Pääosissa: Lupita Nyong'o, Joseph Quinn, Alex Wolff ja Djimon Hounsou
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 16
John Krasinskin ohjaama, käsikirjoittama ja tähdittämä kauhuelokuva Hiljainen paikka(A Quiet Place - 2018) oli kriitikoiden kehuma jättihitti, joten jatkoa oli luvassa. Jatko-osan Hiljainen paikka: Osa 2(A Quiet Place Part II - 2021) lisäksi Krasinski kynäili yhdessä Jeff Nicholsin kanssa esiosatarinan, joka keskittyisi kuulon avulla metsästävien avaruusolentojen hyökkäyksen alkuun. Taiteellisten erimielisyyksien vuoksi Nichols kuitenkin jättäytyi projektista, jolloin hänet korvattiin Michael Sarnoskilla, Krasinskin innostuttua tämän esikoiselokuvasta Pigistä(2021). Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2023 ja nyt Hiljainen paikka: Päivä yksi saapuu elokuvateattereihin. Itse pidin valtavasti kahdesta ensimmäisestä Hiljaisesta paikasta ja olinkin hieman pettynyt, kun paljastettiin, että seuraava osa ei jatkaisikaan tuttujen hahmojen tarinaa. Elokuvan traileri näytti kuitenkin lupaavalta, tekijät vaikuttivat paperilla hyviltä ja leffan keräämät kehut kriitikoilta ja katsojilta Yhdysvalloissa nostattivat odotuksiani. Kävinkin uteliain mielin katsomassa Hiljainen paikka: Päivä yhden sen ennakkonäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.
Kuolemansairas Sam jää kissansa Frodon kanssa jumiin New Yorkiin, kun supertarkan kuulonsa avulla metsästävät avaruusolennot hyökkäävät Maahan.
Hiljainen paikka: Päivä yksi ei jatka kahdesta ensimmäisestä elokuvasta tutun Abbottin perheen tarinaa, vaan esittelee uudet hahmot, jotka joutuvat taistelemaan henkensä edestä avaruusolentojen hyökkäyksen käynnistyessä. Keskiössä on aina mahtavan Lupita Nyong'on näyttelemä Sam, syöpää sairastava, varsin tympeä nainen, joka löytää iloa lähinnä kissastaan Frodosta (Schnitzel ja Nico, jotka ansaitsivat jonkin kissa-Oscarin roolisuorituksillaan), pizzasta ja runoista. Hahmo on mainio ja yksinelossaan hyvin erilainen kuin aiemmissa leffoissa nähty tiivis ydinperhe. Nyong'o ei ikinä suostu pettämään ja hän vakuuttaa tässäkin elokuvassa.
Elokuvassa nähdään myös Alex Wolff syöpää sairastavien tukiryhmää vetävänä Reubenina, Stranger Things -sarjan (2016-) neljännen tuotantokauden myötä kuuluisuuteen ponkaissut Joseph Quinn lakia opiskelevana Ericinä, sekä Hiljainen paikka: Osa 2:ssa nähty Djimon Hounsou tutussa roolissaan Henrinä. Sivunäyttelijätkin ovat mainiot osissaan, etenkin Quinn, jolle todella toivoo kaikkea hyvää Hollywoodissa. Seuraavaksi hänet nähdäänkin Marvelin The Fantastic Four -elokuvan (2025) Liekki-supersankarina. Quinn on todella sympaattinen Ericinä, joka pelkää kuolemaa ja löytää yllättävän toverin kuolemista jo odottavasta Samista. Quinnin ja Nyong'on väliltä löytyy hyvää kemiaa, mutta pidän silti siitä, ettei hahmojen välille ole ryhdytty kirjoittamaan väkinäistä romanssia.
Kukapa olisi vuosia sitten arvannut, että Amerikan Konttorista (The Office - 2005-2013) tuttu hassuttelija John Krasinski käynnistäisi tämän hetken parhaan elokuvasarjan, joka porskuttaisi lujaa vielä kolmannen leffansa myötä? Jännitin etukäteen, että kyseessä olisi rahan perässä tehty studioräpellys, jonka myötä vahvasti käynnistynyt elokuvasarja lässähtäisi, mutta mitäpä vielä. Hiljainen paikka: Päivä yksi on mahtava lisäys leffasarjaan ja vain sementoi elokuvasarjan asemaa parhaiden monsterileffojen rintamalla. Kyseessä on intensiivinen, mutta myös tehokkaan herkkä puolitoistatuntinen, joka kertoo väkevän tarinan, mutta aukoo myös ovia laajentaa leffasarjaa entisestään. Varsinaisen Osa 3:n lisäksi olisi kiinnostavaa nähdä lisää tarinoita tämän hiljaisen maailmanlopun tiimoilta. Kenties antologiamainen televisiosarja, jonka jokainen jakso kertoo oman tarinansa eri puolilta maailmaa?
Hiljainen paikka: Päivä yhdestä löytyy paljon tuttuja juttuja edellisosista ja mukana on jälleen useita kohtauksia, jolloin katsojakaan ei meinaa uskaltaa hengittää, sillä pelkää, että pieninkin pihahdus herättää näiden hirviöiden huomion. Jännittäviä kohtauksia on useita ja erityisesti eräs takaa-ajo metrotunnellissa saa sydämen hakkaamaan lujaa. Merkittävin osa jännitystä on kuitenkin se, että katsoja välittää seuraamistaan hahmoista ja juuri tämä puoli on elokuvan (ja koko sarjan) vahvuus. Samin ja Ericin selviytymiskamppailua jämähtää seuraamaan kuin vangittuna ja loppupäässä voi huomata, kuinka paljon onkaan tykästynyt näihin tyyppeihin.
Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Michael Sarnoski, jonka edellinen leffa, Nicolas Cagen tähdittämä Pig oli todella erilainen tapaus. Sarnoski osoittaa hallitsevansa yhä niin vahvan henkilödraaman kuin myös jännittävämmän hirviöspektaakkelin. Hän on panostanut hahmoihin ja tuo kauhun väliin myös sydämellisyyttä, sekä hieman huumoriakin. Hahmojen motiivi on tavallaan huvittava, mutta toisaalta myös varsin samaistuttava. Jäin käsikirjoituksessa kaipaamaan oikeastaan vain sitä, että hahmot olisivat itse vähitellen tajunneet olentojen metsästävän kuulonsa avulla, sillä nyt heille yksinkertaisesti kuulutetaan armeijan toimin, että kaikkien täytyy pysyä ihan hiirenhiljaa. Teknisiltäkin ansioiltaan Hiljainen paikka: Päivä yksi on mainio. Se on taitavasti kuvattu ja napakasti leikattu. Tuhoutuva Manhattan on luotu upean lavastuksen ja pääasiassa toimivien tietokonetehosteiden avulla. Äänimaailma on hyvin rakennettu Alexis Grapsasin säveltämän musiikin kera, tehostaen tietty tunnelmaa entisestään.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.7.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
A Quiet Place: Day One, 2024, Paramount Pictures, Platinum Dunes, Sunday Night
Pääosissa: Nicolas Cage, Alex Wolff, Adam Arkin, Darius Pierce, David Knell, Gretchen Corbett, Nina Belforte ja Beth Harper
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 12
Pig on Nicolas Cagen tähdittämä ja ensikertalaisen Michael Sarnoskin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva. Sarnoski oli itse saanut idean leffaan ja sen idean läpi rahoittajille. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2019 ja Pig ilmestyi monessa maassa jo tänä kesänä, mutta vasta nyt se saapuu Suomeen. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun näin siitä kuvan Nicolas Cagesta porsaan kanssa. Kun leffa alkoi kerätä kehuja maailmalla, kiinnostukseni kasvoi ja kävinkin katsomassa Pigin sen lehdistönäytöksessä, tietämättä itse tarinasta yhtään mitään.
Robin Feld asuu Oregonin metsässä pienessä mökissä ja etsii tryffeleitä possunsa kanssa. Kun joku sieppaa tryffelipossun, Rob lähtee vimmaiselle etsintäretkelle.
Nicolas Cagen ura on mennyt aikamoisesti aaltoillen vuosien varrella, herran noustessa aina välillä uudenlaiseen suosioon ja sitten laskeutuen haukuttuihin rainoihin. Cage tekee yleensä parikin filmiä vuodessa, joista suuri osa on 2000-luvulla saanut aika torjutun vastaanoton. Muutaman viime vuoden aikana hän on tuntunut löytäneen jalkansa uudenlaisen oven välistä, jonka takaa löytyy yhä vain erikoisempia pienen luokan filmejä. Uusi polku on selvästi tehnyt hänelle hyvää, sillä nyt Cage tarjoaa yhden uransa hienoimmista roolisuorituksista Robin Feldinä, tryffelinetsijänä, jonka rakas tryffelipossu siepataan ja joka lähtee etsintäretkelle. Näyttelijälle tuttua hullunkurista sekopäisyyttä innolla odottavat tulevat luultavasti pettymään, sillä Cage tekee huomattavasti rauhallisempaa ja hiljaisempaa työtä kuin yleensä. Itse intoilin suuresti siitä, että hän näyttää osaavan oikeasti muutakin. Cage on aina heittäytynyt täysillä rooliensa vietäväksi, mutta nyt hän tuntuu tekevän senkin hieman toisin - hän suorastaan katoaa roolihahmoonsa. Robinia syvennetään vakuuttavasti, mitä pidemmälle elokuva etenee ja tästä traagisesta hahmosta huomaa lopulta välittävänsä hyvinkin paljon.
Cagen lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Alex Wolff Robinin kautta tryffeleitä hankkivana Amirina, Adam Arkin tämän tympeänä isänä, David Knell haaveilevana kokkina, Beth Harper kuppilanomistajana, sekä Darius Edgar laittomien vedonlyöntien vetäjänä. Kaikki näyttelijät hoitavat hommansa pätevästi, mutta Cagen lisäksi vain Wolff erottuu tosissaan edukseen. Robinista täysin poikkeava Amir sopii täydellisesti etsintäretkelle mukaan ja tähänkin hahmoon tuodaan monipuolisuutta leffan edetessä.
