaksi tuntia ovat pääasiassa niin tarkkaan hiottuja, että on harmi, kuinka ihan loppumetreillä meno löystyy hieman. Silti heikkouksiensakin kanssa Gone Girl on mahtava jännäri, joka kiskoo tehokkaasti mattoa katsojan jalkojen alta kerta toisensa perään.

David Fincher rakentaa tiivistä ja koukuttavaa tunnelmaa erinomaisesti, osoittaen lahjojaan jälleen kerran. Gillian Flynn siirtää kirjansa tyylikkäästi elokuvamuotoon, joskin loppupäähän olisi voitu panostaa yhtä paljon kuin kaikkeen muuhunkin. Teknisiltä ansioiltaan Gone Girl on myös pätevä filmi. Se on taitavasti kuvattu ja todella sulavasti leikattu. Kahden ja puolen tunnin kestoon ei oikeastaan tylsää hetkeä löydy - ei, vaikka elokuvan olisikin jo nähnyt pariin otteeseen. Lavasteet ovat oivat, asut mainiot, valaisu tyylikästä ja maskeeraukset rujot. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Gone Girl, 2014, Twentieth Century Fox, New Regency Productions, TSG Entertainment, Pacific Standard

Arvostelu: Big Fish (2003)

BIG FISH

Ohjaus: Tim Burton

Pääosissa: Ewan McGregor, Albert Finney, Billy Crudup, Jessica Lange, Helena Bonham Carter, Alison Lohman, Marion Cotillard, Matthew McGrory, Robert Guillaume, Missi Pyle, Steve Buscemi, Danny DeVito, Deep Roy, David Denman, Ada Tai, Arlene Tai, Perry Walston, Loudon Wainwright III ja Miley Cyrus

Genre: seikkailu, draama

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 12

Big Fish perustuu Daniel Wallacen kirjaan Big Fish: A Novel of Mythic Proportions vuodelta 1998. Jo ennen kirjan julkaisua käsikirjoittaja John August sai Wallacen tekstin luettavakseen ja pyysi Wallacelta lupaa työstää siitä elokuvan. Wallacen hyväksynnällä Columbia Pictures hankki kirjan filmatisointioikeudet ja palkkasi aluksi Steven Spielbergin ohjaajaksi. Spielberg kuitenkin jätti projektin tehdäkseen elokuvan Ota kiinni jos saat (Catch Me if You Can - 2002), joten Columbia valitsi hänen tilalleen Tim Burtonin. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2002 ja lopulta Big Fish sai maailmanensi-iltansa 4. joulukuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Kriitikot kehuivat elokuvaa ja se oli pienimuotoinen hitti, joka sai muun muassa parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden, parhaan komediaelokuvan, miessivuosan, musiikin ja laulun Golden Globe -ehdokkuudet, sekä parhaan musiikin Grammy-ehdokkuuden. Itse näin Big Fishin ensi kertaa kymmenisen vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä ihan katsottavana filminä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Will Bloom on lapsesta asti kuunnellut isänsä Edwardin saduilta kuulostavia kertomuksia elämästään, jopa turhautumiseen asti. Kun Edward sairastuu pahanlaatuiseen syöpään, Will yrittää viimeisen kerran saada selville, millainen hänen isänsä oli satujen takana?

Billy Crudup näyttelee Will Bloomia, joka lapsena kuunteli silmät pyöreinä ja ihmetellen isänsä Edwardin (lapsena Perry Walston, aikuisena Ewan McGregor, vanhana Albert Finney) kertomuksia elämästään. Willin ja Edwardin isä-poika-suhde on kuitenkin haalistunut vuosien varrella, Willin pohtiessa aikuisena, ettei mikään isänsä tarinoista olekaan totta. Crudup suoriutuu hyvin osastaan, mutta leffan todelliset tähdet ovat McGregor ja Finney. Finney tulkitsee hyvin iäkästä isää, joka yrittää yhä kivenkovaa seistä tarinoidensa takana ja McGregor on puhtia täynnä nuorempana Edwardina, joka seikkailee Finneyn esittämän hahmon takaumissa.

     Elokuvassa nähdään myös Jessica Lange Edwardin vaimona, Marion Cotillard Willin vaimona, sekä muun muassa Helena Bonham Carter, Matthew McGrory, Steve Buscemi, Danny DeVito, Missi Pyle, Deep Roy, sekä Ada ja Arlene Tai Edwardin seikkailuissa kohtaamina hahmoina - noitina, jättiläisinä, runoilijoina, sirkustirehtööreinä, siamilaisina kaksosina ja muina. Laulajatähti Miley Cyrus tekee Big Fishissä ensimmäisen elokuvaroolinsa lapsi-Edwardin kaverina, jonka kanssa Edward käy etsimässä noitaa (Carter), jonka taikasilmän sanotaan kertovan, kuinka siihen katsova kuolee. Läpikotaisin näyttelijäkaarti tekee mainiota työtä - varsinkin DeVito on hupaisa sirkustirehtöörin osassa.

Pidin Big Fishistä nyt uusintakatselulla enemmän kuin noin kymmenisen vuotta sitten, kun näin sen ensi kertaa. Jo lapsena koin elokuvassa yhtäläisyyksiä Oscar-voittajaleffa Forrest Gumpiin (1994), joissa molemmissa kerrotaan miehestä, joka kertoo elämänsä monenlaisista, jopa uskomattomilta kuulostavista seikkailuista. Edwardin tarinat eivät tosin kulje historiallisten tapahtumien avulla, kuten Forrestin ja ne ovat huomattavasti satumaisempia. Molempien tarinoita kuunnellessa katsoja kuitenkin hetkittäin kyseenalaistaa kertojan luotettavuuden. Ja niin kyseenalaistaa myös Edwardin poika. Filmin sydän muodostuukin tästä hankalasta isä-poika-suhteesta ja kuinka Will yrittää korjata sitä, uskoessaan, että on viimeinen mahdollisuus siihen.

Tämä perhedraamapuoli on oivallisesti rakennettu, mutta elokuvan parasta antia ovat McGregorin esittämät tarinat, joita Edward kuolinvuoteellaan kertoo. Hahmon elämäntarinaa jää seuraamaan mielellään, olivat sepustukset totta tai eivät. Osa filmin viehätyksestä syntyykin siitä. Edwardin tarinat ovat kuin jonkun kalastajan kehuskeluja nappaamallaan saaliilla, joka ei todellisuudessa välttämättä ollut ihan niin kookas yksilö tai jonka saaminen ei välttämättä ollut niin haastavaa kuin kalastajan selitys antaa ymmärtää. Big Fish on monipuolisena kertomuksena varsin mainio, mutta todellinen säväytys jäi mielestäni yhä hieman uupumaan.