Vaikka olinkin etukäteen kuullut pelkkiä kehuja Pigistä, yllätyin silti, kuinka vahva filmi onkaan kyseessä. Elokuva on todella vakuuttava ja jopa aika liikuttavakin kuvaus ystävyydestä, rakkaudesta, elämästä, ruoasta, intohimosta ja monesta muusta asiasta. Vaikka leffan tarina possuaan etsivästä erakosta voi kuulostaa hassulta, on lopputulos kaikessa hidastempoisuudessaan hyvinkin vangitseva ja mukaansatempaava. Etsintäretkelle lähtee mielellään, odottaen, että kun Robin löytää syylliset, on luvassa rankkaa settiä. Mutta elokuva yllättää kerta toisensa perään, eikä tavanomaista Nicolas Cage -sekoilua tapahdu. Jotkut leffan lähestymistapa voi jättää kylmäksi, mutta itse vain pidin näkemästäni kaiken aikaa enemmän. Pig on upea osoitus siitä, mihin Cage pystyy, kun vain viitsii ja haluaa.
Yhä uudet vastoinkäymiset ja erilaiset kohtaamiset muokkaavat kertomusta kiinnostavampaan suuntaan, etenkin siinä, miten nämä kaikki asiat käsitellään. Elokuvasta löytyy tietynlaista kypsyyttä ja elämänkokemusta, kuten sen päähenkilöstä. Robinin henkinen matka tämän kaiken keskellä on erinomaisesti kynäilty. Possua etsiessään hän alkaa jälleen löytämään itseään ja tavallaan tämä on jopa aika kaunista ja liikuttavaa. Ja siis "kaunis" ja "liikuttava" eivät olleet adjektiiveja, mitä olisin odottanut käyttäväni leffasta, missä Nicolas Cage etsii possuaan. Herran uran tuntien lopputulos olisi voinut olla jotain naurettavan pöljää, mutta ei. Pig on syvällinen ja humaani elokuva, jonka päätyttyä jäin pitkään hiljaiseksi ja joka jätti myös pohdiskeltavaa pitkäksi aikaa.
Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa uusi tulokas Michael Sarnoski, jonka ensikertalaisuutta ei huomaa leffasta millään. Sarnoski saa Cagesta irti parasta työtä aikoihin ja hänen kirjoittamansa teksti on niin tarinaltaan, teemoiltaan kuin dialogiltaan voimakasta. Pig on myös osittain oivallisesti kuvattu, vaikka välillä turhankin villisti heiluva kamera häiritseekin. Kuvasommittelu, valaisu ja värimaailma kuitenkin tukevat tyylikkäästi toisiaan ja mukana on joitain todella hienoja otoksia. Lavasteet ovat mainiot ja niin puvustajat kuin maskeeraajat ovat päässeet villiintymään Robinin yhä vain rujommaksi muuttuvan ulkonäön kanssa. Äänimaailma on hyvin rakennettu musiikkeja myöten.
Yhteenveto: Pig on yllättävänkin hieno ja kaunis elokuva, jossa Nicolas Cage tekee yhden uransa parhaista roolisuorituksista. Sekopäisen Cagen faneille voi tulla pettymyksenä, ettei Cage käy vimmaisilla ylikierroksilla, mutta itse ihailin hänen pidättyväisempää työtä suuresti. Cage katoaa rooliinsa täysin, tehden jopa herkkää työtä. Robinin etsintäretki on vangitseva ja se muuttuu kaiken aikaa syvällisemmäksi. Loppupäässä kertomus käy ihan liikuttavaksi, mitä ei Cagen tryffelipossuleffalta etukäteen odottaisi. Tulokastekijä Michael Sarnoskin työstä ei näy herran ensikertalaisuus ohjaajana ja käsikirjoittajana, vaan hän hoitaa hommansa vaikuttavasti, herättäen mielenkiinnon tulevia projektejaan kohtaan. Kaiken kaikkiaan Pig on voimakas teos... jota on kuitenkin hyvin vaikea lähteä noin vain suosittelemaan kenellekään. Jos tämä teksti kuitenkin herätti mielenkiintosi, suosittelen rohkeasti kokeilemaan!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.11.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pääosissa: Vicky Krieps, Gael García Bernal, Thomasin McKenzie, Alex Wolff, Rufus Sewell, Abbey Lee, Ken Leung, Nikki Amuka-Bird, Aaron Pierre, Eliza Scanlen, Nolan River, Luca Faustino Rodriguez, Emun Elliott, Alexa Swinton, Embeth Davidtz, Kathleen Chalfant ja M. Night Shyamalan
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 16
Old perustuu Pierre Oscar Levyn ja Frederik Peetersin sarjakuvaan Sandcastle vuodelta 2010. Ohjaaja M. Night Shyamalan sai sarjakuvan tyttäreltään isänpäivälahjaksi ja innostui siitä niin paljon, että päätti tehdä siitä elokuvasovituksen. Hän hankki sarjakuvan elokuvaoikeudet ja sai Universal Picturesin suostumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla. Alun perin Oldin oli tarkoitus ilmestyä jo tämän vuoden helmikuussa, mutta pandemian vuoksi sen julkaisua on siirretty. Nyt Old saapuu vihdoin elokuvateattereihin ja itse olin hyvin varautunut sen suhteen. Elokuvan idea vaikutti kiehtovalta ja osittain näkemäni traileri vain vahvisti kiinnostustani. Shyamalan on kuitenkin ohjaajana äärimmäisen epätasainen, minkä vuoksi menin toiveikkaana, mutta silti jännittäen katsomaan Oldia sen lehdistönäytökseen päivää ennen ensi-iltaa.
Kaksi perhettä ja pariskunta matkustavat lomailemaan paratiisisaarelle. Siellä he päätyvät rannalle, missä kaikki alkavat vanheta hurjaa vauhtia.
Vicky Krieps ja Gael García Bernal näyttelevät Priscaa ja Guyta, hankalassa avioliitossa olevaa pariskuntaa, jotka matkustavat lastensa Trentin (Nolan River, Luca Faustino Rodriguez, Alex Wolff ja Emun Elliott) ja Maddoxin (Alexa Swinton, Thomasin McKenzie ja Embeth Davidtz) kanssa paratiisisaarelle viettämään perhelomaa. Samoissa suunnitelmissa ovat myös Charles (Rufus Sewell) ja Chrystal (Abbey Lee), jotka ovat saapuneet saarelle lapsensa Karan (Kyle Bailey, Mikaya Fisher ja Eliza Scanlen) ja Charlesin äidin Agnesin (Kathleen Chalfant) kanssa, sekä pariskunta Jarin (Ken Leung) ja Patricia (Nikki Amuka-Bird). Hahmoissa on potentiaalia ja rooleihin on valittu kelpo näyttelijöitä, mutta harmillisesti niin hahmoista kuin heidän näyttelijöistään ei lopulta saada paljoa irti. Hahmoista selviää lähinnä heidän ammattinsa, sillä heidän täytyy jatkuvasti muistuttaa vuorosanoillaan siitä, kuka on lääkäri ja kuka psykologi ja kuka mitäkin. Hyvät näyttelijät valuvat täysin hukkaan, kun heille on kirjoitettu aivan käsittämättömän surkeaa dialogia ja heitä on ohjattu tönkösti. Aidontuntuisia tunteita on turha odottaa ja kaikki joko yli- tai alinäyttelevät. Huono dialogi koituu kenties pahiten Rufus Sewellin kompastuskiviksi, jonka yritys tulkita ahdistuneisuushäiriötä stressin partaalla on myötähäpeällistä seurattavaa. Thomasin McKenzie taitaa olla ainoa, joka onnistuu tekemään näissä olosuhteissa edes jotenkin oivallista työtä ja osoittaa Jojo Rabbitin (2019) jälkeen toistamiseen olevansa lahjakas näyttelijänalku, jolla voi olla lupaava ura edessään... kunhan hän valitsee elokuvansa paremmin.
Old on nimittäin aivan kamala fiasko, jota katsoessa hieman jopa hävettää kaikkien mukana olleiden puolesta. Splitin(2016) herättämät mielikuvat M. Night Shyamalanin noususta pois niistä pohjamudista, joihin hän oli vajonnut esimerkiksi The Happeningin (2008) ja The Last Airbenderin (2010) myötä, taisivat jäädä pelkäksi toiveajatteluksi. Jo Splitiä seurannut Glass(2019)oli laimea raina, mutta sitäkin katsoi mieluummin kuin tätä. Lupaavan konseptin ja parin aika karmivan visuaalisen kikkailun lisäksi Oldista on äärimmäisen vaikeaa sanoa mitään hyvää. Se on ohjattu kömpelösti, käsikirjoitettu kuin se pitäisi katsojaansa täysidioottina ja näytelty puisesti. Se on trilleri, joka ei jännitä ja mysteeri, joka menettää nopeasti otteensa.
Minua ihan harmittaa, että Old on näin surkea teos, sillä mielestäni sen idea rannasta, joka saa ihmisen vanhenemaan paljon vauhdikkaammin, on todella kiehtova. Parissa kohtaa tätä vanhenemista hyödynnetään onnistuneesti, mutta kokonaisuutena lopputulos jää vain hukkaan heitetyksi potentiaaliksi. Shyamalanin käsikirjoitus tämän kiehtovan konseptin ympärillä on kuin ensimmäinen luonnos, jota lähdettiin kuvaamaan sellaisenaan. Tarinankuljetus on töksähtelevää, eikä sitä pelasteta edes leikkauksella. Hahmot jäävät aikamoisiksi raakileiksi, joista ei jaksa välittää ja jotka muuttuvat lähes kaikki vähitellen ärsyttäviksi. Suurin syy tähän on Shyamalanin kirjoittama dialogi, mikä voi jopa olla huonointa, mitä hän on ikinä rustannut. Hahmot pistetään selittämään koko ajan, mitä ruudulla tapahtuu, mitä he näkevät, mitä he kuulevat, mitä he tuntevat. Shyamalan ei luota yhtään siihen, että katsoja hoksaisi nämä jutut ilman, että niitä pitää juurta jaksaen selittää puheella. Erittäin harvoin repliikit kuulostavat sellaiselta, että todelliset ihmiset puhuisivat näin. Suurimmaksi osaksi näyttelijät joutuvat höpisemään mitä luonnottomampia vuorosanoja.
Sen lisäksi, että hahmojen nolostuttavan huonot vuoropuhelut koettelevat katsojan hermoja, katselukokemus vain vaikeutuu sillä, kuinka tylsä Old lopulta onkaan. Kun hahmotkin vihdoin ymmärtävät, mistä rannassa on kyse (jälleen asia, minkä katsoja tajuaa paljon aiemmin ja joutuu kärvistelemään läpi kökköä dialogia aiheesta, jotta varmasti ihan kaikki ymmärtävät asian laidan), Shyamalanille on tainnut koitua vaikeuksia päättää, mitä elokuvassa tapahtuu. Pidemmän aikaa leffa on vain haahuilua, jota tuijottaessa tekee useasti mieli vilkaista kelloa. Kun tuumin filmin olevan loppusuoralla, vilkaisinkin kelloa ja silmäni suurenivat, kun tajusin, että elokuva kestää vielä yli puoli tuntia. Mädäntyneenä kirsikkana tämän mauttoman ja amatöörimäisesti leivotun kakun päällä toimii Shyamalanille tyypillinen lopputwisti, joka vastaa lähinnä katsojan kysymykseen: "voiko tämä elokuva vielä huonontua entisestään?"