Ohjaaja Tim Burton tekee elokuvassa huomattavasti pienimuotoisempaa ja tavanomaisempaa työtä kuin yleensä. Paikoitellen hän lisää sekaan oman burtonmaisen vivahteensa, mutta muuten elokuvassa ei näy yhtä selvästi hänen kädenjälkensä kuin muissa hänen teoksissaan. Burtonin työ on oivallista ja hän tunnelmoi sujuvasti. John Augustin käsikirjoitus on myös mainio. Tarinankerronta soljuu hyvin, leffan hypellessä sujuvasti ajassa vähän väliä edestakaisin. Big Fish on myös teknisiltä ansioiltaan onnistunut. Se on hyvin kuvattu ja leikattu. Lavasteet ja asut ovat taidokkaasti toteutetut ja varsinkin noidan maskeeraukset ovat hienot. Elokuvan erikoistehosteet ovat luovia ja niissä hyödynnetään nokkelasti kaikenlaisia kikkoja tietokone-efekteistä käytännön tehosteisiin, kuten robotteihin ja pakotettuun perspektiiviin. Jättimäinen Karl on toteutettu pääasiassa kuvaustekniikoilla, jotka ovat saaneet jo valmiiksi pitkän näyttelijä McGroryn näyttämään entistä suuremmalta muiden näyttelijöiden vierellä. Äänimaailmakin toimii kelvollisesti Burtonin luottosäveltäjä Danny Elfmanin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Big Fish on erittäin mainio ja erilainen satuelokuva. Sen kertomus pojan ja isän yrityksestä korjata välinsä vuosien jälkeen on toimiva ja jopa hieman liikuttava. Parasta antia ovat kuitenkin Edward-isän kertomukset nuoruutensa seikkailuista. Edwardille on keksitty monenlaista menoa ja meininkiä, joiden todellisuutta niin Will-poika kuin katsoja kyseenalaistavat. Iso osa leffan viehätyksestä kuitenkin pohjautuu siihen, ettei oikein tiedä, uskoako Edwardin tarinoita, vai ei. Ohjaaja Tim Burton rakentaa tunnelmaa mainiosti, yhdistellen hyvin satumaisuutta ja maanläheistä henkilödraamaa. Näyttelijäkaarti tekee hyvää työtä ja teknisiltäkin ansioiltaan elokuva toimii. Etenkin luovat käytännön tehosteet vakuuttavat. Big Fish on oikein hyvä elokuva, jossa yhdistyvät satumainen seikkailu ja ihmisvetoinen draama ja jota suosittelen katseltavaksi, jos leffa on vielä jäänyt näkemättä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Big Fish, 2003, Columbia Pictures, Jinks/Cohan Company, The Zanuck Company, Tim Burton Productions

Arvostelu: The Artist (2011)

THE ARTIST

Ohjaus: Michel Hazanavicius
Pääosissa: Jean Dujardin, Bérénice Bejo, John Goodman, James Cromwell, Missi Pyle, Penelope Ann Miller, Malcolm McDowell ja Uggie
Genre: draama, romantiikka, komedia
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 7

The Artist on ranskalainen mykkäelokuva, joka kertoo äänielokuvien noususta 1920-luvun lopulla Hollywoodissa. Ohjaaja Michel Hazanavicius oli jo pitkään pohtinut mykkäelokuvan tekoa, mutta kesti kauan, kunnes hän sai ketään vakuutettua sellaisen teosta. Hazanavicius tutki pitkään 1920-luvun elokuvia, työstäen samalla käsikirjoitusta. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 2010 Los Angelesissa ja se pyrittiin toteuttamaan hyvin pitkälti kuin vanhat mykkäelokuvat. Lopulta The Artist sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 15. toukokuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Cannesissa elokuva voitti parhaan miespääosan ja parhaan koiran palkinnot (kyllä, sellainenkin palkinto jaetaan Cannesissa) ja se oli myös ehdolla pääpalkinnosta, Kultaisesta palmusta. Elokuvaa esitettiin monilla muillakin festivaaleilla, kunnes se sai teatterilevityksen ja maaliskuussa 2012 filmi saapui myös Suomeen. Kriitikot ylistivät elokuvaa maasta taivaisiin ja se nousi yllättävänkin suureksi hitiksi. The Artist oli ehdolla mm. kymmenestä Oscar-palkinnosta (mm. paras naissivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus ja lavastus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, puvustuksen ja musiikin palkinnot, kuudesta Golden Globesta (mm. paras ohjaus, naissivuosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan elokuvan, miespääosan ja musiikin palkinnot, sekä jopa kahdestatoista BAFTA-palkinnosta (mm. paras naispääosa, leikkaus, lavastus, ääni ja maskeeraus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, käsikirjoituksen, kuvauksen, musiikin ja puvustuksen palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt The Artistia, mutta olen ollut tietoinen siitä sen Oscar-voitosta asti. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

1920-luvun lopulla mykkäfilmien tähti George Valentin yrittää pitää itsensä suosiossa, äänielokuvien aallon vallatessa Hollywoodin.

Jean Dujardin voitti niin Oscarin, Golden Globen, BAFTA:n, että Cannesin miespääosa-palkinnon roolistaan George Valentinina, enkä ihmettele tätä yhtään. Koska kyseessä on mykkäelokuva, Dujardinin täytyy tehdä kaikki työ eleillään ja ilmeillään. Hänen täytyy löytää oikea tasapaino ja olla samaan aikaan sekä heittäytyvä että hillitty. Dujardin tekee huikeaa työtä elokuvatähtenä, joka todella nauttii parrasvaloista... muttei kauaa. 1920- ja 1930-lukujen taite oli äärimmäisen vaikea monille mykkäfilmien näyttelijöille, joille ei tuntunut olevan enää sijaa uudessa äänielokuvavillityksessä. Elokuva kuvaakin George Valentinin traagiseksi muuttuvaa matkaa rikkauksista ryysyihin. Dujardin vain parantaa otettaan, mitä pidemmälle hänen hahmonsa kaari etenee, tuoden jatkuvasti uusia sävyjä Georgeen. Loistava on myös Georgen koira, jota esittävä Uggie todella voitti palkinnon Cannesin elokuvajuhlilla. Ja vieläpä täysin ansaitusti. Uggie ei ole vain koira, vaan sekin on elokuvatähti.
     Erinomaista työtä tekee Bérénice Bejokin, joka näyttelee nuorta Peppy Milleriä, joka saapuu Hollywoodiin, unelmanaan nousta elokuvatähdeksi. Hänen ja Georgen välille rakennetaan tietty romanssia, mutta miten käy, kun Georgen alamäki alkaa ja Peppy pääsee näyttämään kykynsä äänielokuvissa? Dujardinin tavoin Bejokin eläytyy osaansa fantastisesti. Hän sai osastaan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -ehdokkuudet.
     Elokuvassa nähdään myös amerikkalaisia näyttelijöitä sivurooleissa, kuten John Goodman elokuvatuottaja Zimmerinä, Penelope Ann Miller Georgen vaimona Doriksena ja James Cromwell Georgen palvelijana Cliftonina. Goodman pääsee pienessäkin ruutuajassaan huokumaan karismaa ja Cromwell on nappivalinta hienostuneeksi palvelijaksi. Miller naurattaa Georgen vaimona, käyttäessään suuren osan ajastaan piirtämällä miehensä lehtikuvien päälle törkeyksiä. Samalla pariskunnan elo on myös surullinen näky.

The Artist todella kuljettaa katsojansa aikamatkalle 1920-luvun loppuun. Enkä tarkoita vain tarkkaan tehtyä ajankuvaa upeiden lavasteiden kera. Ehei, elokuva on tehty kuin se olisi 1920-luvulta. On päivänselvää, että ohjaaja-käsikirjoittaja Michel Hazanavicius kokee suurta intohimoa ja rakkautta tuota aikakautta kohtaan, sillä niin tarkkaan hän sitä jäljittelee tässä teoksessa. Elokuva on lähes kokonaan mykkä ja ne repliikit, jotka katsojan täytyy saada selville, ilmestyvät teksteinä ruutuun. Tämä pistää tekijät todistamaan luovuutensa, sillä heidän on pakko saada katsoja ymmärtämään tarinansa kaiken muun kuin puheen kautta. Elokuvat luotiin visuaaliseksi tarinankerrontatavaksi ja tämä elokuva todella hyödyntää sitä. On upeaa, kuinka paljon katsoja voikaan ymmärtää hahmojen puheista ihan vain ilmeiden ja eleiden perusteella. Lähinnä vain Georgen näkemässä painajaisessa hyödynnetään äänitehosteita ja silloinkin hyvin hillitysti. Muuten äänimaailma luottaa pelkästään Ludovic Bourcen kauniisin sävelmiin.

Sen lisäksi, että elokuva on mykkä, on se tietysti mustavalkoinen. Ja vielä pidemmälle, elokuva esitetään samanlaisessa lähes neliömäisessä kuvasuhteessa kuin 1920-luvun filmit. Leikkaus on myös täysin samanlaista ja monet kohtaukset loppuvat siihen, että pimeys ympäröi kuvan. Kuvasommittelu ja kameran liikkeetkin vastaavat sen ajan tyyliä. Kyseessä todella on Hazanaviciuksen rakkauskirje 1920-luvun elokuvaa kohtaan. Rakkaus paistaa läpi koko elokuvan ajan. Sama rakkaus tarttuu myös katsojaan - etenkin jos on itse todellinen elokuvahullu. Hazanavicius ei olisi voinut keksiä parempaa tarinaa filmiinsä. Hän myös hallitsee tunnelman ja luo sitäkin kuin vanhassa Hollywood-klassikossa. On suloista ja haikeaa romantiikkaa, synkästi maalailevaa traagisuutta, sekä tietty suurta onnellisuutta. Elokuvan loppuratkaisu on täysin arvattavissa, mutta eipä se haittaa, kun sitä ennen nähty on niin lumoavaa, kaunista ja liikuttavaa.

Yhteenveto: The Artist on ihastuttavan fantastinen rakkauskirje 1920-luvun elokuvataiteelle. Ohjaaja Michel Hazanavicius saa todella sisäistettyä filmiinsä ajan hengen kaikella tavalla. Elokuva näyttää ja tuntuu siltä kuin se olisi tehty liki sata vuotta sitten. Kaikki mykkätoteutuksesta musiikkeihin, näyttelemiseen, kameratyöskentelyyn, kuvasommitteluun, kuvasuhteeseen ja leikkaukseen ovat kuin suoraan 1920-luvulta. Jos on katsonut aikakauden leffoja, ei voi muuta kuin hymyssä suin ihailla Hazanaviciuksen upeaa työtä. Tarinankerronta on voimakasta ja tekijät hyödyntävät hienosti visuaalisia keinoja saadakseen katsojan ymmärtämään, mistä hommassa on kyse ja mitä hahmojen päässä milloinkin liikkuu. Tähän vaikuttaa tietysti myös upeat roolisuoritukset. Jean Dujardin on häikäisevän hyvä pääroolissa elokuvatähti George Valentinina ja hän ansaitsi kaikki palkintonsa. Bérénice Bejo on vahva vastanäyttelijä Dujardinin rinnalle, eikä missään nimessä pidä vähätellä Uggie-koiraa, joka todella on näyttelijä muiden joukossa. Tunnelma on kaikin puolin hienosti rakennettu ja leffan aikana pääsee niin nauramaan kuin herkistymäänkin. The Artist on kerta kaikkiaan ilahduttava ja suorastaan vaikuttava teos, joka murtaa aikakausien muurit ja lämmittää todella vahvasti elokuvarakastajan sydäntä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Artist, 2011, Studio 37, La Petite Reine, La Classe Américaine, JD Prod, France 3 Cinéma, Jouror Productions, uFilm, Canal+, CinéCinéma, France Télévision, Le Tax Shelter du Gouvernement Fédéral de Belgigue

Arvostelu: Mami (Ma - 2019)

MAMI

MA

Ohjaus: Tate Taylor
Pääosissa: Diana Silvers, Octavia Spencer, McKaley Miller, Juliette Lewis, Corey Fogelmanis, Gianni Paolo, Dante Brown, Luke Evans, Missi Pyle ja Allison Janney
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 16

Ma, eli suomalaisittain Mami on Tate Taylorin ohjaama ja Octavia Spencerin tähdittämä kauhuelokuva. Leffa lähti liikkeelle Taylorin halusta tehdä jotain todella sairasta elokuvassa ja Spencerin toiveesta esittää välillä jotain poikkeavaa perinteisistä rooleistaan. Taylor oli eräänä päivänä käymässä tuottajaystävänsä Jason Blumin luona ja kertoi ajatuksistaan. Blum oli juuri saanut käsiinsä Scotty Landesin työstämän kauhutekstin ja tarjosi sitä Taylorille, joka innostui siitä heti. Taylor kysyi välittömästi Spenceriä mukaan, joka suostui lukematta edes käsikirjoitusta. Kuvaukset alkoivat helmikuussa 2018 ja nyt Mami on saanut ensi-iltansa. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin siitä. Olen jo pidemmän aikaa pitänyt Spenceriä erinomaisena näyttelijänä ja innostuin ajatuksesta, että hän olisi mukana kauhuleffassa. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan Mamin heti ensi-iltaviikonloppuna yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.