Ottaen huomioon, että Shyamalanilla on takanaan jo kolmetoista elokuvaa ja kolmen vuosikymmenen kokemusta elokuvien teosta, on käsittämätöntä, että Old tuntuu siltä kuin joku yli-innokas amatööritekijä olisi saanut ison budjetin elokuvaansa ja lähtenyt tekemään filmiä ilman kunnon osaamista. Filmin trillerimäisyys näyttäytyy lähinnä niin ylidramaattisiksi paisutetuissa hetkissä, että katsojan suupielet taipuvat väkisinkin huvittuneeseen hymyyn. Asiaa ei auta yhtään elokuvan tekninen toteutus, mikä kuvastaa hyvin Shyamalanin uran epätasaisuutta. Oldista löytyy upeita maisemaotoksia ja todella taidokkaasti tehtyjä kamera-ajoja, joissa kameraa kuljetetaan pitkin rantaa, näyttäen yhden pitkän otoksen aikana, mitä hahmot puuhailevat. Sitten taas mukana on tökerösti sommiteltuja otoksia, joissa näyttelijöiden kasvot rajautuvat oudosti, sekä kummallisia kameran kääntelyitä näyttämään hetkeksi tyhjää kallioseinämää, jotta rannalla työryhmä ehtii vaihtamaan jotain, ennen kuin kamera kääntyy takaisin kohti vedenrajaa. Maskeeraustiimi olisi voinut vielä paremmin panostaa näyttelijöiden vanhentamiseen pitkin leffaa. Äänimaailmasta löytyvät omat onnistumisensa, mutta välillä äänityksessä taustakohina nousee turhan selvästi esille. Trevor Gureckisin säveltämät musiikit yrittävät luoda painostavaa tunnelmaa, mutta epäonnistuen, kun mikään muu ei ole tukemassa Gureckisin työtä.
Yhteenveto:Old on jopa surullisen surkea trilleri, jonka myötä katoaa viimeinenkin toivo M. Night Shyamalanin uran uudesta noususta. Shyamalanin ohjaus on hämmentävän amatöörimäistä, kun miettii, että herralla on 13 elokuvaa ja 30 vuotta elokuvauraa takanaan. Hänen yrityksensä rakentaa jännittävää mysteeriä ovat surkuhupaisat ja leffa on vähän väliä jopa tylsä. Vielä kamalampaa on Shyamalanin käsikirjoitus. Hän taitaa pitää katsojiaan täysidiootteina, pistäessään hahmot selittämään ääneen mitä päivänselvimmät asiat. Tarpeettomia repliikkejä on valtava määrä ja suuri osa dialogista kuulostaa täysin luonnottomalta. Kun hahmot ovat vielä yksiulotteisia ja lopulta aika ärsyttäviäkin, eikä ohjauskaan ole kummoista, on näyttelijöiltä turha odottaa kovinkaan hyviä roolisuorituksia. Hyvätkin näyttelijät valuvat hukkaan, kun heille annettu materiaali on näin raakavaiheessa olevaa höttöä. Tekninen työskentely on epätasaista ja jokaista näyttävää maisemakuvaa kohtaan on kömpelöä kameratyöskentelyä tai outoja kuvasommitteluja. Elokuvan idea kävijöitään vanhentavasta rannasta on kiehtova ja Shyamalanilla on ollut käsissään todella hyvän jännärin ainekset. Paria onnistuneen painajaismaista kuvaa lukuun ottamatta lopputulos on kuitenkin myötähäpeällisen kaamea ja yksi Shyamalanin uran huonoimmista töistä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.7.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ohjaus: Cory Finley Pääosissa: Hugh Jackman, Allison Janney, Geraldine Viswanathan, Ray Romano, Alex Wolff, Annaleigh Ashford, Jimmy Tatro, Stefen Spinella ja Rafael Casal Genre: draama, rikos, komedia Kesto: 1 tunti 48 minuuttia Ikäraja: 16
Bad Education pohjautuu New York -lehden artikkeliin The Bad Superintendent, mikä kertoo Yhdysvaltojen historian suurimmasta kouluhuijauksesta 2000-luvun alussa. Käsikirjoittaja Mike Makowsky oli itse ollut kyseisen koulun oppilas tapahtuman aikoihin ja hän olikin vuosia miettinyt tositarinan kääntämistä elokuvan muotoon. Makowsky ostikin artikkelin elokuvaoikeudet ja sai useat tuottajat kiinnostumaan ideastaan. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2018 ja Bad Education sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla viime syyskuussa. Siellä HBO Films hankki elokuvan levitysoikeudet ja nyt leffa on saapunut Suomeen katseltavaksi HBO-suoratoistopalvelun kautta. Itse kiinnostuin elokuvasta sen päätähtien vuoksi, ilman että tiesin yhtään, mistä leffa edes kertoi. Katsoinkin Bad Educationin pari viikkoa sen jälkeen, kun se oli julkaistu HBO:hon.
Vuonna 2002 Roslynin high schoolissa Long Islandilla on menossa yksi parhaista vuosista aikoihin. Tälle on kuitenkin tulossa ikävä muutos, kun paljastuu, että joku on huijannut koulun budjetista itselleen rahaa satoja tuhansia dollareita jo monta vuotta.
Hugh Jackman näyttelee Roslynin tarkastajaa, tohtori Frank Tassonea, joka on koko high schoolin pidetyin henkilö. Frank muistaa kaikkien oppilaiden nimet, tavoitteet ja vahvuudet (jopa vanhojen oppilaiden, jotka ovat valmistuneet vuosia aiemmin), kannustaa jokaista suurella energialla ja häneltä löytyy aina aikaa auttaa oppilaita näiden pulmissa. Jackman suorastaan loistaa jatkuvasti hymyilevänä ja tsemppaavana tarkastajana, ja hoitaa homman yhä vain paremmin, mitä pidemmälle elokuva kulkee ja kun ikäviä asioita alkaa paljastumaan koulussa.
Allison Janney taas esittää Frankin avustajaa, Pamela Gluckinia, joka on todella erilainen kuin Frank. Pamela puhuu töksäytellen oppilaille, eikä ihan hirveästi edes vaikuta välittävän heistä. Kaikessa tympeydessään Janney onnistuu kuitenkin jälleen kerran tarjoamaan erittäin hyvän roolisuorituksen ja hän toimii mainiona vastakohtana Frankin persoonalle. Elokuvassa nähdään myös mm. Ray Romano rehtori Spicerina, Geraldine Viswanathan koulun lehteen kirjoittavana Rachelina, sekä Alex Wolff lehteä pyörittävänä Nickinä. Romano on aina täydellinen valinta mukavan hepun rooliin ja häntä toivoisi näkevän elokuvissa enemmänkin. Viswanathan sopii hyvin koulussa tapahtuvien hämärähommien tutkijaksi, joka on yhdistelmä muutamasta todellisesta oppilaasta.
Bad Educationilla kestää jonkin aikaa lähteä kunnolla käyntiin. Elokuva käyttää oman aikansa esitelläkseen hahmojaan ja saa katsojan näkemään heidät tietyssä valossa. Kun huijaus paljastuu ensimmäisen kerran, leffa nappaa samantien tiukemmin mukaansa. On erittäin mielenkiintoista seurata, mistä huijauksessa onkaan kyse, ketkä siihen liittyvät ja mihin kaikki johtaa. Kun alkupäässä koulun henkilökunta saa tietää, että koulun rahoja on kadonnut suuria määriä, onnistuu tekijä puhumaan asian niin, että asian paljastuksessa koko koulu joutuisi ongelmiin. Henkilökunnan päättäessä pysyä hiljaa, on useammankin hahmon moraali koetuksella kuin vain alkuperäisen huijarin. Huijausta onnistutaankin kiemurtamaan yhä vain syvemmälle filmin aikana ja samalla katsoja koukuttuu entisestään.
Mielenkiintoisen tarinan ja hyvien näyttelijäsuoritusten lisäksi yksi elokuvan vahvuuksista on ohjaaja Cory Finley. Hän ottaa hyvin veijarimaisen asenteen tarinan kertomiseen. Hän tuo tiettyä jännitettä oikeisiin kohtiin ja osaa näyttää, kuinka vakava ja raskas juttu on kyseessä, mutta silti hän pyörittää pakettia tietyllä pilkkeellä silmäkulmassa. Mukaan on saatu monia huvittavia juttuja esimerkiksi tapauksen absurdien osuuksien vuoksi. Tunnelma on kaikin puolin todella oivallisesti rakennettu. Ohjauksen lisäksi tunnelmaa määrittää taidokkaasti Michael Abelsin erittäin napakka ja luova musiikkien käyttö. Elokuva myös viestii osuvasti siitä, kuinka helppoa voi olla luoda itselleen tietty imago ja olla todellisuudessa täysin muuta. Sitä tekevät kaikenikäiset ja tässä high schoolissa imagoaan etsivät niin oppilaat kuin henkilökunnan jäsenet.
Bad Education on myös teknisesti onnistunut elokuva. Kuvaus on taidokasta ja erityisesti pidin leffan hieman vanhanaikaisesta ulkonäöstä pienesti rätisevän ja poksuvan filmikuvan kanssa. Vielä parempaa on elokuvan leikkaus hieman hitaasta alusta huolimatta. Musiikin tahtiin kohtaukset kulkevat sulavasti ja yhdistyvät hienosti toisiinsa. Koulun lavasteet ovat onnistuneet ja Jackmanin maskeeraukset veikeät. Mike Makowskyn työstämä käsikirjoitus pitää hyvin otteessaan ja on kiehtovaa, että elokuvan käsikirjoittaja on itse ollut paikalla, kun siinä kuvatut asiat ovat tapahtuneet.
Yhteenveto:Bad Education on erittäin mainio ja veikeä kuvaus aikamoisesta huijauksesta. Elokuva lähtee hitaasti käyntiin, mutta kun huijaus ensimmäisen kerran käy ilmi, leffa nappaa heti mukaansa ja pitää oivallisesti otteessaan loppuun saakka. Tapaus muuttuu yhä vain mielenkiintoisemmaksi, mitä pidemmälle siinä päästään ja mitä enemmän koko homma kiemurtelee monimutkikkaammaksi. Koko jutun absurdiuden vuoksi elokuva sisältää paljon hyvää huumoria. Leffassa on jotain todella veijarimaista ja se nostaakin usein virneen katsojan kasvoille. Ohjaaja Cory Finley tekeekin hyvää työtä rakentaessaan leffan henkeä. Näyttelijät ovat erittäin hyviä rooleissaan. Allison Janney on loistava tympeänä Pamelana ja Hugh Jackman tekee yhden uransa parhaista suorituksista tarkastaja Frank Tassonena. Teknisestikin elokuva on onnistunut. Jos huushollistanne löytyy HBO, suosittelen erittäin lämpimästi Bad Educationin katsomista.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bad Education, 2019, HBO Films, Automatik Entertainment, Sight Unseen Pictures, Slater Hall Pictures
Ohjaus: Jake Kasdan Pääosissa: Dwayne Johnson, Karen Gillan, Jack Black, Kevin Hart, Alex Wolff, Morgan Turner, Ser'Darius Blain, Madison Iseman, Danny DeVito, Danny Glover, Awkwafina, Nick Jonas, Rory McCann, Rhys Darby ja Colin Hanks Genre: seikkailu, komedia, toiminta Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia Ikäraja: 12
Chris Van Allsburgin "Jumanji"-kirjaan perustuva samanniminen elokuva (1995) oli iso menestys, joka on pysynyt monien ysärillä varttuneiden lapsuudensuosikkien joukossa. Jatkoa leffalle suunniteltiin vuosien ajan ja sen ensi-illaksi oli ehditty asettamaan ties mitä ajankohtia vuodesta 1999 lähtien, kunnes vasta vuonna 2017 ilmestyi Jumanji: Welcome to the Jungle. Se vasta jättihitti olikin, tuottaen lähes miljardi dollaria, joten kolmannen osan suunnittelu alkoi välittömästi. Kuvaukset alkoivat tämän vuoden tammikuussa ja nyt Jumanji: The Next Level saa ensi-iltansa. Itse näin alkuperäisestä Jumanjista ensiksi vain osia, kanavasurffatessani eräänä kesänä mökillä. Leffan idea oli kiehtova ja olinkin iloinen, kun vihdoin pääsin katsomaan sen kokonaan. Pidin elokuvasta ja olen katsonut sen kerran uudestaan, ennen Welcome to the Junglen näkemistä. Toinen osa oli mielestäni kelpo seikkailuleffa, mutta ei se saanut minua innostumaan kolmannesta elokuvasta. Kolmososan trailerikaan eivät vakuuttaneet minua ja unohtelin jatkuvasti elokuvan edes olevan tulossa. Kävin kuitenkin katsomassa Jumanji: The Next Levelin sen lehdistönäytöksessä, yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.
Spencer, Martha, Fridge ja Bethany luulivat tuhonneensa Jumanjin, kunnes he vuotta myöhemmin imeytyvät takaisin peliin. Tällä kertaa peli on kuitenkin muuttunut, eivätkä he voi luottaa siihen, että homma hoituu samalla lailla kuin viimeksi.
Alex Wolff, Morgan Turner, Ser'Darius Blain ja Madison Iseman palaavat rooleihinsa Spencerina, Marthana, Fridgenä ja Bethanyna Jumanji: Welcome to the Junglesta. On mukava nähdä, kuinka heidän hurja seikkailunsa muutti heitä ja teki heistä tiiviit ystävät. Näyttelijänelikko ei kuitenkaan pääse paljoa näyttämään taitojaan, sillä edellisen filmin tavoin suuri osa elokuvasta vietetään itse Jumanjissa, jolloin seikkailu nähdään heidän pelihahmojensa kautta.
Dwayne Johnson, Karen Gillan, Kevin Hart ja Jack Black palaavat osiinsa tohtori Bravestonena, sankaritar Ruby Roundhousena, zoologi Mouse Finbarina ja kartanlukija Shellyna. Nuoret eivät kuitenkaan päädy samoiksi pelihahmoiksi kuin viimeksi, mikä antaa näyttelijöille mahdollisuuden revitellä hahmoillaan eri tavalla. Ainoastaan Martha päätyy toistamiseen Ruby Roundhouseksi, mutta miesstarat näyttelevät eri hahmoja näinä pelin hahmoina. Johnsonilta tämä ei harmillisesti oikein luonnistu ja hän oli itselleni selvästi porukan heikoin lenkki. Sen sijaan Hart pitää niin paljon lystiä hahmollaan, että se sama ilo tarttuu katsojaan. Black on myös veikeä ja Gillan sopii yhä toimintarooliin, mutta olin yllättynyt, että pidin Hartista eniten. Welcome to the Junglessa hän nimittäin paikoitellen ärsytti minua. Elokuvassa nähdään pari muutakin vanhaa tuttua, sekä uusi hahmoja, kuten Spencerin isoisä Eddie (Danny DeVito) ja tämän vanha ystävä Milo (Danny Glover), pelihahmo Ming (Awkwafina), sekä paha Jürgen Julma (Rory McCann). DeVito ja Glover ovat mainio lisä, ja Awkwafinakin suoriutuu kelvollisesti osastaan, mutta on harmi, kuinka alikäytetty Game of Thrones -sarjan (2011-2019) Hurttaa esittänyt McCann on.
Jumanji: Welcome to the Jungle oli kiehtova jatko-osa siinä mielessä, että kun ensimmäisessä Jumanjissa pelin vaarat saapuivat todelliseen maailmaan, Welcome to the Junglessa hahmot imaistiinkin peliin. Jo ensimmäisessä osassa Robin Williamsin näyttelemä Alan joutui jumiin pelin sisälle vuosikausiksi, mutta katsojat eivät päässeet koskaan näkemään, mitä hän koki siellä. Vaikkei Welcome to the Jungle ollut mielestäni erityisen ihmeellinen, sen tapa jatkaa tarinaa tuntui raikkaalta ja todella kiinnostavalta. Valitettavasti samaa ei voi sanoa Jumanji: The Next Levelistä. Tämä on vain laiska kopio edellisestä elokuvasta, minkä on todella vaikea keksiä mitään muuta syytä olemassaololleen kuin että edellinen tuotti lähes miljardin, joten jatkoa oli pakko tehdä. Syy hahmojen paluulle Jumanjiin on hätäinen, eikä itse pelissä tapahdu paljoa sellaista, mitä ei olisi jo viimeksi tehty.
Elokuvassa on yksittäisiä todella hauskoja hetkiä, joissa varsinkin Kevin Hart pääsee loistamaan, sekä eräs oikein viihdyttävä toimintakohtaus apinoihin liittyen, mutta muuten filmille tuotti suuria vaikeuksia saada minut napattua mukaansa. Elokuva kaipaisi tiivistämistä, sillä tällaisenaan se laahaa paikoitellen. Jopa jotkut hauskat hetket voisi napata pois, sillä vaikka naurahdin, täytyy myöntää, että ne lähinnä keskeyttivät tarinan kulun. The Next Levelistä ei tunnu löytyvän seikkailuhenkeä, eikä se saa jännittämään sankareiden onnistumisen puolesta. Toimintakohtaukset eivät tee vaikutusta ja loppurymistelyn aikana katsoja vilkaisee kelloaan, että milloin tämä päättyy? Ei Jumanji: The Next Level huono ole, muttei se hyväkään ole. Sen vilkaisee kerran ihan sujuvasti, mutta eipä sitä olisi tarvittu tehdä lainkaan. Noh, lopussahan tietysti vihjataan vahvasti neljännestä osasta...
Jumanji: Welcome to the Junglen ohjaaja Jake Kasdan palaa samaan hommaan, muttei löydä samaa tunnelmaa kuin viimeksi. Ohjauksesta puuttuu Kasdanin into edellisestä leffasta. Kasdan on toiminut tällä kertaa myös käsikirjoittajana, yhdessä Jeff Pinknerin ja Scott Rosenbergin kanssa, mutta kolmikon luovuus on pysynyt aika nollassa, kun he vain lähinnä kierrättävät juttuja viime elokuvasta. Jatko on pitänyt tehdä kiireellä ja sen huomaa. Kuvaukseltaan leffa on tarpeeksi tyylikäs, minkä lisäksi lavasteet ja asut ovat taidokkaasti tehdyt. Erikoistehosteet eivät kuitenkaan ole kovin kummoiset. Digiefektien taso vaihtelee pitkin elokuvaa ja jotkut hetket näyttävät huomattavasti heikommilta kuin toiset. Äänipuoli on kunnossa ja säveltäjä Henry Jackman tekee parhaansa tuodakseen mukaan seikkailuhenkeä musiikeilla, kun Kasdan ei siihen kykene.
Yhteenveto:Jumanji: The Next Level on harmillisen keskinkertainen seikkailuraina ja väkisin väännetty jatko-osa. Syy hahmojen paluulle peliin on kömpelösti kirjoitettu ja lopulta vain Kevin Hart onnistuu viihdyttämään läpi leffan sillä, että hänen esittämää pelihahmoa pelaa eri henkilö kuin viime kerralla. Karen Gillan on mainio toimintasankarittarena ja Jack Black on hauska, mutta Dwayne Johnson on lähinnä tylsä elokuvassa. Danny Gloverin ja Danny DeViton lisäys on veikeä idea, mutta sitten taas harmittaa, kuinka heikosti Rory McCannia hyödynnetään. Elokuvasta puuttuu seikkailuhenki ja se on paikoitellen oudon pitkäveteinen. Mukana on yksittäisiä hauskoja hetkiä, sekä yksi oikein mainio toimintakohtaus, mutta eipä leffasta paljoa jää käteen. Siitä haiskahtaa voimakkaasti, että se on tehty täysin rahan takia. Leffalla on tietty pokkaa vielä pohjustaa seuraavaa jatko-osaa, mutta eipä tämä herätä kiinnostusta katsoa sitä. Kun tämä on lähinnä laiska kopio Jumanji: Welcome to the Junglesta, voiko seuraavalta odottaa sen enempää? Jos pidit edellisestä osasta kovasti ja haluat palata takaisin peliin, kannattaa Jumanji: The Next Level vilkaista. Jos taas Welcome to the Jungle ei vakuuttanut, tuskinpa tämäkään pystyy siihen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Jumanji: The Next Level, 2019, Sony Pictures Entertainment, Hartbeat Productions, Matt Tolmach Productions, Seven Bucks Productions
Ohjaus: Ari Aster Pääosissa: Toni Collette, Alex Wolff, Gabriel Byrne, Milly Shapiro ja Ann Dowd Genre: kauhu, draama Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia Ikäraja: 16
Hereditary, eli Suomessa lisänimellä Pahan perintö kulkeva kauhuelokuva on lyhytleffoja tehneen Ari Asterin ensimmäinen koko illan elokuva. Filmi sai ensi-iltansa tammikuussa Sundancen elokuvajuhlilla, missä se sai paljon ylistystä, minkä takia kiinnostuin leffasta. On aina erittäin kiehtovaa, jos kauhuelokuva saa kehuja sekä kriitikoilta että katsojilta (vaikka molempien puolelta löytyy niitäkin, jotka haukkuvat filmiä). Olin kuitenkin hieman varautunut mennessäni katsomaan Hereditarya, sillä kyseessä on A24-yhtiön kauhuleffa, mikä tarkoittaa, että luvassa on jotain hyvin tavallisesta poikkeavaa. Itselleni yhtiön leffat ovat nimittäin olleet joko loistavia hittejä (The Killing of a Sacred Deer - 2017) tai kamalia huteja (The VVitch: A New-England Folktale - 2015).