Pieneen kaupunkiin muuttanut nuori Maggie päätyy kavereidensa kanssa viinakaupan eteen, jotta he saisivat jonkun aikuisen ostamaan heille juomat. Mukavalta vaikuttava Sue Ann käy heidän puolestaan kaupassa, minkä lisäksi hän ehdottaa, että nuoret tulisivat juomaan hänen kellariinsa. Aluksi paikka vaikuttaa unelmien biletysmestalta, mutta nopeasti käy selväksi, että Sue Annissa, eli "Mamissa" on jotain pahasti vialla...

Octavia Spencer nähdään yleensä draamaelokuvien sivurooleissa ja vaikka hän onkin lähes poikkeuksetta erinomainen, ei ole ihme, että hänestä on alkanut tuntua kuin hän esittäisi samanlaista hahmoa yhä uudestaan ja uudestaan. Sue Annin - tai kuten nuoret alkavat kutsumaan häntä "Mamiksi" - roolissa Spencerillä on selvästi todella hauskaa ja hän pääsee irrottelemaan oikein kunnolla. Spencer on selvästi parasta koko leffassa ja hänen mahtava tyylinsä esittää kieroa hahmoaan pitää katsojan mielenkiinnon yllä heikompinakin hetkinä. Vasta loppupäässä Spencerillä tuntuu karkaavan mopo käsistä, mutta ennen sitä hän suorastaan loistaa erittäin poikkeuksellisen kauhuhahmon roolissa.
     Nuorena Maggie Thompsonina nähdään aloitteleva näyttelijä Diana Silvers, joka on oikein passeli valinta osaansa. Hahmo on todella perinteinen kauhuleffan päähenkilö, ollessaan kiltti tyttö, joka ei halua käyttää alkoholia, mutta haluaisi olla suositumpi ja on tietty kiinnostunut jostain luokkansa pojasta. Maggie on onneksi tavallista kiinnostavampi tapaus, mikä taitaa tosin johtua siitä, kuinka stereotyyppisten teinihahmojen kanssa hän hengailee. Haley (McKaley Miller) on koulun suosituin tyttö, Chaz (Gianni Paolo) on sporttinen muka-äijä, Andy (Corey Fogelmanis) on kilttinä poikana tietty se, johon Maggie iskee silmänsä ja Darrell (Dante Brown) lähinnä vain on. Hahmoista ei jaksa välittää ja suurimmaksi osaksi leffasta huomasin kannustavani Mamia.
     Elokuvassa nähdään Octavia Spencerin lisäksi muitakin mainioita aikuisnäyttelijöitä, kuten Juliette Lewis Maggien äitinä, Luke Evans Andyn isänä ja Missi Pyle tämän tyttöystävänä, Allison Janney Mamin pomona, sekä ohjaaja Taylor poliisina. Lewis ja Evans sopivat oivallisesti vanhempien rooleihin, mutta Janneyn mukanaolo aiheutti itsessäni suurta kummastelua. Janney on fantastinen näyttelijä, mutta tässä hänet on tungettu todella mitättömään sivurooliin, mistä on mahdotonta saada mitään irti. Miten ihmeessä hän suostui tähän leffaan?

Mamin idea on mielestäni kiehtova ja ajatuksen tasolla inhottavan karmiva. Kertomus lempeästä naisesta, joka osoittaa ystävyyttään nuoria kohtaan, mutta alkaa välittömästi tunkeutumaan näiden elämään kyseenalaisin tavoin, sisältää suuren potentiaalin ja kun kyseisen naisen rooliin on valittu niin hieno näyttelijä kuin Octavia Spencer, voiko mikään mennä vikaan? Mamin mysteeri ja sen hidas avautuminen on jokseenkin koukuttavaa seurattavaa, mutta kun ennen finaalia paljastetaan, mistä koko hommassa on ollut kyse, katsojana ymmärtää, ettei leffalla ollut muuta tarjottavanaan. Salaisuuksien paljastuessa myös Spencerin roolityö lähtee alamäkeen, jolloin filmin hyvien puolien verho liukuu pois ja tilalle jää vain kehnompi osuus. Jo ennen paljastumista voi huomata, että mysteeri on elokuvan ainoa, hieman epätoivoiseltakin tuntuva kiinnostava puoli. On ymmärrettävää, että tekijät haluavat avata salaisuuksia hitaasti ja vähän kerrallaan, mutta kun leffassa ei ole erityisemmin muuta tarinallista sisältöä, junnaa elokuva pääasiassa paikoillaan. Joko biletetään Mamin luona tai pohditaan, kannattaako Mamin luokse mennä bilettämään. Muutaman vartin ajan elokuva on aika lailla pelkästään tuota ja pariin otteeseen näytetään takaumia Mamin menneisyydestä. Useassa kohtaa leffan voisi helposti viedä päätökseen, mutta jotta kestoa saataisiin edes puolitoista tuntia, on ohutta tarinaa tietty pitänyt venyttää vaikka väkisin.

Tavallaan voisin sanoa, että Mami on todella ennalta-arvattava elokuva, sillä hoksasin kaikki käänteet etukäteen, mutta toisaalta kenelle tahansa, joka on nähnyt leffan trailerin filmi on ennalta-arvattava, sillä traileri spoilaa yllättävänkin paljon. Trailerissa on jopa useita pätkiä loppuhuipennuksesta ja sen nähneenä oli helppo arvata, mistä koko hommassa on oikeasti kyse. Tämä on tietty erittäin surullista ja mielestäni elokuvan markkinointitiimi teki työnsä huonosti. Sitten taas toisaalta aika lailla kaikki "kauhu"-kohtaukset on jätetty vasta loppuun (poislukien parit hölmöt äkkisäikäytykset), joten on siinä mielessä ymmärrettävää, että lopun pätkiä on ollut pakko näyttää, jotta potentiaaliset katsojat saisi kiinnostumaan. On selvää, mitä kaikkea tekijät ovat yrittäneet saada aikaiseksi leffalla, mutta valitettavasti lähes mitkään yrityksistä eivät saavuta päämääräänsä. Aikomuksena on tainnut olla rakentaa hitaasti jännitystä, mikä päästetään lopuksi valloilleen, mutta itse en kokenut elokuvaa jännittäväksi. Puoliväli oli lähinnä pitkäveteinen paikoillaan junnaavan tarinan takia. Juoni on ajatuksen tasolla ahdistava, mutta toteutus menee usein siitä, mistä aita on matalin. Silti pidin ensimmäistä tuntia ihan kelvollisena elokuvana. Finaali on kuitenkin todella huono, etenkin kun sen yritykset shokeerata jäävät lopulta laimeiksi. Erittäin kehno lopetus jättää katsojalle ikävän maun suuhun. Mamissa olisi ollut potentiaalia huomattavasti parempaan.