Annie Grahamin äidin kuollessa jokin alkaa vainoamaan Annieta, sekä tämän miestä ja lapsia.
Pääroolissa Annie Grahamina nähdään Toni Collette, joka tekee aivan mielettömän hienon roolisuorituksen. Annie joutuu kestämään elokuvan aikana ties mitä tunteita äärimmäisen voimakkaasti ja Collette onnistuu tuomaan ne esille täydellisesti. Hän on lämmin huolehtivana äitinä, sydäntäriipivä kokiessaan surun aiheuttaman tuskan, pelottava suuttumuksen noustessa pintaan, sekä hyvin uskottava ollessaan täysin kauhuissaan. Leffan teko on aivan varmasti ollut rankkaa Collettelle, mutta lopuksi vaativa työ palkitaan ja mielestäni hän tekee yhden tämän vuoden parhaista roolisuorituksista. Valitettavasti Colletten rinnalla hänen Steve-miestään näyttelevä Gabriel Byrne ei tee lähellekään yhtä vaikuttavaa työtä. Tämä taas johtuu lähinnä Byrnen hahmosta, joka ei paljoa tarjoa. Kauhuleffan perinteiden mukaisesti Annie on naisena se, joka joutuu kokemaan kaikenlaisia kummallisuuksia ja Steve on miehenä se, joka antaa naisen puheen tulla toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Steve ei usko mihinkään yliluonnolliseen hölynpölyyn, vaan kokee vaimonsa olevan vain stressaantunut äitinsä kuolemasta. Byrne tekee parhaansa sen kanssa, mitä hänelle on annettu, mutta hahmo jättää kylmäksi. Sen sijaan Annien ja Steven lapsia, Peter-teiniä ja Charlie-tyttöä esittävät Alex Wolff ja Milly Shapiro tekevät loistotyötä läpi leffan ja heidän hahmonsa ovat erittäin kiehtovat. Etenkin eriskummallinen Charlie-tyttö herättää heti katsojan huomion ollessaan lähinnä hiljaa ja piirtäessään kaikenlaisia asioita, mitä hän näkee ja rakentaessaan outoja leluja. Shapiro sopii osaansa täydellisesti, kuten sopii myös Wolff. Peter on jokseenkin huoleton nuorukainen, joka mieluummin polttaisi pilveä kavereidensa kanssa kuin istuisi koulunpenkillä. Outojen tapahtumien myötä hahmo alkaa kuitenkin muuttua ja useassa kohtaa Wolff päästää taitonsa valloilleen. Colletten tavoin aito, hysteerinen pelko oikein huokuu Wolff suorituksesta ja katsojana kokee menevänsä paniikkiin yhdessä hahmojen kanssa.
Jo ensimmäisen vartin aikana olin varma, että Hereditary - Pahan perintö jakaisi katsojat voimakkaasti kahtia. Toiset tulevat vihaamaan sitä, kuinka elokuva ei ole tuttua ja turvallista massakauhua, mitä 2000-luvulla on totuttu näkemään. Trailerit saavat filmin vaikuttamaan siltä kuin siinä tapahtuisi outoja asioita kuin Paranormal Activityssa (2007) tai mukana olisi samalla lailla demoni kuinKirotussa (The Conjuring - 2013). Monet tulevat inhoamaan elokuvan hidasta tempoa, sekä sitä, ettei leffassa näytetä niin paljoa kuin monet varmasti toivovat. Toiset taas tulevat rakastamaan Hereditary - Pahan perintöä juuri siksi, ettei se ole sitä perinteisintä kauhua, mikä luottaa täysin äkillisiin böö-säikyttelyihin, vaan se vaatii katsojan keskittymistä ja ajattelua. Itse yhdyn vahvasti jälkimmäisiin. Hereditary - Pahan perintö on yksi parhaista kauhuelokuvista, minkä olen koskaan nähnyt. Se pistää suuren osan tämän vuosituhannen kauhurainoista häpeään ja toivon todella, että leffa nousisi hitiksi, jotta tulevaisuudessa massakauhukin voisi olla fiksumpaa kuin jokin täysin typerä turhake. Tarkoitan nyt sinua Totuus vai tehtävä (Truth or Dare - 2018)!
Nykypäivänä tuntuu siltä, että monille kauhun ja pelottavuuden taso syntyy siitä, kuinka monta äkkisäikäytystä leffa sisältää; kuinka monta kertaa jostain ilmestyy äkillisesti jotain karmivaa. Omasta mielestäni todellinen kauhu syntyy parhaiten asioista, joita tapahtuu todellisessakin elämässä. Ne ovat pelottavia juttuja, koska ne voivat käydä kenelle tahansa. Esimerkiksi jonkun tai jonkin rakkaan, kuten perheenjäsenen menettäminen tai vakava onnettomuus voi olla pelottava asia. Mielisairauskin on pelottava ajatus. Vaikka Hereditary - Pahan perinnössä onkin mukana yliluonnollisuuksia, syntyy hahmojen pelkotila usein tällaisista asioista, joita kuka tahansa voisi kokea. Toki mukana on niitä äkkisäikäytyksiäkin, mutta ne on toteutettu paremmin kuin suurimmassa osassa kauhuleffoista. Yleensä säikäytykset toteutetaan niin, että hahmo päätyy jonnekin yksin ja äänet katoavat lähes kokonaan, jolloin esimerkiksi mörön ilmestyessä yllätystä tukeva kova ääni olisi vielä voimakkaampi. Ja kun kohtaus on ohi, tunnelma muuttuu mukavammaksi ja katsojan annetaan hengähtää ja huokaista helpotuksesta. Katsoja voi vaikka hieman naureskella omalle säikähdykselleen. Hereditary - Pahan perintö ei päästä katsojaansa näin helpolla. Sen lisäksi, että äkkisäikäytykset oikeasti tulevat yllätyksinä, niiden aiheuttama jännitys ei koskaan katoa. Seuraava kohtaus ei ole helpompi, vaan pelottava tunnelma pidetään alusta loppuun läsnä.
Elokuvaan luotu tunnelma on niin painostava, että lopputuloksena on yksi ahdistavimmista filmeistä, minkä olen koskaan nähnyt. Hahmojen vahva reaktio tapahtumiin - kuinka he vähitellen alkavat muuttumaan "hulluiksi" piinan takia - on niin vahvasti toteutettu, että leffaa oli usein hyvin vaikea katsoa. Samalla se on äärimmäisen lumoava ja kiehtova, etenkin kun elokuva on täynnä pieniä vihjeitä siitä, mistä kaikki johtuu ja mitä leffassa tullaan näkemään. Tämän takia onkin tärkeää pysyä tarkkaavaisena, sillä jotkut loppupään jutut saattavat tulla täysin puskista, jos ei keskittynyt elokuvan alkupäähän. Pohjustus on erinomaista, enkä malta odottaa näkeväni Hereditary - Pahan perinnön uudestaan, jotta voin löytää siitä lisää pieniä tiedonmurusia. Kun nykypäivän kauhuleffat on yleensä tyhmennetty hyvinkin älyvapaiksi, jolloin kaikki informaatio täytyy selittää katsojille (tarkoitan yhä sinua Totuus vai tehtävä!), on mahtavaa nähdä kauhuelokuva, joka luottaa siihen, että katsoja osaa itse yhdistellä asioita päässään ja siten ymmärtämään leffasta kaiken.
Kyseessä ei kuitenkaan ole ihan täydellinen elokuva, vaikka Hereditary - Pahan perintö nouseekin mestariteosten joukkoon. Joillekin leffan kesto tulee aivan varmasti olemaan ongelma. Filmillä on pituutta yli kaksi tuntia, mikä on paljon kauhuelokuvaksi. Tarina kulkee hyvin hidastempoisesti eteenpäin, mikä on varmasti ärsyttävää niille, jotka ovat tottuneet kauhupätkiin, joissa tapahtuu jotain ihan koko ajan (satuinko jo mainitsemaan Totuus vai tehtävän). Itseäni leffan rytmitys ei niinkään häirinnyt. Noin puolessa välissä pari kohtausta laahasivat hieman, mutta muuten rakastin sitä, kuinka elokuva käytti aikaansa rakentaakseen upeaa tunnelmaansa. Kesto on kuitenkin siinä mielessä isoin ongelmani filmin kanssa, että sen ihan viimeiset minuutit ovat liikaa. Mielestäni elokuvalle olisi parempi, jos se loppuisi joko aiemmin tai nopeammin, sillä finaali ampuu ihan pienesti yli kohteen. Tämän lisäksi mukana on yksi kuva, jonka olisin poistanut kokonaan, sillä se rikkoo tunnelman kökösti toteutetulla efektillään. Muuten elokuva käyttää efektejä hyvin maltillisesti, mutta yhdessä kuvassa tehosteen käyttö on niin tökeröä, että se muuttuu vain koomiseksi ja näin katkaisee kohtauksen painostavuuden.