On todella kummallista, ettei erittäin hyvän Piiat-elokuvan (The Help - 2011) ohjaaja Tate Taylor ole tässä saanut enempää aikaiseksi. Hänen yrityksensä rakentaa epämiellyttävää tunnelmaa jää lopulta pelkäksi yritykseksi, eikä hänellä riitä lopussa uskallusta lähteä oikeasti shokeeraamaan. Isoimmat ongelmat syntyvät kuitenkin hänen ja Scotty Landesin käsikirjoituksesta. Kaksikko on halunnut tehdä karmivan tarinan, mikä sisältäisi tavallisesta poikkeavan kauhuhahmon. Hahmo löytyy ja idea karmivaan tarinaan, mutta käsikirjoitus tuntuu jääneen siihen vaiheeseen, missä sillä haetaan rahoittajaa, eikä tämä tunnu lopulliselta versiolta, mitä kannattaa lähteä kuvaamaan. Nuoret hahmot ovat jääneet kauhukliseiksi, motiivit Mamin tekoihin ovat vasta löyhästi olemassa ja kaiken kaikkiaan tarina tuntuu olevan kesken. Tarvittavien viimeistelyjen sijaan tekijät ovat vain ryhtyneet kuvaamaan ja lopputulos onkin todella ponneton esitys. Sentään kuvauspuoli filmissä on kunnossa. Etenkin muutamat kuvat, joissa hyödynnetään syvyyttä pistämällä joku hahmo lähelle kameraa ja kauas hänen taakse asetetaan jotain mielenkiintoista, ovat upeita. Leikkauksessa filmiä voisi tiivistää reippaasti, kun käsikirjoitus on jämähtänyt paikoilleen puolessa välissä tarinaa. Lavastajat ovat tehneet oivaa työtä Mamin bilekellarin kanssa ja äänisuunnittelukin on mainiota. Gregory Tripin säveltämät musiikit eivät valitettavasti nouse esille, eivätkä nekään pysty luomaan tunnelmaa silloin, kun ohjaaja Taylorilta se ei luonnistu.

Yhteenveto: Mami on mainioista lähtökohdistaan huolimatta harmillisen laimea elokuva. Filmin idea on kiehtova ja Octavia Spencer on nappivalinta karmivaksi Mamiksi, mutta muuten kaikessa mennään sieltä, mistä aita on matalin. Ensimmäinen tunti on vielä ihan menevää mysteerin rakentelua, vaikka itse tarina ei tunnu etenevän mihinkään, mutta kun asiat vihdoin paljastuvat (mitkä ovat toisaalta hyvin ennalta-arvattavia paljastuksia), loppu lässähtää täysin. Leffan shokeerausyritykset jäävät erikoisen muka-tuhmiksi ja lopulta elokuvassa on pelottavaa vain sen konsepti. Nuoret hahmot ovat mitä perinteisimpiä stereotyyppejä ja kauhukliseitä, eikä aikuisnäyttelijöille ole Spenceriä lukuunottamatta keksitty mitään kiinnostavaa tekemistä. Allison Janneyn raahaaminen mukaan ihmetyttää minua vielä pitkään. Kauhuelokuvaksi Mami on harmillisen jännityksetön ja mysteerinä se on valitettavan lattea. Ilman Octavia Spencerin erittäin hyvää roolisuoritusta tästä olisi vaikea löytää hyvää sanottavaa. Potentiaalia löytyisi paljon parempaan, mutta elokuva on lähinnä pettymys, eikä siihen kannata rahoja tuhlata. Jos Mami kiinnostaa, niin kannattaa vain odottaa sen saapumista vaikkapa Netflixiin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ma, 2019, Blumhouse Productions, Wyolah Films

Arvostelu: Jumanji: Welcome to the Jungle (2017)

JUMANJI: WELCOME TO THE JUNGLE

Ohjaus: Jake Kasdan
Pääosissa: Dwayne Johnson, Jack Black, Kevin Hart, Karen Gillan, Alex Wolff, Madison Iseman, Ser'Darius Blain, Morgan Turner, Bobby Cannavale, Nick Jonas ja Rhys Darby
Genre: seikkailu, toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12

Siitä asti kun ilmoitettiin, että on tulossa uusi Jumanji-elokuva, sosiaalinen media on ollut täynnä keskustelua siitä, onko se jatko-osa vuoden 1995 Jumanjille. Monet sanoivat, että kyseessä on uuden sarjan avausosa, kun taas jotkut olivat sitä mieltä, että tämä sijoittuu samaan elokuvauniversumiin. Nyt kun olen Jumanji: Welcome to the Junglen nähnyt, voin sanoa heti alkuun, että kyseessä todella on jatko-osa alkuperäiselle Jumanjille. Elokuvan teko lähti käyntiin 2010-luvun alussa, mutta se ei herättänyt kovin innostunutta reaktiota faneissa. Alkuperäisen filmin päätähti Robin Williamsin menehtyessä loppukesästä 2014, monet pitivät tökerönä, että uutta elokuvaa tehdään siinä kohtaa. Tuotanto ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan kuvaukset alkoivat viime vuonna ja nyt Jumanji: Welcome to the Jungle on saamassa ensi-iltansa. Itse en nähnyt alkuperäistä leffaa lapsena, joten koko Jumanji-juttu ei ole minulle kovin tärkeä. Silti pidin jotenkin tyhmänä, että elokuva saisi jatkoa, varsinkin siinä kohtaa kun sen juoni paljastettiin. Trailerit olivat mielestäni kehnoja, joten kiinnostukseni leffaa kohtaan laski siihen pisteeseen, etten odottanut elokuvan näkemistä enää ollenkaan. Menin silti katsomaan Jumanji: Welcome to the Junglen sen lehdistönäytökseen ja hyvä niin, sillä kyseessä on viihdyttävämpi seikkailu kuin odotin.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Jumanji!

Neljä nuorta löytävät jälki-istuntonsa aikana vanhan Jumanji-videopelin ja päättävät kokeilla sitä. Videopeli kuitenkin imaisee nuoret sisäänsä, jolloin he joutuvat kirjaimellisesti olemaan pelihahmonsa ja voittamaan pelin, päästäkseen takaisin todelliseen maailmaan.