Hölmön efektikuvan harmillisuutta lisää se, että sitä edeltävä kuva on ehdottomasti yksi filmin parhaista. Parhaimman kuvan valinta on vaikeaa, sillä elokuva on täynnä mitä upeimpia otoksia. Annie tekee työkseen todella tarkkoja pienoismalleja, joista yksi esittää heidän taloaan. Tätä on hyödynnetty hauskasti kuvauksessa ja useat laajat kuvat eri huoneista onkin rajattu aivan kuin kamera olisi katsoja, joka katselee nukketalon huoneita. Vielä hienompia ovat kuvat, joiden taustalle on piilotettu jotain karmivaa, mitä ei huomaa heti. Ja kun karmivuuden huomaa, sydän alkaa hakata, sillä tekniikka on niin mestarillista. Tästä voi kiittää ohjaaja Ari Asteria, joka esikoisteoksellaan osoittaa, että hän kuuluu kauhuelokuvien pariin. En muista, milloin viimeksi olisin nähnyt yhtä vaikuttavan esikoiselokuvan ja toivon, että hän työskentelee jo uuden projektin parissa. Aster ymmärtää, mikä on oikeasti pelottavaa, eikä onneksi säästele katsojaansa, vaan tarjoaa aidosti shokeeraavia hetkiä ja kuvia. Asterin käsikirjoitus on myös huikean kekseliäs, vaikka hän onkin hyödyntänyt tuttuja kliseita kauhuleffoista, kuten pelottavan ullakon. Hän ja leikkaajat Jennifer Lame ja Lucian Johnston ovat tehneet hyvää työtä leffan rytmityksessä. Pidin erittäin paljon leikkauksista, joissa kohtaus muuttuu äkillisesti päivästä yöksi tai toisinpäin yhden kuvan aikana. Lavasteet ja maskeeraukset ovat vaikuttavasti toteutetut, minkä lisäksi äänimaailma on huikeasti luotu aina perinteisistä kauhuäänistä Colin Stetsonin painostaviin musiikkeihin asti. Kyseessä on siis kaikin puolin elokuvallinen taidonnäyte.
Yhteenveto:Hereditary - Pahan perintö on ehdottomasti yksi ahdistavimmista ja painostavimmista elokuvista, minkä olen koskaan nähnyt. Elokuvan tunnelma on niin mestarillisesti rakennettu, ettei aika käy pitkäksi, vaikka leffa kulkeekin hyvin hitaalla temmolla eteenpäin. Ohjaaja Ari Aster selkeästi ymmärtää kauhua ja onnistuukin luomaan useita pelottavia ja jopa shokeeraavia hetkiä. Aster ei luota pelkkiin äkkisäikäytyksiin, vaan luo pelkoa monin eri tavoin, kuten aivan mielettömän hienolla kuvauksella ja karmivalla äänimaailmalla. Hän ei myöskään pidä katsojiaan tyhminä, jolloin leffa ei selitä kaikkea katsojille, vaan katsojan täytyy itse yhdistellä vihjeitä, joita on nerokkaasti ripoteltu läpi elokuvan. Käsikirjoitus on kliseistään huolimatta täynnä yllätyksiä, jotka imaisevat entistäkin voimakkaammin mukaan tarinaan. Myös näyttelijänsuoritukset ovat hienoja. Etenkin Toni Collette tekee huikean roolityön perheen äitinä, minkä lisäksi Alex Wolff todistaa lahjakkuutensa nuorena Peterinä ja Milly Shapiro on loistolöytö kummalliseksi Charlie-tytöksi. Vain Gabriel Byrne jättää hieman kylmäksi, mutta tämä johtuu lähinnä hänen hahmostaan. Muutamasta pienestä ongelmastaan huolimatta Hereditary - Pahan perintö on kauhun mestariteos ja toivon monien käyvän katsomassa sen, jotta massakauhu alkaisi muuttua hieman fiksummaksi. Jos siis haluat nähdä oikeasti hyvän kauhuelokuvan, sijoita rahasi tähän elokuvaan, sillä Hereditary - Pahan perintö pitää nähdä leffateatterissa isolta kankaalta, kunnon äänentoiston kera. Jos taas pidit Totuus vai tehtävästä, on tämä mitä luultavimmin mielestäsi vain tylsä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Hereditary, 2018, PalmStar Media, Windy Hill Pictures
Ohjaus: Jake Kasdan Pääosissa: Dwayne Johnson, Jack Black, Kevin Hart, Karen Gillan, Alex Wolff, Madison Iseman, Ser'Darius Blain, Morgan Turner, Bobby Cannavale, Nick Jonas ja Rhys Darby Genre: seikkailu, toiminta, komedia Kesto: 1 tunti 59 minuuttia Ikäraja: 12
Siitä asti kun ilmoitettiin, että on tulossa uusi Jumanji-elokuva, sosiaalinen media on ollut täynnä keskustelua siitä, onko se jatko-osa vuoden 1995 Jumanjille. Monet sanoivat, että kyseessä on uuden sarjan avausosa, kun taas jotkut olivat sitä mieltä, että tämä sijoittuu samaan elokuvauniversumiin. Nyt kun olen Jumanji: Welcome to the Junglen nähnyt, voin sanoa heti alkuun, että kyseessä todella on jatko-osa alkuperäiselle Jumanjille. Elokuvan teko lähti käyntiin 2010-luvun alussa, mutta se ei herättänyt kovin innostunutta reaktiota faneissa. Alkuperäisen filmin päätähti Robin Williamsin menehtyessä loppukesästä 2014, monet pitivät tökerönä, että uutta elokuvaa tehdään siinä kohtaa. Tuotanto ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan kuvaukset alkoivat viime vuonna ja nyt Jumanji: Welcome to the Jungle on saamassa ensi-iltansa. Itse en nähnyt alkuperäistä leffaa lapsena, joten koko Jumanji-juttu ei ole minulle kovin tärkeä. Silti pidin jotenkin tyhmänä, että elokuva saisi jatkoa, varsinkin siinä kohtaa kun sen juoni paljastettiin. Trailerit olivat mielestäni kehnoja, joten kiinnostukseni leffaa kohtaan laski siihen pisteeseen, etten odottanut elokuvan näkemistä enää ollenkaan. Menin silti katsomaan Jumanji: Welcome to the Junglen sen lehdistönäytökseen ja hyvä niin, sillä kyseessä on viihdyttävämpi seikkailu kuin odotin.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Jumanji!
Neljä nuorta löytävät jälki-istuntonsa aikana vanhan Jumanji-videopelin ja päättävät kokeilla sitä. Videopeli kuitenkin imaisee nuoret sisäänsä, jolloin he joutuvat kirjaimellisesti olemaan pelihahmonsa ja voittamaan pelin, päästäkseen takaisin todelliseen maailmaan.
Elokuvan päähenkilö on hintelä ja helposti säikkyvä nörtti Spencer (Alex Wolff), jonka pelihahmo on lihaksikas tohtori Smolder Bravestone (Dwayne Johnson). Wolff sopii epävarman nuorukaisen rooliin ja yllättävää kyllä, niin sopii myös Johnsonkin. Vaikka pelimaailmassa Spencerin hahmo onkin muskelisankari, on hän henkisesti se sama epävarma ja pelokas poika kuin todellisuudessakin. Tämän takia Johnson pääsee loistamaan, sillä hän heittää vitsiä tyypillisistä lihastenpullistelijarooleistaan kummastelemalla ja ihailemalla omaa vartaloaan. Johnson pystyy tarpeeksi uskottavasti vakuuttamaan, että hän olisi henkisesti teini ja onkin mielenkiintoista seurata, kun Spencer yrittää leffan aikana muuttua henkisesti vastaamaan tohtori Bravestonen fyysistä sankariolemusta. Madison Iseman näyttelee suosittua teinityttö Bethanya, joka joutuu Jumanjissa olemaan pullea keski-ikäinen mies, professori Sheldon Oberon (Jack Black). Kyseessä on selvästi elokuvan hauskin hahmo, kun täysin kaupunkielämään tottunut Bethany päätyy keskelle viidakkoa, eikä häneltä löydy puhelinta, jolla ottaa jatkuvasti selfieitä ja lisätä niitä Instagramiin. Kyseessä on todella stereotyyppinen kuvaus ylimielisestä teinitytöstä, jonka aikuiset mieskäsikirjoittajat ovat mitä luultavimmin luoneet Mean Girlsin (2004) pohjalta. Tämän takia Blackin ylinäytteleminen ei haittaa katsojaa, sillä todellisuudessakin Bethany on vedetty överiksi. Black jopa onnistuu muuttamaan yliampumisensa elokuvan parhaaksi roolisuoritukseksi.
Morgan Turner esittää ujoa lukutoukka Marthaa, jonka pelihahmo on toimintasankari Ruby Roundhouse (Karen Gillan). Guardians of the Galaxy -leffojen (2014-) kautta Gillan on totuttu näkemään vahvana taistelijana, jolloin onkin hienoa, että tässä hän esittää vain ulkoisesti sellaista. Johnsonin tavoin Gillan pääsee heittämään vitsiä tyypillisestä roolityöstään ja saa katsojan uskomaan, että henkisesti hänkin on epävarma. Hän tuo hahmon puolet paremmin esille kuin todellisuudessa Marthaa esittävä Turner, joka lähinnä vaikuttaa luulevan olevansa henkisesti muiden yläpuolella. Ser'Darius Blainin esittämälle Fridgelle käy juuri päinvastoin kuin Spencerille, eli todellisuudessa hän on aikamoinen järkäle, mutta Jumanjissa hän muuttuu lyhyeksi eläintieteilijä Franklin "Hiiri" Finbariksi (Kevin Hart). Kun Johnson, Black ja Gillan pääsevät esittämään joko erilaista hahmoa kuin yleensä tai karikatyyriä perinteisistä rooleistaan, Hart on lähinnä oma kovaääninen itsensä. Hän kyllä heittää vitsiä siitä, kuinka lyhyt hänestä on tullut, mutta sitähän Hart tekee todella usein. Onhan se mielenkiintoista nähdä, kuinka iso Fridge totuttelee uuteen kehoonsa, mutta Hart ei valitettavasti ole kovin kummoinen roolissaan. Elokuvan pahis on professori Van Pelt (fanit ymmärtävät viittauksen alkuperäiseen Jumanjiin), jota näyttelee Bobby Cannavale. Päähenkilöihin verrattuna Van Pelt on harmillisen tylsä roisto. Hänelle annetaan hieman taustatarinaa, mutta silti hän vaikuttaa lähinnä pahalta pahan vuoksi. Hahmolle on keksitty kiinnostavia voimia, mutta hän käyttää niitä niin vähän ja laimeasti, että tuntuu siltä kuin Jumanjia pelattaisiin helpoimmalla vaikeustasolla. Cannavale yrittää parhaansa kehnon hahmon kanssa, mutta vajoaa helposti unholaan. Leffassa nähdään myös Rhys Darby Jumanjin oppaana Nigelinä, Nick Jonas lentäjä Jefferson "Vesitaso" McDonoughina, sekä Marc Evan Jackson koulun rehtorina.