Elokuvan päähenkilö on hintelä ja helposti säikkyvä nörtti Spencer (Alex Wolff), jonka pelihahmo on lihaksikas tohtori Smolder Bravestone (Dwayne Johnson). Wolff sopii epävarman nuorukaisen rooliin ja yllättävää kyllä, niin sopii myös Johnsonkin. Vaikka pelimaailmassa Spencerin hahmo onkin muskelisankari, on hän henkisesti se sama epävarma ja pelokas poika kuin todellisuudessakin. Tämän takia Johnson pääsee loistamaan, sillä hän heittää vitsiä tyypillisistä lihastenpullistelijarooleistaan kummastelemalla ja ihailemalla omaa vartaloaan. Johnson pystyy tarpeeksi uskottavasti vakuuttamaan, että hän olisi henkisesti teini ja onkin mielenkiintoista seurata, kun Spencer yrittää leffan aikana muuttua henkisesti vastaamaan tohtori Bravestonen fyysistä sankariolemusta.
     Madison Iseman näyttelee suosittua teinityttö Bethanya, joka joutuu Jumanjissa olemaan pullea keski-ikäinen mies, professori Sheldon Oberon (Jack Black). Kyseessä on selvästi elokuvan hauskin hahmo, kun täysin kaupunkielämään tottunut Bethany päätyy keskelle viidakkoa, eikä häneltä löydy puhelinta, jolla ottaa jatkuvasti selfieitä ja lisätä niitä Instagramiin. Kyseessä on todella stereotyyppinen kuvaus ylimielisestä teinitytöstä, jonka aikuiset mieskäsikirjoittajat ovat mitä luultavimmin luoneet Mean Girlsin (2004) pohjalta. Tämän takia Blackin ylinäytteleminen ei haittaa katsojaa, sillä todellisuudessakin Bethany on vedetty överiksi. Black jopa onnistuu muuttamaan yliampumisensa elokuvan parhaaksi roolisuoritukseksi.

Morgan Turner esittää ujoa lukutoukka Marthaa, jonka pelihahmo on toimintasankari Ruby Roundhouse (Karen Gillan). Guardians of the Galaxy -leffojen (2014-) kautta Gillan on totuttu näkemään vahvana taistelijana, jolloin onkin hienoa, että tässä hän esittää vain ulkoisesti sellaista. Johnsonin tavoin Gillan pääsee heittämään vitsiä tyypillisestä roolityöstään ja saa katsojan uskomaan, että henkisesti hänkin on epävarma. Hän tuo hahmon puolet paremmin esille kuin todellisuudessa Marthaa esittävä Turner, joka lähinnä vaikuttaa luulevan olevansa henkisesti muiden yläpuolella.
     Ser'Darius Blainin esittämälle Fridgelle käy juuri päinvastoin kuin Spencerille, eli todellisuudessa hän on aikamoinen järkäle, mutta Jumanjissa hän muuttuu lyhyeksi eläintieteilijä Franklin "Hiiri" Finbariksi (Kevin Hart). Kun Johnson, Black ja Gillan pääsevät esittämään joko erilaista hahmoa kuin yleensä tai karikatyyriä perinteisistä rooleistaan, Hart on lähinnä oma kovaääninen itsensä. Hän kyllä heittää vitsiä siitä, kuinka lyhyt hänestä on tullut, mutta sitähän Hart tekee todella usein. Onhan se mielenkiintoista nähdä, kuinka iso Fridge totuttelee uuteen kehoonsa, mutta Hart ei valitettavasti ole kovin kummoinen roolissaan.
     Elokuvan pahis on professori Van Pelt (fanit ymmärtävät viittauksen alkuperäiseen Jumanjiin), jota näyttelee Bobby Cannavale. Päähenkilöihin verrattuna Van Pelt on harmillisen tylsä roisto. Hänelle annetaan hieman taustatarinaa, mutta silti hän vaikuttaa lähinnä pahalta pahan vuoksi. Hahmolle on keksitty kiinnostavia voimia, mutta hän käyttää niitä niin vähän ja laimeasti, että tuntuu siltä kuin Jumanjia pelattaisiin helpoimmalla vaikeustasolla. Cannavale yrittää parhaansa kehnon hahmon kanssa, mutta vajoaa helposti unholaan.
     Leffassa nähdään myös Rhys Darby Jumanjin oppaana Nigelinä, Nick Jonas lentäjä Jefferson "Vesitaso" McDonoughina, sekä Marc Evan Jackson koulun rehtorina.

Ennen elokuvan näkemistä pidin todella typeränä, että tällä kertaa Jumanji olisikin videopeli. Sellaisesta ei vain löydy samaa mystisyyttä kuin perinteisestä lautapelistä. Leffaa katsoessa olin kuitenkin tyytyväinen siihen, miten videopeli-osa oli ratkaistu. Alussa selitetään ihan toimivasti, miksi kyseessä ei tällä kertaa ole lautapeli. Alku myös pistää samantien epäilijät hiljaisiksi, sillä leffa lähtee käyntiin rannalta, jonne Jumanji-lauta huuhtoutui alkuperäisen elokuvan lopussa. Kyseessä on sama peli, mutta se on vain muuttunut. Itse viidakossa nähdään nimittäin jotain Robin Williamsin Alan Parrish -hahmoon liittyvää... Viidakko itsessään oli sellainen muutos, josta pidin kovasti. Alkuperäisessä elokuvassa todelliseen maailmaan ilmestyy pelilaudan kautta viidakon kauheuksia, kun taas tässä hahmot päätyvätkin pelin sisälle, mikä tarjoaa täysin erilaisen seikkailun. Valitettavasti viidakon vaaroja nähdään paljon vähemmän kuin edellisessä osassa, mutta kyseessä on silti vauhdikas seikkailu, jossa tapahtuu vähän väliä jotain hurjaa.