Ennen elokuvan näkemistä pidin todella typeränä, että tällä kertaa Jumanji olisikin videopeli. Sellaisesta ei vain löydy samaa mystisyyttä kuin perinteisestä lautapelistä. Leffaa katsoessa olin kuitenkin tyytyväinen siihen, miten videopeli-osa oli ratkaistu. Alussa selitetään ihan toimivasti, miksi kyseessä ei tällä kertaa ole lautapeli. Alku myös pistää samantien epäilijät hiljaisiksi, sillä leffa lähtee käyntiin rannalta, jonne Jumanji-lauta huuhtoutui alkuperäisen elokuvan lopussa. Kyseessä on sama peli, mutta se on vain muuttunut. Itse viidakossa nähdään nimittäin jotain Robin Williamsin Alan Parrish -hahmoon liittyvää... Viidakko itsessään oli sellainen muutos, josta pidin kovasti. Alkuperäisessä elokuvassa todelliseen maailmaan ilmestyy pelilaudan kautta viidakon kauheuksia, kun taas tässä hahmot päätyvätkin pelin sisälle, mikä tarjoaa täysin erilaisen seikkailun. Valitettavasti viidakon vaaroja nähdään paljon vähemmän kuin edellisessä osassa, mutta kyseessä on silti vauhdikas seikkailu, jossa tapahtuu vähän väliä jotain hurjaa.
Jumanji: Welcome to the Junglen parasta antia on tapa, miten videopelipuoli tuodaan esille, eikä se ole vain sitä, että hahmot joutuvat suoriutumaan erilaisista tasoista ja tehtävistä. Esimerkiksi päänelikon kohtaamat henkilöt ovat nimittäin juuri sellaisia kuin peleissäkin. He saapuvat yhtäkkiä jostain paikalle, kertovat asiansa ja lähtevät. Jos heiltä yrittää kysyä jotain muuta, he alkavat toistamaan lauseitaan, sillä heiltä ei löydy kuin tietyt vastaukset. Kun päähenkilöille selitetään, mitä pahaa Jumanjissa on tapahtunut, he joutuvat katsomaan pakollisen videon, jonka monet haluaisivat vain hypätä yli ja aloittaa itse pelaamisen. Jokaisella nelikosta on eri taidot ja heikkoudet, minkä lisäksi jokaisella on kolme elämää käytettävänä. Tämä on todella mielenkiintoista ja ennen kaikkea kekseliästä, vaikka sitäkin olisi voinut hyödyntää hieman enemmän pahiksen voimien tapaan. Videopeliteema on silti selkeästi paremmin tuotu esille kuin pelkäsin, eikä koko juttu olekaan niin typerää kuin ajattelin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mukana olisi myös typeryyksiä. Elokuva on tietysti huumorivetoinen, mutta valitettavasti vitsit eivät välillä ole kovinkaan hauskoja. Välillä niiden pöhköys on huvittavaa, mutta usein ne ovat myös todella tyhmiä. Varsinkin kohtaus, jossa Bethanyn on pakko päästä vessaan ja hän tekee tarpeensa ensimmäistä kertaa miehenä, on todella myötähäpeällisen katseltavaa. Pöhköjä juttuja on muutenkin luvassa esimerkiksi toimintakohtausten aikana, mutta ne elokuva onnistuu muuttamaan hassuksi viihteeksi. Alkuperäisen Jumanjin tasoa Welcome to the Jungle ei täysin tavoita, mutta tästä löytyy pari selkeää parannusta siihen verrattuna. Ensinnäkin filmi lähtee napakammin käyntiin, eikä siinä ole kahta prologia hämmentämässä katsojaa. Toiseksi tällä kertaa on olemassa kunnon syy sille, miksi peli täytyy voittaa, sillä vain siten nelikko palaa takaisin todellisuuteen. Kyseessä on kelpo seikkailuleffa, jonka katsoo kerran tai pari, muttei se mikään erityinen silti ole.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Jake Kasdan, joka on aiemmin ohjannut mm. komediat Bad Teacher (2011) ja Sex Tape (2014). Tyylilaji on siis tuttu Kasdanille, miksi onkin hieman outoa, ettei Jumanji: Welcome to the Jungle onnistu erityisemmin naurattamaan. Ohjaaja ei ole myöskään onnistunut luomaan kovin hyvää seikkailuhenkeä, eikä filmi saa katsojaa jännittämään kertaakaan. Käsikirjoituksen ovat työstäneet viisi eri henkilöä, jotka eivät ole yhdessä saaneet aikaiseksi aidosti hauskoja juttuja, eivätkä he tiedä oikeasti melkein mitään teinitytöistä. Leffa on kuvattu hyvin, mutta leikkaus on paikoitellen hieman sekavaa toimintakohtauksissa. Puvustus on toteutettu taidokkaasti, mutta visuaaliset tehosteet näyttävät valitettavasti jo nyt aika kököiltä. Eläimet ovat todella digitaalisen näköisiä ja taustakankaan käytön huomaa usein. Joku voisi puolustella, että elokuvan kuuluu näyttää siltä, koska se on videopeli, mutta kyllä se johtuu joko liian pienestä budjetista tai taidon puutteesta. Vuonna 2017 pitäisi ison tehostepläjäyksen näyttää paljon paremmalta. Ääniefektit kuulostavat kuitenkin hyviltä. Säveltäjä Henry Jackman ei ole saanut aikaiseksi muistettavia sävellyksiä, mutta Jumanji-pelin tutut rummut jytisevät useasti leffan aikana. Lopputekstien aikana soi tietty Guns N' Rosesin "Welcome to the Jungle" -kappale.
Yhteenveto: Jumanji: Welcome to the Jungle on viihdyttävä, muttei muuten kovin ihmeellinen seikkailuelokuva. Leffassa on kuitenkin hyödynnetty videopeli-ideaa paljon paremmin kuin etukäteen ajattelin, eikä tarina ole yhtä typerä kuin pelkäsin. Typeriä juttuja löytyy kyllä, mutta ne tulevat pääasiassa vitsipuolelta. Hurjaa menoa ja meininkiä kuitenkin löytyy, mikä pitää katsojan kiinnostuneena alusta loppuun. Silti itse ainakin olisin toivonut, että viidakon vaaroja olisi hyödynnetty paremmin. Myös filmin pahis Van Pelt jää harmillisen tylsäksi hahmoksi, eikä hän luo kunnon uhkaa päähenkilöille. Päänelikko on suurimmaksi osaksi toimiva, lähinnä näyttelijöiden puolelta, kun Dwayne Johnson ja Karen Gillan pääsevät heittämään vitsiä tyypillisistä toimintasankarihahmoistaan. Jack Black on myös aivan mahtava, mutta valitettavasti Kevin Hart on vain Kevin Hart. Hän ei näyttele kovin hyvin, eikä tuo itsestään mitään uutta esille. Kyllä me jo tiedämme, että hän on lyhyempi kuin muut. Visuaaliset tehosteet ovat paikoitellen yllättävän kehnot ja todella monet kohtaukset näyttävät efektiensä puolesta siltä kuin leffa olisi ilmestynyt kymmenen vuotta sitten. Muuten tekninen toteutus on ihan hyvää. Jos Robin Williamsin Jumanji on sinulle yksi rakkaimmista lapsuusmuistoista, niin tämä kannattaa ehkä jättää väliin, sillä mukana ei ole samaa taianomaisuutta, mystisyyttä ja seikkailuhenkeä. Muuten taas Jumanji: Welcome to the Jungle sopii hyvin loppuvuoden efektirymistelyksi, jonka aikana ei tarvitse miettiä. Ajatukset lähinnä siirtyvät pois teatteria ympäröivästä kylmyydestä viidakkomaisemia katsellessa. Muutama parannus tästä löytyy edeltäjäänsä verrattuna, muttei elokuva ole tarpeeksi osuva, jotta sille kannattaisi tehdä jatkoa. Ehkä "Jumanji 3" ilmestyy sitten kahdenkymmenen vuoden päästä...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.12.2017 - Muokattu 31.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Jumanji: Welcome to the Jungle, 2017, Sony Pictures Entertainment, Matt Tolmach Productions, Radar Pictures, Seven Bucks Productions
Ohjaus: Peter Berg Pääosissa: Mark Wahlberg, John Goodman, Themo Melikidze, Alex Wolff, Jimmy O. Yang, Kevin Bacon, J.K. Simmons ja Michelle Monaghan Genre: draama, trilleri Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia Ikäraja: 16
Minun on pakko tunnustaa, etten erityisemmin seuraa uutisia. Silti isot tapahtumat ja esimerkiksi terrori-iskut Euroopassa uutisoidaan sosiaalisessa mediassa niin laajasti, että on outoa, jos niistä ei edes jotenkin kuule. Uusi kauhistuttava "villitys" ajaa isolla ajoneuvolla väkijoukkoon on näkynyt esimerkiksi Facebookissa useasti, kun sellaista on muutamissa maissa tapahtunut. Pariisi koki erittäin raskaan iskun loppuvuodesta 2015, kun kuudessa eri paikassa toteutettiin iskuja. Tunnetuin terroristi-isku 2000-luvulta on kuitenkin mitä luultavimmin vuoden 2001 lentokoneiskut World Trade Centerin kaksoistorneihin New Yorkissa. Nämä tapahtumat ovat kauheita ja saavat eri maiden kansat pelon valtaan. Aluksi tapahtumista kohistaan paljon, jonka jälkeen tulee lisäuutisia syistä ja tekijöistä. Jossain kohtaa ilmestyy dokumentteja ja kun tarpeeksi kauan on kulunut aikaa, niin jutusta tehdään tietty elokuva. Uusimpana on Suomeen myöhässä ilmestyvä Patriots Day, joka käsittelee vuonna 2013 tapahtunutta Bostonin maratonin pommi-iskua. En tiedä miksi, mutta minulla ei ollut muistikuvaa tapahtuneesta, vaikka aivan varmasti näin siitäkin paljon uutisia. Ehkä juuri sen takia minua kiinnostikin nähdä elokuva, sillä halusin tietää tapahtuneesta enemmän. Näyttelijälista vaikutti lupaavalta ja ajattelin, että ihan mainio elokuva voisi olla kyseessä. Kävin katsomassa Patriots Dayn ja olin erittäin yllättynyt, kuinka hieno se todella olikaan.
Elokuva vuoden 2013 Bostonin maratonin pommi-iskusta, joka kertoo tapahtuman selvittäjistä, aiheuttajista ja uhreista.