Jumanji: Welcome to the Junglen parasta antia on tapa, miten videopelipuoli tuodaan esille, eikä se ole vain sitä, että hahmot joutuvat suoriutumaan erilaisista tasoista ja tehtävistä. Esimerkiksi päänelikon kohtaamat henkilöt ovat nimittäin juuri sellaisia kuin peleissäkin. He saapuvat yhtäkkiä jostain paikalle, kertovat asiansa ja lähtevät. Jos heiltä yrittää kysyä jotain muuta, he alkavat toistamaan lauseitaan, sillä heiltä ei löydy kuin tietyt vastaukset. Kun päähenkilöille selitetään, mitä pahaa Jumanjissa on tapahtunut, he joutuvat katsomaan pakollisen videon, jonka monet haluaisivat vain hypätä yli ja aloittaa itse pelaamisen. Jokaisella nelikosta on eri taidot ja heikkoudet, minkä lisäksi jokaisella on kolme elämää käytettävänä. Tämä on todella mielenkiintoista ja ennen kaikkea kekseliästä, vaikka sitäkin olisi voinut hyödyntää hieman enemmän pahiksen voimien tapaan. Videopeliteema on silti selkeästi paremmin tuotu esille kuin pelkäsin, eikä koko juttu olekaan niin typerää kuin ajattelin.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mukana olisi myös typeryyksiä. Elokuva on tietysti huumorivetoinen, mutta valitettavasti vitsit eivät välillä ole kovinkaan hauskoja. Välillä niiden pöhköys on huvittavaa, mutta usein ne ovat myös todella tyhmiä. Varsinkin kohtaus, jossa Bethanyn on pakko päästä vessaan ja hän tekee tarpeensa ensimmäistä kertaa miehenä, on todella myötähäpeällisen katseltavaa. Pöhköjä juttuja on muutenkin luvassa esimerkiksi toimintakohtausten aikana, mutta ne elokuva onnistuu muuttamaan hassuksi viihteeksi. Alkuperäisen Jumanjin tasoa Welcome to the Jungle ei täysin tavoita, mutta tästä löytyy pari selkeää parannusta siihen verrattuna. Ensinnäkin filmi lähtee napakammin käyntiin, eikä siinä ole kahta prologia hämmentämässä katsojaa. Toiseksi tällä kertaa on olemassa kunnon syy sille, miksi peli täytyy voittaa, sillä vain siten nelikko palaa takaisin todellisuuteen. Kyseessä on kelpo seikkailuleffa, jonka katsoo kerran tai pari, muttei se mikään erityinen silti ole.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Jake Kasdan, joka on aiemmin ohjannut mm. komediat Bad Teacher (2011) ja Sex Tape (2014). Tyylilaji on siis tuttu Kasdanille, miksi onkin hieman outoa, ettei Jumanji: Welcome to the Jungle onnistu erityisemmin naurattamaan. Ohjaaja ei ole myöskään onnistunut luomaan kovin hyvää seikkailuhenkeä, eikä filmi saa katsojaa jännittämään kertaakaan. Käsikirjoituksen ovat työstäneet viisi eri henkilöä, jotka eivät ole yhdessä saaneet aikaiseksi aidosti hauskoja juttuja, eivätkä he tiedä oikeasti melkein mitään teinitytöistä. Leffa on kuvattu hyvin, mutta leikkaus on paikoitellen hieman sekavaa toimintakohtauksissa. Puvustus on toteutettu taidokkaasti, mutta visuaaliset tehosteet näyttävät valitettavasti jo nyt aika kököiltä. Eläimet ovat todella digitaalisen näköisiä ja taustakankaan käytön huomaa usein. Joku voisi puolustella, että elokuvan kuuluu näyttää siltä, koska se on videopeli, mutta kyllä se johtuu joko liian pienestä budjetista tai taidon puutteesta. Vuonna 2017 pitäisi ison tehostepläjäyksen näyttää paljon paremmalta. Ääniefektit kuulostavat kuitenkin hyviltä. Säveltäjä Henry Jackman ei ole saanut aikaiseksi muistettavia sävellyksiä, mutta Jumanji-pelin tutut rummut jytisevät useasti leffan aikana. Lopputekstien aikana soi tietty Guns N' Rosesin "Welcome to the Jungle" -kappale.

Yhteenveto: Jumanji: Welcome to the Jungle on viihdyttävä, muttei muuten kovin ihmeellinen seikkailuelokuva. Leffassa on kuitenkin hyödynnetty videopeli-ideaa paljon paremmin kuin etukäteen ajattelin, eikä tarina ole yhtä typerä kuin pelkäsin. Typeriä juttuja löytyy kyllä, mutta ne tulevat pääasiassa vitsipuolelta. Hurjaa menoa ja meininkiä kuitenkin löytyy, mikä pitää katsojan kiinnostuneena alusta loppuun. Silti itse ainakin olisin toivonut, että viidakon vaaroja olisi hyödynnetty paremmin. Myös filmin pahis Van Pelt jää harmillisen tylsäksi hahmoksi, eikä hän luo kunnon uhkaa päähenkilöille. Päänelikko on suurimmaksi osaksi toimiva, lähinnä näyttelijöiden puolelta, kun Dwayne Johnson ja Karen Gillan pääsevät heittämään vitsiä tyypillisistä toimintasankarihahmoistaan. Jack Black on myös aivan mahtava, mutta valitettavasti Kevin Hart on vain Kevin Hart. Hän ei näyttele kovin hyvin, eikä tuo itsestään mitään uutta esille. Kyllä me jo tiedämme, että hän on lyhyempi kuin muut. Visuaaliset tehosteet ovat paikoitellen yllättävän kehnot ja todella monet kohtaukset näyttävät efektiensä puolesta siltä kuin leffa olisi ilmestynyt kymmenen vuotta sitten. Muuten tekninen toteutus on ihan hyvää. Jos Robin Williamsin Jumanji on sinulle yksi rakkaimmista lapsuusmuistoista, niin tämä kannattaa ehkä jättää väliin, sillä mukana ei ole samaa taianomaisuutta, mystisyyttä ja seikkailuhenkeä. Muuten taas Jumanji: Welcome to the Jungle sopii hyvin loppuvuoden efektirymistelyksi, jonka aikana ei tarvitse miettiä. Ajatukset lähinnä siirtyvät pois teatteria ympäröivästä kylmyydestä viidakkomaisemia katsellessa. Muutama parannus tästä löytyy edeltäjäänsä verrattuna, muttei elokuva ole tarpeeksi osuva, jotta sille kannattaisi tehdä jatkoa. Ehkä "Jumanji 3" ilmestyy sitten kahdenkymmenen vuoden päästä...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.12.2017 - Muokattu 31.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Jumanji: Welcome to the Jungle, 2017, Sony Pictures Entertainment, Matt Tolmach Productions, Radar Pictures, Seven Bucks Productions

Arvostelu: Captain Fantastic (2016)

CAPTAIN FANTASTIC (2016)

Ohjaus: Matt Ross
Pääosissa: Viggo Mortensen, George MacKay, Samantha Isler, Annalise Basso, Nicholas Hamilton, Shree Crooks, Charlie Shotwell, Frank Langella, Erin Moriarty, Missi Pyle, Kathryn Hahn ja Steve Zahn
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

En tiennyt paljoa Captain Fantasticista, kun menin katsomaan sen. Ainoastaan, että siinä on pääosassa Viggo Mortensen ja olin nähnyt yllä olevan julisteen. Olin myös kuullut, että sitä on kehuttu paljon. Ajattelin siis, että miksipä ei? Riskin ottaessa se voisi olla viihdyttävä kaksituntinen tai puuduttavaa elämän hukkaan heittoa parin tunnin ajan. Itseäni tämä kiinnosti lähinnä sen takia, etten ollut nähnyt Viggoa The Lord of the Rings: The Return of the Kingin (2003) jälkeen oikeastaan missään, joten teki mieli nähdä, mitä muuta hän on tehnyt Aragornin roolin lisäksi.

Metsässä asuva perhe matkustaa sivistyksen pariin kuullessaan, että perheen äiti on kuollut.