Patriots Dayn pääosassa nähdään Mark Wahlberg, joka on yleisesti hyvä näyttelijä, vaikka onkin tehnyt useita huonoja roolivalintoja. Esimerkiksi Max Paynessa (2008) hän (ja kaikki muukin) on aivan hirveä. Tässä leffassa Wahlberg vetää kuitenkin erittäin mainion suorituksen. Hän esittää poliisi Tommy Saundersia, joka on paikalla iskun sattuessa ja yrittää kaikkensa selvittääkseen tekijät. Wahlberg tuo tunnetta mukaan todella hienosti ja yhdessä kohtauksessa hän on jopa jokseenkin sydäntäsärkevä. Tommy on kunnollinen poliisi, mutta hänestä löytyy myös ripaus sooloilijaa. Toimivana yksityiskohtana hahmolla on hänen rikkinäinen polvensa, jonka takia hän joutuu kaiken aikaa ontumaan hieman. John Goodman näyttelee poliisikomisario Ed Davisia, joka yrittää pysyä tilanteen pomona, vaikka FBI saapuu paikalle antamaan ohjeita. Komisario Davis selkeästi arvostaa ja rakastaa Bostonia, ja yrittääkin näyttää, että kyseessä on "hänen kaupunkinsa", eikä minkään FBI:n. Goodman on tuttuun tapaansa hyvä osassaan. Olin positiivisesti yllättynyt, kuinka paljon itse iskun tekijöitä näytettiin elokuvassa. Tekijäthän ovat veljekset Tamerlan (Themo Melikidze) ja Dzhokhar (Alex Wolff) Tsarnaev. Koko elokuvan mietin, että kylläpäs Dzhokhar näyttää paljon Nat Wolffilta ja loppujen lopuksi näyttelijä olikin Natin isoveli. Hienoa elokuvassa on, että vaikka veljekset tekivätkin hirveän teon, heitä ei esitetä suoraan tarinan ilkeinä pahiksina, vaan heistä on tehty ihmisiä, mikä tuntui epätavalliselta, kun ottaa huomioon, että kyseessä on Hollywood-leffa. Tamerlan on selkeästi pomottelevampi ja päättäväisempi, kun taas Dzhokhar joutuu enemmän tai vähemmän pakosta roikkumaan hänen mukanaan. Välillä Dzhokharia kävi jopa hieman sääliksi. Kummatkin näyttelijät suoriutuvat rooleistaan hyvin ja on tavallaan ollut rohkeaa ottaa tällainen rooli vastaan, etenkin kun todellisesta tapahtumasta on kulunut vasta muutama vuosi. FBI-agentti Richard DesLauriersia esittävä Kevin Bacon on näyttelijöistä heikoin lenkki. Bacon toimii joskus joissain rooleissa, mutta FBI:n isona kihona hän ei ollut vakuuttava. Onneksi häntä ei kovin paljoa nähdä, mutta senkin pienen roolin olisi voinut suorittaa joku pätevämpi näyttelijä. Elokuvassa nähdään myös J.K. Simmons pienen Watertown-kaupungin poliisi Jeffrey Pugliesena, joka innostuu, kun terroristit saapuvat hänen kaupunkiinsa, jossa ei yleensä tapahdu mitään. Michelle Monaghan näyttelee Tommyn vaimoa, Carol Saundersia, Jimmy O. Yang esittää nuorta Dun Mengia, jonka roolin merkityksen avautuminen vie aikaa, Jane Picking näyttelee poliisi Sean Collieria ja Melissa Benoist nähdään Tamerlanin Katherine-vaimona. Leffassa seurataan myös välillä eri henkilöitä, jotka olivat paikalla iskun sattuessa. Esimerkiksi Patrick Downes (Christopher O'Shea) ja Jessica Kensky (Rachel Brosnahan) ovat pariskunta, jotka kadottavat toisensa sairaalaan joutuessaan ja Steve Woolfendenin (Dustin Tucker) poika Leo (Lucas Thor Kelley) viedään eri paikkaan kuin isänsä. Nämä lisätarinat tuovat enemmän sisältöä elokuvaan ja tarjoavat parempaa tunnetta siitä, että koko hirveys oikeasti tapahtui.
Leffasta löytyvä tunne on erinomaisesti toteutettu. Alkupuolella kun hahmoja esitellään, saattaa miettiä, onkohan tässä nyt liikaa henkilöitä seurattavaksi? Kuitenkin kun maratonkohtaus alkaa, huomaa jo jännittävänsä, mitä tuleman pitää. Pommien räjähdykset ovat vaikuttavasti toteutettuja, kuten myös sekasorto, minkä räjähdykset aiheuttavat. Ihmisten paniikki on tuotu huikeasti esille ja uhrit sekä vahingoittuneet näytetään yllättävän rajussa kunnossa olevina. Yhtäkkiä ruudulla jopa näkyy kadulla lojuva verinen irtojalka. Kohtauksen aikana on vaikea olla hämmästelemättä tunnelatausta, minkä elokuva on aiheuttanut. Samalla alkaa myös heräillä pieni pelko, että mitä jos loppuleffa ei olisikaan yhtä toimiva? Iskut nimittäin tapahtuvat jo puolen tunnin kohdalla, jolloin elokuvaa on vielä puolitoista tuntia jäljellä. Monella elokuvalla, joissa kohokohdat ovat heti alkupuolella, on taipumusta muuttua heikommaksi loppua kohti. Esimerkiksi elokuvan Flight (2012) tähtihetki tapahtuu heti alussa, eikä elokuva enää löydä uusia asioita tarinastaan, joista katsoja voisi olla innoissaan.
Onneksi Patriots Day ei kärsi samasta ongelmasta. Kun paniikki on hälvennyt, alkaa tutkinta siitä, ketkä olivat koko jutun takana. Samalla näytetään, kuinka tekijäveljekset valmistautuvat toiseen iskuunsa. Tarinaan syntyy jännite ja on oikeasti upeaa, että leffan tekijät ovat päättäneet näyttää hyvinkin paljon asioita iskun aiheuttajien näkökulmasta. Nopeasti esitellyille sivuhahmoille syntyy jonkinlainen tarkoitus ja oli kiva nähdä edes hieman heidänkin taustojaan. Se toi realistisuuden tunnetta, kun kaikki tapahtumat eivät pyörineet vain tiettyjen henkilöiden ympärillä. Tunnetta tuovat myös valvontakamerakuvat, joita leffassa on käytetty. Vaikea sanoa, olivatko kuvat oikeasti vuodelta 2013, vai tehtiinkö ne varta vasten elokuvan takia? Myös uutiskuvaa on käytetty ja sen uskoisin olevan aitoa.
Pommi-isku ei loppujen lopuksi olekaan elokuvan isoin juttu, vaan lopun jännite ja hieman piinaava tunnelma, kun tekijöitä yritetään ottaa kiinni. Itselleni kohokohta oli Watertownin lähiössä tapahtuva ammuskelukohtaus, jossa jännitys kasvoi kaiken aikaa, eikä katsojana voinut liikkua mihinkään, sillä oli aivan pakko nähdä kaikki, mitä tapahtuu. Pienten pommien aiheuttamat räjähdykset naapurustossa, sekä autojen takaa käytävä ampuminen olivat hienosti tehtyjä. Kohtaus tuntui myös paljon henkilökohtaisemmalta ja uhkaavammalta, sillä se käytiin pienessä lokaatiossa verrattuna katuun, jossa pommi-isku tapahtui. Kyseessä on ehdottomasti yksi parhaista tulitaistelukohtauksista vuoden 2016 elokuvissa. Vaikka yleinen tunnelma on muuten erinomaisesti luotu ja leffa itsessään on loistava, siitä kuitenkin löytyy hieman hölmöä Yhdysvaltojen tuttua patrioottihenkeä. Onneksi "USA on paras maa" -henki huokuu vain parista kohtaa.
Elokuvan on ohjannut Peter Berg, joka ohjasi viime vuonna myös Deepwater Horizonin (2016). Senkin pääosassa nähtiin Mark Wahlberg. Patriots Day on Bergin ja Wahlbergin kolmas yhteistyö, ensimmäisen ollessa The Lone Survivor (2013). Berg toimi myös käsikirjoittajana ja hänen työnsä laatu on parantunut huomattavasti viime vuosina, jos vertaa hänen aikaisempaan tuotantoonsa. Hancock (2008) on vitseistään huolimatta vain ihan kiva supersankaripätkä ja Battleship (2012) tuntuu kehnolta Transformers -leffasarjan (2007-) kopiolta. Toivottavasti Bergilta nähdään tulevaisuudessakin tällaisia elokuvia. Vaikka Mark Wahlberg on hyvä näyttelijä, voisi Berg kuitenkin ottaa seuraavaan leffaan jonkun toisen päätähdeksi. Patriots Dayn alkupuolella kuvaus on epätasaista ja heikkoa, mutta se onneksi paranee huomattavasti loppua kohti. Leikkaus on sujuvasti toteutettu. Visuaalisesti elokuva on näyttävä. Etenkin räjähdykset ovat upeasti toteutettuja. Äänitehosteet tuovat lisätunnetta. Valitettavasti Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit hukkuvat kokonaan unholaan.
Yhteenveto: Patriots Day on erinomainen elokuva oikeasti tapahtuneesta terroristiteosta, joka sisältää paljon tunnetta ja jännittävän latauksen alusta loppuun. Itse pommi-iskukohtauksen aiheuttama paniikki ja sekasorto ovat huikeasti toteutettu, minkä lisäksi jännite loppuleffan ajan toimii hienosti. Tulitaistelu lähiössä on erittäin upea ja näyttävä. Mark Wahlberg on todella mainio pääosassa ja muut näyttelijät toimivat myös (Kevin Baconia lukuunottamatta). Peter Berg on tehnyt ohjaajana osaavaa työtä muuttaessaan tositragediaa elokuvaksi. Alkupuolella kuvaus on ärsyttävän heiluvaa, mutta se onneksi paranee elokuvan mennessä eteenpäin. Suosittelen katsomaan Patriots Dayn, jos aihe kiinnostaa. Jos leffalipun hintaa ei halua maksaa, niin kannattaa se katsoa joskus vaikka Netflixista tai televisiosta. Aluksi elokuva oli hyvä, sitten se muuttui todella hyväksi ja lopputulos oli mahtava, minkä takia Patriots Day pääsee parhaimpien elokuvien listalle vuodelta 2016! Todellakin ostan sen joku päivä ja katson uudestaan.
Kirjoittanut: Joonatan, 26.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.static1.squarespace.com
Patriots Day, 2016, CBS Films, Closest to the Hole Productions