Viggo Mortensen vetää todella hyvän suorituksen perheen isänä, Beninä. Hahmosta huokuu samaan aikaan sekä huoli lapsiaan kohtaan, että myös pieni hulluus ja pakkomielle maailmankatsomustaan kohtaan. Mortensen on erittäin oiva näyttelijä ja toivoisin, että häntä nähtäisiin useammin elokuvissa. Välillä nähdään muistokuvia Benin edesmenneestä vaimosta, Lesliestä.
     Benillä ja Lesliellä on kuusi lasta; Bodevan (George MacKay), Kielyr (Samantha Isler), Vespyr (Annalise Basso), Rellian (Nicholas Hamilton), Zaja (Shree Crooks) ja Nai (Charlie Shotwell). Heistä isoimmassa roolissa on vanhin poika, eli Bodevan. MacKayn suoritus on oikein mainio epävarmana miehenalkuna ja hänen kohtauksiaan Erin Moriartyn esittämän Clairen kanssa olisi voinut olla enemmän. Punapääsiskojen, Kielyrin ja Vespyrin, kohdalla en kertaakaan muistanut kumpi on kumpi, mutta hyvät roolisuoritukset kummatkin vetävät. Rellian on todella ärsyttävä, eikä häntä jaksa katsoa sitäkään määrää, mitä hän esiintyy leffassa. Perheen pienimpiä, Zajaa ja Naita, en myöskään osannut välillä erottaa toisistaan.
     Elokuvassa nähdään myös lasten isovanhemmat, joita näyttelevät Frank Langella ja Ann Dowd. Heistä mieleen jää vain lähinnä Langellan esittämä Jack-ukki. Kathryn Hahn, Steve Zahn ja Missi Pyle nähdään elokuvassa myös.

Elokuvan aloitus ei vielä erityisemmin innostanut minua. Elokuva alkaa kohtauksella, jossa mudalla itsensä naamioineet lapset hyökkäävät peuran kimppuun, jonka jälkeen nähdään yksittäisiä pätkiä minimalistisella dialogilla. Kohtauksessa, jossa perhe on nuotion ääressä ja Ben alkaa soittaa kitaraa hiljaa, mietin, että tätäkö nyt sitten pitää katsoa noin kaksi tuntia? Onneksi elokuva lähti sitten toimivasti liikkeelle ja huomasin nauravani useassa kohtaa. Minusta oli todella huvittavaa, kuinka suoraan isä kertoi kaiken lapsilleen, ihan sama minkä ikäisiä he olivatkaan. Jopa pienimmätkin lapset kiroilivat, mikä ei näyttänyt haittaavan Beniä lainkaan. Elokuvassa näytetään kaiken aikaa enemmän, miten metsässä asuminen on vaikuttanut lapsiin. Ben on kyllä opettanut heille kaiken mahdollisen kirjoista ja he tietävät paljon enemmän kuin monet muut ikäisensä, mutta tavallisesta elämästä heillä ei ole käsitystäkään. Isänsä oppien takia lapset eivät vietä joulua juhlien jotain taikaolentoa, vaan Noah Chomskeyn päivää, koska hän on aivan oikea ihminen, toisin kuin joulupukki (tuohan on siis täyttä kakkapuhetta, kaikkihan tietävät, että kyllä se pukki Korvatunturilla asustaa). Lapset eivät myöskään kuulu mihinkään uskontoon samasta syystä.

Kun Ben saa puhelun, että hänen vaimonsa Leslie on tappanut itsensä, hän saa myös selville Leslien isän vihaavan Beniä niin paljon, että tämä on valmis pidätyttämään hänet, jos Ben saapuu hautajaisiin. Lasten voimakas tahto päästä äitinsä hautajaisiin saa lopulta Benin muuttamaan mieltä ja he lähtevät matkaan Steve-bussillaan ja matkalla tapahtuu outoja, mutta hauskoja asioita. Vaikka elokuvassa on paljon synkkiä juttuja, niin se onnistuu löytämään kaikesta jollain tapaa huumoria, pilaamatta silti kohtauksia. Paikoitellen elokuva on hidastempoinen, eikä se todellakaan ole kaikille, mutta uskoisin, että se löytää yleisönsä ennemmin tai myöhemmin. Matkan varrella lapset alkavat ymmärtää, mitä heiltä on jäänyt pois, asuessaan koko elämänsä metsässä. Siitä he alkavat syyttää isäänsä, mikä tekee Benin matkasta vielä vaikeampaa. Captain Fantasticin aikana käy useasti sääliksi Beniä, tämän yrittäessä olla mahdollisimman hyvä isä, uskoen täysillä siihen, mitä oli aikoinaan vaimonsa kanssa luonut, jotta hänen lapsensa kasvaisivat hyviksi ihmisiksi. Valitettavasti kukaan muu, eivät edes hänen lapsensa ymmärrä häntä. Onneksi myös hyviä asioita tapahtuu perheelle.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Matt Ross, joka on selvästi tiennyt, mitä on tekemässä. Kokonaisuus pysyy hyvin kasassa ja juttu toimii loppuun asti. Harmi vain, etten usko, että välttämättä koskaan kokesin tarvetta katsoa Captain Fantasticia uudestaan. Kuvaus on sujuvaa, kuten myös leikkaus. Tehosteita ei ole erityisemmin käytetty, mutta äänimaailma etenkin metsässä on hyvin toteutettu. Musiikki ei muuten jää erityisemmin mieleen, mutta elokuvassa kuullaan aivan törkeän hyvä versio Guns N' Rosesin "Sweet Child o' Mine" -kappaleesta.

Yhteenveto: Captain Fantastic on hieman pitkäveteisestä alustaan huolimatta hyvä elokuva. Miinukseni on, etten oikein usko sillä olevan uudelleenkatsottavuusarvoa minulle. Viggo Mortensen vetää todella hyvän roolisuorituksen. Vaikka lapsille on luotu omia persoonia, ei jokaisella ole tarpeeksi ruutuaikaa, jotta punapääsiskot tunnistaisi paremmin ja perheen pienimmät erottaisi toisistaan. Suurimman osan ajasta elokuvassa on hyvä meno päällä ja pahoistakin asioista voi löytää huumoria. Parasta on nähdä, miten metsässä eläneiden lapsien maailmankatsomus poikkeaa paljon kaupungin lapsista. Jos kaipaat jotain erilaista elokuvaa massapätkien joukkoon, niin tässä on hyvä vaihtoehto. Uskon tosiaan, että vaikka elokuva ei olisikaan kassamagneetti, niin se tulee silti löytämään oman fanikuntansa. Ehkä jotkut tarpeeksi seikkailunhaluiset päättävät toteuttaa tämän oikeassa elämässä.

Kirjoittanut: Joonatan, 4.8.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Captain Fantastic, 2016, Electric City Entertainment, ShivHans Pictures